Tarua vai totta? Siihen en saisi vastausta koskaan, mutta ymmärsin nyt Matiaksen mummun reaktion Armon Ajassa.

Ukkosta kesti puolisen tuntia. Minun oloni alkoi olla tukala, olin märkä ja haisin ihon lämmetessä heinillä härkien, mutta vaikeinta oli suhtautua alastomaan mieheen luontevasti. En ollut nudisti, en tottunut puuhastelemaan aataminasuisen uroksen kanssa luonnossa. Hän istui rauhallisena heinäpaalilla ja pureskeli kortta. Minä olin pyyhkinyt naamani ja linssini hänen sortseihinsa, ja toivoin nyt, että olisin jättänyt linssit likaisiksi. Hän puhui niitä näitä, ja minun oli pakko katsoa häntä vastatessani ja yritin pitää silmäni koko ajan leuan yläpuolella. Vaikeaa oli.

Me olimme rajuilman armoilla ladossa, näyttämö kuin vanhasta kotimaisesta elokuvasta. Mutta sankari ei koskenut minuun, vaikka olin märässä paidassa. Hän oli kehottanut minua riisumaan vaatteet ja kuivailemaan vartaloni heinillä, mutta iljettävän likaisten vaatteiden vetäminen ei onnistunut minulta. Halusin kuumaan suihkuun ne päällä, vasta sitten voisin koskea niihin.

– Harmi, että sinä lipesit siihen läjään, Matias tuumasi katsellessaan kiemurteluani. – Jos tuo olisi pelkkää mutaa, me voisimme painia.

– Älä unta näe, kivahdin hänelle. – Minä en sekoa toisen naisen mieheen.

– Sinä puhut arvoituksia, hän totesi ja meni ovelle.

Minä taistelin vastaan haluani mennä perässä ja ottaa kiinni hänen kiinteistä pakaroistaan ja voitin. Hän sanoi olkansa yli, että sade oli loppunut ja pilvet väistyneet. Voisimme mennä päätaloon, hän pukisi ja ajaisi minut traktorilla kotiin. Saisin istua peräkärryssä.

– Kuin se prinsessa, joka vokotteli sikopaimenta, hän virnisti.

Tarjosin hänelle likaantuneita sortseja takaisin, mutta hän sanoi, että voisin pitää ne muistona tästä päivästä. En halunnut. Hän lähti astelemaan kohti taloa ja minä taapersin perässä nauraen. Näky oli suoraan keisarin uudet vaatteet -sadusta eikä sikopaimenesta. Kun olimme pihalla, etuovi aukesi ja Lauri Kohonen tuli rappusille kauhistuneen näköisenä.

– Iskikö salama sinuun ja poltti vaatteet päältä? hän kysyi ja painoi kädellä sydänalaansa. – Ihme, ettei tullut palovammoja.

Sitten vasta Lauri huomasi minut ja kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, kuka lehmänpaskarastainen nainen oli. Näin, että hänen päässään raksutti tyhjää. Hän ei voinut tajuta, mitä olimme hommailleet, eikä olisi uskonut totuutta: ei mitään. Hän käski Matiaksen viedä minut karjakeittiöön ja huuhdella siellä ennen kuin ohjaisi minut saunaan. Sitten hän vetäytyi sisään ja tärisevistä hartioista näin, että hän nauroi katketakseen. Sen saa mitä tilaa, hän tuntui ajattelevan ja koki varmaan lankeamiseni kohtalon hyvityksenä hänelle siitä, että hän oli nolannut itsensä edessäni aiemmalla vierailullani.

Matias komensi minut pesulle, ja karjakeittiössä hän suihkutti minut perusteellisesti lämpimällä vedellä. Jossain toisessa tilanteessa olisin nauttinut pyörähdellessäni hänen edessään, mutta nyt olin kuin lietesäiliössä uitettu kissa. Minun sieluni tila oli jotain sanoin kuvaamatonta sillä hetkellä, ja tästä jos mistä Lepinkäinen olisi saanut aiheen repivään ja järkyttävään tauluun.

Lopuksi Matias huuhteli itsensä, oli kuin tv-mainosten adonis suihkussa, ja vatsassani velloi. Halusta, kiukusta ja harmista. Menin pihalle odottelemaan, ja hän tuli pian pukeutuneena siniseen haalariin. Hän haki traktorin avaimet sisältä ja minä kapusin lavalle. Torstai ei totisesti ollut toivoa täynnä... Matkalla otimme pyöräni kyytiin, ja elätin vielä yhtä pikatoivoa. Jospa hän tarjoutuisi paikkaamaan kumin, niin voisin käydä sinä aikana hyväntuoksuisessa suihkussa ja kestitä häntä sitten kahvilla ja Assin pullilla, jos ne eivät olleet vettyneet pilalle.
Rivitalon parkkipaikalla hän kuitenkin vain kiitti sadeseurasta ja ajoi pois. Se siitä miehestä.

Lojuin pitkään kylvyssä litra kukkaissampoota hiuksissani ja mietin, missä menin. Dominikaaninen tasavalta tuntui entistä houkuttelevammalta.

Seuraavana päivänä töissä kipunoin tulta ja tappuraa ja koska en voinut tuhlata energiaa eläviin miehiin, päätin panostaa vielä kerran täysillä Sandels Junioriin. Halusin hänet pois päiväjärjestyksestä ennen kesälomaani. Alman ja Assin kanssa oli tullut vesiperä, mutta oli vielä kolmas nainen, jolle Junior oli saattanut antaa Erärunoelmansa. Kartanon teini-ikäinen tytär, jonka romanssi Juniorin kanssa oli suututtanut kartanonherran.

Kartano oli ollut nykyisen hotellin tilalla, ja portinvartijan maja, jossa Junior oli asustellut, oli myös purettu alta pois. Jos siellä oli ollut Sandelsin tavaroita, ne olivat varmasti menneet saman tien kaatopaikalle tai roviolle. Minkä nimisiä kartanon omistajat olivat olleet? Sitä en saanut mieleeni, vaikka olin selaillut paikkakunnan historiikkejä tänne muutettuani. Siitä oli kuitenkin jo aikaa. Niinpä turvauduin taas kirkkoherranviraston tietotoimistooni ja menin tapaamaan Eeroa. Hän ei onneksi ollut vielä lomalla eikä vetämässä rippikoulua, joten hän johdatti minut arkistoon ja oikeiden tiedostojen ääreen.

Kartano oli ollut nimeltään Tammimäki ja omistajasuku Ekberg. Söpöä. Tammista ei enää ollut tietoakaan keskustassa, mikä oli sääli. Mielestäni niitä olisi voinut jättää muutaman hotellin edustalle, mutta tämän kunnan isät suosivat betonia. Selattuani seurakuntarekisteriä löysin sopivan ikäisen kartanontyttären ja mietin nimen nähdessäni, osoittiko se hänen isänsä toivetta vai huonoa huumoritajua. Aina Impi. Oli kummin vain, tyttöä oli taatusti kiusattu koulussa.

Aina Impi oli päässyt ripille 15-vuotiaana ja ylioppilaaksi käytyään yhdeksän vuotta silloista oppikoulua. Joko jäänyt kerran luokalle tai ollut tyttökoulussa, joiden muistelin kestäneen vuoden pitempään kuin synnillisten 8-luokkaisten sekakoulujen. Sitten hän oli muuttanut Helsinkiin.

Siihen tyssäsivät sen viraston tiedot ja palasin kirjastoon koneen ääreen selaamaan paikallislehden arkistoja. Aina Ekberg esiintyi kolme kertaa lehden sivuilla. Hän osallistui ylioppilaslakki päässä kartanon juhlatilaisuuteen ja oli maatalousnäyttelyssä ruusukkeita jakamassa - siihen aikaan niitä vielä oli näillä main - ja sitten paljon myöhemmin koulunsa 70-vuotisjuhlissa. Niissä hänen nimensä oli Ekberg-Jones. Harmi kirvahti mielessäni, kun näin nimen. Se viittasi siihen, että nainen oli muuttanut Englantiin tai Amerikkaan.

En kuitenkaan luovuttanut, vaan löysin hänestä googlen avulla aika tuoreen artikkelin. Hän oli neljä vuotta sitten esitellyt huvilaansa naistenlehdessä. Supisuomalainen maisema, järvi ja kauniit istutukset, lehti hehkutti, siellä maailmannaisen sielu lepäsi. Kuvassa Aina Ekberg-Jones hymyili levollisena, hän oli hyvin säilynyt hoikka nainen, näytti huomattavasti ikäistään nuoremmalta. Oliko tuo maisema jossain täällä lähellä? Ehkä hän oli siellä juuri nyt, valmistautumassa keskikesän juhlaan?
Soitin siltä istumalta ensin Ruismaa Seniorille, joka oli ollut pilke isänsä silmissä Erärunoelman aikoihin, mutta oli kotiseutu-utelias mies. Häntä en tavoittanut, Kasimir vastasi puhelimeen. Hänen äänensä oli raukea, ja muisto hitaista himokkaista suudelmista käväisi mielessäni, mutta taustalta kantautuva naisääni karkotti värinät vatsanpohjasta.

– Äijä on jollain kirjallisuuspäivillä, Kasimir kertoi. – Tulee ensi viikon alussa.

– Minä palaan asiaan sitten, lupasin ja toivotin hänelle hauskaa poseerausta.

Kasimir naurahti monimielisesti ja palasi Lepinkäisen malliksi. Mietin hetken, mitä hän kuvitteli hyötyvänsä Lepinkäisestä. Tuskin naisesta olisi apua hänen urallaan. Nuori kaunis muusa olisi omiaan naistenlehtien juttuihin, ei tuo äidin ikäinen amatsoni. Mutta mitäpä asia minulle kuului. Etsin Toivo Simosen numeron ja vaihdettuani ensin puoli tuntia mielipiteitä hänen jo lukemastaan sotakirjasta kysyin kartanon tyttärestä, josta hän oli maininnut minulle.

– Kyllä hänen kesäpaikkansa on täällä, Toivo kertoi. – Se oli jo silloin aikoinaan suvulla, ja he viettivät siellä aina viikkoja. Kaunis pitsihuvila, jonka Aina remontoi perusteellisesti joku vuosi sitten. Nätti likka se oli silloin ja on vieläkin kaunis, mitä minä olen nähnyt hänet vilaukselta kirkolla.

Toivo tiesi huvilan sijainnin ja neuvoi sen minulle perinpohjaisesti puhelinluettelon karttasivujen avulla. Ennen kuin sain lopetettua puhelun, hän kysyi veitikkamaisella äänellä, oliko käynyt heinissä kuumana, kun olin repinyt vaatteet Matiaksen yltä.

– Teillä on hyvä näkö, naurahdin Toivolle. – Mutta ei niin tarkka kumminkaan, että olisitte nähneet minun olevan pukeissa.

– Sinä et ollut rapaisena mitenkään kaunis näky, Toivo huomautti. – Siinä ei silmä levännyt.

Mutta Matiaksessa lepäsi. Nämä paikkakunnan eläkeukot eivät lakanneet hämmästyttämästä minua. Työnsin hänet taka-alalle mielessäni ja aloin aprikoida, miten lähestyisin Aina Ekberg-Jonesia. Soitto? Kirje? Kieltäytyisikö hän tapaamasta minua, torjuisi? Ehkä hänellä ei ollut mitään muisteltavaa tai ehkä tuo aika oli niin nolo, että hän oli painanut sen unholaan.

Katsoin reittiä kartalla, parikymmentä kilometriä mutkaisia teitä. Pyörällä se menisi sukkelaan, mutta paluu olisi raskas, jos ovi lyötäisiin kiinni nenäni edessä. Päätin ilmoittaa tulostani ja pidin peukkuja pystyssä, kun soitin numerotiedusteluun. Ihmeekseni naisen tiedot olivat julkisia ja sain numerot. – Halloo, hienostunut naisääni vastasi.

Esittelin itseni kirjastoinformaatikoksi hänen syntymäpaikkakunnaltaan ja kerroin vuolaasti paikallishistoriikista, jossa toivoin hänen apuaan. Väitin haastatelleeni jo useita eräpakinoitsija Sandelsin tunteneita aikalaisia ja toivoin, että hänkin suostuisi verestämään muistiaan tämän aika tuntemattoman miehen suhteen.

– Miksi te luulette, että minä tietäisin hänestä jotain erityistä? nainen kysyi viileästi.

– Hänen kerrotaan palvoneen teitä, sanoin pokkana. – Ja tietenkin mieleeni juolahti, että ehkä hän ilmaisi itseään kirjallisesti.

– Ja minulla olisi kasa vanhoja lurituksia ruusukkeella sidotussa laatikossa, Aina Ekberg-Jones jatkoi kuivalla äänellä.

– Tietenkin se olisi ihanteellista, myönsin. – Mutta mikä tahansa muistelo käy minulle. Voisimmeko me tavata? Oletteko te nyt tai aikeissa tulla huvilallenne lähiaikoina?

Nainen oli hetken hiljaa ja olin varma, että hän katkaisisi puhelun sanomalla päättäväisesti ei kiitos. Vähän toivoinkin, että hän tekisi niin, voisin pestä kädet kunniallisesti tästä sopasta.

– Ensi viikolla, hän kuitenkin sanoi. – Torstaina kello kaksi.
Sinne oli liki viikko. Pitkänpitkä aika, mutta tiesin, ettei vetoaminen auttaisi. Menin kertomaan Asserille, että tarvitsin luvan taksiin tuona päivänä, ja hän alkoi heti vääntelehtiä vaivautuneena. Ylimääräiset menot hermostuttivat häntä, mutta kieltäydyin ajamasta matkaa pyörällä.

– Jos nousee ukkonen, maalailin kauhukuvaa. – Niin, minä olen sen armoilla keskellä erämaata.

– Minä en pääse tuolloin kuskiksi, on kirjastojohtajien tapaaminen Jyväskylässä, Asser sanoi. – Eikö sinulla ole veljeä, serkkua tai poikaystävää, joka voisi kuskata?

– POIKAystävää! kirvahdin. – Minä en ole mikään namutäti!

Asser oli perääntyä seinän läpi tuohtumustani ja lupasi, että saisin mennä vaikka helikopterilla. Hän oli tossukka, se kävi nyt täysin selväksi. Ei mies minun makuuni, mutta mies kukaties, jota voisi jatkossa pyöritellä meidän talon naisten tahdon mukaan.

Koska minulla ei ollut poika- eikä miesystävää, lähdin viikonloppuna Helin kanssa lavatansseihin. Hänellä oli taas uusi mies kierroksessa, se joku aika sitten baarissa ollut tanssitaituri oli tehnyt parit oharit ja hetken surtuaan Heli oli kohdannut uimarannalla tiukkalihaisen hengenpelastajabodarin, joka oli pannut hellästi laastarin Helin polveen, kun hän oli lyönyt sen vedenalaiseen kiveen. Siinä Heliä hoidellessaan mies oli paljastanut toimivansa järjestysmiehenä lavalla ja Heli oli kertonut rakastavansa tanssimista ja että siellä varmasti nähtäisiin. Mies oli hymyillyt ilahtuneesti ja Heli oli täpinässä, kun lähestyimme sisäänkäyntiä.

Bodari ei muistanut häntä heti, mutta laastari polvessa palautti tapahtuneen mieleen ja mies sanoi pitävänsä kahvitauon kymmeneltä ja ehdotti, että Heli tulisi silloin puhvettiin pitämään seuraa. Heli lupasi ja minä toivotin hengessä onnea matkaan, vaikka mies ei minua säväyttänytkään. Monen pikkuromanssin jälkeen Helin sielu kaipasi pitempää suhdetta, ja niin teki oma sielunikin. Vaan mistä sellainen löytyisi?

Kasimir Ruismaa oli myös lavatunnelmissa. Hän oli päässyt Lepinkäisen liekanarusta vapaalle ja tanssitti nuoria tyttöjä. Muinaisen Aina Impin ikäisiä, panin merkille. Ehkä se oli miesrunoilijoiden erityispiirre, piti rypeä neitojen ihailussa. Lipuessaan ohi hän iski minulle silmää, ja arvelin hänen pohjustavan loppuiltaa. Hän ei voisi kajota alaikäisiin, vaikka he misseiltä näyttivätkin, ja minä tuskin ottaisin minua tanssittavan tukevan isäntämiehen saatille ja petiini. Kasimir pettyisi, sillä mikään hänessä ei enää vetänyt puoleensa. Ei edes muistot hitaista himokkaista suudelmista.

Minä himoitsin miestä, joka oli kuu taivaalla. Ja tänä iltana oikea kuu oli iso, päivää vaille täysi, ja minun ikäväni suunnattoman suuri. Kaduin, että olin jättänyt likaiset sortsit latoon, olisi ollut jotain, missä ehkä olisi erottunut hänen tuoksunsa lehmän lannan alta. Tai sitten ei.

Taiteilija Lepinkäinen tuli maanantaina kirjastoon heti sen auettua ja halusi keskustella kanssani luottamuksellisesti. Päästin hänet vastahakoisesti työhuoneeseeni ja se täyttyi heti väkevän myskisen hajuveden tuoksusta. Mietin, mistä pirusta oli kyse. Halusiko hän, että mainostaisimme näyttelyä enemmän vai tahtoiko hän siirtää taulut alakertaan? Valmistauduin vastaamaan kieltävästi kaikkiin ehdotuksiin, mutta kyse ei ollutkaan tauluista vaan hänen omasta sielustaan. Se oli kipeä. Hän oli kuullut tuttavaltaan, että Kasimir oli ollut lavalla ja tanssittanut lukuisia naisia. Minuakin.

– Entä sitten? katsoin häntä viileästi.

– Minä pelkään, että hän menettää sielunsa, nainen sanoi vakavana. – Nyt hän on vapaan turmeltunut, mutta jos hän rakastuu, hänestä tulee pehmolelu.

En ymmärtänyt naisen logiikkaa ollenkaan. Tai jotenkin. Mutta miten minä tähän liityin? Kaksi tanssia Kasimirin kanssa illan lopuilla, ei edes hitaita, ja sitten olin lähtenyt erään tuttavapariskunnan kyydissä kotiin. Mitä Kasimir oli sen jälkeen harrastanut, sitä en tiennyt. Lepinkäisen mukaan Kasimir ei ollut palannut mökkiinsä. Hän oli koputellut niin mökin kuin talon ovea, mutta kukaan ei ollut avannut. Hän oli ollut varma, että Kasimir oli joutunut johonkin onnettomuuteen tai tuupertunut setänsä kanssa hään tainnuttamina saunassa. Mitä pitempään hän maalaili kauhukuvia, sitä kypsempi olin kiipeilemään seinillä. Hän oli kuin hurahtanut kalevalainen Louhi ja odotin, että hän alkaisi manata luonnonvoimia avukseen palauttaakseen Kasimirin ruotuun.

– Miksi te kerrotte tästä minulle? kysyin.

– Hänet pitää pelastaa paholaisilta, Lepinkäinen katsoi minua sotaisena. – Minä vapautan hänet niistä!

Hän pääsi lopulta valituksensa ytimeen. Hän tahtoi viedä Kasimirin jonnekin korpeen, jotta voisi viimeistellä maalauksensa ilman häiriötekijöitä. Hän ei kuitenkaan tiennyt sopivaa paikkaa ja kuvitteli, että kirjastovirkailijana tuntisin seudun piilopirtit. Kasimir parka, ajattelin ja ohjasin naisen päättäväisesti ulos. Kun olin päässyt hänestä eroon, sain riesakseni Kasimirin sedän. Ruismaa Senior tallusteli huoneeseeni ja haisteli epäluuloisena myskin tuoksua. Kysyin, millaista oli ollut kirjallisuuspäivillä, ja hän unohti hetkeksi muut asiat. Sitten hän rykäisi ja meni asiaan. Hän tahtoi Kasimirin huus helvettiin.

– Miksi? kysyin vaihteeksi.

– Loinen, poika on täysi loinen, ruinaa rahaa koko ajan, ja jos en anna, se myy minun omaisuuttani, Ruismaa marisi. – Pari taulua on kadonnut vierashuoneesta ja kynttelikkö. Varmaan muutakin, mutta minä en ole jaksanut tutkia kaikkia komeroita.

– Ikävä piirre nuoressa miehessä, sanoin diplomaattisesti.

– Nuolaisi ennen kuin tipahti kummitätinsä kanssa, Ruismaa paljasti. – Väitti, että Assi oli luvannut sille perinnön, kun omia lapsia ei ollut. Mutta eihän Assi, veli peri kaiken. Kasimir oli käynyt kovistelemassa Toivoa tässä jokin aika sitten, mutta oli saanut äkkilähdön.

Ruismaa nauraa hekotti lähtöä muistellessaan, enkä tarvinnut suurta mielikuvitusta kuvitellakseni Toivo Simosen täräyttämässä hänet karkuun haulikolla ja suolapanoksilla. Kasimir oli siis onnenonkija, luuli päässeensä vihreälle oksalle pienellä vaivalla niin runoväen kuin naisten parissa, mutta iski kiveen siinä kuin Sandels Junior oli aikoinaan iskenyt.

– Mitä te toivotte minun tekevän asialle? kysyin.

– Minä ja Toivo ajateltiin lähteä vähän lomailemaan, Ruismaa sanoi hämmästyksekseni. – Kuuba ja Karibia, vaikka Dominikaaninen tasavaltakin siinä matkan varrella.
Hyvästi unelma paratiisista, ajattelin.

– Minä naulaan talon ovet kiinni ja Toivo tekee myös niin, siitä juipista kun ei tiedä. Minä ajattelin, että jos sinä kävisit silloin tällöin vilkaisemassa, että parrut on vielä ehjät. Me luotetaan sinuun Toivon kanssa.

Minua liikutti ukkojen luottamus ja lupasin pitää taloja silmällä. Ruismaa uskoi, että Mika Myöhänen palaisi pian pääkaupungin kyseenalaiseen sivistykseen, kun joutuisi puremaan ovenkarmia nälkäänsä. Arvelin hänen olevan oikeassa, enkä kertonut, että väliaikainen turvapaikka voisi löytyä Lepinkäisen helmoissa. Mika-Kasimirin kohtalo ei liikuttanut minua enää hitustakaan, toivoin vain, että en törmäisi häneen enää missään vaiheessa. En etenkään hakkaamassa kirveellä sedän ovea auki.

Päivät matelivat kohti torstaita. Heli pyysi taas seurakseen lavalle, ja Aina Ekbergin vierailua edeltäneenä iltana lähdin hänen mukaansa. Järjestysmies tunnisti jo Helin ja pyysi taas kahville. Minä katselin ympärilleni ja näin lukuisia asiakkaita, mutta en kiusallisia tuttuja.

Vasta yhdentoista maissa panin merkille kauniin vaalean naisen ja aloin pälyillä nähdäkseni, oliko hän Matiaksen kanssa. Hän oli. Kuuni oli toisen käsissä, ja vaikka olin sen tiennyt, pettymys lainehti sisälläni suurina aaltoina. Aioin häipyä saman tien, mutta Asser pörähti eteeni ja tahtoi välttämättä tanssia kanssani. Hän puhkui energiaa ja intoa, oli menossa viikonvaihteeksi Mikkeliin Jukolan suunnistusviesteihin ja jäisi samalla lomalle. – Selvitetään se Sandelsin kohtalo sitten meidän molempien lomien jälkeen, Asser sanoi ja taivutti minua niin, että päälaki oli ottaa lattiaan.
 
Asser oli hyvä viemään, mutta sykähdyttäväksi oloni tuli vasta, kun Matias nappasi minut häneltä kesken tanssin. Missä oli se vaalea nainen? Toivoin, että minulla olisi ollut silmät kuin kärpäsellä, jotta olisin nähnyt kaikkialle yhtä aikaa.

– Onko sinulla joku hermovika silmissä? Matias kysyi. – Näytät vauhkolta hevoselta.

– Ahtaan paikan kammoa, hymyilin hänelle rauhoittavasti. – Kyllä se ohi menee, jos et yritä panna minua taskuun.

– Sinulla on todella erikoisia toiveita, Matias totesi. – Mitä vielä?

– Sinun vuorosi, sanoin.

Hän hymyili ja haisteli sitten hiuksiani, totesi lehmäaromin olevan poissa. Olin lähtiessäni suihkuttanut hajuvettä harjaan ja sukinut sillä tukkani, ja eksoottinen pilvi ympärilläni sai Matiaksen vetämään minut tiukemmin itseään vasten.

– Mitä sinä aiot juhannuksena? hän kysyi.

– Kerään kukkia yhdeksältä pellolta ja menen mäiskimään niillä mummuasi, kuiskasin.

– Napakka nainen, hän nauroi.

Hän ei sanonut tyttö, mistä hän sai kymmenen pistettä. Hän arveli mummun piristyvän käynnistäni ja voivan vaikka alkaa miettiä paluuta kotitaloonsa. Mutta se olisi tuhoon tuomittu aie, sillä mummuvahtia ei olisi enää omasta takaa.

– Isä lähtee ensi viikolla Kanarialle, Matias kertoi. – Mitä ilmeisemmin jää sinne ja tekee sovinnon äidin kanssa. Ne veti viime tipassa avioeropaperit pois käsittelystä.

– Miksi?

– Manolito alkoi harata vastaan menun kanssa, tahtoi tillilihan pois, Matias kertoi vakavana. – Äiti ei suostunut siihen ja osti miehen ulos. Mutta tarvitsee tietenkin jonkun avukseen, ja isä päätti uhrautua.

– Onhan siellä nuoria senjoritoja, miksi pitää vanhat vanttuut?

– Tottumuksen vuoksi, Matias arveli. – Mutta talo jää yksin minulle.

– Hyvä sinulle, nyökkäsin kannustavasti. – Voit täyttää sen vaimolla ja lapsilla ja lemmikeillä.

– Oletko sinä välittäjä? Matias sanoi huvittuneena. – Maatalousmessujen naimakone?

– Naimakone kuulostaa kiehtovalta, mutta en, valittelin. – Olen virkanainen ja huomenna minä menen haastattelemaan kartanon armoa.

Matias katsoi minua uteliaana ja kerroin Aina Impi Ekberg-Jonesista ja Sandelsista. Kartanon armo alkoi selvästi kiinnostaa häntä ja parin tanssin jälkeen hän kysyi, millä aioin mennä sinne. Kuultuaan ajoneuvo-ongelmani hän tarjoutui kuskiksi, hän ehtisi tehdä navettatyöt ennen lähtöä ja ehtisi takaisin iltalypsyyn. Olin unohtanut vaalean daamin, nautin Matiaksen seurasta ja kaavailin jo kuumaa yötä hänen kanssaan. Silloin nainen kuitenkin ilmaantui, lehahti lattialle ja verenpunaiset huulet hymyilivät kylmästi, kun hän pahoitteli, että joutui tempaamaan Matiaksen kuskikseen.

– Huomiseen, Matias sanoi ja lähti. Jäin kuin nalli kalliolle ja olin varma siitä, että joutuisin tilaamaan taksin tai helikopterin. Minä en ainakaan päästäisi Matiasta toisen kanssa, jos olisin tuo nainen.

Matias soitti minulle puoliltapäivin ja sanoi olevansa rivitalon parkkipaikalla vartin yli yksi. Hän kehotti minua ottamaan mukaan uimapuvun ja muita vaatteita siltä varalta, että saisin taas päähäni pulikoida virvoittavissa lantaojissa. Pyyntö oli vähän outo, mutta noudatin neuvoa. Menin pihalle kymmenen yli ja toivoin, että hän olisi ajoissa. Olisi noloa myöhästyä ja keksiä kartanon armolle selityksiä.

– Sinä olet aikaisessa, sanoin Matiakselle, sillä hän oli jo paikalla ja luki iltapäivälehteä.

Hän oli liikkeellä Mersullaan, luotti siis siihen, että pysyisin siistinä. Vajosin mukavalle istuimelle ja avasin lehden.

Normaaleja kesämissiuutisia ja juhannustaikoja jo hyvissä ajoin. Kulttuurisivuille jämähdin, sillä siellä oli tuttu parivaljakko: Lepinkäinen ja Kasimir. He poseerasivat suurikokoisen taulun molemmin puolin, kaukana toisistaan ja selvästi ainakin Kasimir toivoi olevansa jossain aivan muualla. Kummankin huulilla oli pingottunut hymy. Taulun nimi oli Runoilijan Sielu, ei numeroa perässä, joten Kasimirista ei ollut riittänyt aineksia kuin yhteen työhön.

– Tuo mieleen teurastamon, Matias sanoi huomattuaan, mitä tuijotin. - Lihakoukussa riippuvan nyljetyn ruhon, joka on osin silvottu.

– Tai ristillä, sanoin epäröiden.

Musta, vereslihalla oleva mieshahmo toi mieleen helvetin tulessa käristyvän ihmispolon. Toinen silmä oli sukuelimissä, toinen kädessä, sydän roikkui parin suonen varassa alavatsalla. Se oli kammottava teos, ja olin varma, ettei Kasimir ollut kuvitellut lopputulosta tuollaiseksi. Hän ei olisi suostunut tulemaan teoksen paljastustilaisuuteen, jos olisi aavistanut Lepinkäisen näkemyksen itsestään. Kireä ilme paljasti sen. Naisen kosto oli kova, ja minäkin saatoin olla hänen kostolistallaan, koska olin kieltäytynyt etsimästä hänelle piilopirttiä, missä hän olisi voinut säilyttää Kasimirin suloisen turmeltuneena ja kuvata hänet vaikka valkovuokkokedolla.

– Lepinkäinen olisi tuskin päässyt lehteen ilman Kasimiria, sanoin Matiakselle. - Tai toisin päin. He ovat molemmat häikäilemättömiä julkisuudentavoittelijoita.

– Vakka löysi kantensa, Matias sanoi.

Missä sinun kantesi on? mietin, miten se nainen päästi sinut tänne korpeen minun kanssani?

Matka jatkui vaiteliaisuuden vallassa. En käsittänyt, miksi Matias oli ylipäätään lähtenyt kuskaamaan minua. Keskityin Aina Ekberg-Jonesin tapaamiseen. Olin pukeutunut hameeseen ja paitaan, tukka oli siistillä nutturasolmulla ja toivoin antavani akateemisen tutkijan vaikutelman. Sellaiseksi tunsinkin itseni, mutta olin nähnyt vaivaa turhaan, sillä kun Aina näki Matiaksen, hän vähät välitti minusta.

– Sinussa on isoisäsi näköä, hän sanoi, kun istuimme isolla terassilla kahvipöydässä. - Hän kävi usein kartanolla lintumetsällä isän kanssa.

Aina oli edelleen yhtä viehättävä kuin lehtijutussa, jonka olin hänestä löytänyt. Tyylikäs nainen, kuin suoraan kampaamosta tullut, ja meikki ja korut tarkkaan valittuja. Hänellä oli vaalea housupuku, ja kaulassa hennosti sinertävä silkkihuivi, samaa sävyä kuin lyhyet hiukset. Tunsin kutistuvani pikkutytöksi tässä seurassa. Matias jutteli kepeästi ja hauskasti naisen kanssa, kertoi paikkakunnan viimeaikaisia tapahtumia ja mainitsi isänsä, jota Aina tuskin muisti, koska tämä oli ollut räkänokka siihen aikaan.

– Isältä kuitenkin terveisiä, hän sanoi. – Ja hän mielellään kuulisi, mihin elämä on vienyt teidät.

Matias ei saanut sinuteltua Ainaa, vaikka tämä ehkä odotti sitä. Minä en edes yrittänytkään. Kuuntelin vain turtana Matiasta ja mietin, pääsisinkö koskaan kyselemään Sandelsista.

– Minä menin naimisiin pian kotoa muutettuani, Aina kertoi. – Tapasin mieheni Englannissa, missä opiskelin taloustieteitä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Meillä on tytär ja poika ja molemmat ovat menestyneet elämässä hyvin.

Ainan elämä tuntui olleen ruusuilla tanssia. He olivat asuneet sekä Suomessa että Englannissa, mutta lapset olivat tietenkin opiskelleet isänsä kotimaassa ja perustaneet sinne perheet. Aina oli joku vuosi sitten muuttanut Helsingin asuntoonsa, kaivannut vanhoja ystäviään, mutta vieraili usein jälkikasvunsa luona. Kerran kesässä, yleensä juhannuksena, perhe kokoontui täällä ja myös Ainan sisarukset tulivat juhliin. Aloin heti miettiä, kertoisiko joku heistä Sandelsista, jos Ainasta ei irtoaisi mitään.

– Sandels, Aina sanoi samassa ja katsoi suoraan minua. – Hän opetti meille lapsille aikoinaan englantia ja laskentoa ja eläinoppia. Hän oli miellyttävä mies, hyvä puhumaan.

– Te olitte teini-iässä silloin, sanoin, kun hän yritti tehdä Sandelsista setää.

– Niin olin, hän myönsi. – Kuin perhonen, leijuin mielikuvissani kukasta kukaan ja tietenkin minä ihastuin Jac-Jaakkoon, tuijottelin häntä haaveellisena tunneilla ja piirtelin hänen nimeään vihkoihin. Se oli suloista kaukorakkautta.

– Kuulostaa söpöltä, hymyilin. – Eikä hänen puoleltaankaan mitään muuta?

– Mihin te pyritte, Ainan katse koveni.

– Erärunoelmaan, sanoin enkä väistänyt katsetta. – Se oli eroottisten runojen kokoelma, jossa hän kuvasi lemmenseikkailujaan paikallisten naisten ja tyttöjen kanssa.

– Ja minäkö olin yksi tytöistä? Aina sanoi hitaasti. – Ei, en ollut. Hän kyllä liehitteli minua ja antoi pari runoa romanttisesti kirjekuoressa, mutta niissä ei ollut mitään likaista. Ne runot saivat minut tietysti hurmaantumaan ja uskomaan, että hän, aikuinen mies, rakasti minua, tyttöä, Aina naurahti huvittuneena lapsellisuudelleen. – Miettimään jopa karkaamista hänen kanssaan, mutta eihän se tietenkään toteutunut.

Aina hymyili hupsulle nuorelle minälleen, ja Matiaskin nyökytteli ymmärtävästi. Minä en luovuttanut, vaan kysyin, oliko hän vaipunut epätoivoon, kun mies oli häipynyt.

– En, Aina sanoi. – Minä tiesin, miksi hän lähti.
Hän yllätti minut, mutta jatkotarina ei kuitenkaan sisältänyt mitään skandaalipitoista. Hänen isänsä oli maksanut Sandelsin pois tyttärensä maailmasta, ostanut liput Amerikkaan ja antanut vielä käteistä ison kasan.

– Sen runoelman takiako? kysyin häneltä.

– Siitä minä en tiedä mitään, Aina sanoi. – Isä halusi suojella minua,  katsoi että mies oli minulle liian vanha ja varaton. Sukuun kelpaamaton, Aina hymähti. – Minä kuulin tämän tietenkin vasta jonkin aikaa hänen lähtönsä jälkeen äidiltäni.

Mutta silloin kun häipyi, minä olin monta päivää surun vallassa ja myös vihainen isälleni. Vaan sitten näköpiiriin ilmaantui uusi komea renkipoika ja Sandels painui unholaan. Minä en ole muistanut häntä ennen kuin te otitte hänet puheeksi, Aina lopetti ja katsoi minua tyynenä.

Hän valehteli, tiesin sen, mutta en voinut asialle mitään. Siinä hän ehkä puhui totta, että ei ollut saanut Erärunoelmaa. Jos Sandels oli uskonut, että saisi nuoren Ainan omakseen, hän ei olisi näyttänyt tälle eroottisia muistoja muista naisista tai etenkään Ainasta, jos hän oli pannut tämänkin paperille. Vai olisiko mies ollut niin hölmö? Olisiko hän luullut Ainan pitävän kaikkia runoja rakkaudentunnustuksina vain itselleen? Minusta alkoi tuntua, että haukoin tyhjää ja se oli tympeä tunne.

– Meillä alkaa olla kiire, Matias päätti keskustelun puolestani.

Hän ei sanonut minne, eikä Aina kysynyt. Hän saatteli meidät ovelle ja vasta siinä muistin onnitella häntä nimipäivän johdosta.

– Aina Impi, aina impi, hän naurahti. – Ihme, että Impi on vielä almanakassa.

Ovi sulkeutui ja astelimme Matiaksen autolle. Kun olimme lähellä sitä, huomasin jonkun seisovan läheisessä metsikössä ja katselevan puiden latvoihin. Koin hetkellisen de ja vu -ilmiön, luulin näkeväni Kasimirin vuokkokedon koivikossa. Tämä mies pystymetsässä oli kuitenkin täysin vieras. Hän äkkäsi meidät ja lähti reippaasti astelemaan kohti, ja kun hän oli lähempänä, koin uuden deja vu:n. Miehessä oli yhä jotain tuttua. Leuan muoto ja asento, kasvonpiirteet muutenkin.

– Kotiseutuseurasta? hän sanoi englanninvoittoisella suomella.

– Isoäiti kertoi tulostanne. Toivottavasti saitte kaipaamaanne tietoa.

– Kiitos, saimme, hymyilin katse liimaantuneena nuorukaisen kasvoihin. – Hän on hyvin herttainen ja sivistynyt nainen, jatkoin. – Mainitsikin lapsensa ja sinä olet?

– Tyttärenpoika, Jack.

Huomasin Matiaksen silmien välähdyksestä, että hänkin tajusi asian. Me kättelimme Johan Sandelsin veljenpojanpojantyttärenpoikaa. Jac-Jaakon perillistä. Käsitin kuvion selkeästi sillä hetkellä. Aina oli tullut raskaaksi, se oli salattu, ja hän oli pitänyt välivuoden koulusta. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän oli lähtenyt lapsen kanssa oli taas ollut puhdas, eikä kukaan ollut kysellyt vanhojen perään, kun hän oli pysynyt poissa maasta. Eikä enää hänen palattuaankaan, kunnes Asser usutti minut Sandelsin perään. Katsoin huvilaa kohti, ja näin Ainan seisovan läpikuultavien verhojen takana ja taatusti harmittelevan, ettemme olleet lähteneet aiemmin. Hän tiesi minun nyt tietävän ja aprikoisi varmaan pitkään, mitä aioin tehdä tiedolla.

En mitään. Sandels oli palannut Amerikkaan tai päätynyt muille maille vierahille. Uskoin, että Aina puhui totta sanoessaan isänsä maksaneen miehen pois. Salaisuus oli ratkennut, The End tälle tarinalle.

Mutta ei se tietenkään ihan The End ollut. – Minne sinä ajat? kysyin, kun huomasin Matiaksen kääntyvän päätielle tultaessa väärään suuntaan.

– Mökille, hän ilmoitti. – Meidän mökille, joka on kyllä vaatimaton maja tuohon huvilaan verrattuna.

Entä se vaalea kaunis nainen? kysyin ääneti. Sitten ajattelin, että mitä en maininnut ääneen, sitä ei ollut olemassakaan.

Matias halusi selvästi pitää hauskaa kanssani, eikä minulla ollut sitä vastaan mitään. Vajaan puolen tunnin kuluttua olimme perillä. Mökki, vaatimaton hirsitalo, oli järven rannalla. Sitä ympäröi lehtipuita ja siellä täällä oli kukkapenkkejä, joissa pörhisteli sekalaisia kasveja. Kunnosta päätellen kukaan ei ollut tehnyt niiden hyväksi mitään Matiaksen äidin lähdettyä Kanarialle.

– Paratiisi, Matias esitteli. – Ei enää pakkotyömaa niin kuin lapsena ja kouluaikaan, kun äiti pakotti raatamaan rikkaruohojen parissa.

– Milloin sinä olet viimeksi käynyt täällä? kysyin katse räystäässä, joka oli tippumaisillaan maahan.

– Aina silloin tällöin, mutta lähinnä tämä on ollut hirviporukan yöpymiskäytössä viime vuosina. Isän ja sen kaverien, Matias selvensi. – Minä ostan mieluummin ruuan lihamestarilta.

– Käytännön mies, nyökkäsin.

– Cowboy, hän naurahti.

– Mutta et enää kauan, sanoin. – Lehmät saavat antaa tilaa viheriöille, joilla samoilevat kaksijalkaiset luupäät.

– Isä? hän arvasi. – Se lörppö. Mutta siihen voi mennä vielä kauankin, hän jatkoi. – Lama pani hommat toistaiseksi jäihin. Pari sijoittajaa tahtoo vielä miettiä asiaa. Me juotiin maljat asian kunniaksi liian aikaisin.

– Me? kysyin kevyesti.

– Lakinaiseni ja minä, Matias vilkaisi minua huvittuneena. – Sinä näit meidät terassilla kilistelemässä samppanjaa. Mitä sinä luulit meidän juhlivan, kihlajaisia?

– Se olisi sopinut kuvaan, myönsin, eikä oloni vielä helpottunut täysin. – Olenko minä toinen nainen? kysyinkin suoraan.

– Et. Emmi on avoliitossa minun parhaan ystäväni kanssa, Matias paljasti. – Miehellä on työpaikka kaupungissa ja he asuvat siellä, siksi heitä ei ole juuri nähty täällä yhdessä, ja Emmiä luullaankin sinkuksi.

Oli entistä hankalampaa pidätellä pieniä ilon kiljahduksia, joten otin kassini ja kysyin, mihin voisin viedä sen. Kannattiko sitä edes purkaa? Miten pian lähtisimme täältä?

– Minulla on lomittaja koko loppuviikoksi, Matias katsoi minua haastavasti.

– Hyvä sinulle, virnistin. – Minulla ei ole.

Hän harppasi luokseni ja veti minut tiukasti syliinsä ja suuteli. Ensin hitaan haluavasti, sitten tulisemmin ja polveni olivat pettää. Mutisin, että panisin Asserille tekstarin, että en selvinnyt kartanon armosta kevyesti, vaan paneutuisin Sandels Junioriin koko loppuviikon, ja sitten ottaisin kännykästä virran pois. Se sopi mainiosti Matiakselle. Hän päästi minut sylistään ja asteli kassien kanssa sisälle.

Lähdin poimimaan kukkia, kun Matias huikkasi minulle, että menisi lämmittämään saunaa ja voisin asettua taloksi. Keittiöön tuli juokseva vesi ja sisävessakin oli, hän ilmoitti vielä.

Mihin tämä viikonloppu johtaisi, sitä en tiennyt vielä, mutta sen tiesin, että katuisin, jos jättäisin väliin. Minä en ollut Assi, joka ei uskaltanut, en Alma jolla oli jo mies, en Aina Impi, joka antoi isänsä karkottaa miehen. Minä antaisin meille mahdollisuuden, mutta lopputuloksen näyttäisi vasta aika.

Huomasin pihan perällä pienen punaisen rakennuksen, jossa oli sydän ovessa ja kukilleni vaasi ikkunalaudalla. Avasin oven ja näin, että kaikki oli paksun pölyn peittämää. Paikkaa ei ollut taidettu käyttää vuosikymmeniin. Pidättelin aivastusta ja olin perääntymässä, kun huomasin, että seinäpiikissä istuimen vieressä ei ollut tavallista paperia eikä lehdestä revittyjä palasia. Siinä oli kirja. Tai se mitä kirjasta oli enää jäljellä. Siitä oli revitty sivuja tarpeelliseen käyttöön ja sitä olivat hiiret ja muut petoeläimet nakertaneet aikojen saatossa. Se herätti uteliaisuuteni ja menin lähemmäs, kohensin laseja ja luin näkyvillä olevaa pölyistä tekstiä:

”Sinä olit tiikeri maitotonkassa, röhkivä kiimainen emakko povellani. Sinä imit minut kuiviin, olin kuin Sahara kiihkosi jäljiltä. Sinä huusit nimeäni kymenä kuohuen, minä korskuin orina tamman päällä, ja mies loi lantaa seinän takana.”

Tarua vai totta? Siihen en saisi vastausta koskaan, mutta ymmärsin nyt Matiaksen mummun reaktion Armon Ajassa. Se koira älähti, johon kalikka kalahti, pätikö se tässäkin? Enemmän tai vähemmän koettua tuossa tekstinpätkässä saattoi olla, mutta Alman onneksi hänen miehensä ei ollut ymmärtänyt yhteyttä, kun oli pannut kirjasen siveellisistä syistä piiloon pojaltaan, mahdolliselta tulevalta viriililtä apeltani. Ja Alma oli sen sitten löydettyään nakannut tänne. Oli minun rakkaallani varsinainen suku...

Mutta mitä menneistä.

Jätin runoelman paikalleen, samoin vaasin, ja päätin sirotella kukat ympäri vuodetta.