Kasimir katsahti lähintä taulua ja värähti. Hän kippasi lasinsa tyhjäksi ja ehdotti, että poistuisimme ennen kuin terveys menisi ja järki pimenisi.

Naisen sielut -näyttely kohahdutti avajaisyleisöä rajusti. Osa mykistyi täysin joko kauhusta tai ihailusta, ja osa alkoi nauraa kikertää kämmenen ja hintaluettelon suojissa kuin ensi kertaa terveystietovalistusta saava teini. Taiteilijatar oli pukeutunut dramaattisesti Sofi Oksasen tyyliin, mutta näytti lähinnä isolta elähtäneeltä patjalta, jonka korsetti kuristi kummallisille pullistuksille. Hän oli tuonut tilaisuuteen kauniita pitkäjalkaisia kristallilaseja ja suhahti tämän tästä kuuluvasti miehelleen, että tämä pitäisi vieraita silmällä siltä varalta, että joku yrittäisi tunkea lasin laukkuunsa. Ne eivät olleet mitään muistoesineitä tästä ainutlaatuisesta tilaisuudesta.

Asser oli viime tipassa yrittänyt peitellä ronskeimpia tauluja, ei kokoamalla niiden eteen kukkamaljakkoja tai kirjapinoja, vaan hän oli hälyttänyt paikalle kuoronsa väkeä. Heitä olikin parikymmentä, naisia ja miehiä kaislahameissa, ja he lauloivat aluksi portailla yleisölle. Lepinkäiset seisoivat tyyriinä kuoron takana tasanteella, mutta kuninkaallisista he eivät käyneet rouvan asuvalinnan takia. Parin kesäisen laulun jälkeen kuoro hajaantui parvelle taulujen eteen ja yritti estää ihmisiä tarkastelemasta yksityiskohtia. Eihän se tietenkään onnistunut.

– Naurettavaa, suhahdin Asserilla, kun satuimme yhtä aikaa cocktail-palojen ääreen. – Sinä nostatat ihmisten sensaatiohakuisuutta. Ne alkaa uskoa, että hahmoilla on vastine todellisuudessa ja huhumylly käynnistyy.

– Jos tässä kylässä olisi bordelli, minäkin uskoisin niin, Asser sanoi. – Mutta nämä työt ovat sairaiden aivojen aikaansaannoksia.

– Tai aidon raadollisia naissieluja, hymyilin hänelle huvittuneena. – Ethän sinä voi tietää, miten minunkin sieluni voi kipuilla ja olla vereslihalla kiltin kuoren alla.

Asser loi minuun pelokkaan katseen, luuli varmaan, että tunnustaisin olleeni Naisen Sielu IX:n tai VI:n mallina. Ne olivat etovimmat. Hän näki kunnanjohtajan mutustelevan suolakeksiä ja miehen ilme oli niin kulahtanut, että Asser meni selittelemään hänelle, miksi oli antanut Lepinkäiselle seinätilaa. Tai miksi me kirjaston naiset olimme puhuneet hänet ympäri moiseen, sillä huomasin kunnanjohtajan luovan minuun pitkän katseen Asserin puhuessa. Tyypillisiä miehiä, mutta mitä heistä.

Minglasin vieraiden ja kuorolaisten parissa ja päädyin lopulta Johan Sandelsin muistohuoneen eteen. Koska kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota eikä kaivannut selittelemään, miksi olimme nakanneet siveellisyyden roskiin, istuin pöydän ääreen ja mietin käyntiä Armon Ajassa. Tunsin vieläkin kukkakimpun vihlonnan naamallani, Alma oli ollut nuorempana joko ronski saunottaja vihtoineen tai pannut risut soimaan poikansa takamuksella. Molempia varmaan, mutta miten hän liittyi Erärunoelmaan? Oliko hänkin ollut samoilemassa metsässä miesten kanssa? Vai vain yhden, Sandels Juniorin? Mitä metsän siimeksessä oli ollut tekeillä? Entä haulikko? Olin ottanut Matiaksen puheet raskaana huulenheittona, mutta ehkä hän oli tarkoittanut, että Alma osasi käyttää asetta. Oli ehkä käyttänytkin johonkin muuhunkin kuin riistaan... Sandelshan oli kadonnut ykskaks, oli luvannut palata, mutta ei palannutkaan.

Minun piti päästä selville Alman roolista Juniorin suhteen. Mitä oli tapahtunut heidän kahden välillä silloin yli puolisataa vuotta sitten? Tiesikö joku muu niistä kuvioista jotain? Oliko Almalla ollut läheisiä ystäviä, joille hän olisi uskoutunut? Ajatukset alkoivat pyöriä päässäni kuin hyrrä, ja kirosin, että olin alkanut kaivella Erärunoelman tekijän elämää. Tartuin pöydällä olevaan valokuvakehykseen, aioin tahdon voimalla saada yhteyden Sandels Senioriin siellä jossain ja patistaa hänet kertomaan, missä Junior oli tällä hetkellä. Mutta kuvassa minua ei katsonut tuikea Johan Sandels vaimoineen, vaan kortin kokoinen majavan sielu numero II.

Purskahdin nauruun. Lepinkäisellä ei ollut kaikki kotona pääkopassa, mutta tämä oli oiva kämmi. Jätin kortin paikalleen ja kun huomasin Kasimirin samoilevan vieraiden seassa lasi kädessään, lähdin tervehtimään häntä. Hän oli samassa runollisessa asussa kuin Asserin tupareissa, ja naisväki pälyili häntä arvioivasti. Hän päätyi Lepinkäisen luokse ennen kuin ehdin kiskoa hänet turvaan. Naisen groteskius oli vertaansa vailla, kun hän päällekäyvästi omi Kasimirin ja alkoi taluttaa tätä käsikynkässä sielun luota toiselle. Me Taiteilijat, hän lausui tämän tästä.

– Jokaisesta taulusta voisi tehdä runon, hän julisti Kasimirille. – Jokaisen tarina on riipaisevan koskettava.

– Minä uskon sen, Kasimir mutisi.

– Me olemme sukulaissieluja, Lepinkäinen räpytteli paksusti meikattuja pinkkejä luomiaan Kasimirille. – Tähän asti minä en ole koskaan aikonut maalata miestä. Heillä ei ole sielua, sinähän tiedät.

– Niin minä varmaan tiedän, Kasimir sanoi epävarmasti.

– Mutta sinulla on, sinä olet poikkeus, Taitelijatar katsoi Kasimiria haltioituneena. – Sinut minä tahdon ikuistaa!

Kasimir ei tiennyt, olisiko imarreltu vai tyrmäisikö aikeen heti. Lepinkäisen puoliso liukui silloin värittömänä heidän luokseen ja sanoi lehtikuvaajan haluavan ottaa vielä pari kuvaa.

Lepinkäinen huokaisi harmittelevasti joutuessaan tuottamaan Kasimirille pettymyksen poistumalla tämän seurasta. Mutta he voisivat jatkaa henkevää keskustelua myöhemmin ja sopia yhteisestä projektistaan.

– Onnittelut, sanoin Kasimirille. – Sinä olet maailman ensimmäinen sielullinen mies. Miltähän se mahtaa näyttää kankaalla?

Kasimir katsahti lähintä taulua ja värähti. Hän kippasi lasinsa tyhjäksi ja ehdotti, että poistuisimme ennen kuin terveys menisi ja järki pimenisi. Marja-Leenakin oli havainnut Kasimirin ja oli työntymässä kohti, joten päästin miehen pälkähästä ja pujottelimme rappusille kokoontumassa olevan kuoron läpi. Arvelin, että oli avajaisten loppufanfaarin aika, ja painuimme ulos kuoron estäessä muita pääsemästä peräämme.

– Paikalliset baarit tulee varmaan täyteen tuota väkeä, Kasimir arveli.

– Mennään taksilla kaupunkiin, ehdotin, sillä ilta oli vielä nuori, eikä minun tehnyt mieli kököttämään kotiin.

– Minä tiedän paremman vaihtoehdon, Kasimir hymyili houkuttelevasti. – Haetaan minun mökistäni vähän eväitä ja mennään metsään retkelle.

– Valkovuokkokedolle?

– Sinne, metsän sydämeen, sammalkeiju, Kasimir katsoi minua kiinteästi.

Sisälläni ailahti lämpimästi. Unohdin sekunnissa Armon Ajan, Alman ja hänen räävittömän pojanpoikansa. Kasimir, mies sielulla, oli tässä nyt ja minua varten. Olisin hölmö, jos en käyttäisi hyväkseni tilaisuutta tutustua häneen syvemmin. Sukeltaisin vaikka pohjaan asti, jos se lauantaiyön tunnelma palaisi valkovuokkojen keskellä. Suudelmat, kiihkeän hitaat ja himokkaat – hyvänen aika, minäkin aloin jo runoilla sielukkaasti, vaikka emme olleet vielä päässeet puusta pitkälle. Takaamme kantautuva meteli sai meidät liikkeelle. Asser oli hätistänyt vieraat ulos, eivätkä kaikki olleet menneet jatkoille kauppakeskuksen tiloihin, vaan heitä alkoi parveilla pääovien edessä. Juoksin pyörätelineelle, avasin lukon ja Kasimir käski minun istua tarakalle. Hän oli herrasmies ja tiesi minua paremmin reitin Ruismaan talolle.

– Sinä poljet, sinä ohjaat, niin kuin tanssi matka käy, loilotin hänen kurvaillessaan sivuteillä.

– Setälään kun pyöräilemme, pilven hattaraa ei näy! Kasimir jatkoi.

Eikä toivottavasti näy setääkään, ajattelin, mutta tietenkin ukko pelmahti pihalle, vaikka suljimme suumme hyvissä ajoin. Kasimir sanoi, että ukolla oli juorupeili joka ikkunassa ja periskooppi povitaskussa. Peilejä en nähnyt, enkä periskooppiinkaan uskonut, sillä Ruismaalla oli yllään rento kotiasu, harmaanvalkoinen verkkopaita ja vanhanmalliset verkkarit. Ehtaa viisikymmentälukua, veikkasin ja aloin tietenkin heti miettiä, oliko ukko kohdannut Sandels Juniorin. Ehkä hän oli ollut Lauri Kohosen kaveri siihen aikaan. Äkkiä minulla ei ollutkaan kiire metsän siimekseen.

Kasimir meni mökkiinsä hakemaan piknikvarusteita ja minä istuin talon edessä olevalle penkille odottelemaan. Senior asettui penkin toiseen päähän raskaasti huokaisten. Maailma tuntui murjovan häntä, joten kerroin Lepinkäisen näyttelyn suuresta yleisömäärästä ja arvelin, että töiden katsominen voisi piristää häntäkin.

– Ne suherot tiedetään, Ruismaa pärskähti. – Jo koulussa se suttasi niitä mädäntyneitä hedelmiään.

Kuvaus sekin Lepinkäisen Taiteelle. Lause kuitenkin paljasti, että ukko ei ollut Lauri Kohosen ikäpolvea vaan nuorempaa, joten hän tuskin oli pyörinyt metsälle lähtevien miesten jaloissa. Kysyin kuitenkin, oliko hän tavannut kunnan suuren kirjallisen vaikuttajan veljenpojanpoikaa koskaan.

– Minä olin vielä pilke isän silmäkulmassa siihen aikaan, Ruismaa sanoi. – Mutta äiti häntä joskus muisteli. Asia jäi mieleen, sillä hän kuvasi miestä häntäheikiksi, ja pienen pojan mielikuvitus kehitteli siitä kaikenlaisia pelottavia ihmishahmoja.

– Vai semmoinen mies, nyökkäsin. – Sittenhän hänellä voi olla jälkeläisiä näissä maisemissa.

– Mistäpä sen tietää, Ruismaa myönsi. – Mutta siitä on aikaa ja akkojen supina laantui jo kauan sitten. Mikon kummi olisi voinut tietääkin jotain, hän oli Kohosen emännän tuttu.

Mikon? Siis Kasimirin, tajusin. Setä ei hyväksynyt runoilijanimeä. Sekö kummi, jonka hautajaisiin Kasimir oli tullut? Siinä tapauksessa salaisuudet olivat maan povessa.

– Taisi se Assikin olla vähän pihkassa siihen Sandelsiin, Ruismaa jupisi. – Ei ottanut ketään, kun mies häipyi. Jäi vanhaksipiiaksi ja hoiteli veljeään kuolemaansa asti.

– Veli on vielä voimissaan? kysyin ja toivo virisi taas mielessäni.

– Siellä se asustelee niiden lapsuudenkodissa, Ruismaa sanoi ja kynsi molemmin käsin rintaansa.

Katsahdin miestä epäluuloisena, toinen viagra-vaari tästä enää puuttuikin. Onneksi Kasimir tuli takaisin ison kassin kanssa ja pani sen pyöräni tarakalle. Hän alkoi taluttaa pyörää ja minä kiirehdin hänen peräänsä kohti metsää. Ruismaa Senior jäi ruoppaamaan hilseistä nahkaansa ja unohdin hänet pian. Me päädyimme valkovuokkokedolle, ja Kasimir levitti kukkien keskelle punaisen viltin, nosti esiin kaksi lasia ja pullon kuohuviiniä, hedelmiä ja keksejä.

– Hanhenmaksa, kaviaari ja muut tykötarpeet puuttuvat tällä kertaa, hän pahoitteli. - Mutta kuvittele, että nuo pienet ruskeat pisteet kekseissä on jaloa mätiä.

Sanavalinta ei ollut parhain, mutta annoin puheen soljua ohi korvieni. Istuin viltille ja hän avasi pullon. Juoma helmeili laseissa auringonkilossa ja minä tunsin hiprahtavani ennen kuin olin edes maistanut lasista.

– Sammalkeiju, Kasimir sanoi ja siveli sormella huuliani.
Hän otti silmälasini ja pani ne kassiin. Sitten kilistimme laseja kesän kunniaksi ja suutelimme. Vereni alkoi kuumeta, ja me vajosimme sylikkäin punaiselle peitolle. Tämä onnea on, mielessäni soi, ja ynisin nautinnosta. Kasimir hamusi lasimme ja täytti ne uudelleen katsoen minua koko ajan hivelevästi ja alkoi lausua:

– Sinä olet kuutamo, tähdet ja kiehuva laava.

Sitten hän suuteli minua taas ja tunsin vereni alkavan kuplia ja kiehua kuin laava. Kohta se purkautuisi jotenkin...

– Sinä olet, hän jatkoi ja puraisi huultaan, kun runosuoni tyssäsi ykskaks siihen. – Sammalkeiju, hän naurahti sitten. – Saat minut sanattomaksi. Anna minä avaan sinun tukkasi.

Annoin hänen avata palmikkoni ja levittää sen peitolle sädekehäksi. Hän nielaisi tukahtuneesti ja kävi varovasti päälleni, hellänä ja haluavana, ja vaiensin järjen äänen, joka huusi päässäni, että tässä emme voisi rakastella, olimme ihmisten ilmoilla julkisella paikalla, kuka tahansa voisi tulla paikalle. Kuka muka? vähättelin järkeäni, ja Kasimirin käsien kiihkeät sivelyt saivat minut vavahtelemaan halusta.

– Kuka helvetti? Kasimir kavahti minusta eroon.

Kohottauduin istumaan ja yritin nähdä, lähestyikö meitä ihminen vai metsän eläin. Minä en ollut kuullut mitään, kuuliko hän harhoja? Mutta samassa minäkin erotin liikettä puiden lomassa. En vain yhtä, vaan useita hahmoja. Haparoin lasit kassista ja panin ne päähäni. Siellä täällä metsässä vilahteli ihmisiä.

– Maahanmuuttajia etsimässä pakolaiskeskusta, Kasimir ehdotti.

– Neljähookerho sienestämässä, minä arvelin.

Kyse ei ollut kummastakaan ryhmästä, vaan suunnistajista. Asserin kuoron jäsenistä suurin osa kuului suunnistusjoukkueeseen ja Asser oli järjestänyt heille reitin kiitokseksi esiintymisestä taidenäyttelyn avajaisissa.

– Onko tämä huoltopiste? yksi miehistä kysyi osuttuaan vilttimme reunalle.

Mies katsoi ahneesti viinipulloamme, mutta ei saanut huikkaa. Kasimir nakkasi hänelle keksin ja hän kiitteli kumarrellen. Hänen mentyään tuli toinen, kolmas, ja kymmenennen käytyä mitta oli täynnä. Pakkasimme tavarat ja lähdimme pois. Asserin kohtasimme metsän reunassa, missä hän odotteli muita kello kädessään ja tarkisti, että rastit oli löydetty oikein. Hän kutsui meidät illanviettoon, heillä oli palkintojen jaon jälkeen aikomus saunoa ja lauleskella illan ratoksi.

– Montako taulua ostettiin? kysyin Asserilta.
– Parin alle ilmestyi varauspyörylä, Asser kertoi yllätyksekseni. – Mutta kunnan piikkiin ei otettu mitään, vaikka Lepinkäinen vaati sitä.

– Niillä oli kovat hinnat, Kasimir sanoi. – Pari kolme tonnia per sielu.

– Myisitkö sinä omasi niin halvalla? naurahdin. – Minä en.

Kasimirin ilme oli tuumaileva, ehkä hän kuvitteli, että Lepinkäinen maksaisi hänelle jotain poseerauksesta. Tuskin maksaisi, jos hän edes suostuisi siihen. Jokin hänen ilmeessään sai minut ykskaks uumoilemaan, että hän voisi suostuakin. Siinä käväisi jotain laskelmoivaa, ja minulta meni ykskaks maku häneen. Minä en ollut enää kuutamo, tähdet ja kiehuva laava, minä olin väsähtänyt täti ja kaipasin kuumaan kylpyyn kaiken tänään kokemani jälkeen.

Jätimme Asserin odottelemaan ystäviään ja jatkoimme rivitalon parkkipaikalle. Siinä Kasimir antoi pyörän minun haltuuni, otti kassin tarakalta ja kiitti ihastuttavasta seurasta. Ei ehdottanut, että tulisi luokseni nauttimaan viime pisarat pullosta, eikä pyytänyt matalaan mökkiinsä sedän valvovien silmien alle. Tunnelma oli lässähtänyt molemmin puolin, enkä piitannut edes pohtia, miksi niin oli käynyt. Panin kotona kylpyveden valumaan ja kun riisuin, löysin vielä rintaliivieni sisäpuolelta keltaisen gerberan terälehtiä. Ne jäivät kellumaan veden pinnalle, kun solahdin ammeeseen. Ne toivat taas mieleeni Matias Kohosen, miehen joka piti majavista. Se oli aika kutkuttava ajatus...

Lepinkäisen työt saivat runsaasti palstatilaa lehdissä. Rouva itse poseerasi kuvissa ronskina kuin ilotalon emäntä ja mies näytti kituliaalta sutenööriltä hänen rinnallaan. Taulujen edessä parveili Asserin kuorolaisia, mutta pariin otokseen kuvaaja oli saanut katsojat hätisteltyä pois. Sielut VI ja X olivat yksityiskohtaisesti esillä, ja Asser napsi monta buranaa lehtien ilmestyttyä. Moni kuntalainen soitti hänelle tuohtuneena ja vaati töiden poistoa. Joku uhkasi jopa tulla kirjastoon kirveen ja puukon kanssa ja silpoa moiset hirvitykset. Siitä Asser tietenkin ilmoitti poliisille, ja virkavaltakin kävi tutustumassa näyttelyyn. Kuulin vanhemman konstaapelin jupisevan nuoremmalle, ettei panisi pahakseen, jos kirvesmies toteuttaisi uhkauksensa.

– Mikä tahansa kättä pitempi tarvitaan, että noihin kehtaa koskea, nuorempi myönteli.

Soittaja oli ollut nainen, mutta en oikaissut heidän luulojaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut alkuviikolla, ja parin käynnin jälkeen poliisit luopuivat kyttäämisestään. Minä en sietänyt nähdä tauluja edes vilaukselta, joten kartoin parvea ja lähdin vielä Veksin seuraksi kirjastoautoon siinä toivossa, että kesälomalle sännänneet koululaiset tahtoisivat lukuvinkkejä sadepäiville. Heitä ei kuitenkaan ollut pilvin pimein pysäkeillä, vaan lähinnä kuvakirjaikäisiä äiteineen sekä eläkeläisiä. Heille oli turha ehdotella fantasiaa, joten sain keskustella pitkästä aikaa aikuiskirjoista ja erään vanhan miehen kanssa porisin pitkään sotaromaaneista.

– Nykyiset sotakirjailijat on vauvoja, mies sanoi. – Eivät ole sotatoimirintamalla käyneetkään koskaan, eivät tiedä mitä se oikeasti on.

Mies ei itsekään ollut sitä sukupolvea, että olisi ollut sotimassa, mutta tuntui tietävän kaiken. Hän puhui sylki roiskuen Tuntemattoman Sotilaan hahmoista kuin ne olisivat olleet hänen armeijakavereitaan. Veksi myötäili puheita, oli selvästi käynyt keskustelun läpi monta kertaa. Mies lainasi pari tuoretta sotakirjaa, vaikka vähättelikin niitä jo ennakolta heppoisiksi.

– Jotain ajankulua pitää olla, hän murahteli.
Miehen mentyä Veksi totesi, että tämä oli tullut entistä kärttyisemmäksi. Saattoi johtua läheisen kuolemasta, Veksi arveli, kun istuin ohjaamoon.

– Vaimoko? kysyin matkan jatkuessa. – Pitkä liitto hänellä on ollut, ei ihme, että hän on vihainen.

– Vielä pitempi suhde, Veksi kertoi. – Sisko.

– Ei sentään äiti, totesin. – Mutta hankalaahan elo on, jos sisko huolehti kaikesta.

– Niin se Assi taisi huolehtia, Veksi tuumasi. – Oli ikäneito ja passasi veljeä kuin lasta. Monesti valitsi sille kirjatkin, kun haki itselleen romantiikkaa kansien välissä.

– Assi? Simonen? terhistyin. Kasimirin kummitäti, iskinkö kerrankin rukkaset kultaan? – Lukiko Assi erätarinoitakin? jatkoin.

Veksi katsoi minua oudoksuen, ihmetteli kysymystä, mutta kertoi, ettei muistanut Assin lainanneen muuta kuin rakkautta ja runoja. Varsinkin Tabermannista Assi oli pitänyt. Vielä vähän ennen kuolemaansa Assi oli lainannut miehen tuoreimman teoksen.

– Sai varmaan jotain kiksejä siitä, Veksi vihjaisi.

Ehkä sai, sitä en kuitenkaan alkanut pohtia Veksin kanssa. Se oli ollut Assin sielunelämää, ei kuulunut meille. Mutta tottakai aloin miettiä, vihjaisiko tuo mieltymys, että eränkävijä Sandels, häntäheikki, oli runoelmassaan suoltanut jotain vastaavaa intiimiä tekstiä tai puhunut sitä? Minun piti tavata tuo äskeinen vanha mies pikimmiten ja ottaa Sandels puheeksi. Hän oli maininnut jonkin sotakirjan, jota ei ollut saanut lainaksi, oli vasta viidestoista varausjonossa. Hän oli manaillut, että suurin osa jonossa olevista olisi haperoita käppänöitä, joilta menisi täysi kuukausi kirjan kahlaamiseen ja sakkoaikaa vielä päälle. Kelasin kirjan nimeä mielessäni, ja kierroksen lopulla muistin sen. Heti kirjastoon palattuani menin työhuoneeseeni vältellen katsomasta tauluja ja panin kirjan hakuun. Näin, että se oli juuri palautunut naapurikaupungin pääkirjastoon

– Miten Asserin kanssa muuten? hän kysyi minulta. – Joku kertoi, että sillä on nainen kiikarissa. Oletko se sinä?

– Älä hulluja puhu, puuskahdin. – Sehän ei lue juuri mitään!

– Mutta sillä on hyvä kunto, hän kihersi. – Jaksaa painaa.

Kesää rinnassa, huokaisin ja kiitin avusta. Seuraavaksi selvitin Simosen osoitteen ja reitin hänen luokseen. Kirjan saatuani soittaisin hänelle ja kertoisin ilouutisen ja tarjoutuisin tuomaan sen hänelle. Hän tuskin kieltäytyisi ja minä voisin päästä aimo harppauksen eteenpäin Sandels Juniorin runoelman sisällöstä. Assin oli ollut pakkoa lukea se aikoinaan, jos hän kerran oli ollut Kohosen emännän hyvä ystävä. Naiset olivat varmasti ruotineet runoja ja ehkä - niin, ehkä he olivat yhteistuumin raivanneet miehen elävien kirjoista! Huomasin mielikuvitukseni laukkaavaan mielipuolisesti ja panin sen Lepinkäisen taulujen syyksi. Minä aloin nähdä raadeltuja sieluja jo edellisissä sukupolvissa, ja tällä menolla Lepinkäinen saisi kyllä minustakin oivan mallin. Pelottava visio, karkotin sen mielestäni ja menin ihmisten ilmoille alakertaan.

Heli oli jäänyt lomalle ja tuuraamassa oli nuori nainen, joka oli ollut talossa ennenkin. Häntä ei tarvinnut opettaa talon tavoille, mikä oli meille helpotus. Aloin käydä läpi palautettuja kirjoja, noukin varauslistalla olevat sivuun ja loput panin kärryyn odottamaan hyllyihin kuskausta. Se oli rutiinia, rauhallista työtä, ja sitä tehdessäni aloin miettiä, että sitten lauantain maa oli niellyt miehet läheisyydestäni. Matias oli karjansa parissa, Kasimir oli kyllästynyt ainaisiin keskeytyksiin h-hetkellä kanssani, Asser – no, mitä hänestä, hän oli pakollinen harmi, pomo, joka vilahteli taustalla. Aika suppea valikoima, totesin ja aloin kaivata uusia tuulia. Minne matkustaisin lomallani? Mitä tekisin juhannuksena, joka vaani jo nurkan takana? Joku kutsuisi varmasti mökilleen, rivitalossakin oli joskus kosteita yöttömän yön juhlia, mutta en kaivannut nuhjausta tutussa piirissä. Minä halusin jotain rajua, mutta mitä se oli?

– Sinä näytät happamalta, Marja-Leena totesi. – Käy hakemassa meille leivokset konditoriasta.

– Ja pari pulloa viiniä? ehdotin innostuneena.

– Ihan varmaan leivosten kostukkeeksi, Marja-Leena nyökkäsi.

– Minä en puhunut kaksimielisesti, hän kivahti, kun näki silmieni tuikahtavan.

En siis ostanut viiniä, mutta kymmenen erilaista leivosta. Kun myyjätär asetteli niitä tarjottimelle kirjastoon vientiä varten, ovet avautuivat ja kuulin tuttua koleaa naurua. Lepinkäinen, vavahdin ja katsoin emona leivoksia. Hän ei saisi niistä yhtään, ne olivat minun kollegapennuilleni. Hän ei tullutkaan sisään, vaan näin hänen menevän pihalla taksiin ja hänen viereensä takaistuimelle asettui Kasimir Ruismaa. Parin päät olivat lähekkäin, kun auto kaarsi pois parkkipaikalta. Näky ei luvannut hyvää minun romanssilleni Kasimirin kanssa. Lepinkäisen jätteistä en huolisi. Mutta mitä heistä, kirjastoon palattuani aloin keittiössä nassuttaa leivosta ja tutkia matkakirjoja. Dominikaaninen tasavalta kenties?

Matkakuumeeni vain kohosi, kun töiden jälkeen kävin pääkadun varrella olevassa tunnin kuvassa hakemassa digikameralta teettämiäni kuvia. Kun lähdin liikkeestä, näin kadun toisella puolella pariskunnan, joka käveli kohti ravintolan terassia. Mies oli Matias, mutta naista en tuntenut. Arvelin, että hän oli asianajotoimiston blondi, josta Matias oli huhujen mukaan ollut kiinnostunut jokin aika sitten. Nainen oli tyylikäs ja kaunis, ja Matias oli hylännyt hänen tähtensä kuluneet farkkunsa ja t-paidan. Hän oli komea vaaleissa housuissa ja lyhythihaisessa paidassa, kengätkin muuta kuin rapaiset saappaat tai lenkkarit, joissa olin hänet aina nähnyt. Seura teki kaltaisekseen, tuli taas todistettua. Jäin katselemaan kukkakaupan ikkunaa selkä heihin päin ja kun hetken kuluttua vilkaisin terassille, näin heidät pöydässä istumassa ja kohottamassa maljaa. Samppanjaa varmaan, arvelin, toista kuin Kasimirin kanssa nautittu makea liemi. Pieni kateuden mato nakersi sisintäni, ja toisella vilkaisulla olin varma, että he olivat umpirakastuneita. Minä olin tainnut tipahtaa Matiaksen kiireellisesti hoidettavien töiden listan tuntumasta kokonaan, kun vanha suola oli alkanut janottaa häntä. No, olihan minulla – niin, kuka? Dominikaaninen tasavalta ainakin.

– Asser, ilahduin, kun näin hänet rivitalomme roska-astioilla.

Kerroin hänelle sotakirjasta, jonka hän saisi aamulla mukaansa kaupungista. Hän hypähteli paikallaan, oli lenkkiasussa ja tihkui energiaa. Hän aikoi osallistua useampaan suunnistuskisaan kesän aikana ja kysyi, olinko minä koskaan kirmannut kartta kädessä metsässä.

– En, enkä kompassikaan, pahoittelin.

– Kompassi on vanhanaikaista, Asser sanoi ylimielisesti. – Tosiharrastaja löytää pelkän maastokartan avulla rastilta toiselle.

Minä tuskin löytäisin, enkä lämmennyt ajatukselle, että lähtisin hänen seurakseen metsään. Valovuokkoja tuskin pysähtyisimme ihailemaan.

– Onko mitään uutta Sandelsin Erärunoelmasta? Asser muisti äkkiä.

– Eipä juuri, pudistin päätäni. – Sen on täytynyt olla tosi huono, koska kukaan ei ole säilyttänyt sitä.

– Tai kuumaa kamaa, Asser iski silmää.

Hän osui arvaamattaan oikeaan, mutta sitä en paljastanut hänelle. Hän lähti loikkimaan metsää kohti ja minä jatkoin kotiin dominikaanit mielessäni, mutta ailahtipa mielessäni myös kansanviisaus ”vanhassa vara parempi”. Sen näkisin huomenna, torstaina, joka olisi sananmukaisesti toivoa täynnä.

Toivo Simonen asui kolmen kilometrin päässä keskustasta. Tie hänen talolleen vei läheltä Kohosen tilaa. Loogista tietenkin, että naiset olivat olleet lähinaapureita ja tapaamiset jokapäiväisiä. Lehmät laidunsivat laitumella ja märehtivät rauhallisina, kun ajoin ohi puolen päivän jälkeen sotakirja laukussani. Mietin, millaista olisi olla lehmä. Nimenomaan Matias Kohosen lehmä. Taputtelisiko hän minua, kun katsoisin häntä kostein sielukkain silmin suupielet täynnä heinänkorsia? Silittelisi turpaani? Se tuntui tavoittelemisen arvoiselta, mutta en aikonut lähteä konttailemaan lehmien lomaan, vaikka näin Matiaksen etäällä ihailemassa laumaansa.

– Kahville, Toivo Simonen kehotti avattuaan oven.

– Kiitos, ja hyvää nimipäivää, toivotin hänelle ja ojensin kirjan sekä Fazerin sinisen, jonka oli hetken mielijohteesta ostanut kioskilta.

Talo oli haalistuneen punainen ja vinokattoinen, tuvan ikkunoissa sievät pitsiverhot ja lattioilla kotikutoiset räsymatot. Assin kuolemasta oli reilu kuukausi, enkä tiennyt, oliko hän ollut pitkiä aikoja sairaalahoidossa sitä ennen. Paikat olivat kuitenkin siistit, vain muutama lehtikasa kertoi, ettei Toivo harrastanut kierrätystä.

– Oliko teillä karjaa myös kuten tuossa Kohosilla? kysyin, kun hän oli häärännyt kahvin ja pullat pöytään.

– Olihan sitä  pitkälle kahdeksankymmentäluvulle, Toivo kertoi. – Mutta sitten kaikki nämä EU:n maatalousrajoitteet ja määräykset alkoivat rassata niin, että me luovuttiin ja myytiin suurin osa pelloista Kohosille. Oltiin äkkiä oloneuvoksia niillä rahoilla, Toivo myhäili.

– Kiersitte mualimaa, naurahdin vanhaa lottomainosta lainaten.

– Minulle riittää nämä kotikonnut, mutta sisko olisi halunnut resuta myötäänsä vierailla mailla. Amerikassa se kävi kerran.

– Niinkö? Se oli varmaan mielenkiintoista, sanoin ja yritin kätkeä innostukseni ja edetä patistelematta asiassani. – Kävikö hän tapaamassa siellä sukulaisia tai tuttavia?

– Ei meillä ketään siellä ole, Toivo tuhahti. – Jotain romanttista hömpötystä sen raukan päässä oli. Naiset nyt on semmoisia kummia värkkejä.

– Me kirjastossa on tutkittu Jaakko Sandelsin vaiheita, menin asiaan, kun huomasin, ettei hän lavertelisi sisarensa tekemisistä enempää.

– Sen hunsvotin, Toivo rähähti ja kasvoille kohosi puna.

– Siitä minä en tiedä mitään, tyynnyttelin. – Esimieheni vain on kiinnostunut kaikista paikallista kirjallisista vaikuttajista. Hänhän avusti lehtiä ja kirjoitti yhden runoelmankin.

– Sellaista soopaa, Toivo katsoi minua vihaisena. – Samanlainen erämies kuin nämä nykyiset sota¬kirjailijat omalla alallaan. Ei mitään tietoa mistään.

– Mutta Kohoset kai pitivät hänestä, koska hän vietti siellä paljon aikaansa, johdattelin.

– Hyvä se oli suustaan, Toivo myönsi. – Minä olin toisella kymmenellä oleva kloppi siihen aikaan, en paljon käynyt siellä, oli omia kavereita ja menoja, mutta sisko ravasi myötäänsä kuuntelemassa Amerikan pellen puheita. Istuivat Kohosen Alman kanssa täpinässä pöydän ääressä, kun mies kuvasi Amerikan ihmemaata. Kehui sitten aina naisten kauneutta ja vakuutti, että jos ne lähtisivät Hollywoodiin, niistä tulisi hetkessä filmitähtiä. Ja ne houkat uskoivat kaiken. Alkoivat keikistellä sille semeikalle, nähdä vaivaa ulkonäkönsä suhteen. Pian niillä oli kisa käynnissä. Almakin hurahti, nainut nainen.
Toivo keskeytti ja meni kaapille, tuli konjakkipullon kanssa takaisin ja holvasi siitä reippaasti kahvin sekaan. Minulle hän ei tarjonnut, se oli tässä huushollissa miesten juomaa.

– Vielä kuolinvuoteellakin Assi muisteli sitä miestä, Toivo huokaisi. – Katui, ettei antanut. Mutta kun ei uskonut, että mies taluttaisi papin eteen.

Minäkin olisin katunut, jos olisin aavistanut, että se oli ainoa tilaisuus elämässäni kokea rakkauden iloa. Mutta sen ajan maaseudun naimattomien nuorten naisten moraali oli ollut korkea. Vaan miten oli ollut Kohosen emännän laita? Hänen ei ollut tarvinnut säilyttää neitsyyttään aviomiehelle.

– Oli niitä varmaan monta muutakin, joita se venkula vokotteli, Toivo jatkoi hetken kuluttua. – Puhuivat, että se riiasi kartanon nuorta neitiäkin. Se oli vasta seitsemäntoista korvilla, eikä sitä kosiskelua katsottu hyvällä. Sanoivat, että kartanon isäntä ajoi sen haulikolla tiehensä.

Jaaha, uusi haulikko. Lojuivatko Sandels Juniorin luut kartanon entisillä mailla? Tämä tarinahan alkoi saada omituisia piirteitä. Mistä minä sen kartanon väen kaivaisin esiin?

– Se Erärunoelma, muistutin Toivoa. – Mitä mieltä sisarenne oli siitä?

– Nukkui se tyynyn alla.

Hallelujaa, korvissani alkoi soida. Kirja oli käden ulottuvilla!

– Saisinko minä nähdä sen? kysyin varovasti.

– Se katosi sairaalassa. Olisiko päätynyt arkkuun ja tullut tuhkatuksi, Toivo arveli tyynenä. – Sitä ei ollut enää hänen jäämistössään. Eikä väliä. Se oli ruokkoamaton tekele.

– Erä-sana vihjaa kuitenkin luontoon ja metsästykseen ja samoiluun, huomautin pettyneenä kirjan katoamisesta.

– Erätulilla voi tehdä kaikenlaista, Toivo tokaisi ja kaatoi kuppiin toisen plörön, mutta jätti kahvin pois.

Sandels Junior oli tainnut elää jonkinlaista Lady Chatterleyn rakastajan elämää täällä, oli liehunut pitkin maita ja metsiä naisten kanssa, varmaan ratsastanutkin yön mustuudessa nainen sylissään. Zorro, ajattelin ja minua alkoi naurattaa. Toivo Simonen oli kuitenkin niin synkeä, että vakavoiduin ja aloin kehua korvapuusteja.

– Assi teki juuri ennen kuin meni sairaalaan, Toivo hymyili ja kasvot kirkastuivat pari astetta. – Hyvän vaimon siitä olisi saanut, oli sillä kosijoitakin, mutta se ei ottanut ketään. Säästeli itseään sille semeikalle.

– Mihin mies sitten mahtoi kadota? ihmettelin ja tunsin, miten pulla alkoi takertua nieluuni. Se oli todella hyvää, mutta oli jotenkin haljua syödä sitä, kun tekijä oli kuollut.

– Pääasia, että katosi, Toivo sanoi pontevasti. – Se oli mätä mies, mutta tietenkin naiset porasi sen perään. Olivat tukkanuottasillakin sen takia, siskon ja Alman välit oli monta vuotta jäiset, mutta kyllä ne sopi ennen kuin Alman vintti pimeni täysin.

– Vai sellainen mies, paljasteli yksityisasioitaan runoelmassaan, totesin loppupäätelmänä.

– Liioitteli ja kertoi silkkoja valheita, Toivo täydensi. – Loukkasi naisia, jotka olivat hyvää hyvyyttään avanneet hänelle kotinsa oven. Niin minä sen kirjan koin, mutta Assi oli eri mieltä.

Ja mitä muuta naiset olivat avanneet? mietin Toivon hörpätessä kupin tyhjäksi. Ehkä eivät mitään, ja mies oli suoltanut paperille unelmoimiaan lemmenhetkiä, mutta ainakin Kohosen emäntää oli sapettanut miehen hengentuote. Purin huultani, etten olisi alkanut nauraa. Toivon kertomuksen perusteella oli helppo sijoittaa Matiaksen äiti Lepinkäisen tauluun numero VII, missä oli vihan mustia ja punaisia värejä.

– Nousiko siitä kirjasta iso haloo silloin? kysyin vielä.

– Ei onneksi. Ei kai se mies ehtinyt jakaa niitä ympäriinsä, vaan joku asia meni pahasti solmuun, sillä se häipyi hippulat vinkuen ja vei kirjat mennessään. Sisko ja Alma sen saivat, mutta ne eivät lainaneet omiaan kenellekään.

Sanomalehden toimittajalle Sandels oli vihjaissut kirjasta, koska se oli mainittu erätarinoiden yhteydessä. Mutta arvostelukappaletta toimittaja ei ollut saanut, vai eikö hän ollut iljennyt kirjoittaa siitä? Ehkä häntä oli estänyt pelko paikallisten mahtimiesten kostosta. Oliko loput runoelmat haudattu Sandelsin kanssa jonnekin? Metsän siimekseen, valkovuokkomaton alle? Minua värisytti pelkkä ajatus ja hätistin sen tiehensä. Juttelimme vielä sotakirjoista ja muista Toivon makuun olevista teoksista. Kun viimein lähdin, hän tahtoi ehdottomasti panna mukaani pussillisen Assin leipomia pullia suoraan pakasteesta.

– Oli niin mukava nimipäivä, kuin siskon aikaan, hän hymyili minulle.

Minua tietenkin hävetti kataluuteni ja vierailuni perimmäinen syy, mutta olin viihtynyt kirjoista puhuttaessa, joten saatoin ihan vilpittömästi kiitellä minäkin ja lupasin pitää hänet ykkössijalla, kun syksyn uusia sotakirjoja alkaisi taas tulla. Toivo saatteli minut ovelle ja avattuaan haisteli ilmaa nenä tuhisten.

– Lehmä on ihana aromi, hän loihe lausumaan.

Hän ei selvästikään tiennyt Matiaksen golfkenttäsuunnitelmista, enkä kertonut kuulemastani huhusta. Olkoon onnellinen niin kauan kuin kaivinkoneet pysyivät poissa naapurin mailta. Lähdin ajamaan keskustaa kohti ja kaukaa kantautuva jylinä sai minut katsahtamaan taakseni. Taivas tummui nopeasti ja erotin muutaman salamanvälähdyksen horisontissa. Matka ei ollut pitkä, en ehtisi kastua, mutta heti kun olin ehtinyt ajatella tuon, takapyörä alkoi klonksua kummasti. Laskeuduin pyörältä ja katsoin harmissani lättänää takakumia. Kiroilin rankasti, mutta kumi ei täyttynyt manausten voimasta. Jos ajaisin, vanne vääntyisi pilalle. Minun piti taluttaa pyörää.

Takanani jyrähti paljon voimakkaammin kuin hetki sitten. Vilkaisin ja näin mustien pilvien vyöryneen jo huolestuttavan lähelle. Kohta sataisi kaatamalla. Minun piti päästä suojaan jonnekin. Pälyilin ympärilleni ja näin ison ladon laitumen toisella reunalla. Se oli lähin rakennus. Sinne! Jätin pyörän tienviereen, hyppäsin ojan yli ja kohtasin sähköpaimenen. Se ritisi ja sihisi, siltä minusta ainakin tuntui, ja näin jo salaman iskevän siihen ja käristyväni hiileksi langoissa. Taas jyrähti. Kokosin rohkeuteni ja solahdin lankojen välistä lehmien puolelle. Sain pienen sätkyn, mikä tuntui epämukavalta, enkä voinut ymmärtää miehiä, joiden kesähupia oli pissata langoille. Mutta ehkä ne sävärit olivat toista maata.

Pinkaisin juoksuun, varoin lehmänläjiä ja toivoin, että kantturat pysyisivät laitumen toisella reunalla, minne ne olivat nyt kokoontuneet. Kiiruhdin kohti latoa, sade vihmoi jo ja töminä yltyi. Eikä se johtunut pelkästään ukkosesta, sillä tajusin, että lehmät olivat lähteneet seuraamaan minua. Mitä niiden jähmeissä aivoissa oli alkanut liikkua, sitä en osannut arvata, mutta ne seurasivat minua kuin messiasta.

Ne tallaisivat minut, tajusin, eivätkä ne olleet mitään nutipäälajia vaan niillä oli komeat kaarevat sarvet joka ikisellä. Oli kuin olisin osallistunut espanjalaiseen härkäjuoksuun kapeilla kaduilla, mutta minulla ei ollut lähellä muureja, joille kiivetä pakoon. Minut tallattaisiin...

Lato läheni, samoin karja. Huohotin ja liukastelin, tunsin jo sor¬kat iskeytymässä vartalooni, kun lipeäisin. Itku kurkussa mietin, auttaisiko jos heittelisin Assin pullia elikoille, mutta tuskin ne ehtisivät tajuta, että tarjolla oli herkkua. Alkoi sataa kaatamalla ja lasien linssit olivat märät ja näkymät heikkoja, jotenkin erotin ladon oviaukon. Lehmät tulisivat mukanani turvaan rajuilmalta, mutta jos väistäisin jyrkästi ovesta oikealle, ne painuisivat peräseinän läpi ja olisin turvassa. Enää kymmenisen metriä ja piina olisi ohi.

Muutama metri ennen ladon seinää oviaukkoon ilmestyi isokokoinen hahmo. Itse pääpiru, ajattelin, kun näin sameasti sen kädessä hiilihangon. Lehmät tajusivat hahmon myös ja kavahtivat, tekivät U-käännöksen ja painuivat hännät suorina pakoon. Minun motoriikkani petti, herpaannuin ja lensin mahalleni, tein luisun mudassa ja lehmänpaskassa paholaisen jalkojen juureen. Kun nostin rapaiset kasvoni kohti paholaista, näin hymyn leviävän sen naamalle:

– Miss Lehmänläjä, oletan?

Mister Heinähanko, niinpä tietenkin. Pelkät farkuista leikatut sortsit jalassa, ylävartalo paljaana. Testosteronia tihkuen, mutta ei toki minun takiani. Hänellä oli toinen nainen täällä juuri nyt. Se asianajotoimiston donna, kukas muu?

Matias päästi minut peremmälle varoen koskemasta minuun. Hän ojensi minulle heinätupon ja aloin putsata kasvojani. Koko ajan odotin naisen nousevan heinien seasta kuin jumalaisenkauniin Venuksen aalloista, mutta yksikään olki ei kahahtanut.

– Tuo ei toimi kovin hyvin, hän sanoi katsottuaan epätoivoista jynssäystäni. – Riisu vaatteet ja pyyhi märällä nurjalla puolella.

– Paska on imeytynyt kankaan läpi, ei auta, kivahdin hänelle. - Eikö täällä ole  mitään kuivaa riepua?

– On, minun ainokaiset housuni, hän sanoi.

Ja sitten hän riisui ne.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.