Kasimir katsahti lähintä taulua ja värähti. Hän kippasi lasinsa tyhjäksi ja ehdotti, että poistuisimme ennen kuin terveys menisi ja järki pimenisi.

Naisen sielut -näyttely kohahdutti avajaisyleisöä rajusti. Osa mykistyi täysin joko kauhusta tai ihailusta, ja osa alkoi nauraa kikertää kämmenen ja hintaluettelon suojissa kuin ensi kertaa terveystietovalistusta saava teini. Taiteilijatar oli pukeutunut dramaattisesti Sofi Oksasen tyyliin, mutta näytti lähinnä isolta elähtäneeltä patjalta, jonka korsetti kuristi kummallisille pullistuksille. Hän oli tuonut tilaisuuteen kauniita pitkäjalkaisia kristallilaseja ja suhahti tämän tästä kuuluvasti miehelleen, että tämä pitäisi vieraita silmällä siltä varalta, että joku yrittäisi tunkea lasin laukkuunsa. Ne eivät olleet mitään muistoesineitä tästä ainutlaatuisesta tilaisuudesta.

Asser oli viime tipassa yrittänyt peitellä ronskeimpia tauluja, ei kokoamalla niiden eteen kukkamaljakkoja tai kirjapinoja, vaan hän oli hälyttänyt paikalle kuoronsa väkeä. Heitä olikin parikymmentä, naisia ja miehiä kaislahameissa, ja he lauloivat aluksi portailla yleisölle. Lepinkäiset seisoivat tyyriinä kuoron takana tasanteella, mutta kuninkaallisista he eivät käyneet rouvan asuvalinnan takia. Parin kesäisen laulun jälkeen kuoro hajaantui parvelle taulujen eteen ja yritti estää ihmisiä tarkastelemasta yksityiskohtia. Eihän se tietenkään onnistunut.

– Naurettavaa, suhahdin Asserilla, kun satuimme yhtä aikaa cocktail-palojen ääreen. – Sinä nostatat ihmisten sensaatiohakuisuutta. Ne alkaa uskoa, että hahmoilla on vastine todellisuudessa ja huhumylly käynnistyy.

– Jos tässä kylässä olisi bordelli, minäkin uskoisin niin, Asser sanoi. – Mutta nämä työt ovat sairaiden aivojen aikaansaannoksia.

– Tai aidon raadollisia naissieluja, hymyilin hänelle huvittuneena. – Ethän sinä voi tietää, miten minunkin sieluni voi kipuilla ja olla vereslihalla kiltin kuoren alla.

Asser loi minuun pelokkaan katseen, luuli varmaan, että tunnustaisin olleeni Naisen Sielu IX:n tai VI:n mallina. Ne olivat etovimmat. Hän näki kunnanjohtajan mutustelevan suolakeksiä ja miehen ilme oli niin kulahtanut, että Asser meni selittelemään hänelle, miksi oli antanut Lepinkäiselle seinätilaa. Tai miksi me kirjaston naiset olimme puhuneet hänet ympäri moiseen, sillä huomasin kunnanjohtajan luovan minuun pitkän katseen Asserin puhuessa. Tyypillisiä miehiä, mutta mitä heistä.

Minglasin vieraiden ja kuorolaisten parissa ja päädyin lopulta Johan Sandelsin muistohuoneen eteen. Koska kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota eikä kaivannut selittelemään, miksi olimme nakanneet siveellisyyden roskiin, istuin pöydän ääreen ja mietin käyntiä Armon Ajassa. Tunsin vieläkin kukkakimpun vihlonnan naamallani, Alma oli ollut nuorempana joko ronski saunottaja vihtoineen tai pannut risut soimaan poikansa takamuksella. Molempia varmaan, mutta miten hän liittyi Erärunoelmaan? Oliko hänkin ollut samoilemassa metsässä miesten kanssa? Vai vain yhden, Sandels Juniorin? Mitä metsän siimeksessä oli ollut tekeillä? Entä haulikko? Olin ottanut Matiaksen puheet raskaana huulenheittona, mutta ehkä hän oli tarkoittanut, että Alma osasi käyttää asetta. Oli ehkä käyttänytkin johonkin muuhunkin kuin riistaan... Sandelshan oli kadonnut ykskaks, oli luvannut palata, mutta ei palannutkaan.

Minun piti päästä selville Alman roolista Juniorin suhteen. Mitä oli tapahtunut heidän kahden välillä silloin yli puolisataa vuotta sitten? Tiesikö joku muu niistä kuvioista jotain? Oliko Almalla ollut läheisiä ystäviä, joille hän olisi uskoutunut? Ajatukset alkoivat pyöriä päässäni kuin hyrrä, ja kirosin, että olin alkanut kaivella Erärunoelman tekijän elämää. Tartuin pöydällä olevaan valokuvakehykseen, aioin tahdon voimalla saada yhteyden Sandels Senioriin siellä jossain ja patistaa hänet kertomaan, missä Junior oli tällä hetkellä. Mutta kuvassa minua ei katsonut tuikea Johan Sandels vaimoineen, vaan kortin kokoinen majavan sielu numero II.

Purskahdin nauruun. Lepinkäisellä ei ollut kaikki kotona pääkopassa, mutta tämä oli oiva kämmi. Jätin kortin paikalleen ja kun huomasin Kasimirin samoilevan vieraiden seassa lasi kädessään, lähdin tervehtimään häntä. Hän oli samassa runollisessa asussa kuin Asserin tupareissa, ja naisväki pälyili häntä arvioivasti. Hän päätyi Lepinkäisen luokse ennen kuin ehdin kiskoa hänet turvaan. Naisen groteskius oli vertaansa vailla, kun hän päällekäyvästi omi Kasimirin ja alkoi taluttaa tätä käsikynkässä sielun luota toiselle. Me Taiteilijat, hän lausui tämän tästä.

– Jokaisesta taulusta voisi tehdä runon, hän julisti Kasimirille. – Jokaisen tarina on riipaisevan koskettava.

– Minä uskon sen, Kasimir mutisi.

– Me olemme sukulaissieluja, Lepinkäinen räpytteli paksusti meikattuja pinkkejä luomiaan Kasimirille. – Tähän asti minä en ole koskaan aikonut maalata miestä. Heillä ei ole sielua, sinähän tiedät.

– Niin minä varmaan tiedän, Kasimir sanoi epävarmasti.

– Mutta sinulla on, sinä olet poikkeus, Taitelijatar katsoi Kasimiria haltioituneena. – Sinut minä tahdon ikuistaa!

Kasimir ei tiennyt, olisiko imarreltu vai tyrmäisikö aikeen heti. Lepinkäisen puoliso liukui silloin värittömänä heidän luokseen ja sanoi lehtikuvaajan haluavan ottaa vielä pari kuvaa.

Lepinkäinen huokaisi harmittelevasti joutuessaan tuottamaan Kasimirille pettymyksen poistumalla tämän seurasta. Mutta he voisivat jatkaa henkevää keskustelua myöhemmin ja sopia yhteisestä projektistaan.

– Onnittelut, sanoin Kasimirille. – Sinä olet maailman ensimmäinen sielullinen mies. Miltähän se mahtaa näyttää kankaalla?

Kasimir katsahti lähintä taulua ja värähti. Hän kippasi lasinsa tyhjäksi ja ehdotti, että poistuisimme ennen kuin terveys menisi ja järki pimenisi. Marja-Leenakin oli havainnut Kasimirin ja oli työntymässä kohti, joten päästin miehen pälkähästä ja pujottelimme rappusille kokoontumassa olevan kuoron läpi. Arvelin, että oli avajaisten loppufanfaarin aika, ja painuimme ulos kuoron estäessä muita pääsemästä peräämme.

– Paikalliset baarit tulee varmaan täyteen tuota väkeä, Kasimir arveli.

– Mennään taksilla kaupunkiin, ehdotin, sillä ilta oli vielä nuori, eikä minun tehnyt mieli kököttämään kotiin.

– Minä tiedän paremman vaihtoehdon, Kasimir hymyili houkuttelevasti. – Haetaan minun mökistäni vähän eväitä ja mennään metsään retkelle.

– Valkovuokkokedolle?

– Sinne, metsän sydämeen, sammalkeiju, Kasimir katsoi minua kiinteästi.

Sisälläni ailahti lämpimästi. Unohdin sekunnissa Armon Ajan, Alman ja hänen räävittömän pojanpoikansa. Kasimir, mies sielulla, oli tässä nyt ja minua varten. Olisin hölmö, jos en käyttäisi hyväkseni tilaisuutta tutustua häneen syvemmin. Sukeltaisin vaikka pohjaan asti, jos se lauantaiyön tunnelma palaisi valkovuokkojen keskellä. Suudelmat, kiihkeän hitaat ja himokkaat – hyvänen aika, minäkin aloin jo runoilla sielukkaasti, vaikka emme olleet vielä päässeet puusta pitkälle. Takaamme kantautuva meteli sai meidät liikkeelle. Asser oli hätistänyt vieraat ulos, eivätkä kaikki olleet menneet jatkoille kauppakeskuksen tiloihin, vaan heitä alkoi parveilla pääovien edessä. Juoksin pyörätelineelle, avasin lukon ja Kasimir käski minun istua tarakalle. Hän oli herrasmies ja tiesi minua paremmin reitin Ruismaan talolle.

– Sinä poljet, sinä ohjaat, niin kuin tanssi matka käy, loilotin hänen kurvaillessaan sivuteillä.

– Setälään kun pyöräilemme, pilven hattaraa ei näy! Kasimir jatkoi.

Eikä toivottavasti näy setääkään, ajattelin, mutta tietenkin ukko pelmahti pihalle, vaikka suljimme suumme hyvissä ajoin. Kasimir sanoi, että ukolla oli juorupeili joka ikkunassa ja periskooppi povitaskussa. Peilejä en nähnyt, enkä periskooppiinkaan uskonut, sillä Ruismaalla oli yllään rento kotiasu, harmaanvalkoinen verkkopaita ja vanhanmalliset verkkarit. Ehtaa viisikymmentälukua, veikkasin ja aloin tietenkin heti miettiä, oliko ukko kohdannut Sandels Juniorin. Ehkä hän oli ollut Lauri Kohosen kaveri siihen aikaan. Äkkiä minulla ei ollutkaan kiire metsän siimekseen.

Kasimir meni mökkiinsä hakemaan piknikvarusteita ja minä istuin talon edessä olevalle penkille odottelemaan. Senior asettui penkin toiseen päähän raskaasti huokaisten. Maailma tuntui murjovan häntä, joten kerroin Lepinkäisen näyttelyn suuresta yleisömäärästä ja arvelin, että töiden katsominen voisi piristää häntäkin.

– Ne suherot tiedetään, Ruismaa pärskähti. – Jo koulussa se suttasi niitä mädäntyneitä hedelmiään.

Kuvaus sekin Lepinkäisen Taiteelle. Lause kuitenkin paljasti, että ukko ei ollut Lauri Kohosen ikäpolvea vaan nuorempaa, joten hän tuskin oli pyörinyt metsälle lähtevien miesten jaloissa. Kysyin kuitenkin, oliko hän tavannut kunnan suuren kirjallisen vaikuttajan veljenpojanpoikaa koskaan.

– Minä olin vielä pilke isän silmäkulmassa siihen aikaan, Ruismaa sanoi. – Mutta äiti häntä joskus muisteli. Asia jäi mieleen, sillä hän kuvasi miestä häntäheikiksi, ja pienen pojan mielikuvitus kehitteli siitä kaikenlaisia pelottavia ihmishahmoja.

– Vai semmoinen mies, nyökkäsin. – Sittenhän hänellä voi olla jälkeläisiä näissä maisemissa.

– Mistäpä sen tietää, Ruismaa myönsi. – Mutta siitä on aikaa ja akkojen supina laantui jo kauan sitten. Mikon kummi olisi voinut tietääkin jotain, hän oli Kohosen emännän tuttu.

Mikon? Siis Kasimirin, tajusin. Setä ei hyväksynyt runoilijanimeä. Sekö kummi, jonka hautajaisiin Kasimir oli tullut? Siinä tapauksessa salaisuudet olivat maan povessa.

– Taisi se Assikin olla vähän pihkassa siihen Sandelsiin, Ruismaa jupisi. – Ei ottanut ketään, kun mies häipyi. Jäi vanhaksipiiaksi ja hoiteli veljeään kuolemaansa asti.

– Veli on vielä voimissaan? kysyin ja toivo virisi taas mielessäni.

– Siellä se asustelee niiden lapsuudenkodissa, Ruismaa sanoi ja kynsi molemmin käsin rintaansa.

Katsahdin miestä epäluuloisena, toinen viagra-vaari tästä enää puuttuikin. Onneksi Kasimir tuli takaisin ison kassin kanssa ja pani sen pyöräni tarakalle. Hän alkoi taluttaa pyörää ja minä kiirehdin hänen peräänsä kohti metsää. Ruismaa Senior jäi ruoppaamaan hilseistä nahkaansa ja unohdin hänet pian. Me päädyimme valkovuokkokedolle, ja Kasimir levitti kukkien keskelle punaisen viltin, nosti esiin kaksi lasia ja pullon kuohuviiniä, hedelmiä ja keksejä.

– Hanhenmaksa, kaviaari ja muut tykötarpeet puuttuvat tällä kertaa, hän pahoitteli. - Mutta kuvittele, että nuo pienet ruskeat pisteet kekseissä on jaloa mätiä.

Sanavalinta ei ollut parhain, mutta annoin puheen soljua ohi korvieni. Istuin viltille ja hän avasi pullon. Juoma helmeili laseissa auringonkilossa ja minä tunsin hiprahtavani ennen kuin olin edes maistanut lasista.

– Sammalkeiju, Kasimir sanoi ja siveli sormella huuliani.
Hän otti silmälasini ja pani ne kassiin. Sitten kilistimme laseja kesän kunniaksi ja suutelimme. Vereni alkoi kuumeta, ja me vajosimme sylikkäin punaiselle peitolle. Tämä onnea on, mielessäni soi, ja ynisin nautinnosta. Kasimir hamusi lasimme ja täytti ne uudelleen katsoen minua koko ajan hivelevästi ja alkoi lausua:

– Sinä olet kuutamo, tähdet ja kiehuva laava.

Sitten hän suuteli minua taas ja tunsin vereni alkavan kuplia ja kiehua kuin laava. Kohta se purkautuisi jotenkin...

– Sinä olet, hän jatkoi ja puraisi huultaan, kun runosuoni tyssäsi ykskaks siihen. – Sammalkeiju, hän naurahti sitten. – Saat minut sanattomaksi. Anna minä avaan sinun tukkasi.

Annoin hänen avata palmikkoni ja levittää sen peitolle sädekehäksi. Hän nielaisi tukahtuneesti ja kävi varovasti päälleni, hellänä ja haluavana, ja vaiensin järjen äänen, joka huusi päässäni, että tässä emme voisi rakastella, olimme ihmisten ilmoilla julkisella paikalla, kuka tahansa voisi tulla paikalle. Kuka muka? vähättelin järkeäni, ja Kasimirin käsien kiihkeät sivelyt saivat minut vavahtelemaan halusta.

– Kuka helvetti? Kasimir kavahti minusta eroon.

Kohottauduin istumaan ja yritin nähdä, lähestyikö meitä ihminen vai metsän eläin. Minä en ollut kuullut mitään, kuuliko hän harhoja? Mutta samassa minäkin erotin liikettä puiden lomassa. En vain yhtä, vaan useita hahmoja. Haparoin lasit kassista ja panin ne päähäni. Siellä täällä metsässä vilahteli ihmisiä.

– Maahanmuuttajia etsimässä pakolaiskeskusta, Kasimir ehdotti.

– Neljähookerho sienestämässä, minä arvelin.

Kyse ei ollut kummastakaan ryhmästä, vaan suunnistajista. Asserin kuoron jäsenistä suurin osa kuului suunnistusjoukkueeseen ja Asser oli järjestänyt heille reitin kiitokseksi esiintymisestä taidenäyttelyn avajaisissa.

– Onko tämä huoltopiste? yksi miehistä kysyi osuttuaan vilttimme reunalle.

Mies katsoi ahneesti viinipulloamme, mutta ei saanut huikkaa. Kasimir nakkasi hänelle keksin ja hän kiitteli kumarrellen. Hänen mentyään tuli toinen, kolmas, ja kymmenennen käytyä mitta oli täynnä. Pakkasimme tavarat ja lähdimme pois. Asserin kohtasimme metsän reunassa, missä hän odotteli muita kello kädessään ja tarkisti, että rastit oli löydetty oikein. Hän kutsui meidät illanviettoon, heillä oli palkintojen jaon jälkeen aikomus saunoa ja lauleskella illan ratoksi.

– Montako taulua ostettiin? kysyin Asserilta.
– Parin alle ilmestyi varauspyörylä, Asser kertoi yllätyksekseni. – Mutta kunnan piikkiin ei otettu mitään, vaikka Lepinkäinen vaati sitä.

– Niillä oli kovat hinnat, Kasimir sanoi. – Pari kolme tonnia per sielu.

– Myisitkö sinä omasi niin halvalla? naurahdin. – Minä en.

Kasimirin ilme oli tuumaileva, ehkä hän kuvitteli, että Lepinkäinen maksaisi hänelle jotain poseerauksesta. Tuskin maksaisi, jos hän edes suostuisi siihen. Jokin hänen ilmeessään sai minut ykskaks uumoilemaan, että hän voisi suostuakin. Siinä käväisi jotain laskelmoivaa, ja minulta meni ykskaks maku häneen. Minä en ollut enää kuutamo, tähdet ja kiehuva laava, minä olin väsähtänyt täti ja kaipasin kuumaan kylpyyn kaiken tänään kokemani jälkeen.

Jätimme Asserin odottelemaan ystäviään ja jatkoimme rivitalon parkkipaikalle. Siinä Kasimir antoi pyörän minun haltuuni, otti kassin tarakalta ja kiitti ihastuttavasta seurasta. Ei ehdottanut, että tulisi luokseni nauttimaan viime pisarat pullosta, eikä pyytänyt matalaan mökkiinsä sedän valvovien silmien alle. Tunnelma oli lässähtänyt molemmin puolin, enkä piitannut edes pohtia, miksi niin oli käynyt. Panin kotona kylpyveden valumaan ja kun riisuin, löysin vielä rintaliivieni sisäpuolelta keltaisen gerberan terälehtiä. Ne jäivät kellumaan veden pinnalle, kun solahdin ammeeseen. Ne toivat taas mieleeni Matias Kohosen, miehen joka piti majavista. Se oli aika kutkuttava ajatus...

Lepinkäisen työt saivat runsaasti palstatilaa lehdissä. Rouva itse poseerasi kuvissa ronskina kuin ilotalon emäntä ja mies näytti kituliaalta sutenööriltä hänen rinnallaan. Taulujen edessä parveili Asserin kuorolaisia, mutta pariin otokseen kuvaaja oli saanut katsojat hätisteltyä pois. Sielut VI ja X olivat yksityiskohtaisesti esillä, ja Asser napsi monta buranaa lehtien ilmestyttyä. Moni kuntalainen soitti hänelle tuohtuneena ja vaati töiden poistoa. Joku uhkasi jopa tulla kirjastoon kirveen ja puukon kanssa ja silpoa moiset hirvitykset. Siitä Asser tietenkin ilmoitti poliisille, ja virkavaltakin kävi tutustumassa näyttelyyn. Kuulin vanhemman konstaapelin jupisevan nuoremmalle, ettei panisi pahakseen, jos kirvesmies toteuttaisi uhkauksensa.

– Mikä tahansa kättä pitempi tarvitaan, että noihin kehtaa koskea, nuorempi myönteli.

Soittaja oli ollut nainen, mutta en oikaissut heidän luulojaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut alkuviikolla, ja parin käynnin jälkeen poliisit luopuivat kyttäämisestään. Minä en sietänyt nähdä tauluja edes vilaukselta, joten kartoin parvea ja lähdin vielä Veksin seuraksi kirjastoautoon siinä toivossa, että kesälomalle sännänneet koululaiset tahtoisivat lukuvinkkejä sadepäiville. Heitä ei kuitenkaan ollut pilvin pimein pysäkeillä, vaan lähinnä kuvakirjaikäisiä äiteineen sekä eläkeläisiä. Heille oli turha ehdotella fantasiaa, joten sain keskustella pitkästä aikaa aikuiskirjoista ja erään vanhan miehen kanssa porisin pitkään sotaromaaneista.

– Nykyiset sotakirjailijat on vauvoja, mies sanoi. – Eivät ole sotatoimirintamalla käyneetkään koskaan, eivät tiedä mitä se oikeasti on.

Mies ei itsekään ollut sitä sukupolvea, että olisi ollut sotimassa, mutta tuntui tietävän kaiken. Hän puhui sylki roiskuen Tuntemattoman Sotilaan hahmoista kuin ne olisivat olleet hänen armeijakavereitaan. Veksi myötäili puheita, oli selvästi käynyt keskustelun läpi monta kertaa. Mies lainasi pari tuoretta sotakirjaa, vaikka vähättelikin niitä jo ennakolta heppoisiksi.

– Jotain ajankulua pitää olla, hän murahteli.
Miehen mentyä Veksi totesi, että tämä oli tullut entistä kärttyisemmäksi. Saattoi johtua läheisen kuolemasta, Veksi arveli, kun istuin ohjaamoon.

– Vaimoko? kysyin matkan jatkuessa. – Pitkä liitto hänellä on ollut, ei ihme, että hän on vihainen.

– Vielä pitempi suhde, Veksi kertoi. – Sisko.

– Ei sentään äiti, totesin. – Mutta hankalaahan elo on, jos sisko huolehti kaikesta.

– Niin se Assi taisi huolehtia, Veksi tuumasi. – Oli ikäneito ja passasi veljeä kuin lasta. Monesti valitsi sille kirjatkin, kun haki itselleen romantiikkaa kansien välissä.

– Assi? Simonen? terhistyin. Kasimirin kummitäti, iskinkö kerrankin rukkaset kultaan? – Lukiko Assi erätarinoitakin? jatkoin.

Veksi katsoi minua oudoksuen, ihmetteli kysymystä, mutta kertoi, ettei muistanut Assin lainanneen muuta kuin rakkautta ja runoja. Varsinkin Tabermannista Assi oli pitänyt. Vielä vähän ennen kuolemaansa Assi oli lainannut miehen tuoreimman teoksen.

– Sai varmaan jotain kiksejä siitä, Veksi vihjaisi.

Ehkä sai, sitä en kuitenkaan alkanut pohtia Veksin kanssa. Se oli ollut Assin sielunelämää, ei kuulunut meille. Mutta tottakai aloin miettiä, vihjaisiko tuo mieltymys, että eränkävijä Sandels, häntäheikki, oli runoelmassaan suoltanut jotain vastaavaa intiimiä tekstiä tai puhunut sitä? Minun piti tavata tuo äskeinen vanha mies pikimmiten ja ottaa Sandels puheeksi. Hän oli maininnut jonkin sotakirjan, jota ei ollut saanut lainaksi, oli vasta viidestoista varausjonossa. Hän oli manaillut, että suurin osa jonossa olevista olisi haperoita käppänöitä, joilta menisi täysi kuukausi kirjan kahlaamiseen ja sakkoaikaa vielä päälle. Kelasin kirjan nimeä mielessäni, ja kierroksen lopulla muistin sen. Heti kirjastoon palattuani menin työhuoneeseeni vältellen katsomasta tauluja ja panin kirjan hakuun. Näin, että se oli juuri palautunut naapurikaupungin pääkirjastoon

– Miten Asserin kanssa muuten? hän kysyi minulta. – Joku kertoi, että sillä on nainen kiikarissa. Oletko se sinä?

– Älä hulluja puhu, puuskahdin. – Sehän ei lue juuri mitään!

– Mutta sillä on hyvä kunto, hän kihersi. – Jaksaa painaa.

Kesää rinnassa, huokaisin ja kiitin avusta. Seuraavaksi selvitin Simosen osoitteen ja reitin hänen luokseen. Kirjan saatuani soittaisin hänelle ja kertoisin ilouutisen ja tarjoutuisin tuomaan sen hänelle. Hän tuskin kieltäytyisi ja minä voisin päästä aimo harppauksen eteenpäin Sandels Juniorin runoelman sisällöstä. Assin oli ollut pakkoa lukea se aikoinaan, jos hän kerran oli ollut Kohosen emännän hyvä ystävä. Naiset olivat varmasti ruotineet runoja ja ehkä - niin, ehkä he olivat yhteistuumin raivanneet miehen elävien kirjoista! Huomasin mielikuvitukseni laukkaavaan mielipuolisesti ja panin sen Lepinkäisen taulujen syyksi. Minä aloin nähdä raadeltuja sieluja jo edellisissä sukupolvissa, ja tällä menolla Lepinkäinen saisi kyllä minustakin oivan mallin. Pelottava visio, karkotin sen mielestäni ja menin ihmisten ilmoille alakertaan.

Heli oli jäänyt lomalle ja tuuraamassa oli nuori nainen, joka oli ollut talossa ennenkin. Häntä ei tarvinnut opettaa talon tavoille, mikä oli meille helpotus. Aloin käydä läpi palautettuja kirjoja, noukin varauslistalla olevat sivuun ja loput panin kärryyn odottamaan hyllyihin kuskausta. Se oli rutiinia, rauhallista työtä, ja sitä tehdessäni aloin miettiä, että sitten lauantain maa oli niellyt miehet läheisyydestäni. Matias oli karjansa parissa, Kasimir oli kyllästynyt ainaisiin keskeytyksiin h-hetkellä kanssani, Asser – no, mitä hänestä, hän oli pakollinen harmi, pomo, joka vilahteli taustalla. Aika suppea valikoima, totesin ja aloin kaivata uusia tuulia. Minne matkustaisin lomallani? Mitä tekisin juhannuksena, joka vaani jo nurkan takana? Joku kutsuisi varmasti mökilleen, rivitalossakin oli joskus kosteita yöttömän yön juhlia, mutta en kaivannut nuhjausta tutussa piirissä. Minä halusin jotain rajua, mutta mitä se oli?

– Sinä näytät happamalta, Marja-Leena totesi. – Käy hakemassa meille leivokset konditoriasta.

– Ja pari pulloa viiniä? ehdotin innostuneena.

– Ihan varmaan leivosten kostukkeeksi, Marja-Leena nyökkäsi.

– Minä en puhunut kaksimielisesti, hän kivahti, kun näki silmieni tuikahtavan.

En siis ostanut viiniä, mutta kymmenen erilaista leivosta. Kun myyjätär asetteli niitä tarjottimelle kirjastoon vientiä varten, ovet avautuivat ja kuulin tuttua koleaa naurua. Lepinkäinen, vavahdin ja katsoin emona leivoksia. Hän ei saisi niistä yhtään, ne olivat minun kollegapennuilleni. Hän ei tullutkaan sisään, vaan näin hänen menevän pihalla taksiin ja hänen viereensä takaistuimelle asettui Kasimir Ruismaa. Parin päät olivat lähekkäin, kun auto kaarsi pois parkkipaikalta. Näky ei luvannut hyvää minun romanssilleni Kasimirin kanssa. Lepinkäisen jätteistä en huolisi. Mutta mitä heistä, kirjastoon palattuani aloin keittiössä nassuttaa leivosta ja tutkia matkakirjoja. Dominikaaninen tasavalta kenties?

Matkakuumeeni vain kohosi, kun töiden jälkeen kävin pääkadun varrella olevassa tunnin kuvassa hakemassa digikameralta teettämiäni kuvia. Kun lähdin liikkeestä, näin kadun toisella puolella pariskunnan, joka käveli kohti ravintolan terassia. Mies oli Matias, mutta naista en tuntenut. Arvelin, että hän oli asianajotoimiston blondi, josta Matias oli huhujen mukaan ollut kiinnostunut jokin aika sitten. Nainen oli tyylikäs ja kaunis, ja Matias oli hylännyt hänen tähtensä kuluneet farkkunsa ja t-paidan. Hän oli komea vaaleissa housuissa ja lyhythihaisessa paidassa, kengätkin muuta kuin rapaiset saappaat tai lenkkarit, joissa olin hänet aina nähnyt. Seura teki kaltaisekseen, tuli taas todistettua. Jäin katselemaan kukkakaupan ikkunaa selkä heihin päin ja kun hetken kuluttua vilkaisin terassille, näin heidät pöydässä istumassa ja kohottamassa maljaa. Samppanjaa varmaan, arvelin, toista kuin Kasimirin kanssa nautittu makea liemi. Pieni kateuden mato nakersi sisintäni, ja toisella vilkaisulla olin varma, että he olivat umpirakastuneita. Minä olin tainnut tipahtaa Matiaksen kiireellisesti hoidettavien töiden listan tuntumasta kokonaan, kun vanha suola oli alkanut janottaa häntä. No, olihan minulla – niin, kuka? Dominikaaninen tasavalta ainakin.

– Asser, ilahduin, kun näin hänet rivitalomme roska-astioilla.

Kerroin hänelle sotakirjasta, jonka hän saisi aamulla mukaansa kaupungista. Hän hypähteli paikallaan, oli lenkkiasussa ja tihkui energiaa. Hän aikoi osallistua useampaan suunnistuskisaan kesän aikana ja kysyi, olinko minä koskaan kirmannut kartta kädessä metsässä.

– En, enkä kompassikaan, pahoittelin.

– Kompassi on vanhanaikaista, Asser sanoi ylimielisesti. – Tosiharrastaja löytää pelkän maastokartan avulla rastilta toiselle.

Minä tuskin löytäisin, enkä lämmennyt ajatukselle, että lähtisin hänen seurakseen metsään. Valovuokkoja tuskin pysähtyisimme ihailemaan.

– Onko mitään uutta Sandelsin Erärunoelmasta? Asser muisti äkkiä.

– Eipä juuri, pudistin päätäni. – Sen on täytynyt olla tosi huono, koska kukaan ei ole säilyttänyt sitä.

– Tai kuumaa kamaa, Asser iski silmää.

Hän osui arvaamattaan oikeaan, mutta sitä en paljastanut hänelle. Hän lähti loikkimaan metsää kohti ja minä jatkoin kotiin dominikaanit mielessäni, mutta ailahtipa mielessäni myös kansanviisaus ”vanhassa vara parempi”. Sen näkisin huomenna, torstaina, joka olisi sananmukaisesti toivoa täynnä.

Toivo Simonen asui kolmen kilometrin päässä keskustasta. Tie hänen talolleen vei läheltä Kohosen tilaa. Loogista tietenkin, että naiset olivat olleet lähinaapureita ja tapaamiset jokapäiväisiä. Lehmät laidunsivat laitumella ja märehtivät rauhallisina, kun ajoin ohi puolen päivän jälkeen sotakirja laukussani. Mietin, millaista olisi olla lehmä. Nimenomaan Matias Kohosen lehmä. Taputtelisiko hän minua, kun katsoisin häntä kostein sielukkain silmin suupielet täynnä heinänkorsia? Silittelisi turpaani? Se tuntui tavoittelemisen arvoiselta, mutta en aikonut lähteä konttailemaan lehmien lomaan, vaikka näin Matiaksen etäällä ihailemassa laumaansa.

– Kahville, Toivo Simonen kehotti avattuaan oven.

– Kiitos, ja hyvää nimipäivää, toivotin hänelle ja ojensin kirjan sekä Fazerin sinisen, jonka oli hetken mielijohteesta ostanut kioskilta.

Talo oli haalistuneen punainen ja vinokattoinen, tuvan ikkunoissa sievät pitsiverhot ja lattioilla kotikutoiset räsymatot. Assin kuolemasta oli reilu kuukausi, enkä tiennyt, oliko hän ollut pitkiä aikoja sairaalahoidossa sitä ennen. Paikat olivat kuitenkin siistit, vain muutama lehtikasa kertoi, ettei Toivo harrastanut kierrätystä.

– Oliko teillä karjaa myös kuten tuossa Kohosilla? kysyin, kun hän oli häärännyt kahvin ja pullat pöytään.

– Olihan sitä  pitkälle kahdeksankymmentäluvulle, Toivo kertoi. – Mutta sitten kaikki nämä EU:n maatalousrajoitteet ja määräykset alkoivat rassata niin, että me luovuttiin ja myytiin suurin osa pelloista Kohosille. Oltiin äkkiä oloneuvoksia niillä rahoilla, Toivo myhäili.

– Kiersitte mualimaa, naurahdin vanhaa lottomainosta lainaten.

– Minulle riittää nämä kotikonnut, mutta sisko olisi halunnut resuta myötäänsä vierailla mailla. Amerikassa se kävi kerran.

– Niinkö? Se oli varmaan mielenkiintoista, sanoin ja yritin kätkeä innostukseni ja edetä patistelematta asiassani. – Kävikö hän tapaamassa siellä sukulaisia tai tuttavia?

– Ei meillä ketään siellä ole, Toivo tuhahti. – Jotain romanttista hömpötystä sen raukan päässä oli. Naiset nyt on semmoisia kummia värkkejä.

– Me kirjastossa on tutkittu Jaakko Sandelsin vaiheita, menin asiaan, kun huomasin, ettei hän lavertelisi sisarensa tekemisistä enempää.

– Sen hunsvotin, Toivo rähähti ja kasvoille kohosi puna.

– Siitä minä en tiedä mitään, tyynnyttelin. – Esimieheni vain on kiinnostunut kaikista paikallista kirjallisista vaikuttajista. Hänhän avusti lehtiä ja kirjoitti yhden runoelmankin.

– Sellaista soopaa, Toivo katsoi minua vihaisena. – Samanlainen erämies kuin nämä nykyiset sota¬kirjailijat omalla alallaan. Ei mitään tietoa mistään.

– Mutta Kohoset kai pitivät hänestä, koska hän vietti siellä paljon aikaansa, johdattelin.

– Hyvä se oli suustaan, Toivo myönsi. – Minä olin toisella kymmenellä oleva kloppi siihen aikaan, en paljon käynyt siellä, oli omia kavereita ja menoja, mutta sisko ravasi myötäänsä kuuntelemassa Amerikan pellen puheita. Istuivat Kohosen Alman kanssa täpinässä pöydän ääressä, kun mies kuvasi Amerikan ihmemaata. Kehui sitten aina naisten kauneutta ja vakuutti, että jos ne lähtisivät Hollywoodiin, niistä tulisi hetkessä filmitähtiä. Ja ne houkat uskoivat kaiken. Alkoivat keikistellä sille semeikalle, nähdä vaivaa ulkonäkönsä suhteen. Pian niillä oli kisa käynnissä. Almakin hurahti, nainut nainen.
Toivo keskeytti ja meni kaapille, tuli konjakkipullon kanssa takaisin ja holvasi siitä reippaasti kahvin sekaan. Minulle hän ei tarjonnut, se oli tässä huushollissa miesten juomaa.

– Vielä kuolinvuoteellakin Assi muisteli sitä miestä, Toivo huokaisi. – Katui, ettei antanut. Mutta kun ei uskonut, että mies taluttaisi papin eteen.

Minäkin olisin katunut, jos olisin aavistanut, että se oli ainoa tilaisuus elämässäni kokea rakkauden iloa. Mutta sen ajan maaseudun naimattomien nuorten naisten moraali oli ollut korkea. Vaan miten oli ollut Kohosen emännän laita? Hänen ei ollut tarvinnut säilyttää neitsyyttään aviomiehelle.

– Oli niitä varmaan monta muutakin, joita se venkula vokotteli, Toivo jatkoi hetken kuluttua. – Puhuivat, että se riiasi kartanon nuorta neitiäkin. Se oli vasta seitsemäntoista korvilla, eikä sitä kosiskelua katsottu hyvällä. Sanoivat, että kartanon isäntä ajoi sen haulikolla tiehensä.

Jaaha, uusi haulikko. Lojuivatko Sandels Juniorin luut kartanon entisillä mailla? Tämä tarinahan alkoi saada omituisia piirteitä. Mistä minä sen kartanon väen kaivaisin esiin?

– Se Erärunoelma, muistutin Toivoa. – Mitä mieltä sisarenne oli siitä?

– Nukkui se tyynyn alla.

Hallelujaa, korvissani alkoi soida. Kirja oli käden ulottuvilla!

– Saisinko minä nähdä sen? kysyin varovasti.

– Se katosi sairaalassa. Olisiko päätynyt arkkuun ja tullut tuhkatuksi, Toivo arveli tyynenä. – Sitä ei ollut enää hänen jäämistössään. Eikä väliä. Se oli ruokkoamaton tekele.

– Erä-sana vihjaa kuitenkin luontoon ja metsästykseen ja samoiluun, huomautin pettyneenä kirjan katoamisesta.

– Erätulilla voi tehdä kaikenlaista, Toivo tokaisi ja kaatoi kuppiin toisen plörön, mutta jätti kahvin pois.

Sandels Junior oli tainnut elää jonkinlaista Lady Chatterleyn rakastajan elämää täällä, oli liehunut pitkin maita ja metsiä naisten kanssa, varmaan ratsastanutkin yön mustuudessa nainen sylissään. Zorro, ajattelin ja minua alkoi naurattaa. Toivo Simonen oli kuitenkin niin synkeä, että vakavoiduin ja aloin kehua korvapuusteja.

– Assi teki juuri ennen kuin meni sairaalaan, Toivo hymyili ja kasvot kirkastuivat pari astetta. – Hyvän vaimon siitä olisi saanut, oli sillä kosijoitakin, mutta se ei ottanut ketään. Säästeli itseään sille semeikalle.

– Mihin mies sitten mahtoi kadota? ihmettelin ja tunsin, miten pulla alkoi takertua nieluuni. Se oli todella hyvää, mutta oli jotenkin haljua syödä sitä, kun tekijä oli kuollut.

– Pääasia, että katosi, Toivo sanoi pontevasti. – Se oli mätä mies, mutta tietenkin naiset porasi sen perään. Olivat tukkanuottasillakin sen takia, siskon ja Alman välit oli monta vuotta jäiset, mutta kyllä ne sopi ennen kuin Alman vintti pimeni täysin.

– Vai sellainen mies, paljasteli yksityisasioitaan runoelmassaan, totesin loppupäätelmänä.

– Liioitteli ja kertoi silkkoja valheita, Toivo täydensi. – Loukkasi naisia, jotka olivat hyvää hyvyyttään avanneet hänelle kotinsa oven. Niin minä sen kirjan koin, mutta Assi oli eri mieltä.

Ja mitä muuta naiset olivat avanneet? mietin Toivon hörpätessä kupin tyhjäksi. Ehkä eivät mitään, ja mies oli suoltanut paperille unelmoimiaan lemmenhetkiä, mutta ainakin Kohosen emäntää oli sapettanut miehen hengentuote. Purin huultani, etten olisi alkanut nauraa. Toivon kertomuksen perusteella oli helppo sijoittaa Matiaksen äiti Lepinkäisen tauluun numero VII, missä oli vihan mustia ja punaisia värejä.

– Nousiko siitä kirjasta iso haloo silloin? kysyin vielä.

– Ei onneksi. Ei kai se mies ehtinyt jakaa niitä ympäriinsä, vaan joku asia meni pahasti solmuun, sillä se häipyi hippulat vinkuen ja vei kirjat mennessään. Sisko ja Alma sen saivat, mutta ne eivät lainaneet omiaan kenellekään.

Sanomalehden toimittajalle Sandels oli vihjaissut kirjasta, koska se oli mainittu erätarinoiden yhteydessä. Mutta arvostelukappaletta toimittaja ei ollut saanut, vai eikö hän ollut iljennyt kirjoittaa siitä? Ehkä häntä oli estänyt pelko paikallisten mahtimiesten kostosta. Oliko loput runoelmat haudattu Sandelsin kanssa jonnekin? Metsän siimekseen, valkovuokkomaton alle? Minua värisytti pelkkä ajatus ja hätistin sen tiehensä. Juttelimme vielä sotakirjoista ja muista Toivon makuun olevista teoksista. Kun viimein lähdin, hän tahtoi ehdottomasti panna mukaani pussillisen Assin leipomia pullia suoraan pakasteesta.

– Oli niin mukava nimipäivä, kuin siskon aikaan, hän hymyili minulle.

Minua tietenkin hävetti kataluuteni ja vierailuni perimmäinen syy, mutta olin viihtynyt kirjoista puhuttaessa, joten saatoin ihan vilpittömästi kiitellä minäkin ja lupasin pitää hänet ykkössijalla, kun syksyn uusia sotakirjoja alkaisi taas tulla. Toivo saatteli minut ovelle ja avattuaan haisteli ilmaa nenä tuhisten.

– Lehmä on ihana aromi, hän loihe lausumaan.

Hän ei selvästikään tiennyt Matiaksen golfkenttäsuunnitelmista, enkä kertonut kuulemastani huhusta. Olkoon onnellinen niin kauan kuin kaivinkoneet pysyivät poissa naapurin mailta. Lähdin ajamaan keskustaa kohti ja kaukaa kantautuva jylinä sai minut katsahtamaan taakseni. Taivas tummui nopeasti ja erotin muutaman salamanvälähdyksen horisontissa. Matka ei ollut pitkä, en ehtisi kastua, mutta heti kun olin ehtinyt ajatella tuon, takapyörä alkoi klonksua kummasti. Laskeuduin pyörältä ja katsoin harmissani lättänää takakumia. Kiroilin rankasti, mutta kumi ei täyttynyt manausten voimasta. Jos ajaisin, vanne vääntyisi pilalle. Minun piti taluttaa pyörää.

Takanani jyrähti paljon voimakkaammin kuin hetki sitten. Vilkaisin ja näin mustien pilvien vyöryneen jo huolestuttavan lähelle. Kohta sataisi kaatamalla. Minun piti päästä suojaan jonnekin. Pälyilin ympärilleni ja näin ison ladon laitumen toisella reunalla. Se oli lähin rakennus. Sinne! Jätin pyörän tienviereen, hyppäsin ojan yli ja kohtasin sähköpaimenen. Se ritisi ja sihisi, siltä minusta ainakin tuntui, ja näin jo salaman iskevän siihen ja käristyväni hiileksi langoissa. Taas jyrähti. Kokosin rohkeuteni ja solahdin lankojen välistä lehmien puolelle. Sain pienen sätkyn, mikä tuntui epämukavalta, enkä voinut ymmärtää miehiä, joiden kesähupia oli pissata langoille. Mutta ehkä ne sävärit olivat toista maata.

Pinkaisin juoksuun, varoin lehmänläjiä ja toivoin, että kantturat pysyisivät laitumen toisella reunalla, minne ne olivat nyt kokoontuneet. Kiiruhdin kohti latoa, sade vihmoi jo ja töminä yltyi. Eikä se johtunut pelkästään ukkosesta, sillä tajusin, että lehmät olivat lähteneet seuraamaan minua. Mitä niiden jähmeissä aivoissa oli alkanut liikkua, sitä en osannut arvata, mutta ne seurasivat minua kuin messiasta.

Ne tallaisivat minut, tajusin, eivätkä ne olleet mitään nutipäälajia vaan niillä oli komeat kaarevat sarvet joka ikisellä. Oli kuin olisin osallistunut espanjalaiseen härkäjuoksuun kapeilla kaduilla, mutta minulla ei ollut lähellä muureja, joille kiivetä pakoon. Minut tallattaisiin...

Lato läheni, samoin karja. Huohotin ja liukastelin, tunsin jo sor¬kat iskeytymässä vartalooni, kun lipeäisin. Itku kurkussa mietin, auttaisiko jos heittelisin Assin pullia elikoille, mutta tuskin ne ehtisivät tajuta, että tarjolla oli herkkua. Alkoi sataa kaatamalla ja lasien linssit olivat märät ja näkymät heikkoja, jotenkin erotin ladon oviaukon. Lehmät tulisivat mukanani turvaan rajuilmalta, mutta jos väistäisin jyrkästi ovesta oikealle, ne painuisivat peräseinän läpi ja olisin turvassa. Enää kymmenisen metriä ja piina olisi ohi.

Muutama metri ennen ladon seinää oviaukkoon ilmestyi isokokoinen hahmo. Itse pääpiru, ajattelin, kun näin sameasti sen kädessä hiilihangon. Lehmät tajusivat hahmon myös ja kavahtivat, tekivät U-käännöksen ja painuivat hännät suorina pakoon. Minun motoriikkani petti, herpaannuin ja lensin mahalleni, tein luisun mudassa ja lehmänpaskassa paholaisen jalkojen juureen. Kun nostin rapaiset kasvoni kohti paholaista, näin hymyn leviävän sen naamalle:

– Miss Lehmänläjä, oletan?

Mister Heinähanko, niinpä tietenkin. Pelkät farkuista leikatut sortsit jalassa, ylävartalo paljaana. Testosteronia tihkuen, mutta ei toki minun takiani. Hänellä oli toinen nainen täällä juuri nyt. Se asianajotoimiston donna, kukas muu?

Matias päästi minut peremmälle varoen koskemasta minuun. Hän ojensi minulle heinätupon ja aloin putsata kasvojani. Koko ajan odotin naisen nousevan heinien seasta kuin jumalaisenkauniin Venuksen aalloista, mutta yksikään olki ei kahahtanut.

– Tuo ei toimi kovin hyvin, hän sanoi katsottuaan epätoivoista jynssäystäni. – Riisu vaatteet ja pyyhi märällä nurjalla puolella.

– Paska on imeytynyt kankaan läpi, ei auta, kivahdin hänelle. - Eikö täällä ole  mitään kuivaa riepua?

– On, minun ainokaiset housuni, hän sanoi.

Ja sitten hän riisui ne.