Toiveuusinta! Siljan sinkkuelämästä katoaa rauha, kun hän ryhtyy jahtaamaan erästä kirjaa. Yhtäkkiä elämässä on liuta miehiä.

Toukokuinen aamu oli aurinkoinen ja lämmin, ja ajoin hitaasti pienen metsi­kön läpi kohti keskustaa. Puiden lomassa erottui valkovuokkojen matto, ja se palautti aina mie­leeni hämmästykseni, kun näin kukkia ensimmäisen kerran. Oulussa varttuneena en ollut nähnyt niitä luonnossa, ja kun muuttokuorma aikanaan toi minut tälle seudulle ja metsä oli täynnä niitä, luulin hetken, että maassa oli vielä lunta ja että en ollut päässyt puusta pitkälle lähtiessäni etelään kesätöi­hin ja opiskelupaikan toivossa. Pettymys oli vaihtunut nopeasti kevät­hurmaksi, olin käynyt keräämässä ison kimpun kukkia ja ihaillut niitä purkaessani tavaroitani vuokra­kämpässäni. Siitä oli jo monta vuot­ta, mutta yhä edelleen kukat saivat minut hurmioon. Minun oli pakko nousta pyörältä ja mennä tanssahte­lemaan puiden lomaan.

Varovaisin askelin pyörähtelin vuokkomeressä, poimin ison kimpun ja panin pari kukkaa korvani taakse silmälasien sangan alle. No­jasin selän koivunrunkoa vasten ja haistelin luontoa. Tunsin humaltu­vani keväästä ja ajatus siitä, että muutaman viikon kuluttua olisi keskikesä ja loma, sai minut hihku­maan ilosta ja halaamaan puuta. Olin yksin maailmankaikkeudessa, kukaan ei kuullut eikä nähnyt mi­nua, sain vaikka ulvoa täysin rinnoin ja repiä hampain rungon tuohihap­suja. Olla villi ja vapaa – ja samassa tajusin, etten ollut yksin. Luonto oli oudosti hiljentynyt ja syy siihen oli puiden lomassa jonkin matkan päässä oleva liikkumaton hahmo. Mies, vieras mies.

Käteni valahtivat sivuille ja kuk­kakimppu roikkui alakuloisena maata kohti. Mies oli ilmaantunut pystymetsästä, oli sen verran kau­kana, että en erottanut piirteitä ja osin ne jäivät puiden varjoonkin. Hän oli pitkä ja laiha, mutta ei kui­tenkaan uhkaava. Eksynyt? Erakko? Täysin outo minulle kuitenkin, ja kun liikahdin tajutessani pian myö­hästyväni töistä, hän kääntyi ja kä­veli ripeästi poispäin. Pian hän oli kadonnut ja metsä täyttyi taas lintu­jen sirkutuksesta ja muista äänistä. Se oli epätodellinen kohtaus, olinko nähnyt miehen vai vain kuvitellut hänet? Mutta miksi olisin kuvitel­lut? En minä ollut tytönheitukka, joka unelmoi kohtaavansa prinssin keskellä kirkasta aamua. Ehei, minä olin virkanainen, ja työ odotti mi­nua. Otin itseäni niskasta kiinni, palasin pyörälle ja jatkoin matkaa.

Työpaikkani, kunnan kirjasto, si­jaitsi kauppakeskuksen yhteydessä. Rakennus oli valmistunut kolme vuotta sitten. Kirjasto oli pääovista tultaessa oikealla ja tilaa oli kahdes­sa kerroksessa. Yläkerta oli parvi, joka käsitti henkilökunnan työsken­telytilat ja kokoushuoneita. Laaja alakerta muodostui eri osastoista ja lehtien lukusalista, ja sen katto oli korkealla. Kiitos parven ja korkei­den ikkunoiden ansiosta kirjastossa oli avara ja valoisa tunnelma. Si­sääntuloaulan toisella puolella oli useita pieniä liikkeitä käytävän mo­lemmin puolin ja päädyssä iso ruo­kamarket. Kauppakeskus oli kirjas­ton kannalta hyvä asia, sillä se vil­kastutti toimintaa. Moni sellainen, joka ei olisi eksynyt erillisenä tö­köttävään kirjastoon, piipahti spon­taanisti kauppareissulla lehtiä luke­massa ja joskus jopa lainasi kirjoja­kin.

Kävijämäärä oli kasvanut viime vuosien aikana, mutta oli sen eteen tehty töitä muutenkin. Minä ja muut kirjaston naiset olimme ide­oineet uusien tilojen innoittamina kaikenlaisia projekteja ja toteutta­neet niitä ja henki oli ollut hyvä. Mutta nyt meillä oli edessä uusi ti­lanne. Mies. Kukkoilija, joka oli tul­lut äitiysvapaalle lähteneen kirjas­tonjohtajan lomittajaksi. Mies, joka oli saanut meidät heti takajaloilleen alkamalla innovoida kirjaston toi­mintaa entistä aktiivisemmaksi. Se ei sinänsä ollut mikään huono asia, mutta se oli, että mies tuntui unoh­tavan kirjat. Hän oli tekniikan ai­rut.

– Huomenta, Silja.

Nyökkäilin hyvän aamun toivo­tuksia jo paikalla oleville. Tiskin ta­kana istui rehevä Tuula ja kun hän huomasi valkovuokkokimpun, hä­nen kasvoilleen levisi iloinen hy­my.

– Ihanaa, että joku muistaa, hän hönkäisi minulle.

Mikä päivä? ajattelin kiivaasti. Syntymä- vai nimipäivä? Luovutin kukat mutisten epämääräisesti on­nittelut ja hän kiirehti hakemaan niitä varten vaasin. Katsoin kysy­västi lehtikärryjä lykkivää Heliä ja hän kuiskasi, että oli Tuulan päivä. Se tiesi leivoskahveja, ja mietin, mi­ten uusi johtajamme suhtautuisi asiaan. Hänestä oli tullut kuva, että kaikki merkkipäivämuistamiset oli­vat hömpötystä. Parissa viikossa hän oli jo saanut meidät tuntemaan itsemme muinaisjäänteiksi, nuttu­rapäisiksi kirjastotädeiksi, jotka hyssyttelivät asiakkaita noudatta­maan hiljaisuutta ja hengittämään suu kiinni.

Minä en voinut tajuta, miten mies oli voitu valita pomoksemme. Hän oli niin väärää tyyppiä kuin ol­la saattoi. Ehkä hän oli ollut ainoa miespuolinen hakija virkaan, ja päättäjät olivat ottaneet hänet siitä ilosta, että hän oli mies. Tämä oli vanhanaikainen kunta, pääosa val­tuustossa miehiä, ja tottakai he ha­lusivat edes yhden oman sukupuo­lensa edustajan kasvatuksellisesti tärkeään laitokseen. Mutta Asser Suurosen! Mitä pahaa me kirjaston naiset olimme tehneet, että saim­me Asserin riesaksemme?

Asser oli menevä uraohjus, toi mieleen ammattipoliitikon, eikä siksikään oikein sopinut kirjasto­alalle. Hän oli solakka vaalea mies, jolla oli haaleansiniset silmät. Hä­nen hymynsä oli leveä ja valoisa, hän antoi virheellisesti kuvan, että oli miellyttämisenhaluinen mies, jolla oli kuuntelevat korvat ja ymmärtä­vä sydän. Hän näytti empaattiselta ja sympaattiselta, mutta kuuliko hän alaisiaan tai asiakkaita? Tuskin. Hänen aivokoneistonsa teki koko ajan työtä sen idean eteen, jonka hän oli saanut, eikä hän kuunnellut järkipuheita sen parantamiseksi.

– Hän myisi vaikka hiekkaa ja­noiselle, Tuula oli kerran toden­nut.

– Tai jäitä avantoon suistuneelle, Heli oli lisännyt.

– Tai koiran allergikolle, Marja-Leena oli jatkanut.

– Pihvin vegaanille, minä olin lo­pettanut listan.

Asser oli siis rasittava mies, itse­tietoinen ja -riittoinen. Hän asui naapurikunnan puolella, suureh­kossa kaupungissa, ja me olimme tietenkin ihmetelleet, miksi hän ha­keutui sieltä pois. Hän oli ollut pää­kirjastossa aikuispuolen vastaava, mutta ehkä ylenemistoiveet olivat tuntuneet hänestä etenevän kuin täi tervassa.

Olimme tehneet hänestä tiedus­teluja vaivihkaa, kukin tunsi jonkun sieltä, mutta Asserista oli puhuttu pelkkää hyvää. Joku oli huokaissut, että vähempikin kuntoiluun patis­telu olisi riittänyt, mutta sen mus­tempaa ei ollut ilmennyt. Ehkä hän ei silloisessa asemassaan ollut vielä pystynyt toteuttamaan visioitaan, mutta täällä kunnan ukot antoivat siunauksensa toimeliaan miehen ehdotuksille. Uudet luudat lakaise­vat paremmin kuin vanhat, eräs kunnanisä oli tuumannut minulle, kun olin ihmetellyt, miksi vasta vä­hän aikaa sitten hankitut tietokone­pöydät piti vaihtaa uusiksi. Ergono­metria, ukko oli paasannut minulle sormea heristäen. Ergonometria oli kaiken aa ja oo!

– Fyysinen, kognitiivinen vai makroergonomia? olin kysynyt häneltä herttaisesti hymyillen.

Ukko oli hölmistynyt, oli vain toistanut Asserilta kuulemaansa iskulausetta ja oli puhahtanut minul­le, että kyllä hän trigonometrian päälle ymmärsi siinä kuin ekono­mienkin. Taivahan tähden, olin pa­rahtanut mielessäni, ja niin pöydät ja tuolit olivat vaihtuneet ilmeel­tään nuorekkaampiin, mutta istu­vuudeltaan paljon huonompiin malleihin. Kirjaston ilmeen piti As­serin mukaan olla iloinen ja mene­vä.

– Miten sinä aiot tuunata kirjat? olin kysynyt häneltä silloin.

– Niin, kirjat, hän oli katsonut ympärilleen kulmat kurtussa.

– Niitä on paljon.

– Käsityönä niiden siirtely mik­rosiruille vie aikaa kymmeniä vuo­sia, olin huokaissut.

Asser oli mulkaissut minua ja nähnyt piruja silmissäni. Hän oli sanonut korskeana, että kirjan säh­köinen muoto olisi arkipäivää en­nen kuin arvaisinkaan. Hän oli ha­kenut sanoja kuvatakseen tulevai­suuden kirjastoa. Se olisi täysin, täysin-

– Steriili, olin tokaissut. – Elämä ilman kirjaa on steriiliä.  

Asserin kasvoille oli kohonnut huvittuneen säälivä ilme. Naisparka, hänestä oli huokunut ja hän oli ihmetellyt, miten nuoresta iästäni huolimatta karsastin teknologiaa noin syvästi. Hän oli minua jonkin vuoden vanhempi, lähempänä nel­jää- kuin kolmeakymmentä.

Olin alkanut epäillä, että hänellä oli pöyheän vaalean tukkansa seassa aukko, jonne hän aamuisin pani pie­nen levykkeen, joka ohjelmoi hä­nen aivonsa toimimaan minua vir­keämmin ja teki hänestä varsinaisen duracellpatteripupun. Tai cityka­nin, sillä hänen päähänpistonsa li­sääntyivät samalla vauhdilla kuin kanien kanta kasvoi. Me kaikki toi­voimme, että hän kyllästyisi paikka­kuntaan paljon ennen kuin äitiysva­paalla oleva pomomme ottaisi ohjat taas käsiinsä. Kuka tahansa olisi pa­rempi sijainen kuin hän. Paikan voi­si täyttää vaikka Tuula, hänellä oli tarpeelliset opinnot käytynä. Pa­hinta olisi, jos pomomme saisi pää­hänsä jäädä kokonaan kotiäidiksi ja Asserin virka vakinaistettaisiin. Sii­tä emme ääneen puhuneet, mutta ajatus väijyi jokaisen mielessä.

– Jos hänellä olisi vaimo, Tuula sanoi suu mutrussa kahvipöydässä. – Lapsia ja lemmikkejä, niin hän voisi olla inhimillisempi. Mutta kuntoilu, kuntoilu ja kuntoilu!

– Se tekee hulluksi, Marja-Leena sanoi synkkänä.
  

Asser oli hakenut nimipäi­vän kunniaksi konditoriasta terveelliset sämpylät. Kuin likaisen vihertävät perunanmukulat, joista tursui ituja. Kuitua, Asser oli heh­kuttanut, terveellistä kuitua, rou­heita ja siemeniä!

– Mukava narske kuuluu ham­paista, tulee energinen olo, Asser mainosti ostoksiaan.

Kuin kiviä olisi syönyt, ajattelin, ja sama tunne oli muilla. Asser oli pu­hunut myös terveysteen puolesta, mutta hävinnyt sen asian. Me lipi­timme edelleen väkevää kahvia pit­kin päivää ja pyhähtelimme Asserin pienelle teekeittimelle ja hänen hal­tioituneille ilmeilleen teeseremoni­aa suorittaessaan. Hän sai teenkeiton näyttämään pyhältä riitiltä.

– Arsenikkia, syanidia, Heli suunnitteli Asserin mentyä sämpylä kummassakin kädessään.

– Pitää lukea muutama vanha dek­kari, sieltä löytyy konsti päästä hä­nestä eroon.

– Mitähän se tekee kahdella pul­lalla, minä mietin. – Takoo niillä päätään? Tai kiinnittää jalkoihinsa? Ne kävisi fakiirin sandaaleiksi.

– Tukehtuisi niihin, Tuula sanoi suupielet alaspäin. – Minä kuvitte­lin saavani marenkileivoksen.

– Minä tarjoan sinulle sellaisen töiden jälkeen, lupasin hänelle. – Mennään kaikki konditoriaan naut­timaan.

Ehdotukseni sai kannatusta. Au­lan toisella puolella olevan kondito­rian leivonnaiset olivat suussa sula­via, mutta näihin terveyspottuihin emme aikoneet enää vilkaistakaan. Tunnelman keventämiseksi kerroin naisille kohtaamisesta oudon mie­hen kanssa metsässä.

– Hyi kamala, Marja-Leena hen­gähti. – Jos sillä oli pahat mielessä, se aikoi karata sinun kimppuusi!

– Tuskin oli, minä naurahdin. – Se paineli karkuun kuin hirvi, kun minä liikahdin.

– Silti, Marja-Leenaa värisytti. kit olisi jääneet sinun mieleesi. Se iskee, kun taivas menee pilveen.

Kaduin, että olin maininnut mie­hen. Hän oli hetkessä namusetäpe­dofiili naisten puheissa. Jätin heidät pelon ilmapiiriin ja nousin raput toiseen kerrokseen.

L-kirjaimen mallisen parven ly­hyemmän sakaran päässä oli näytil­lä paikallisen kirjallisen vaikuttajan tavaroita. Vanhoja huonekaluja, kir­joituspöytä mustepulloineen ja paperinkuivaimineen. Kapeassa hyl­lykössä oli useita kirjoja 1800-lu­vun loppupuolelta. Mies oli ollut sanomalehden päätoimittaja ja kir­jallisuuden suuri ystävä. Hänen ai­kanaan paikallislehdessä oli ollut tämän tästä artikkeleita, joissa suo­malaista itsetuntoa oli kohotettu kirjojen avulla. Hieno mies ilman muuta, mutta kovin paljon hänestä ei tiedetty yksityishenkilönä.

Pöydällä oli valokuvakehys, mis­sä mies seisoi arvokkaan näköisen daamin vieressä ja molemmat kat­soivat kameraan totisina. Lapsia ku­vassa ei ollut. Silloin tällöin joku asiakas tivasi miehestä lisätietoja, mutta niitä meillä ei ollut antaa. Pi­kahaulla netistä ei löytynyt mitään, eikä meidän aikamme antanut myötä ryhtyä tutkimaan paikka­kunnan historiaa kirkonkirjoja ja muita dokumentteja penkomalla. Johan Sandels jäisi hämärän var­joon, niin minä uskoin, vain työ­huone kertoisi tämän päivän ihmi­sille hänen olleen olemassa. Eikä sekään juuri kiinnostanut asiakkai­ta. Minä toin aina koululaisryhmät katsomaan huonetta, kun kierrätin heitä talossa, mutta en äkkiseltään muistanut, että kukaan olisi kysy­nyt mitään erityistä miehestä. Mis­sä on vessa? oli se, mikä yleensä tu­li nuoren suusta.   

Vessaan minäkin aioin mennä, mutta Asser ilmaantui juuri silloin huoneensa ovelle ja vinkkasi luok­seen. Mistä hitosta hän tällä kertaa marmattaisi tai mihin minut valjas­taisi? En kaivannut yhtään lisähom­mia, mutta aavistin niitä olevan tu­lossa. – Johan Sandels, Asser sanoi kasvot loistaen.

– Mitä hänestä? Kuollut ja kuo­pattu, totesin innottomasti.

– Hänen veljenpojanpoikansa!

Varoituskellot alkoivat soida mie­lessäni, ja valmistauduin torjumaan kaiken, mitä hän ehdottaisi. Asser viittoi minut pöydän ääreen, jolla lainehti lehtileikkelekopioita. Hän kertoi tavanneensa kunnantalolla käydessään eläkeläismiehen, joka oli alkanut muistella Sandelsia. Aluksi Asser oli luullut ukon horisevan, mutta maininta erätarinoista oli saa­nut hänet höristelemään korviaan.

Ukko oli kertonut isänsä käy­neen metsällä Sandelsin veljenpo­janpojan kanssa joskus viisikym­mentäluvulla ja miesten kaataneen suurpetoja. Karhun tai pari, susia, ja tietenkin myös hirviä ja pieniriis­taa. Asser oli kiinnostunut Sandel­sin jälkeläisestä, haistanut jymyju­tun kuten hän kehaisi minulle avoi­men omahyväisenä. Sandels Junior oli kirjoitellut retkistä erätarinoita paikallislehteen, ja niiden kopioita pöydällä nyt lainehti.

 – Näppäriä pieniä tarinoita, Asser kuvaili. – Ei mitään kirjallisuuden merkkiteoksia, mutta ilman muuta me nostamme ne unholasta.

Näin mielessäni tarinat seinällä Sandelsin kuvitellun työhuoneen ti­loissa. Ehkä ne kiinnostaisivat jota­kuta, ainakin paikallisia metsästys­seuran jäseniä. Nyökkäsin varomat­tomasti, mutta siinä ei ollut kaikki. Asser painoi etusormensa yhden leikkeen päälle ja naputteli sen alalai­taa. Siellä mainostettiin Sandels Ju­niorin tuoretta Erärunoelmaa.

– Minä en ole ikinä kuullutkaan tuollaisesta, tuhahdin Asserille.
– Varmaan omakustanne, Asser myönsi. – Mutta arvokas historial­linen dokumentti ilman muuta! Se on jossain, Silja.
Se on jossain, jossain, paikka rau­hallinen, alkoi soida korvissani. Vanha iskelmä, joka oli yhtä unoh­tunut kuin Erärunoelma. Katsoin Asseria alta kulmiani ja näin, että hän oli lietsonut itsensä täyteen löy­töretkeilijää, arkeologia ja Sherlock Holmesia. Hän halusi lyödä itsensä läpi kirjastonjohtajana, nousta suur­mieheksi pienessä kunnassamme kaivamalla esiin unohdetun eräru

– Silja, Asser katsoi minua lem­peästi. – Koulut ovat loppusuoralla, opettajat ja oppilaat jo kesäloman pauloissa. Eivät ne enää ole kiinnos­tuneita kirjastossa käymisestä tai kirjojen lukemisesta. Sinä voit unohtaa ne hetkeksi ja paneutua Sandelsiin.

Olin lasten- ja nuortenosaston vastaava kirjastonhoitaja ja informaa­tikko. Tehtäväni oli olla yhteistyössä kunnan peruskouluihin ja suunnitel­la kirjallisuusprojekteja niiden kans­sa normaalin työn ohessa. Meillä tapahtui paljon kirjastossa, oli sana­taide- ja teatteriryhmiä, erilaisia kir­jallisuuskerhoja ja pari live roolipe­liäkin oli tänä keväänä vedetty kirjas­ton ja kauppakeskuksen tiloissa. Myös kirjavinkkaus kuului töihini ja siihen olin paneutunut täysillä, pu­keuduinkin usein esittelemieni kir­jojen hahmoiksi. Satutuokioita meil­lä oli myös säännöllisesti. Tottakai toiminta oli hiljaisempaa kesäaikaan, mutta kyllä minulla töitä riitti ilman Sandelsiakin.

– Käy nämä läpi, Asser kokosi leikkeet kasaksi. – Pääset sen miehen ajatusmaailmaan. Sitten voit ottaa yhteyttä mahdollisiin sukulaisiin.

– Mahdollisiin? Ovatko kaikki maan povessa?

– Sinäpä olet ankealla tuulella tä­nään, Asser katsoi minua huolestu­neena. – Mikä sinua ahdistaa?

Sinä, teki mieleni sanoa, mutta koska hän kuitenkin oli esimies eikä oikeasti kiusannut minua eikä aihe­uttanut mielipahaa, tyydyin vain huokaisemaan. Hän veti siitä tieten­kin ne johtopäätökset, että tärkeäs­sä ihmissuhteessani oli ongelmia.

– Ryppyjä on joka suhteessa, hän lohdutti. – Ne oikenee ennemmin tai myöhemmin. Sinä unohdat ikä­vät asiat, kun paneudut Sandels Ju­niorin vaiheisiin.

– Oletko sinä etsinyt Erärunoel­mia antikvariaattien listoilta netis­sä? kysyin häneltä.

– Tottakai olen, Asser sanoi. – Se olisi ollut helpoin tie, mutta sitä ei ollut kenenkään valikoimassa. Ei kansallisarkistossakaan, ei missään.

– Ja sinä kuvittelet, että minä löydän sen noin vain? katsoin häntä huvittuneena.

– Niin minä kuvittelen, Asser hy­myili leveästi kuin ulkoministeri. – Sinä olet pätevä nainen, Silja. Tunnet tämän paikkakunnan kuin omat tas­kusi. Tai ainakin paremmin kuin mi­nä.

Olin saanut paikan täältä valmis­tuttuani muutama vuosi sitten ja koin olevani paikkakuntalainen. Alussa oli tietenkin ollut tasapai­noilua, mutta aika nopeasti olin so­peutunut kirjaston henkilökuntaan ja saanut ystäviä, ja pari pitempää suhdettakin minulla oli ollut, mutta ei niin vakavaa, että olisin ottanut rivitalokaksiooni miehen tai muut­tanut avoliittoon uuteen asuntoon. Hyvä niin, sillä kumpikin suhde oli pikkuhiljaa hiipunut, ja jos olisim­me asuneet yhdessä, ero olisi voinut pitkittyä ja päättyä ilmiriitoihin.

Tällä hetkellä en edes harkinnut luopuvani itsenäisestä olostani, viih­dyin näin. Sisareni, kolmen pienen lapsen äiti, varoitteli kyllä, että mitä vanhemmaksi tulisin, sitä vaikeampi minun olisi enää edes uskaltaa yrittää kenenkään kanssa. Hänen mielipi­teensä jätin omaan arvoonsa, hän oli lähes yksinhuoltaja miehen ollessa matkatöissä eri puolilla maailmaa. Se kävi hänen hermoilleen, ja siksi pu­helut kanssani herättivät hänessä va­paudenkaihon.

Ryppyjä ei siis rakkaudessa ollut, en käsittänyt mistä Asser puhui. Olin ollut pari viikkoa sitten naapu­rikaupungissa oopperaesityksessä lähikoulun musiikinopettajan kans­sa. Hänen vaimonsa oli saanut mig­reenin esityspäivän aamuna ja oli ehdottanut, että tuuraisin häntä. Olin suunnitellut heidän kanssaan pienimuotoista lastenoopperaa syksylle kirjaston auditorioon, jo­ten ihan mielelläni lähdin nuuski­maan ilmaa oikean oopperan katso­moon. Asser oli ollut siellä myös, olin tervehtinyt häntä väliajalla, mutta mieleeni ei ollut tullut, että hän kuvitteli vaimoaan yli kaiken jumaloivan Heikin olevan siellä sa­lakähmäisesti minun kanssani! En korjannut asiaa, Asser sai ajatella mitä halusi.

– Sandels Junior asui ainakin siiser tiivisti. – Jossain voi vielä olla hänen vanha kotitalonsa.

– Ja erärunoelma jonkin seinän välissä tilkkeenä, nyökkäsin. – Kuka tämä juorukelloisäntä oli? Minun pitää ottaa häneen yhteyttä. Joku hänen sukulaisensakin voi tietää asi­oista enemmän, jos hän itse ei muis­ta pikkupoika-aikojaan.

– Ei ole vielä siinä dementian vaiheessa, Asser arveli. – Hän on Lauri Kohonen, eläkkeellä jo, poika jatkaa tilaa. Suuri lehmäkarja.

Kelasin mielessäni nimeä ja leh­miä, ja päädyin kaksikerroksiseen isoon puutaloon muutaman kilo­metrin päähän kirjastosta. Peltoja, niittyjä ja metsää, vauras talo, jonka mailla oli varmasti ollut paljon riis­taa niinä aikoina, kun Sandels Juni­or oli vaikuttanut täällä. Oliko hän silloin ollut Johanin suvun ainoa ja viimeinen jäsen?

En ainakaan ollut koskaan kuul­lut kenestäkään toisesta, hänestäkin vasta tänään. Asserin toive, että löy­täisin jälkeläisiä lehtileikkeiden avulla, oli utopistinen. Kirkonkirjo­ja selailemalla voisin päästä joillekin jäljille, mutta epäilin sitäkin. Kyllä joku sukulainen olisi ilmaantunut paikalle silloin, kun huone paljas­tettiin yleisölle, sillä siitä oli tiedo­tettu valtakunnallisissakin lehdissä.

– Yritetään avata näyttely kesä­kuun puolivälissä, Asser päätti. – Kesälomavieraat ehtii nähdä sen ennen juhannusta, ja luokkien kans­sa aletaan järjestää käyntejä heti koulujen alettua.

Se kuului minun informaatikon työhöni, mutta omakustanneru­noelman etsiminen ei. Mutta koska kouluilla todellakin oli jo viimeis­ten viikkojen säpinät päällä, kirjal­lisuuden opetus tälle keväälle kuo­pattu, niin miksi en voisi tehdä tie­dusteluja. Ilma oli mitä ihanin pyö­räillä työaikana ympäri kuntaa. Aloittaisin Kohosen tilalta. Jos onni potkaisisi, voisin löytää runoelman vaikka raamatun välistä salin kul­makaapin hyllyltä.

– Hienoa, Asser hieroi käsiään yhteen, kun lupauduin hommaan.

– Minä tarjoan sinulle illallisen, kun olet löytänyt kirjasen.

– Minä maltan tuskin odottaa, hymyilin hänelle suloisesti.

Asser meni hämilleen, nappasi kännykän pöydältä, vaikkei se hä­lyttänyt, ja nosti sen korvalleen. Hymyilin vielä suloisemmin, kun hän alkoi hokea luuriin niin ja kyllä ja aivan, ja peräännyin ovelle. Hä­nen reaktionsa oli mielenkiintoi­nen, mutta en alkanut vaivata sillä päätäni. Hän ei ollut mies minun makuuni.

Kävimme syömässä leivok­set Tuulan päivän kunniaksi ja kerroin naisille Asserin antamasta teh­tävästä, joka pitäisi minut liikkeellä lähipäivinä. – Mahdoton tehtävä, Heli hymähti. – Mutta ehkä sinä ta­paat Cruisen veroisen sankarin jol­lain sivupolulla.

– Minä elän toivossa, sanoin kiih­keästi.

– Kohosen nykyinen nuori isäntä on poikamies, Tuula tiesi. – Eikö se ollut joskus mukana siinä Maajussil­le morsian -ohjelmassa?

– Eikä löytänyt ketään, minä pöyristyin. – Siinä on sitten perus­tavanlaatuinen vika.

– Ei se siinä ollut, Marja-Leena pudisti päätään. – Vaan jossain pai­kallisessa maajussikisassa. Heinän­tekotalkoot vai mitä ne oli.

– Ylävartalo paljaana, hiestä kiil­tävänä, Heli unelmoi. – Hanko hei­luen.

– Tai kanki, vai mikä se oli, Mar­ja-Leena kiusoitteli.

Minunkin muistini palautui pa­rin vuoden taakse. Jokin kesäkisa se oli ollut, mutta olin lähtenyt ennen juhannusta lomailemaan Kanadaan. Erään lapsuudenystäväni mies oli ollut siellä parin vuoden työko­kauden heidän luonaan. Olin käynyt tietenkin tutustumassa tyttökirja­sankaritar Annan maisemiin Sir Ed­wardin saarella ja kerännyt materi­aalia kirjavinkkauksia varten. Maa­jussikisa oli siis jäänyt minulta unoh­duksiin, enkä ollut loman jälkeen selaillut vanhoja lehtiä. Jos Kohosen nykyinen isäntä oli voittanut kisan, se oli tietysti hyvä tietää etukäteen, mutta muuten minua ei kiinnosta­nut mies, joka ei käynyt kirjastossa.

– Ei, hän ei voittanut sitä kisaa. Enkä minä muista, että hän olisi käynyt kirjastossa vuosikausiin, jos koskaan, Tuula sanoi. – Vanha isäntä piipahtaa silloin tällöin lehtiä selai­lemassa, samalla kun käy Alkossa.

Katsoimme konditoriaa vasta­päätä olevaa Alkoa, jonka ovi kävi tasaiseen tahtiin. Kohosen vanha isäntä ei sattunut tänään paikalle, joten en saanut haastattelua pois sil­tä istumalta. Mietin, pitäisikö mi­nun soittaa etukäteen, ja Tuulan mielestä se olisi kohteliasta.

– Ehtii ottaa pakasteesta pullaa sulamaan, Tuula tuumasi.

– Emännän leipomaako? Missä hän on? ihmettelin.

– Toivottavasti ei emännän leipo­maa, Tuula hyrähti. – Hän jätti ukon monta vuotta sitten ja muutti Ka­narialle. Mutta kyllä poikamies­boksissa aina on jotain vierasvaraa pakkasessa.

– Voihan se olla nuoren isännän leipomaa, sanoin toiveikkaana.
Naiset vaihtoivat huvittuneen katseen ja Heli sanoi, että Matias Kohonen oli äitinsä lellimä ainokai­nen. Kun emäntä oli sitten saanut vielä isännänkin paapottavakseen, mitta oli tullut täyteen. Kihti oli tehnyt isännästä vaivaisen marisi­jan, mutta kummasti mies oli vet­reytynyt, kun emäntä oli kadonnut.

Päivätansseissa vanhan isännän näki nykyisin usein. Nuorta ei, hänen Tuula arveli menevän naapurikau­pungin baareihin ja ravintoloihin, kun tarvetta tuli.

– Hyvä nakki se olisi, Marja-Lee­na opasti. – Iso tila ja paljon metsää. – Nakki on jotain pientä ja laihaa, virnistin hänelle. – Minä tahdon kunnon patukan.

Heli nauroi ja kävi hakemassa minulle tiskiltä vaaleanruskean pe­runaleivospötkön. Tuula sen otti nimipäivänsä kunniaksi ja aikoi ja­kaa sen vanhan kollinsa kanssa. Kis­sa oli 17-vuotias ja fiksumpi kuin yksikään kaksijalkainen uros.

– Nappaa Matias Kohonen, He­li neuvoi minua. – Muuten sinä olet parinkymmenen vuoden jälkeen tuossa jamassa, missä Tuula nyt.

Lupasin harkita asiaa ja lähdin pyörälleni. Kotimatkalla pysäytin valkovuokkometsässä ja pälyilin ympärilleni. Sitä outoa miestä ei näkynyt, mikä lie ollut satunnainen kulkija. Sain kenenkään häiritse­mättä kerätä ison kimpun valko­vuokkoja ja kotona asetin ne mal­jakkoon olohuoneen pöydälle. Ko­tini oli linnani, enkä kaivannut sin­ne minkään valtakunnan prinssiä. Syvennyin Asserin antamiin lehti­leikkeleisiin, ja kun olin lukenut Sandels Juniorin tuotannon, olin sitä mieltä, että hänen hengentuot­teensa tuottaisivat kärsimystä ke­nelle tahansa. Ne olivat kömpelöitä muisteloita, eikä se luvannut hyvää Erärunoelman suhteen.

Kohosen tila antoi vau­raan vaikutelman. Ajoin sitä kohti hitaasti seuraavana päivänä. Ohitin niityn, jolla käyskenteli kymmeniä lehmiä. Näin kauempana pellolla parin traktorin ajavan. Vanhalla isännällä ei kuitenkaan ollut mitään kiireitä tälle päivälle. Olin soittanut illalla Lauri Kohoselle ja esittänyt asiani. Hän oli muistanut hyvin kes­kustelunsa Asserin kanssa ja toivot­tanut minut tervetulleeksi muiste­lemaan isäänsä ja tämän hyvää kave­ria Sandels Junioria.

Olin ehdottanut, että jos oli ole­massa valokuvia tuolta ajalta, hän etsisi ne valmiiksi. Ne olisivat oiva lisä tulevaan erätarinanäyttelyyn. Hän oli innostunut ajatuksesta, että isä olisi kaiken kansan ihailtavana kirjaston seinillä ja luvannut kaivel­la laatikoita. Toivottavasti joku oli älynnyt panna kuvat albumeihin ja toivottavasti Lauri Kohosen pää toi­misi vielä terävästi.

– Päivää, päivää, Lauri Kohonen tuli toivottamaan minut tervetul­leeksi pihalle ja veivasi kättäni kuin kaivon pumppua.

Olin pukeutunut vierailua var­ten kukalliseen mekkoon ja letittä­nyt pitkän ruskean tukkani yhdeksi komeaksi pitkoksi. Ripaus ripsiväasiallisen vaikutelman, mutta isän­nän silmien tuike kertoi, että olin epäonnistunut jotenkin. Hän ihaili minua avoimesti, ehkä hän näki mi­nussa muinaisen maitotytön.

– Teillä on kaunista täällä, ihas­telin pihapiiriä, kun olin viimein saanut käteni irti.

Pihalla kasvoi sireenejä ja tuo­mia, kukkapenkkejäkin oli, mutta ne olivat päässet villiintymään emännän lähdettyä Kanarialle. Hän ei selvästikään ollut sitä lajia maas­tamuuttaja, että olisi palannut Suo­men suven ihanuuteen puuhastele­maan istutusten parissa. Isäntä jaa­ritteli jotain puutarhasta, mutta havahduin vasta, kun hän mainitsi golfkentän.

– Poika aikoo panna karjan pois ja pellot sileäksi. Tekee tästä golfky­län. On siinä mukana pari kunnan isokenkäistäkin, mutta vielä men­nään matalalla profiililla.

Isäntä ummisti minulle silmää salamyhkäisesti, eikä kertonut sen tarkemmin. Asia ei minua kiinnos­tanutkaan, tämä oli syrjäkylää ja täällä sai minun puolestani hankkia leivän millä konstilla tahansa. Seu­rasin isäntää sisään suureen tupaan ja hän pani kahvin valumaan. Tupa oli siisti, vailla kukkia ja muuta nai­sellista kamaa. Pitkällä pöydällä oli kasa Maaseudun tulevaisuus -lehtiä ja muita maatalouteen liittyviä jul­kaisuja. Seinällä yksi iso ryijy ja kaappikello, joka raksutti kovaääni­sesti. Menin katsomaan sitä lähem­pää ja näin avoimesta ovesta saliin, missä oli tummasävyinen sohvaka­lusto ja iso hyllykkö peräseinällä. Ei kirjoja kuitenkaan kuin muutama, mutta pokaaleja, maljakoita ja ruusukkeita sitäkin enemmän. En erottanut ovelta, missä lajissa palkinnot oli saavutettu. Lehmät vai ihmiset?

– Millainen mies Sandels oli, mitä muistatte hänestä? Mikä hänen etu­nimensä mahtoi olla? kyselin, kun istuimme pöydän ääressä väkevällä sumpilla ja pullapitkolla varustautu­neina, ja minä lisäksi nauhurilla.

– Jaa-a, hyvä se oli ampumaan, isäntä aloitti verkkaisesti.

Sain kuulla yksityiskohtaisen ku­vauksen noin tusinasta eräretkestä ja kuvia saaliistakin löytyi iso kasa. Valitettavasti metsästäjät olivat jää­neet kuvissa taka-alalle, eikä isäntä voinut kaikista kuvista vannoa, oli­ko Sandels joku punahattupäisessä miesjoukossa vai ei. Yhdessä kuvas­sa tämä kuitenkin katsoi suoraan kameraan tiukkailmeisenä, ja ero­tin miehessä samoja piirteitä kuin kirjaston huoneen pariskuntakuvan miehessä. Leuan asento oli jäyhä, ja isäntä muistelikin isänsä mainin­neen, ettei Sandels osannut olla yh­tään leikkimielinen. Siis täysin huu­morintajuton mies, ajattelin ja mie­lenkiintoni mieheen väheni hetki hetkeltä. Sen erärunoelman täytyi olla täyttä tuskaa, niin kieliopillises­ti kuin sisällöllisesti.

– Mikähän sen nimi mahtoi olla? isäntä pohti ääneen. – Kyllä isä sen varmaan mainitsi, mutta nyt ei tule mieleen.

Lehtileikkeissäkään etunimeä ei ollut. Niissä mainittiin vain Eränkä­vijä Sandels. Junior oli Asserin ja minun päähänpisto, mutta nyt kyllä tuntui, ettei mies ollut koskaan ol­lut mikään juniori vaan syntymä­vanha alusta lähtien.

Isäntä yritti palauttaa mieleensä Sandelsin asumusta, kun Matias Kohonen astui tupaan. Miehellä oli yllään tumma haalari ja päässä maa­talousfirman lippalakki. Hän huo­masi minut ja nosti lakkia aavistuk­sen. Tukka oli tumma ja kihartuva, kasvot ruskeat ja likaiset, leuka aja­maton, silmät tiukat ja siniharmaat. Hän ei kysynyt kuka olin ja millä asialla, joten Lauri Kohonen oli kertonut tulostani.

Hän otti mukin kaapista, kippasi siihen lopun kahvin ja asteli röhnäi­sissä saappaissa hakemaan pullaa. Hänestä lemahti jokin väkevä maa­tilan tuoksu, ja Lauri Kohonen ker­toikin hänen olleen lannoittamassa peltoja. Jatkoin utelujani Sandelsin asuinpaikasta.

– Miksi? Matias Kohonen avasi suunsa ensimmäisen kerran.

– Miksi mitä? hölmistyin.

– Miksi sen äijän tekemisiä kai­vellaan esiin?

– Kotiseutu on kirjastolle tärkeä asia, sanoin arvokkaasti. – Meidän johtajamme, joka on uusi täällä, ha­luaa tutustua seudun historiaan ja merkkihenkilöihin. Nostaa unoh­detut päivänvaloon.

– Kiitos luennosta, Matias tokai­si. – Minä ymmärtäisin, jos mies olisi tehnyt jotain tärkeää, mutta lä­hinnä hän tuntui paukuttelevan eläimiä hengiltä huvin vuoksi.

– Tuolloin se oli ehkä vielä sellai­nen hauska harrastus, Lauri Koho­nen sanoi sovittelevasti. – Mutta kyllä saaliit syötiin tai käytettiin muuten hyväksi. Ei mitään eläintä jahdattu sukupuuttoon asti.

– Mitä muuta se mies muka teki? Matias katsoi isäänsä haastavasti. – Oli tyhjäntoimittaja.

Seurasin kiinnostuneena heidän sanailuaan. Matias Kohosen reaktio Sandels Junioriin oli voimakas ja vas­tenmielinen ja siksi outo. Miksi?

– Antoiko Sandels teidän van­hemmillenne sen Erärunoelmansa? kysyin Lauri Kohoselta, kun Matias vastasi kännykkäänsä.

– Kyllä antoi, Lauri Kohonen sa­noi. – Minä olen yrittänyt etsiä sitä aina silloin tällöin, mutta en ole sitä löytänyt. Isä näytti sen minulle, kun minä olin poikanen. Sanoi, että saan lukea sitten aikuisempana. Mutta lu­kematta jäi. Minä unohdin kirjan, sitten isä kuoli, ja se on täytynyt ka­dota, kun äiti keräsi hänen tavaroi­taan. Minä muistin sen vasta paljon myöhemmin, mutta äiti ei enää ollut vastaamassa kysymyksiin.

– K–18–runoelma, Matias puut­tui taas keskusteluumme. – Pikku­poika ei saanut lukea. Mistä vetoa, että se oli silkkaa pornoa?

– Jos oli, niin ymmärrän, miksi äiti hävitti sen, Lauri Kohonen nau­rahti. – Mutta en oikein usko siihen. Erärunoelma viittaa muuhun.

Tuskin sitä olisi mainittu lehdessä silloin, jos se olisi ollut pornoa, minä ajattelin, mutta ääneen harmittelin runoelman katoamista. Siinä vai­heessa Lauri Kohonen oli saanut mieleensä, missä Sandels oli asunut vähän ennen kuin oli lähtenyt paik­kakunnalta ja jäänyt sille tielle.

– Lähti ja katosi? minä vahvistin.

– Lähti, minä en muista mikä vuosi se oli. Se oli ennen joulua kui­tenkin. Viisikymmentäluvun lopul­la. Hän oli sanonut isälle tulevansa takaisin keväthankien aikaan jänis­metsälle, mutta ei tullut.

– Kuoli ja haudattiin jonnekin, Matias sanoi. – Varmaan niin, Lauri Kohonen nyökytteli. – Mutta siihen aikaan ihminen saattoi kadota hel­posti. Ei sitä silloin suuremmin ih­metelty. Vaan minähän olin kloppi silloin, en minä kaikkea muista.

– Missä hän sitten asusti? kysyin.

– Siinä missä nykyisin on hotelli, Lauri Kohonen kertoi. – Siinä oli vielä 60-luvullakin komea kartano, portinvartijan maja ja kaikki. Sandels asui siinä majassa. Teki jotain hantti­hommia kartanolla vuokraa vastaan. Taisi opettaa kartanon lapsiakin jos­sain vaiheessa, laskentoa ja eläinop­pia, ruotsiakin.

Kartano! Kirjasto kartanossa, siellä oli täytynyt olla sellainen. Ja kirjastossa palkollisen Erärunoel­ma! Minä tunsin itseni hetkellisesti Neiti Etsiväksi. Sitten tajusin, että kaikesta oli jo puoli vuosisataa ja ih­miset kadonneet aikoja sitten omil­le teilleen. Kaikki katosi, kuten oli kadonnut jo aikaa sitten sanoma­lehtimies-Sandelsin kotitalokin. Se puutalokortteli oli nykyisin linja-autoaseman alla, ja kartanon tilalla oli hotelli.

Minusta alkoi tuntua toi­vottomalta löytää Sandelseista yh­tään mitään. Toisaalta se oli helpo­tus, pääsisin palaamaan normaalei­hin töihin, mutta toisaalta olisi jän­nittävää löytää kadonnut teos.

– Mitä siitä kirjasta maksetaan? Matias Kohonen havahdutti minut ajatuksistani.

– Kunniaa ja mainetta, naurah­din. – Tuskin sillä muuta arvoa on.
Matias nousi ja lähti. Jatkoin jut­telua hänen isänsä kanssa, mutta mitään uutta ei enää selvinnyt. Ky­syin viereisen huoneen palkinnois­ta. Sain kuulla perusteellisen selon­teon joka ikisestä pystistä. Osa oli karjankasvatuspalkintoja, osa hänen isänsä ampumaharrastuksen satoa, osa hänen painimatolla saavutta­mistaan voitoista, osa Matias Koho­sen sekalaisista harrastuksista.

– Uintia, jalkapalloa, jääkiekkoa, Lauri Kohonen luetteli. – Se poika kokeili kaikkea, mutta ei syttynyt mihinkään täysillä.

Tarkastelin palkintoja lähempää, mutta oikeasti yritin nähdä muuta­mien hyllyssä olevien kirjojen pää­dyt. Elätin toivoa, että Erärunoel­ma olisi siellä, että he vain pihtasivat sitä jostain syystä. Toivoni oli turha. Kirjat olivat Laila Hietamiestä, ajal­ta ennen kuin hän muutti nimensä Hirvisaareksi, eli Kanariaan paen­neen emännän jälkeensä jättämiä. Petyin, mutta kiittelin isäntää vuo­laasti ja lupasin ottaa yhteyttä, jos minulle tulisi lisäkysyttävää.

– Oletko sinä vapaa vai varattu? isäntä kysyi pihalla.
Katsoin häntä äimistyneenä, ja hän alkoi nauraa matalasti. Ei hän itselleen kysynyt, ymmärsi kyllä, ettei kaltaiseni simpsakka tyttö kiinnostuisi syytinkiläisestä. Poi­kaansa hän tietenkin ajatteli, se oli hyvä jullikka, ei vaan ollut ehtinyt etsiä vaimoa. – Eiköhän se ole pojan oma asia, takeltelin hänelle naurua pidätellen. – On toki, mutta joskus tekee hyvää tuupata, vanha isäntä tuumasi ja iski minulle silmää.

Kaikenlaista, ajattelin ja menin pyörälleni. Kun käännyin vielä taloa kohti valmiina vilkuttamaan isän­nälle, en enää nähnyt häntä. Ovesta astui juuri Matias Kohonen, ei enää haalareissa, vaan farkuissa ja t-pai­dassa, naama puhtaana ja tukka suit­tuna, kännykkä korvalla. Hän näki minut, väläytti hymyn ja meni kul­man taakse. Katsoin hetken hänen peräänsä, ravistin sitten päätäni niin, että silmälasit olivat lentää maahan. Vanhan isännän äskeiset puheet alkoivat äkkiä kiinnostaa minua. Pojassa ei ollut mitään syy­tinkiläistä ja minä olin vapaa.

Kotimatkalla kuitenkin unohdin Matias Kohosen, vaikka hän ajoi ohitseni isolla kiiltävällä Mersulla. Unohdin, sillä näin valkovuokko­metsikön uumenissa taas sen oudon miehen. Pystymetsästä ilmesty­neen. Hän seisoi liikkumatta koivu­jen lomassa ja minusta tuntui, että minun pitäisi pysäyttää ja kävellä hänen luokseen ja kysyä, mitä hän tahtoi. Mutta samassa hän oli taas kadonnut. Oliko hän aave?

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.