Matias arveli minun olevan oikeassa ja arvosti rehellisyyttäni, mutta juuri nyt en valitettavasti ollut ykkössijalla hänen töissään. 

Asser päätti pitää lauantaina tupaantuliaiset. Grillijuhlat puutarhassa, sillä säätiedotus lupasi kaunista iltaa. Hän kutsui kaikki kirjaston virkailijat, rivitalon asukkaat sekä joitakin ihmisiä, joihin oli jo ehtinyt tutustua. Ei kunnan virkamiehiä kuitenkaan, joku tolkku hänellä sentään oli päässään. Vieraiden joukossa olivat tietenkin molemmat Ruismaat. Kasimirin esiintymisestä lukupiirissä oli ollut puolen sivun juttu paikallislehdessä, ja hän oli näyttänyt riutuneen runolliselta kuvassa, joka oli vienyt neljännessivun. Kovin paljon toimittajalla ei ollut sanottavaa hänen vielä ilmestymättömästä runokirjastaan eikä lausuttujen runojen sisällöstä, mutta hän oli ratkaissut asian kuvailemalla laajasti Kasimirin eläytymistä, kasvojen vaihtelevia tunnetiloja ja äänen tuskaa ja intohimoa.

– Tuo nainen kirjoittaisi vaikka vasemmalla kädellä parempia runoja kuin Kassu, Tuula sanoi häijysti. – Töhkää kynsien alla, hyi hemmetti, kuulostaa likaiselta nuhjaamiselta. Teinitouhulta sekobileissä.

– Tai seksiluolassa narkomaanien seassa, Marja-Leena nyökytteli. – Mutta minä en usko, että Kasimir tarkoittaa sitä.

– Ei, minä vahvistin. – Hän kynsi intohimon vallassa rakastaan kuin kissa kiipeilypylvästään.

– Te olette iljettäviä, Marja-Leena tuhahti.

Marja-Leena vannoi suojattinsa menestyksen eteen, ja me kiusoittelimme häntä huvittuneina. Heli oli taas kerran rakastunut suinpäin, eivätkä Kasimirin vaiheet havahduttaneet häntä unelmista. Hän oli tavannut Elämänsä Miehen ollessaan lentopalloystäviemme kanssa kaupungin puolella. Mies oli osannut tanssia upeasti, ja Heli oli heti äkännyt hänessä oivan kesälavatanssien kavaljeerin. Mies oli jo alustavasti lupautunut lähikunnan ison lavan avajaisiin. Jos ei mitään tähdellistä estettä tulisi, hän oli kuitenkin sanonut.

– Vaimo ja pari lasta, Tuula oli supattanut minulle.

Tuula saattoi olla oikeassa, mutta annoimme Helin leijua onnen seitsemännessä taivaassa. Ehkä hän tulisi ryminällä alas, mutta koska se ei olisi ensimmäinen kerta, hän laskeutuisi jaloilleen kuin kissa ja jatkaisi etsimistä. Heli lupautui tupareihin, mutta jätti ilmaan leijumaan ison JOS-sanan. Minäkin toivoin, että minulla olisi ollut JOS. Pyöriminen Asserin pippaloissa ei houkutellut, mutta en voinut jäädä pois noin vain naapuri- ja työpaikkasovun vuoksi. Asser ei tullut töihin sinä päivänä, valmisteli tarjoilua, ja olin jo ehtinyt pelätä, että hän pyytäisi minua avukseen ja huomaisin tekeväni kaiken, niin kuin miesten taka-ajatuksena usein oli. Siksipä huokaisin helpotuksesta, kun lastenosaston vuorossa oleva virkailija kaatui migreenin takia vuoteeseen ja minun piti tuurata. Hän oli tietenkin lohduttoman onneton, koska myös tuparit jäivät väliin. Minä en olisi ollut, mutta ainakin vältyin kokkaamiselta. Tosin illalla tulin toisiin ajatuksiin, kun näin, mitä kaikkea oli tarjolla. Mutta si¬tä ennen vietin laatuaikaa lasten ja nuorten parissa ja hehkutin kirjo¬jen ihanuutta. Tai olisin hehkuttanut, jos joku olisi esittänyt kysymyksiä, mutta päivä oli hiljainen. Koululaiset alkoivat jo olla lomatunnelmissa, mutta niihin ei enää kuulunut kirjojen hamstraaminen joutilaita päiviä varten niin kuin vanhoina hyvinä digitaalittomina aikoina.

Puolen päivän jälkeen osastolle asteli Matias Kohonen. Heinäkorsi puuttui suupielestä, mutta muuten hän oli rennon oloinen. Hän aikoi perua mummun luona käynnin, ajattelin heti. Mummu oli löytänyt haulikon. Matias pysähtyi pöydän eteen, pani kämmenet pöydälle, nojautui alaspäin ja katsoi minua silmiin. Hän oli tullut esittämään isänsä puolesta anteeksipyynnön hetkellisen mielenhäiriön aiheuttamasta siveettömästä käytöksestä.

– Isä ei kehtaa itse tulla, Matias virnisti. – Mutta pelkää, että sinä kerrot hänen hulluudestaan pitkin kylää, jos sitä ei selitetä sinulle.

– Ja mikähän sen aiheutti? kysyin kiinnostuneena. – Oliko hän luullut sinisiä pillereitä katajanmarjoiksi ja tiputellut niitä gintoniciin?

– Aika hyvä, Matias kehaisi. – Sinä panit paremmaksi kuin me. Tuosta oli kysymys.

– Se tomera Justiinako niitä oli sullonut maustepurkkiin? utelin.

– Hänpä tietenkin, Matias vakuutteli. – Ajatteli lehmien parasta.

Purskahdin räkäiseen nauruun, eikä Matiaksenkaan pokka pitänyt. Hyrskyimme estottomasti, ja vasta Ruismaa Seniorin saapuminen sai minut vakavoitumaan ja pyyhkimään vesiä silmistäni. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kotiseutukirjailija piipahti lasten puolella. Hän lainaili lapsille ja nuorille kirjoitettuja eräkirjoja ja palauttaessaan lainat tuli yleensä haukkumaan ne läpikotaisin. Nykyajan eränkävijät olivat pullasorsia, eivät tienneet mitään luonnon aidosta karuudesta ja kauneudesta, vaan suolsivat kauhunsekaista lööperiä lapsille. Ei ihme, että Suomen nuoriso ei uskaltanut metsiin, vaan linnoittautui kaikenmaailman bigbang-taloihin televisiossa.

Ruismaa katosi hyllyjen lomaan, ja Matias kysyi, oliko anteeksipyyntö vastaanotettu ja isä julistettu taas täyspäisten kastiin. Epäilin, että jos isä oli tullut poikaansa, täyspäisyyden laita oli niin ja näin. Mutta anteeksipyynnön hyväksyin, koska en aikonut enää tavata miestä. En ainakaan hänen maillaan.

– Miksi sinä osallistuit siihen Heinähanko-kisaan? kysyin, kun Ruismaa lymyili vielä näkymättömissä.

– Naisen puutteessa tietenkin, Matias vastasi. – Piti päästä panemaan muutakin kuin heinää.

Hullu rääväsuinen mies, totesin ja nauroin taas vääränä. Matias katseli minua hetken vaiti ja tuumasi sitten, että oikeastaan sopisin hänen isälleen. Minulla oli maalaisjärkeä, ymmärsin elämän karskit puolet ja osasin nauraa niille.

– Jos sinä pärjäät mummunkin kanssa, annan teille siunaukseni, hän lupasi käsi navan päällä.

– Kiitos, sanoin ja yritin vakavoitua. – Ja sinä saat tuoda häihin daaminasi millaisen variksenpelätin tahansa. Suoraan pellolta.

– Älä yllytä, Matias naurahti. – Minä haen sinut torstaina yhdentoista maissa. Mummu on yleensä virkeimmillään puolilta päivin.

– Ruokaa odotellessaan, nälkäisenä, nyökkäsin.

– Niinpä, Matias sanoi, toivotti hyvää viikonloppua ja meni.

Hän ei kysynyt osoitetta, enkä ihmetellyt sitä. Kaikkihan oli tiedossa täällä. Hänen mentyään Ruismaa tuli luimuna luokseni kädessään kirja, jonka kannessa karhu julmisteli kahdelle lapselle. Hänen sieraimensa värisivät kuin hän olisi haistanut ilmassa ruudin katkua. Minusta taas tuntui, että ympärilläni oli testosteroneja sumuksi asti. Matias Kohosessa oli rutkasti alkumiehen voimaa, mutta karkotin hänet mielestäni ja keskityin kuuntelemaan Ruismaa Seniorin paheksuntaa kirjan kannesta.

– Suomessa ei ole harmaakarhuja, hän sanoi ärtyneenä. – Kuvittaja on hakoteillä.

– Niinpäs on, huokaisin harmistuneena. – Tekin tulette illalla Asserin juhliin, vaihdoin aihetta. – Entä Kasimir?

– Jos se jolppi herää siihen mennessä, Ruismaa päsähti. – Vaeltelee yöt läpeensä ulkona. Kirjoittamisesta ei tietoakaan.

Haistoin, että Ruismaa oli toivonut saavansa Kasimirista jonkinlaisen kotiorjan. Passaajan ja seuralaisen, joka kuuntelisi keskeytymättä vanhan miehen jurinoita. Erityisesti Ruismaata risoi, että Kasimir ei ollut näyttänyt hänelle runojaan missään vaiheessa. Hän olisi mielellään toiminut esilukijana ja antanut pyytämättä neuvoja ja opastanut. Hän oli lukenut lehtijutun Kasimirin esiintymisestä, ja sen perusteella hän tuomitsi runot roskaksi.

– Alfa, beeta ja gamma, Ruismaa sanoi suupielet alaspäin vääntyneinä. – Ja flamma. Onnetonta kurnutusta. Omiaan siihen kustantamoon.

Kustantamo ei ollut Kurnuttaja, mutta en korjannut asiaa. Arvostetusta runoihin keskittyneestä firmasta kuitenkin oli kyse, joten Kasimirin kokoelmassa täytyi olla jotain hyvää. Enemmän tai vähemmän. Ruismaa mutisi vielä, että pojan olisi pitänyt vääntää runot murteella, niin pari kappaletta ehkä myytäisiinkin. Hän oli väsyttävä mies, ja olin hyvilläni, kun pöytää lähestyi nainen kolmen pojan kanssa ja kyseli heille kivoja kirjoja. Pojat tahtoivat tietenkin leffoja ja pelejä, ja meteli ajoi Ruismaan tiehensä. En odottanut hänen uutta tapaamistaan tänään ja toivoinkin, että hän jättäisi juhlat väliin.

Loppupäivä sujui rutiininomaisesti. Kirjastoauton vastaava, Veksi, soitti vähän ennen sulkemisaikaa ja kyseli muutaman tilatun kirjan perään, jotka oli luvattu maanantaisen kierroksen asiakkaille. Niiden oli pitänyt tulla naapurikaupungista, jonka kirjaston kanssa olimme yhteistyössä. Lähdin etsimään lähetystä varastosta ja löysinkin sen. Ilmoitin Veksille asian, ja hän uteli, olinko vielä aikeissa tulla kierrokselle mukaan tänä keväänä. Suurin osa auton pysäkeistä oli kouluvuoden aikana kunnan peruskouluilla ja olin monesti ollut autossa ja tehnyt koulupysäkeillä pienimuotoisen kirjavinkkauksen oppilaille, joita aina tuli autolle opettajia pakoon. Eivät he toki lainanneet joka kerta, mutta usein sain jonkun innostumaan jostain esittelemästäni kirjasta.

– Kapsäkin sisältö on tyhjä, kerroin Veksille. – Elokuussa minä täytän sen tuoreilla kirjoilla, jotka luen loman aikana.

Työaikana en todellakaan ehtinyt paneutua täysillä uusiin kirjoihin. Aikuisten puoli oli enemmän hämärän peitossa kuin oman osaston, jonka uutuuksia pyrin aina edes selailemaan, jos en ennättänyt lukea kunnolla. Vapaa-ajalla sitten täydensin tietojani ja valitsin vinkattavat. Kapsäkissä oli myös klassikkoja, mutta sekin käsite oli vuosien myötä muuttunut suuresti. Nykytytöille eivät enää kelvanneet minun mielestäni iki-ihanat Annat ja Runotytöt, ja moni tuoreempikin kirja tuntui heistä vanhanaikaiselta nykymedian luomien mahdollisuuksien rinnalla. Fantasia oli tietenkin kuumaa kamaa, ja sitä olin lukenut paljon ja osasin keskustella mistä tahansa sen alan hahmosta ja maailmasta. Yleensä koululaisten kanssa sai aikaan mielenkiintoisia keskusteluja, ja kesä tuntuikin joskus kuolleelta ajalta kirjaston seinien sisällä. Lomalla yleensä lähdin jonnekin kauemmas, jotta en törmännyt joka käänteessä työtovereihin tai asiakkaisiin. Tämän vuoden suunnitelmat olivat vielä pohdinnan alla, suosin ex tempore -päähänpistoja ja äkkilähtöjä. Täällä, heinäseipäiden varjossa en värjöttelisi.

Seipäistä muistin Matias Kohosen ja äskeisen sananvaihtomme. Se mies kutkutti uteliaisuuttani ja oli harmi, että hän ei tulisi tänään Asserin tupaantuliaisiin. Hänen kanssaan olisi voinut olla hauskaa, mutta muuten miehistä tuskin olisi irrottelemaan. Muodolliset tylsät juhlat, ennakoin ja valmistauduin häipymään niistä jollain tekosyyllä paljon ennen puoltayötä.

Asser yllätti minut. Hän oli pukeutunut kaislahameeseen ja havaijilaistyyliseen kukkakuosiseen lyhythihaiseen paitaan. Hän oli avojaloin, ja pään ympäri hän oli sitaissut keltaisen huivin. Ehkä se oli kuviteltu voikukkaseppele, en tiedä, mutta hän alkoi särkeä silmiä. Säärissä ei ollut moittimista, mitä niitä hamosen alta näkyi. Myös muilla vierailla oli vastaavat asut. Osa miehistä oli jättänyt pitkät housut alle, mutta suurin osa naisista ilakoi paljain jaloin hulahula-tahtiin. Mistä Asser oli kaivanut asut ja miksi? Eivät ne ainakaan kirjaston varastosta olleet, enkä uskonut niiden kuuluvan asunnon oikeille omistajillekaan. Minutkin Asser johdatti kodinhoitohuoneeseen, missä kaislahameita oli vielä korkea pino, ja kehotti sovittamaan.

– Oletko sinä Peppi Pitkätossun salainen veli? kysyin häneltä. – Ja nämä ovat peräisin Kurrekurredut-saarelta?

– Isäni ei ollut merikapteeni, valitettavasti, Asser sanoi. - Minä olisin mielelläni seilannut seitsemällä merellä. Nämä asut kuuluvat kuorolle.

– Laulatko sinä? huokaisin ja näin jo esiintymisiä kirjaston parvella. Ovi vain lukkoon, ja asiakkaat olisivat kiikissä hyllyjen välissä.

– Tenori, Asser hymyili säteilevästi.

Päänsärky alkoi oikeasti kipunoida otsani takana. Hän jätti minut pukeutumaan ja meni lanteet keinuen pihalle. Kiskoin ensimmäisen käteen osuneen hameen päälleni, otin hameen pois, mutta oman paidan pidin, sillä jäljellä olevat olivat XXXL-kokoa ja nuhjuisia. Kengätkin jätin jalkoihin, mutta en mennyt saman tien muiden pariin, vaan päätin vilkaista, miten Asser oli muuttanut sisustusta. Keittiö ja olohuone olivat ennallaan, mutta makuuhuoneessa parisängyn tilalla oli kapeahko sänky, selvästi väliaikainen ratkaisu, joka jätti tilaa koneille. Pöytäkone, läppäri, kaiuttimia ja muita vimpaimia, joiden merkitys ei selvinnyt minulle. Printteri, skanneri, mikrofoneja ja korkea pyramidi, joka muodostui tietokonepeleistä ja erilaisista ohjelmistoista. Warcraft -strategiapelin kaikki tuotteet. Pomoni oli nörtti pelihullu. Tekniikan seassa ei ollut mitään inhimillistä, ei hemaisevan naisen valokuvaa, ei äitiä eikä isää. En enää ihmetellyt, että mies halusi kirjatkin pieneen kätevään kotelomuotoon.

– Silja! Mihin sinä jäit?

Kuulin Tuulan äänen lähenevän ja livahdin nopeasti vessan eteen. Tuula oli niitä ihmisiä, joille seuramatkojen possujuhlat olivat hauskoja elämyksiä ja hän viihtyi täällä kuin kala vedessä. Hän kehui Asserin tarjoilua, erilaisia eksoottisia salaatteja ja vartaita, ja booli oli ihanan hiprakoittavaa. Hän oli jo ehtinyt nauttia muutaman sateenkaaricocktailin ja kasvot hehkuivat tavalla, joka kertoi, että hän voisi vielä riehaantua tanssimaan pöydällä.

– Pitäisikö riisua pikkuhousut? hän pohti.

– Tämä asu ei ole kiltti, minä huomautin.

– Ei olekaan, vaan pikkutuhma, Tuula kihersi.

Tuula meni vessaan, enkä jäänyt miettimään, paniko hän pikkuhousut talteen Asserin hammasmukiin vai kietoiko kenties päänsä ympäri, sillä huivi oli kadonnut. Mietin Skotlantia, pikkutuhmia miehiä kilteissä, ja pohdin, saisiko sinne äkkilähdön keskellä kesää. Loch Ness, säkkipillit ja hameniekat tuulen tuiverruksessa. Mikä sen somempaa.

– Jumalatonta menoa, Ruismaa senior sanoi tuikeana, kun törmäsin häneen terassilla.

Mies katsoi asuani tuikeana, eikä puhettakaan, että hän olisi kiskonut hameen ylleen. Hän oli erämetsien Mies. Kasimir oli pukeutunut tiukkoihin mustiin farkkuihin ja valkoiseen kimaltavaan paitaan, runoilijaksi mukiinmenevä, mutta tässä seurueessa kuin harakka undulaattiparvessa. Marja-Leena tietenkin oli liimautunut hänen seuraansa, ja illan edetessä Kasimirin olo alkoi tulla tukalaksi kiihkeän ihailijattaren seurassa ja hymy hyytyi sisäänpäinkääntyneeksi kuin hänellä olisi ollut ummetusta. Minä juttelin ihmisten kanssa ja pälyilin kelloa. Pari tuntia riittäisi, sitten katoaisin. Ennen kuin Asserin suunnittelemassa ohjelmassa tapahtuisi todella hölmöjä käänteitä. Olin varma, että hän järjestäisi lapsellisia kisoja meille, ja olin oikeassa, enkä ehtinyt ajoissa pakoon.

– Omenatanssi! Tuula hihkui, kun Asser kantoi ulos korin täynnä kiiltäviä punaisia omenoita.

Tuula tempaisi heti parikseen yhden rivitalon isännistä, vilkkusilmäisen taksikuskin, ja hänen vaimonsa sai osakseen kirjastoauton Veksin. Muutkin löysivät pareja, ja koska Kasimir ei halunnut tanssia Marja-Leenan kanssa, hän yritti sännätä pakoon sisälle, mutta joutui ilkeämielisen setänsä uhriksi. Ruismaa Senior ojensi jalkansa ja Kasimir oli suistua mahalleen rapuille. Jotenkin hän sai tasapainonsa takaisin, horjahteli ja oli päätyä Marja-Leenan kynsiin, mutta viime tipassa keksi minut ja tarttui käteeni.

– Hullu ja humalassa, Senior jupisi.

Ehkä nousuhumalassa, arvelin, sillä Kasimirin katse täpästi. Asser jakoi omenat, ja asettelimme omamme otsiemme väliin ja painoimme päitä yhteen niin, että se pysyi siinä ilman käsien apua. Asser pani lainelautamusiikkia soimaan, ja parien piti alkaa tanssia ja yrittää saada omena pysymään hallussa. Minä ajattelin, että antaisin sen tippua heti, jotta pääsisimme tästä piinasta. Mutta Kasimir ei ollut samaa mieltä. Hän ottikin tanssin tosissaan, ja koska hän oli ainoa siedettävä nuori mies paikalla, minäkin ryhdyin leikkiin.

– Soitintanssia, Ruismaa Senior kähisi boolimaljan ääressä, kun ketkuttelimme hänen ohitseen.

Silmälasit eivät haitanneet menoa, katsoin niiden yli Kasimiria tiiviisti, ja hän vastasi katseeseen kuuma tuli omissa silmissään. Tuula kellahti nurmelle kumoon kaislat korvissa ja onneksi pikkuhousut vielä jaloissa, vaikka tuskin taksikuski olisi hätkähtänyt niiden puutetta. Hän kannatteli tottuneesti Tuulan jalkeille. Muutkin parit alkoivat kompuroida. Me voitimme pelin ja halasimme sen kunniaksi niin, että hameeni kahisi kiihkeästi.

Tuula sulki taksikuskin reippaasti syliinsä, ja hänen kätensä katosivat jonnekin kaislojen alle ja naapurini naaman venkoilusta arvasin, että Tuula kopeloi hänen takamustaan ja kokeili, oliko miehellä kalsarit päällä. Näin meillä kirjastotätien porukassa, tiedonjano piti aina sammuttaa tavalla tai toisella. Minä haukkasin omenaa, joka oli tuonut meille voiton, ja Kasimir otti sen kädestäni ja haukkasi hänkin. Asser järjesteli jo jotain toista kisaa, mutta me syvennyimme omenaan ja kun se oli syöty, lähdimme metsään kävelylle. Kaislahametta en voinut nakata postilaatikon päälle, sillä oma hameeni oli sisällä. En ottanut kuitenkaan riskiä hakea sitä, sillä olisin voinut päätyä Kasimirin sedän kynsiin. Hän paasasi jo kovaan ääneen eräkirjojen tason laskusta.

Valkovuokot kukkivat vielä ja me samoilimme poluilla metsän tuoksusta nauttien. Kaislahame kahisi ja sai aikaan pienen etelämeren tunnelman. Puut olivat kuitenkin koivuja eivätkä palmuja, ja kun istuimme kivelle, merta ei näkynyt.

– Onko täällä aina näin villiä? Kasimir kysyi.

– Villimpää, väitin. – Jos olisi kuutamo, me ulvoisimme kaikki keskiyön aikaan täällä metsässä.

Rivitalon suunnasta kantautui juuri silloin kimeä ulvaisu, ehkä joku oli osunut grilliin, ja Kasimir sanoi uskovansa minua. Täysikuu olisi parin viikon kuluttua, muistin ja kehotin häntä liittymään kuoroon silloin. Se voisi antaa hänen runoilleen uusia ulottuvuuksia.

– Kauhua, Kasimir sanoi.

– Ihmissusia, vampyyrejä, kylmiä väreitä, luettelin hänelle suloisesti hymyillen.

Hän irvisti ja esitteli minulle terävät kulmahampaansa. Hän näytti oikeastaan söpöltä silkkipaidassaan, mutta tekikö minun oikeasti mieli nuorta lihaa? Pähkäilin halujani ja himojani ja se näkyi varmasti kasvoiltani, sillä Kasimir suuteli minua. Hidas himokas suudelma. Sisimpäni alkoi kehrätä ja jos hyrinä peittäisi kaikki muut äänet, johdattaisin hänet kiertoteitse omaan asuntooni. Yhden yön juttu vain, ajattelin sumuisesti, pelkkää seksiä, sitä minä olin vailla.

– Kongaaa! Kongaaa!

Kavahdimme eroon toisistamme ja katsoimme pölähtäneinä koivujen lomaan. Meitä läheni hyppelevä jono kaislahameisia alkuasukkaita. Letkajenkkaa, kongaa, jotain pakanallista tanssia varmaankin. Asser etunenässä ja viimeisenä Ruismaa Senior, ja muut siinä välissä epätahdissa huojuvana matona.

– Anna mun kaikki kestää, Kasimir mutisi.

Samassa hänen setänsä ote irtosi Helin vyötäröltä ja hän kuukahti mahalleen maahan. Kasimir toivoi olevansa strutsi ja voivansa haudata päänsä maan koloon, mutta velvollisuus kutsui. Hän jätti minut ja lähti kampeamaan ukkoa pystyyn. Senior oli tainnut lipittää litrakaupalla boolia, sillä jalat eivät kannattaneet enää yhtään. Taksikuskin avulla Kasimir alkoi raahata häntä ihmisten ilmoille, ja naapurini lupasi soittaa kollegansa hakemaan heidät.

Se seksistä.

Marja-Leena kehotti minua liittymään letkaan, ja niin kongasimme takaisin Asserin pihalle. Vuorossa oli maissintähkien ja jyvien grillausta ja lisää boolia. Toivoin, että Kasimir palaisi saatuaan Seniorin vuoteeseen, mutta hän ei tullut. En oikeastaan ihmetellyt sitä.

– Näistä saa mahan kipeäksi, Tuula jupisi narskutellessaan jyviä.

– Tai hampaat hajalle, lisäsin ja sylkäisin oman annokseni kukkapuskaan. Jos ne itäisivät, siinä olisi Asserilla ihmettelemistä kesän aikana.

Asser pani soimaan levyn, joka oli hidasta tanssimusiikkia. Hulahulan aika oli ohi. Veksi haki minua tanssimaan. Hän oli nelissäkymmenissä, harvatukkainen mukava mies, viiden lapsen isä. Juttelimme kesälomasuunnitelmista ja säistä, hän oli kuin isoveli, sai olon rauhalliseksi. Pyörähtelimme sen tanssin, sitten hän haki Tuulaa, ja tiesin, että käytyään läpi kaikki kirjaston naiset hän palaisi oman vaimokultansa luokse. Uskollinen ukkomies. Helmi sikojen joukossa, mutta olinko sellaista vailla? En ainakaan juuri nyt, koska Kasimirkin olisi kelvannut minulle leluksi. Vaan entä pelihullu isäntämme?

– Mitä tykkäät? Asser kysyi viedessään minua vuorostaan.

– Siis hyväksyykö väki sinut reiluna kivana pomona ja naapurit mukavana avuliaana aatuna? täsmensin.

– Minähän olen kiva pomo ja mukava aatu, Asser killitti minua silmät suurina ja hymy leveänä.

– Niinpä niin, nyökkäsin. – Onko sinulla uusia nerokkaita ideoita kirjaston ilmeen kohentamiseksi?

– Minä tapasin tänään citymarketissa mukavan naisen, joka esittäytyi taiteilija Lepinkäiseksi, Asser aloitti.

– Voi ei, minä voihkaisin. – Et kai sinä luvannut hänelle mitään? Miten me unohdettiin varoittaa sinua hänestä!

– Mikä hänessä on vikana? Asser ihmetteli. – Taidemaalari minun käsittääkseni, mutta mitä pahaa siinä on?

– Hirveitä tauluja, rumia kuin mitkä, kerroin hänelle. – Tulee mieleen television poliisisarjojen ruumiinavaukset. Hän on harrastelija, eikä kirjasto ole oikea paikka hänen töilleen. Ne oksettavat. Et kai sinä luvannut?

Tartuin Asseria rinnuksista kiinni ja ravistelin häntä niin, että aivoissa täytyi helistä. Hän mokelsi, että koska ei ollut aavistanut vaaraa, oli luvannut ottaa naisen töitä esille kirjastoon.

– Pannaan parvelle sivuseinälle, päätin. – Ei lainausosastoille missään tapauksessa. Peitetään mustilla lakanoilla.

– Älä nyt hassuttele, Silja, Asser hymyili minulle kuin isä lapselle.

– Sinä ylireagoit.

– Minä hyperventiloin kohta, uhkasin häntä. – Jään sairauslomalle niiden taulujen takia.

Asser ei uskonut puheitani ja yritin saada muut naiset puolelleni, jotta hän peruisi lupauksensa, vaikka Lepinkäinen uhkaisi tehdä hänestä voodoonuken ja pistellä sitä iltojensa iloksi. Tuula ja Marja-Leena eivät kuitenkaan olleet yhteistyökykyisiä, tanssivat taas hulahulaa, ja aloin uskoa, että ennen pitkää he strippaisivat kaislat pois.

– Meni juhlamieli, sanoin Asserille ja lähdin kodinhoitohuoneeseen vaihtamaan oman hameen päälle.

Asser halusi ehdottomasti saatella minut parin asunnon matkan. Minusta se oli täysin turhaa, mutta koska matka oli lyhyt niin, minä pyysin mukaan yhden toverin. Ison nallekarhun, joka oli eteisessä peilin edessä. Oliko se Asserin vai omistajien, sitä en muistanut. Otimme kumpikin sitä tassusta kiinni ja keinuttelimme välissämme muutaman kymmenen metrin matkan.
 
– Mieluummin minä olisin kyllä pitänyt sitä omenaa meidän välissä kuin tätä pehmonallea, Asser sanoi rappusillani.

Vähän vanhempaa lihaa, mutta ei kiitos. Hymyilin hänelle asiallisesti ja kiitin tarjoilusta ja mukavasta menosta. Hän otti nallesta vapautuneen käteni, kohotti sen huulilleen ja suuteli ilmavasti. Sitten hän pani nallen istumaan olkapäilleen ja palasi juhliinsa.

Viimeinen näytös, kymmenen pistettä, ajattelin sulkiessani oven. Mutta muuten Kasimir vei voiton. Sananlaskujen mukaan kolmas kerta sanoisi sen toden, mutta kuka olisi se kolmas?

Asserin juhlista puhuttiin ihastuksella niin rivitalon asukkaiden kesken sunnuntaina kuin kirjastossa maanantaina. Olin menettänyt hauskan loppufinaalin lähtemällä aikaisin kotiin. He olivat laulaneet karaokea täysin rinnoin, ja mikä oli ollut laulaessa, kun kaikki talon asukkaat minua lukuun ottamatta olivat olleet paikalle, eikä ollut tarvinnut pelätä tuottavansa häiriöitä. Minä olin erottanut vaimeasti musiikkia ja laulua, mutta olin olettanut levyn soivan ja väen tanssivan. Mielessäni ei ollut kertaakaan käynyt, että menisin takaisin siinä toivossa, että Kasimir olisi sittenkin palannut. Hän ei ollut, sen kuulin Marja-Leenalta töissä.

– Minä olisin niin halunnut tanssia hitaan hänen kanssaan, Marja-Leena huokaili kahvitilassa.

– Puristella piukkoja pakaroita, Tuula lisäsi ja kippasi vesilasissa poreilleen päänsärkytabletin.

Tuula näytti väsähtäneeltä, kertoi käyneensä illalla pubissa ja heittäneensä tikkaa kanta-asiakkaiden kanssa. Marja-Leena tuhahti hänen puheilleen pakaroista, ja jätin naiset kinastelemaan. Nousin raput parvelle ja hetken mielijohteesta menin Sandelsin kuviteltuun huoneeseen. Huonekalut olivat hänen aikakaudeltaan, mutta vain osa hänen aitoa jäämistöään. Pöly peitti kaikkea, siivousfirma ei koskenut museoesineisiin. Istuin tuolille ja vetelin laatikoita auki. Mieleeni oli juolahtanut, että Juniorin Erärunoelma voisi olla siellä tai kirjahyllyn opusten välissä tai takana. Jos se oli toimitettu joskus kirjastoon,  silloinen virkailija oli voinut lykätä sen isosedän tavaroihin. Siihen aikaan ne olivat vielä olleet tallessa varastossa ja niistä oli koottu tämä huone vasta tähän taloon. Sehän olisi loogista, mutta logiikkani petti. Laatikoissa oli muutamia vanhoja sanomalehtiä, pölyä ja kuolleita ötököitä. Runoelman salaisuus ei ratkennut kertaheitolla, vaan minun piti alkaa panostaa siihen, jos halusin välttää Armon Ajassa käynnin. Halusinko?

Jätin Sandelsin miljöön jatkamaan pölyttymistä ja menin työhuonettani kohti. Informaatikolla oli oma soppensa, ei iso, mutta takasi rauhan hoitaa asioita ja yhteyksienpitoa. Asserin huoneen ovi avautui kohdallani, ja karvani nousivat pystyyn, kun tunnistin violettimustaan kaapuun pukeutuneen naisen. Taidemaalari Lepinkäisen kolea kantava nauru kaikui ympäri taloa, ja Asser näytti hänen rinnallaan pieneltä reppanalta. Kuka tahansa olisi näyttänyt, sillä nainen oli matroonien ja sumopainijoiden sukua. Kun hän huomasi minut, hänen kasvoilleen levisi voitonriemuinen hymy. Kirkkaanpunaiset huulet näyttivät vereen kastetuilta ja vaistomaisesti kosketin kaulaani varmistuakseni, ettei se ollut poikki. Nainen tiesi, että olin yksi niistä typeryksistä, jotka eivät ymmärtäneet Suuren Taiteen päälle ja olivat yhdessä tuumin kieltäytyneet ottamasta hänen töitään näytille.

– Valo olisi parempi alhaalla, Lepinkäinen katsoi Asseria kuin käärme kaniinia.

– Me päätimme, että tänne ylös, sanoin kipakasti.

– Niin me päätimme, Asser hönkäisi.

– Päätöksiä voi kumota, nainen ilmoitti ja piti Asseria maanisessa tuijotuksessaan.

– Joko tänne tai ei ollenkaan, minä sanoin päättäväisenä.

Nainen siirsi katseensa minuun, mutta en värähtänyt. Hän tajusi hävinneensä tämän erän, ja koska hän tahtoi taulunsa kaikkien katsottavaksi, hän nyökkäsi. Hän lupasi valita parikymmentä ja tuoda ne tänne keskiviikkona ja ripustaa puolisonsa avustuksella, ja ehkä tarvittaessa saisi jonkun virkailijakin apuun.

– Asser auttaa, lupasin ja katsoin Asseria iloisesti.

Asser nielaisi kluksahtaen ja katui löysiä lupauksiaan. Se oli myöhäistä Lepinkäisen suhteen, mutta toivoin Asserin oppineen, että pomon piti neuvotella alaisten kanssa, varsinkin kun ei vielä tuntenut paikkakuntalaisia kunnolla. Asser otti taas kännykän taskustaan ja pani sen korvalle, sai syyn paeta ja minä katsoin sisimmässäni levottomana Lepinkäisen seinien mittelyä. Niillä oli joitakin rauhallisia maisematauluja ja ne tietenkin otettaisiin pois näyttelyn ajaksi, mutta naisen työt olivat suuria, niin ainakin muistin, enkä ymmärtänyt, miten tänne sopisi parikymmentä teosta. Ehkä hän valitsisi parhaat paikan päällä.

Jätin naisen suunnittelemaan ja menin huoneeseeni. Soitin kirkkoherranvirastoon ja sain Eeron kiinni. Hän oli selaillut kirkonkirjojen tiedostoja sitten viime tapaamisemme ja löytänyt joitakin Sandels Juniorin perheen tietoja. Kun Juniorin vanhemmat olivat lähteneet Amerikkaan, perheeseen oli kuulunut Jaakko-pojan lisäksi sisaret Sisko, Lahja ja Ritva. Montako pilttiä sitten oli syntynyt vielä uudessa maassa, se jäi arvoitukseksi. Eero oli etsinyt siskoja tyttönimillä rapakon takaisista hakemistoista, mutta turhaan.

– Menneet naimisiin ja nimi vaihtunut, ja on ne voineet muuttaa etunimensäkin amerikkalaisemmiksi, Eero arveli. – Valitan, enempää ei tähän hätään löytynyt.

Kiitin häntä vaivannäöstä. Olin pettynyt, vaikka ymmärsinkin, että olisi ollut lottovoitto löytää joku omainen näin nopeasti. Minun piti siis lähteä jututtamaan mummua Armon Aikaan ja epäilin, että torstaihin mennessä alkaisin olla kypsä hakemaan paikkaa sieltä itsellenikin. Lepinkäinen aiheutti minussa vilunväreitä, ja kun lähdin jonkin ajan kuluttua osastolle, hänen jälkeensä jättämä sakea hajuveden tuoksu oli tyrmätä minut.

Asser kuuli oveni avautumisen ja kurkisti huoneestaan kuin arka kani, haisteli ilmaa hänkin ja viittoi minut peremmälle.

– Lepinkäinen haluaa, että näyttely avataan virallisesti torstai-iltana ja siellä on tarjoilua, ja että me mainostetaan sitä paikallislehdessä.

– Sitä ei ole budjetoitu tälle vuo¬delle, kyllä sinä sen tiedät, sanoin Asserille. – Jos hän tahtoo tarjoilun, tuokoon juomat ja purtavat itse. Ja niihin pippaloihin on sitten pääsy kielletty alle 18-vuotiailta. Ja muutenkin siihen näyttelyyn pitäisi panna ikäraja, huokaisin.

– Mutta se toimisi houkuttimena penskoille.

– Sehän olisi hyvä idea, Asser innostui.

– Sinä ymmärrät, kun näet ne taulut, miksi me ei houkutella sinne nuoria, sanoin ja katsoin häntä tiukasti silmiin.

– Taidehan on aina mannaa sielulle, Asser väitti.

– Minäpä piirrän sinulle, miksi ei, sanoin ja otin pöydältä kynän ja hahmottelin lähimmälle paperille kirkkoveneen.

– Se on kunnan virallinen paperi, Asser kauhistui. – Menossa mappiin.

– Siinä on nyt sinun mielipiteesi asiasta, virnistin ja jätin hänet kauhistelemaan taidettani.

Torstaihin mennessä aloin todella olla kypsä hoitoon minne tahansa. Lepinkäinen ravasi kirjastossa miehensä kanssa mittailemassa seiniä ja suunnittelemassa ripustuksia. Mies oli pieni ja heiveröinen, Woody Allenin näköinen reppana, jota rouva komenteli sadan desibelin äänellä. Me kaikki välttelimme parvelle menoa, vain Asserin oli pakko hoitaa virallisia asioita työpöytänsä ääressä ja hän kurjistui päivä päivältä, vaikka ei ollut vielä nähnyt yhtään naisen maalausta. Keskiviikkoiltana ne rahdattiin rappuja ylös parin apumiehen voimin, ja Lepinkäinen hätisteli meidät pysymään kaukana sieltä. Kukaan ei edes yrittänyt päästä kurkistelemaan, ja olin vain hyvilläni, että saisin jäädä aamulla kotiin odottelemaan Matiasta, enkä missään nimessä osallistuisi illan avajaisiinkaan.

Torstaina Asser soitti minulle vähän ennen kirjaston aukaisemista ja huusi hysteerisenä, että näyttely oli karmaiseva ja minun piti tulla heti paikalle ja ottaa mukaani viisi litraa mustaa maalia tai jotain muuta peittävää tököttiä. Asserin hätä ja kauhu olivat aitoja, joten hellyin ja lupasin tulla. Soitin Matiakselle, jonka numeron tietysti olin ottanut selville hätätapauksia varten, ja pyysin, että hän hakisi minut kirjastosta. Olin jo pukeutunut siististi vierailua varten, hame ja lyhythihainen pusero, ja meikannutkin hillitysti, joten pääsin heti matkaan pyörällä.

Aamuvirkkuja asiakkaita ei vielä ollut, eikä virkailijoitakaan näkynyt. Kaikki olivat parvella päivittelemässä Lepinkäisen töitä. Naista itseään ei onneksi näkynyt, joten puheita ei tarvinnut varoa. Näyttely oli pahempi kuin olin osannut odottaa. Joka työn nimi oli Naisen Sielu, ja niitä sieluja oli I–XIII. Raadeltuja ruumiita sisälmykset ulkona, silmiä suita neniä merkillisissä paikoissa ympäri torsoja kehoja. Asser oli mykistynyt sielujen ääressä ja viaton kirkkovenepiirrokseni oli näyttänyt itse säädyllisyydeltä näiden rinnalla. Työt olivat niin tyrmistyttäviä, että pikkuhiljaa minua alkoi naurattaa. Enkä ollut ainoa. Asser ainoana pysyi tuimana, kun me naiset hekottelimme mahat kippurassa. Veksinkin suupielet väpisivät ja hän ehdotti, että ottaisi pari pienintä työtä autoon mukaan, se voisi panna vipinää syrjäkylien ukkojen puntteihin.

– Tämä on loukkaus, Asser sanoi suu viivana.

Asserilla ei ollut huumorintajua, ei huonoakaan. Olin ennenkin huomannut hänessä tosikon piirteitä ja että hän oli nauravinaan, vaikka ei tosiasiassa ymmärtänyt vitsiä. Arvasin, että hän pohti, mitä kunnanisät sanoisivat näyttelystä. Varmasti Lepinkäinen oli lähettänyt avajaiskutsun kaikille silmäätekeville tahoille ja lehdistölle niin omassa kunnassa kuin naapurikaupungissa. Asser alkoi näyttää pahoinvoivalta ja harkita sitä K18-kylttiä rappujen juureen.

– Kappas, Matias Kohonen sanoi selkäni takana. – Aimo annos appoavoimia majavia.

Käännyin katsomaan Matiasta ja soin hänelle äidillisen kehuvan katseen. Hän oli ymmärtänyt näyttelyn ytimen. Hän siirtyi maalaukselta toiselle ja vihelteli. Asser mulkoili häntä vihaisena, oli toivonut häneltä tukea ja järjen ääntä, mutta eihän Matiaksen, Viagra-Villen pojan päässä sellaista järkeä ollut. Hän lupasi tuoda minut takaisin hyvissä ajoin ennen avajaisia ja kehotti Asseria ottamaan pari konjakkia, jotta selviäisi juhlasta kunnialla.

– Pari ei riitä tajuttomuuteen, Asser jupisi.

Jätin hänet selviämään tai päihtymään omin avuin ja menin parkkipaikalle Matiaksen perässä. Hän oli liikkeellä farmariautolla, joka lemahti lehmälle ja tavaratilassa näkyi rehusäkkejä. Takapenkillä oli komea kukkavihko, tyhjin käsin mummua ei siis menty katsomaan. Iskelmäradio suolsi kotimaisia suosikkeja ja Matias hyräili niiden mukana. Ei puhettakaan flirtistä, eikä juuri opastusta mummun käsittelyyn. Hän mainitsi vain puhuttelevansa tätä etunimellä, sillä mummu ei tajunnut olevansa mummu, tunnisti  Alma-nimensä silloin kun oli edes vähän tolkuissaan.

Armon Ajan piha oli siisti ja hyvin hoidettu, mutta autio. Arvelin asukkaiden olevan lukkojen takana huoneissaan, ja tunnelma vahvistui, kun kävelimme pitkiä käytäviä ja vain henkilökuntaa vilahteli näköpiirissä. Heillä oli vaaleat pitkät housut ja kukalliset paidat, kotoisen virallista, ja kaksi heistä oli paikalla oleskeluhuoneessa, jonne Matias ohjasi minut. Potilaita siellä oli neljä, kaikki vanhoja naisia. Pari katsahti meitä uteliaina, mutta unohti saman tien läsnäolomme. Toinen hoitajista selasi kirjaa virkeimmän naisen kanssa, mutta hän ei ollut Matiaksen mummu. Hän istui nojatuolissa ja heijasi itseään.

– Hyvää Alman-päivää, Matias sanoi hänelle ja piti kukkapuskaa naisen kasvojen lähellä.

Mummu ynisi, eikä tuntunut tajuavan kukkia eikä puhujaa. Matias istahti penkille hänen lähelleen ja viittasi, että minäkin istuisin. Siinä me sitten nakotimme ja mummu oli omissa maailmoissaan. Matias alkoi kertoa tilan kuulumisia, mutta mikään ei mennyt perille. Jossain vaiheessa mummun harottava katse osui kukkiin, kimpun keskellä olevaan isoon keltaiseen gerberaan, ja hän nappasi puskan itselleen. Olin varma, että hän alkaisi nyppiä kukan terälehtiä, mutta hän heijasikin kimppua kuin vauvaa. 

– Tämä Silja tässä vieressä, Matias sanoi rauhallisesti. – On oikein mukava neiti ja kiinnostunut lähihistoriasta. Muistatko sinä Alma sen miehesi metsästyskaverin, sen Sandelsin Jaakon?

Alman heijaus keskeytyi hetkeksi, olin jo toiveikas, mutta sitten heijaus jatkui. Alma alkoi hyräillä jotain, ei mitään selkeitä sanoja, mutta tuutulaulu se oli.

– Jaakko Sandels, Sisko, Lahja ja Ritva, luettelin nimet Almalle. – Muistatteko te yhtään, missä päin Amerikkaa he asuivat?

Ei reaktioita. Hukkareissu, käsitin selkeästi. Tämä nainen ei todellakaan ymmärtänyt mitään. Matiaksen ulkonäkökään ei herättänyt hänessä eloon muistoja omasta miehestä tai isästä, ei pojasta, ei kenestäkään. Aloin ymmärtää Matiaksen haulikkofilosofiaa. Tyhjä mieli ei ollut miellyttävä olotila, vaikka siihen ei kipuja tai sairauksia liittyisikään.

– Erärunoelma, yritin vielä.

Se oli seesam aukene! Kukkapuskan heijaus loppui ja Alma tulvahti täyteen tulta. Hän kavahti jaloilleen ja alkoi mäiskiä minua kukkapuskalla.

– Paskaa, puhdasta paskaa, hän sähisi sylki roiskuen. – Silkkaa paskaa, paskaa, paskaa! Valheita! Sikamaisia sepustuksia. Paskaa!

Väistelin puskaa, ja Matias yritti saada mummustaan kiinni. Hoitajat kiirehtivät taltuttamaan Alman ja antoivat merkin, että poistuisimme pikimmiten.  

– Se sai mitä ansaitsi, paskaa! Alma huusi vielä peräämme.

Matias oli hiljaa autoon asti. Hän katsoi minua tuumien ja totesi, että olin todellakin vaarallinen nainen ja aiheutin ihmisissä kummallisia reaktioita.

– Ensin isä ja nyt mummu, Matias sanoi. – Mitähän sinä saat vielä minussakin aikaan?

– Silkkaa puhdasta panohalua, ehdotin muistaessani hänen isänsä spontaanin käytöksen ja nypin rauhallisesti hiuksistani ja kasvoiltani kukkien terälehtiä.

Matias arveli minun olevan oikeassa ja arvosti rehellisyyttäni, mutta juuri nyt en valitettavasti ollut ykkössijalla hänen töissään. Oli tietenkin plussaa minulle, että jaoin hänen kanssaan kohokohdan mummun kanssa. Tämä oli viimeksi puhunut toissa vuonna, mutta tietenkin Matias olisi toivonut saavansa säilyttää mummusta vähemmän ruokottoman kuvan.

– Naisen sielu on arvaamaton, muistutin häntä.

– Ainakin ne kolmetoista kirjastossa, Matias myönsi. – Minä pidän majavista, hän sanoi sitten syvämietteisesti.

– Niin minäkin, vakuutin. – Kivoja talttahampaita.

Hän alkoi nauraa, ja nappasi vielä yhden terälehden otsaltani. Sitten hän käynnisti auton ja palautti minut kirjastoon. Ei piipahdusta syömässä matkan varrella, ei kirjautumista tuntihotelliin, ei hipaisua eikä suudelmaa. Mutta sähköä oli, minä tunsin sen ja malttaisin odottaa pääseväni ykkössijalle hänen työlistallaan. Odotellessa voisin tietenkin hypähdellä naapureiden laitumilla, voisin toki myös menettää mielenkiintoni häneen, mutta sitä en nyt pohtinut. Mietin Alman reaktiota Erärunoelmaan. Mitä siinä oikein oli ollut? Mikä hänen roolinsa sen sivuilla oli?

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla