Osa 1/7: Kolmikymppisellä Elinalla on takanaan rankka vuosi. Elämä on alkanut voittaa, mutta sitten Ellu sattuu katsahtamaan peiliin väärällä hetkellä. Reidet, hyllyvä pylly, kaksoisleuka? Miten ojan pohjalta noustaan ylös?

Shutterstock

Alussa on vain minä, sohva ja naistenlehti. Ihan kohta – siis ihan oikeasti – tapahtuu jotain terveellistä ja reipashenkistä. Ehkä iltalenkki.

Mutta ensin: minä, sohva ja naistenlehti.

Uppoudun kertomukseen kansikuvan vaaleaverikön vartomasta kaikkien aikojen kesästä. Hänen suunnitelmiinsa kuuluu samoja huvituksia kuin minunkin tulevaan kesääni: terasseja, hameenhelmoja, kukkameriä. Tähtönen puhuu 150 hengen kesähäistään jossain Savon sydämessä – ja onhan häät edessä minullakin. Ei sentään omat vaan parhaan ystäväni.

Artikkelin loputtua tyhjä maha ilmoittaa itsestään. Avaan tyynnykkeeksi mansikkajogurtin. Se on vähäkalorista eli maistuu yhtä hyvältä kuin kraanavesi, mutta kyllä sen alas saa.

Lusikoidessani purkin jämiä suuhuni katseeni osuu mansikanpunaisin kirjaimin laadittuun otsikkoon: Tiedätkö mitä syöt?

– Tiedän, vastaan lehdelle ja lipaisen viimeisen lusikallisen.

– Ällöttävää mutta terveellistä kevytjugurttia!

Jutun kuvituksessa onkin sopivasti juuri mansikkajogurttipurkin kuva.

Piilosokeripommien ykkönen: valmisjogurtti! lehdessä lukee. Piilosokeripommi?

Siristelen silmiäni nähdäkseni miniatyyrikirjaimilla painetun tuoteselosteen purkin kyljessä. Sisältää 5 % mansikkaa – ja 13 % sokeria!

Yksi viaton annosjogurtti voi sisältää jopa 10 palan verran sokeria, jos sokeripitoisuus on yli 10 %.

Siis hei. Olisin voinut syödä pullan tuon muovisen "herkun" sijaan!

Seuraava aukeama: Vielä ehdit bikinikuntoon! 10 varmaa vinkkiä painonpudotukseen.

Hitaasti katseeni ohjautuu huoneen toisella puolen hojottavaan kokovartalopeiliin. Ensimmäisenä huomaan mahaa vasten taipuneen reiden, joka näyttää ainakin neljä kertaa leveämmältä kuin muu vartalo. Optinen virhe kenties?

Ojennan nopeasti selkäni suoraksi. Reisi puoliintuu, mutta silti tuo nainen peilissä näyttää jotenkin isommalta kuin luulin. Aivan kuin vaatteiden alla olisi pari kerrosta villa-alusasuja.

Ehkä jouluturvotusta? Ostin vanhasta tottumuksesta kahden hengen annokset niin torttuja, pipareita kuin suklaatakin, vaikka Vellua ei enää ollutkaan vieressä mussuttamassa. Niistäkö nuo kerrokset?

Mahan kohdalla on kummallinen kumpu. Olen ajatellut sen olevan söpö, pieni ja pyöreä – olihan Marilynillakin pömppömasu. Pidempään tuijottaessa vatsa alkaa kuitenkin näyttää vaarallisen isolta. Siihen kohdistuu varmaan sama optinen virhe kuin reiteen!

Ponkaisen lähemmäksi peiliä. Täytän sen kokonaan lantiollani ja hartioillani. Nostan vähän käsivartta, ja sen liha lerpahtaa surkeasti. Leuan allakin on jotain pehmeää. Yhtäkkiä reidetkin hankaavat toisiaan vasten jotenkin epämukavasti.

Astelen kylpyhuoneeseen, jonka laatikoston alta vaa'an kulma pilkistää vihjailevasti. Sen ympärillä tanssii pari villakoiraa. Vaaka on ollut kolossaan aika pitkään: joulun jälkeen se näytti vähän liikaa, joten tuli eräänä maanantaiaamuna sysättyä koko vehje piiloon.

Vaaka ilkkuu inhottavasti: Et takuulla uskalla astua! Entäs, jos näytän yli 75 kiloa? Yli 80? Minulle et voi mitään, minä kerron totuuden!

Samassa puhelin pirahtaa olohuoneen puolella. Silmään vaakaa. Mitta-asteikon mustat hammasrattaat virnistelevät voitonriemuisina, kun vastaan kännykkään.

– Hei! Sain loistoidean: pannaan kesämekot päälle ja lähdetään yksille! Terassikesän startti! ystäväni Terhi intoilee. Ääni poukkoilee kuin hänellä olisi ihan liikaa virtaa.

– Nytkö?

– Mulla olisi pari uutta häälehteäkin...

Kertaan nopeasti vaihtoehtoni. Mansikkajogurttipurkki väijyy sohvankulmalla, irvileukavaaka kylpyhuoneessa. Kodistani on tullut miinakenttä.

– Mennään heti, vastaan.

Makuuhuoneen vaatekaapissa roikkuu mekkoja muistoina viime kesästä: Tuota käytin Porvoon reissulla, tuo päällä menin serkun häihin Toholammille. Tuossa esiinnyin kesäjuhlissa ja tuo... no, siinä taitaa olla pieni repeämäkin sivusaumassa todisteeksi siitä, että Vellu repi sen yltäni hotellissa Barcelonassa.

Hyviä aikoja? Ehkä.

Valitsen mekoista sen, jota käytin kesäjuhlissa juhannuksen alla. Siinä on isoja mustia kukkia ja puolipitkät, allit peittävät hihat.

Mekko sujahtaa päälle vapauttaen nenään kesän tuoksuja, koivunoksia, katupölyä, kermavaahtoa. Silkkinen alushame hivelee ihoa pehmeästi kuin tuulenvire.

Mutta penteleen vetoketju ei mene kiinni. Nipistän kankaita yhteen ja kiskon, mutta ei! Ei mene, ei kerta kaikkiaan.

Tuijotan hämmentyneenä peiliä. Vetoketju jököttää paikallaan itsepäisenä ja muutenkin minua katselee ihan toinen nainen kuin viime kesänä. Silloin poskilla karehti hymy – no, hieman pettävä, mutta hymy kuitenkin. Nimettömässä oli kaksi sormusta, työpaikalla kalenteri täynnä tapaamisia ja kotonakin odotti joku muu kuin naistenlehti.

Minun pitäisi olla onnellinen tästä sinkkunaisen elämästä, sopivasta pikku kämpästä keskustan laitamilla, vapaudesta lähteä terassille juuri nyt kun huvittaa.

Se ei vain aina luonnistu. Toisinaan huomaan katselevani muiden elämää kuin joku väijyjä ikkunalasin läpi ja toivovani olevani minkä tahansa unelmatalon sisällä. Otollisinta maaperää kadehtimiselle on tietysti siskoni Minnan vaivalla rakentama elämä. On 170 neliön kotitalo, on asianajajamies, on kaksi lasta, somia kuin siat pienenä, ja vielä sisustusalan firma.

Välillä tekisikin mieli sanoa ruma sana.

Riisun mekon ja vedän jalkaan farkut, jotka alkavat heti kuumottaa sääriä. Jos tulisi ne jalassa edes hikoiltua parisataa grammaa pois.

Kantapaikkamme terassilla on tungosta: muutama muukin on innostunut ensimmäisistä kesäisistä päivistä.

Terhi nostaa kolmen paksun lehden nipun pöydälle heti tullessani.

–Ihan uunituoreita! hän ilmoittaa auvoisa hymy kasvoillaan. Kansilehdissä pyrähtelevät onnensa kukkuloilla tanssivat morsiamet. Yhdellä on kermanvärinen pitsiasu, toisella vitivalkoista sifonkia, kolmannesta erottuu pelkästään kukkapäähine ja huntu.

Ja tietysti kaikilla on soukat olkapäät ja terävä leuka.

Lehtien vierellä odottavat lasilliset mitä kirkkainta valkoviiniä. Sopii teemaan.

– Puku on pakko löytää, ennen kuin kesä ihan oikeasti alkaa, Terhi sanoo jämäkästi. – Mä olen ihan hirveästi jäljessä aikataulusta. Onneksi mulla on sinut!

Minä yritän hymyillä, jos nyt ilmeitä paksuilta poskiltani erottaa.
Terhi pyysi minua kaasoksi heti Mikon kosittua häntä toissa vuonna. Minä vastasin tietysti myöntävästi.

Ensimmäisessä hääpalaverissa Terhi sanoi haluavansa pienet häät: korkeintaan 30 ihmistä, eikä mitään kumminkaimoja. Hän halusi kapean puvun ja oikein pitkän hunnun. Mielipiteet olivat olevinaan varmoja, mutta jo samana iltana Terhi soitti kysyäkseen, mitä tuumisin juhannushäistä.

Seuraavalla viikolla hän päätti haluavansa talvihäät ja valkoisen turkin.

– Niin kuin teillä oli Vellun kanssa, Terhi sanoi tietämättä, ettei se ollut mikään suositus. Meillä oli juuri ollut Vellun kanssa iso riita.

Sittemmin Terhi on halunnut ainakin neljät eri häät, ja juhlapäivääkin on jo siirretty kahdesti. Nyt ollaan jo kutsukorttivaiheessa – lähinnä siksi, että minä olen pakertanut kortit valmiiksi. Muuten Terhi olisi ehkä jo siirtänyt juhlat ensi kesään.

– Just tällaisen mekon mä näin viime yönä unessa! Terhi huudahtaa. – Ja hei, näitä mariannejuttuja on aivan pakko tehdä hääkarkeiksi.

Minä mumisen vastauksia. Terhi vilkaisee minuun epäluuloisena.

– Onko kaikki ihan hyvin?

Havahdun nostamaan päätäni pystyyn. – On. Väsyttää vain.

Terhin silmät skannaavat minun puolipirteää hymyäni. Hän epäröi mutta kääntää kuitenkin katseensa taas lehteen, joka vilisee kukkia, kampauksia ja koristeita. Yhdellä sivulla esitellään kaason asuja.

– Eikö tällanen fuksianvärinen asu olisi sulle aika kiva? Kun fuksiahan on se teemaväri... toistaiseksi.

Terhin lakattu kynsi osoittaa pitkää, olkaimetonta, kirkuvanväristä mekkoa. Miehusta puristaa mallin olemattomat rinnat pulleiksi palloiksi ja puku korostaa hänen sopivasti pyöreää lantiotaan.

Kuvittelen itseni mekkoon. Rinnat pursuilisivat kaula-aukosta kuin Michelin-ukon vyötärörenkaat. Mekko kiristäisi

mahamakkaroita kuoressaan ja lantiosaumoissa väijyisi todellinen ratkeamisvaara.

– Ihan kiva, minä vastaan.

Terhi hymyilee ilahtuneena ja taittaa solakalla kädellään sivun tehokkaalle hiirenkorvalle.

Terhin käsivarsissa on lihakset, vyötärölle ei edes istuessa muodostu makkaroita. Hän syö ja juo muka samat annokset kuin minä, mutta läski ei vaan tartu, niin hän sanoo itsekin. Miten Terhi voisi ymmärtää minua, paksua peräsintä ja pulleita purjeita?

Yhtäkkiä korvan juuressa jupisee Terhin käskevä ääni.

– Oikeasti. Nyt ei ole kaikki kunnossa. Kerro!

Paksut kulmakarvat kaartuvat kysyvälle kaarelle. Ystävällisissä silmissä palaa huolestunut liekki.

– No... aloitan takellellen. Sanat takertuvat kurkkuun kuin pizzanpala krapulapäivänä. – ... oletko sä huomannut, että mä olen vähän lihonut?

Terhin kasvot tyhjenevät ja silmät alkavat harhailla noloina pitkin pöytää.

– Tuota...

Yhtäkkiä en haluakaan kuulla jatkoa, vaan törmään pystyyn.

– Minä haen lisää juotavaa!

– Hei, odota nyt hetki... Terhi sanoo, mutta ääni kuihtuu kantojeni kopinaan.

Tiskillä on lihamuuri ihmisiä, toinen toisessa kiinni kuullakseen omien ajatustensa kiertävän suusta suuhun. Minä yritän työntyä heidän lävitseen kyynärpää edellä. Haluan uuden unohdusta povaavan juoman, jonka kulauttaa kurkusta alas. En ajattele mitään muuta kuin kultaisia kuohuja, tyrkin vain tietä kyynärpäälläni.

Eteen osuu kalju mies. Hänen kulmansa piirtyvät viivoiksi ja suu ärjäisee: – Väisty, plösö!

Poskeni käyvät yhtäkkiä veltoiksi. Suusta ei löydy sanoja.

– Paraskin puhuja!

Terhi on yhtäkkiä rinnallani. Hänellä on käsivarret tanassa kuin soturilla, joka puolustaa toveriaan.

– Suuret on puheet ja pieni on pää, enkä sano kumpi pää. Kaikkien naistenko pitää olla langanlaihoja?

Kaljupää silmää Terhiä päästä varpaisiin. Sitten hän katsahtaa minua, ja suu hapantuu rutuksi.

– Ei kaikkien, mies sanoo ylenkatseisesti. – Niiden vaan, jotka aikoo mahtua baaritiskille.

Käännyn kannoillani ja riennän takaisin terassin puolelle. Istuessani tunnen takamuksen leviävän tuolin molemmille puolille. Kurkkua korventaa itku.

Terhi tulee hetken päästä perässä kaksi lasia käsissään.

– Mikä idiootti, hän puuskahtaa. – Älä välitä tuollasista. Karmea kalju, ja näitkö sä sen pullosilmät?

Yritän nyökkäillä yhtä vihaisena kuin Terhi, mutta tunnen pallon kasvavan kurkussa. Nipistän suuta väkisin kiinni, jottei se levittäisi kaikkia suruja ilmoille.

– Ellu? Oletko ihan ok?

Terhin lämpimät sanat kaivavat huulet auki. Raottaessani niitä vastausta varten tunnen kaiken mätkähtävän toukokuiseen ilmaan.

– Mä olen ihan kauhea läski! Viime kesästä oon lihonut varmaan kymmenen kiloa, minä alan nyyhkyttää. Kirvely nenänvarressa purkautuu lämpimiksi noroiksi. – Ei mua kukaan halua enää ikinä!

Terhi katselee minua tutkiskelevasti ja kurottaa kämmenensä käsivarrelleni.

– Ei sillä ole mitään väliä, oletko sä lihonut tai laihtunut. Sinä olet kuitenkin aina yhtä ihana.

Kyyneliä virtaa silti lisää.

– Mutta kun kaikki muukin on ihan pielessä!

Niin minä alan valuttaa ulos ajatuksia, joita sydänverelläni olen hautonut. Päällimmäisenä on tietysti minun ja Vellun ero. Se oli tehnyt tuloaan pitkään, monen pitkäksi venähtäneen illan ja mykkäkouluksi kutistuneen viikonlopun ajan. Minä olin halunnut erota jo edelliskesänä ja niin varmaan Vellukin, mutta en ollut halunnut myöntää epäonnistuneeni miesvalinnassa.

Eräänä päivänä se sitten tapahtui. Minä sanoin taas kerran, että ehkä meidän parempi erota. Vellu vastasi taas kerran, että ehkä sitten niin. Tuijotimme toisiamme ja odotimme molemmat tuttua katumuksen pilkahdusta.

Sitä ei tullut.

Vellu tarttui konemaisesti vaatekaapin kahvaan ja inahtamattakaan täytti kaksi urheilukassia vaatteillaan. Minä tunsin itseni aivan tyhjäksi.

Sitten tuli äidin ja isän ero. Minun ja Vellun erilleenmuutosta ehti kulua kuukauden päivät, kun äiti yhtäkkiä pudotti puhelimessa pommin.

– Että on äijällä otsaa! Minä tilasin jo muuttoautonkin, äiti papatti.

Heti hänen touhuntäyteisen puhelunsa jälkeen soitin isälle. Isä kuulosti olevan tyynessä pilvessä keskellä myrskyn silmää. Taustalta kuului äidin motkotusta.

Syy kohtaukseen selvisi: isä oli päättänyt vaihtaa autoa ilman äidin mielipidettä, joten äiti koki isän tukahduttavan hänet. Minä ajattelin sen olevan naurettavaa.

Minna, isosiskoni, taas piti äidin halua vapauteen aivan pätevänä eron syynä.

– Sitä paitsi, Minna sanoi pikaisilla iltakahveilla. – Mistä sinä tiedät, mitä niiden välillä on tapahtunut? Päätithän säkin jättää Vellun ihan ihme syystä.

Minä tuijotin Minnaa suu auki siinä hänen litravetoisten lattekuppiensa yläpuolella.

Minäkö jätin Vellun ihme syystä? Äidilläkö oli pätevämmät syyt kuin minulla?

Terassilla Terhi puristaa kättäni ja suorastaan tihkuu myötätuntoa baarin pöydälle, kun minä kertaan viimeisen vuoden tapahtumia.

– Eikä siinä vielä kaikki, minä änkytän. – Sitten vielä duuni... Kyllähän sä tiedät miten siellä on asiat. Sen organisaatiomuutoksen jälkeen mun asema on ollut ihan yhtä kahvinkeittoa ja paperinkantoa pöydältä toiselle.

Terhi silittää suloisesti kämmenselkää.

– Kyllä sinä asiaa puhut, Terhi sanoo hellästi mutta suorasukaisesti. – Sulla on ollut aika rankka vuosi.

Minä nyyhkäisen taas. Kyyneleet alkavat hiljalleen kuivahtaa. Takapuoli sen sijaan on yhtä leveä kuin ennenkin. Farkut puristavat vyötäröltä ja puseronkaulaakin joudun kiskaisemaan ylemmäs.

Totuutta ei voi vältellä. Sitä voi hoitaa kyynelillä tai muutamilla drinkeillä, mutta ei se minnekään katoa. Minä olen tällainen: eronnut, orpo, työpaikkani hylkäämä ja oikeasti aika paksu. Ihan oikeasti aika paksu.

– Mutta kuule, Ellu, Terhi sanoo äänellä, jossa on inhottavan positiivinen, nouseva nuotti. – Miksi sä et tekisi noille asioille jotain?

Minä vilkaisen Terhiä. Hän näyttää olevan tosissaan.

Kaljupää tiskiltä rynnii terassin läpi. Huomaan hänelläkin olevan vähän kaljamahaa piilossa pikeepaidan alla.

Niin. Miksi minä en tekisi näille asioille jotain?

Kotiin tullessani en aloita vaikeimmasta – siis vaa'asta – vaan harpon vaatekaapeille, jotka kaartuvat makuuhuoneen seinällä järkälemäisinä. Repäisen kaappien ovet auki ja paljastan hyllyille taitellut, pinotut, sysätyt ja rutatut vaatemäärät.
Vedän syliini pari puseroa – mustia tietenkin. Yhdessä on röyhelöitä hihoissa, toisessa v-aukko napituksineen. Molemmat huokuvat 1990-lukua, vaikka siitä ei mitenkään voi olla niin kauan, kun niitä viimeksi käytin.

Tarkistan kokolaput: S. XS. Olenko minä muka joskus käyttänyt XS-kokoa?

No, nykyisinhän muoti on vähän sellaista väljempää, joten on aivan inhimillistä, että olen siirtynyt L-kokoon. Minä kasvan, siis tarkoitan että aikuistun, enkä halua enää esitellä kireitä kupeitani.

Saman tien tempaisen tyhjäksi koko hyllyn. Jaan vaatteet täsmällisesti kolmeen kasaan: liian pieniin, liian isoihin ja kelvollisiin.

Röyhelöpaidat liian pieniin ja vanhoihin. Isoihin sellaiset paidat, housut, sukat ja hameet, joita en enää koskaan voi käyttää niiden venyttyä muodostaan. Hetken harkitsen hyppääväni siihen pinoon itsekin.

Lajittelen pinoihin seuraavankin hyllyllisen. Löytyy pientä, isoa ja sopivaa, minun kaikkia elämänvaiheitani. Varkain vaateprojekti saa minut innostumaan: käsivarsissa alkaa kihelmöidä, posket punehtuvat ja sormenpäissä lämpenee. Näin minä panen elämäni järjestykseen!

– Hei hei, heläytän yhdellekin jättiläismäisenä lepattavalle mustalle t-paidalle. Se ylläni kerran painoin pääni tyynyyn yhden ison riidan jälkeen, jonka Vellu väkisin aloitti.

Mistähän se riita sai alkunsa? Mihin se päättyi?

Kesken vaateprojektin kurkkua alkaa kuivata. Loikin tiskipöydälle juomaan lasillisen vettä, jolloin silmiin osuu lisää kaappeja keittiönurkkauksen kaikilta seiniltä. Valkoisia hyllyjä täynnä kaikenlaista pahaa ja vielä pahempaa.

Mutta ei pitkään! Yhdessä hujauksessa heitän menemään puolikkaan Fazerin Sinisen, korvapuustipussin pohjat, joululta ylijääneen puolikkaan piparirasian, sipsidipit ja koko sokeripaketin. Auts, aamukahvi ilman sokeria?

Puhelin alkaa soida eteisen lipastolla. Tukka hulmuten riennän sen luo, odottaen että saan selostaa Terhille miten reipas olen ollut...

Mutta soittaja ei olekaan Terhi vaan Vellu. Ruutu välkyttää ex-mieheni nimeä ja kuvaa kuin kysellen, mitä seuraavaksi aiot. Vastaan. Niin on tapana, koska meidän välit ovat... no, sanotaanko että ihan hyvät...

– Moi! Vellu sanoo rempseällä äänellä. – Mitäs mimmi?

Minä puraisen huulta. – Ei tässä mitään...

Vellu saa minut vieläkin sanattomaksi, jos vain tahtoo. Välillä harmittaa, välillä ihastuttaa, että hän tietää, mistä narusta vetää.

– Ootko himassa?

Minä myönnän.

– Mitä jos... Vellu aloittaa madaltuvalla, rouheaksi käyvällä äänellä. – ... tulisin vähän käymään?

Sydän herää sykkimään vahvoin piirroin. Jo lämmenneisiin sormenpäihin se heruttaa lisää energiaa, saa ne haluamaan jotain tekemistä, jotain kosketettavaa, jotain... jonkun toisen läheisyyttä, johon voi upottaa kyntensä ja joka voi valaa minuun voimia.

Vilkaisen makuuhuonetta. Sänky on täynnä sekalaisia vaateröykkiöitä.

– Tai jos mä tulisin sinne?

Matka naapurikaupunginosaan vie taksilla vain hetken. Lisään takapenkillä vähän ripsiväriä. Hassua, sillä onhan Vellu minut nähnyt pahempanakin – ja parempana.

Rappukäytävässä askeleeni kaikuvat syyllistävinä. Eihän minun täällä pitäisi tietenkään olla. Vellu on menneen talven lumia, tai oikeastaan menneen kesän siitepölyjä. Meidän yhteinen elämämme on nähty, kuultu ja vaikeaksi koettu.

Vai oliko se sittenkään niin vaikeaa?

Jotenkin minua aina alkaa epäilyttää juuri tässä Vellun asunnon puisella ovella. Soitan silti ovikelloa niin kuin ennenkin, ehkä löytääkseni jonkin tutun varmuuden.

Oven takaa paljastuu Vellun pörröinen pää.

– Sä näytät tosi hyvältä, hän sanoo huulet pyöreillä kaarilla. – Mahtavaa, kun on taas kesä.

Minä hymyilen hänelle virkamiesmäisesti. Aluksi tuntuu aina oudolta.

Ripustan takkini kuin vieras ja olohuonetta kohden hiipiessäni etsin katseellani asunnosta uusia kortteja, posteja, astioita ihan toisella tavalla kuin omasta kodista. Tuntuu vieläkin hassulta ajatella, että Vellulla on ihan oma koti.

Vellu antaa minulle käteen lasillisen. – Kiva kun tulit.

Pian se helpottaa, ajattelen hörpätessäni ensimmäiset kuplat kielenpäälle. Niin kuin aina ennenkin.

Ja niin siinä käykin. Puolen tunnin päästä me istumme jo sohvalla jalat toistemme päällä, tuntia myöhemmin Vellu tarttuu minua kädestä ja työntää sormensa puseron alle. Enkä minä vastustele. Hän tietää, missä on oikeat paikat.

– Mennään sänkyyn, Vellu kuiskaa niin läheltä, että hengitys kutittaa korvaa, hyvällä tavalla.

Minua ei ujostuta enää yhtään, kun seuraan Vellua hänen makuuhuoneeseensa. Siellä on sama tuttu sänky, jossa me nukuimme monta vuotta rinta rinnan. Lakanatkin ovat tutut, anoppi antoi ne jonain jouluna lahjaksi.

Kun Vellu laskee minut istumaan ja kääntää puseron olkaimet käsivarsille, kaikki tuntuu niin hyvältä. En ajattele vatsamakkaroita, en isoa takapuolta enkä leuan helttaa. Suljen vain silmät ja olen hyvä juuri sellaisena kuin olen.

Havahdun aamulla Homer ja Bart Simpsonin kinaan. Ensin Homer mäkättää hiljaisella äänellä, mutta Vellu lisää äänenvoimakkuutta niin, että nauru räjähtää molemmissa tärykalvoissa.

– Hiljemmalle, minä äyskäisen puolikkaalla äänellä.

Pakollisten protestisekuntien jälkeen Vellu hiljentää pari pykälää. Minä aukaisen vuorotellen vasenta ja oikeaa silmääni, joiden eteen avautuu vieraita maisemia. Housut ovat mytyssä Vellun treenikassin päällä. Jättikokoiset housuni.

Homer ja Bart nauravat lisää. Välillä Marge huokaisee ryytyneesti.

Mainostauolla Vellu säntää sängystä kantakävelyllä kohti vessaa. Lorina kantautuu seinän läpi kuin olisin aitiopaikalla. Painan tyynyä korville.

Vessan vedettyään Vellu loikkaa takaisin sänkyyn yhtä urheilullisesti kuin aina. Hän kuvittelee kai olevansa leijona, tiikeri, leopardi tai mikä tahansa kissaeläin, jolla on jäntevät raajat ja jouhevat liikkeet. En ole ikinä hennonut kertoa hänelle totuutta.

– Pizzaa? Vellu kysyy yksioikoisesti. Hän sysää minun puolelleni vuodetta kirjavan paperilehtisen. Yläkulmaan painettu kiiltelevä juustopizza saa veden herahtamaan kielelle.

– Frutti di Mare, minä suhahdan niiden äänien välistä, joita oikea ja vasen aivolohko päästelevät. –Tuplajuustolla.

Havahdun horroksesta, kun Vellu työntää pizzalaatikon sängynpäätyyn ja kysyy, otanko lautasen.

– Veitsi riittää, minä mutisen.

Leikkaan lätystä niin ison siivun, että sitä pitää kannatella kahdella kädellä. Aukaisen leuat palan ympärille ja suljen suun täyteen pehmeää rasvaa, paprikan- ja sipulinpaloja, rapeaa vehnäreunusta. Suolainen tonnikala ravitsee syyllisyyttä, joka tyhjässä vatsassa kurisee.

Puolivälissä pizzaa kuulen kännykän piipahtelevan housujen taskussa. Kaivan puhelimen esiin velvollisuudentuntoisena nähdäkseni, kuka haluaa minusta nyt osansa.

Viesti  on Terhiltä. "Onko paha darra?"

Vellu räjähtää nauramaan jollekin, mitä Bart sanoo. Minä näpytän takaisin Terhille: "Et arvaakaan miten paha..."

Kotiin päästyäni etsiydyn suoraa päätä lakanoiden väliin. Mahassa vellovat inhottavasti joko eiliset terassidrinkit, Vellun tarjoamat lisukkeet tai sitten tämänaamuinen Frutti di Mare.
Hillitön makeanhimo iskee pian. Se alkaa hytinänä kynsien alta ja etenee kohti vatsanpohjaa, joka alkaa murista. Takaraivossa paukahtelee jyske, joka ei vaimene ilman sokeria.

Harmi vaan, että heitin illalla kaiken roskikseen.

Käppäilen keittiöön ja hitaasti avaan roskakaapin oven. Pullapussi lepäilee mytyssä valkoisen Pulmu-paketin alla, aivan siinä käden ulottuvilla. Eivät ne siellä keskenään ole miksikään yön aikana menneet, aivan hyvin voisin napata palan ja helpottaa tätä alkavaa päänsärkyä ja ällötystä...

– Ei juma, huomaan puuskahtavani ääneen.

Tuijotan pullapussia, joka alkaa kieppua silmissä.

– Ei käy! huudahdan ja syöksyn eteiseen.

Kiskaisen jalkaan ensimmäiset käteen sattuvat kengät – tietysti ne ovat lenkkarit – ja vedän oven tiukasti perässä kiinni.

Vasta rappukäytävässä tulen tarkastaneeksi, otinko mukaan avaimet. Otin, ja lompakonkin.

Lähimarketti heräilee juuri sunnuntaihin tullessani liukuoville. Ne päästävät ystävällisesti minut sisään, vaikkeivät arvaa, että tällä kertaa minä en aio sortua houkutuksiin. Nyt en aio asioida pullahyllyillä, en karkkiriveillä, vaan täytän korini heti ensimmäisillä osastoilla.

Kädelleni nappaan korin, jonka kantaminen kuulemma on mainiota arkiliikuntaa. Täytän sitä kaikella, jonka eilinen laihdutusjuttu kertoi olevan oikeasti terveellistä: porkkanaa, raejuustoa, ruisleipää, salaattia, vähärasvaista kinkkua. Ne sopivat, alan sitten laskea kaloreita tai hiilareita.

Kassahihnan päädyssä lastaan ostokset tiskiin ja katselen naistenlehteä, jonka kannessa on Eva Longoria. Hänen kiharansakin ovat isommat kuin takapuoli.

– Rupeeks laiharille?

Havahdun kohtaamaan kassaneidin pirteän katseen. Tiiviisti vaaleiden kulmakarvojensa alta minua tuijottaa noin 50-vuotias nainen, iho kesinyt muttei vielä kurtistunut.

– Jotain sellaista, minä vastaan hämilläni.

Naisen kädet liikahtelevat nopeasti ja kassakone piippaa hyväksyvästi jokaisen ostoksen kohdalla.

– Mulla tulee ihan kohta täyteen 30 kiloa, kassaneiti sanoo kovalla äänellä mutta silti hieman ujosti. – Kesäksi pitäis saada loput pois.

Minulta loksahtaa suu auki. Katselen naisen hyvänmuotoisia käsivarsia ja hoikkaa kaulaa, jotka raidallisen kassaunivormun alta pilkistävät.

– Se ois 45,15.

Kaivan hämilläni pankkikortin esiin ja maksan ostokset.

– Tsemppiä nyt vaan, nainen sanoo vielä ennen kuin kääntyy seuraavan jonottajan puoleen.

– Kiitos, minä vastaan ja tunnen paksujen poskieni pullistuvan.

Siellä se on. Se odottaa minua ja haluaa pilata elämäni – mutta minä en aio sen antaa tehdä sitä. Aion ottaa haasteen vastaan ja kestää sen, mitä on tullakseen.

Silmät suljettuina vedän vaa'an hyllyn alta ja hitaasti astun sen päälle. Kurkistan aivan pikkuisen luomien raosta.

76 kiloa. Voihan...

Teen pikaisia laskutoimituksia. Tämän päivän numeroista on kilon verran ehkä pizzaa, eikö?

Kun panimme hynttyyt yhteen Vellun kanssa, painoin 69 kiloa. Se oli ihan kohtalainen luku: ei tarvinnut laihduttaa eikä pihtailla, mutta näytin hyvältä farkuissa.

Eli seitsemän kiloa on saatava pois.

Kirjoitan tussilla paperiin 7 KILOA. Tunnen olevani hirveän pieni massiivisten kirjainläskieni edessä.

Piirrän paperiin seitsemän palloa.

Pyöreinä palluroina kilot näyttävät oikeastaan aika mukavilta sunnuntaitavoitteilta kohti parempaa elämää. Siitä juolahtaa mieleen antaa jokaiselle pallukalle nimi.

Ensimmäisen alle kirjoitan paino, toisen alle kunto, kolmanteen ulkonäkö. Näyttää hyvältä – kolmella kilopallolla olen korjannut monta asiaa, jotka ovat elämässä pielessä.

Miksen korjaisi samalla kertaa kaikkea muutakin?

Kirjoitan neljänteen palloon suku, viidenteen työ. Kuudenteen tulee Terhin häät ja seitsemänteen... rakkauselämä.

Lopuksi repäisen lehtiön sivun irti ja painan sen magneetilla jääkaapin oveen. Siinä se on: minun tuleva, ihana kesäni.

– Odotapas vaan, virkon epä­uskoiselle aivopuoliskolleni. – Pian minä sulle taivaan merkit näytän!

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.