Mitä mies tarkoitti? Siirsin kä­den pois, mutta hän ei päästänytkään kädestäni irti, vaan painoi sitä itseään vasten.

Viikonloppuna työnsin San­delsin mieles­säni taka-alal­le. Lauantaina olin töissä, ja sopivan tilai­suuden tullen pengoin paikallis­lehden arkistoja ja löysin Mr. Hei­nähanko -kisan, jota naiset olivat muistelleet. Matias Kohonen oli kisannut numerolla kolme. Hän oli ollut vanhin kilpailijoista, ja ih­mettelin, miksi hän oli lähtenyt mukaan. Hän oli ylimielisen nä­köinen mies, jonka siniharmaissa silmissä oli pahanilkisyyttä ja hä­nellä oli heinänkorsi suupielessä roikkumassa. Hänen olemuksensa viestitti, että häntä ei kannattanut yrittää, ja että naiset olivat toisen luokan märehtijiä hänen jaloon karjaansa verrattuna.

Avonainen ruutupaita paljasti tiukat lihakset, ja kuvien miehistä hän oli mieles­täni eniten naisen märkä päiväuni vähättelevästä ilmeestään huoli­matta. Hän oli kuitenkin sijoittu­nut kisassa vasta viidenneksi. Eh­kä äänestäjät, paikalliset naiset ja tytöt, tiesivät, että hän oli oikeas­tikin korskea. Sen vaikutelman minä olin saanut vierailuni aikana. Toki hän vaikutti kiinnostavalta, mutta kisan voiton oli vienyt nuo­ri vaalea mies, jota kuvailtiin salk­karien Nakun kaksoisolennoksi. Naku parka.

Illalla lähdin Helin kanssa baariin. Mietimme ensin naapuri­kaupunkiin menoa, mutta koska emme olleet hetkeen istuneet iltaa paikallisessa kuppilassa, valitsim­me sen. Siellä toki törmäsi asiak­kaisiin, mutta ei juuri ollut pelkoa, että he olisivat tulleet iskumieles­sä keskustelemaan kirjoista. Suu­rin osa heistä kun oli naisia.

Heli oli valmistunut pari vuot­ta myöhemmin kuin minä ja oli ollut aluksi pääkaupunkiseudun kirjastossa. Koti-ikävä oli ajanut hänet takaisin tänne järvimaise­miin, viisaasti kyllä sadan kilo­metrin päähän suvusta, jota hänel­lä piisasi. Tämän tästä joku sisarus tai serkku vieraili hänen luonaan ja kävi näyttäytymässä kirjastossa­kin. Me kirjaston tädit tunsimme jo hyvin Helin suvun vaiheet sa­moin kuin hänen miehensä. Hän rakastui ensi silmäyksellä palavas­ti, ja niin kuin tuollaisessa tulitik­kumaisessa leimahduksessa useimmiten kävi, palo oli nopeas­ti ohi. Heli oli vaalea laiha nainen, olisi halunnut olla rehevä blondi, mutta ilman kalliitta implantteja ja muita kohotuksia se ei onnistui­si.

Me yritimme aina myttyyn menneen rakkauden jälkeen loh­duttaa häntä: jonakin päivänä Se Oikea kosisi häntä. Heli kuitenkin vaipui aina muutaman päivän sy­vään murheen alhoon, mutta piris­tyi sitten kuin vanha sirkushevo­nen, kun hänen tielleen osui uusi mies, joka sai fanfaarit pauhaa­maan korvissa ja sydämen tykyttä­mään. Tällä hetkellä hänellä ei ollut ketään erityistä mielessään, hän odotti kesää lavatansseineen, ja siksi saatoin jutella hänen kanssaan miehistä yleensä.

– Matias Kohonen, Heli nyö­kytteli. – Jylhän komea mies. Eikö se seurustellut vielä jokin aika sit­ten sen lakitoimiston naisen kans­sa? Koivunen&Lämsä&Back? Sel­lainen vaalea asianajaja? Muistan nähneeni ne yhteiskuvassa jossain juhlassa. Nainen oli tyylikäs.

– Mutta siitä ei tullut sen kummempaa, totesin. – Eikä ku­kaan ole korjannut häntä sen jäl­keen, sillä vanha isäntä kauppasi häntä minulle.

– Paljoko lupasi maksaa, että otat peräkamaripojan? Heli nauroi.

– Sata lehmää ja hehtaaria, ar­velin summamutikassa. – Se Mati­as oli jotenkin nihkeä Erärunoel­maa ja sen tekijää kohtaan.

– Tyypillinen isäntä, sen raa­mattu on sääkalenteri.

Heli ei tuntunut tietävän mi­tään golfkenttäsuunnitelmasta, jo­ten en maininnut siitä. Pari tuttua rouvaa tuli juttelemaan ja toinen kysyi, joko kirjastoon oli tullut hä­nen odottelemansa uutuuskirja. Rakkaudesta oli kyse, eikä Heli muistanut tilannetta. Sitten rouvat alkoivat jutella tulevan viikon kirjallisuuspiiristä, jonne oli tulossa vieraaksi oikea kirjailija.

Marja-Leena veti piiriä ja tiesin, että oli ollut työn ja tuskan takana saada kevään viimeiseen kokoukseen mukaan Elävä Kirjailija. Nimi oli vielä yllätys piirin jäsenille ja he yrittivät urkkia tietoa meiltä. Saa­toimme täysin rehellisesti sanoa, ettemme olleet selvillä herra tai rouva X:stä. Naisten mentyä Heli suhahti minulle epäilevänsä, mah­toiko Marja-Leena edes ollut saa­nut ketään lupautumaan paikalle.

– Noloa, jos joutuu pyytämään Ruismaan, Heli irvisti.

Ruismaa oli paikallinen kotiseutuaiheisia kertomuksia julkaissut kirjailija. Hänen kovakantiset teoksensa oli kirjoitettu 80-luvulla, ja sen jälkeen hän ei ollut enää saanut mitään julki isosta kustan­tamosta. Pienkustantamoiden kautta, lähinnä omakustanteina, hän oli julkaissut parin kolmen vuoden välein ohuita novellikoko­elmia. Hän oli aina tuonut lämpi­mäiskappaleen kirjastoon. Harva niitä oli lainannut, mutta poisto­myyntiin emme olleet raaskineet niitä panna.

– Ruismaa on hyvä suustaan, paljon lukenut mies, sanoin Helil­le.

– Saa kyllä keskustelua aikaan.

– Lyttää kaikki menestyneet naiskirjailijat, Heli hymähti. - Mis­tä vetoa, että se kaivaa Sofi Oksa­selle kuopan, jos on mukana.

– Joku sanoi nähneensä Ruis­maan torilla naisen kanssa, Heli muisti.

– Nuori? Nätti? Muusa?

– Nainen oli ollut selin, pitkä tumma tukka ponnarilla ja vaalea kevätpoplari, Heli muisteli. – Ruis­maata päätä pitempi.

Ruismaa oli ikämies, ryhti melko kumara, joten kuka tahansa olisi näyttänyt raamikkaalta hä­nen rinnallaan. Unohdimme Marja-Leenan huolet, kun näimme ovensuussa pari paikallisen lento­pallojoukkueen miestä, jotka tun­simme urheilukuvioista.

Heli ja minä pelasimme naisten harras­tusjoukkueessa sen mukaan, mi­ten työt sen sallivat. Ei tosimieles­sä ollenkaan, mutta toki kävimme kannustamassa miesten joukkuet­ta silloin tällöin kotiotteluissa. Miehet tulivat juttelemaan pöy­täämme ja toinen ehdotteli kau­pungin tanssiravintolaan lähtöä. Helin teki mieli, mutta minua ei tänään kiehtonut. Epäilin, että ra­vintoloissa olisi pilvin pimein isiä sormus lompakossa ottamassa ta­kaisin edellisen viikonlopun äi­tienpäivämenoselibaattiaan.

– Oikein arvattu, toinen pelaa­jatutuistamme virnisti ja taputteli pöydällä olevaa lompakkoaan.

Heli uhrautui miesten seurak­si, toinen oli sentään poikamies. He tilasivat taksin ja lähtivät. Mi­nä jäin vielä tyhjentämään lonke­rolasiani, ja sain kohta seuraksi Asserin. Pomo tästä puuttuikin juttuseurana. Epäluulo heräsi mie­lessäni ja katsoin Asseria hymyttö­mästi. Ei kai hän ollut hankkinut kortteeria täältä?

– Kesä on vuodenajoista suloi­sin, Asser jutteli istuttuaan seurakseni kysymättä, oliko pöydässä vapaata.  

– Olitko ylitöissä? kysyin. En ol­lut nähnyt häntä koko päivänä, mutta hän oli saattanut hautautua kammioonsa, vaikka se ei kuulu­nut hänen tapoihinsa. Hän oli jut­televa ja välittävä esimies, ainakin omasta mielestään.

– Kaupunki, kivierämaa, Asser runoili. – Minä jätin sen.

Niinpä tietysti, huokaisin mielessäni. Hän teki itselleen ja­lansijaa täällä, oli näin lyhyen ajan jälkeen päättänyt, että ottaisi äitiysvapaalla olevan pomomme paikan pysyvästi. Pahin uutinen oli kuitenkin vasta edessä:

– Meistä tuli naapureita, Asser myhäili minulle. – Minä muutin samaan rivitaloon. En seinän taak­se sentään, vaan päätyasuntoon.

Suuni loksahti ammolleen, olin tyrmistynyt, ja Asser näytti tyytyväiseltä. Hän otti pöydällä olevasta suolapähkinäasiasta päh­kinän ja nakkasi sen suuhuni.

– Minä olen allerginen, kähi­sin hänelle ja tartuin molemmin käsin kurkkuuni. Mieli teki puris­taa kädet hänen kurkkunsa ympä­ri ja aiheuttaa hänelle hengenah­distus, pakottaa hänet sanomaan, että laski leikkiä.

– Soitanko minä ambulanssin? Asser kysyi huolestuneena.

Silmäni olivat vesissä, mutta ei suinkaan pähkinöiden vaan kiukun takia. Olin varma, että Asserin muutto aiheuttaisi minulle riesaa. Katsoin häntä tylysti ja kippasin la­sini tyhjäksi.

–Siinä on hyvät suunnistus­maastot ympärillä, Asser totesi.

Eksy metsään, toivoin heti, syököön pedot sinut! Asser jaarit­teli niitä näitä paikan eduista ja kertoi, että päätykaksiossa asunut pariskunta oli lähtenyt eräoppaik­si Lappiin ja jäisi ehkä sille tiel­leen. Heidän kohdallaan toivoin, että jos he eivät kohtaisi karmaise­via petoja, niin tulisivat häntä suo­rana kotiin sääskiä pakoon.

– Mitä sinä sait selville Koho­silta? Asser kysyi sen, mitä en olisi halunnut hänen kysyvän.

Selitin hänelle lyhyesti Lauri Kohosen muistelmat Sandels Juniorista ja Asser näytti pettyneeltä. Hän vihjaili, että vanhan talon ul­lakolla voisi olla kaikenlaisia ark­kuja ja laatikoita, joissa Erärunoel­ma voisi lymytä. Sanoin suoraan, että senlaatuisen tutkimuksen hän saisi suorittaa itse.

– Luitko sinä ne Sandelsin erä­jutut? Ne kopiot? kysyin Asserilta.

– Tietenkin, hän väitti. – Poi­kamaista hauskaa jutusteltua.

– Ala-astemielisen aikuisen. Se runoelma ei voi olla parempi, koska hänen tasonsa oli noin sur­kea jo niissä tarinoissa.

– Ihminen voi antaa sielunsa palaa, Asser väitti. – Ja yltyä ihmeisiin.

Minä epäilin, kiitin seurasta ja nousin pöydästä. Valitettavasti hänkin nousi ja tietenkin myös hän oli liikkeellä pyörällä, ja niin ajelimme keskustasta yhteiseen kotitaloomme metsän poikki. Ilta oli leppeä ja kaunis, valkovuokot kutsuvana mattona metsikössä, mutta Asserin seurassa en aikonut kelliä siellä. Loppumatkalla Asser ehdotti, että tulisin nauttimaan lasillisen tyrnimehua hänen muut­tonsa kunniaksi. Kiitin ja valitin väsymystä, en ollut hyvää seuraa.

– Joku toinen kerta sitten, As­ser sanoi iloisesti. – Tyrni kyllä voisi tehdä sinulle hyvää, se auttaa kevätväsymykseen.

Hymyilin kankeasti ja mieli teki kysyä, mikä auttaisi karkottamaan päällekäyvän pomon. Menin omalle puolelleni ja olin levoton. Miehet aiheuttivat liikaa päänvai­vaa tällä hetkellä. Sandels etenkin. Menin päätteelle ja painoin nap­pia. Kuvaruutuun tulvahti kuva Matias Kohosesta heinänkorsi suussa. Olin jostain syystä siirtä­nyt sen työpaikan koneelta omal­leni. Mikä hänessä oli vikana, ettei asianajaja ollut huolinut häntä?

Sunnuntaina pääkoppani kaipasi tuuletusta. Olin nähnyt unta Sandels Juniorista ja Asseris­ta. He olivat olleet yhdessä methonen, joka oli ollut minotauros­mainen härän ja miehen sekoitus lehmälaumansa kärjessä. Minä olin leijunut valkovuokkokedolla, kun Matias lehmineen oli rymistä­nyt kohti metsästäjät kannoillaan. Punainen tuli silmissä Matias oli painanut sarvipäisen päänsä ja ol­lut valmis seivästämään minut, ei­vätkä Asser ja Sandels ehtisi sur­mata häntä ajoissa. Heräsin auton­torvenkaltaiseen huutoon. Fasaa­ni, ymmärsin ja yritin vielä palata uneen, vaikka minua kammotti ajatus, että minut pelastaisi joko Asser tai Sandels. Uni kuitenkin oli väistynyt, ja kahvin juotuani lähdin ajelemaan pyörällä.

Sää oli puolipilvinen, mutta en uskonut saavani sadetta niskaani. Kiertelin lähiseutuja ja ostin jääte­lön auki olevalta kioskilta. Jonkin ajan kuluttua sain päähänpiston käydä hautausmaalla. Sandels tiukkailmeisine vaimoineen oli haudattu sinne, mutta miten oli Juniorin laita? Ehkä hänkin olisi siellä jossain, vai voisiko hän olla vielä elossa? Periaatteessa voisi, sillä näkemäni metsästyskuvan perustella hän oli 50-luvulla ollut vielä alle kolmenkymmenen, eli olisi tänään kahdeksankympin tie­noilla. Asserin mieleen ei ollut juolahtanut, että Erärunoelman tekijä voisi olla olemassa vielä. Hän voisi lähettää minut kiertele­mään Suomen vanhainkoteja. Oli­si sulka hänen hattuunsa, jos näyt­telyn avajaisissa kököttäisi itse mahtimiehen veljenpojanpoika.

Kirkko oli vanha puukirkko, sisustukseltaan sievä ja kodikas. Olin nähnyt siellä useita lasten­kerhojen pääsiäis- ja joulunäytel­miä, ja tunsin hyvin pastori Eero Paasion. Hän oli mukava mies ja ilahduin, kun näin hänet hautaus­maalla. Hän seisoi sammaloitu­neen paaden vieressä ja kasvoilla oli miettiväinen ilme. Se katosi, kun hän huomasi minut. Kerroin Asserin hankkeesta koota näyttely Sandels Juniorin töistä ja että kaikki tieto olisi suuri apu.

– Sandelsit, Eero nyökkäsi.

–Heidän sukuhautansa on kello kahdessa.

Eero lähti ripein askelin koil­lisnurkkausta kohti ja minä har­poin perässä. Päädyimme leveän mustan kiven ääreen, jossa oli muutamia nimiä, Johan Sandels ja hänen vaimonsa alimmaisina. Ni­met olivat himmeällä kullalla ja Eero kertoi, että kivi oli kunnos­tettu kymmenkunta vuotta sitten. Johan siis oli ollut sukunsa viimei­nen tällä kirkkomaalla, totesin mielessäni. Häntä ennen oli hau­dattu muutaman vuoden nuorem­pi mies, varmaan veli, jonka pojan­poikaa metsästin. Mutta missä oli veljenpoika, Juniorin isä?

– Hän muutti aikoinaan Ame­rikkaan, Eero tiesi. –Minä pengoin joskus kunnanjohtajan pyynnöstä tätä sukua, tehtiin jotain historiik­kia. Siitä on jo aikaa parikymmen­tä vuotta, ja silloin piti vielä selail­la vanhoja kirkonkirjoja.

– Se oli työlästä, arvelin.

– No, mielenkiinnosta minä sitä tein, Eero hymyili. – Löysin suomalaisseuduilta veljenpojan ja hänen jälkeläisensä.

– Oliko heitä useita? hämmäs­tyin.

– Muistaakseni kolme tyttöä ja yksi poika.

– Tämä, joka palasi Suomeen ja alkoi kirjoitella erätarinoita, täsmensin ja Eero nyökkäsi.

– Hänen virallinen nimensä oli Jack, Eero jatkoi. – Varmaan muun­nos Jaakosta, sitä nimeä hän aina­kin käytti täällä Suomessa. Ja kie­len hän tuntuu hallinneen hyvin.

– Ainakaan Kohosen vanha isäntä ei maininnut mitään ameri­kan nuotista, huomautin.

– Tuskin vanhemmat olivat osanneet englantia muuttaessaan, ja kun suomalaisseudulla asuivat, niin äidinkieli pysyi sujuvasti käy­tössä, Eero arveli. – Mikä sitten ajoi Jaakko Sandelsin takaisin tän­ne, sitä minä en osaa sanoa.

Muistin, että Sandels Junior oli toiminut silloisessa kartanossa kotiopettajana. Lauri Kohonen oli muistellut hänen opettaneen ruot­tahtonut nähdä, mistä oli kotoisin ja katsoa, voisiko asettua juuril­leen. Hän oli kuitenkin kadonnut kuin tuhka tuuleen muutaman vuoden jälkeen, ja Eero epäili hä­nen palanneen Amerikkaan tai toi­seen englanninkieliseen maahan.

– Voi hän toki olla kullanhuu­tojana Lapissa, Eero naurahti.

– Mutta jotenkin epäilen sitä, vaikka hän erämies olikin.

– Ei kovin kaksinen lehtipaki­noiden perusteella, vahvistin.

Eero oli yrittänyt löytää vielä tietoja miehestä ja hänen sisaris­taankin, mutta ei ollut enää onnis­tunut. Eikä aikakaan ollut riittä­nyt perinpohjaiseen tutkimuk­seen, oma perhe oli vaatinut osan­sa. Nyt lapset olivat aikuisia, ja hän mietti, että voisi käväistä vie­lä Sandelsien jäljillä. Tietotekniik­ka oli edistynyt noista vuosista ja hyvinkin hän voisi törmätä Jack-Jaakko Sandelsiin. Hän lupasi il­moitella, jos saisi selville uutta.

Eero palasi kirkkoon, ja minä kiertelin vielä käytävillä. Eilen oli ollut parit hautajaiset, muistin paikallislehdestä. Äkkiä huoma­sin, että joku lähestyi sinivoittois­ta kukkakumpua. Tulija oli pitkä laiha mies vaaleassa takissa ja lierihatussa, ja hänessä oli jotain tuttua. Jäin seuraamaan hänen tu­loaan ja näin hänen käsissään ison valkovuokkokimpun. Hän laski sen kukkakeon ylimmäksi, seisoi hetken hiljaa ja käveli pois, enkä uskonut hänen huomanneen mi­nua. Se outo mies pystymetsästä. Kuka hän oli? Miten hän liittyi As­si Simoseen tai Kalle Pitkäseen?

Mies osoittautui kotiseutukirjailija Ruismaan serkun po­jaksi ja Marja-Leenan kirjallisuus­piirin yllätysvieraaksi. Nämä fak­tat saimme kuulla Marja-Leenalta juuri ennen tilaisuuden alkua, kun hän vähän hermostuneena pälyili kelloa ja kirjaston ovea. Vieras oli luvannut tulla hyvissä ajoin, mutta piti Marja-Leenaa jännityksessä melkein esityksen alkuun asti. Hän livahti kirjastoon ujon oloisena, ja hänet nähdessäni oletin vaistomaisesti, että hänellä olisi ollut kimp­pu valkovuokkoja kädessään. Hä­millään hän ilman muuta oli, ja Marja-Leena pyydysti hänet nope­asti käteltäväksi eikä ollut päästää miestä ollenkaan irti. Hän talutti miehen parven kokoustilaan, mis­sä kirjallisuuspiiri odotteli. Olin utelias miehen suhteen.

Poninhännästä tajusin, että hän oli se pitkä ”nainen”, jonka seurassa Ruismaa oli nähty torilla. Poninhäntää en ollut aiemmin huomannutkaan, se oli aina ollut takana ja hautaus­maalla hatun alla. Mutta kaidat kasvot tunnistin hautausmaalta, ja kun hänen katseensa osui minuun, näin, että hän muisti minut joko sittenkin sieltä tai metsästä.

– Hyvät naiset ja herra, Marja-Leena aloitti kymmenpäiselle lu­kupiirille, jossa tällä kertaa oli se­assa myös paikallislehden kulttuuritoimittaja ja kuvaaja. – Mi­nulla on ilo ja kunnia esitellä teille Kasimir Ruismaa, runoilija.

Yleisö kohahti ja minä hain kiivaasti aivonystyröistäni Kasi­mir Ruismaan nimeä ja selasin mielessäni kustantamojen syksyn uutuuskirjoja esitteleviä kataloge­ja. Ei yhtään osumaa, mutta nimikkeitä oli ollut niin paljon, että teos oli voinut mennä ohi silmieni. Ehkä kirja oli päätetty ottaa mu­kaan syksyn ohjelmaan vasta, kun esite oli mennyt painoon. Vai oliko se omakustanne sukulaissedän tyyliin? Marja-Leena jatkoi paljas­tamalla, että Kasimirin esikoisru­noteos ilmestyisi elokuussa ja Ka­simir kertoisi siitä ja sen synnystä meille ja lausuisi muutamia runo­ja. Kasimir kalpeni liidunvalkoi­seksi. Hän jännitti, ja pelkäsin hä­nen poistuvan pyörtymällä.

– Oletko sinä sukua meidän Ruismaalle? joku ehättikin kysyä.

Kasimir rentoutui pari astetta vastatessaan niin helppoon kysymykseen. Hänen äitinsä Lilli oli meidän Ruismaamme serkku, ja kun Kasimir oli saanut tietää ru­nojensa julkaisusta, hän oli toden­nut, että runoilijanimeksi sopisi paremmin hänen toinen ristimäni­mensä ja äidin tyttönimi. Arkini­meään hän ei suostunut paljasta­maan. Hän oli nyt Kasimir Ruis­maa ja nimi siivitti häntä kirjoitta­maan sydän palaen.

– Onnea Lillille, joku nainen hönkäisi ja Kasimir katsoi häntä oudoksuen. – Nimipäivä tänään, nainen lisäsi hersyvästi.

– Niin, Kasimir oli muistavi­naan ja väitti lähettäneensä äidil­leen onnittelurunon tekstarina.

– Oikea nimi on Mika Myöhä­nen, selvisi yhdeltä kustannustoimittajatutulta, Heli piipahti supi­semassa minulle kesken tilaisuuden ja palasi lainaustiskin ääreen.

Melkein kuin formulakuski. Se laji olisi kyllä ollut runoja kannattavampi, mietin Marja-Leenan johdatellessa runoilijaa kuvailemaan teostaan. Mutta yleisön mie­leen hän toki oli, vastasi kuvaa ro­manttisesta nääntyneestä taiteili­jasta. Lopulta Kasimir pääsi koho­kohtaan, lausumaan runojaan. Se sujui häneltä paremmin kuin muu esiintyminen.

– Minä, hän aloitti. – Minä olen töhkää sinun kynsiesi alla. Minä olen likaiset laikut pyyh­keessä. Minä, minä olen alfa, bee­ta ja gamma. Minä olen sinulle ra­kas, enkä minä peittele halujani. Minä olen levoton flamma, jolko­tan omia polkujani.

Yleisö kuunteli mykkänä, vain toimittajan kynä rapisi paperilla kiivaasti ja kuvaajan salama väl­kähteli. Flamma? Outoja sanoja, mietin runon sanomaa. Töhkän kynsien alla ymmärsin, mutta muuten runon sisältö jäi minulle arvoitukseksi. Nuoren miehen paatosta ja tuskaa, ei hitustakaan itseironiaa eikä huumoria. Epäilin, ettei Kasimir pärjäisi kovin hyvin vuoden esikoiskirjamittelöissä.

– Kovin minäkeskeistä, totesin Helille liityttyäni hänen seuraansa tiskin ääreen.

– Mistä Marja-Leena mahtoi kaivaa hänet? Heli ihmetteli.

Siihen en osannut vastata. Me­nin selaamaan parin viime viikon paikallislehtiä ja löysin Kasimir Ruismaan nimen Assi Simosen, omaa sukua Myöhäsen surijoista. Marja-Leena oli näppäränä naise­na laskenut päässään yhteen yksi ja kaksi ja saanut vastaukseksi ru­noilijan, ja ehkä hän oli pannut ni­men merkille jo jossain luettelos­sa. Hän kukitti Kasimirin vaalean­punaisilla ruusuilla ja jatkoi sitten piirin kanssa Yatesin Revolutiona­ry Roadin käsittelyä.

Kasimir Ruismaa meni ruusu­puskineen lukusaliin ja selaili il­maisjakelulehteä. Minut nähdes­sään hän hymyili ja toivoi, etten ollut pelästynyt häntä metsikössä. Hän oli vain vajonnut niin omiin ajatuksiinsa, että oli varmasti tuo­nut mieleen Frankensteinin hirvi­ön. Pikemminkin askeettisen lah­kolaissaarnaajan, ajattelin katsel­lessani hänen sileää päätä nuole­vaa tukkaansa.

– Mikä sinut toi tänne? Hauta­jaisetko? kysyin suoraan.

– Tavallaan, Kasimir myönsi ja huokaisi syvään. – Mutta en minä osallistunut. Ne ovat niin ahdista­via tilaisuuksia. Minä vein kukat kummitädilleni myöhemmin.

En sanonut nähneeni hänet silloin, ja hänkin tuntui ajattele­van, että täällä kaikki tiesivät tois­tensa asiat. Hän piristyi hetken kuluttua ja sanoi lomailevansa äi­dinserkkusetänsä luona. Hän oli tarjonnut Kasimirille kesän ajaksi pihamökin oleskelua ja kirjoitta­mista varten. Koska Kasimir kai­pasi rauhaa kiivaan runoteoksen työstämisen päälle, hän oli ottanut kutsun vastaan. Pikkuhiljaa hän uskoi latautuvansa uusien runojen henkeen. Puhuessaan hän katseli minua kiinteästi ja pyysi ykskaks minua ottamaan silmälasit pois.

– Sammalkeiju, hän hengähti. – Metsän henki.

Panin lasit takaisin ja toivotin hänelle miellyttävää oleskelua Sandelsin mailla. Hän oli ymmäl­lään, mutta en selittänyt. Hän poistui parinkymmenen minuutin kuluttua ja lähtiessään hän tuli lastenpuolen kautta, missä juuri keskustelin hevoskirjoista parin tytön kanssa. Hän pysähtyi vieree­ni, katsoi minua totisena, suuteli yhtä ruusuista kevyesti ja ojensi sen sitten minulle. Tämän tehtyään hän kääntyi ja käveli ulos.

Minä en tiennyt, mitä ajatella miehen käytöksestä. Vein kukan keittiöön, ja kun Marja-Leena näki sen myöhemmin, sanoin löytänee­ni sen salista ja että se varmaan oli tipahtanut Kasimirin kimpusta.

– Suloinen mies, Marja-Leena hymyili. – Naiset vertasi häntä Di Caprioon, kun hän oli lähtenyt.

– Penikka, minä sanoin.

– On se jo kaksiviisi, Marja-Lee­na puolusteli.

– Me ollaan tätejä sen silmissä, naurahdin.

Ruusu hampaissa lähdin omal­le osastolleni, ja naiset luulivat mi­nun hurahtaneen Kasimirin runoi­hin. En ollut, enkä itse mieheen­kään. Kunhan vain hassuttelin, ja kun Asser tuli minua vastaan mat­kalla, häntä huvitti niin suuresti keekoiluni, että hän alkoi viedä minua tangon askelin eteenpäin. Mikä keväthulluus häneen oli iske­nyt? Pystymetsän ruusuritarista puhumattakaan. Kuka seuraavaksi käyttäytyisi syyntakeettomasti?

Lauri Kohonen tietenkin. Menin loppuviikolla käymään maatilalla ja verestämään hänen ajatuksiaan Sandels Juniorin Ame­rikan-yhteyksistä. Olin varma, että muisti voisi palata pätkittäin, ja Lauri saattaisi saada mieleensä, kenelle Junior oli lahjoittanut ru­noelmiaan. Voisimme saada yhden kappaleen hänen sukulaisiltaan, jos Eero onnistuisi jäljittämään heidät. Puhkuin intoa, ja mieli teki matkalla poiketa patistamassa Ee­roa kirkkoherranvirastossa, mutta onneksi järki esti minua.

Pukeuduin vierailua varten taas kukkamekkoon ja letitin tuk­kani, Lauri Kohonen oli pitänyt vanhanaikaisesta tyylistä, ja kier­sin vielä letin pään ympäri seppe­leeksi. Olin tietenkin soittanut tulostani etukäteen ja hän oli hy­laan, eikä hän ehtinyt viettää aikaa isänsä kanssa.

Lauri Kohonen tuli minua vas­taan pihalle touhukkaana esspu päällä. Hänessä oli samaa ryhtiä kuin Mr. Heinähanko -pojassaan, mutta kiloja puolta enemmän. Hän kertoi päättäneensä paistaa räiskäleitä ja johdatti minut talon takasivun puolelle, missä oli kau­nis huvimaja sireenipuiden siimeksessä. Siellä oli pieni liesi, ja tuli paloi sen pesässä. Huomasin, että isäntä oli kattanut pöydälle kahvitarvikkeet sekä useita hillo­purkkeja, kermavaahtoakin oli.

– On pitänyt opetella kaiken­laisia taitoja, kun rouva lähti, hän sanoi olkansa yli ja kaatoi taikinaa pannulle. – Matiaksesta ei ole ko­kiksi, minä hoidan gourmet-puo­len. Kalojen kanssa olen taiteilija!

Hymyilin ja myöntelin hänen puheitaan. Kysäisin tilan apuväes­tä ja hän kertoi, ettei Matias toki mikään ihmemies ollut.

– Ei yliluonnollisia kykyjä teh­dä viittä asiaa yhtä aikaa, Lauri Kohonen hörähti. – Meillä on apuna opiskelijoita kunnan maatalousop­pilaitokselta. Karjaa Matiaksen alaisuudessa hoitaa ihan aito kar­jakko, pitkään alalla ollut leskirou­va. Kunnon Justiina.

Miehen äänessä käväisi pieni kunnioittavan pelokas vivahdus. Mieleeni tuli heti vanhojen Pekka Puupää-elokuvien tomera nainen, kädet puuskassa ja kourassa kau­lin. Nähtävästi Kohosen tilan Jus­tiina piti karjan lisäksi myös mie­het ruodussa. Kahviveden kuume­tessa Lauri Kohonen paljasti, että ero vaimosta oli loppusuoralla.

– Löysi sieltä Kanarialta Ma­noliton, mies virnuili. – Lipevän latinon. On töissä sen baarissa ja hoitelee suomalaiset asiakkaat. Tarjoilee kossun kera kotitekoisia lihapullia ja makaronilaatikkoa.

– Sitä ollaan sitten kohta sink­kuja pojan rinnalla, naurahdin.

Lauri Kohonen hekotteli ja sa­noi, että alkaisi ehkä kilvoitella pojan kanssa siitä, kumpi ensin akottuisi. Hän pani kahvin pannuun ja kysyi, milloin olin viimek­si juonut tulella keitettyä sump­pia. En muistanut, ja hän jatkoi, että silloin muinoin hänen isänsä ja Sandels Junior olivat aina keit­täneet kahvia nuotiolla metsästyk­sen lomassa. Siitä pääsinkin kysy­mään, oliko hän tietoinen Sandel­sin Amerikan-yhteyksistä.

– Kyllä siitä kotona puhetta oli, Kohonen sanoi otsa rypyssä. – Äiti päivitteli, että miksi mies oli hylännyt rikkaan lännen maan ja palannut tänne hanttihommiin.

– Mainitsiko hän Sandelsin omaisia? Siskoja tai veljiä? kysyin ja lastasin kermaa räiskäleelle ja samalla siirryin penkillä vaivihkaa kauemmas isännästä. Hän oli is­tuutunut turhan lähelle minua.

– Isä tietäisi, mutta hän on ollut jo pitkään manan majoilla. Tarvit­taisiin selvänäkijää, että häneen saisi yhteyden. Tai spiritismiä.

Sellaiseen en aikonut ryhtyä. Isäntä nousi ja katsoi, oliko kahvi selvinnyt ja kaatoi meille pannus­ta. Taas hän istui tiiviisti viereeni ja aloin tuntea oloni hankalaksi. Sulloin räiskälettä suuhuni ja huuhdoin paloja tulikuumalla kahvilla. Olin polttaa suuni, ja kun tunsin isännän kämmenen laskeu­tuvan polveni päälle, olin vetää palan kurkkuun.

– Teidän äitinne on myös kuol­lut? kysyin hätäisesti.

– Sano Lauri vaan, hän kehotti ja jatkoi: – Elämältä kuollut. Äiti voisi tietää asioita, mutta hän ei ole tässä maailmassa.

Mitä mies tarkoitti? Siirsin kä­den pois, mutta hän ei päästänytkään kädestäni irti, vaan painoi sitä itseään vasten.

Herrajumala, aikoiko papparainen kähmiä itse­ään käteni avulla?

– Niin suloiset sormet!

Suloisten sormien teki mieli kipristyä isännän sukukalleuksien ympärille ja puristaa niin, että ukolta olisi päässyt itku. Väänsin käteni irti ja pyysin lisää kahvia. Isäntä nousi kankeasti, mutta kih­distä se ei johtunut, vaan ehtoisas­ta erektiosta. Essu pömpötti pal­jastavasti ja kun hän oli kaatanut lisää kahvia, päätin että kumoaisin nen äitinsä vielä elossa vai ei, läh­tisin pikavauhtia kotiin.

– Sinun äitisi, missä maail­massa hän on? kysyin pinnistetyn kohteliaasti.

– Hän elää armon aikaa.

– Niin?

– Hän potee dementiaa ja asuu hoitokodissa, Lauri Kohonen sel­vensi. – Paikan nimi on Armon Ai­ka. Äiti ei tunne enää ketään, mut­ta tietenkin minä käyn katsomassa häntä usein. Matiaksen kanssa.

Armon Aika, painoin nimen mieleeni ja kiitin isäntää vaivannäöstä ja avusta. Hänen silmänsä al­koivat taas pilkahdella, nähtävästi hän katsoi, että viralliset asiat oli suoritettu ja nyt siirryttäisiin va­paalle. Lähdin kävelemään taloa kohti, ja isäntä kiirehti astelemaan rinnallani ja asetti hetken kuluttua kätensä vyötärölleni. Oli hankala kävellä ja kiemurrella eroon hänes­tä. Suu muiski minua kohti ja hän soperteli, että oli heti ymmärtänyt minun olevan kypsän miehen pau­loissa. Löisin kohta, jos hän ei muuten tokenisi.

– Jaaha, Viagra-Ville taas vauh­dissa!

Römeä naisääni kuului pieni­kokoiselle huivipäiselle naiselle. Hän seisoi kädet puuskassa, val­koisessa työtakissa ja isot sontai­set saappaat jaloissa muutaman metrin päässä. Tuima katse hyydytti isännän ja kädet irtosivat. Katse, jonka nainen loi minuun, oli epäystävällinen. Kipitin nope­asti naisen ohi ja kuulin hänen al­kavan torua isäntää kuin pikku­poikaa. Olin varma, että saarnansa päätteeksi hän tönisi Kohosen si­sään ja panisi nurkkaan häpeä­mään. Tähän taloon en enää ikinä astuisi minkään syyn takia, sen päätin sillä silmänräpäyksellä.

Etupihalla törmäsin Matias Kohoseen. Hän seisahtui pyöräni viereen ja katseli huvittuneena. Tajusin, että hän oli nähnyt kaiken pihalla tapahtuneen. Ehkä peräti lähettänyt Justiinan avukseni.

– Viagra-Ville, sanoin totisena. – Se on aika ilkeästi sanottu.

– Vaikka olisi totta? Matias naurahti.

– Konstit on monet, tuumasin ja katsoin häntä. - Armon Aika, sa­noin sitten kokeilevasti.

– Mummun kammio, hän nyökkäsi. – Ei kai tämä liity siihen olutäijään?

– Olut? Niin, Sandels, älysin. – Mummusi tapasi hänet ja voisi tietää hänestä jotain.

– Niin sinä luulet, Matias huo­kaisi ja heinänkorsi siirtyi toiseen suupieleen. – Hän ei muista kuka on, ihminen vai eläin, eikä ole tun­tenut ketään enää vuosiin. Hän elää kituuttaa, ja jos hänellä olisi joskus kirkas hetki, hän etsisi taa­tusti haulikon ja lentäisi pilvelle.

– Tai seinille, hymyilin vinosti. – Niinkö sinä tekisit?

– Ihan varmasti, Matias va­kuutti. – Mummun luona käymi­nen on hukkareissu.

– Mutta hänen luonaan voi vierailla?

– Tottakai voi, mutta et sinä siitä mitään kostu, Matias totesi.

– Mummusi voi olla eri maata kuin isäsi, sanoin ja panin avai­men pyörän lukkoon.

– Isän kanssa ei äitikään kos­tunut, Matias tuumasi.

– Toivottavasti pojassa on pol­vi parantunut, lausuin paatoksella.

– Vielä virtaa, Matias iski mi­nulle silmää. – Mutta mummusta, hän jatkoi sitten asiallisesti. – Mi­nulla on tarkoitus käydä Armon Ajassa ensi viikon torstaina. Jos tahdot, voit lähteä mukaan. Et si­nä kyllä siitä. . .

– Mitään kostu, minä lisäsin ja hän nyökkäsi.

Ehkä en, mutta uteliaisuuteni oli lisääntynyt. Automatkan aika­na ehtisin tunnustella maaperää. Mikä hän oikein oli miehiään? Ke­säheilaksi ainakin ihan kelvolli­nen, hakkasi mennen tullen isän­sä, Asserin ja Kasimir Ruismaan.

– Sovittu, hän nyökkäsi ja otti heinänkorren suustaan, ja työnsi sen sitten minun suupieleeni.

– Minä soittelen lähdöstä, hän lupasi ja lähti takaisin navettaan.

Minä pureskelin heinänkortta ja hetken tunsin itseni autuaaksi lehmäksi. Ensin hampaissa ruusu ja nyt risu, mitä seuraavaksi? Tuhkaa, timantteja? Vielä virtaa, muistin sitten, ja sulloin kypärän päähäni. Torstaihin oli monta päivää, ehkä ehtisin ratkaista Sandels Juniorin arvoituksen ennen sitä, enkä tarvitsisi mummun apua. Ehkä en...