Toiveuusinta! Siljan sinkkuelämästä katoaa rauha, kun hän ryhtyy jahtaamaan erästä kirjaa. Yhtäkkiä elämässä on liuta miehiä.

Toukokuinen aamu oli aurinkoinen ja lämmin, ja ajoin hitaasti pienen metsi­kön läpi kohti keskustaa. Puiden lomassa erottui valkovuokkojen matto, ja se palautti aina mie­leeni hämmästykseni, kun näin kukkia ensimmäisen kerran. Oulussa varttuneena en ollut nähnyt niitä luonnossa, ja kun muuttokuorma aikanaan toi minut tälle seudulle ja metsä oli täynnä niitä, luulin hetken, että maassa oli vielä lunta ja että en ollut päässyt puusta pitkälle lähtiessäni etelään kesätöi­hin ja opiskelupaikan toivossa. Pettymys oli vaihtunut nopeasti kevät­hurmaksi, olin käynyt keräämässä ison kimpun kukkia ja ihaillut niitä purkaessani tavaroitani vuokra­kämpässäni. Siitä oli jo monta vuot­ta, mutta yhä edelleen kukat saivat minut hurmioon. Minun oli pakko nousta pyörältä ja mennä tanssahte­lemaan puiden lomaan.

Varovaisin askelin pyörähtelin vuokkomeressä, poimin ison kimpun ja panin pari kukkaa korvani taakse silmälasien sangan alle. No­jasin selän koivunrunkoa vasten ja haistelin luontoa. Tunsin humaltu­vani keväästä ja ajatus siitä, että muutaman viikon kuluttua olisi keskikesä ja loma, sai minut hihku­maan ilosta ja halaamaan puuta. Olin yksin maailmankaikkeudessa, kukaan ei kuullut eikä nähnyt mi­nua, sain vaikka ulvoa täysin rinnoin ja repiä hampain rungon tuohihap­suja. Olla villi ja vapaa – ja samassa tajusin, etten ollut yksin. Luonto oli oudosti hiljentynyt ja syy siihen oli puiden lomassa jonkin matkan päässä oleva liikkumaton hahmo. Mies, vieras mies.

Käteni valahtivat sivuille ja kuk­kakimppu roikkui alakuloisena maata kohti. Mies oli ilmaantunut pystymetsästä, oli sen verran kau­kana, että en erottanut piirteitä ja osin ne jäivät puiden varjoonkin. Hän oli pitkä ja laiha, mutta ei kui­tenkaan uhkaava. Eksynyt? Erakko? Täysin outo minulle kuitenkin, ja kun liikahdin tajutessani pian myö­hästyväni töistä, hän kääntyi ja kä­veli ripeästi poispäin. Pian hän oli kadonnut ja metsä täyttyi taas lintu­jen sirkutuksesta ja muista äänistä. Se oli epätodellinen kohtaus, olinko nähnyt miehen vai vain kuvitellut hänet? Mutta miksi olisin kuvitel­lut? En minä ollut tytönheitukka, joka unelmoi kohtaavansa prinssin keskellä kirkasta aamua. Ehei, minä olin virkanainen, ja työ odotti mi­nua. Otin itseäni niskasta kiinni, palasin pyörälle ja jatkoin matkaa.

Työpaikkani, kunnan kirjasto, si­jaitsi kauppakeskuksen yhteydessä. Rakennus oli valmistunut kolme vuotta sitten. Kirjasto oli pääovista tultaessa oikealla ja tilaa oli kahdes­sa kerroksessa. Yläkerta oli parvi, joka käsitti henkilökunnan työsken­telytilat ja kokoushuoneita. Laaja alakerta muodostui eri osastoista ja lehtien lukusalista, ja sen katto oli korkealla. Kiitos parven ja korkei­den ikkunoiden ansiosta kirjastossa oli avara ja valoisa tunnelma. Si­sääntuloaulan toisella puolella oli useita pieniä liikkeitä käytävän mo­lemmin puolin ja päädyssä iso ruo­kamarket. Kauppakeskus oli kirjas­ton kannalta hyvä asia, sillä se vil­kastutti toimintaa. Moni sellainen, joka ei olisi eksynyt erillisenä tö­köttävään kirjastoon, piipahti spon­taanisti kauppareissulla lehtiä luke­massa ja joskus jopa lainasi kirjoja­kin.

Kävijämäärä oli kasvanut viime vuosien aikana, mutta oli sen eteen tehty töitä muutenkin. Minä ja muut kirjaston naiset olimme ide­oineet uusien tilojen innoittamina kaikenlaisia projekteja ja toteutta­neet niitä ja henki oli ollut hyvä. Mutta nyt meillä oli edessä uusi ti­lanne. Mies. Kukkoilija, joka oli tul­lut äitiysvapaalle lähteneen kirjas­tonjohtajan lomittajaksi. Mies, joka oli saanut meidät heti takajaloilleen alkamalla innovoida kirjaston toi­mintaa entistä aktiivisemmaksi. Se ei sinänsä ollut mikään huono asia, mutta se oli, että mies tuntui unoh­tavan kirjat. Hän oli tekniikan ai­rut.

– Huomenta, Silja.

Nyökkäilin hyvän aamun toivo­tuksia jo paikalla oleville. Tiskin ta­kana istui rehevä Tuula ja kun hän huomasi valkovuokkokimpun, hä­nen kasvoilleen levisi iloinen hy­my.

– Ihanaa, että joku muistaa, hän hönkäisi minulle.

Mikä päivä? ajattelin kiivaasti. Syntymä- vai nimipäivä? Luovutin kukat mutisten epämääräisesti on­nittelut ja hän kiirehti hakemaan niitä varten vaasin. Katsoin kysy­västi lehtikärryjä lykkivää Heliä ja hän kuiskasi, että oli Tuulan päivä. Se tiesi leivoskahveja, ja mietin, mi­ten uusi johtajamme suhtautuisi asiaan. Hänestä oli tullut kuva, että kaikki merkkipäivämuistamiset oli­vat hömpötystä. Parissa viikossa hän oli jo saanut meidät tuntemaan itsemme muinaisjäänteiksi, nuttu­rapäisiksi kirjastotädeiksi, jotka hyssyttelivät asiakkaita noudatta­maan hiljaisuutta ja hengittämään suu kiinni.

Minä en voinut tajuta, miten mies oli voitu valita pomoksemme. Hän oli niin väärää tyyppiä kuin ol­la saattoi. Ehkä hän oli ollut ainoa miespuolinen hakija virkaan, ja päättäjät olivat ottaneet hänet siitä ilosta, että hän oli mies. Tämä oli vanhanaikainen kunta, pääosa val­tuustossa miehiä, ja tottakai he ha­lusivat edes yhden oman sukupuo­lensa edustajan kasvatuksellisesti tärkeään laitokseen. Mutta Asser Suurosen! Mitä pahaa me kirjaston naiset olimme tehneet, että saim­me Asserin riesaksemme?

Asser oli menevä uraohjus, toi mieleen ammattipoliitikon, eikä siksikään oikein sopinut kirjasto­alalle. Hän oli solakka vaalea mies, jolla oli haaleansiniset silmät. Hä­nen hymynsä oli leveä ja valoisa, hän antoi virheellisesti kuvan, että oli miellyttämisenhaluinen mies, jolla oli kuuntelevat korvat ja ymmärtä­vä sydän. Hän näytti empaattiselta ja sympaattiselta, mutta kuuliko hän alaisiaan tai asiakkaita? Tuskin. Hänen aivokoneistonsa teki koko ajan työtä sen idean eteen, jonka hän oli saanut, eikä hän kuunnellut järkipuheita sen parantamiseksi.

– Hän myisi vaikka hiekkaa ja­noiselle, Tuula oli kerran toden­nut.

– Tai jäitä avantoon suistuneelle, Heli oli lisännyt.

– Tai koiran allergikolle, Marja-Leena oli jatkanut.

– Pihvin vegaanille, minä olin lo­pettanut listan.

Asser oli siis rasittava mies, itse­tietoinen ja -riittoinen. Hän asui naapurikunnan puolella, suureh­kossa kaupungissa, ja me olimme tietenkin ihmetelleet, miksi hän ha­keutui sieltä pois. Hän oli ollut pää­kirjastossa aikuispuolen vastaava, mutta ehkä ylenemistoiveet olivat tuntuneet hänestä etenevän kuin täi tervassa.

Olimme tehneet hänestä tiedus­teluja vaivihkaa, kukin tunsi jonkun sieltä, mutta Asserista oli puhuttu pelkkää hyvää. Joku oli huokaissut, että vähempikin kuntoiluun patis­telu olisi riittänyt, mutta sen mus­tempaa ei ollut ilmennyt. Ehkä hän ei silloisessa asemassaan ollut vielä pystynyt toteuttamaan visioitaan, mutta täällä kunnan ukot antoivat siunauksensa toimeliaan miehen ehdotuksille. Uudet luudat lakaise­vat paremmin kuin vanhat, eräs kunnanisä oli tuumannut minulle, kun olin ihmetellyt, miksi vasta vä­hän aikaa sitten hankitut tietokone­pöydät piti vaihtaa uusiksi. Ergono­metria, ukko oli paasannut minulle sormea heristäen. Ergonometria oli kaiken aa ja oo!

– Fyysinen, kognitiivinen vai makroergonomia? olin kysynyt häneltä herttaisesti hymyillen.

Ukko oli hölmistynyt, oli vain toistanut Asserilta kuulemaansa iskulausetta ja oli puhahtanut minul­le, että kyllä hän trigonometrian päälle ymmärsi siinä kuin ekono­mienkin. Taivahan tähden, olin pa­rahtanut mielessäni, ja niin pöydät ja tuolit olivat vaihtuneet ilmeel­tään nuorekkaampiin, mutta istu­vuudeltaan paljon huonompiin malleihin. Kirjaston ilmeen piti As­serin mukaan olla iloinen ja mene­vä.

– Miten sinä aiot tuunata kirjat? olin kysynyt häneltä silloin.

– Niin, kirjat, hän oli katsonut ympärilleen kulmat kurtussa.

– Niitä on paljon.

– Käsityönä niiden siirtely mik­rosiruille vie aikaa kymmeniä vuo­sia, olin huokaissut.

Asser oli mulkaissut minua ja nähnyt piruja silmissäni. Hän oli sanonut korskeana, että kirjan säh­köinen muoto olisi arkipäivää en­nen kuin arvaisinkaan. Hän oli ha­kenut sanoja kuvatakseen tulevai­suuden kirjastoa. Se olisi täysin, täysin-

– Steriili, olin tokaissut. – Elämä ilman kirjaa on steriiliä.  

Asserin kasvoille oli kohonnut huvittuneen säälivä ilme. Naisparka, hänestä oli huokunut ja hän oli ihmetellyt, miten nuoresta iästäni huolimatta karsastin teknologiaa noin syvästi. Hän oli minua jonkin vuoden vanhempi, lähempänä nel­jää- kuin kolmeakymmentä.

Olin alkanut epäillä, että hänellä oli pöyheän vaalean tukkansa seassa aukko, jonne hän aamuisin pani pie­nen levykkeen, joka ohjelmoi hä­nen aivonsa toimimaan minua vir­keämmin ja teki hänestä varsinaisen duracellpatteripupun. Tai cityka­nin, sillä hänen päähänpistonsa li­sääntyivät samalla vauhdilla kuin kanien kanta kasvoi. Me kaikki toi­voimme, että hän kyllästyisi paikka­kuntaan paljon ennen kuin äitiysva­paalla oleva pomomme ottaisi ohjat taas käsiinsä. Kuka tahansa olisi pa­rempi sijainen kuin hän. Paikan voi­si täyttää vaikka Tuula, hänellä oli tarpeelliset opinnot käytynä. Pa­hinta olisi, jos pomomme saisi pää­hänsä jäädä kokonaan kotiäidiksi ja Asserin virka vakinaistettaisiin. Sii­tä emme ääneen puhuneet, mutta ajatus väijyi jokaisen mielessä.

– Jos hänellä olisi vaimo, Tuula sanoi suu mutrussa kahvipöydässä. – Lapsia ja lemmikkejä, niin hän voisi olla inhimillisempi. Mutta kuntoilu, kuntoilu ja kuntoilu!

– Se tekee hulluksi, Marja-Leena sanoi synkkänä.
  

Asser oli hakenut nimipäi­vän kunniaksi konditoriasta terveelliset sämpylät. Kuin likaisen vihertävät perunanmukulat, joista tursui ituja. Kuitua, Asser oli heh­kuttanut, terveellistä kuitua, rou­heita ja siemeniä!

– Mukava narske kuuluu ham­paista, tulee energinen olo, Asser mainosti ostoksiaan.

Kuin kiviä olisi syönyt, ajattelin, ja sama tunne oli muilla. Asser oli pu­hunut myös terveysteen puolesta, mutta hävinnyt sen asian. Me lipi­timme edelleen väkevää kahvia pit­kin päivää ja pyhähtelimme Asserin pienelle teekeittimelle ja hänen hal­tioituneille ilmeilleen teeseremoni­aa suorittaessaan. Hän sai teenkeiton näyttämään pyhältä riitiltä.

– Arsenikkia, syanidia, Heli suunnitteli Asserin mentyä sämpylä kummassakin kädessään.

– Pitää lukea muutama vanha dek­kari, sieltä löytyy konsti päästä hä­nestä eroon.

– Mitähän se tekee kahdella pul­lalla, minä mietin. – Takoo niillä päätään? Tai kiinnittää jalkoihinsa? Ne kävisi fakiirin sandaaleiksi.

– Tukehtuisi niihin, Tuula sanoi suupielet alaspäin. – Minä kuvitte­lin saavani marenkileivoksen.

– Minä tarjoan sinulle sellaisen töiden jälkeen, lupasin hänelle. – Mennään kaikki konditoriaan naut­timaan.

Ehdotukseni sai kannatusta. Au­lan toisella puolella olevan kondito­rian leivonnaiset olivat suussa sula­via, mutta näihin terveyspottuihin emme aikoneet enää vilkaistakaan. Tunnelman keventämiseksi kerroin naisille kohtaamisesta oudon mie­hen kanssa metsässä.

– Hyi kamala, Marja-Leena hen­gähti. – Jos sillä oli pahat mielessä, se aikoi karata sinun kimppuusi!

– Tuskin oli, minä naurahdin. – Se paineli karkuun kuin hirvi, kun minä liikahdin.

– Silti, Marja-Leenaa värisytti. kit olisi jääneet sinun mieleesi. Se iskee, kun taivas menee pilveen.

Kaduin, että olin maininnut mie­hen. Hän oli hetkessä namusetäpe­dofiili naisten puheissa. Jätin heidät pelon ilmapiiriin ja nousin raput toiseen kerrokseen.

L-kirjaimen mallisen parven ly­hyemmän sakaran päässä oli näytil­lä paikallisen kirjallisen vaikuttajan tavaroita. Vanhoja huonekaluja, kir­joituspöytä mustepulloineen ja paperinkuivaimineen. Kapeassa hyl­lykössä oli useita kirjoja 1800-lu­vun loppupuolelta. Mies oli ollut sanomalehden päätoimittaja ja kir­jallisuuden suuri ystävä. Hänen ai­kanaan paikallislehdessä oli ollut tämän tästä artikkeleita, joissa suo­malaista itsetuntoa oli kohotettu kirjojen avulla. Hieno mies ilman muuta, mutta kovin paljon hänestä ei tiedetty yksityishenkilönä.

Pöydällä oli valokuvakehys, mis­sä mies seisoi arvokkaan näköisen daamin vieressä ja molemmat kat­soivat kameraan totisina. Lapsia ku­vassa ei ollut. Silloin tällöin joku asiakas tivasi miehestä lisätietoja, mutta niitä meillä ei ollut antaa. Pi­kahaulla netistä ei löytynyt mitään, eikä meidän aikamme antanut myötä ryhtyä tutkimaan paikka­kunnan historiaa kirkonkirjoja ja muita dokumentteja penkomalla. Johan Sandels jäisi hämärän var­joon, niin minä uskoin, vain työ­huone kertoisi tämän päivän ihmi­sille hänen olleen olemassa. Eikä sekään juuri kiinnostanut asiakkai­ta. Minä toin aina koululaisryhmät katsomaan huonetta, kun kierrätin heitä talossa, mutta en äkkiseltään muistanut, että kukaan olisi kysy­nyt mitään erityistä miehestä. Mis­sä on vessa? oli se, mikä yleensä tu­li nuoren suusta.   

Vessaan minäkin aioin mennä, mutta Asser ilmaantui juuri silloin huoneensa ovelle ja vinkkasi luok­seen. Mistä hitosta hän tällä kertaa marmattaisi tai mihin minut valjas­taisi? En kaivannut yhtään lisähom­mia, mutta aavistin niitä olevan tu­lossa. – Johan Sandels, Asser sanoi kasvot loistaen.

– Mitä hänestä? Kuollut ja kuo­pattu, totesin innottomasti.

– Hänen veljenpojanpoikansa!

Varoituskellot alkoivat soida mie­lessäni, ja valmistauduin torjumaan kaiken, mitä hän ehdottaisi. Asser viittoi minut pöydän ääreen, jolla lainehti lehtileikkelekopioita. Hän kertoi tavanneensa kunnantalolla käydessään eläkeläismiehen, joka oli alkanut muistella Sandelsia. Aluksi Asser oli luullut ukon horisevan, mutta maininta erätarinoista oli saa­nut hänet höristelemään korviaan.

Ukko oli kertonut isänsä käy­neen metsällä Sandelsin veljenpo­janpojan kanssa joskus viisikym­mentäluvulla ja miesten kaataneen suurpetoja. Karhun tai pari, susia, ja tietenkin myös hirviä ja pieniriis­taa. Asser oli kiinnostunut Sandel­sin jälkeläisestä, haistanut jymyju­tun kuten hän kehaisi minulle avoi­men omahyväisenä. Sandels Junior oli kirjoitellut retkistä erätarinoita paikallislehteen, ja niiden kopioita pöydällä nyt lainehti.

 – Näppäriä pieniä tarinoita, Asser kuvaili. – Ei mitään kirjallisuuden merkkiteoksia, mutta ilman muuta me nostamme ne unholasta.

Näin mielessäni tarinat seinällä Sandelsin kuvitellun työhuoneen ti­loissa. Ehkä ne kiinnostaisivat jota­kuta, ainakin paikallisia metsästys­seuran jäseniä. Nyökkäsin varomat­tomasti, mutta siinä ei ollut kaikki. Asser painoi etusormensa yhden leikkeen päälle ja naputteli sen alalai­taa. Siellä mainostettiin Sandels Ju­niorin tuoretta Erärunoelmaa.

– Minä en ole ikinä kuullutkaan tuollaisesta, tuhahdin Asserille.
– Varmaan omakustanne, Asser myönsi. – Mutta arvokas historial­linen dokumentti ilman muuta! Se on jossain, Silja.
Se on jossain, jossain, paikka rau­hallinen, alkoi soida korvissani. Vanha iskelmä, joka oli yhtä unoh­tunut kuin Erärunoelma. Katsoin Asseria alta kulmiani ja näin, että hän oli lietsonut itsensä täyteen löy­töretkeilijää, arkeologia ja Sherlock Holmesia. Hän halusi lyödä itsensä läpi kirjastonjohtajana, nousta suur­mieheksi pienessä kunnassamme kaivamalla esiin unohdetun eräru

– Silja, Asser katsoi minua lem­peästi. – Koulut ovat loppusuoralla, opettajat ja oppilaat jo kesäloman pauloissa. Eivät ne enää ole kiinnos­tuneita kirjastossa käymisestä tai kirjojen lukemisesta. Sinä voit unohtaa ne hetkeksi ja paneutua Sandelsiin.

Olin lasten- ja nuortenosaston vastaava kirjastonhoitaja ja informaa­tikko. Tehtäväni oli olla yhteistyössä kunnan peruskouluihin ja suunnitel­la kirjallisuusprojekteja niiden kans­sa normaalin työn ohessa. Meillä tapahtui paljon kirjastossa, oli sana­taide- ja teatteriryhmiä, erilaisia kir­jallisuuskerhoja ja pari live roolipe­liäkin oli tänä keväänä vedetty kirjas­ton ja kauppakeskuksen tiloissa. Myös kirjavinkkaus kuului töihini ja siihen olin paneutunut täysillä, pu­keuduinkin usein esittelemieni kir­jojen hahmoiksi. Satutuokioita meil­lä oli myös säännöllisesti. Tottakai toiminta oli hiljaisempaa kesäaikaan, mutta kyllä minulla töitä riitti ilman Sandelsiakin.

– Käy nämä läpi, Asser kokosi leikkeet kasaksi. – Pääset sen miehen ajatusmaailmaan. Sitten voit ottaa yhteyttä mahdollisiin sukulaisiin.

– Mahdollisiin? Ovatko kaikki maan povessa?

– Sinäpä olet ankealla tuulella tä­nään, Asser katsoi minua huolestu­neena. – Mikä sinua ahdistaa?

Sinä, teki mieleni sanoa, mutta koska hän kuitenkin oli esimies eikä oikeasti kiusannut minua eikä aihe­uttanut mielipahaa, tyydyin vain huokaisemaan. Hän veti siitä tieten­kin ne johtopäätökset, että tärkeäs­sä ihmissuhteessani oli ongelmia.

– Ryppyjä on joka suhteessa, hän lohdutti. – Ne oikenee ennemmin tai myöhemmin. Sinä unohdat ikä­vät asiat, kun paneudut Sandels Ju­niorin vaiheisiin.

– Oletko sinä etsinyt Erärunoel­mia antikvariaattien listoilta netis­sä? kysyin häneltä.

– Tottakai olen, Asser sanoi. – Se olisi ollut helpoin tie, mutta sitä ei ollut kenenkään valikoimassa. Ei kansallisarkistossakaan, ei missään.

– Ja sinä kuvittelet, että minä löydän sen noin vain? katsoin häntä huvittuneena.

– Niin minä kuvittelen, Asser hy­myili leveästi kuin ulkoministeri. – Sinä olet pätevä nainen, Silja. Tunnet tämän paikkakunnan kuin omat tas­kusi. Tai ainakin paremmin kuin mi­nä.

Olin saanut paikan täältä valmis­tuttuani muutama vuosi sitten ja koin olevani paikkakuntalainen. Alussa oli tietenkin ollut tasapai­noilua, mutta aika nopeasti olin so­peutunut kirjaston henkilökuntaan ja saanut ystäviä, ja pari pitempää suhdettakin minulla oli ollut, mutta ei niin vakavaa, että olisin ottanut rivitalokaksiooni miehen tai muut­tanut avoliittoon uuteen asuntoon. Hyvä niin, sillä kumpikin suhde oli pikkuhiljaa hiipunut, ja jos olisim­me asuneet yhdessä, ero olisi voinut pitkittyä ja päättyä ilmiriitoihin.

Tällä hetkellä en edes harkinnut luopuvani itsenäisestä olostani, viih­dyin näin. Sisareni, kolmen pienen lapsen äiti, varoitteli kyllä, että mitä vanhemmaksi tulisin, sitä vaikeampi minun olisi enää edes uskaltaa yrittää kenenkään kanssa. Hänen mielipi­teensä jätin omaan arvoonsa, hän oli lähes yksinhuoltaja miehen ollessa matkatöissä eri puolilla maailmaa. Se kävi hänen hermoilleen, ja siksi pu­helut kanssani herättivät hänessä va­paudenkaihon.

Ryppyjä ei siis rakkaudessa ollut, en käsittänyt mistä Asser puhui. Olin ollut pari viikkoa sitten naapu­rikaupungissa oopperaesityksessä lähikoulun musiikinopettajan kans­sa. Hänen vaimonsa oli saanut mig­reenin esityspäivän aamuna ja oli ehdottanut, että tuuraisin häntä. Olin suunnitellut heidän kanssaan pienimuotoista lastenoopperaa syksylle kirjaston auditorioon, jo­ten ihan mielelläni lähdin nuuski­maan ilmaa oikean oopperan katso­moon. Asser oli ollut siellä myös, olin tervehtinyt häntä väliajalla, mutta mieleeni ei ollut tullut, että hän kuvitteli vaimoaan yli kaiken jumaloivan Heikin olevan siellä sa­lakähmäisesti minun kanssani! En korjannut asiaa, Asser sai ajatella mitä halusi.

– Sandels Junior asui ainakin siiser tiivisti. – Jossain voi vielä olla hänen vanha kotitalonsa.

– Ja erärunoelma jonkin seinän välissä tilkkeenä, nyökkäsin. – Kuka tämä juorukelloisäntä oli? Minun pitää ottaa häneen yhteyttä. Joku hänen sukulaisensakin voi tietää asi­oista enemmän, jos hän itse ei muis­ta pikkupoika-aikojaan.

– Ei ole vielä siinä dementian vaiheessa, Asser arveli. – Hän on Lauri Kohonen, eläkkeellä jo, poika jatkaa tilaa. Suuri lehmäkarja.

Kelasin mielessäni nimeä ja leh­miä, ja päädyin kaksikerroksiseen isoon puutaloon muutaman kilo­metrin päähän kirjastosta. Peltoja, niittyjä ja metsää, vauras talo, jonka mailla oli varmasti ollut paljon riis­taa niinä aikoina, kun Sandels Juni­or oli vaikuttanut täällä. Oliko hän silloin ollut Johanin suvun ainoa ja viimeinen jäsen?

En ainakaan ollut koskaan kuul­lut kenestäkään toisesta, hänestäkin vasta tänään. Asserin toive, että löy­täisin jälkeläisiä lehtileikkeiden avulla, oli utopistinen. Kirkonkirjo­ja selailemalla voisin päästä joillekin jäljille, mutta epäilin sitäkin. Kyllä joku sukulainen olisi ilmaantunut paikalle silloin, kun huone paljas­tettiin yleisölle, sillä siitä oli tiedo­tettu valtakunnallisissakin lehdissä.

– Yritetään avata näyttely kesä­kuun puolivälissä, Asser päätti. – Kesälomavieraat ehtii nähdä sen ennen juhannusta, ja luokkien kans­sa aletaan järjestää käyntejä heti koulujen alettua.

Se kuului minun informaatikon työhöni, mutta omakustanneru­noelman etsiminen ei. Mutta koska kouluilla todellakin oli jo viimeis­ten viikkojen säpinät päällä, kirjal­lisuuden opetus tälle keväälle kuo­pattu, niin miksi en voisi tehdä tie­dusteluja. Ilma oli mitä ihanin pyö­räillä työaikana ympäri kuntaa. Aloittaisin Kohosen tilalta. Jos onni potkaisisi, voisin löytää runoelman vaikka raamatun välistä salin kul­makaapin hyllyltä.

– Hienoa, Asser hieroi käsiään yhteen, kun lupauduin hommaan.

– Minä tarjoan sinulle illallisen, kun olet löytänyt kirjasen.

– Minä maltan tuskin odottaa, hymyilin hänelle suloisesti.

Asser meni hämilleen, nappasi kännykän pöydältä, vaikkei se hä­lyttänyt, ja nosti sen korvalleen. Hymyilin vielä suloisemmin, kun hän alkoi hokea luuriin niin ja kyllä ja aivan, ja peräännyin ovelle. Hä­nen reaktionsa oli mielenkiintoi­nen, mutta en alkanut vaivata sillä päätäni. Hän ei ollut mies minun makuuni.

Kävimme syömässä leivok­set Tuulan päivän kunniaksi ja kerroin naisille Asserin antamasta teh­tävästä, joka pitäisi minut liikkeellä lähipäivinä. – Mahdoton tehtävä, Heli hymähti. – Mutta ehkä sinä ta­paat Cruisen veroisen sankarin jol­lain sivupolulla.

– Minä elän toivossa, sanoin kiih­keästi.

– Kohosen nykyinen nuori isäntä on poikamies, Tuula tiesi. – Eikö se ollut joskus mukana siinä Maajussil­le morsian -ohjelmassa?

– Eikä löytänyt ketään, minä pöyristyin. – Siinä on sitten perus­tavanlaatuinen vika.

– Ei se siinä ollut, Marja-Leena pudisti päätään. – Vaan jossain pai­kallisessa maajussikisassa. Heinän­tekotalkoot vai mitä ne oli.

– Ylävartalo paljaana, hiestä kiil­tävänä, Heli unelmoi. – Hanko hei­luen.

– Tai kanki, vai mikä se oli, Mar­ja-Leena kiusoitteli.

Minunkin muistini palautui pa­rin vuoden taakse. Jokin kesäkisa se oli ollut, mutta olin lähtenyt ennen juhannusta lomailemaan Kanadaan. Erään lapsuudenystäväni mies oli ollut siellä parin vuoden työko­kauden heidän luonaan. Olin käynyt tietenkin tutustumassa tyttökirja­sankaritar Annan maisemiin Sir Ed­wardin saarella ja kerännyt materi­aalia kirjavinkkauksia varten. Maa­jussikisa oli siis jäänyt minulta unoh­duksiin, enkä ollut loman jälkeen selaillut vanhoja lehtiä. Jos Kohosen nykyinen isäntä oli voittanut kisan, se oli tietysti hyvä tietää etukäteen, mutta muuten minua ei kiinnosta­nut mies, joka ei käynyt kirjastossa.

– Ei, hän ei voittanut sitä kisaa. Enkä minä muista, että hän olisi käynyt kirjastossa vuosikausiin, jos koskaan, Tuula sanoi. – Vanha isäntä piipahtaa silloin tällöin lehtiä selai­lemassa, samalla kun käy Alkossa.

Katsoimme konditoriaa vasta­päätä olevaa Alkoa, jonka ovi kävi tasaiseen tahtiin. Kohosen vanha isäntä ei sattunut tänään paikalle, joten en saanut haastattelua pois sil­tä istumalta. Mietin, pitäisikö mi­nun soittaa etukäteen, ja Tuulan mielestä se olisi kohteliasta.

– Ehtii ottaa pakasteesta pullaa sulamaan, Tuula tuumasi.

– Emännän leipomaako? Missä hän on? ihmettelin.

– Toivottavasti ei emännän leipo­maa, Tuula hyrähti. – Hän jätti ukon monta vuotta sitten ja muutti Ka­narialle. Mutta kyllä poikamies­boksissa aina on jotain vierasvaraa pakkasessa.

– Voihan se olla nuoren isännän leipomaa, sanoin toiveikkaana.
Naiset vaihtoivat huvittuneen katseen ja Heli sanoi, että Matias Kohonen oli äitinsä lellimä ainokai­nen. Kun emäntä oli sitten saanut vielä isännänkin paapottavakseen, mitta oli tullut täyteen. Kihti oli tehnyt isännästä vaivaisen marisi­jan, mutta kummasti mies oli vet­reytynyt, kun emäntä oli kadonnut.

Päivätansseissa vanhan isännän näki nykyisin usein. Nuorta ei, hänen Tuula arveli menevän naapurikau­pungin baareihin ja ravintoloihin, kun tarvetta tuli.

– Hyvä nakki se olisi, Marja-Lee­na opasti. – Iso tila ja paljon metsää. – Nakki on jotain pientä ja laihaa, virnistin hänelle. – Minä tahdon kunnon patukan.

Heli nauroi ja kävi hakemassa minulle tiskiltä vaaleanruskean pe­runaleivospötkön. Tuula sen otti nimipäivänsä kunniaksi ja aikoi ja­kaa sen vanhan kollinsa kanssa. Kis­sa oli 17-vuotias ja fiksumpi kuin yksikään kaksijalkainen uros.

– Nappaa Matias Kohonen, He­li neuvoi minua. – Muuten sinä olet parinkymmenen vuoden jälkeen tuossa jamassa, missä Tuula nyt.

Lupasin harkita asiaa ja lähdin pyörälleni. Kotimatkalla pysäytin valkovuokkometsässä ja pälyilin ympärilleni. Sitä outoa miestä ei näkynyt, mikä lie ollut satunnainen kulkija. Sain kenenkään häiritse­mättä kerätä ison kimpun valko­vuokkoja ja kotona asetin ne mal­jakkoon olohuoneen pöydälle. Ko­tini oli linnani, enkä kaivannut sin­ne minkään valtakunnan prinssiä. Syvennyin Asserin antamiin lehti­leikkeleisiin, ja kun olin lukenut Sandels Juniorin tuotannon, olin sitä mieltä, että hänen hengentuot­teensa tuottaisivat kärsimystä ke­nelle tahansa. Ne olivat kömpelöitä muisteloita, eikä se luvannut hyvää Erärunoelman suhteen.

Kohosen tila antoi vau­raan vaikutelman. Ajoin sitä kohti hitaasti seuraavana päivänä. Ohitin niityn, jolla käyskenteli kymmeniä lehmiä. Näin kauempana pellolla parin traktorin ajavan. Vanhalla isännällä ei kuitenkaan ollut mitään kiireitä tälle päivälle. Olin soittanut illalla Lauri Kohoselle ja esittänyt asiani. Hän oli muistanut hyvin kes­kustelunsa Asserin kanssa ja toivot­tanut minut tervetulleeksi muiste­lemaan isäänsä ja tämän hyvää kave­ria Sandels Junioria.

Olin ehdottanut, että jos oli ole­massa valokuvia tuolta ajalta, hän etsisi ne valmiiksi. Ne olisivat oiva lisä tulevaan erätarinanäyttelyyn. Hän oli innostunut ajatuksesta, että isä olisi kaiken kansan ihailtavana kirjaston seinillä ja luvannut kaivel­la laatikoita. Toivottavasti joku oli älynnyt panna kuvat albumeihin ja toivottavasti Lauri Kohosen pää toi­misi vielä terävästi.

– Päivää, päivää, Lauri Kohonen tuli toivottamaan minut tervetul­leeksi pihalle ja veivasi kättäni kuin kaivon pumppua.

Olin pukeutunut vierailua var­ten kukalliseen mekkoon ja letittä­nyt pitkän ruskean tukkani yhdeksi komeaksi pitkoksi. Ripaus ripsiväasiallisen vaikutelman, mutta isän­nän silmien tuike kertoi, että olin epäonnistunut jotenkin. Hän ihaili minua avoimesti, ehkä hän näki mi­nussa muinaisen maitotytön.

– Teillä on kaunista täällä, ihas­telin pihapiiriä, kun olin viimein saanut käteni irti.

Pihalla kasvoi sireenejä ja tuo­mia, kukkapenkkejäkin oli, mutta ne olivat päässet villiintymään emännän lähdettyä Kanarialle. Hän ei selvästikään ollut sitä lajia maas­tamuuttaja, että olisi palannut Suo­men suven ihanuuteen puuhastele­maan istutusten parissa. Isäntä jaa­ritteli jotain puutarhasta, mutta havahduin vasta, kun hän mainitsi golfkentän.

– Poika aikoo panna karjan pois ja pellot sileäksi. Tekee tästä golfky­län. On siinä mukana pari kunnan isokenkäistäkin, mutta vielä men­nään matalalla profiililla.

Isäntä ummisti minulle silmää salamyhkäisesti, eikä kertonut sen tarkemmin. Asia ei minua kiinnos­tanutkaan, tämä oli syrjäkylää ja täällä sai minun puolestani hankkia leivän millä konstilla tahansa. Seu­rasin isäntää sisään suureen tupaan ja hän pani kahvin valumaan. Tupa oli siisti, vailla kukkia ja muuta nai­sellista kamaa. Pitkällä pöydällä oli kasa Maaseudun tulevaisuus -lehtiä ja muita maatalouteen liittyviä jul­kaisuja. Seinällä yksi iso ryijy ja kaappikello, joka raksutti kovaääni­sesti. Menin katsomaan sitä lähem­pää ja näin avoimesta ovesta saliin, missä oli tummasävyinen sohvaka­lusto ja iso hyllykkö peräseinällä. Ei kirjoja kuitenkaan kuin muutama, mutta pokaaleja, maljakoita ja ruusukkeita sitäkin enemmän. En erottanut ovelta, missä lajissa palkinnot oli saavutettu. Lehmät vai ihmiset?

– Millainen mies Sandels oli, mitä muistatte hänestä? Mikä hänen etu­nimensä mahtoi olla? kyselin, kun istuimme pöydän ääressä väkevällä sumpilla ja pullapitkolla varustautu­neina, ja minä lisäksi nauhurilla.

– Jaa-a, hyvä se oli ampumaan, isäntä aloitti verkkaisesti.

Sain kuulla yksityiskohtaisen ku­vauksen noin tusinasta eräretkestä ja kuvia saaliistakin löytyi iso kasa. Valitettavasti metsästäjät olivat jää­neet kuvissa taka-alalle, eikä isäntä voinut kaikista kuvista vannoa, oli­ko Sandels joku punahattupäisessä miesjoukossa vai ei. Yhdessä kuvas­sa tämä kuitenkin katsoi suoraan kameraan tiukkailmeisenä, ja ero­tin miehessä samoja piirteitä kuin kirjaston huoneen pariskuntakuvan miehessä. Leuan asento oli jäyhä, ja isäntä muistelikin isänsä mainin­neen, ettei Sandels osannut olla yh­tään leikkimielinen. Siis täysin huu­morintajuton mies, ajattelin ja mie­lenkiintoni mieheen väheni hetki hetkeltä. Sen erärunoelman täytyi olla täyttä tuskaa, niin kieliopillises­ti kuin sisällöllisesti.

– Mikähän sen nimi mahtoi olla? isäntä pohti ääneen. – Kyllä isä sen varmaan mainitsi, mutta nyt ei tule mieleen.

Lehtileikkeissäkään etunimeä ei ollut. Niissä mainittiin vain Eränkä­vijä Sandels. Junior oli Asserin ja minun päähänpisto, mutta nyt kyllä tuntui, ettei mies ollut koskaan ol­lut mikään juniori vaan syntymä­vanha alusta lähtien.

Isäntä yritti palauttaa mieleensä Sandelsin asumusta, kun Matias Kohonen astui tupaan. Miehellä oli yllään tumma haalari ja päässä maa­talousfirman lippalakki. Hän huo­masi minut ja nosti lakkia aavistuk­sen. Tukka oli tumma ja kihartuva, kasvot ruskeat ja likaiset, leuka aja­maton, silmät tiukat ja siniharmaat. Hän ei kysynyt kuka olin ja millä asialla, joten Lauri Kohonen oli kertonut tulostani.

Hän otti mukin kaapista, kippasi siihen lopun kahvin ja asteli röhnäi­sissä saappaissa hakemaan pullaa. Hänestä lemahti jokin väkevä maa­tilan tuoksu, ja Lauri Kohonen ker­toikin hänen olleen lannoittamassa peltoja. Jatkoin utelujani Sandelsin asuinpaikasta.

– Miksi? Matias Kohonen avasi suunsa ensimmäisen kerran.

– Miksi mitä? hölmistyin.

– Miksi sen äijän tekemisiä kai­vellaan esiin?

– Kotiseutu on kirjastolle tärkeä asia, sanoin arvokkaasti. – Meidän johtajamme, joka on uusi täällä, ha­luaa tutustua seudun historiaan ja merkkihenkilöihin. Nostaa unoh­detut päivänvaloon.

– Kiitos luennosta, Matias tokai­si. – Minä ymmärtäisin, jos mies olisi tehnyt jotain tärkeää, mutta lä­hinnä hän tuntui paukuttelevan eläimiä hengiltä huvin vuoksi.

– Tuolloin se oli ehkä vielä sellai­nen hauska harrastus, Lauri Koho­nen sanoi sovittelevasti. – Mutta kyllä saaliit syötiin tai käytettiin muuten hyväksi. Ei mitään eläintä jahdattu sukupuuttoon asti.

– Mitä muuta se mies muka teki? Matias katsoi isäänsä haastavasti. – Oli tyhjäntoimittaja.

Seurasin kiinnostuneena heidän sanailuaan. Matias Kohosen reaktio Sandels Junioriin oli voimakas ja vas­tenmielinen ja siksi outo. Miksi?

– Antoiko Sandels teidän van­hemmillenne sen Erärunoelmansa? kysyin Lauri Kohoselta, kun Matias vastasi kännykkäänsä.

– Kyllä antoi, Lauri Kohonen sa­noi. – Minä olen yrittänyt etsiä sitä aina silloin tällöin, mutta en ole sitä löytänyt. Isä näytti sen minulle, kun minä olin poikanen. Sanoi, että saan lukea sitten aikuisempana. Mutta lu­kematta jäi. Minä unohdin kirjan, sitten isä kuoli, ja se on täytynyt ka­dota, kun äiti keräsi hänen tavaroi­taan. Minä muistin sen vasta paljon myöhemmin, mutta äiti ei enää ollut vastaamassa kysymyksiin.

– K–18–runoelma, Matias puut­tui taas keskusteluumme. – Pikku­poika ei saanut lukea. Mistä vetoa, että se oli silkkaa pornoa?

– Jos oli, niin ymmärrän, miksi äiti hävitti sen, Lauri Kohonen nau­rahti. – Mutta en oikein usko siihen. Erärunoelma viittaa muuhun.

Tuskin sitä olisi mainittu lehdessä silloin, jos se olisi ollut pornoa, minä ajattelin, mutta ääneen harmittelin runoelman katoamista. Siinä vai­heessa Lauri Kohonen oli saanut mieleensä, missä Sandels oli asunut vähän ennen kuin oli lähtenyt paik­kakunnalta ja jäänyt sille tielle.

– Lähti ja katosi? minä vahvistin.

– Lähti, minä en muista mikä vuosi se oli. Se oli ennen joulua kui­tenkin. Viisikymmentäluvun lopul­la. Hän oli sanonut isälle tulevansa takaisin keväthankien aikaan jänis­metsälle, mutta ei tullut.

– Kuoli ja haudattiin jonnekin, Matias sanoi. – Varmaan niin, Lauri Kohonen nyökytteli. – Mutta siihen aikaan ihminen saattoi kadota hel­posti. Ei sitä silloin suuremmin ih­metelty. Vaan minähän olin kloppi silloin, en minä kaikkea muista.

– Missä hän sitten asusti? kysyin.

– Siinä missä nykyisin on hotelli, Lauri Kohonen kertoi. – Siinä oli vielä 60-luvullakin komea kartano, portinvartijan maja ja kaikki. Sandels asui siinä majassa. Teki jotain hantti­hommia kartanolla vuokraa vastaan. Taisi opettaa kartanon lapsiakin jos­sain vaiheessa, laskentoa ja eläinop­pia, ruotsiakin.

Kartano! Kirjasto kartanossa, siellä oli täytynyt olla sellainen. Ja kirjastossa palkollisen Erärunoel­ma! Minä tunsin itseni hetkellisesti Neiti Etsiväksi. Sitten tajusin, että kaikesta oli jo puoli vuosisataa ja ih­miset kadonneet aikoja sitten omil­le teilleen. Kaikki katosi, kuten oli kadonnut jo aikaa sitten sanoma­lehtimies-Sandelsin kotitalokin. Se puutalokortteli oli nykyisin linja-autoaseman alla, ja kartanon tilalla oli hotelli.

Minusta alkoi tuntua toi­vottomalta löytää Sandelseista yh­tään mitään. Toisaalta se oli helpo­tus, pääsisin palaamaan normaalei­hin töihin, mutta toisaalta olisi jän­nittävää löytää kadonnut teos.

– Mitä siitä kirjasta maksetaan? Matias Kohonen havahdutti minut ajatuksistani.

– Kunniaa ja mainetta, naurah­din. – Tuskin sillä muuta arvoa on.
Matias nousi ja lähti. Jatkoin jut­telua hänen isänsä kanssa, mutta mitään uutta ei enää selvinnyt. Ky­syin viereisen huoneen palkinnois­ta. Sain kuulla perusteellisen selon­teon joka ikisestä pystistä. Osa oli karjankasvatuspalkintoja, osa hänen isänsä ampumaharrastuksen satoa, osa hänen painimatolla saavutta­mistaan voitoista, osa Matias Koho­sen sekalaisista harrastuksista.

– Uintia, jalkapalloa, jääkiekkoa, Lauri Kohonen luetteli. – Se poika kokeili kaikkea, mutta ei syttynyt mihinkään täysillä.

Tarkastelin palkintoja lähempää, mutta oikeasti yritin nähdä muuta­mien hyllyssä olevien kirjojen pää­dyt. Elätin toivoa, että Erärunoel­ma olisi siellä, että he vain pihtasivat sitä jostain syystä. Toivoni oli turha. Kirjat olivat Laila Hietamiestä, ajal­ta ennen kuin hän muutti nimensä Hirvisaareksi, eli Kanariaan paen­neen emännän jälkeensä jättämiä. Petyin, mutta kiittelin isäntää vuo­laasti ja lupasin ottaa yhteyttä, jos minulle tulisi lisäkysyttävää.

– Oletko sinä vapaa vai varattu? isäntä kysyi pihalla.
Katsoin häntä äimistyneenä, ja hän alkoi nauraa matalasti. Ei hän itselleen kysynyt, ymmärsi kyllä, ettei kaltaiseni simpsakka tyttö kiinnostuisi syytinkiläisestä. Poi­kaansa hän tietenkin ajatteli, se oli hyvä jullikka, ei vaan ollut ehtinyt etsiä vaimoa. – Eiköhän se ole pojan oma asia, takeltelin hänelle naurua pidätellen. – On toki, mutta joskus tekee hyvää tuupata, vanha isäntä tuumasi ja iski minulle silmää.

Kaikenlaista, ajattelin ja menin pyörälleni. Kun käännyin vielä taloa kohti valmiina vilkuttamaan isän­nälle, en enää nähnyt häntä. Ovesta astui juuri Matias Kohonen, ei enää haalareissa, vaan farkuissa ja t-pai­dassa, naama puhtaana ja tukka suit­tuna, kännykkä korvalla. Hän näki minut, väläytti hymyn ja meni kul­man taakse. Katsoin hetken hänen peräänsä, ravistin sitten päätäni niin, että silmälasit olivat lentää maahan. Vanhan isännän äskeiset puheet alkoivat äkkiä kiinnostaa minua. Pojassa ei ollut mitään syy­tinkiläistä ja minä olin vapaa.

Kotimatkalla kuitenkin unohdin Matias Kohosen, vaikka hän ajoi ohitseni isolla kiiltävällä Mersulla. Unohdin, sillä näin valkovuokko­metsikön uumenissa taas sen oudon miehen. Pystymetsästä ilmesty­neen. Hän seisoi liikkumatta koivu­jen lomassa ja minusta tuntui, että minun pitäisi pysäyttää ja kävellä hänen luokseen ja kysyä, mitä hän tahtoi. Mutta samassa hän oli taas kadonnut. Oliko hän aave?

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla