Toiveuusinta! Siljan sinkkuelämästä katoaa rauha, kun hän ryhtyy jahtaamaan erästä kirjaa. Yhtäkkiä elämässä on liuta miehiä.

Toukokuinen aamu oli aurinkoinen ja lämmin, ja ajoin hitaasti pienen metsi­kön läpi kohti keskustaa. Puiden lomassa erottui valkovuokkojen matto, ja se palautti aina mie­leeni hämmästykseni, kun näin kukkia ensimmäisen kerran. Oulussa varttuneena en ollut nähnyt niitä luonnossa, ja kun muuttokuorma aikanaan toi minut tälle seudulle ja metsä oli täynnä niitä, luulin hetken, että maassa oli vielä lunta ja että en ollut päässyt puusta pitkälle lähtiessäni etelään kesätöi­hin ja opiskelupaikan toivossa. Pettymys oli vaihtunut nopeasti kevät­hurmaksi, olin käynyt keräämässä ison kimpun kukkia ja ihaillut niitä purkaessani tavaroitani vuokra­kämpässäni. Siitä oli jo monta vuot­ta, mutta yhä edelleen kukat saivat minut hurmioon. Minun oli pakko nousta pyörältä ja mennä tanssahte­lemaan puiden lomaan.

Varovaisin askelin pyörähtelin vuokkomeressä, poimin ison kimpun ja panin pari kukkaa korvani taakse silmälasien sangan alle. No­jasin selän koivunrunkoa vasten ja haistelin luontoa. Tunsin humaltu­vani keväästä ja ajatus siitä, että muutaman viikon kuluttua olisi keskikesä ja loma, sai minut hihku­maan ilosta ja halaamaan puuta. Olin yksin maailmankaikkeudessa, kukaan ei kuullut eikä nähnyt mi­nua, sain vaikka ulvoa täysin rinnoin ja repiä hampain rungon tuohihap­suja. Olla villi ja vapaa – ja samassa tajusin, etten ollut yksin. Luonto oli oudosti hiljentynyt ja syy siihen oli puiden lomassa jonkin matkan päässä oleva liikkumaton hahmo. Mies, vieras mies.

Käteni valahtivat sivuille ja kuk­kakimppu roikkui alakuloisena maata kohti. Mies oli ilmaantunut pystymetsästä, oli sen verran kau­kana, että en erottanut piirteitä ja osin ne jäivät puiden varjoonkin. Hän oli pitkä ja laiha, mutta ei kui­tenkaan uhkaava. Eksynyt? Erakko? Täysin outo minulle kuitenkin, ja kun liikahdin tajutessani pian myö­hästyväni töistä, hän kääntyi ja kä­veli ripeästi poispäin. Pian hän oli kadonnut ja metsä täyttyi taas lintu­jen sirkutuksesta ja muista äänistä. Se oli epätodellinen kohtaus, olinko nähnyt miehen vai vain kuvitellut hänet? Mutta miksi olisin kuvitel­lut? En minä ollut tytönheitukka, joka unelmoi kohtaavansa prinssin keskellä kirkasta aamua. Ehei, minä olin virkanainen, ja työ odotti mi­nua. Otin itseäni niskasta kiinni, palasin pyörälle ja jatkoin matkaa.

Työpaikkani, kunnan kirjasto, si­jaitsi kauppakeskuksen yhteydessä. Rakennus oli valmistunut kolme vuotta sitten. Kirjasto oli pääovista tultaessa oikealla ja tilaa oli kahdes­sa kerroksessa. Yläkerta oli parvi, joka käsitti henkilökunnan työsken­telytilat ja kokoushuoneita. Laaja alakerta muodostui eri osastoista ja lehtien lukusalista, ja sen katto oli korkealla. Kiitos parven ja korkei­den ikkunoiden ansiosta kirjastossa oli avara ja valoisa tunnelma. Si­sääntuloaulan toisella puolella oli useita pieniä liikkeitä käytävän mo­lemmin puolin ja päädyssä iso ruo­kamarket. Kauppakeskus oli kirjas­ton kannalta hyvä asia, sillä se vil­kastutti toimintaa. Moni sellainen, joka ei olisi eksynyt erillisenä tö­köttävään kirjastoon, piipahti spon­taanisti kauppareissulla lehtiä luke­massa ja joskus jopa lainasi kirjoja­kin.

Kävijämäärä oli kasvanut viime vuosien aikana, mutta oli sen eteen tehty töitä muutenkin. Minä ja muut kirjaston naiset olimme ide­oineet uusien tilojen innoittamina kaikenlaisia projekteja ja toteutta­neet niitä ja henki oli ollut hyvä. Mutta nyt meillä oli edessä uusi ti­lanne. Mies. Kukkoilija, joka oli tul­lut äitiysvapaalle lähteneen kirjas­tonjohtajan lomittajaksi. Mies, joka oli saanut meidät heti takajaloilleen alkamalla innovoida kirjaston toi­mintaa entistä aktiivisemmaksi. Se ei sinänsä ollut mikään huono asia, mutta se oli, että mies tuntui unoh­tavan kirjat. Hän oli tekniikan ai­rut.

– Huomenta, Silja.

Nyökkäilin hyvän aamun toivo­tuksia jo paikalla oleville. Tiskin ta­kana istui rehevä Tuula ja kun hän huomasi valkovuokkokimpun, hä­nen kasvoilleen levisi iloinen hy­my.

– Ihanaa, että joku muistaa, hän hönkäisi minulle.

Mikä päivä? ajattelin kiivaasti. Syntymä- vai nimipäivä? Luovutin kukat mutisten epämääräisesti on­nittelut ja hän kiirehti hakemaan niitä varten vaasin. Katsoin kysy­västi lehtikärryjä lykkivää Heliä ja hän kuiskasi, että oli Tuulan päivä. Se tiesi leivoskahveja, ja mietin, mi­ten uusi johtajamme suhtautuisi asiaan. Hänestä oli tullut kuva, että kaikki merkkipäivämuistamiset oli­vat hömpötystä. Parissa viikossa hän oli jo saanut meidät tuntemaan itsemme muinaisjäänteiksi, nuttu­rapäisiksi kirjastotädeiksi, jotka hyssyttelivät asiakkaita noudatta­maan hiljaisuutta ja hengittämään suu kiinni.

Minä en voinut tajuta, miten mies oli voitu valita pomoksemme. Hän oli niin väärää tyyppiä kuin ol­la saattoi. Ehkä hän oli ollut ainoa miespuolinen hakija virkaan, ja päättäjät olivat ottaneet hänet siitä ilosta, että hän oli mies. Tämä oli vanhanaikainen kunta, pääosa val­tuustossa miehiä, ja tottakai he ha­lusivat edes yhden oman sukupuo­lensa edustajan kasvatuksellisesti tärkeään laitokseen. Mutta Asser Suurosen! Mitä pahaa me kirjaston naiset olimme tehneet, että saim­me Asserin riesaksemme?

Asser oli menevä uraohjus, toi mieleen ammattipoliitikon, eikä siksikään oikein sopinut kirjasto­alalle. Hän oli solakka vaalea mies, jolla oli haaleansiniset silmät. Hä­nen hymynsä oli leveä ja valoisa, hän antoi virheellisesti kuvan, että oli miellyttämisenhaluinen mies, jolla oli kuuntelevat korvat ja ymmärtä­vä sydän. Hän näytti empaattiselta ja sympaattiselta, mutta kuuliko hän alaisiaan tai asiakkaita? Tuskin. Hänen aivokoneistonsa teki koko ajan työtä sen idean eteen, jonka hän oli saanut, eikä hän kuunnellut järkipuheita sen parantamiseksi.

– Hän myisi vaikka hiekkaa ja­noiselle, Tuula oli kerran toden­nut.

– Tai jäitä avantoon suistuneelle, Heli oli lisännyt.

– Tai koiran allergikolle, Marja-Leena oli jatkanut.

– Pihvin vegaanille, minä olin lo­pettanut listan.

Asser oli siis rasittava mies, itse­tietoinen ja -riittoinen. Hän asui naapurikunnan puolella, suureh­kossa kaupungissa, ja me olimme tietenkin ihmetelleet, miksi hän ha­keutui sieltä pois. Hän oli ollut pää­kirjastossa aikuispuolen vastaava, mutta ehkä ylenemistoiveet olivat tuntuneet hänestä etenevän kuin täi tervassa.

Olimme tehneet hänestä tiedus­teluja vaivihkaa, kukin tunsi jonkun sieltä, mutta Asserista oli puhuttu pelkkää hyvää. Joku oli huokaissut, että vähempikin kuntoiluun patis­telu olisi riittänyt, mutta sen mus­tempaa ei ollut ilmennyt. Ehkä hän ei silloisessa asemassaan ollut vielä pystynyt toteuttamaan visioitaan, mutta täällä kunnan ukot antoivat siunauksensa toimeliaan miehen ehdotuksille. Uudet luudat lakaise­vat paremmin kuin vanhat, eräs kunnanisä oli tuumannut minulle, kun olin ihmetellyt, miksi vasta vä­hän aikaa sitten hankitut tietokone­pöydät piti vaihtaa uusiksi. Ergono­metria, ukko oli paasannut minulle sormea heristäen. Ergonometria oli kaiken aa ja oo!

– Fyysinen, kognitiivinen vai makroergonomia? olin kysynyt häneltä herttaisesti hymyillen.

Ukko oli hölmistynyt, oli vain toistanut Asserilta kuulemaansa iskulausetta ja oli puhahtanut minul­le, että kyllä hän trigonometrian päälle ymmärsi siinä kuin ekono­mienkin. Taivahan tähden, olin pa­rahtanut mielessäni, ja niin pöydät ja tuolit olivat vaihtuneet ilmeel­tään nuorekkaampiin, mutta istu­vuudeltaan paljon huonompiin malleihin. Kirjaston ilmeen piti As­serin mukaan olla iloinen ja mene­vä.

– Miten sinä aiot tuunata kirjat? olin kysynyt häneltä silloin.

– Niin, kirjat, hän oli katsonut ympärilleen kulmat kurtussa.

– Niitä on paljon.

– Käsityönä niiden siirtely mik­rosiruille vie aikaa kymmeniä vuo­sia, olin huokaissut.

Asser oli mulkaissut minua ja nähnyt piruja silmissäni. Hän oli sanonut korskeana, että kirjan säh­köinen muoto olisi arkipäivää en­nen kuin arvaisinkaan. Hän oli ha­kenut sanoja kuvatakseen tulevai­suuden kirjastoa. Se olisi täysin, täysin-

– Steriili, olin tokaissut. – Elämä ilman kirjaa on steriiliä.  

Asserin kasvoille oli kohonnut huvittuneen säälivä ilme. Naisparka, hänestä oli huokunut ja hän oli ihmetellyt, miten nuoresta iästäni huolimatta karsastin teknologiaa noin syvästi. Hän oli minua jonkin vuoden vanhempi, lähempänä nel­jää- kuin kolmeakymmentä.

Olin alkanut epäillä, että hänellä oli pöyheän vaalean tukkansa seassa aukko, jonne hän aamuisin pani pie­nen levykkeen, joka ohjelmoi hä­nen aivonsa toimimaan minua vir­keämmin ja teki hänestä varsinaisen duracellpatteripupun. Tai cityka­nin, sillä hänen päähänpistonsa li­sääntyivät samalla vauhdilla kuin kanien kanta kasvoi. Me kaikki toi­voimme, että hän kyllästyisi paikka­kuntaan paljon ennen kuin äitiysva­paalla oleva pomomme ottaisi ohjat taas käsiinsä. Kuka tahansa olisi pa­rempi sijainen kuin hän. Paikan voi­si täyttää vaikka Tuula, hänellä oli tarpeelliset opinnot käytynä. Pa­hinta olisi, jos pomomme saisi pää­hänsä jäädä kokonaan kotiäidiksi ja Asserin virka vakinaistettaisiin. Sii­tä emme ääneen puhuneet, mutta ajatus väijyi jokaisen mielessä.

– Jos hänellä olisi vaimo, Tuula sanoi suu mutrussa kahvipöydässä. – Lapsia ja lemmikkejä, niin hän voisi olla inhimillisempi. Mutta kuntoilu, kuntoilu ja kuntoilu!

– Se tekee hulluksi, Marja-Leena sanoi synkkänä.
  

Asser oli hakenut nimipäi­vän kunniaksi konditoriasta terveelliset sämpylät. Kuin likaisen vihertävät perunanmukulat, joista tursui ituja. Kuitua, Asser oli heh­kuttanut, terveellistä kuitua, rou­heita ja siemeniä!

– Mukava narske kuuluu ham­paista, tulee energinen olo, Asser mainosti ostoksiaan.

Kuin kiviä olisi syönyt, ajattelin, ja sama tunne oli muilla. Asser oli pu­hunut myös terveysteen puolesta, mutta hävinnyt sen asian. Me lipi­timme edelleen väkevää kahvia pit­kin päivää ja pyhähtelimme Asserin pienelle teekeittimelle ja hänen hal­tioituneille ilmeilleen teeseremoni­aa suorittaessaan. Hän sai teenkeiton näyttämään pyhältä riitiltä.

– Arsenikkia, syanidia, Heli suunnitteli Asserin mentyä sämpylä kummassakin kädessään.

– Pitää lukea muutama vanha dek­kari, sieltä löytyy konsti päästä hä­nestä eroon.

– Mitähän se tekee kahdella pul­lalla, minä mietin. – Takoo niillä päätään? Tai kiinnittää jalkoihinsa? Ne kävisi fakiirin sandaaleiksi.

– Tukehtuisi niihin, Tuula sanoi suupielet alaspäin. – Minä kuvitte­lin saavani marenkileivoksen.

– Minä tarjoan sinulle sellaisen töiden jälkeen, lupasin hänelle. – Mennään kaikki konditoriaan naut­timaan.

Ehdotukseni sai kannatusta. Au­lan toisella puolella olevan kondito­rian leivonnaiset olivat suussa sula­via, mutta näihin terveyspottuihin emme aikoneet enää vilkaistakaan. Tunnelman keventämiseksi kerroin naisille kohtaamisesta oudon mie­hen kanssa metsässä.

– Hyi kamala, Marja-Leena hen­gähti. – Jos sillä oli pahat mielessä, se aikoi karata sinun kimppuusi!

– Tuskin oli, minä naurahdin. – Se paineli karkuun kuin hirvi, kun minä liikahdin.

– Silti, Marja-Leenaa värisytti. kit olisi jääneet sinun mieleesi. Se iskee, kun taivas menee pilveen.

Kaduin, että olin maininnut mie­hen. Hän oli hetkessä namusetäpe­dofiili naisten puheissa. Jätin heidät pelon ilmapiiriin ja nousin raput toiseen kerrokseen.

L-kirjaimen mallisen parven ly­hyemmän sakaran päässä oli näytil­lä paikallisen kirjallisen vaikuttajan tavaroita. Vanhoja huonekaluja, kir­joituspöytä mustepulloineen ja paperinkuivaimineen. Kapeassa hyl­lykössä oli useita kirjoja 1800-lu­vun loppupuolelta. Mies oli ollut sanomalehden päätoimittaja ja kir­jallisuuden suuri ystävä. Hänen ai­kanaan paikallislehdessä oli ollut tämän tästä artikkeleita, joissa suo­malaista itsetuntoa oli kohotettu kirjojen avulla. Hieno mies ilman muuta, mutta kovin paljon hänestä ei tiedetty yksityishenkilönä.

Pöydällä oli valokuvakehys, mis­sä mies seisoi arvokkaan näköisen daamin vieressä ja molemmat kat­soivat kameraan totisina. Lapsia ku­vassa ei ollut. Silloin tällöin joku asiakas tivasi miehestä lisätietoja, mutta niitä meillä ei ollut antaa. Pi­kahaulla netistä ei löytynyt mitään, eikä meidän aikamme antanut myötä ryhtyä tutkimaan paikka­kunnan historiaa kirkonkirjoja ja muita dokumentteja penkomalla. Johan Sandels jäisi hämärän var­joon, niin minä uskoin, vain työ­huone kertoisi tämän päivän ihmi­sille hänen olleen olemassa. Eikä sekään juuri kiinnostanut asiakkai­ta. Minä toin aina koululaisryhmät katsomaan huonetta, kun kierrätin heitä talossa, mutta en äkkiseltään muistanut, että kukaan olisi kysy­nyt mitään erityistä miehestä. Mis­sä on vessa? oli se, mikä yleensä tu­li nuoren suusta.   

Vessaan minäkin aioin mennä, mutta Asser ilmaantui juuri silloin huoneensa ovelle ja vinkkasi luok­seen. Mistä hitosta hän tällä kertaa marmattaisi tai mihin minut valjas­taisi? En kaivannut yhtään lisähom­mia, mutta aavistin niitä olevan tu­lossa. – Johan Sandels, Asser sanoi kasvot loistaen.

– Mitä hänestä? Kuollut ja kuo­pattu, totesin innottomasti.

– Hänen veljenpojanpoikansa!

Varoituskellot alkoivat soida mie­lessäni, ja valmistauduin torjumaan kaiken, mitä hän ehdottaisi. Asser viittoi minut pöydän ääreen, jolla lainehti lehtileikkelekopioita. Hän kertoi tavanneensa kunnantalolla käydessään eläkeläismiehen, joka oli alkanut muistella Sandelsia. Aluksi Asser oli luullut ukon horisevan, mutta maininta erätarinoista oli saa­nut hänet höristelemään korviaan.

Ukko oli kertonut isänsä käy­neen metsällä Sandelsin veljenpo­janpojan kanssa joskus viisikym­mentäluvulla ja miesten kaataneen suurpetoja. Karhun tai pari, susia, ja tietenkin myös hirviä ja pieniriis­taa. Asser oli kiinnostunut Sandel­sin jälkeläisestä, haistanut jymyju­tun kuten hän kehaisi minulle avoi­men omahyväisenä. Sandels Junior oli kirjoitellut retkistä erätarinoita paikallislehteen, ja niiden kopioita pöydällä nyt lainehti.

 – Näppäriä pieniä tarinoita, Asser kuvaili. – Ei mitään kirjallisuuden merkkiteoksia, mutta ilman muuta me nostamme ne unholasta.

Näin mielessäni tarinat seinällä Sandelsin kuvitellun työhuoneen ti­loissa. Ehkä ne kiinnostaisivat jota­kuta, ainakin paikallisia metsästys­seuran jäseniä. Nyökkäsin varomat­tomasti, mutta siinä ei ollut kaikki. Asser painoi etusormensa yhden leikkeen päälle ja naputteli sen alalai­taa. Siellä mainostettiin Sandels Ju­niorin tuoretta Erärunoelmaa.

– Minä en ole ikinä kuullutkaan tuollaisesta, tuhahdin Asserille.
– Varmaan omakustanne, Asser myönsi. – Mutta arvokas historial­linen dokumentti ilman muuta! Se on jossain, Silja.
Se on jossain, jossain, paikka rau­hallinen, alkoi soida korvissani. Vanha iskelmä, joka oli yhtä unoh­tunut kuin Erärunoelma. Katsoin Asseria alta kulmiani ja näin, että hän oli lietsonut itsensä täyteen löy­töretkeilijää, arkeologia ja Sherlock Holmesia. Hän halusi lyödä itsensä läpi kirjastonjohtajana, nousta suur­mieheksi pienessä kunnassamme kaivamalla esiin unohdetun eräru

– Silja, Asser katsoi minua lem­peästi. – Koulut ovat loppusuoralla, opettajat ja oppilaat jo kesäloman pauloissa. Eivät ne enää ole kiinnos­tuneita kirjastossa käymisestä tai kirjojen lukemisesta. Sinä voit unohtaa ne hetkeksi ja paneutua Sandelsiin.

Olin lasten- ja nuortenosaston vastaava kirjastonhoitaja ja informaa­tikko. Tehtäväni oli olla yhteistyössä kunnan peruskouluihin ja suunnitel­la kirjallisuusprojekteja niiden kans­sa normaalin työn ohessa. Meillä tapahtui paljon kirjastossa, oli sana­taide- ja teatteriryhmiä, erilaisia kir­jallisuuskerhoja ja pari live roolipe­liäkin oli tänä keväänä vedetty kirjas­ton ja kauppakeskuksen tiloissa. Myös kirjavinkkaus kuului töihini ja siihen olin paneutunut täysillä, pu­keuduinkin usein esittelemieni kir­jojen hahmoiksi. Satutuokioita meil­lä oli myös säännöllisesti. Tottakai toiminta oli hiljaisempaa kesäaikaan, mutta kyllä minulla töitä riitti ilman Sandelsiakin.

– Käy nämä läpi, Asser kokosi leikkeet kasaksi. – Pääset sen miehen ajatusmaailmaan. Sitten voit ottaa yhteyttä mahdollisiin sukulaisiin.

– Mahdollisiin? Ovatko kaikki maan povessa?

– Sinäpä olet ankealla tuulella tä­nään, Asser katsoi minua huolestu­neena. – Mikä sinua ahdistaa?

Sinä, teki mieleni sanoa, mutta koska hän kuitenkin oli esimies eikä oikeasti kiusannut minua eikä aihe­uttanut mielipahaa, tyydyin vain huokaisemaan. Hän veti siitä tieten­kin ne johtopäätökset, että tärkeäs­sä ihmissuhteessani oli ongelmia.

– Ryppyjä on joka suhteessa, hän lohdutti. – Ne oikenee ennemmin tai myöhemmin. Sinä unohdat ikä­vät asiat, kun paneudut Sandels Ju­niorin vaiheisiin.

– Oletko sinä etsinyt Erärunoel­mia antikvariaattien listoilta netis­sä? kysyin häneltä.

– Tottakai olen, Asser sanoi. – Se olisi ollut helpoin tie, mutta sitä ei ollut kenenkään valikoimassa. Ei kansallisarkistossakaan, ei missään.

– Ja sinä kuvittelet, että minä löydän sen noin vain? katsoin häntä huvittuneena.

– Niin minä kuvittelen, Asser hy­myili leveästi kuin ulkoministeri. – Sinä olet pätevä nainen, Silja. Tunnet tämän paikkakunnan kuin omat tas­kusi. Tai ainakin paremmin kuin mi­nä.

Olin saanut paikan täältä valmis­tuttuani muutama vuosi sitten ja koin olevani paikkakuntalainen. Alussa oli tietenkin ollut tasapai­noilua, mutta aika nopeasti olin so­peutunut kirjaston henkilökuntaan ja saanut ystäviä, ja pari pitempää suhdettakin minulla oli ollut, mutta ei niin vakavaa, että olisin ottanut rivitalokaksiooni miehen tai muut­tanut avoliittoon uuteen asuntoon. Hyvä niin, sillä kumpikin suhde oli pikkuhiljaa hiipunut, ja jos olisim­me asuneet yhdessä, ero olisi voinut pitkittyä ja päättyä ilmiriitoihin.

Tällä hetkellä en edes harkinnut luopuvani itsenäisestä olostani, viih­dyin näin. Sisareni, kolmen pienen lapsen äiti, varoitteli kyllä, että mitä vanhemmaksi tulisin, sitä vaikeampi minun olisi enää edes uskaltaa yrittää kenenkään kanssa. Hänen mielipi­teensä jätin omaan arvoonsa, hän oli lähes yksinhuoltaja miehen ollessa matkatöissä eri puolilla maailmaa. Se kävi hänen hermoilleen, ja siksi pu­helut kanssani herättivät hänessä va­paudenkaihon.

Ryppyjä ei siis rakkaudessa ollut, en käsittänyt mistä Asser puhui. Olin ollut pari viikkoa sitten naapu­rikaupungissa oopperaesityksessä lähikoulun musiikinopettajan kans­sa. Hänen vaimonsa oli saanut mig­reenin esityspäivän aamuna ja oli ehdottanut, että tuuraisin häntä. Olin suunnitellut heidän kanssaan pienimuotoista lastenoopperaa syksylle kirjaston auditorioon, jo­ten ihan mielelläni lähdin nuuski­maan ilmaa oikean oopperan katso­moon. Asser oli ollut siellä myös, olin tervehtinyt häntä väliajalla, mutta mieleeni ei ollut tullut, että hän kuvitteli vaimoaan yli kaiken jumaloivan Heikin olevan siellä sa­lakähmäisesti minun kanssani! En korjannut asiaa, Asser sai ajatella mitä halusi.

– Sandels Junior asui ainakin siiser tiivisti. – Jossain voi vielä olla hänen vanha kotitalonsa.

– Ja erärunoelma jonkin seinän välissä tilkkeenä, nyökkäsin. – Kuka tämä juorukelloisäntä oli? Minun pitää ottaa häneen yhteyttä. Joku hänen sukulaisensakin voi tietää asi­oista enemmän, jos hän itse ei muis­ta pikkupoika-aikojaan.

– Ei ole vielä siinä dementian vaiheessa, Asser arveli. – Hän on Lauri Kohonen, eläkkeellä jo, poika jatkaa tilaa. Suuri lehmäkarja.

Kelasin mielessäni nimeä ja leh­miä, ja päädyin kaksikerroksiseen isoon puutaloon muutaman kilo­metrin päähän kirjastosta. Peltoja, niittyjä ja metsää, vauras talo, jonka mailla oli varmasti ollut paljon riis­taa niinä aikoina, kun Sandels Juni­or oli vaikuttanut täällä. Oliko hän silloin ollut Johanin suvun ainoa ja viimeinen jäsen?

En ainakaan ollut koskaan kuul­lut kenestäkään toisesta, hänestäkin vasta tänään. Asserin toive, että löy­täisin jälkeläisiä lehtileikkeiden avulla, oli utopistinen. Kirkonkirjo­ja selailemalla voisin päästä joillekin jäljille, mutta epäilin sitäkin. Kyllä joku sukulainen olisi ilmaantunut paikalle silloin, kun huone paljas­tettiin yleisölle, sillä siitä oli tiedo­tettu valtakunnallisissakin lehdissä.

– Yritetään avata näyttely kesä­kuun puolivälissä, Asser päätti. – Kesälomavieraat ehtii nähdä sen ennen juhannusta, ja luokkien kans­sa aletaan järjestää käyntejä heti koulujen alettua.

Se kuului minun informaatikon työhöni, mutta omakustanneru­noelman etsiminen ei. Mutta koska kouluilla todellakin oli jo viimeis­ten viikkojen säpinät päällä, kirjal­lisuuden opetus tälle keväälle kuo­pattu, niin miksi en voisi tehdä tie­dusteluja. Ilma oli mitä ihanin pyö­räillä työaikana ympäri kuntaa. Aloittaisin Kohosen tilalta. Jos onni potkaisisi, voisin löytää runoelman vaikka raamatun välistä salin kul­makaapin hyllyltä.

– Hienoa, Asser hieroi käsiään yhteen, kun lupauduin hommaan.

– Minä tarjoan sinulle illallisen, kun olet löytänyt kirjasen.

– Minä maltan tuskin odottaa, hymyilin hänelle suloisesti.

Asser meni hämilleen, nappasi kännykän pöydältä, vaikkei se hä­lyttänyt, ja nosti sen korvalleen. Hymyilin vielä suloisemmin, kun hän alkoi hokea luuriin niin ja kyllä ja aivan, ja peräännyin ovelle. Hä­nen reaktionsa oli mielenkiintoi­nen, mutta en alkanut vaivata sillä päätäni. Hän ei ollut mies minun makuuni.

Kävimme syömässä leivok­set Tuulan päivän kunniaksi ja kerroin naisille Asserin antamasta teh­tävästä, joka pitäisi minut liikkeellä lähipäivinä. – Mahdoton tehtävä, Heli hymähti. – Mutta ehkä sinä ta­paat Cruisen veroisen sankarin jol­lain sivupolulla.

– Minä elän toivossa, sanoin kiih­keästi.

– Kohosen nykyinen nuori isäntä on poikamies, Tuula tiesi. – Eikö se ollut joskus mukana siinä Maajussil­le morsian -ohjelmassa?

– Eikä löytänyt ketään, minä pöyristyin. – Siinä on sitten perus­tavanlaatuinen vika.

– Ei se siinä ollut, Marja-Leena pudisti päätään. – Vaan jossain pai­kallisessa maajussikisassa. Heinän­tekotalkoot vai mitä ne oli.

– Ylävartalo paljaana, hiestä kiil­tävänä, Heli unelmoi. – Hanko hei­luen.

– Tai kanki, vai mikä se oli, Mar­ja-Leena kiusoitteli.

Minunkin muistini palautui pa­rin vuoden taakse. Jokin kesäkisa se oli ollut, mutta olin lähtenyt ennen juhannusta lomailemaan Kanadaan. Erään lapsuudenystäväni mies oli ollut siellä parin vuoden työko­kauden heidän luonaan. Olin käynyt tietenkin tutustumassa tyttökirja­sankaritar Annan maisemiin Sir Ed­wardin saarella ja kerännyt materi­aalia kirjavinkkauksia varten. Maa­jussikisa oli siis jäänyt minulta unoh­duksiin, enkä ollut loman jälkeen selaillut vanhoja lehtiä. Jos Kohosen nykyinen isäntä oli voittanut kisan, se oli tietysti hyvä tietää etukäteen, mutta muuten minua ei kiinnosta­nut mies, joka ei käynyt kirjastossa.

– Ei, hän ei voittanut sitä kisaa. Enkä minä muista, että hän olisi käynyt kirjastossa vuosikausiin, jos koskaan, Tuula sanoi. – Vanha isäntä piipahtaa silloin tällöin lehtiä selai­lemassa, samalla kun käy Alkossa.

Katsoimme konditoriaa vasta­päätä olevaa Alkoa, jonka ovi kävi tasaiseen tahtiin. Kohosen vanha isäntä ei sattunut tänään paikalle, joten en saanut haastattelua pois sil­tä istumalta. Mietin, pitäisikö mi­nun soittaa etukäteen, ja Tuulan mielestä se olisi kohteliasta.

– Ehtii ottaa pakasteesta pullaa sulamaan, Tuula tuumasi.

– Emännän leipomaako? Missä hän on? ihmettelin.

– Toivottavasti ei emännän leipo­maa, Tuula hyrähti. – Hän jätti ukon monta vuotta sitten ja muutti Ka­narialle. Mutta kyllä poikamies­boksissa aina on jotain vierasvaraa pakkasessa.

– Voihan se olla nuoren isännän leipomaa, sanoin toiveikkaana.
Naiset vaihtoivat huvittuneen katseen ja Heli sanoi, että Matias Kohonen oli äitinsä lellimä ainokai­nen. Kun emäntä oli sitten saanut vielä isännänkin paapottavakseen, mitta oli tullut täyteen. Kihti oli tehnyt isännästä vaivaisen marisi­jan, mutta kummasti mies oli vet­reytynyt, kun emäntä oli kadonnut.

Päivätansseissa vanhan isännän näki nykyisin usein. Nuorta ei, hänen Tuula arveli menevän naapurikau­pungin baareihin ja ravintoloihin, kun tarvetta tuli.

– Hyvä nakki se olisi, Marja-Lee­na opasti. – Iso tila ja paljon metsää. – Nakki on jotain pientä ja laihaa, virnistin hänelle. – Minä tahdon kunnon patukan.

Heli nauroi ja kävi hakemassa minulle tiskiltä vaaleanruskean pe­runaleivospötkön. Tuula sen otti nimipäivänsä kunniaksi ja aikoi ja­kaa sen vanhan kollinsa kanssa. Kis­sa oli 17-vuotias ja fiksumpi kuin yksikään kaksijalkainen uros.

– Nappaa Matias Kohonen, He­li neuvoi minua. – Muuten sinä olet parinkymmenen vuoden jälkeen tuossa jamassa, missä Tuula nyt.

Lupasin harkita asiaa ja lähdin pyörälleni. Kotimatkalla pysäytin valkovuokkometsässä ja pälyilin ympärilleni. Sitä outoa miestä ei näkynyt, mikä lie ollut satunnainen kulkija. Sain kenenkään häiritse­mättä kerätä ison kimpun valko­vuokkoja ja kotona asetin ne mal­jakkoon olohuoneen pöydälle. Ko­tini oli linnani, enkä kaivannut sin­ne minkään valtakunnan prinssiä. Syvennyin Asserin antamiin lehti­leikkeleisiin, ja kun olin lukenut Sandels Juniorin tuotannon, olin sitä mieltä, että hänen hengentuot­teensa tuottaisivat kärsimystä ke­nelle tahansa. Ne olivat kömpelöitä muisteloita, eikä se luvannut hyvää Erärunoelman suhteen.

Kohosen tila antoi vau­raan vaikutelman. Ajoin sitä kohti hitaasti seuraavana päivänä. Ohitin niityn, jolla käyskenteli kymmeniä lehmiä. Näin kauempana pellolla parin traktorin ajavan. Vanhalla isännällä ei kuitenkaan ollut mitään kiireitä tälle päivälle. Olin soittanut illalla Lauri Kohoselle ja esittänyt asiani. Hän oli muistanut hyvin kes­kustelunsa Asserin kanssa ja toivot­tanut minut tervetulleeksi muiste­lemaan isäänsä ja tämän hyvää kave­ria Sandels Junioria.

Olin ehdottanut, että jos oli ole­massa valokuvia tuolta ajalta, hän etsisi ne valmiiksi. Ne olisivat oiva lisä tulevaan erätarinanäyttelyyn. Hän oli innostunut ajatuksesta, että isä olisi kaiken kansan ihailtavana kirjaston seinillä ja luvannut kaivel­la laatikoita. Toivottavasti joku oli älynnyt panna kuvat albumeihin ja toivottavasti Lauri Kohosen pää toi­misi vielä terävästi.

– Päivää, päivää, Lauri Kohonen tuli toivottamaan minut tervetul­leeksi pihalle ja veivasi kättäni kuin kaivon pumppua.

Olin pukeutunut vierailua var­ten kukalliseen mekkoon ja letittä­nyt pitkän ruskean tukkani yhdeksi komeaksi pitkoksi. Ripaus ripsiväasiallisen vaikutelman, mutta isän­nän silmien tuike kertoi, että olin epäonnistunut jotenkin. Hän ihaili minua avoimesti, ehkä hän näki mi­nussa muinaisen maitotytön.

– Teillä on kaunista täällä, ihas­telin pihapiiriä, kun olin viimein saanut käteni irti.

Pihalla kasvoi sireenejä ja tuo­mia, kukkapenkkejäkin oli, mutta ne olivat päässet villiintymään emännän lähdettyä Kanarialle. Hän ei selvästikään ollut sitä lajia maas­tamuuttaja, että olisi palannut Suo­men suven ihanuuteen puuhastele­maan istutusten parissa. Isäntä jaa­ritteli jotain puutarhasta, mutta havahduin vasta, kun hän mainitsi golfkentän.

– Poika aikoo panna karjan pois ja pellot sileäksi. Tekee tästä golfky­län. On siinä mukana pari kunnan isokenkäistäkin, mutta vielä men­nään matalalla profiililla.

Isäntä ummisti minulle silmää salamyhkäisesti, eikä kertonut sen tarkemmin. Asia ei minua kiinnos­tanutkaan, tämä oli syrjäkylää ja täällä sai minun puolestani hankkia leivän millä konstilla tahansa. Seu­rasin isäntää sisään suureen tupaan ja hän pani kahvin valumaan. Tupa oli siisti, vailla kukkia ja muuta nai­sellista kamaa. Pitkällä pöydällä oli kasa Maaseudun tulevaisuus -lehtiä ja muita maatalouteen liittyviä jul­kaisuja. Seinällä yksi iso ryijy ja kaappikello, joka raksutti kovaääni­sesti. Menin katsomaan sitä lähem­pää ja näin avoimesta ovesta saliin, missä oli tummasävyinen sohvaka­lusto ja iso hyllykkö peräseinällä. Ei kirjoja kuitenkaan kuin muutama, mutta pokaaleja, maljakoita ja ruusukkeita sitäkin enemmän. En erottanut ovelta, missä lajissa palkinnot oli saavutettu. Lehmät vai ihmiset?

– Millainen mies Sandels oli, mitä muistatte hänestä? Mikä hänen etu­nimensä mahtoi olla? kyselin, kun istuimme pöydän ääressä väkevällä sumpilla ja pullapitkolla varustautu­neina, ja minä lisäksi nauhurilla.

– Jaa-a, hyvä se oli ampumaan, isäntä aloitti verkkaisesti.

Sain kuulla yksityiskohtaisen ku­vauksen noin tusinasta eräretkestä ja kuvia saaliistakin löytyi iso kasa. Valitettavasti metsästäjät olivat jää­neet kuvissa taka-alalle, eikä isäntä voinut kaikista kuvista vannoa, oli­ko Sandels joku punahattupäisessä miesjoukossa vai ei. Yhdessä kuvas­sa tämä kuitenkin katsoi suoraan kameraan tiukkailmeisenä, ja ero­tin miehessä samoja piirteitä kuin kirjaston huoneen pariskuntakuvan miehessä. Leuan asento oli jäyhä, ja isäntä muistelikin isänsä mainin­neen, ettei Sandels osannut olla yh­tään leikkimielinen. Siis täysin huu­morintajuton mies, ajattelin ja mie­lenkiintoni mieheen väheni hetki hetkeltä. Sen erärunoelman täytyi olla täyttä tuskaa, niin kieliopillises­ti kuin sisällöllisesti.

– Mikähän sen nimi mahtoi olla? isäntä pohti ääneen. – Kyllä isä sen varmaan mainitsi, mutta nyt ei tule mieleen.

Lehtileikkeissäkään etunimeä ei ollut. Niissä mainittiin vain Eränkä­vijä Sandels. Junior oli Asserin ja minun päähänpisto, mutta nyt kyllä tuntui, ettei mies ollut koskaan ol­lut mikään juniori vaan syntymä­vanha alusta lähtien.

Isäntä yritti palauttaa mieleensä Sandelsin asumusta, kun Matias Kohonen astui tupaan. Miehellä oli yllään tumma haalari ja päässä maa­talousfirman lippalakki. Hän huo­masi minut ja nosti lakkia aavistuk­sen. Tukka oli tumma ja kihartuva, kasvot ruskeat ja likaiset, leuka aja­maton, silmät tiukat ja siniharmaat. Hän ei kysynyt kuka olin ja millä asialla, joten Lauri Kohonen oli kertonut tulostani.

Hän otti mukin kaapista, kippasi siihen lopun kahvin ja asteli röhnäi­sissä saappaissa hakemaan pullaa. Hänestä lemahti jokin väkevä maa­tilan tuoksu, ja Lauri Kohonen ker­toikin hänen olleen lannoittamassa peltoja. Jatkoin utelujani Sandelsin asuinpaikasta.

– Miksi? Matias Kohonen avasi suunsa ensimmäisen kerran.

– Miksi mitä? hölmistyin.

– Miksi sen äijän tekemisiä kai­vellaan esiin?

– Kotiseutu on kirjastolle tärkeä asia, sanoin arvokkaasti. – Meidän johtajamme, joka on uusi täällä, ha­luaa tutustua seudun historiaan ja merkkihenkilöihin. Nostaa unoh­detut päivänvaloon.

– Kiitos luennosta, Matias tokai­si. – Minä ymmärtäisin, jos mies olisi tehnyt jotain tärkeää, mutta lä­hinnä hän tuntui paukuttelevan eläimiä hengiltä huvin vuoksi.

– Tuolloin se oli ehkä vielä sellai­nen hauska harrastus, Lauri Koho­nen sanoi sovittelevasti. – Mutta kyllä saaliit syötiin tai käytettiin muuten hyväksi. Ei mitään eläintä jahdattu sukupuuttoon asti.

– Mitä muuta se mies muka teki? Matias katsoi isäänsä haastavasti. – Oli tyhjäntoimittaja.

Seurasin kiinnostuneena heidän sanailuaan. Matias Kohosen reaktio Sandels Junioriin oli voimakas ja vas­tenmielinen ja siksi outo. Miksi?

– Antoiko Sandels teidän van­hemmillenne sen Erärunoelmansa? kysyin Lauri Kohoselta, kun Matias vastasi kännykkäänsä.

– Kyllä antoi, Lauri Kohonen sa­noi. – Minä olen yrittänyt etsiä sitä aina silloin tällöin, mutta en ole sitä löytänyt. Isä näytti sen minulle, kun minä olin poikanen. Sanoi, että saan lukea sitten aikuisempana. Mutta lu­kematta jäi. Minä unohdin kirjan, sitten isä kuoli, ja se on täytynyt ka­dota, kun äiti keräsi hänen tavaroi­taan. Minä muistin sen vasta paljon myöhemmin, mutta äiti ei enää ollut vastaamassa kysymyksiin.

– K–18–runoelma, Matias puut­tui taas keskusteluumme. – Pikku­poika ei saanut lukea. Mistä vetoa, että se oli silkkaa pornoa?

– Jos oli, niin ymmärrän, miksi äiti hävitti sen, Lauri Kohonen nau­rahti. – Mutta en oikein usko siihen. Erärunoelma viittaa muuhun.

Tuskin sitä olisi mainittu lehdessä silloin, jos se olisi ollut pornoa, minä ajattelin, mutta ääneen harmittelin runoelman katoamista. Siinä vai­heessa Lauri Kohonen oli saanut mieleensä, missä Sandels oli asunut vähän ennen kuin oli lähtenyt paik­kakunnalta ja jäänyt sille tielle.

– Lähti ja katosi? minä vahvistin.

– Lähti, minä en muista mikä vuosi se oli. Se oli ennen joulua kui­tenkin. Viisikymmentäluvun lopul­la. Hän oli sanonut isälle tulevansa takaisin keväthankien aikaan jänis­metsälle, mutta ei tullut.

– Kuoli ja haudattiin jonnekin, Matias sanoi. – Varmaan niin, Lauri Kohonen nyökytteli. – Mutta siihen aikaan ihminen saattoi kadota hel­posti. Ei sitä silloin suuremmin ih­metelty. Vaan minähän olin kloppi silloin, en minä kaikkea muista.

– Missä hän sitten asusti? kysyin.

– Siinä missä nykyisin on hotelli, Lauri Kohonen kertoi. – Siinä oli vielä 60-luvullakin komea kartano, portinvartijan maja ja kaikki. Sandels asui siinä majassa. Teki jotain hantti­hommia kartanolla vuokraa vastaan. Taisi opettaa kartanon lapsiakin jos­sain vaiheessa, laskentoa ja eläinop­pia, ruotsiakin.

Kartano! Kirjasto kartanossa, siellä oli täytynyt olla sellainen. Ja kirjastossa palkollisen Erärunoel­ma! Minä tunsin itseni hetkellisesti Neiti Etsiväksi. Sitten tajusin, että kaikesta oli jo puoli vuosisataa ja ih­miset kadonneet aikoja sitten omil­le teilleen. Kaikki katosi, kuten oli kadonnut jo aikaa sitten sanoma­lehtimies-Sandelsin kotitalokin. Se puutalokortteli oli nykyisin linja-autoaseman alla, ja kartanon tilalla oli hotelli.

Minusta alkoi tuntua toi­vottomalta löytää Sandelseista yh­tään mitään. Toisaalta se oli helpo­tus, pääsisin palaamaan normaalei­hin töihin, mutta toisaalta olisi jän­nittävää löytää kadonnut teos.

– Mitä siitä kirjasta maksetaan? Matias Kohonen havahdutti minut ajatuksistani.

– Kunniaa ja mainetta, naurah­din. – Tuskin sillä muuta arvoa on.
Matias nousi ja lähti. Jatkoin jut­telua hänen isänsä kanssa, mutta mitään uutta ei enää selvinnyt. Ky­syin viereisen huoneen palkinnois­ta. Sain kuulla perusteellisen selon­teon joka ikisestä pystistä. Osa oli karjankasvatuspalkintoja, osa hänen isänsä ampumaharrastuksen satoa, osa hänen painimatolla saavutta­mistaan voitoista, osa Matias Koho­sen sekalaisista harrastuksista.

– Uintia, jalkapalloa, jääkiekkoa, Lauri Kohonen luetteli. – Se poika kokeili kaikkea, mutta ei syttynyt mihinkään täysillä.

Tarkastelin palkintoja lähempää, mutta oikeasti yritin nähdä muuta­mien hyllyssä olevien kirjojen pää­dyt. Elätin toivoa, että Erärunoel­ma olisi siellä, että he vain pihtasivat sitä jostain syystä. Toivoni oli turha. Kirjat olivat Laila Hietamiestä, ajal­ta ennen kuin hän muutti nimensä Hirvisaareksi, eli Kanariaan paen­neen emännän jälkeensä jättämiä. Petyin, mutta kiittelin isäntää vuo­laasti ja lupasin ottaa yhteyttä, jos minulle tulisi lisäkysyttävää.

– Oletko sinä vapaa vai varattu? isäntä kysyi pihalla.
Katsoin häntä äimistyneenä, ja hän alkoi nauraa matalasti. Ei hän itselleen kysynyt, ymmärsi kyllä, ettei kaltaiseni simpsakka tyttö kiinnostuisi syytinkiläisestä. Poi­kaansa hän tietenkin ajatteli, se oli hyvä jullikka, ei vaan ollut ehtinyt etsiä vaimoa. – Eiköhän se ole pojan oma asia, takeltelin hänelle naurua pidätellen. – On toki, mutta joskus tekee hyvää tuupata, vanha isäntä tuumasi ja iski minulle silmää.

Kaikenlaista, ajattelin ja menin pyörälleni. Kun käännyin vielä taloa kohti valmiina vilkuttamaan isän­nälle, en enää nähnyt häntä. Ovesta astui juuri Matias Kohonen, ei enää haalareissa, vaan farkuissa ja t-pai­dassa, naama puhtaana ja tukka suit­tuna, kännykkä korvalla. Hän näki minut, väläytti hymyn ja meni kul­man taakse. Katsoin hetken hänen peräänsä, ravistin sitten päätäni niin, että silmälasit olivat lentää maahan. Vanhan isännän äskeiset puheet alkoivat äkkiä kiinnostaa minua. Pojassa ei ollut mitään syy­tinkiläistä ja minä olin vapaa.

Kotimatkalla kuitenkin unohdin Matias Kohosen, vaikka hän ajoi ohitseni isolla kiiltävällä Mersulla. Unohdin, sillä näin valkovuokko­metsikön uumenissa taas sen oudon miehen. Pystymetsästä ilmesty­neen. Hän seisoi liikkumatta koivu­jen lomassa ja minusta tuntui, että minun pitäisi pysäyttää ja kävellä hänen luokseen ja kysyä, mitä hän tahtoi. Mutta samassa hän oli taas kadonnut. Oliko hän aave?