Matias arveli minun olevan oikeassa ja arvosti rehellisyyttäni, mutta juuri nyt en valitettavasti ollut ykkössijalla hänen töissään. 

Asser päätti pitää lauantaina tupaantuliaiset. Grillijuhlat puutarhassa, sillä säätiedotus lupasi kaunista iltaa. Hän kutsui kaikki kirjaston virkailijat, rivitalon asukkaat sekä joitakin ihmisiä, joihin oli jo ehtinyt tutustua. Ei kunnan virkamiehiä kuitenkaan, joku tolkku hänellä sentään oli päässään. Vieraiden joukossa olivat tietenkin molemmat Ruismaat. Kasimirin esiintymisestä lukupiirissä oli ollut puolen sivun juttu paikallislehdessä, ja hän oli näyttänyt riutuneen runolliselta kuvassa, joka oli vienyt neljännessivun. Kovin paljon toimittajalla ei ollut sanottavaa hänen vielä ilmestymättömästä runokirjastaan eikä lausuttujen runojen sisällöstä, mutta hän oli ratkaissut asian kuvailemalla laajasti Kasimirin eläytymistä, kasvojen vaihtelevia tunnetiloja ja äänen tuskaa ja intohimoa.

– Tuo nainen kirjoittaisi vaikka vasemmalla kädellä parempia runoja kuin Kassu, Tuula sanoi häijysti. – Töhkää kynsien alla, hyi hemmetti, kuulostaa likaiselta nuhjaamiselta. Teinitouhulta sekobileissä.

– Tai seksiluolassa narkomaanien seassa, Marja-Leena nyökytteli. – Mutta minä en usko, että Kasimir tarkoittaa sitä.

– Ei, minä vahvistin. – Hän kynsi intohimon vallassa rakastaan kuin kissa kiipeilypylvästään.

– Te olette iljettäviä, Marja-Leena tuhahti.

Marja-Leena vannoi suojattinsa menestyksen eteen, ja me kiusoittelimme häntä huvittuneina. Heli oli taas kerran rakastunut suinpäin, eivätkä Kasimirin vaiheet havahduttaneet häntä unelmista. Hän oli tavannut Elämänsä Miehen ollessaan lentopalloystäviemme kanssa kaupungin puolella. Mies oli osannut tanssia upeasti, ja Heli oli heti äkännyt hänessä oivan kesälavatanssien kavaljeerin. Mies oli jo alustavasti lupautunut lähikunnan ison lavan avajaisiin. Jos ei mitään tähdellistä estettä tulisi, hän oli kuitenkin sanonut.

– Vaimo ja pari lasta, Tuula oli supattanut minulle.

Tuula saattoi olla oikeassa, mutta annoimme Helin leijua onnen seitsemännessä taivaassa. Ehkä hän tulisi ryminällä alas, mutta koska se ei olisi ensimmäinen kerta, hän laskeutuisi jaloilleen kuin kissa ja jatkaisi etsimistä. Heli lupautui tupareihin, mutta jätti ilmaan leijumaan ison JOS-sanan. Minäkin toivoin, että minulla olisi ollut JOS. Pyöriminen Asserin pippaloissa ei houkutellut, mutta en voinut jäädä pois noin vain naapuri- ja työpaikkasovun vuoksi. Asser ei tullut töihin sinä päivänä, valmisteli tarjoilua, ja olin jo ehtinyt pelätä, että hän pyytäisi minua avukseen ja huomaisin tekeväni kaiken, niin kuin miesten taka-ajatuksena usein oli. Siksipä huokaisin helpotuksesta, kun lastenosaston vuorossa oleva virkailija kaatui migreenin takia vuoteeseen ja minun piti tuurata. Hän oli tietenkin lohduttoman onneton, koska myös tuparit jäivät väliin. Minä en olisi ollut, mutta ainakin vältyin kokkaamiselta. Tosin illalla tulin toisiin ajatuksiin, kun näin, mitä kaikkea oli tarjolla. Mutta si¬tä ennen vietin laatuaikaa lasten ja nuorten parissa ja hehkutin kirjo¬jen ihanuutta. Tai olisin hehkuttanut, jos joku olisi esittänyt kysymyksiä, mutta päivä oli hiljainen. Koululaiset alkoivat jo olla lomatunnelmissa, mutta niihin ei enää kuulunut kirjojen hamstraaminen joutilaita päiviä varten niin kuin vanhoina hyvinä digitaalittomina aikoina.

Puolen päivän jälkeen osastolle asteli Matias Kohonen. Heinäkorsi puuttui suupielestä, mutta muuten hän oli rennon oloinen. Hän aikoi perua mummun luona käynnin, ajattelin heti. Mummu oli löytänyt haulikon. Matias pysähtyi pöydän eteen, pani kämmenet pöydälle, nojautui alaspäin ja katsoi minua silmiin. Hän oli tullut esittämään isänsä puolesta anteeksipyynnön hetkellisen mielenhäiriön aiheuttamasta siveettömästä käytöksestä.

– Isä ei kehtaa itse tulla, Matias virnisti. – Mutta pelkää, että sinä kerrot hänen hulluudestaan pitkin kylää, jos sitä ei selitetä sinulle.

– Ja mikähän sen aiheutti? kysyin kiinnostuneena. – Oliko hän luullut sinisiä pillereitä katajanmarjoiksi ja tiputellut niitä gintoniciin?

– Aika hyvä, Matias kehaisi. – Sinä panit paremmaksi kuin me. Tuosta oli kysymys.

– Se tomera Justiinako niitä oli sullonut maustepurkkiin? utelin.

– Hänpä tietenkin, Matias vakuutteli. – Ajatteli lehmien parasta.

Purskahdin räkäiseen nauruun, eikä Matiaksenkaan pokka pitänyt. Hyrskyimme estottomasti, ja vasta Ruismaa Seniorin saapuminen sai minut vakavoitumaan ja pyyhkimään vesiä silmistäni. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kotiseutukirjailija piipahti lasten puolella. Hän lainaili lapsille ja nuorille kirjoitettuja eräkirjoja ja palauttaessaan lainat tuli yleensä haukkumaan ne läpikotaisin. Nykyajan eränkävijät olivat pullasorsia, eivät tienneet mitään luonnon aidosta karuudesta ja kauneudesta, vaan suolsivat kauhunsekaista lööperiä lapsille. Ei ihme, että Suomen nuoriso ei uskaltanut metsiin, vaan linnoittautui kaikenmaailman bigbang-taloihin televisiossa.

Ruismaa katosi hyllyjen lomaan, ja Matias kysyi, oliko anteeksipyyntö vastaanotettu ja isä julistettu taas täyspäisten kastiin. Epäilin, että jos isä oli tullut poikaansa, täyspäisyyden laita oli niin ja näin. Mutta anteeksipyynnön hyväksyin, koska en aikonut enää tavata miestä. En ainakaan hänen maillaan.

– Miksi sinä osallistuit siihen Heinähanko-kisaan? kysyin, kun Ruismaa lymyili vielä näkymättömissä.

– Naisen puutteessa tietenkin, Matias vastasi. – Piti päästä panemaan muutakin kuin heinää.

Hullu rääväsuinen mies, totesin ja nauroin taas vääränä. Matias katseli minua hetken vaiti ja tuumasi sitten, että oikeastaan sopisin hänen isälleen. Minulla oli maalaisjärkeä, ymmärsin elämän karskit puolet ja osasin nauraa niille.

– Jos sinä pärjäät mummunkin kanssa, annan teille siunaukseni, hän lupasi käsi navan päällä.

– Kiitos, sanoin ja yritin vakavoitua. – Ja sinä saat tuoda häihin daaminasi millaisen variksenpelätin tahansa. Suoraan pellolta.

– Älä yllytä, Matias naurahti. – Minä haen sinut torstaina yhdentoista maissa. Mummu on yleensä virkeimmillään puolilta päivin.

– Ruokaa odotellessaan, nälkäisenä, nyökkäsin.

– Niinpä, Matias sanoi, toivotti hyvää viikonloppua ja meni.

Hän ei kysynyt osoitetta, enkä ihmetellyt sitä. Kaikkihan oli tiedossa täällä. Hänen mentyään Ruismaa tuli luimuna luokseni kädessään kirja, jonka kannessa karhu julmisteli kahdelle lapselle. Hänen sieraimensa värisivät kuin hän olisi haistanut ilmassa ruudin katkua. Minusta taas tuntui, että ympärilläni oli testosteroneja sumuksi asti. Matias Kohosessa oli rutkasti alkumiehen voimaa, mutta karkotin hänet mielestäni ja keskityin kuuntelemaan Ruismaa Seniorin paheksuntaa kirjan kannesta.

– Suomessa ei ole harmaakarhuja, hän sanoi ärtyneenä. – Kuvittaja on hakoteillä.

– Niinpäs on, huokaisin harmistuneena. – Tekin tulette illalla Asserin juhliin, vaihdoin aihetta. – Entä Kasimir?

– Jos se jolppi herää siihen mennessä, Ruismaa päsähti. – Vaeltelee yöt läpeensä ulkona. Kirjoittamisesta ei tietoakaan.

Haistoin, että Ruismaa oli toivonut saavansa Kasimirista jonkinlaisen kotiorjan. Passaajan ja seuralaisen, joka kuuntelisi keskeytymättä vanhan miehen jurinoita. Erityisesti Ruismaata risoi, että Kasimir ei ollut näyttänyt hänelle runojaan missään vaiheessa. Hän olisi mielellään toiminut esilukijana ja antanut pyytämättä neuvoja ja opastanut. Hän oli lukenut lehtijutun Kasimirin esiintymisestä, ja sen perusteella hän tuomitsi runot roskaksi.

– Alfa, beeta ja gamma, Ruismaa sanoi suupielet alaspäin vääntyneinä. – Ja flamma. Onnetonta kurnutusta. Omiaan siihen kustantamoon.

Kustantamo ei ollut Kurnuttaja, mutta en korjannut asiaa. Arvostetusta runoihin keskittyneestä firmasta kuitenkin oli kyse, joten Kasimirin kokoelmassa täytyi olla jotain hyvää. Enemmän tai vähemmän. Ruismaa mutisi vielä, että pojan olisi pitänyt vääntää runot murteella, niin pari kappaletta ehkä myytäisiinkin. Hän oli väsyttävä mies, ja olin hyvilläni, kun pöytää lähestyi nainen kolmen pojan kanssa ja kyseli heille kivoja kirjoja. Pojat tahtoivat tietenkin leffoja ja pelejä, ja meteli ajoi Ruismaan tiehensä. En odottanut hänen uutta tapaamistaan tänään ja toivoinkin, että hän jättäisi juhlat väliin.

Loppupäivä sujui rutiininomaisesti. Kirjastoauton vastaava, Veksi, soitti vähän ennen sulkemisaikaa ja kyseli muutaman tilatun kirjan perään, jotka oli luvattu maanantaisen kierroksen asiakkaille. Niiden oli pitänyt tulla naapurikaupungista, jonka kirjaston kanssa olimme yhteistyössä. Lähdin etsimään lähetystä varastosta ja löysinkin sen. Ilmoitin Veksille asian, ja hän uteli, olinko vielä aikeissa tulla kierrokselle mukaan tänä keväänä. Suurin osa auton pysäkeistä oli kouluvuoden aikana kunnan peruskouluilla ja olin monesti ollut autossa ja tehnyt koulupysäkeillä pienimuotoisen kirjavinkkauksen oppilaille, joita aina tuli autolle opettajia pakoon. Eivät he toki lainanneet joka kerta, mutta usein sain jonkun innostumaan jostain esittelemästäni kirjasta.

– Kapsäkin sisältö on tyhjä, kerroin Veksille. – Elokuussa minä täytän sen tuoreilla kirjoilla, jotka luen loman aikana.

Työaikana en todellakaan ehtinyt paneutua täysillä uusiin kirjoihin. Aikuisten puoli oli enemmän hämärän peitossa kuin oman osaston, jonka uutuuksia pyrin aina edes selailemaan, jos en ennättänyt lukea kunnolla. Vapaa-ajalla sitten täydensin tietojani ja valitsin vinkattavat. Kapsäkissä oli myös klassikkoja, mutta sekin käsite oli vuosien myötä muuttunut suuresti. Nykytytöille eivät enää kelvanneet minun mielestäni iki-ihanat Annat ja Runotytöt, ja moni tuoreempikin kirja tuntui heistä vanhanaikaiselta nykymedian luomien mahdollisuuksien rinnalla. Fantasia oli tietenkin kuumaa kamaa, ja sitä olin lukenut paljon ja osasin keskustella mistä tahansa sen alan hahmosta ja maailmasta. Yleensä koululaisten kanssa sai aikaan mielenkiintoisia keskusteluja, ja kesä tuntuikin joskus kuolleelta ajalta kirjaston seinien sisällä. Lomalla yleensä lähdin jonnekin kauemmas, jotta en törmännyt joka käänteessä työtovereihin tai asiakkaisiin. Tämän vuoden suunnitelmat olivat vielä pohdinnan alla, suosin ex tempore -päähänpistoja ja äkkilähtöjä. Täällä, heinäseipäiden varjossa en värjöttelisi.

Seipäistä muistin Matias Kohosen ja äskeisen sananvaihtomme. Se mies kutkutti uteliaisuuttani ja oli harmi, että hän ei tulisi tänään Asserin tupaantuliaisiin. Hänen kanssaan olisi voinut olla hauskaa, mutta muuten miehistä tuskin olisi irrottelemaan. Muodolliset tylsät juhlat, ennakoin ja valmistauduin häipymään niistä jollain tekosyyllä paljon ennen puoltayötä.

Asser yllätti minut. Hän oli pukeutunut kaislahameeseen ja havaijilaistyyliseen kukkakuosiseen lyhythihaiseen paitaan. Hän oli avojaloin, ja pään ympäri hän oli sitaissut keltaisen huivin. Ehkä se oli kuviteltu voikukkaseppele, en tiedä, mutta hän alkoi särkeä silmiä. Säärissä ei ollut moittimista, mitä niitä hamosen alta näkyi. Myös muilla vierailla oli vastaavat asut. Osa miehistä oli jättänyt pitkät housut alle, mutta suurin osa naisista ilakoi paljain jaloin hulahula-tahtiin. Mistä Asser oli kaivanut asut ja miksi? Eivät ne ainakaan kirjaston varastosta olleet, enkä uskonut niiden kuuluvan asunnon oikeille omistajillekaan. Minutkin Asser johdatti kodinhoitohuoneeseen, missä kaislahameita oli vielä korkea pino, ja kehotti sovittamaan.

– Oletko sinä Peppi Pitkätossun salainen veli? kysyin häneltä. – Ja nämä ovat peräisin Kurrekurredut-saarelta?

– Isäni ei ollut merikapteeni, valitettavasti, Asser sanoi. - Minä olisin mielelläni seilannut seitsemällä merellä. Nämä asut kuuluvat kuorolle.

– Laulatko sinä? huokaisin ja näin jo esiintymisiä kirjaston parvella. Ovi vain lukkoon, ja asiakkaat olisivat kiikissä hyllyjen välissä.

– Tenori, Asser hymyili säteilevästi.

Päänsärky alkoi oikeasti kipunoida otsani takana. Hän jätti minut pukeutumaan ja meni lanteet keinuen pihalle. Kiskoin ensimmäisen käteen osuneen hameen päälleni, otin hameen pois, mutta oman paidan pidin, sillä jäljellä olevat olivat XXXL-kokoa ja nuhjuisia. Kengätkin jätin jalkoihin, mutta en mennyt saman tien muiden pariin, vaan päätin vilkaista, miten Asser oli muuttanut sisustusta. Keittiö ja olohuone olivat ennallaan, mutta makuuhuoneessa parisängyn tilalla oli kapeahko sänky, selvästi väliaikainen ratkaisu, joka jätti tilaa koneille. Pöytäkone, läppäri, kaiuttimia ja muita vimpaimia, joiden merkitys ei selvinnyt minulle. Printteri, skanneri, mikrofoneja ja korkea pyramidi, joka muodostui tietokonepeleistä ja erilaisista ohjelmistoista. Warcraft -strategiapelin kaikki tuotteet. Pomoni oli nörtti pelihullu. Tekniikan seassa ei ollut mitään inhimillistä, ei hemaisevan naisen valokuvaa, ei äitiä eikä isää. En enää ihmetellyt, että mies halusi kirjatkin pieneen kätevään kotelomuotoon.

– Silja! Mihin sinä jäit?

Kuulin Tuulan äänen lähenevän ja livahdin nopeasti vessan eteen. Tuula oli niitä ihmisiä, joille seuramatkojen possujuhlat olivat hauskoja elämyksiä ja hän viihtyi täällä kuin kala vedessä. Hän kehui Asserin tarjoilua, erilaisia eksoottisia salaatteja ja vartaita, ja booli oli ihanan hiprakoittavaa. Hän oli jo ehtinyt nauttia muutaman sateenkaaricocktailin ja kasvot hehkuivat tavalla, joka kertoi, että hän voisi vielä riehaantua tanssimaan pöydällä.

– Pitäisikö riisua pikkuhousut? hän pohti.

– Tämä asu ei ole kiltti, minä huomautin.

– Ei olekaan, vaan pikkutuhma, Tuula kihersi.

Tuula meni vessaan, enkä jäänyt miettimään, paniko hän pikkuhousut talteen Asserin hammasmukiin vai kietoiko kenties päänsä ympäri, sillä huivi oli kadonnut. Mietin Skotlantia, pikkutuhmia miehiä kilteissä, ja pohdin, saisiko sinne äkkilähdön keskellä kesää. Loch Ness, säkkipillit ja hameniekat tuulen tuiverruksessa. Mikä sen somempaa.

– Jumalatonta menoa, Ruismaa senior sanoi tuikeana, kun törmäsin häneen terassilla.

Mies katsoi asuani tuikeana, eikä puhettakaan, että hän olisi kiskonut hameen ylleen. Hän oli erämetsien Mies. Kasimir oli pukeutunut tiukkoihin mustiin farkkuihin ja valkoiseen kimaltavaan paitaan, runoilijaksi mukiinmenevä, mutta tässä seurueessa kuin harakka undulaattiparvessa. Marja-Leena tietenkin oli liimautunut hänen seuraansa, ja illan edetessä Kasimirin olo alkoi tulla tukalaksi kiihkeän ihailijattaren seurassa ja hymy hyytyi sisäänpäinkääntyneeksi kuin hänellä olisi ollut ummetusta. Minä juttelin ihmisten kanssa ja pälyilin kelloa. Pari tuntia riittäisi, sitten katoaisin. Ennen kuin Asserin suunnittelemassa ohjelmassa tapahtuisi todella hölmöjä käänteitä. Olin varma, että hän järjestäisi lapsellisia kisoja meille, ja olin oikeassa, enkä ehtinyt ajoissa pakoon.

– Omenatanssi! Tuula hihkui, kun Asser kantoi ulos korin täynnä kiiltäviä punaisia omenoita.

Tuula tempaisi heti parikseen yhden rivitalon isännistä, vilkkusilmäisen taksikuskin, ja hänen vaimonsa sai osakseen kirjastoauton Veksin. Muutkin löysivät pareja, ja koska Kasimir ei halunnut tanssia Marja-Leenan kanssa, hän yritti sännätä pakoon sisälle, mutta joutui ilkeämielisen setänsä uhriksi. Ruismaa Senior ojensi jalkansa ja Kasimir oli suistua mahalleen rapuille. Jotenkin hän sai tasapainonsa takaisin, horjahteli ja oli päätyä Marja-Leenan kynsiin, mutta viime tipassa keksi minut ja tarttui käteeni.

– Hullu ja humalassa, Senior jupisi.

Ehkä nousuhumalassa, arvelin, sillä Kasimirin katse täpästi. Asser jakoi omenat, ja asettelimme omamme otsiemme väliin ja painoimme päitä yhteen niin, että se pysyi siinä ilman käsien apua. Asser pani lainelautamusiikkia soimaan, ja parien piti alkaa tanssia ja yrittää saada omena pysymään hallussa. Minä ajattelin, että antaisin sen tippua heti, jotta pääsisimme tästä piinasta. Mutta Kasimir ei ollut samaa mieltä. Hän ottikin tanssin tosissaan, ja koska hän oli ainoa siedettävä nuori mies paikalla, minäkin ryhdyin leikkiin.

– Soitintanssia, Ruismaa Senior kähisi boolimaljan ääressä, kun ketkuttelimme hänen ohitseen.

Silmälasit eivät haitanneet menoa, katsoin niiden yli Kasimiria tiiviisti, ja hän vastasi katseeseen kuuma tuli omissa silmissään. Tuula kellahti nurmelle kumoon kaislat korvissa ja onneksi pikkuhousut vielä jaloissa, vaikka tuskin taksikuski olisi hätkähtänyt niiden puutetta. Hän kannatteli tottuneesti Tuulan jalkeille. Muutkin parit alkoivat kompuroida. Me voitimme pelin ja halasimme sen kunniaksi niin, että hameeni kahisi kiihkeästi.

Tuula sulki taksikuskin reippaasti syliinsä, ja hänen kätensä katosivat jonnekin kaislojen alle ja naapurini naaman venkoilusta arvasin, että Tuula kopeloi hänen takamustaan ja kokeili, oliko miehellä kalsarit päällä. Näin meillä kirjastotätien porukassa, tiedonjano piti aina sammuttaa tavalla tai toisella. Minä haukkasin omenaa, joka oli tuonut meille voiton, ja Kasimir otti sen kädestäni ja haukkasi hänkin. Asser järjesteli jo jotain toista kisaa, mutta me syvennyimme omenaan ja kun se oli syöty, lähdimme metsään kävelylle. Kaislahametta en voinut nakata postilaatikon päälle, sillä oma hameeni oli sisällä. En ottanut kuitenkaan riskiä hakea sitä, sillä olisin voinut päätyä Kasimirin sedän kynsiin. Hän paasasi jo kovaan ääneen eräkirjojen tason laskusta.

Valkovuokot kukkivat vielä ja me samoilimme poluilla metsän tuoksusta nauttien. Kaislahame kahisi ja sai aikaan pienen etelämeren tunnelman. Puut olivat kuitenkin koivuja eivätkä palmuja, ja kun istuimme kivelle, merta ei näkynyt.

– Onko täällä aina näin villiä? Kasimir kysyi.

– Villimpää, väitin. – Jos olisi kuutamo, me ulvoisimme kaikki keskiyön aikaan täällä metsässä.

Rivitalon suunnasta kantautui juuri silloin kimeä ulvaisu, ehkä joku oli osunut grilliin, ja Kasimir sanoi uskovansa minua. Täysikuu olisi parin viikon kuluttua, muistin ja kehotin häntä liittymään kuoroon silloin. Se voisi antaa hänen runoilleen uusia ulottuvuuksia.

– Kauhua, Kasimir sanoi.

– Ihmissusia, vampyyrejä, kylmiä väreitä, luettelin hänelle suloisesti hymyillen.

Hän irvisti ja esitteli minulle terävät kulmahampaansa. Hän näytti oikeastaan söpöltä silkkipaidassaan, mutta tekikö minun oikeasti mieli nuorta lihaa? Pähkäilin halujani ja himojani ja se näkyi varmasti kasvoiltani, sillä Kasimir suuteli minua. Hidas himokas suudelma. Sisimpäni alkoi kehrätä ja jos hyrinä peittäisi kaikki muut äänet, johdattaisin hänet kiertoteitse omaan asuntooni. Yhden yön juttu vain, ajattelin sumuisesti, pelkkää seksiä, sitä minä olin vailla.

– Kongaaa! Kongaaa!

Kavahdimme eroon toisistamme ja katsoimme pölähtäneinä koivujen lomaan. Meitä läheni hyppelevä jono kaislahameisia alkuasukkaita. Letkajenkkaa, kongaa, jotain pakanallista tanssia varmaankin. Asser etunenässä ja viimeisenä Ruismaa Senior, ja muut siinä välissä epätahdissa huojuvana matona.

– Anna mun kaikki kestää, Kasimir mutisi.

Samassa hänen setänsä ote irtosi Helin vyötäröltä ja hän kuukahti mahalleen maahan. Kasimir toivoi olevansa strutsi ja voivansa haudata päänsä maan koloon, mutta velvollisuus kutsui. Hän jätti minut ja lähti kampeamaan ukkoa pystyyn. Senior oli tainnut lipittää litrakaupalla boolia, sillä jalat eivät kannattaneet enää yhtään. Taksikuskin avulla Kasimir alkoi raahata häntä ihmisten ilmoille, ja naapurini lupasi soittaa kollegansa hakemaan heidät.

Se seksistä.

Marja-Leena kehotti minua liittymään letkaan, ja niin kongasimme takaisin Asserin pihalle. Vuorossa oli maissintähkien ja jyvien grillausta ja lisää boolia. Toivoin, että Kasimir palaisi saatuaan Seniorin vuoteeseen, mutta hän ei tullut. En oikeastaan ihmetellyt sitä.

– Näistä saa mahan kipeäksi, Tuula jupisi narskutellessaan jyviä.

– Tai hampaat hajalle, lisäsin ja sylkäisin oman annokseni kukkapuskaan. Jos ne itäisivät, siinä olisi Asserilla ihmettelemistä kesän aikana.

Asser pani soimaan levyn, joka oli hidasta tanssimusiikkia. Hulahulan aika oli ohi. Veksi haki minua tanssimaan. Hän oli nelissäkymmenissä, harvatukkainen mukava mies, viiden lapsen isä. Juttelimme kesälomasuunnitelmista ja säistä, hän oli kuin isoveli, sai olon rauhalliseksi. Pyörähtelimme sen tanssin, sitten hän haki Tuulaa, ja tiesin, että käytyään läpi kaikki kirjaston naiset hän palaisi oman vaimokultansa luokse. Uskollinen ukkomies. Helmi sikojen joukossa, mutta olinko sellaista vailla? En ainakaan juuri nyt, koska Kasimirkin olisi kelvannut minulle leluksi. Vaan entä pelihullu isäntämme?

– Mitä tykkäät? Asser kysyi viedessään minua vuorostaan.

– Siis hyväksyykö väki sinut reiluna kivana pomona ja naapurit mukavana avuliaana aatuna? täsmensin.

– Minähän olen kiva pomo ja mukava aatu, Asser killitti minua silmät suurina ja hymy leveänä.

– Niinpä niin, nyökkäsin. – Onko sinulla uusia nerokkaita ideoita kirjaston ilmeen kohentamiseksi?

– Minä tapasin tänään citymarketissa mukavan naisen, joka esittäytyi taiteilija Lepinkäiseksi, Asser aloitti.

– Voi ei, minä voihkaisin. – Et kai sinä luvannut hänelle mitään? Miten me unohdettiin varoittaa sinua hänestä!

– Mikä hänessä on vikana? Asser ihmetteli. – Taidemaalari minun käsittääkseni, mutta mitä pahaa siinä on?

– Hirveitä tauluja, rumia kuin mitkä, kerroin hänelle. – Tulee mieleen television poliisisarjojen ruumiinavaukset. Hän on harrastelija, eikä kirjasto ole oikea paikka hänen töilleen. Ne oksettavat. Et kai sinä luvannut?

Tartuin Asseria rinnuksista kiinni ja ravistelin häntä niin, että aivoissa täytyi helistä. Hän mokelsi, että koska ei ollut aavistanut vaaraa, oli luvannut ottaa naisen töitä esille kirjastoon.

– Pannaan parvelle sivuseinälle, päätin. – Ei lainausosastoille missään tapauksessa. Peitetään mustilla lakanoilla.

– Älä nyt hassuttele, Silja, Asser hymyili minulle kuin isä lapselle.

– Sinä ylireagoit.

– Minä hyperventiloin kohta, uhkasin häntä. – Jään sairauslomalle niiden taulujen takia.

Asser ei uskonut puheitani ja yritin saada muut naiset puolelleni, jotta hän peruisi lupauksensa, vaikka Lepinkäinen uhkaisi tehdä hänestä voodoonuken ja pistellä sitä iltojensa iloksi. Tuula ja Marja-Leena eivät kuitenkaan olleet yhteistyökykyisiä, tanssivat taas hulahulaa, ja aloin uskoa, että ennen pitkää he strippaisivat kaislat pois.

– Meni juhlamieli, sanoin Asserille ja lähdin kodinhoitohuoneeseen vaihtamaan oman hameen päälle.

Asser halusi ehdottomasti saatella minut parin asunnon matkan. Minusta se oli täysin turhaa, mutta koska matka oli lyhyt niin, minä pyysin mukaan yhden toverin. Ison nallekarhun, joka oli eteisessä peilin edessä. Oliko se Asserin vai omistajien, sitä en muistanut. Otimme kumpikin sitä tassusta kiinni ja keinuttelimme välissämme muutaman kymmenen metrin matkan.
 
– Mieluummin minä olisin kyllä pitänyt sitä omenaa meidän välissä kuin tätä pehmonallea, Asser sanoi rappusillani.

Vähän vanhempaa lihaa, mutta ei kiitos. Hymyilin hänelle asiallisesti ja kiitin tarjoilusta ja mukavasta menosta. Hän otti nallesta vapautuneen käteni, kohotti sen huulilleen ja suuteli ilmavasti. Sitten hän pani nallen istumaan olkapäilleen ja palasi juhliinsa.

Viimeinen näytös, kymmenen pistettä, ajattelin sulkiessani oven. Mutta muuten Kasimir vei voiton. Sananlaskujen mukaan kolmas kerta sanoisi sen toden, mutta kuka olisi se kolmas?

Asserin juhlista puhuttiin ihastuksella niin rivitalon asukkaiden kesken sunnuntaina kuin kirjastossa maanantaina. Olin menettänyt hauskan loppufinaalin lähtemällä aikaisin kotiin. He olivat laulaneet karaokea täysin rinnoin, ja mikä oli ollut laulaessa, kun kaikki talon asukkaat minua lukuun ottamatta olivat olleet paikalle, eikä ollut tarvinnut pelätä tuottavansa häiriöitä. Minä olin erottanut vaimeasti musiikkia ja laulua, mutta olin olettanut levyn soivan ja väen tanssivan. Mielessäni ei ollut kertaakaan käynyt, että menisin takaisin siinä toivossa, että Kasimir olisi sittenkin palannut. Hän ei ollut, sen kuulin Marja-Leenalta töissä.

– Minä olisin niin halunnut tanssia hitaan hänen kanssaan, Marja-Leena huokaili kahvitilassa.

– Puristella piukkoja pakaroita, Tuula lisäsi ja kippasi vesilasissa poreilleen päänsärkytabletin.

Tuula näytti väsähtäneeltä, kertoi käyneensä illalla pubissa ja heittäneensä tikkaa kanta-asiakkaiden kanssa. Marja-Leena tuhahti hänen puheilleen pakaroista, ja jätin naiset kinastelemaan. Nousin raput parvelle ja hetken mielijohteesta menin Sandelsin kuviteltuun huoneeseen. Huonekalut olivat hänen aikakaudeltaan, mutta vain osa hänen aitoa jäämistöään. Pöly peitti kaikkea, siivousfirma ei koskenut museoesineisiin. Istuin tuolille ja vetelin laatikoita auki. Mieleeni oli juolahtanut, että Juniorin Erärunoelma voisi olla siellä tai kirjahyllyn opusten välissä tai takana. Jos se oli toimitettu joskus kirjastoon,  silloinen virkailija oli voinut lykätä sen isosedän tavaroihin. Siihen aikaan ne olivat vielä olleet tallessa varastossa ja niistä oli koottu tämä huone vasta tähän taloon. Sehän olisi loogista, mutta logiikkani petti. Laatikoissa oli muutamia vanhoja sanomalehtiä, pölyä ja kuolleita ötököitä. Runoelman salaisuus ei ratkennut kertaheitolla, vaan minun piti alkaa panostaa siihen, jos halusin välttää Armon Ajassa käynnin. Halusinko?

Jätin Sandelsin miljöön jatkamaan pölyttymistä ja menin työhuonettani kohti. Informaatikolla oli oma soppensa, ei iso, mutta takasi rauhan hoitaa asioita ja yhteyksienpitoa. Asserin huoneen ovi avautui kohdallani, ja karvani nousivat pystyyn, kun tunnistin violettimustaan kaapuun pukeutuneen naisen. Taidemaalari Lepinkäisen kolea kantava nauru kaikui ympäri taloa, ja Asser näytti hänen rinnallaan pieneltä reppanalta. Kuka tahansa olisi näyttänyt, sillä nainen oli matroonien ja sumopainijoiden sukua. Kun hän huomasi minut, hänen kasvoilleen levisi voitonriemuinen hymy. Kirkkaanpunaiset huulet näyttivät vereen kastetuilta ja vaistomaisesti kosketin kaulaani varmistuakseni, ettei se ollut poikki. Nainen tiesi, että olin yksi niistä typeryksistä, jotka eivät ymmärtäneet Suuren Taiteen päälle ja olivat yhdessä tuumin kieltäytyneet ottamasta hänen töitään näytille.

– Valo olisi parempi alhaalla, Lepinkäinen katsoi Asseria kuin käärme kaniinia.

– Me päätimme, että tänne ylös, sanoin kipakasti.

– Niin me päätimme, Asser hönkäisi.

– Päätöksiä voi kumota, nainen ilmoitti ja piti Asseria maanisessa tuijotuksessaan.

– Joko tänne tai ei ollenkaan, minä sanoin päättäväisenä.

Nainen siirsi katseensa minuun, mutta en värähtänyt. Hän tajusi hävinneensä tämän erän, ja koska hän tahtoi taulunsa kaikkien katsottavaksi, hän nyökkäsi. Hän lupasi valita parikymmentä ja tuoda ne tänne keskiviikkona ja ripustaa puolisonsa avustuksella, ja ehkä tarvittaessa saisi jonkun virkailijakin apuun.

– Asser auttaa, lupasin ja katsoin Asseria iloisesti.

Asser nielaisi kluksahtaen ja katui löysiä lupauksiaan. Se oli myöhäistä Lepinkäisen suhteen, mutta toivoin Asserin oppineen, että pomon piti neuvotella alaisten kanssa, varsinkin kun ei vielä tuntenut paikkakuntalaisia kunnolla. Asser otti taas kännykän taskustaan ja pani sen korvalle, sai syyn paeta ja minä katsoin sisimmässäni levottomana Lepinkäisen seinien mittelyä. Niillä oli joitakin rauhallisia maisematauluja ja ne tietenkin otettaisiin pois näyttelyn ajaksi, mutta naisen työt olivat suuria, niin ainakin muistin, enkä ymmärtänyt, miten tänne sopisi parikymmentä teosta. Ehkä hän valitsisi parhaat paikan päällä.

Jätin naisen suunnittelemaan ja menin huoneeseeni. Soitin kirkkoherranvirastoon ja sain Eeron kiinni. Hän oli selaillut kirkonkirjojen tiedostoja sitten viime tapaamisemme ja löytänyt joitakin Sandels Juniorin perheen tietoja. Kun Juniorin vanhemmat olivat lähteneet Amerikkaan, perheeseen oli kuulunut Jaakko-pojan lisäksi sisaret Sisko, Lahja ja Ritva. Montako pilttiä sitten oli syntynyt vielä uudessa maassa, se jäi arvoitukseksi. Eero oli etsinyt siskoja tyttönimillä rapakon takaisista hakemistoista, mutta turhaan.

– Menneet naimisiin ja nimi vaihtunut, ja on ne voineet muuttaa etunimensäkin amerikkalaisemmiksi, Eero arveli. – Valitan, enempää ei tähän hätään löytynyt.

Kiitin häntä vaivannäöstä. Olin pettynyt, vaikka ymmärsinkin, että olisi ollut lottovoitto löytää joku omainen näin nopeasti. Minun piti siis lähteä jututtamaan mummua Armon Aikaan ja epäilin, että torstaihin mennessä alkaisin olla kypsä hakemaan paikkaa sieltä itsellenikin. Lepinkäinen aiheutti minussa vilunväreitä, ja kun lähdin jonkin ajan kuluttua osastolle, hänen jälkeensä jättämä sakea hajuveden tuoksu oli tyrmätä minut.

Asser kuuli oveni avautumisen ja kurkisti huoneestaan kuin arka kani, haisteli ilmaa hänkin ja viittoi minut peremmälle.

– Lepinkäinen haluaa, että näyttely avataan virallisesti torstai-iltana ja siellä on tarjoilua, ja että me mainostetaan sitä paikallislehdessä.

– Sitä ei ole budjetoitu tälle vuo¬delle, kyllä sinä sen tiedät, sanoin Asserille. – Jos hän tahtoo tarjoilun, tuokoon juomat ja purtavat itse. Ja niihin pippaloihin on sitten pääsy kielletty alle 18-vuotiailta. Ja muutenkin siihen näyttelyyn pitäisi panna ikäraja, huokaisin.

– Mutta se toimisi houkuttimena penskoille.

– Sehän olisi hyvä idea, Asser innostui.

– Sinä ymmärrät, kun näet ne taulut, miksi me ei houkutella sinne nuoria, sanoin ja katsoin häntä tiukasti silmiin.

– Taidehan on aina mannaa sielulle, Asser väitti.

– Minäpä piirrän sinulle, miksi ei, sanoin ja otin pöydältä kynän ja hahmottelin lähimmälle paperille kirkkoveneen.

– Se on kunnan virallinen paperi, Asser kauhistui. – Menossa mappiin.

– Siinä on nyt sinun mielipiteesi asiasta, virnistin ja jätin hänet kauhistelemaan taidettani.

Torstaihin mennessä aloin todella olla kypsä hoitoon minne tahansa. Lepinkäinen ravasi kirjastossa miehensä kanssa mittailemassa seiniä ja suunnittelemassa ripustuksia. Mies oli pieni ja heiveröinen, Woody Allenin näköinen reppana, jota rouva komenteli sadan desibelin äänellä. Me kaikki välttelimme parvelle menoa, vain Asserin oli pakko hoitaa virallisia asioita työpöytänsä ääressä ja hän kurjistui päivä päivältä, vaikka ei ollut vielä nähnyt yhtään naisen maalausta. Keskiviikkoiltana ne rahdattiin rappuja ylös parin apumiehen voimin, ja Lepinkäinen hätisteli meidät pysymään kaukana sieltä. Kukaan ei edes yrittänyt päästä kurkistelemaan, ja olin vain hyvilläni, että saisin jäädä aamulla kotiin odottelemaan Matiasta, enkä missään nimessä osallistuisi illan avajaisiinkaan.

Torstaina Asser soitti minulle vähän ennen kirjaston aukaisemista ja huusi hysteerisenä, että näyttely oli karmaiseva ja minun piti tulla heti paikalle ja ottaa mukaani viisi litraa mustaa maalia tai jotain muuta peittävää tököttiä. Asserin hätä ja kauhu olivat aitoja, joten hellyin ja lupasin tulla. Soitin Matiakselle, jonka numeron tietysti olin ottanut selville hätätapauksia varten, ja pyysin, että hän hakisi minut kirjastosta. Olin jo pukeutunut siististi vierailua varten, hame ja lyhythihainen pusero, ja meikannutkin hillitysti, joten pääsin heti matkaan pyörällä.

Aamuvirkkuja asiakkaita ei vielä ollut, eikä virkailijoitakaan näkynyt. Kaikki olivat parvella päivittelemässä Lepinkäisen töitä. Naista itseään ei onneksi näkynyt, joten puheita ei tarvinnut varoa. Näyttely oli pahempi kuin olin osannut odottaa. Joka työn nimi oli Naisen Sielu, ja niitä sieluja oli I–XIII. Raadeltuja ruumiita sisälmykset ulkona, silmiä suita neniä merkillisissä paikoissa ympäri torsoja kehoja. Asser oli mykistynyt sielujen ääressä ja viaton kirkkovenepiirrokseni oli näyttänyt itse säädyllisyydeltä näiden rinnalla. Työt olivat niin tyrmistyttäviä, että pikkuhiljaa minua alkoi naurattaa. Enkä ollut ainoa. Asser ainoana pysyi tuimana, kun me naiset hekottelimme mahat kippurassa. Veksinkin suupielet väpisivät ja hän ehdotti, että ottaisi pari pienintä työtä autoon mukaan, se voisi panna vipinää syrjäkylien ukkojen puntteihin.

– Tämä on loukkaus, Asser sanoi suu viivana.

Asserilla ei ollut huumorintajua, ei huonoakaan. Olin ennenkin huomannut hänessä tosikon piirteitä ja että hän oli nauravinaan, vaikka ei tosiasiassa ymmärtänyt vitsiä. Arvasin, että hän pohti, mitä kunnanisät sanoisivat näyttelystä. Varmasti Lepinkäinen oli lähettänyt avajaiskutsun kaikille silmäätekeville tahoille ja lehdistölle niin omassa kunnassa kuin naapurikaupungissa. Asser alkoi näyttää pahoinvoivalta ja harkita sitä K18-kylttiä rappujen juureen.

– Kappas, Matias Kohonen sanoi selkäni takana. – Aimo annos appoavoimia majavia.

Käännyin katsomaan Matiasta ja soin hänelle äidillisen kehuvan katseen. Hän oli ymmärtänyt näyttelyn ytimen. Hän siirtyi maalaukselta toiselle ja vihelteli. Asser mulkoili häntä vihaisena, oli toivonut häneltä tukea ja järjen ääntä, mutta eihän Matiaksen, Viagra-Villen pojan päässä sellaista järkeä ollut. Hän lupasi tuoda minut takaisin hyvissä ajoin ennen avajaisia ja kehotti Asseria ottamaan pari konjakkia, jotta selviäisi juhlasta kunnialla.

– Pari ei riitä tajuttomuuteen, Asser jupisi.

Jätin hänet selviämään tai päihtymään omin avuin ja menin parkkipaikalle Matiaksen perässä. Hän oli liikkeellä farmariautolla, joka lemahti lehmälle ja tavaratilassa näkyi rehusäkkejä. Takapenkillä oli komea kukkavihko, tyhjin käsin mummua ei siis menty katsomaan. Iskelmäradio suolsi kotimaisia suosikkeja ja Matias hyräili niiden mukana. Ei puhettakaan flirtistä, eikä juuri opastusta mummun käsittelyyn. Hän mainitsi vain puhuttelevansa tätä etunimellä, sillä mummu ei tajunnut olevansa mummu, tunnisti  Alma-nimensä silloin kun oli edes vähän tolkuissaan.

Armon Ajan piha oli siisti ja hyvin hoidettu, mutta autio. Arvelin asukkaiden olevan lukkojen takana huoneissaan, ja tunnelma vahvistui, kun kävelimme pitkiä käytäviä ja vain henkilökuntaa vilahteli näköpiirissä. Heillä oli vaaleat pitkät housut ja kukalliset paidat, kotoisen virallista, ja kaksi heistä oli paikalla oleskeluhuoneessa, jonne Matias ohjasi minut. Potilaita siellä oli neljä, kaikki vanhoja naisia. Pari katsahti meitä uteliaina, mutta unohti saman tien läsnäolomme. Toinen hoitajista selasi kirjaa virkeimmän naisen kanssa, mutta hän ei ollut Matiaksen mummu. Hän istui nojatuolissa ja heijasi itseään.

– Hyvää Alman-päivää, Matias sanoi hänelle ja piti kukkapuskaa naisen kasvojen lähellä.

Mummu ynisi, eikä tuntunut tajuavan kukkia eikä puhujaa. Matias istahti penkille hänen lähelleen ja viittasi, että minäkin istuisin. Siinä me sitten nakotimme ja mummu oli omissa maailmoissaan. Matias alkoi kertoa tilan kuulumisia, mutta mikään ei mennyt perille. Jossain vaiheessa mummun harottava katse osui kukkiin, kimpun keskellä olevaan isoon keltaiseen gerberaan, ja hän nappasi puskan itselleen. Olin varma, että hän alkaisi nyppiä kukan terälehtiä, mutta hän heijasikin kimppua kuin vauvaa. 

– Tämä Silja tässä vieressä, Matias sanoi rauhallisesti. – On oikein mukava neiti ja kiinnostunut lähihistoriasta. Muistatko sinä Alma sen miehesi metsästyskaverin, sen Sandelsin Jaakon?

Alman heijaus keskeytyi hetkeksi, olin jo toiveikas, mutta sitten heijaus jatkui. Alma alkoi hyräillä jotain, ei mitään selkeitä sanoja, mutta tuutulaulu se oli.

– Jaakko Sandels, Sisko, Lahja ja Ritva, luettelin nimet Almalle. – Muistatteko te yhtään, missä päin Amerikkaa he asuivat?

Ei reaktioita. Hukkareissu, käsitin selkeästi. Tämä nainen ei todellakaan ymmärtänyt mitään. Matiaksen ulkonäkökään ei herättänyt hänessä eloon muistoja omasta miehestä tai isästä, ei pojasta, ei kenestäkään. Aloin ymmärtää Matiaksen haulikkofilosofiaa. Tyhjä mieli ei ollut miellyttävä olotila, vaikka siihen ei kipuja tai sairauksia liittyisikään.

– Erärunoelma, yritin vielä.

Se oli seesam aukene! Kukkapuskan heijaus loppui ja Alma tulvahti täyteen tulta. Hän kavahti jaloilleen ja alkoi mäiskiä minua kukkapuskalla.

– Paskaa, puhdasta paskaa, hän sähisi sylki roiskuen. – Silkkaa paskaa, paskaa, paskaa! Valheita! Sikamaisia sepustuksia. Paskaa!

Väistelin puskaa, ja Matias yritti saada mummustaan kiinni. Hoitajat kiirehtivät taltuttamaan Alman ja antoivat merkin, että poistuisimme pikimmiten.  

– Se sai mitä ansaitsi, paskaa! Alma huusi vielä peräämme.

Matias oli hiljaa autoon asti. Hän katsoi minua tuumien ja totesi, että olin todellakin vaarallinen nainen ja aiheutin ihmisissä kummallisia reaktioita.

– Ensin isä ja nyt mummu, Matias sanoi. – Mitähän sinä saat vielä minussakin aikaan?

– Silkkaa puhdasta panohalua, ehdotin muistaessani hänen isänsä spontaanin käytöksen ja nypin rauhallisesti hiuksistani ja kasvoiltani kukkien terälehtiä.

Matias arveli minun olevan oikeassa ja arvosti rehellisyyttäni, mutta juuri nyt en valitettavasti ollut ykkössijalla hänen töissään. Oli tietenkin plussaa minulle, että jaoin hänen kanssaan kohokohdan mummun kanssa. Tämä oli viimeksi puhunut toissa vuonna, mutta tietenkin Matias olisi toivonut saavansa säilyttää mummusta vähemmän ruokottoman kuvan.

– Naisen sielu on arvaamaton, muistutin häntä.

– Ainakin ne kolmetoista kirjastossa, Matias myönsi. – Minä pidän majavista, hän sanoi sitten syvämietteisesti.

– Niin minäkin, vakuutin. – Kivoja talttahampaita.

Hän alkoi nauraa, ja nappasi vielä yhden terälehden otsaltani. Sitten hän käynnisti auton ja palautti minut kirjastoon. Ei piipahdusta syömässä matkan varrella, ei kirjautumista tuntihotelliin, ei hipaisua eikä suudelmaa. Mutta sähköä oli, minä tunsin sen ja malttaisin odottaa pääseväni ykkössijalle hänen työlistallaan. Odotellessa voisin tietenkin hypähdellä naapureiden laitumilla, voisin toki myös menettää mielenkiintoni häneen, mutta sitä en nyt pohtinut. Mietin Alman reaktiota Erärunoelmaan. Mitä siinä oikein oli ollut? Mikä hänen roolinsa sen sivuilla oli?

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.