Tarua vai totta? Siihen en saisi vastausta koskaan, mutta ymmärsin nyt Matiaksen mummun reaktion Armon Ajassa.

Ukkosta kesti puolisen tuntia. Minun oloni alkoi olla tukala, olin märkä ja haisin ihon lämmetessä heinillä härkien, mutta vaikeinta oli suhtautua alastomaan mieheen luontevasti. En ollut nudisti, en tottunut puuhastelemaan aataminasuisen uroksen kanssa luonnossa. Hän istui rauhallisena heinäpaalilla ja pureskeli kortta. Minä olin pyyhkinyt naamani ja linssini hänen sortseihinsa, ja toivoin nyt, että olisin jättänyt linssit likaisiksi. Hän puhui niitä näitä, ja minun oli pakko katsoa häntä vastatessani ja yritin pitää silmäni koko ajan leuan yläpuolella. Vaikeaa oli.

Me olimme rajuilman armoilla ladossa, näyttämö kuin vanhasta kotimaisesta elokuvasta. Mutta sankari ei koskenut minuun, vaikka olin märässä paidassa. Hän oli kehottanut minua riisumaan vaatteet ja kuivailemaan vartaloni heinillä, mutta iljettävän likaisten vaatteiden vetäminen ei onnistunut minulta. Halusin kuumaan suihkuun ne päällä, vasta sitten voisin koskea niihin.

– Harmi, että sinä lipesit siihen läjään, Matias tuumasi katsellessaan kiemurteluani. – Jos tuo olisi pelkkää mutaa, me voisimme painia.

– Älä unta näe, kivahdin hänelle. – Minä en sekoa toisen naisen mieheen.

– Sinä puhut arvoituksia, hän totesi ja meni ovelle.

Minä taistelin vastaan haluani mennä perässä ja ottaa kiinni hänen kiinteistä pakaroistaan ja voitin. Hän sanoi olkansa yli, että sade oli loppunut ja pilvet väistyneet. Voisimme mennä päätaloon, hän pukisi ja ajaisi minut traktorilla kotiin. Saisin istua peräkärryssä.

– Kuin se prinsessa, joka vokotteli sikopaimenta, hän virnisti.

Tarjosin hänelle likaantuneita sortseja takaisin, mutta hän sanoi, että voisin pitää ne muistona tästä päivästä. En halunnut. Hän lähti astelemaan kohti taloa ja minä taapersin perässä nauraen. Näky oli suoraan keisarin uudet vaatteet -sadusta eikä sikopaimenesta. Kun olimme pihalla, etuovi aukesi ja Lauri Kohonen tuli rappusille kauhistuneen näköisenä.

– Iskikö salama sinuun ja poltti vaatteet päältä? hän kysyi ja painoi kädellä sydänalaansa. – Ihme, ettei tullut palovammoja.

Sitten vasta Lauri huomasi minut ja kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, kuka lehmänpaskarastainen nainen oli. Näin, että hänen päässään raksutti tyhjää. Hän ei voinut tajuta, mitä olimme hommailleet, eikä olisi uskonut totuutta: ei mitään. Hän käski Matiaksen viedä minut karjakeittiöön ja huuhdella siellä ennen kuin ohjaisi minut saunaan. Sitten hän vetäytyi sisään ja tärisevistä hartioista näin, että hän nauroi katketakseen. Sen saa mitä tilaa, hän tuntui ajattelevan ja koki varmaan lankeamiseni kohtalon hyvityksenä hänelle siitä, että hän oli nolannut itsensä edessäni aiemmalla vierailullani.

Matias komensi minut pesulle, ja karjakeittiössä hän suihkutti minut perusteellisesti lämpimällä vedellä. Jossain toisessa tilanteessa olisin nauttinut pyörähdellessäni hänen edessään, mutta nyt olin kuin lietesäiliössä uitettu kissa. Minun sieluni tila oli jotain sanoin kuvaamatonta sillä hetkellä, ja tästä jos mistä Lepinkäinen olisi saanut aiheen repivään ja järkyttävään tauluun.

Lopuksi Matias huuhteli itsensä, oli kuin tv-mainosten adonis suihkussa, ja vatsassani velloi. Halusta, kiukusta ja harmista. Menin pihalle odottelemaan, ja hän tuli pian pukeutuneena siniseen haalariin. Hän haki traktorin avaimet sisältä ja minä kapusin lavalle. Torstai ei totisesti ollut toivoa täynnä... Matkalla otimme pyöräni kyytiin, ja elätin vielä yhtä pikatoivoa. Jospa hän tarjoutuisi paikkaamaan kumin, niin voisin käydä sinä aikana hyväntuoksuisessa suihkussa ja kestitä häntä sitten kahvilla ja Assin pullilla, jos ne eivät olleet vettyneet pilalle.
Rivitalon parkkipaikalla hän kuitenkin vain kiitti sadeseurasta ja ajoi pois. Se siitä miehestä.

Lojuin pitkään kylvyssä litra kukkaissampoota hiuksissani ja mietin, missä menin. Dominikaaninen tasavalta tuntui entistä houkuttelevammalta.

Seuraavana päivänä töissä kipunoin tulta ja tappuraa ja koska en voinut tuhlata energiaa eläviin miehiin, päätin panostaa vielä kerran täysillä Sandels Junioriin. Halusin hänet pois päiväjärjestyksestä ennen kesälomaani. Alman ja Assin kanssa oli tullut vesiperä, mutta oli vielä kolmas nainen, jolle Junior oli saattanut antaa Erärunoelmansa. Kartanon teini-ikäinen tytär, jonka romanssi Juniorin kanssa oli suututtanut kartanonherran.

Kartano oli ollut nykyisen hotellin tilalla, ja portinvartijan maja, jossa Junior oli asustellut, oli myös purettu alta pois. Jos siellä oli ollut Sandelsin tavaroita, ne olivat varmasti menneet saman tien kaatopaikalle tai roviolle. Minkä nimisiä kartanon omistajat olivat olleet? Sitä en saanut mieleeni, vaikka olin selaillut paikkakunnan historiikkejä tänne muutettuani. Siitä oli kuitenkin jo aikaa. Niinpä turvauduin taas kirkkoherranviraston tietotoimistooni ja menin tapaamaan Eeroa. Hän ei onneksi ollut vielä lomalla eikä vetämässä rippikoulua, joten hän johdatti minut arkistoon ja oikeiden tiedostojen ääreen.

Kartano oli ollut nimeltään Tammimäki ja omistajasuku Ekberg. Söpöä. Tammista ei enää ollut tietoakaan keskustassa, mikä oli sääli. Mielestäni niitä olisi voinut jättää muutaman hotellin edustalle, mutta tämän kunnan isät suosivat betonia. Selattuani seurakuntarekisteriä löysin sopivan ikäisen kartanontyttären ja mietin nimen nähdessäni, osoittiko se hänen isänsä toivetta vai huonoa huumoritajua. Aina Impi. Oli kummin vain, tyttöä oli taatusti kiusattu koulussa.

Aina Impi oli päässyt ripille 15-vuotiaana ja ylioppilaaksi käytyään yhdeksän vuotta silloista oppikoulua. Joko jäänyt kerran luokalle tai ollut tyttökoulussa, joiden muistelin kestäneen vuoden pitempään kuin synnillisten 8-luokkaisten sekakoulujen. Sitten hän oli muuttanut Helsinkiin.

Siihen tyssäsivät sen viraston tiedot ja palasin kirjastoon koneen ääreen selaamaan paikallislehden arkistoja. Aina Ekberg esiintyi kolme kertaa lehden sivuilla. Hän osallistui ylioppilaslakki päässä kartanon juhlatilaisuuteen ja oli maatalousnäyttelyssä ruusukkeita jakamassa - siihen aikaan niitä vielä oli näillä main - ja sitten paljon myöhemmin koulunsa 70-vuotisjuhlissa. Niissä hänen nimensä oli Ekberg-Jones. Harmi kirvahti mielessäni, kun näin nimen. Se viittasi siihen, että nainen oli muuttanut Englantiin tai Amerikkaan.

En kuitenkaan luovuttanut, vaan löysin hänestä googlen avulla aika tuoreen artikkelin. Hän oli neljä vuotta sitten esitellyt huvilaansa naistenlehdessä. Supisuomalainen maisema, järvi ja kauniit istutukset, lehti hehkutti, siellä maailmannaisen sielu lepäsi. Kuvassa Aina Ekberg-Jones hymyili levollisena, hän oli hyvin säilynyt hoikka nainen, näytti huomattavasti ikäistään nuoremmalta. Oliko tuo maisema jossain täällä lähellä? Ehkä hän oli siellä juuri nyt, valmistautumassa keskikesän juhlaan?
Soitin siltä istumalta ensin Ruismaa Seniorille, joka oli ollut pilke isänsä silmissä Erärunoelman aikoihin, mutta oli kotiseutu-utelias mies. Häntä en tavoittanut, Kasimir vastasi puhelimeen. Hänen äänensä oli raukea, ja muisto hitaista himokkaista suudelmista käväisi mielessäni, mutta taustalta kantautuva naisääni karkotti värinät vatsanpohjasta.

– Äijä on jollain kirjallisuuspäivillä, Kasimir kertoi. – Tulee ensi viikon alussa.

– Minä palaan asiaan sitten, lupasin ja toivotin hänelle hauskaa poseerausta.

Kasimir naurahti monimielisesti ja palasi Lepinkäisen malliksi. Mietin hetken, mitä hän kuvitteli hyötyvänsä Lepinkäisestä. Tuskin naisesta olisi apua hänen urallaan. Nuori kaunis muusa olisi omiaan naistenlehtien juttuihin, ei tuo äidin ikäinen amatsoni. Mutta mitäpä asia minulle kuului. Etsin Toivo Simosen numeron ja vaihdettuani ensin puoli tuntia mielipiteitä hänen jo lukemastaan sotakirjasta kysyin kartanon tyttärestä, josta hän oli maininnut minulle.

– Kyllä hänen kesäpaikkansa on täällä, Toivo kertoi. – Se oli jo silloin aikoinaan suvulla, ja he viettivät siellä aina viikkoja. Kaunis pitsihuvila, jonka Aina remontoi perusteellisesti joku vuosi sitten. Nätti likka se oli silloin ja on vieläkin kaunis, mitä minä olen nähnyt hänet vilaukselta kirkolla.

Toivo tiesi huvilan sijainnin ja neuvoi sen minulle perinpohjaisesti puhelinluettelon karttasivujen avulla. Ennen kuin sain lopetettua puhelun, hän kysyi veitikkamaisella äänellä, oliko käynyt heinissä kuumana, kun olin repinyt vaatteet Matiaksen yltä.

– Teillä on hyvä näkö, naurahdin Toivolle. – Mutta ei niin tarkka kumminkaan, että olisitte nähneet minun olevan pukeissa.

– Sinä et ollut rapaisena mitenkään kaunis näky, Toivo huomautti. – Siinä ei silmä levännyt.

Mutta Matiaksessa lepäsi. Nämä paikkakunnan eläkeukot eivät lakanneet hämmästyttämästä minua. Työnsin hänet taka-alalle mielessäni ja aloin aprikoida, miten lähestyisin Aina Ekberg-Jonesia. Soitto? Kirje? Kieltäytyisikö hän tapaamasta minua, torjuisi? Ehkä hänellä ei ollut mitään muisteltavaa tai ehkä tuo aika oli niin nolo, että hän oli painanut sen unholaan.

Katsoin reittiä kartalla, parikymmentä kilometriä mutkaisia teitä. Pyörällä se menisi sukkelaan, mutta paluu olisi raskas, jos ovi lyötäisiin kiinni nenäni edessä. Päätin ilmoittaa tulostani ja pidin peukkuja pystyssä, kun soitin numerotiedusteluun. Ihmeekseni naisen tiedot olivat julkisia ja sain numerot. – Halloo, hienostunut naisääni vastasi.

Esittelin itseni kirjastoinformaatikoksi hänen syntymäpaikkakunnaltaan ja kerroin vuolaasti paikallishistoriikista, jossa toivoin hänen apuaan. Väitin haastatelleeni jo useita eräpakinoitsija Sandelsin tunteneita aikalaisia ja toivoin, että hänkin suostuisi verestämään muistiaan tämän aika tuntemattoman miehen suhteen.

– Miksi te luulette, että minä tietäisin hänestä jotain erityistä? nainen kysyi viileästi.

– Hänen kerrotaan palvoneen teitä, sanoin pokkana. – Ja tietenkin mieleeni juolahti, että ehkä hän ilmaisi itseään kirjallisesti.

– Ja minulla olisi kasa vanhoja lurituksia ruusukkeella sidotussa laatikossa, Aina Ekberg-Jones jatkoi kuivalla äänellä.

– Tietenkin se olisi ihanteellista, myönsin. – Mutta mikä tahansa muistelo käy minulle. Voisimmeko me tavata? Oletteko te nyt tai aikeissa tulla huvilallenne lähiaikoina?

Nainen oli hetken hiljaa ja olin varma, että hän katkaisisi puhelun sanomalla päättäväisesti ei kiitos. Vähän toivoinkin, että hän tekisi niin, voisin pestä kädet kunniallisesti tästä sopasta.

– Ensi viikolla, hän kuitenkin sanoi. – Torstaina kello kaksi.
Sinne oli liki viikko. Pitkänpitkä aika, mutta tiesin, ettei vetoaminen auttaisi. Menin kertomaan Asserille, että tarvitsin luvan taksiin tuona päivänä, ja hän alkoi heti vääntelehtiä vaivautuneena. Ylimääräiset menot hermostuttivat häntä, mutta kieltäydyin ajamasta matkaa pyörällä.

– Jos nousee ukkonen, maalailin kauhukuvaa. – Niin, minä olen sen armoilla keskellä erämaata.

– Minä en pääse tuolloin kuskiksi, on kirjastojohtajien tapaaminen Jyväskylässä, Asser sanoi. – Eikö sinulla ole veljeä, serkkua tai poikaystävää, joka voisi kuskata?

– POIKAystävää! kirvahdin. – Minä en ole mikään namutäti!

Asser oli perääntyä seinän läpi tuohtumustani ja lupasi, että saisin mennä vaikka helikopterilla. Hän oli tossukka, se kävi nyt täysin selväksi. Ei mies minun makuuni, mutta mies kukaties, jota voisi jatkossa pyöritellä meidän talon naisten tahdon mukaan.

Koska minulla ei ollut poika- eikä miesystävää, lähdin viikonloppuna Helin kanssa lavatansseihin. Hänellä oli taas uusi mies kierroksessa, se joku aika sitten baarissa ollut tanssitaituri oli tehnyt parit oharit ja hetken surtuaan Heli oli kohdannut uimarannalla tiukkalihaisen hengenpelastajabodarin, joka oli pannut hellästi laastarin Helin polveen, kun hän oli lyönyt sen vedenalaiseen kiveen. Siinä Heliä hoidellessaan mies oli paljastanut toimivansa järjestysmiehenä lavalla ja Heli oli kertonut rakastavansa tanssimista ja että siellä varmasti nähtäisiin. Mies oli hymyillyt ilahtuneesti ja Heli oli täpinässä, kun lähestyimme sisäänkäyntiä.

Bodari ei muistanut häntä heti, mutta laastari polvessa palautti tapahtuneen mieleen ja mies sanoi pitävänsä kahvitauon kymmeneltä ja ehdotti, että Heli tulisi silloin puhvettiin pitämään seuraa. Heli lupasi ja minä toivotin hengessä onnea matkaan, vaikka mies ei minua säväyttänytkään. Monen pikkuromanssin jälkeen Helin sielu kaipasi pitempää suhdetta, ja niin teki oma sielunikin. Vaan mistä sellainen löytyisi?

Kasimir Ruismaa oli myös lavatunnelmissa. Hän oli päässyt Lepinkäisen liekanarusta vapaalle ja tanssitti nuoria tyttöjä. Muinaisen Aina Impin ikäisiä, panin merkille. Ehkä se oli miesrunoilijoiden erityispiirre, piti rypeä neitojen ihailussa. Lipuessaan ohi hän iski minulle silmää, ja arvelin hänen pohjustavan loppuiltaa. Hän ei voisi kajota alaikäisiin, vaikka he misseiltä näyttivätkin, ja minä tuskin ottaisin minua tanssittavan tukevan isäntämiehen saatille ja petiini. Kasimir pettyisi, sillä mikään hänessä ei enää vetänyt puoleensa. Ei edes muistot hitaista himokkaista suudelmista.

Minä himoitsin miestä, joka oli kuu taivaalla. Ja tänä iltana oikea kuu oli iso, päivää vaille täysi, ja minun ikäväni suunnattoman suuri. Kaduin, että olin jättänyt likaiset sortsit latoon, olisi ollut jotain, missä ehkä olisi erottunut hänen tuoksunsa lehmän lannan alta. Tai sitten ei.

Taiteilija Lepinkäinen tuli maanantaina kirjastoon heti sen auettua ja halusi keskustella kanssani luottamuksellisesti. Päästin hänet vastahakoisesti työhuoneeseeni ja se täyttyi heti väkevän myskisen hajuveden tuoksusta. Mietin, mistä pirusta oli kyse. Halusiko hän, että mainostaisimme näyttelyä enemmän vai tahtoiko hän siirtää taulut alakertaan? Valmistauduin vastaamaan kieltävästi kaikkiin ehdotuksiin, mutta kyse ei ollutkaan tauluista vaan hänen omasta sielustaan. Se oli kipeä. Hän oli kuullut tuttavaltaan, että Kasimir oli ollut lavalla ja tanssittanut lukuisia naisia. Minuakin.

– Entä sitten? katsoin häntä viileästi.

– Minä pelkään, että hän menettää sielunsa, nainen sanoi vakavana. – Nyt hän on vapaan turmeltunut, mutta jos hän rakastuu, hänestä tulee pehmolelu.

En ymmärtänyt naisen logiikkaa ollenkaan. Tai jotenkin. Mutta miten minä tähän liityin? Kaksi tanssia Kasimirin kanssa illan lopuilla, ei edes hitaita, ja sitten olin lähtenyt erään tuttavapariskunnan kyydissä kotiin. Mitä Kasimir oli sen jälkeen harrastanut, sitä en tiennyt. Lepinkäisen mukaan Kasimir ei ollut palannut mökkiinsä. Hän oli koputellut niin mökin kuin talon ovea, mutta kukaan ei ollut avannut. Hän oli ollut varma, että Kasimir oli joutunut johonkin onnettomuuteen tai tuupertunut setänsä kanssa hään tainnuttamina saunassa. Mitä pitempään hän maalaili kauhukuvia, sitä kypsempi olin kiipeilemään seinillä. Hän oli kuin hurahtanut kalevalainen Louhi ja odotin, että hän alkaisi manata luonnonvoimia avukseen palauttaakseen Kasimirin ruotuun.

– Miksi te kerrotte tästä minulle? kysyin.

– Hänet pitää pelastaa paholaisilta, Lepinkäinen katsoi minua sotaisena. – Minä vapautan hänet niistä!

Hän pääsi lopulta valituksensa ytimeen. Hän tahtoi viedä Kasimirin jonnekin korpeen, jotta voisi viimeistellä maalauksensa ilman häiriötekijöitä. Hän ei kuitenkaan tiennyt sopivaa paikkaa ja kuvitteli, että kirjastovirkailijana tuntisin seudun piilopirtit. Kasimir parka, ajattelin ja ohjasin naisen päättäväisesti ulos. Kun olin päässyt hänestä eroon, sain riesakseni Kasimirin sedän. Ruismaa Senior tallusteli huoneeseeni ja haisteli epäluuloisena myskin tuoksua. Kysyin, millaista oli ollut kirjallisuuspäivillä, ja hän unohti hetkeksi muut asiat. Sitten hän rykäisi ja meni asiaan. Hän tahtoi Kasimirin huus helvettiin.

– Miksi? kysyin vaihteeksi.

– Loinen, poika on täysi loinen, ruinaa rahaa koko ajan, ja jos en anna, se myy minun omaisuuttani, Ruismaa marisi. – Pari taulua on kadonnut vierashuoneesta ja kynttelikkö. Varmaan muutakin, mutta minä en ole jaksanut tutkia kaikkia komeroita.

– Ikävä piirre nuoressa miehessä, sanoin diplomaattisesti.

– Nuolaisi ennen kuin tipahti kummitätinsä kanssa, Ruismaa paljasti. – Väitti, että Assi oli luvannut sille perinnön, kun omia lapsia ei ollut. Mutta eihän Assi, veli peri kaiken. Kasimir oli käynyt kovistelemassa Toivoa tässä jokin aika sitten, mutta oli saanut äkkilähdön.

Ruismaa nauraa hekotti lähtöä muistellessaan, enkä tarvinnut suurta mielikuvitusta kuvitellakseni Toivo Simosen täräyttämässä hänet karkuun haulikolla ja suolapanoksilla. Kasimir oli siis onnenonkija, luuli päässeensä vihreälle oksalle pienellä vaivalla niin runoväen kuin naisten parissa, mutta iski kiveen siinä kuin Sandels Junior oli aikoinaan iskenyt.

– Mitä te toivotte minun tekevän asialle? kysyin.

– Minä ja Toivo ajateltiin lähteä vähän lomailemaan, Ruismaa sanoi hämmästyksekseni. – Kuuba ja Karibia, vaikka Dominikaaninen tasavaltakin siinä matkan varrella.
Hyvästi unelma paratiisista, ajattelin.

– Minä naulaan talon ovet kiinni ja Toivo tekee myös niin, siitä juipista kun ei tiedä. Minä ajattelin, että jos sinä kävisit silloin tällöin vilkaisemassa, että parrut on vielä ehjät. Me luotetaan sinuun Toivon kanssa.

Minua liikutti ukkojen luottamus ja lupasin pitää taloja silmällä. Ruismaa uskoi, että Mika Myöhänen palaisi pian pääkaupungin kyseenalaiseen sivistykseen, kun joutuisi puremaan ovenkarmia nälkäänsä. Arvelin hänen olevan oikeassa, enkä kertonut, että väliaikainen turvapaikka voisi löytyä Lepinkäisen helmoissa. Mika-Kasimirin kohtalo ei liikuttanut minua enää hitustakaan, toivoin vain, että en törmäisi häneen enää missään vaiheessa. En etenkään hakkaamassa kirveellä sedän ovea auki.

Päivät matelivat kohti torstaita. Heli pyysi taas seurakseen lavalle, ja Aina Ekbergin vierailua edeltäneenä iltana lähdin hänen mukaansa. Järjestysmies tunnisti jo Helin ja pyysi taas kahville. Minä katselin ympärilleni ja näin lukuisia asiakkaita, mutta en kiusallisia tuttuja.

Vasta yhdentoista maissa panin merkille kauniin vaalean naisen ja aloin pälyillä nähdäkseni, oliko hän Matiaksen kanssa. Hän oli. Kuuni oli toisen käsissä, ja vaikka olin sen tiennyt, pettymys lainehti sisälläni suurina aaltoina. Aioin häipyä saman tien, mutta Asser pörähti eteeni ja tahtoi välttämättä tanssia kanssani. Hän puhkui energiaa ja intoa, oli menossa viikonvaihteeksi Mikkeliin Jukolan suunnistusviesteihin ja jäisi samalla lomalle. – Selvitetään se Sandelsin kohtalo sitten meidän molempien lomien jälkeen, Asser sanoi ja taivutti minua niin, että päälaki oli ottaa lattiaan.
 
Asser oli hyvä viemään, mutta sykähdyttäväksi oloni tuli vasta, kun Matias nappasi minut häneltä kesken tanssin. Missä oli se vaalea nainen? Toivoin, että minulla olisi ollut silmät kuin kärpäsellä, jotta olisin nähnyt kaikkialle yhtä aikaa.

– Onko sinulla joku hermovika silmissä? Matias kysyi. – Näytät vauhkolta hevoselta.

– Ahtaan paikan kammoa, hymyilin hänelle rauhoittavasti. – Kyllä se ohi menee, jos et yritä panna minua taskuun.

– Sinulla on todella erikoisia toiveita, Matias totesi. – Mitä vielä?

– Sinun vuorosi, sanoin.

Hän hymyili ja haisteli sitten hiuksiani, totesi lehmäaromin olevan poissa. Olin lähtiessäni suihkuttanut hajuvettä harjaan ja sukinut sillä tukkani, ja eksoottinen pilvi ympärilläni sai Matiaksen vetämään minut tiukemmin itseään vasten.

– Mitä sinä aiot juhannuksena? hän kysyi.

– Kerään kukkia yhdeksältä pellolta ja menen mäiskimään niillä mummuasi, kuiskasin.

– Napakka nainen, hän nauroi.

Hän ei sanonut tyttö, mistä hän sai kymmenen pistettä. Hän arveli mummun piristyvän käynnistäni ja voivan vaikka alkaa miettiä paluuta kotitaloonsa. Mutta se olisi tuhoon tuomittu aie, sillä mummuvahtia ei olisi enää omasta takaa.

– Isä lähtee ensi viikolla Kanarialle, Matias kertoi. – Mitä ilmeisemmin jää sinne ja tekee sovinnon äidin kanssa. Ne veti viime tipassa avioeropaperit pois käsittelystä.

– Miksi?

– Manolito alkoi harata vastaan menun kanssa, tahtoi tillilihan pois, Matias kertoi vakavana. – Äiti ei suostunut siihen ja osti miehen ulos. Mutta tarvitsee tietenkin jonkun avukseen, ja isä päätti uhrautua.

– Onhan siellä nuoria senjoritoja, miksi pitää vanhat vanttuut?

– Tottumuksen vuoksi, Matias arveli. – Mutta talo jää yksin minulle.

– Hyvä sinulle, nyökkäsin kannustavasti. – Voit täyttää sen vaimolla ja lapsilla ja lemmikeillä.

– Oletko sinä välittäjä? Matias sanoi huvittuneena. – Maatalousmessujen naimakone?

– Naimakone kuulostaa kiehtovalta, mutta en, valittelin. – Olen virkanainen ja huomenna minä menen haastattelemaan kartanon armoa.

Matias katsoi minua uteliaana ja kerroin Aina Impi Ekberg-Jonesista ja Sandelsista. Kartanon armo alkoi selvästi kiinnostaa häntä ja parin tanssin jälkeen hän kysyi, millä aioin mennä sinne. Kuultuaan ajoneuvo-ongelmani hän tarjoutui kuskiksi, hän ehtisi tehdä navettatyöt ennen lähtöä ja ehtisi takaisin iltalypsyyn. Olin unohtanut vaalean daamin, nautin Matiaksen seurasta ja kaavailin jo kuumaa yötä hänen kanssaan. Silloin nainen kuitenkin ilmaantui, lehahti lattialle ja verenpunaiset huulet hymyilivät kylmästi, kun hän pahoitteli, että joutui tempaamaan Matiaksen kuskikseen.

– Huomiseen, Matias sanoi ja lähti. Jäin kuin nalli kalliolle ja olin varma siitä, että joutuisin tilaamaan taksin tai helikopterin. Minä en ainakaan päästäisi Matiasta toisen kanssa, jos olisin tuo nainen.

Matias soitti minulle puoliltapäivin ja sanoi olevansa rivitalon parkkipaikalla vartin yli yksi. Hän kehotti minua ottamaan mukaan uimapuvun ja muita vaatteita siltä varalta, että saisin taas päähäni pulikoida virvoittavissa lantaojissa. Pyyntö oli vähän outo, mutta noudatin neuvoa. Menin pihalle kymmenen yli ja toivoin, että hän olisi ajoissa. Olisi noloa myöhästyä ja keksiä kartanon armolle selityksiä.

– Sinä olet aikaisessa, sanoin Matiakselle, sillä hän oli jo paikalla ja luki iltapäivälehteä.

Hän oli liikkeellä Mersullaan, luotti siis siihen, että pysyisin siistinä. Vajosin mukavalle istuimelle ja avasin lehden.

Normaaleja kesämissiuutisia ja juhannustaikoja jo hyvissä ajoin. Kulttuurisivuille jämähdin, sillä siellä oli tuttu parivaljakko: Lepinkäinen ja Kasimir. He poseerasivat suurikokoisen taulun molemmin puolin, kaukana toisistaan ja selvästi ainakin Kasimir toivoi olevansa jossain aivan muualla. Kummankin huulilla oli pingottunut hymy. Taulun nimi oli Runoilijan Sielu, ei numeroa perässä, joten Kasimirista ei ollut riittänyt aineksia kuin yhteen työhön.

– Tuo mieleen teurastamon, Matias sanoi huomattuaan, mitä tuijotin. - Lihakoukussa riippuvan nyljetyn ruhon, joka on osin silvottu.

– Tai ristillä, sanoin epäröiden.

Musta, vereslihalla oleva mieshahmo toi mieleen helvetin tulessa käristyvän ihmispolon. Toinen silmä oli sukuelimissä, toinen kädessä, sydän roikkui parin suonen varassa alavatsalla. Se oli kammottava teos, ja olin varma, ettei Kasimir ollut kuvitellut lopputulosta tuollaiseksi. Hän ei olisi suostunut tulemaan teoksen paljastustilaisuuteen, jos olisi aavistanut Lepinkäisen näkemyksen itsestään. Kireä ilme paljasti sen. Naisen kosto oli kova, ja minäkin saatoin olla hänen kostolistallaan, koska olin kieltäytynyt etsimästä hänelle piilopirttiä, missä hän olisi voinut säilyttää Kasimirin suloisen turmeltuneena ja kuvata hänet vaikka valkovuokkokedolla.

– Lepinkäinen olisi tuskin päässyt lehteen ilman Kasimiria, sanoin Matiakselle. - Tai toisin päin. He ovat molemmat häikäilemättömiä julkisuudentavoittelijoita.

– Vakka löysi kantensa, Matias sanoi.

Missä sinun kantesi on? mietin, miten se nainen päästi sinut tänne korpeen minun kanssani?

Matka jatkui vaiteliaisuuden vallassa. En käsittänyt, miksi Matias oli ylipäätään lähtenyt kuskaamaan minua. Keskityin Aina Ekberg-Jonesin tapaamiseen. Olin pukeutunut hameeseen ja paitaan, tukka oli siistillä nutturasolmulla ja toivoin antavani akateemisen tutkijan vaikutelman. Sellaiseksi tunsinkin itseni, mutta olin nähnyt vaivaa turhaan, sillä kun Aina näki Matiaksen, hän vähät välitti minusta.

– Sinussa on isoisäsi näköä, hän sanoi, kun istuimme isolla terassilla kahvipöydässä. - Hän kävi usein kartanolla lintumetsällä isän kanssa.

Aina oli edelleen yhtä viehättävä kuin lehtijutussa, jonka olin hänestä löytänyt. Tyylikäs nainen, kuin suoraan kampaamosta tullut, ja meikki ja korut tarkkaan valittuja. Hänellä oli vaalea housupuku, ja kaulassa hennosti sinertävä silkkihuivi, samaa sävyä kuin lyhyet hiukset. Tunsin kutistuvani pikkutytöksi tässä seurassa. Matias jutteli kepeästi ja hauskasti naisen kanssa, kertoi paikkakunnan viimeaikaisia tapahtumia ja mainitsi isänsä, jota Aina tuskin muisti, koska tämä oli ollut räkänokka siihen aikaan.

– Isältä kuitenkin terveisiä, hän sanoi. – Ja hän mielellään kuulisi, mihin elämä on vienyt teidät.

Matias ei saanut sinuteltua Ainaa, vaikka tämä ehkä odotti sitä. Minä en edes yrittänytkään. Kuuntelin vain turtana Matiasta ja mietin, pääsisinkö koskaan kyselemään Sandelsista.

– Minä menin naimisiin pian kotoa muutettuani, Aina kertoi. – Tapasin mieheni Englannissa, missä opiskelin taloustieteitä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Meillä on tytär ja poika ja molemmat ovat menestyneet elämässä hyvin.

Ainan elämä tuntui olleen ruusuilla tanssia. He olivat asuneet sekä Suomessa että Englannissa, mutta lapset olivat tietenkin opiskelleet isänsä kotimaassa ja perustaneet sinne perheet. Aina oli joku vuosi sitten muuttanut Helsingin asuntoonsa, kaivannut vanhoja ystäviään, mutta vieraili usein jälkikasvunsa luona. Kerran kesässä, yleensä juhannuksena, perhe kokoontui täällä ja myös Ainan sisarukset tulivat juhliin. Aloin heti miettiä, kertoisiko joku heistä Sandelsista, jos Ainasta ei irtoaisi mitään.

– Sandels, Aina sanoi samassa ja katsoi suoraan minua. – Hän opetti meille lapsille aikoinaan englantia ja laskentoa ja eläinoppia. Hän oli miellyttävä mies, hyvä puhumaan.

– Te olitte teini-iässä silloin, sanoin, kun hän yritti tehdä Sandelsista setää.

– Niin olin, hän myönsi. – Kuin perhonen, leijuin mielikuvissani kukasta kukaan ja tietenkin minä ihastuin Jac-Jaakkoon, tuijottelin häntä haaveellisena tunneilla ja piirtelin hänen nimeään vihkoihin. Se oli suloista kaukorakkautta.

– Kuulostaa söpöltä, hymyilin. – Eikä hänen puoleltaankaan mitään muuta?

– Mihin te pyritte, Ainan katse koveni.

– Erärunoelmaan, sanoin enkä väistänyt katsetta. – Se oli eroottisten runojen kokoelma, jossa hän kuvasi lemmenseikkailujaan paikallisten naisten ja tyttöjen kanssa.

– Ja minäkö olin yksi tytöistä? Aina sanoi hitaasti. – Ei, en ollut. Hän kyllä liehitteli minua ja antoi pari runoa romanttisesti kirjekuoressa, mutta niissä ei ollut mitään likaista. Ne runot saivat minut tietysti hurmaantumaan ja uskomaan, että hän, aikuinen mies, rakasti minua, tyttöä, Aina naurahti huvittuneena lapsellisuudelleen. – Miettimään jopa karkaamista hänen kanssaan, mutta eihän se tietenkään toteutunut.

Aina hymyili hupsulle nuorelle minälleen, ja Matiaskin nyökytteli ymmärtävästi. Minä en luovuttanut, vaan kysyin, oliko hän vaipunut epätoivoon, kun mies oli häipynyt.

– En, Aina sanoi. – Minä tiesin, miksi hän lähti.
Hän yllätti minut, mutta jatkotarina ei kuitenkaan sisältänyt mitään skandaalipitoista. Hänen isänsä oli maksanut Sandelsin pois tyttärensä maailmasta, ostanut liput Amerikkaan ja antanut vielä käteistä ison kasan.

– Sen runoelman takiako? kysyin häneltä.

– Siitä minä en tiedä mitään, Aina sanoi. – Isä halusi suojella minua,  katsoi että mies oli minulle liian vanha ja varaton. Sukuun kelpaamaton, Aina hymähti. – Minä kuulin tämän tietenkin vasta jonkin aikaa hänen lähtönsä jälkeen äidiltäni.

Mutta silloin kun häipyi, minä olin monta päivää surun vallassa ja myös vihainen isälleni. Vaan sitten näköpiiriin ilmaantui uusi komea renkipoika ja Sandels painui unholaan. Minä en ole muistanut häntä ennen kuin te otitte hänet puheeksi, Aina lopetti ja katsoi minua tyynenä.

Hän valehteli, tiesin sen, mutta en voinut asialle mitään. Siinä hän ehkä puhui totta, että ei ollut saanut Erärunoelmaa. Jos Sandels oli uskonut, että saisi nuoren Ainan omakseen, hän ei olisi näyttänyt tälle eroottisia muistoja muista naisista tai etenkään Ainasta, jos hän oli pannut tämänkin paperille. Vai olisiko mies ollut niin hölmö? Olisiko hän luullut Ainan pitävän kaikkia runoja rakkaudentunnustuksina vain itselleen? Minusta alkoi tuntua, että haukoin tyhjää ja se oli tympeä tunne.

– Meillä alkaa olla kiire, Matias päätti keskustelun puolestani.

Hän ei sanonut minne, eikä Aina kysynyt. Hän saatteli meidät ovelle ja vasta siinä muistin onnitella häntä nimipäivän johdosta.

– Aina Impi, aina impi, hän naurahti. – Ihme, että Impi on vielä almanakassa.

Ovi sulkeutui ja astelimme Matiaksen autolle. Kun olimme lähellä sitä, huomasin jonkun seisovan läheisessä metsikössä ja katselevan puiden latvoihin. Koin hetkellisen de ja vu -ilmiön, luulin näkeväni Kasimirin vuokkokedon koivikossa. Tämä mies pystymetsässä oli kuitenkin täysin vieras. Hän äkkäsi meidät ja lähti reippaasti astelemaan kohti, ja kun hän oli lähempänä, koin uuden deja vu:n. Miehessä oli yhä jotain tuttua. Leuan muoto ja asento, kasvonpiirteet muutenkin.

– Kotiseutuseurasta? hän sanoi englanninvoittoisella suomella.

– Isoäiti kertoi tulostanne. Toivottavasti saitte kaipaamaanne tietoa.

– Kiitos, saimme, hymyilin katse liimaantuneena nuorukaisen kasvoihin. – Hän on hyvin herttainen ja sivistynyt nainen, jatkoin. – Mainitsikin lapsensa ja sinä olet?

– Tyttärenpoika, Jack.

Huomasin Matiaksen silmien välähdyksestä, että hänkin tajusi asian. Me kättelimme Johan Sandelsin veljenpojanpojantyttärenpoikaa. Jac-Jaakon perillistä. Käsitin kuvion selkeästi sillä hetkellä. Aina oli tullut raskaaksi, se oli salattu, ja hän oli pitänyt välivuoden koulusta. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän oli lähtenyt lapsen kanssa oli taas ollut puhdas, eikä kukaan ollut kysellyt vanhojen perään, kun hän oli pysynyt poissa maasta. Eikä enää hänen palattuaankaan, kunnes Asser usutti minut Sandelsin perään. Katsoin huvilaa kohti, ja näin Ainan seisovan läpikuultavien verhojen takana ja taatusti harmittelevan, ettemme olleet lähteneet aiemmin. Hän tiesi minun nyt tietävän ja aprikoisi varmaan pitkään, mitä aioin tehdä tiedolla.

En mitään. Sandels oli palannut Amerikkaan tai päätynyt muille maille vierahille. Uskoin, että Aina puhui totta sanoessaan isänsä maksaneen miehen pois. Salaisuus oli ratkennut, The End tälle tarinalle.

Mutta ei se tietenkään ihan The End ollut. – Minne sinä ajat? kysyin, kun huomasin Matiaksen kääntyvän päätielle tultaessa väärään suuntaan.

– Mökille, hän ilmoitti. – Meidän mökille, joka on kyllä vaatimaton maja tuohon huvilaan verrattuna.

Entä se vaalea kaunis nainen? kysyin ääneti. Sitten ajattelin, että mitä en maininnut ääneen, sitä ei ollut olemassakaan.

Matias halusi selvästi pitää hauskaa kanssani, eikä minulla ollut sitä vastaan mitään. Vajaan puolen tunnin kuluttua olimme perillä. Mökki, vaatimaton hirsitalo, oli järven rannalla. Sitä ympäröi lehtipuita ja siellä täällä oli kukkapenkkejä, joissa pörhisteli sekalaisia kasveja. Kunnosta päätellen kukaan ei ollut tehnyt niiden hyväksi mitään Matiaksen äidin lähdettyä Kanarialle.

– Paratiisi, Matias esitteli. – Ei enää pakkotyömaa niin kuin lapsena ja kouluaikaan, kun äiti pakotti raatamaan rikkaruohojen parissa.

– Milloin sinä olet viimeksi käynyt täällä? kysyin katse räystäässä, joka oli tippumaisillaan maahan.

– Aina silloin tällöin, mutta lähinnä tämä on ollut hirviporukan yöpymiskäytössä viime vuosina. Isän ja sen kaverien, Matias selvensi. – Minä ostan mieluummin ruuan lihamestarilta.

– Käytännön mies, nyökkäsin.

– Cowboy, hän naurahti.

– Mutta et enää kauan, sanoin. – Lehmät saavat antaa tilaa viheriöille, joilla samoilevat kaksijalkaiset luupäät.

– Isä? hän arvasi. – Se lörppö. Mutta siihen voi mennä vielä kauankin, hän jatkoi. – Lama pani hommat toistaiseksi jäihin. Pari sijoittajaa tahtoo vielä miettiä asiaa. Me juotiin maljat asian kunniaksi liian aikaisin.

– Me? kysyin kevyesti.

– Lakinaiseni ja minä, Matias vilkaisi minua huvittuneena. – Sinä näit meidät terassilla kilistelemässä samppanjaa. Mitä sinä luulit meidän juhlivan, kihlajaisia?

– Se olisi sopinut kuvaan, myönsin, eikä oloni vielä helpottunut täysin. – Olenko minä toinen nainen? kysyinkin suoraan.

– Et. Emmi on avoliitossa minun parhaan ystäväni kanssa, Matias paljasti. – Miehellä on työpaikka kaupungissa ja he asuvat siellä, siksi heitä ei ole juuri nähty täällä yhdessä, ja Emmiä luullaankin sinkuksi.

Oli entistä hankalampaa pidätellä pieniä ilon kiljahduksia, joten otin kassini ja kysyin, mihin voisin viedä sen. Kannattiko sitä edes purkaa? Miten pian lähtisimme täältä?

– Minulla on lomittaja koko loppuviikoksi, Matias katsoi minua haastavasti.

– Hyvä sinulle, virnistin. – Minulla ei ole.

Hän harppasi luokseni ja veti minut tiukasti syliinsä ja suuteli. Ensin hitaan haluavasti, sitten tulisemmin ja polveni olivat pettää. Mutisin, että panisin Asserille tekstarin, että en selvinnyt kartanon armosta kevyesti, vaan paneutuisin Sandels Junioriin koko loppuviikon, ja sitten ottaisin kännykästä virran pois. Se sopi mainiosti Matiakselle. Hän päästi minut sylistään ja asteli kassien kanssa sisälle.

Lähdin poimimaan kukkia, kun Matias huikkasi minulle, että menisi lämmittämään saunaa ja voisin asettua taloksi. Keittiöön tuli juokseva vesi ja sisävessakin oli, hän ilmoitti vielä.

Mihin tämä viikonloppu johtaisi, sitä en tiennyt vielä, mutta sen tiesin, että katuisin, jos jättäisin väliin. Minä en ollut Assi, joka ei uskaltanut, en Alma jolla oli jo mies, en Aina Impi, joka antoi isänsä karkottaa miehen. Minä antaisin meille mahdollisuuden, mutta lopputuloksen näyttäisi vasta aika.

Huomasin pihan perällä pienen punaisen rakennuksen, jossa oli sydän ovessa ja kukilleni vaasi ikkunalaudalla. Avasin oven ja näin, että kaikki oli paksun pölyn peittämää. Paikkaa ei ollut taidettu käyttää vuosikymmeniin. Pidättelin aivastusta ja olin perääntymässä, kun huomasin, että seinäpiikissä istuimen vieressä ei ollut tavallista paperia eikä lehdestä revittyjä palasia. Siinä oli kirja. Tai se mitä kirjasta oli enää jäljellä. Siitä oli revitty sivuja tarpeelliseen käyttöön ja sitä olivat hiiret ja muut petoeläimet nakertaneet aikojen saatossa. Se herätti uteliaisuuteni ja menin lähemmäs, kohensin laseja ja luin näkyvillä olevaa pölyistä tekstiä:

”Sinä olit tiikeri maitotonkassa, röhkivä kiimainen emakko povellani. Sinä imit minut kuiviin, olin kuin Sahara kiihkosi jäljiltä. Sinä huusit nimeäni kymenä kuohuen, minä korskuin orina tamman päällä, ja mies loi lantaa seinän takana.”

Tarua vai totta? Siihen en saisi vastausta koskaan, mutta ymmärsin nyt Matiaksen mummun reaktion Armon Ajassa. Se koira älähti, johon kalikka kalahti, pätikö se tässäkin? Enemmän tai vähemmän koettua tuossa tekstinpätkässä saattoi olla, mutta Alman onneksi hänen miehensä ei ollut ymmärtänyt yhteyttä, kun oli pannut kirjasen siveellisistä syistä piiloon pojaltaan, mahdolliselta tulevalta viriililtä apeltani. Ja Alma oli sen sitten löydettyään nakannut tänne. Oli minun rakkaallani varsinainen suku...

Mutta mitä menneistä.

Jätin runoelman paikalleen, samoin vaasin, ja päätin sirotella kukat ympäri vuodetta.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.