Osa 4/4: 2007–2010 Michelle arpoi, antaisiko hän Barackille siunauksensa presidentinvaalikilpaan. Kampanja olisi rasite Obamien perhe-elämälle, mutta toisaalta voiton jälkeen Michellestä voisi tulla Amerikan ensimmäinen nainen.

Michelle kuunteli kärsimättömänä Barackin selostusta työviikostaan Washington DC:ssä. Senaattori oli jo puhunut WHO:n tukipaketeista, hurrikaani Katrinan uhrien auttamisesta ja pimeiden asemarkkinoiden torjunnasta.

”...ja mieti, Kylmän sodan jäljiltä jääneet käsiasevarastot ruokkivat edelleen hirveitä konflikteja ympäri maailmaa...”

”Barack, meillä on muurahaisia.”

”Mitä?”

”Löysin muurahaisia keittiöstä ja yläkerran kylpyhuoneesta.”

”Okei ?”

”Käy hakemassa huomenna kotimatkalla muurahaisloukkuja. Hakisin ne itse, mutta tytöt täytyy viedä lääkäriin koulun jälkeen. Voisitko hoitaa sen puolestani?”

”Just. Muurahaisloukkuja.”

”Muurahaisloukkuja. Älä unohda kulta, jooko? Ja osta enemmän kuin yksi. Minun täytyy nyt mennä tapaamiseen. Rakastan sinua!”

Neljäkymmentäkolmevuotiaana Michelle Obama oli jo monien amerikkalaisten tuntema tyylikäs uranainen, tehokas politiikan taustavaikuttaja, vaativa esimies Chicagon yliopistollisessa sairaalassa, hyvä julkinen puhuja ja taitava verkostoituja. Mutta ennen kaikkea hän oli perheensä pomo, joka piti miehensä jalat tiukasti maan pinnalla.

Michellen ja Barackin tyttäret Malia ja Sasha olivat nyt yhdeksän ja kuuden vanhat, ja Obamat asuivat Chicagossa osoitteessa South Greenwood Drive 5046. Korkean mustan rautaportin takana kohosi valtava ja hienostunut kolmikerroksinen punatiilitalo, joka jäljitteli valkoisine pylväineen, kaarisisäänkäynteineen ja ikkunanpielineen 1700-luvun georgiaanista tyyliä. Talon tummalla harjakatolla törrötti kaksi punatiilistä savupiippua, ja neljän takan lisäksi vieraat saivat ihmetellä alakerran viinikellaria, johon mahtui tuhannen pullon varasto.

Talo oli Michellen unelmakoti, mutta hän joutui ihailemaan idylliä usein itsekseen, sillä Barackilla oli järkyttävä määrä töitä. Michelle istui monena iltana yksin jäätelöpaketti sylissään katselemassa tv:stä Sinkkuelämää-sarjan uusintoja tai Dick Van Dyken vanhoja komedioita. Senaattorina toimiva Barack nimittäin lensi työnsä takia joka viikko Washington DC:hen maanantai-iltaisin, ja Michelle sai miehensä vierelleen vasta torstaisin – yleensä sen jälkeen, kun tytöt olivat jo menneet nukkumaan.

Michelle ymmärsi Barackin presidenttihaaveet, mutta toisaalta häntä arvelutti muutama asia. Entä jos Obaman tiimi todella voittaisi vaalit, kuten Barackin avustajat kivenkovaan uskoivat? Malia ja Sasha joutuisivat jättämään kotikaupunkinsa ja tutut ympyränsä: Malia jalkapallojoukkueensa, baletin ja draamatunnit, Sasha taas voimistelun ja stepin. Kumpikin joutuisi vaihtamaan tennis- ja piano-opettajaa. Ja mitä Barackille tapahtuisi vaalikampanjan aikana? Aviomies oli jo nyt itkenyt eräillä Rohkeus toivoa -kirjansa julkaisukutsuilla sitä, kuinka vähän hän sai olla lastensa kanssa. Ensin Barack oli pyytänyt anteeksi poissaolojaan ja heti sen perään murtunut kyyneliin.

Michelle mietti, mitä sitten tapahtuisi, kun hullunmylly imaisisi aviomiehen mukanaan kunnolla. Pysyisivätkö perhe ja avioliitto natisematta kasassa, ja kestäisikö Michelle kaikki ne paineet, joita Barackin suosio toisi? Toisaalta... jos Barack voittaisi, Michellestä tulisi Amerikan ensimmäinen nainen. Valta-asema presidentin kulisseissa houkutteli Michelleä. Hän oli vihannut koko elämänsä järjestelmää, joka antoi vallan rikkaiden ihmisten jälkeläisille. Nyt hänellä olisi mahdollisuus ottaa valta pois noilta ihmisiltä ja muuttaa maailmaa parempaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan. 

Michelle antoi lopullisen mielipiteensä Barackin vaaliehdokkuudesta joululomalla Havaijilla. Michelle oli tentannut tarkasti Barackin tiimiltä, miten hänen miehensä turvallisuudesta huolehdittaisiin vaalikampanjan aikana. Michelle oli myös miettinyt, kuinka arki pyörisi kotona parin seuraavan vuoden ajan. Michelle oli päättänyt, että hän olisi joka ilta kuuteen mennessä kotona, jotta Malian ja Sashan elämä ei häiriintyisi kampanjasta valtavasti. Äiti haluaisi edelleenkin syödä tyttöjensä kanssa illallista ja laittaa heidät nukkumaan ajoissa. Ja lauantain olisi edelleen pakko olla perheen naisten yhteinen päivä harrastuksineen ja leffareissuineen. Siitä Michelle ei luopuisi. Onneksi hänellä olisi täysipäiväinen kodinhoitaja sekä äitinsä Marian apunaan.  

Michelle ymmärsi, että mikäli hänen miehensä voittaisi vaalit kahden vuoden rutistuksen jälkeen, elämänmuutos olisi kaikkein kovin juuri Malialle ja Sashalle. Michellen pitäisi huolehtia äitinä siitä, että tyttöjen askel uuteen elämään sujuisi onnellisesti. Barack ei todellakaan ehtisi keskittyä perheeseen ainakaan aluksi. Toisaalta, jos he kaikki asuisivat Valkoisessa talossa eikä Barackin tarvitsisi rampata jatkuvasti kahden kaupungin välillä lentokoneella, yhteistä aikaa voisi jäädä jopa enemmän kuin nyt. Mutta kampanja tietäisi vaikeita kahta vuotta.

Michelle ja Barack kävelivät Havaijin hiekkarannoilla ja juttelivat asiat halki läpikotaisin. Silloin Michelle suostui tukemaan miestään vaalikampanjassa niin hyvin kuin hän pystyisi. 

”Tehdään se. Mutta minä pistän itseni ja lapseni likoon kerran ja vain kerran”, Michelle sanoi. 

”Jos se ei onnistu tällä kerralla, älä luulekaan, että me ryhtyisimme siihen uudestaan neljän vuoden kuluttua.”

Se riitti Barackille. Mutta Malialle ja Sashalle oli vielä luvattava jotain, mikä saisi heidät jaksamaan läpi vaikeat ajat julkisuuden valokeilassa. He olivat jo pitkään toivoneet lemmikkieläimekseen koiraa. 

”Tuli voitto tai tappio, kun vaalit ovat ohi – ja jos te olette olleet kilttejä – me hankimme koiran”, äiti julisti onnellisille tytöille. 

”Sovittu?” Malia varmisti. 

”Sovittu”, Barack sanoi.

Malia ja Sasha alkoivat heti etsiskellä netistä koirarotuja, jotka eivät allergisoisi astmaattista Maliaa. Seuraavan parin vuoden aikana tytöt esittelisivät vanhemmilleen monia eri vaihtoehtoja uuden perheenjäsenen roduksi.  

Helmikuussa 2007 pitkään takkiin pukeutunut Michelle astui Barackin rinnalla viidentoista tuhannen ihmisen eteen Springfieldissä. Barack ilmoitti puhujalavalla juhlavaan sävyyn asettuvansa presidenttiehdokkaaksi, ja yleisö räjähti huutamaan suosikkinsa, kansakunnan mahdollisen muuttajan nimeä.

Tästä päivästä lähtien Michellenkin elämä muuttuisi. Hänen tekemisiään, julkisia esiintymisiään ja pukeutumistyyliään alettaisiin ruotia mediassa yhä tiukemmin. 

Michelle ei ollut eilisen teeren poika, joten hän sujahti rooliinsa hyvin. Yleisö riemuitsi hänen vitseistään ja helposti lähestyttävästä tavastaan puhua Obamien perhe-elämästä. Avioparilla oli kirjoittamaton sääntö: Michelle sai parjata senaattorimiestään kieli poskessa julkisesti, mutta Barack ei saanut arvostella Michelleä. Homma toimi kuin rasvattu, ja Michelle alkoi vetää kansaa melkein yhtä tehokkaasti poliittisiin tapahtumiin kuin miehensä. Mikä tärkeintä, Michellellä oli ihmeellinen kyky saada ihmiset allekirjoittamaan kannattajakortteja Barackille tilaisuuksien jälkeen. Paikalla saattoi olla jopa kymmeniätuhansia ihmisiä, mutta Michelle hauskuutti kansaa aina yhtä leppoisasti kertomalla heille, että vaikka Barack oli mahtava tyyppi, toisaalta hän oli myös aivan tavallinen mies.

”On tämä ilmiö Barack Obama; nero Barack Obama, Harvard Reviewn ex-päätoimittaja, perustuslakitutkija, kansalaisoikeusaktivisti, yhteisöorganisaattori, bestsellerien kirjoittaja ja Grammy-voittaja. Hän on melkoisen vaikuttava tyyppi”, Michelle luetteli. ”Mutta sitten on se Barack Obama, joka asuu minun talossani”, hän jatkoi virnistäen. ”Se tyyppi ei ole yhtä vaikuttava. Hänellä on vieläkin vaikeuksia laittaa leipä kaappiin ja sukat pyykkikoriin, eikä hän vieläkään petaa sänkyään paremmin kuin tyttäremme Sasha. Joten suokaa anteeksi, jos olen hiukan hämilläni kaikesta tästä Barack Obama -hälinästä”, Michelle jatkoi. 

Barackilla ja Michellellä oli humoristinen ja raikas lähestymistapa vaaliyleisöön, mikä ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia. Joidenkin mielestä Michelle alensi miehensä arvovaltaa juttelemalla hänen kuorsailustaan tai pahanhajuisesta aamuhengityksestään. Arvostelijat syyttivät Michelleä siitä, että hän oli ottanut äidin roolin ja tehnyt miehestään vain kurittoman pikkupojan.

Michelle puolustautui ja sanoi, ettei mikään voisi viedä Barackin miehisyyttä. ”Barack ja minä vain nauramme niille väitteille”, Michelle letkautti, mutta kulissien takana hän kiehui. Taas joku yritti pitää yllä stereotyyppiä mustasta vihaisesta naisesta, joka hakkasi miestään kotihellan ääressä. Michelle ei todellakaan aikonut sopia siihen määritelmään. Hänhän oli jo tehnyt vaikka mitä myönnytyksiä Barackin uran eteen: hän oli jäänyt osa-aikaiseksi Chicagon yliopiston sairaalan esimiestehtävistä – vähentänyt jopa 80 prosenttia työajastaan – jotta kampanjointiin jäisi enemmän aikaa.

Hän oli myös hylännyt rahakkaan paikkansa TreeHouse Foodsin johtokunnassa, jottei Barackin julkisissa lausunnoissa ja hänen pestissään nähtäisi ristiriitaa. Barack kun oli arvostellut äänekkäästi TreeHousin tavarantoimittajan, jättimäisen WalMart-kauppaketjun työolosuhteita. Presidenttiehdokkaan vaimon rooli oli täynnä myönnytyksiä ja rankkaa työtä, mutta Michelle halusi uhrata kaiken onnistumisen eteen. 

Myös Barack alkoi olla kasvavan paineen alla, ja Michelle saattoi herätä öisin siihen, ettei aviomies ollut vieläkään sängyssä hänen vieressään. Kun Michelle kömpi katsomaan, mitä oli meneillään, hän löysi Barackin kirjoittamassa työhuoneessaan kynä sauhuten erilaisia tarramuistilappuja, joita hän liimaili seuraavaa päivää varten näkösälle. Öisten keskustelujen aikana Michelle antoi Barackille monia suoria ja tärkeitä neuvoja, ennen kuin hän palasi sänkyyn. Aamuisin Barack nukkui kuin tukki, kun Malia ja Sasha kömpivät vanhempiensa sänkyyn. Tytöt ja äiti keskustelivat siitä, minkälaista heidän elämänsä oli ja millaista se ehkä tulisi olemaan, jos isistä tulisi Yhdysvaltain presidentti.

Presidentinvaalikampanjan aikana Michellen pukeutuminen joutui yhä vahvemmin valokeilaan, joten hänen muotitajustaan oli todella paljon hyötyä myös aviomiehen imagolle. Barack ei tajunnut hyvännäköisestä vaatetuksesta mitään, joten Michelle hyväksyi stylistien stailaamat puvut presidenttiehdokkaan kaikkiin esiintymisiin. Kampanjan alussa Michelle pukeutui itse usein uranaisen tyyliin jakkupukuihin ja kauluksellisiin yläosiin, ja hänen asunsa olivat melko peittäviä. Paidat saattoivat olla poolokauluksellisia ja sääret sukkahousujen alla piilossa.

Mutta mitä pitemmälle kampanja eteni, sitä useammin Michelle nähtiin hihattomissa empire-linjaisissa mekoissa, käsivarret ja sääret paljastavissa vaatekokonaisuuksissa, kynähameissa, topeissa ja villatakeissa. Joskus hänet bongattiin lentokentällä, puistossa tai kadulla värikkäissä t-paidoissa, villatakeissa ja khakihousuissa, mikäli hän ei ollut matkalla puhumaan arvokkaisiin tilaisuuksiin. Michellen käytännöllinen mutta hienostunut tyyli koostui kirkkaiden ja uskaliaiden värien käytöstä, näyttävistä helmikaulakoruista sekä matalista koroista tai lättäpohjaisista ballerinakengistä. Michelle osasi yhdistää kallista ja yksinkertaisen näyttävää tyyliä halpisvaateketjujen kuten H&M:n tai J.Crew:n mekkomallistoihin.

Muotilehdistö oli odottanut jo vuosikymmeniä, että joku Michellen kaltainen näyttävä, tyylikäs ja itsevarma nainen ilmestyisi poliittiselle areenalle. Nyt heidän toiveensa oli toteutunut. Toimittajat kiittelivät kilpaa Michellen rohkeaa värienkäyttöä, mutta toisaalta he olivat ihastuneet hänen pikkumusta ja helmet -asukokonaisuuksiinsa. Värien käyttö viesti Michellen rohkeudesta, kun taas mustavalkoisissaan hän muistutti Jackie Kennedyn kaltaista kuolematonta muoti-ikonia. Michellen värivalinnat olivat raikkaita: murrettuja vihreitä, turkooseja, violetteja, burgundia, okraa, kirkkaanpunaista ja vaaleansinistä. Tummansinisessä hän näytti virallisemmalta.

Michelle oli aina huoliteltu päästä varpaisiin. Hänen kiiltävä etutukkansa sai koko ajan näyttävämmän korkeuden otsan päällä, ja vaaleiksi lakatut kynnet näyttivät aina tulevan suoraan manikyyristä. Kauniit rintakorut viimeistelivät asukokonaisuuksia, ja vaikka Michelle kantoi välillä isojakin helmiä kaulallaan ja monia koruja ranteessaan, hän ei koskaan näyttänyt ylipyntätyltä joulukuuselta.

Upea ja luova tyyli ei tietenkään ollut pelkästään Michellen omaa ansiota. Hän sai apua koko kampanjan alusta lähtien chicagolaiselta putiikinpitäjältä Ikram Godmanilta, josta tuli yksi Michellen luottostylisteistä. Ikramin neuvosta Michelle alkoi pukeutua myös tuntemattomampien suunnittelijoiden vaatteisiin, mikä tarjosi hurjan nosteen näiden urille. Kaikki halusivat pukea Michellen. Mitä pitemmälle vaalikampanja eteni, sitä innokkaammin jokaista hänen asuvalintaansa seurattiin ja arvosteltiin.

Arvostelun kohteeksi joutuivat myös Michellen lausunnot kotimaasta. Nainen oli ärhäkkä kommentoimaan kansan oloja varainhankintapuheissa ja poliittisissa kokouksissa. Hänen ajatuksensa sisälsivät paljon synkkiä ja kantaaottavia sävyjä, vaikka Barackin vaalikampanja perustui pehmeisiin iskusanoihin ”toivo” ja ”muutos”.

Barack oli optimisti, mutta Michelle oli aktiivisesta elämänasenteestaan huolimatta paljon miestään skeptisempi. Se näkyi Michellen puheissa. Hän uskalsi arvostella maataan kovin sanoin etenkin mustaihoisen väestön edessä. Michelle tiesi, kuinka pettyneitä nämä saattoivat olla maansa oloihin. ”Terveydenhuolto? Kuulkaas, älkää sairastuko Amerikassa. Korkeakouluopiskelu? Kenellä siihen on varaa? Mekin selvisimme veloistamme ihan äsken”, Michelle luetteli tiukkaan sävyyn. Hänen mielestään Amerikasta oli tullut Bushin hallinnon alla pelon ohjaama ja pahasti jakautunut kansakunta, jonka kyyniset ja laiskat ihmiset eivät enää välittäneet toisistaan. Tämä sanoma oli nannaa mustille demokraateille, mutta myös hyvä lyömäase Obama-kampanjaa vastaan joissakin vastapuolen joukkueissa. 

Michellellä ja Barackilla oli kampanjan aikana paljon tärkeitä hahmoja tukenaan. Maan vaikutusvaltaisin nainen Oprah Winfrey oli asettunut presidentinvaalissa ensimmäistä kertaa jonkun ehdokkaan taakse, ja hän antoi koneistonsa Obamien käyttöön. Rako johtavaan demokraattiehdokkaaseen Hillary Clintoniin kapeni koko ajan, ja senaattori Ted Kennedyn tuki vauhditti kampanjaa entisestään. Ted vertasi Barackia omaan veljeensä John F. Kennedyyn, joka oli myös ollut uuden sukupolven johtaja 1960-luvun alussa.

Michelle teki julkisuudessa omaa kampanjatyötään ja jättäytyi lopulta kokonaan pois päivätöistään. Helmikuussa 2008 hän esiintyi Los Angelesissa järjestetyssä vaalitilaisuudessa Oprahin, Caroline Kennedyn ja Kennedyjen serkun Maria Shriverin kanssa ja oli haltioissaan tapaamistaan julkkiksista. Oprah oli kotoisin Chicagosta ja ollut perheen tuttu jo pitkään, mutta että Kennedytkin! Heissä oli jotain historiallista.

Ei julkisuudessa esiintyminen kuitenkaan pelkkää juhlaa ollut. Michellen piti valmistautua jokaiseen esiintymiseen huolellisesti, ja jatkuva onnistumisen paine teki hänet kärttyisäksi. Hillary Clinton oli yhä vahvoilla, ja Michelle joutui puhuttelemaan miestään tiukasti tämän esiintymistyylistä. ”Tunne, älä ajattele!” Hän sanoi miehelleen. ”Hillary käy kiinni suoraan asian ytimeen. Älä takerru turhanpäiväisyyteen. Pysy kiinni tunteissa. Käytä sydäntäsi – ja päätäsi”, Michelle ripitti miestään.

Mutta ei Michelle itsekään onnistunut aina. Hän erehtyi kertomaan Obama-faneille julkisesti Milwaukeessa, että ensimmäistä kertaa hänen aikuisikänsä aikana hän oli hyvin ylpeä maastaan, koska tuntui siltä, että toivo oli palaamassa Amerikkaan. Tilaisuus näytettiin televisiossa, jolloin Michellen lausunto joutui vastustajien kynsiin. Oliko tällä naisella siis jotain isänmaataan vastaan? Konservatiiviehdokas John McCainin vaalea vaimo Cindy kiirehti kommentoimaan, että hän oli aina ollut ylpeä maastaan. Michelle joutui lausuntonsa takia monien toimittajien hyökkäyksen kohteeksi, ja Obama-myönteinen Time-lehti kyseli eräässä kansiotsikossaan, vaikuttaisiko Michelle negatiivisesti Barackin vaalitulokseen marraskuussa. 

Pian Michelle joutui myös huomaamaan, että hänen perheensä läheiset suhteet mustaihoiseen pastori Jeremiah Wrightiin revittiin auki mediassa. Kiistelty pastori oli arvostellut kovin sanoin kotimaansa oloja. ”Jumala siunatkoon Amerikkaa? Ei, vaan Jumala kirotkoon Amerikan”, Wright oli toistellut kuuluisassa saarnassaan, ja arvostelijat hyökkäsivät Obamia kohtaan. Pastorihan oli heille kuin perheenjäsen, joten ilmeisesti Obamillakin oli jotain Amerikkaa vastaan. Nyt Obamia painostettiin hylkäämään pastorinsa.

Aluksi Michelle ei taipunut vaateisiin, mutta kun pastori antoi tulla täysilaidallisen ikäviä kommentteja vaalikampanjaan liittyen, Obamat päättivät ottaa häneen etäisyyttä. He erosivat katolisesta Trinity United -seurakunnastaan pian sen jälkeen, kun sitä alkoi johtaa Wrightin jälkeen yhtä kovapuheinen valkoihoinen isä Michael Pfleger. 

Michelle luki lehdestä yhä juttuja, joissa pohdittiin Barackin keskimmäistä musliminimeä, Husseinia. Netin keskustelupalstoilla kyseltiin, oliko perhe oman maan asialla, jos sen sukunimikin muistutti terroristijohtaja Osama Bin Ladenin nimeä. Michelle tajusi, että kaikki hänen lausuntonsa olisivat nyt tulenarkoja ja kaikkeen kummalliseenkin tartuttaisiin. Ihmeellisin huhujen lähde oli Michellen ja Barackin julkisesti käyttämä nyrkiniskutervehdys, fist bump, josta oli tullut heille tapa osoittaa yhteenkuuluvuutta ja molemminpuolista arvostusta. 

Michelle ei ollut uskoa silmiään, kun mediassa alkoi liikkua väitteitä siitä, että nyrkkitervehdys oli jonkinlainen terroristien tapa. Todellisuudessa se oli pikemminkin nuorten ja koripalloilijoiden juttu. Typerää panettelua tai ei, Michellen täytyisi pehmentää imagoaan uusilla teemoilla ja puheenaiheilla. Hän ei halunnut ylläpitää saamaansa lisänimeä ”Rouva Valittaja” enää yhtään kauempaa. Hän keskittyisi ongelmien sijaan puhumaan perhearvoista ja kevyistä asioista.

Toukokuussa 2008 Michelle sai väliaikaisen riemunaiheen, kun kävi selväksi, että hänen miehensä voittaisi puolueensa presidenttiehdokkuuden. Hillary Clinton oli ollut kova luu, mutta hän joutui luopumaan leikistä kesäkuussa. Nyt Obamilla oli enää konservatiiviehdokas John McCain nujerrettavanaan.

Samassa kuussa Michelle ilmestyi suositun The View -keskusteluohjelman tv-studioon mustavalkoisessa kukkamekossa, ja naisvoittoinen studioyleisö räjähti suosionosoituksiin seisaaltaan. Kun juontaja-näyttelijä Whoopi Goldberg esitteli Michellen ”mahdollisena Yhdysvaltain ensimmäisenä naisena”, 44-vuotias sädehtivä Michelle lämmitti yleisön heti huumorillaan. ”Minut täytyisi kyllä esitellä oikein”, hän tokaisi ja muodosti oikealla kädellään nyrkin. Muut pöydässä istuvat juontajanaiset tarttuivat vitsiin ja suorittivat Obamien käyttämän kuuluisan fist bumpin iskemällä rystysensä Michellen nyrkkiä vasten. Yleisö ulvoi naurusta. ”Oikeasti opin tämän tavan nuorelta kampanjaväeltämme. Se on uusi ylävitonen”, Michelle valisti. 

Tv-esiintyminen oli menestys. Michelle pääsi ilmaisemaan julkisesti kiitollisuutensa Laura Bushille siitä, että Valkoisen talon emäntä oli puolustanut Michelleä silloin, kun media hyökkäsi tämän kimppuun isänmaapuheisiin liittyen. Keskustelun tuoksinassa Michelle myös totesi, ettei media tiennyt vieläkään, miten vahvoihin naisiin pitäisi suhtautua.

Eniten hän kuitenkin jutteli perhe-elämästään, lapsistaan ja ulkonäköpaineista, joita kampanja aiheutti. ”Barack voi aina vetää puvun päälle, mutta minä joudun valitsemaan uuden mekon, laittamaan meikin kohdalleen ja harjaamaan tyttöjenkin hiukset aamulla. Mutta tiedättekö, onhan se kivaa näyttää nätiltä. Sukkahousuja en käytä, koska ne tuntuvat niin epämiellyttäviltä jalassa”, Michelle kertoili. Keskustelussa käytiin läpi myös Michellen upeat ja treenatut käsivarret, joista oli jossain vaiheessa kampanjaa tullut viihdelehdistön ykköspuheenaihe.

”Roolini tässä kampanjassa on olla kotona tyttärieni kanssa”, Michelle sanoi. ”Minun mukanaolostani Barackin kampanjassa on puhuttu hyvin paljon, mutta oikeasti olen paljon enemmän kotona kuin tien päällä”, Michelle vakuutti ja sai itsensä näyttämään vain pehmeältä kotirouvalta. Hän kertoili myös tyttöjensä edesottamuksista. ”Kun Malialta kysyttiin, jännittääkö häntä astua suurten yleisöjen eteen, hän vain tokaisi: ’noh, kyllä minä tajuan, etteivät ne ihmiset ole minua katsomassa. Minä olen vain lapsi. Voin kyllä tehdä oman osuuteni, kierrättää ja viedä roskat. Mutta en minä voi säätää lakeja, joita ihmiset noudattaisivat. He vain ajattelevat, että olen söpö, joten pääsen tilanteesta pelkästään vilkuttamalla ja hymyilemällä.’” Michelle nauroi jutulle, ja yleisö taputti kiivaasti.

Tv-ohjelman aikana Michelle ehti vielä kehua miestäänkin: ”En oikeastaan edes pidä Barackia poliitikkona”, hän sanoi, kun juontajat kehuivat Barackin pitämää puhetta isien vastuusta. Yleisö oli myyty, ja ohjelman jälkeen Michellen pitämä 148 dollarin hintainen kukkamekko myytiin vuorokaudessa loppuun White House | Black Marketin hyllyistä. Vastaavaa ryntäystä ei kaupassa ollut ennen nähty.

Viimeistään nyt Michelle oli onnistunut antamaan kansalle sen kuvan, että hänen miehensä oli lahja Amerikalle. Rivien väleissä Michelle vihjasi, että äänestäjien pitäisi olla kiitollinen, koska hän oli antanut Barackin heille lainaan mahdollista presidenttiyttä varten. Suurimmaksi osaksi lehdistö oli samaa mieltä. Se kohteli Barackia yhä silkkihanskoin, ja jopa New York Times kirjoitti Barackista pääkirjoituksissaan messiaanisin metaforin. Barack oli milloin luonnonvoimien kuljettama sankari, milloin rocktähteä muistuttava presidenttiehdokas. New York Timesin mukaan Barackilla oli hirveät määrät faneja, jotka ”asuivat täyspäiväisesti Obama-maassa” eli kampanjatoimistoissa ympäri USA:n. 

Välillä Michelleä ja Barackia arvosteltiinkin. Heinäkuussa 2008 koko perhe istui Access Hollywood -ohjelman jututettavaksi. Oli Malian 10-vuotissyntymäpäivä, ja koko perhe keskusteli siitä, millaista tyttöjen mielestä oli, jos isästä tulisi presidentti. Myöhemmin sekä Obamat että toimittaja Maria Menounos sanoivat tyttöjen läsnäolon olleen tilanteessa täysin improvisoitua, sillä haastattelun piti olla vain ehdokasparin juttutuokio. Sasha oli vain sattunut istumaan isänsä syliin ja Malia äitinsä viereen, kun vanhemmat oli mikitetty, ja tilanne oli jatkunut koko perheen kesken. Monet ohjelman nähneet arvostelivat Barackia silti siitä, että hän yritti ratsastaa perheellään vaaleissa. Barack ilmoitti tiukkaan sävyyn, että tyttöjen mukanaolo haastatteluissa oli virhe, joka ei tulisi toistumaan. 

Kaksivuotista kampanjaa oli kestänyt jo yli puolitoista vuotta, ja Michellen kotitalon ulkopuolella oli alkanut pyöriä yhä enemmän mustiin aurinkolaseihin sonnustautuneita turvamiehiä. Koko kadunpätkä oli jouduttu eristämään ympäristöstä turvallisuussyistä aidoin ja betoniporsain. Kotitalon ulkopuolella vilisi yhä enemmän turisteja, jotka halusivat nähdä vilauksen Obamien kotitalosta. Jos joku lähestyi taloa kameran kanssa, turvamiehet pyysivät häntä poistumaan. Talon sai ohittaa vain kadun toiselta puolelta ja mielellään vikkelästi kävellen. Joskus Malia ja Sasha ihmettelivät, pitikö isin aina tukkia liikenne omilla turvasaattueillaan.

Michelle sai monet hyvät naurut, kun Sarah Palin astui konservatiivi John McCainin varapresidenttiehdokkaaksi. Aluksi näytti siltä, että kansa innostuisi Alaskan kuvernöörin ja ”jääkiekkoäidin” puheista, mutta nainen epäonnistui lopulta niin monessa vaaliväittelyssä, että hän vain kaivoi kuoppaa Vietnam-veteraani McCainin uskottavuudelle. 

Mutta oli Obaman perheelläkin lokakuussa 2008 vaikeita hetkiä: Barackin havaijilainen isoäiti Toot oli uusiutuneen syöpänsä takia jo niin huonossa kunnossa, ettei hän ehkä selviäisi näkemään, miten tyttärenpojalle kävisi seuraavan kuun presidentinvaaleissa. Barack päätti keskeyttää vaalikampanjansa pariksi päiväksi ja lentää isoäitinsä luokse. Michelle jäi Chicagoon tyttöjen kanssa. Toot kuoli vaalipäivän aattona, marraskuun kolmantena päivänä.

Vaalipäivänä Michelle lähti äänestysuurnille Barackin kanssa varhain. Media oli paikalla Chicagon Beulah Shoesmith -peruskoulussa, kun kello oli lähestymässä aamukahdeksaa. Michelle käveli äänestyskoppiin, otti kynän käteensä ja katseli hetken äänestyslipukettaan. Siinä se nyt oli. Tämä päivä sinetöisi heidän tulevaisuutensa. Michelle nautti hetkestä niin kauan, että Barack vitsaili: ”Minun täytyi tarkistaa, ketä hän äänesti!”

Päivä jatkui jännittävissä merkeissä. Michelle lähti tyttöjen kanssa kampaajalle, Barack puolestaan kiirehti tekemään viimehetken vaalityötä Indianaan. Illalla perhe kokoontui kotona, söi pihvi-illallisen ja siirtyi seuraamaan vaalitiimin kanssa äänestystuloksia hotelli Hyatt Regencyn sviittiin. Paikalla oli Barackin taustavaikuttajia, muutama sukulainen ja varapresidenttiehdokas Joe Bidenin perhe. Kun kello lähestyi kymmentä illalla, punamustaan Narciso Rodriguesin suunnittelemaan mekkoon pukeutuneen Michellen ilmeet alkoivat olla yhä jännittyneempiä. Sohvalla istuva Barack piteli Michellen äitiä Mariania kädestä. 

Riemu repesi maailmalla kello 23, kun miljoonien kansalaisten unelmasta tuli totta: Barack julistettiin virallisesti presidentinvaalin voittajaksi ja Yhdysvaltain ensimmäiseksi afroamerikkalaiseksi presidentiksi. Ihmiset itkivät ja syleilivät toisiaan kaduilla, ja uutisankkurien täytyi pidätellä tunteenomaisia kommentteja lipsahtamasta eetteriin. ”Kumpaa tahansa äänestittekin, yhdestä asiasta teidän on oltava samaa mieltä: tämä on uskomaton virstanpylväs maamme historiassa”, uutistenlukija Katie Couric kommentoi CBS:n uutisissa. 

Obamien sviitissä tunnelma oli kumman juhlallinen ja vakava. Kaikki olivat aluksi aivan hiljaa. Ei ollut sanoja kuvaamaan niitä tunteita, joita Michellen, hänen miehensä ja kaikkien läsnäolijoiden päissä liikkui. Uskomattomasta oli vihdoin tullut totta maassa, jossa oli ollut orjuutta vain 150 vuotta sitten. Michelle oli ylpeä vaimona ja ällistynyt kansalaisena. Maa, jossa hän asui, oli sittenkin se maa, jossa hän oli kuvitellut asuvansa. 

Onnellisena mutta sekavin tuntein Michelle astui punamustiin puetun perheensä rinnalla Grant Park -puiston lavalle. Yleisö huusi ja iloitsi tähtilippujen liehuessa valtoimenaan. Michelle paleli design-mekossaan, vaikka hän oli pukenut sen päälle mustan villatakin. Barack kiitti puheessaan monia tahoja, ja syvimmät kiitoksensa hän osoitti Michellelle. ”En olisi tässä ilman sitä horjumatonta tukea, jota olen saanut viimeiset kuusitoista vuotta parhaana ystävänäni olleelta naiselta – perheemme peruskalliolta, elämäni rakkaudelta, kansakunnan seuraavalta ensimmäiseltä naiselta, Michelle Obamalta.” Kansa räjähti suosionosoituksiin, kun Michelle sai mieheltään halauksen. ”Rakastan sinua”, Barack kuiskasi.

Michellen arki muuttui prameammaksi vaalien jälkeen, mutta vaikka hienostunut Valkoinen talo vilisi palvelusväkeä, perheenäiti halusi pitää kaiken mahdollisimman ennallaan. Hän kielsi henkilökuntaa hemmottelemasta tyttäriään. Näiden täytyisi yhä herätä itse ja pedata petinsä aamuisin, eikä siitä joustettaisi. Michelle laittoi Malian ja Sashan Washingtonin tiukimmin vartioituun yksityiskouluun, Sidwell Friends Schooliin, jossa myös Billin ja Hillaryn tytär Chelsea Clinton oli käynyt. 

Perheen uusin jäsen, mustavalkoinen portugalinvesikoira Bo, oli pian koko maailman tuntema julkkis. Kun Bo täytti vuoden, hänelle pidettiin puutarhajuhlat, jossa juhlavierailla oli hassut hatut päässä, ja Bo ahmi vasikanmakuista, koirankopin muotoista kakkua. 

Michelle oli onnellisempi kuin pitkään aikaan. Hän oli saanut Barackin takaisin. Koska koko perhe asui vihdoin saman katon alla, he näkivät toisiaan joka päivä aamuin sekä illoin. ”Elämämme on paljon normaalimpaa kuin ennen tätä”, Michelle kommentoi Time-lehdelle asuttuaan puolisen vuotta Valkoisessa talossa. 

Michellellä ei ollut nyt mitään virallista virkaa. Hänen tittelinsä oli FLOTUS eli First Lady Of The United States, ja hänen tehtäviinsä ovat kuuluneet kansan henkinen tukeminen vaikeassa talouskriisissä ja presidentin hallinnon edustaminen sekä kotimaassa että ulkomailla. Michellen toimisto sijaitsee rakennuksen itäsiivessä, kun taas Barackin toimisto on länsisiivessä.

Kansa on ollut uuteen Ensimmäiseen naiseensa hyvin tyytyväinen, ja Michelleä pyydettiin heti vaalien jälkeen kilpaa muotilehtien kansijuttuihin. Koko maailma puhui nyt hänen pukeutumisestaan, ja Michellen tyylivalinnoista tuli valtaisia muotihittejä. Myös Eurooppa ja muu maailma oli tyytyväinen vallanvaihtoon Valkoisessa talossa. Michelle nousi otsikoihin, kun hän tapasi Englannin kuningattaren Buckinghamin palatsissa. Etikettisäännön mukaan kuningatarta ei saa koskettaa kukaan, mutta Michelle asetti kätensä Elisabet II:n harteille kuin vanha ystävä valokuvaussessiossa. Kuningatar ei ollut asiasta pahoillaan, ja naisista tuli pian ystävät. 

Kahdeksantoista vuotta yhdessä olleiden Michellen ja Barackin keskinäinen rakkaus ei ole hiipunut, sillä he ovat pitäneet itsepintaisesti kiinni perjantain tennisvuoroista sekä omista treffi-illoistaan. Vaikka Michellen elämä kuulostaa täydelliseltä, sitä ovat toki häirinneet ikävätkin uutiset. Toukokuun alussa juorulehti National Enquirer esitti julkisesti väitteitä Barackin uskottomuudesta. Lehden mukaan presidentti olisi viettänyt hotelliyön Washington DC:ssä vanhan kampanjatyöntekijänsä Vera Bakerin kanssa, ja väitteiden mukaan jossain oli olemassa asian varmistava turvakameranauha. Asian käsittely on kesken, eikä Valkoinen talo ole kommentoinut lehden väitteitä mitenkään.

Nähtäväksi jää, onko kyseessä väärinkäsitys vai oikea skandaali. Michelle Obaman älykkäiltä kasvoilta asiain tilaa on mahdotonta päätellä. Äitienpäivänä hän puhui suuren naisyleisön edessä värikäs kukkamekko päällään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kiitti omaa äitiään, Valkoiseen taloon muuttanutta Mariania tämän loputtomasta tuesta perheen hyvinvoinnissa ja tyttöjen kasvatuksessa. ”Se, että Valkoisessa talossa elää kolme sukupolvea rinta rinnan, on ihanaa. Ja olen varma siitä, että presidenttikin on asiasta onnellinen. Tässä maailmassa, jossa on meneillään niin paljon kaikenlaista, me Obamat olemme siunattuja.”

Jatkiksen lähteinä on käytetty muun muassa:

Christopher Andersen: Barack & Michelle (Otava)

Christoph von Marshall: Michelle Obama (Minerva Kustannus)

Barack Obama: The Audacity Of Hope (Canongate)

Liza Mundy: Michelle Obama, A Biography (Pocket Books)

Susan Swimmer: Michelle Obama, First Lady Of Fashion And Style (Black Dog & Leventhal Publishers)

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.