Mitä mies tarkoitti? Siirsin kä­den pois, mutta hän ei päästänytkään kädestäni irti, vaan painoi sitä itseään vasten.

Viikonloppuna työnsin San­delsin mieles­säni taka-alal­le. Lauantaina olin töissä, ja sopivan tilai­suuden tullen pengoin paikallis­lehden arkistoja ja löysin Mr. Hei­nähanko -kisan, jota naiset olivat muistelleet. Matias Kohonen oli kisannut numerolla kolme. Hän oli ollut vanhin kilpailijoista, ja ih­mettelin, miksi hän oli lähtenyt mukaan. Hän oli ylimielisen nä­köinen mies, jonka siniharmaissa silmissä oli pahanilkisyyttä ja hä­nellä oli heinänkorsi suupielessä roikkumassa. Hänen olemuksensa viestitti, että häntä ei kannattanut yrittää, ja että naiset olivat toisen luokan märehtijiä hänen jaloon karjaansa verrattuna.

Avonainen ruutupaita paljasti tiukat lihakset, ja kuvien miehistä hän oli mieles­täni eniten naisen märkä päiväuni vähättelevästä ilmeestään huoli­matta. Hän oli kuitenkin sijoittu­nut kisassa vasta viidenneksi. Eh­kä äänestäjät, paikalliset naiset ja tytöt, tiesivät, että hän oli oikeas­tikin korskea. Sen vaikutelman minä olin saanut vierailuni aikana. Toki hän vaikutti kiinnostavalta, mutta kisan voiton oli vienyt nuo­ri vaalea mies, jota kuvailtiin salk­karien Nakun kaksoisolennoksi. Naku parka.

Illalla lähdin Helin kanssa baariin. Mietimme ensin naapuri­kaupunkiin menoa, mutta koska emme olleet hetkeen istuneet iltaa paikallisessa kuppilassa, valitsim­me sen. Siellä toki törmäsi asiak­kaisiin, mutta ei juuri ollut pelkoa, että he olisivat tulleet iskumieles­sä keskustelemaan kirjoista. Suu­rin osa heistä kun oli naisia.

Heli oli valmistunut pari vuot­ta myöhemmin kuin minä ja oli ollut aluksi pääkaupunkiseudun kirjastossa. Koti-ikävä oli ajanut hänet takaisin tänne järvimaise­miin, viisaasti kyllä sadan kilo­metrin päähän suvusta, jota hänel­lä piisasi. Tämän tästä joku sisarus tai serkku vieraili hänen luonaan ja kävi näyttäytymässä kirjastossa­kin. Me kirjaston tädit tunsimme jo hyvin Helin suvun vaiheet sa­moin kuin hänen miehensä. Hän rakastui ensi silmäyksellä palavas­ti, ja niin kuin tuollaisessa tulitik­kumaisessa leimahduksessa useimmiten kävi, palo oli nopeas­ti ohi. Heli oli vaalea laiha nainen, olisi halunnut olla rehevä blondi, mutta ilman kalliitta implantteja ja muita kohotuksia se ei onnistui­si.

Me yritimme aina myttyyn menneen rakkauden jälkeen loh­duttaa häntä: jonakin päivänä Se Oikea kosisi häntä. Heli kuitenkin vaipui aina muutaman päivän sy­vään murheen alhoon, mutta piris­tyi sitten kuin vanha sirkushevo­nen, kun hänen tielleen osui uusi mies, joka sai fanfaarit pauhaa­maan korvissa ja sydämen tykyttä­mään. Tällä hetkellä hänellä ei ollut ketään erityistä mielessään, hän odotti kesää lavatansseineen, ja siksi saatoin jutella hänen kanssaan miehistä yleensä.

– Matias Kohonen, Heli nyö­kytteli. – Jylhän komea mies. Eikö se seurustellut vielä jokin aika sit­ten sen lakitoimiston naisen kans­sa? Koivunen&Lämsä&Back? Sel­lainen vaalea asianajaja? Muistan nähneeni ne yhteiskuvassa jossain juhlassa. Nainen oli tyylikäs.

– Mutta siitä ei tullut sen kummempaa, totesin. – Eikä ku­kaan ole korjannut häntä sen jäl­keen, sillä vanha isäntä kauppasi häntä minulle.

– Paljoko lupasi maksaa, että otat peräkamaripojan? Heli nauroi.

– Sata lehmää ja hehtaaria, ar­velin summamutikassa. – Se Mati­as oli jotenkin nihkeä Erärunoel­maa ja sen tekijää kohtaan.

– Tyypillinen isäntä, sen raa­mattu on sääkalenteri.

Heli ei tuntunut tietävän mi­tään golfkenttäsuunnitelmasta, jo­ten en maininnut siitä. Pari tuttua rouvaa tuli juttelemaan ja toinen kysyi, joko kirjastoon oli tullut hä­nen odottelemansa uutuuskirja. Rakkaudesta oli kyse, eikä Heli muistanut tilannetta. Sitten rouvat alkoivat jutella tulevan viikon kirjallisuuspiiristä, jonne oli tulossa vieraaksi oikea kirjailija.

Marja-Leena veti piiriä ja tiesin, että oli ollut työn ja tuskan takana saada kevään viimeiseen kokoukseen mukaan Elävä Kirjailija. Nimi oli vielä yllätys piirin jäsenille ja he yrittivät urkkia tietoa meiltä. Saa­toimme täysin rehellisesti sanoa, ettemme olleet selvillä herra tai rouva X:stä. Naisten mentyä Heli suhahti minulle epäilevänsä, mah­toiko Marja-Leena edes ollut saa­nut ketään lupautumaan paikalle.

– Noloa, jos joutuu pyytämään Ruismaan, Heli irvisti.

Ruismaa oli paikallinen kotiseutuaiheisia kertomuksia julkaissut kirjailija. Hänen kovakantiset teoksensa oli kirjoitettu 80-luvulla, ja sen jälkeen hän ei ollut enää saanut mitään julki isosta kustan­tamosta. Pienkustantamoiden kautta, lähinnä omakustanteina, hän oli julkaissut parin kolmen vuoden välein ohuita novellikoko­elmia. Hän oli aina tuonut lämpi­mäiskappaleen kirjastoon. Harva niitä oli lainannut, mutta poisto­myyntiin emme olleet raaskineet niitä panna.

– Ruismaa on hyvä suustaan, paljon lukenut mies, sanoin Helil­le.

– Saa kyllä keskustelua aikaan.

– Lyttää kaikki menestyneet naiskirjailijat, Heli hymähti. - Mis­tä vetoa, että se kaivaa Sofi Oksa­selle kuopan, jos on mukana.

– Joku sanoi nähneensä Ruis­maan torilla naisen kanssa, Heli muisti.

– Nuori? Nätti? Muusa?

– Nainen oli ollut selin, pitkä tumma tukka ponnarilla ja vaalea kevätpoplari, Heli muisteli. – Ruis­maata päätä pitempi.

Ruismaa oli ikämies, ryhti melko kumara, joten kuka tahansa olisi näyttänyt raamikkaalta hä­nen rinnallaan. Unohdimme Marja-Leenan huolet, kun näimme ovensuussa pari paikallisen lento­pallojoukkueen miestä, jotka tun­simme urheilukuvioista.

Heli ja minä pelasimme naisten harras­tusjoukkueessa sen mukaan, mi­ten työt sen sallivat. Ei tosimieles­sä ollenkaan, mutta toki kävimme kannustamassa miesten joukkuet­ta silloin tällöin kotiotteluissa. Miehet tulivat juttelemaan pöy­täämme ja toinen ehdotteli kau­pungin tanssiravintolaan lähtöä. Helin teki mieli, mutta minua ei tänään kiehtonut. Epäilin, että ra­vintoloissa olisi pilvin pimein isiä sormus lompakossa ottamassa ta­kaisin edellisen viikonlopun äi­tienpäivämenoselibaattiaan.

– Oikein arvattu, toinen pelaa­jatutuistamme virnisti ja taputteli pöydällä olevaa lompakkoaan.

Heli uhrautui miesten seurak­si, toinen oli sentään poikamies. He tilasivat taksin ja lähtivät. Mi­nä jäin vielä tyhjentämään lonke­rolasiani, ja sain kohta seuraksi Asserin. Pomo tästä puuttuikin juttuseurana. Epäluulo heräsi mie­lessäni ja katsoin Asseria hymyttö­mästi. Ei kai hän ollut hankkinut kortteeria täältä?

– Kesä on vuodenajoista suloi­sin, Asser jutteli istuttuaan seurakseni kysymättä, oliko pöydässä vapaata.  

– Olitko ylitöissä? kysyin. En ol­lut nähnyt häntä koko päivänä, mutta hän oli saattanut hautautua kammioonsa, vaikka se ei kuulu­nut hänen tapoihinsa. Hän oli jut­televa ja välittävä esimies, ainakin omasta mielestään.

– Kaupunki, kivierämaa, Asser runoili. – Minä jätin sen.

Niinpä tietysti, huokaisin mielessäni. Hän teki itselleen ja­lansijaa täällä, oli näin lyhyen ajan jälkeen päättänyt, että ottaisi äitiysvapaalla olevan pomomme paikan pysyvästi. Pahin uutinen oli kuitenkin vasta edessä:

– Meistä tuli naapureita, Asser myhäili minulle. – Minä muutin samaan rivitaloon. En seinän taak­se sentään, vaan päätyasuntoon.

Suuni loksahti ammolleen, olin tyrmistynyt, ja Asser näytti tyytyväiseltä. Hän otti pöydällä olevasta suolapähkinäasiasta päh­kinän ja nakkasi sen suuhuni.

– Minä olen allerginen, kähi­sin hänelle ja tartuin molemmin käsin kurkkuuni. Mieli teki puris­taa kädet hänen kurkkunsa ympä­ri ja aiheuttaa hänelle hengenah­distus, pakottaa hänet sanomaan, että laski leikkiä.

– Soitanko minä ambulanssin? Asser kysyi huolestuneena.

Silmäni olivat vesissä, mutta ei suinkaan pähkinöiden vaan kiukun takia. Olin varma, että Asserin muutto aiheuttaisi minulle riesaa. Katsoin häntä tylysti ja kippasin la­sini tyhjäksi.

–Siinä on hyvät suunnistus­maastot ympärillä, Asser totesi.

Eksy metsään, toivoin heti, syököön pedot sinut! Asser jaarit­teli niitä näitä paikan eduista ja kertoi, että päätykaksiossa asunut pariskunta oli lähtenyt eräoppaik­si Lappiin ja jäisi ehkä sille tiel­leen. Heidän kohdallaan toivoin, että jos he eivät kohtaisi karmaise­via petoja, niin tulisivat häntä suo­rana kotiin sääskiä pakoon.

– Mitä sinä sait selville Koho­silta? Asser kysyi sen, mitä en olisi halunnut hänen kysyvän.

Selitin hänelle lyhyesti Lauri Kohosen muistelmat Sandels Juniorista ja Asser näytti pettyneeltä. Hän vihjaili, että vanhan talon ul­lakolla voisi olla kaikenlaisia ark­kuja ja laatikoita, joissa Erärunoel­ma voisi lymytä. Sanoin suoraan, että senlaatuisen tutkimuksen hän saisi suorittaa itse.

– Luitko sinä ne Sandelsin erä­jutut? Ne kopiot? kysyin Asserilta.

– Tietenkin, hän väitti. – Poi­kamaista hauskaa jutusteltua.

– Ala-astemielisen aikuisen. Se runoelma ei voi olla parempi, koska hänen tasonsa oli noin sur­kea jo niissä tarinoissa.

– Ihminen voi antaa sielunsa palaa, Asser väitti. – Ja yltyä ihmeisiin.

Minä epäilin, kiitin seurasta ja nousin pöydästä. Valitettavasti hänkin nousi ja tietenkin myös hän oli liikkeellä pyörällä, ja niin ajelimme keskustasta yhteiseen kotitaloomme metsän poikki. Ilta oli leppeä ja kaunis, valkovuokot kutsuvana mattona metsikössä, mutta Asserin seurassa en aikonut kelliä siellä. Loppumatkalla Asser ehdotti, että tulisin nauttimaan lasillisen tyrnimehua hänen muut­tonsa kunniaksi. Kiitin ja valitin väsymystä, en ollut hyvää seuraa.

– Joku toinen kerta sitten, As­ser sanoi iloisesti. – Tyrni kyllä voisi tehdä sinulle hyvää, se auttaa kevätväsymykseen.

Hymyilin kankeasti ja mieli teki kysyä, mikä auttaisi karkottamaan päällekäyvän pomon. Menin omalle puolelleni ja olin levoton. Miehet aiheuttivat liikaa päänvai­vaa tällä hetkellä. Sandels etenkin. Menin päätteelle ja painoin nap­pia. Kuvaruutuun tulvahti kuva Matias Kohosesta heinänkorsi suussa. Olin jostain syystä siirtä­nyt sen työpaikan koneelta omal­leni. Mikä hänessä oli vikana, ettei asianajaja ollut huolinut häntä?

Sunnuntaina pääkoppani kaipasi tuuletusta. Olin nähnyt unta Sandels Juniorista ja Asseris­ta. He olivat olleet yhdessä methonen, joka oli ollut minotauros­mainen härän ja miehen sekoitus lehmälaumansa kärjessä. Minä olin leijunut valkovuokkokedolla, kun Matias lehmineen oli rymistä­nyt kohti metsästäjät kannoillaan. Punainen tuli silmissä Matias oli painanut sarvipäisen päänsä ja ol­lut valmis seivästämään minut, ei­vätkä Asser ja Sandels ehtisi sur­mata häntä ajoissa. Heräsin auton­torvenkaltaiseen huutoon. Fasaa­ni, ymmärsin ja yritin vielä palata uneen, vaikka minua kammotti ajatus, että minut pelastaisi joko Asser tai Sandels. Uni kuitenkin oli väistynyt, ja kahvin juotuani lähdin ajelemaan pyörällä.

Sää oli puolipilvinen, mutta en uskonut saavani sadetta niskaani. Kiertelin lähiseutuja ja ostin jääte­lön auki olevalta kioskilta. Jonkin ajan kuluttua sain päähänpiston käydä hautausmaalla. Sandels tiukkailmeisine vaimoineen oli haudattu sinne, mutta miten oli Juniorin laita? Ehkä hänkin olisi siellä jossain, vai voisiko hän olla vielä elossa? Periaatteessa voisi, sillä näkemäni metsästyskuvan perustella hän oli 50-luvulla ollut vielä alle kolmenkymmenen, eli olisi tänään kahdeksankympin tie­noilla. Asserin mieleen ei ollut juolahtanut, että Erärunoelman tekijä voisi olla olemassa vielä. Hän voisi lähettää minut kiertele­mään Suomen vanhainkoteja. Oli­si sulka hänen hattuunsa, jos näyt­telyn avajaisissa kököttäisi itse mahtimiehen veljenpojanpoika.

Kirkko oli vanha puukirkko, sisustukseltaan sievä ja kodikas. Olin nähnyt siellä useita lasten­kerhojen pääsiäis- ja joulunäytel­miä, ja tunsin hyvin pastori Eero Paasion. Hän oli mukava mies ja ilahduin, kun näin hänet hautaus­maalla. Hän seisoi sammaloitu­neen paaden vieressä ja kasvoilla oli miettiväinen ilme. Se katosi, kun hän huomasi minut. Kerroin Asserin hankkeesta koota näyttely Sandels Juniorin töistä ja että kaikki tieto olisi suuri apu.

– Sandelsit, Eero nyökkäsi.

–Heidän sukuhautansa on kello kahdessa.

Eero lähti ripein askelin koil­lisnurkkausta kohti ja minä har­poin perässä. Päädyimme leveän mustan kiven ääreen, jossa oli muutamia nimiä, Johan Sandels ja hänen vaimonsa alimmaisina. Ni­met olivat himmeällä kullalla ja Eero kertoi, että kivi oli kunnos­tettu kymmenkunta vuotta sitten. Johan siis oli ollut sukunsa viimei­nen tällä kirkkomaalla, totesin mielessäni. Häntä ennen oli hau­dattu muutaman vuoden nuorem­pi mies, varmaan veli, jonka pojan­poikaa metsästin. Mutta missä oli veljenpoika, Juniorin isä?

– Hän muutti aikoinaan Ame­rikkaan, Eero tiesi. –Minä pengoin joskus kunnanjohtajan pyynnöstä tätä sukua, tehtiin jotain historiik­kia. Siitä on jo aikaa parikymmen­tä vuotta, ja silloin piti vielä selail­la vanhoja kirkonkirjoja.

– Se oli työlästä, arvelin.

– No, mielenkiinnosta minä sitä tein, Eero hymyili. – Löysin suomalaisseuduilta veljenpojan ja hänen jälkeläisensä.

– Oliko heitä useita? hämmäs­tyin.

– Muistaakseni kolme tyttöä ja yksi poika.

– Tämä, joka palasi Suomeen ja alkoi kirjoitella erätarinoita, täsmensin ja Eero nyökkäsi.

– Hänen virallinen nimensä oli Jack, Eero jatkoi. – Varmaan muun­nos Jaakosta, sitä nimeä hän aina­kin käytti täällä Suomessa. Ja kie­len hän tuntuu hallinneen hyvin.

– Ainakaan Kohosen vanha isäntä ei maininnut mitään ameri­kan nuotista, huomautin.

– Tuskin vanhemmat olivat osanneet englantia muuttaessaan, ja kun suomalaisseudulla asuivat, niin äidinkieli pysyi sujuvasti käy­tössä, Eero arveli. – Mikä sitten ajoi Jaakko Sandelsin takaisin tän­ne, sitä minä en osaa sanoa.

Muistin, että Sandels Junior oli toiminut silloisessa kartanossa kotiopettajana. Lauri Kohonen oli muistellut hänen opettaneen ruot­tahtonut nähdä, mistä oli kotoisin ja katsoa, voisiko asettua juuril­leen. Hän oli kuitenkin kadonnut kuin tuhka tuuleen muutaman vuoden jälkeen, ja Eero epäili hä­nen palanneen Amerikkaan tai toi­seen englanninkieliseen maahan.

– Voi hän toki olla kullanhuu­tojana Lapissa, Eero naurahti.

– Mutta jotenkin epäilen sitä, vaikka hän erämies olikin.

– Ei kovin kaksinen lehtipaki­noiden perusteella, vahvistin.

Eero oli yrittänyt löytää vielä tietoja miehestä ja hänen sisaris­taankin, mutta ei ollut enää onnis­tunut. Eikä aikakaan ollut riittä­nyt perinpohjaiseen tutkimuk­seen, oma perhe oli vaatinut osan­sa. Nyt lapset olivat aikuisia, ja hän mietti, että voisi käväistä vie­lä Sandelsien jäljillä. Tietotekniik­ka oli edistynyt noista vuosista ja hyvinkin hän voisi törmätä Jack-Jaakko Sandelsiin. Hän lupasi il­moitella, jos saisi selville uutta.

Eero palasi kirkkoon, ja minä kiertelin vielä käytävillä. Eilen oli ollut parit hautajaiset, muistin paikallislehdestä. Äkkiä huoma­sin, että joku lähestyi sinivoittois­ta kukkakumpua. Tulija oli pitkä laiha mies vaaleassa takissa ja lierihatussa, ja hänessä oli jotain tuttua. Jäin seuraamaan hänen tu­loaan ja näin hänen käsissään ison valkovuokkokimpun. Hän laski sen kukkakeon ylimmäksi, seisoi hetken hiljaa ja käveli pois, enkä uskonut hänen huomanneen mi­nua. Se outo mies pystymetsästä. Kuka hän oli? Miten hän liittyi As­si Simoseen tai Kalle Pitkäseen?

Mies osoittautui kotiseutukirjailija Ruismaan serkun po­jaksi ja Marja-Leenan kirjallisuus­piirin yllätysvieraaksi. Nämä fak­tat saimme kuulla Marja-Leenalta juuri ennen tilaisuuden alkua, kun hän vähän hermostuneena pälyili kelloa ja kirjaston ovea. Vieras oli luvannut tulla hyvissä ajoin, mutta piti Marja-Leenaa jännityksessä melkein esityksen alkuun asti. Hän livahti kirjastoon ujon oloisena, ja hänet nähdessäni oletin vaistomaisesti, että hänellä olisi ollut kimp­pu valkovuokkoja kädessään. Hä­millään hän ilman muuta oli, ja Marja-Leena pyydysti hänet nope­asti käteltäväksi eikä ollut päästää miestä ollenkaan irti. Hän talutti miehen parven kokoustilaan, mis­sä kirjallisuuspiiri odotteli. Olin utelias miehen suhteen.

Poninhännästä tajusin, että hän oli se pitkä ”nainen”, jonka seurassa Ruismaa oli nähty torilla. Poninhäntää en ollut aiemmin huomannutkaan, se oli aina ollut takana ja hautaus­maalla hatun alla. Mutta kaidat kasvot tunnistin hautausmaalta, ja kun hänen katseensa osui minuun, näin, että hän muisti minut joko sittenkin sieltä tai metsästä.

– Hyvät naiset ja herra, Marja-Leena aloitti kymmenpäiselle lu­kupiirille, jossa tällä kertaa oli se­assa myös paikallislehden kulttuuritoimittaja ja kuvaaja. – Mi­nulla on ilo ja kunnia esitellä teille Kasimir Ruismaa, runoilija.

Yleisö kohahti ja minä hain kiivaasti aivonystyröistäni Kasi­mir Ruismaan nimeä ja selasin mielessäni kustantamojen syksyn uutuuskirjoja esitteleviä kataloge­ja. Ei yhtään osumaa, mutta nimikkeitä oli ollut niin paljon, että teos oli voinut mennä ohi silmieni. Ehkä kirja oli päätetty ottaa mu­kaan syksyn ohjelmaan vasta, kun esite oli mennyt painoon. Vai oliko se omakustanne sukulaissedän tyyliin? Marja-Leena jatkoi paljas­tamalla, että Kasimirin esikoisru­noteos ilmestyisi elokuussa ja Ka­simir kertoisi siitä ja sen synnystä meille ja lausuisi muutamia runo­ja. Kasimir kalpeni liidunvalkoi­seksi. Hän jännitti, ja pelkäsin hä­nen poistuvan pyörtymällä.

– Oletko sinä sukua meidän Ruismaalle? joku ehättikin kysyä.

Kasimir rentoutui pari astetta vastatessaan niin helppoon kysymykseen. Hänen äitinsä Lilli oli meidän Ruismaamme serkku, ja kun Kasimir oli saanut tietää ru­nojensa julkaisusta, hän oli toden­nut, että runoilijanimeksi sopisi paremmin hänen toinen ristimäni­mensä ja äidin tyttönimi. Arkini­meään hän ei suostunut paljasta­maan. Hän oli nyt Kasimir Ruis­maa ja nimi siivitti häntä kirjoitta­maan sydän palaen.

– Onnea Lillille, joku nainen hönkäisi ja Kasimir katsoi häntä oudoksuen. – Nimipäivä tänään, nainen lisäsi hersyvästi.

– Niin, Kasimir oli muistavi­naan ja väitti lähettäneensä äidil­leen onnittelurunon tekstarina.

– Oikea nimi on Mika Myöhä­nen, selvisi yhdeltä kustannustoimittajatutulta, Heli piipahti supi­semassa minulle kesken tilaisuuden ja palasi lainaustiskin ääreen.

Melkein kuin formulakuski. Se laji olisi kyllä ollut runoja kannattavampi, mietin Marja-Leenan johdatellessa runoilijaa kuvailemaan teostaan. Mutta yleisön mie­leen hän toki oli, vastasi kuvaa ro­manttisesta nääntyneestä taiteili­jasta. Lopulta Kasimir pääsi koho­kohtaan, lausumaan runojaan. Se sujui häneltä paremmin kuin muu esiintyminen.

– Minä, hän aloitti. – Minä olen töhkää sinun kynsiesi alla. Minä olen likaiset laikut pyyh­keessä. Minä, minä olen alfa, bee­ta ja gamma. Minä olen sinulle ra­kas, enkä minä peittele halujani. Minä olen levoton flamma, jolko­tan omia polkujani.

Yleisö kuunteli mykkänä, vain toimittajan kynä rapisi paperilla kiivaasti ja kuvaajan salama väl­kähteli. Flamma? Outoja sanoja, mietin runon sanomaa. Töhkän kynsien alla ymmärsin, mutta muuten runon sisältö jäi minulle arvoitukseksi. Nuoren miehen paatosta ja tuskaa, ei hitustakaan itseironiaa eikä huumoria. Epäilin, ettei Kasimir pärjäisi kovin hyvin vuoden esikoiskirjamittelöissä.

– Kovin minäkeskeistä, totesin Helille liityttyäni hänen seuraansa tiskin ääreen.

– Mistä Marja-Leena mahtoi kaivaa hänet? Heli ihmetteli.

Siihen en osannut vastata. Me­nin selaamaan parin viime viikon paikallislehtiä ja löysin Kasimir Ruismaan nimen Assi Simosen, omaa sukua Myöhäsen surijoista. Marja-Leena oli näppäränä naise­na laskenut päässään yhteen yksi ja kaksi ja saanut vastaukseksi ru­noilijan, ja ehkä hän oli pannut ni­men merkille jo jossain luettelos­sa. Hän kukitti Kasimirin vaalean­punaisilla ruusuilla ja jatkoi sitten piirin kanssa Yatesin Revolutiona­ry Roadin käsittelyä.

Kasimir Ruismaa meni ruusu­puskineen lukusaliin ja selaili il­maisjakelulehteä. Minut nähdes­sään hän hymyili ja toivoi, etten ollut pelästynyt häntä metsikössä. Hän oli vain vajonnut niin omiin ajatuksiinsa, että oli varmasti tuo­nut mieleen Frankensteinin hirvi­ön. Pikemminkin askeettisen lah­kolaissaarnaajan, ajattelin katsel­lessani hänen sileää päätä nuole­vaa tukkaansa.

– Mikä sinut toi tänne? Hauta­jaisetko? kysyin suoraan.

– Tavallaan, Kasimir myönsi ja huokaisi syvään. – Mutta en minä osallistunut. Ne ovat niin ahdista­via tilaisuuksia. Minä vein kukat kummitädilleni myöhemmin.

En sanonut nähneeni hänet silloin, ja hänkin tuntui ajattele­van, että täällä kaikki tiesivät tois­tensa asiat. Hän piristyi hetken kuluttua ja sanoi lomailevansa äi­dinserkkusetänsä luona. Hän oli tarjonnut Kasimirille kesän ajaksi pihamökin oleskelua ja kirjoitta­mista varten. Koska Kasimir kai­pasi rauhaa kiivaan runoteoksen työstämisen päälle, hän oli ottanut kutsun vastaan. Pikkuhiljaa hän uskoi latautuvansa uusien runojen henkeen. Puhuessaan hän katseli minua kiinteästi ja pyysi ykskaks minua ottamaan silmälasit pois.

– Sammalkeiju, hän hengähti. – Metsän henki.

Panin lasit takaisin ja toivotin hänelle miellyttävää oleskelua Sandelsin mailla. Hän oli ymmäl­lään, mutta en selittänyt. Hän poistui parinkymmenen minuutin kuluttua ja lähtiessään hän tuli lastenpuolen kautta, missä juuri keskustelin hevoskirjoista parin tytön kanssa. Hän pysähtyi vieree­ni, katsoi minua totisena, suuteli yhtä ruusuista kevyesti ja ojensi sen sitten minulle. Tämän tehtyään hän kääntyi ja käveli ulos.

Minä en tiennyt, mitä ajatella miehen käytöksestä. Vein kukan keittiöön, ja kun Marja-Leena näki sen myöhemmin, sanoin löytänee­ni sen salista ja että se varmaan oli tipahtanut Kasimirin kimpusta.

– Suloinen mies, Marja-Leena hymyili. – Naiset vertasi häntä Di Caprioon, kun hän oli lähtenyt.

– Penikka, minä sanoin.

– On se jo kaksiviisi, Marja-Lee­na puolusteli.

– Me ollaan tätejä sen silmissä, naurahdin.

Ruusu hampaissa lähdin omal­le osastolleni, ja naiset luulivat mi­nun hurahtaneen Kasimirin runoi­hin. En ollut, enkä itse mieheen­kään. Kunhan vain hassuttelin, ja kun Asser tuli minua vastaan mat­kalla, häntä huvitti niin suuresti keekoiluni, että hän alkoi viedä minua tangon askelin eteenpäin. Mikä keväthulluus häneen oli iske­nyt? Pystymetsän ruusuritarista puhumattakaan. Kuka seuraavaksi käyttäytyisi syyntakeettomasti?

Lauri Kohonen tietenkin. Menin loppuviikolla käymään maatilalla ja verestämään hänen ajatuksiaan Sandels Juniorin Ame­rikan-yhteyksistä. Olin varma, että muisti voisi palata pätkittäin, ja Lauri saattaisi saada mieleensä, kenelle Junior oli lahjoittanut ru­noelmiaan. Voisimme saada yhden kappaleen hänen sukulaisiltaan, jos Eero onnistuisi jäljittämään heidät. Puhkuin intoa, ja mieli teki matkalla poiketa patistamassa Ee­roa kirkkoherranvirastossa, mutta onneksi järki esti minua.

Pukeuduin vierailua varten taas kukkamekkoon ja letitin tuk­kani, Lauri Kohonen oli pitänyt vanhanaikaisesta tyylistä, ja kier­sin vielä letin pään ympäri seppe­leeksi. Olin tietenkin soittanut tulostani etukäteen ja hän oli hy­laan, eikä hän ehtinyt viettää aikaa isänsä kanssa.

Lauri Kohonen tuli minua vas­taan pihalle touhukkaana esspu päällä. Hänessä oli samaa ryhtiä kuin Mr. Heinähanko -pojassaan, mutta kiloja puolta enemmän. Hän kertoi päättäneensä paistaa räiskäleitä ja johdatti minut talon takasivun puolelle, missä oli kau­nis huvimaja sireenipuiden siimeksessä. Siellä oli pieni liesi, ja tuli paloi sen pesässä. Huomasin, että isäntä oli kattanut pöydälle kahvitarvikkeet sekä useita hillo­purkkeja, kermavaahtoakin oli.

– On pitänyt opetella kaiken­laisia taitoja, kun rouva lähti, hän sanoi olkansa yli ja kaatoi taikinaa pannulle. – Matiaksesta ei ole ko­kiksi, minä hoidan gourmet-puo­len. Kalojen kanssa olen taiteilija!

Hymyilin ja myöntelin hänen puheitaan. Kysäisin tilan apuväes­tä ja hän kertoi, ettei Matias toki mikään ihmemies ollut.

– Ei yliluonnollisia kykyjä teh­dä viittä asiaa yhtä aikaa, Lauri Kohonen hörähti. – Meillä on apuna opiskelijoita kunnan maatalousop­pilaitokselta. Karjaa Matiaksen alaisuudessa hoitaa ihan aito kar­jakko, pitkään alalla ollut leskirou­va. Kunnon Justiina.

Miehen äänessä käväisi pieni kunnioittavan pelokas vivahdus. Mieleeni tuli heti vanhojen Pekka Puupää-elokuvien tomera nainen, kädet puuskassa ja kourassa kau­lin. Nähtävästi Kohosen tilan Jus­tiina piti karjan lisäksi myös mie­het ruodussa. Kahviveden kuume­tessa Lauri Kohonen paljasti, että ero vaimosta oli loppusuoralla.

– Löysi sieltä Kanarialta Ma­noliton, mies virnuili. – Lipevän latinon. On töissä sen baarissa ja hoitelee suomalaiset asiakkaat. Tarjoilee kossun kera kotitekoisia lihapullia ja makaronilaatikkoa.

– Sitä ollaan sitten kohta sink­kuja pojan rinnalla, naurahdin.

Lauri Kohonen hekotteli ja sa­noi, että alkaisi ehkä kilvoitella pojan kanssa siitä, kumpi ensin akottuisi. Hän pani kahvin pannuun ja kysyi, milloin olin viimek­si juonut tulella keitettyä sump­pia. En muistanut, ja hän jatkoi, että silloin muinoin hänen isänsä ja Sandels Junior olivat aina keit­täneet kahvia nuotiolla metsästyk­sen lomassa. Siitä pääsinkin kysy­mään, oliko hän tietoinen Sandel­sin Amerikan-yhteyksistä.

– Kyllä siitä kotona puhetta oli, Kohonen sanoi otsa rypyssä. – Äiti päivitteli, että miksi mies oli hylännyt rikkaan lännen maan ja palannut tänne hanttihommiin.

– Mainitsiko hän Sandelsin omaisia? Siskoja tai veljiä? kysyin ja lastasin kermaa räiskäleelle ja samalla siirryin penkillä vaivihkaa kauemmas isännästä. Hän oli is­tuutunut turhan lähelle minua.

– Isä tietäisi, mutta hän on ollut jo pitkään manan majoilla. Tarvit­taisiin selvänäkijää, että häneen saisi yhteyden. Tai spiritismiä.

Sellaiseen en aikonut ryhtyä. Isäntä nousi ja katsoi, oliko kahvi selvinnyt ja kaatoi meille pannus­ta. Taas hän istui tiiviisti viereeni ja aloin tuntea oloni hankalaksi. Sulloin räiskälettä suuhuni ja huuhdoin paloja tulikuumalla kahvilla. Olin polttaa suuni, ja kun tunsin isännän kämmenen laskeu­tuvan polveni päälle, olin vetää palan kurkkuun.

– Teidän äitinne on myös kuol­lut? kysyin hätäisesti.

– Sano Lauri vaan, hän kehotti ja jatkoi: – Elämältä kuollut. Äiti voisi tietää asioita, mutta hän ei ole tässä maailmassa.

Mitä mies tarkoitti? Siirsin kä­den pois, mutta hän ei päästänytkään kädestäni irti, vaan painoi sitä itseään vasten.

Herrajumala, aikoiko papparainen kähmiä itse­ään käteni avulla?

– Niin suloiset sormet!

Suloisten sormien teki mieli kipristyä isännän sukukalleuksien ympärille ja puristaa niin, että ukolta olisi päässyt itku. Väänsin käteni irti ja pyysin lisää kahvia. Isäntä nousi kankeasti, mutta kih­distä se ei johtunut, vaan ehtoisas­ta erektiosta. Essu pömpötti pal­jastavasti ja kun hän oli kaatanut lisää kahvia, päätin että kumoaisin nen äitinsä vielä elossa vai ei, läh­tisin pikavauhtia kotiin.

– Sinun äitisi, missä maail­massa hän on? kysyin pinnistetyn kohteliaasti.

– Hän elää armon aikaa.

– Niin?

– Hän potee dementiaa ja asuu hoitokodissa, Lauri Kohonen sel­vensi. – Paikan nimi on Armon Ai­ka. Äiti ei tunne enää ketään, mut­ta tietenkin minä käyn katsomassa häntä usein. Matiaksen kanssa.

Armon Aika, painoin nimen mieleeni ja kiitin isäntää vaivannäöstä ja avusta. Hänen silmänsä al­koivat taas pilkahdella, nähtävästi hän katsoi, että viralliset asiat oli suoritettu ja nyt siirryttäisiin va­paalle. Lähdin kävelemään taloa kohti, ja isäntä kiirehti astelemaan rinnallani ja asetti hetken kuluttua kätensä vyötärölleni. Oli hankala kävellä ja kiemurrella eroon hänes­tä. Suu muiski minua kohti ja hän soperteli, että oli heti ymmärtänyt minun olevan kypsän miehen pau­loissa. Löisin kohta, jos hän ei muuten tokenisi.

– Jaaha, Viagra-Ville taas vauh­dissa!

Römeä naisääni kuului pieni­kokoiselle huivipäiselle naiselle. Hän seisoi kädet puuskassa, val­koisessa työtakissa ja isot sontai­set saappaat jaloissa muutaman metrin päässä. Tuima katse hyydytti isännän ja kädet irtosivat. Katse, jonka nainen loi minuun, oli epäystävällinen. Kipitin nope­asti naisen ohi ja kuulin hänen al­kavan torua isäntää kuin pikku­poikaa. Olin varma, että saarnansa päätteeksi hän tönisi Kohosen si­sään ja panisi nurkkaan häpeä­mään. Tähän taloon en enää ikinä astuisi minkään syyn takia, sen päätin sillä silmänräpäyksellä.

Etupihalla törmäsin Matias Kohoseen. Hän seisahtui pyöräni viereen ja katseli huvittuneena. Tajusin, että hän oli nähnyt kaiken pihalla tapahtuneen. Ehkä peräti lähettänyt Justiinan avukseni.

– Viagra-Ville, sanoin totisena. – Se on aika ilkeästi sanottu.

– Vaikka olisi totta? Matias naurahti.

– Konstit on monet, tuumasin ja katsoin häntä. - Armon Aika, sa­noin sitten kokeilevasti.

– Mummun kammio, hän nyökkäsi. – Ei kai tämä liity siihen olutäijään?

– Olut? Niin, Sandels, älysin. – Mummusi tapasi hänet ja voisi tietää hänestä jotain.

– Niin sinä luulet, Matias huo­kaisi ja heinänkorsi siirtyi toiseen suupieleen. – Hän ei muista kuka on, ihminen vai eläin, eikä ole tun­tenut ketään enää vuosiin. Hän elää kituuttaa, ja jos hänellä olisi joskus kirkas hetki, hän etsisi taa­tusti haulikon ja lentäisi pilvelle.

– Tai seinille, hymyilin vinosti. – Niinkö sinä tekisit?

– Ihan varmasti, Matias va­kuutti. – Mummun luona käymi­nen on hukkareissu.

– Mutta hänen luonaan voi vierailla?

– Tottakai voi, mutta et sinä siitä mitään kostu, Matias totesi.

– Mummusi voi olla eri maata kuin isäsi, sanoin ja panin avai­men pyörän lukkoon.

– Isän kanssa ei äitikään kos­tunut, Matias tuumasi.

– Toivottavasti pojassa on pol­vi parantunut, lausuin paatoksella.

– Vielä virtaa, Matias iski mi­nulle silmää. – Mutta mummusta, hän jatkoi sitten asiallisesti. – Mi­nulla on tarkoitus käydä Armon Ajassa ensi viikon torstaina. Jos tahdot, voit lähteä mukaan. Et si­nä kyllä siitä. . .

– Mitään kostu, minä lisäsin ja hän nyökkäsi.

Ehkä en, mutta uteliaisuuteni oli lisääntynyt. Automatkan aika­na ehtisin tunnustella maaperää. Mikä hän oikein oli miehiään? Ke­säheilaksi ainakin ihan kelvolli­nen, hakkasi mennen tullen isän­sä, Asserin ja Kasimir Ruismaan.

– Sovittu, hän nyökkäsi ja otti heinänkorren suustaan, ja työnsi sen sitten minun suupieleeni.

– Minä soittelen lähdöstä, hän lupasi ja lähti takaisin navettaan.

Minä pureskelin heinänkortta ja hetken tunsin itseni autuaaksi lehmäksi. Ensin hampaissa ruusu ja nyt risu, mitä seuraavaksi? Tuhkaa, timantteja? Vielä virtaa, muistin sitten, ja sulloin kypärän päähäni. Torstaihin oli monta päivää, ehkä ehtisin ratkaista Sandels Juniorin arvoituksen ennen sitä, enkä tarvitsisi mummun apua. Ehkä en...

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla