Osa 4/4: 2007–2010 Michelle arpoi, antaisiko hän Barackille siunauksensa presidentinvaalikilpaan. Kampanja olisi rasite Obamien perhe-elämälle, mutta toisaalta voiton jälkeen Michellestä voisi tulla Amerikan ensimmäinen nainen.

Michelle kuunteli kärsimättömänä Barackin selostusta työviikostaan Washington DC:ssä. Senaattori oli jo puhunut WHO:n tukipaketeista, hurrikaani Katrinan uhrien auttamisesta ja pimeiden asemarkkinoiden torjunnasta.

”...ja mieti, Kylmän sodan jäljiltä jääneet käsiasevarastot ruokkivat edelleen hirveitä konflikteja ympäri maailmaa...”

”Barack, meillä on muurahaisia.”

”Mitä?”

”Löysin muurahaisia keittiöstä ja yläkerran kylpyhuoneesta.”

”Okei ?”

”Käy hakemassa huomenna kotimatkalla muurahaisloukkuja. Hakisin ne itse, mutta tytöt täytyy viedä lääkäriin koulun jälkeen. Voisitko hoitaa sen puolestani?”

”Just. Muurahaisloukkuja.”

”Muurahaisloukkuja. Älä unohda kulta, jooko? Ja osta enemmän kuin yksi. Minun täytyy nyt mennä tapaamiseen. Rakastan sinua!”

Neljäkymmentäkolmevuotiaana Michelle Obama oli jo monien amerikkalaisten tuntema tyylikäs uranainen, tehokas politiikan taustavaikuttaja, vaativa esimies Chicagon yliopistollisessa sairaalassa, hyvä julkinen puhuja ja taitava verkostoituja. Mutta ennen kaikkea hän oli perheensä pomo, joka piti miehensä jalat tiukasti maan pinnalla.

Michellen ja Barackin tyttäret Malia ja Sasha olivat nyt yhdeksän ja kuuden vanhat, ja Obamat asuivat Chicagossa osoitteessa South Greenwood Drive 5046. Korkean mustan rautaportin takana kohosi valtava ja hienostunut kolmikerroksinen punatiilitalo, joka jäljitteli valkoisine pylväineen, kaarisisäänkäynteineen ja ikkunanpielineen 1700-luvun georgiaanista tyyliä. Talon tummalla harjakatolla törrötti kaksi punatiilistä savupiippua, ja neljän takan lisäksi vieraat saivat ihmetellä alakerran viinikellaria, johon mahtui tuhannen pullon varasto.

Talo oli Michellen unelmakoti, mutta hän joutui ihailemaan idylliä usein itsekseen, sillä Barackilla oli järkyttävä määrä töitä. Michelle istui monena iltana yksin jäätelöpaketti sylissään katselemassa tv:stä Sinkkuelämää-sarjan uusintoja tai Dick Van Dyken vanhoja komedioita. Senaattorina toimiva Barack nimittäin lensi työnsä takia joka viikko Washington DC:hen maanantai-iltaisin, ja Michelle sai miehensä vierelleen vasta torstaisin – yleensä sen jälkeen, kun tytöt olivat jo menneet nukkumaan.

Michelle ymmärsi Barackin presidenttihaaveet, mutta toisaalta häntä arvelutti muutama asia. Entä jos Obaman tiimi todella voittaisi vaalit, kuten Barackin avustajat kivenkovaan uskoivat? Malia ja Sasha joutuisivat jättämään kotikaupunkinsa ja tutut ympyränsä: Malia jalkapallojoukkueensa, baletin ja draamatunnit, Sasha taas voimistelun ja stepin. Kumpikin joutuisi vaihtamaan tennis- ja piano-opettajaa. Ja mitä Barackille tapahtuisi vaalikampanjan aikana? Aviomies oli jo nyt itkenyt eräillä Rohkeus toivoa -kirjansa julkaisukutsuilla sitä, kuinka vähän hän sai olla lastensa kanssa. Ensin Barack oli pyytänyt anteeksi poissaolojaan ja heti sen perään murtunut kyyneliin.

Michelle mietti, mitä sitten tapahtuisi, kun hullunmylly imaisisi aviomiehen mukanaan kunnolla. Pysyisivätkö perhe ja avioliitto natisematta kasassa, ja kestäisikö Michelle kaikki ne paineet, joita Barackin suosio toisi? Toisaalta... jos Barack voittaisi, Michellestä tulisi Amerikan ensimmäinen nainen. Valta-asema presidentin kulisseissa houkutteli Michelleä. Hän oli vihannut koko elämänsä järjestelmää, joka antoi vallan rikkaiden ihmisten jälkeläisille. Nyt hänellä olisi mahdollisuus ottaa valta pois noilta ihmisiltä ja muuttaa maailmaa parempaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan. 

Michelle antoi lopullisen mielipiteensä Barackin vaaliehdokkuudesta joululomalla Havaijilla. Michelle oli tentannut tarkasti Barackin tiimiltä, miten hänen miehensä turvallisuudesta huolehdittaisiin vaalikampanjan aikana. Michelle oli myös miettinyt, kuinka arki pyörisi kotona parin seuraavan vuoden ajan. Michelle oli päättänyt, että hän olisi joka ilta kuuteen mennessä kotona, jotta Malian ja Sashan elämä ei häiriintyisi kampanjasta valtavasti. Äiti haluaisi edelleenkin syödä tyttöjensä kanssa illallista ja laittaa heidät nukkumaan ajoissa. Ja lauantain olisi edelleen pakko olla perheen naisten yhteinen päivä harrastuksineen ja leffareissuineen. Siitä Michelle ei luopuisi. Onneksi hänellä olisi täysipäiväinen kodinhoitaja sekä äitinsä Marian apunaan.  

Michelle ymmärsi, että mikäli hänen miehensä voittaisi vaalit kahden vuoden rutistuksen jälkeen, elämänmuutos olisi kaikkein kovin juuri Malialle ja Sashalle. Michellen pitäisi huolehtia äitinä siitä, että tyttöjen askel uuteen elämään sujuisi onnellisesti. Barack ei todellakaan ehtisi keskittyä perheeseen ainakaan aluksi. Toisaalta, jos he kaikki asuisivat Valkoisessa talossa eikä Barackin tarvitsisi rampata jatkuvasti kahden kaupungin välillä lentokoneella, yhteistä aikaa voisi jäädä jopa enemmän kuin nyt. Mutta kampanja tietäisi vaikeita kahta vuotta.

Michelle ja Barack kävelivät Havaijin hiekkarannoilla ja juttelivat asiat halki läpikotaisin. Silloin Michelle suostui tukemaan miestään vaalikampanjassa niin hyvin kuin hän pystyisi. 

”Tehdään se. Mutta minä pistän itseni ja lapseni likoon kerran ja vain kerran”, Michelle sanoi. 

”Jos se ei onnistu tällä kerralla, älä luulekaan, että me ryhtyisimme siihen uudestaan neljän vuoden kuluttua.”

Se riitti Barackille. Mutta Malialle ja Sashalle oli vielä luvattava jotain, mikä saisi heidät jaksamaan läpi vaikeat ajat julkisuuden valokeilassa. He olivat jo pitkään toivoneet lemmikkieläimekseen koiraa. 

”Tuli voitto tai tappio, kun vaalit ovat ohi – ja jos te olette olleet kilttejä – me hankimme koiran”, äiti julisti onnellisille tytöille. 

”Sovittu?” Malia varmisti. 

”Sovittu”, Barack sanoi.

Malia ja Sasha alkoivat heti etsiskellä netistä koirarotuja, jotka eivät allergisoisi astmaattista Maliaa. Seuraavan parin vuoden aikana tytöt esittelisivät vanhemmilleen monia eri vaihtoehtoja uuden perheenjäsenen roduksi.  

Helmikuussa 2007 pitkään takkiin pukeutunut Michelle astui Barackin rinnalla viidentoista tuhannen ihmisen eteen Springfieldissä. Barack ilmoitti puhujalavalla juhlavaan sävyyn asettuvansa presidenttiehdokkaaksi, ja yleisö räjähti huutamaan suosikkinsa, kansakunnan mahdollisen muuttajan nimeä.

Tästä päivästä lähtien Michellenkin elämä muuttuisi. Hänen tekemisiään, julkisia esiintymisiään ja pukeutumistyyliään alettaisiin ruotia mediassa yhä tiukemmin. 

Michelle ei ollut eilisen teeren poika, joten hän sujahti rooliinsa hyvin. Yleisö riemuitsi hänen vitseistään ja helposti lähestyttävästä tavastaan puhua Obamien perhe-elämästä. Avioparilla oli kirjoittamaton sääntö: Michelle sai parjata senaattorimiestään kieli poskessa julkisesti, mutta Barack ei saanut arvostella Michelleä. Homma toimi kuin rasvattu, ja Michelle alkoi vetää kansaa melkein yhtä tehokkaasti poliittisiin tapahtumiin kuin miehensä. Mikä tärkeintä, Michellellä oli ihmeellinen kyky saada ihmiset allekirjoittamaan kannattajakortteja Barackille tilaisuuksien jälkeen. Paikalla saattoi olla jopa kymmeniätuhansia ihmisiä, mutta Michelle hauskuutti kansaa aina yhtä leppoisasti kertomalla heille, että vaikka Barack oli mahtava tyyppi, toisaalta hän oli myös aivan tavallinen mies.

”On tämä ilmiö Barack Obama; nero Barack Obama, Harvard Reviewn ex-päätoimittaja, perustuslakitutkija, kansalaisoikeusaktivisti, yhteisöorganisaattori, bestsellerien kirjoittaja ja Grammy-voittaja. Hän on melkoisen vaikuttava tyyppi”, Michelle luetteli. ”Mutta sitten on se Barack Obama, joka asuu minun talossani”, hän jatkoi virnistäen. ”Se tyyppi ei ole yhtä vaikuttava. Hänellä on vieläkin vaikeuksia laittaa leipä kaappiin ja sukat pyykkikoriin, eikä hän vieläkään petaa sänkyään paremmin kuin tyttäremme Sasha. Joten suokaa anteeksi, jos olen hiukan hämilläni kaikesta tästä Barack Obama -hälinästä”, Michelle jatkoi. 

Barackilla ja Michellellä oli humoristinen ja raikas lähestymistapa vaaliyleisöön, mikä ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia. Joidenkin mielestä Michelle alensi miehensä arvovaltaa juttelemalla hänen kuorsailustaan tai pahanhajuisesta aamuhengityksestään. Arvostelijat syyttivät Michelleä siitä, että hän oli ottanut äidin roolin ja tehnyt miehestään vain kurittoman pikkupojan.

Michelle puolustautui ja sanoi, ettei mikään voisi viedä Barackin miehisyyttä. ”Barack ja minä vain nauramme niille väitteille”, Michelle letkautti, mutta kulissien takana hän kiehui. Taas joku yritti pitää yllä stereotyyppiä mustasta vihaisesta naisesta, joka hakkasi miestään kotihellan ääressä. Michelle ei todellakaan aikonut sopia siihen määritelmään. Hänhän oli jo tehnyt vaikka mitä myönnytyksiä Barackin uran eteen: hän oli jäänyt osa-aikaiseksi Chicagon yliopiston sairaalan esimiestehtävistä – vähentänyt jopa 80 prosenttia työajastaan – jotta kampanjointiin jäisi enemmän aikaa.

Hän oli myös hylännyt rahakkaan paikkansa TreeHouse Foodsin johtokunnassa, jottei Barackin julkisissa lausunnoissa ja hänen pestissään nähtäisi ristiriitaa. Barack kun oli arvostellut äänekkäästi TreeHousin tavarantoimittajan, jättimäisen WalMart-kauppaketjun työolosuhteita. Presidenttiehdokkaan vaimon rooli oli täynnä myönnytyksiä ja rankkaa työtä, mutta Michelle halusi uhrata kaiken onnistumisen eteen. 

Myös Barack alkoi olla kasvavan paineen alla, ja Michelle saattoi herätä öisin siihen, ettei aviomies ollut vieläkään sängyssä hänen vieressään. Kun Michelle kömpi katsomaan, mitä oli meneillään, hän löysi Barackin kirjoittamassa työhuoneessaan kynä sauhuten erilaisia tarramuistilappuja, joita hän liimaili seuraavaa päivää varten näkösälle. Öisten keskustelujen aikana Michelle antoi Barackille monia suoria ja tärkeitä neuvoja, ennen kuin hän palasi sänkyyn. Aamuisin Barack nukkui kuin tukki, kun Malia ja Sasha kömpivät vanhempiensa sänkyyn. Tytöt ja äiti keskustelivat siitä, minkälaista heidän elämänsä oli ja millaista se ehkä tulisi olemaan, jos isistä tulisi Yhdysvaltain presidentti.

Presidentinvaalikampanjan aikana Michellen pukeutuminen joutui yhä vahvemmin valokeilaan, joten hänen muotitajustaan oli todella paljon hyötyä myös aviomiehen imagolle. Barack ei tajunnut hyvännäköisestä vaatetuksesta mitään, joten Michelle hyväksyi stylistien stailaamat puvut presidenttiehdokkaan kaikkiin esiintymisiin. Kampanjan alussa Michelle pukeutui itse usein uranaisen tyyliin jakkupukuihin ja kauluksellisiin yläosiin, ja hänen asunsa olivat melko peittäviä. Paidat saattoivat olla poolokauluksellisia ja sääret sukkahousujen alla piilossa.

Mutta mitä pitemmälle kampanja eteni, sitä useammin Michelle nähtiin hihattomissa empire-linjaisissa mekoissa, käsivarret ja sääret paljastavissa vaatekokonaisuuksissa, kynähameissa, topeissa ja villatakeissa. Joskus hänet bongattiin lentokentällä, puistossa tai kadulla värikkäissä t-paidoissa, villatakeissa ja khakihousuissa, mikäli hän ei ollut matkalla puhumaan arvokkaisiin tilaisuuksiin. Michellen käytännöllinen mutta hienostunut tyyli koostui kirkkaiden ja uskaliaiden värien käytöstä, näyttävistä helmikaulakoruista sekä matalista koroista tai lättäpohjaisista ballerinakengistä. Michelle osasi yhdistää kallista ja yksinkertaisen näyttävää tyyliä halpisvaateketjujen kuten H&M:n tai J.Crew:n mekkomallistoihin.

Muotilehdistö oli odottanut jo vuosikymmeniä, että joku Michellen kaltainen näyttävä, tyylikäs ja itsevarma nainen ilmestyisi poliittiselle areenalle. Nyt heidän toiveensa oli toteutunut. Toimittajat kiittelivät kilpaa Michellen rohkeaa värienkäyttöä, mutta toisaalta he olivat ihastuneet hänen pikkumusta ja helmet -asukokonaisuuksiinsa. Värien käyttö viesti Michellen rohkeudesta, kun taas mustavalkoisissaan hän muistutti Jackie Kennedyn kaltaista kuolematonta muoti-ikonia. Michellen värivalinnat olivat raikkaita: murrettuja vihreitä, turkooseja, violetteja, burgundia, okraa, kirkkaanpunaista ja vaaleansinistä. Tummansinisessä hän näytti virallisemmalta.

Michelle oli aina huoliteltu päästä varpaisiin. Hänen kiiltävä etutukkansa sai koko ajan näyttävämmän korkeuden otsan päällä, ja vaaleiksi lakatut kynnet näyttivät aina tulevan suoraan manikyyristä. Kauniit rintakorut viimeistelivät asukokonaisuuksia, ja vaikka Michelle kantoi välillä isojakin helmiä kaulallaan ja monia koruja ranteessaan, hän ei koskaan näyttänyt ylipyntätyltä joulukuuselta.

Upea ja luova tyyli ei tietenkään ollut pelkästään Michellen omaa ansiota. Hän sai apua koko kampanjan alusta lähtien chicagolaiselta putiikinpitäjältä Ikram Godmanilta, josta tuli yksi Michellen luottostylisteistä. Ikramin neuvosta Michelle alkoi pukeutua myös tuntemattomampien suunnittelijoiden vaatteisiin, mikä tarjosi hurjan nosteen näiden urille. Kaikki halusivat pukea Michellen. Mitä pitemmälle vaalikampanja eteni, sitä innokkaammin jokaista hänen asuvalintaansa seurattiin ja arvosteltiin.

Arvostelun kohteeksi joutuivat myös Michellen lausunnot kotimaasta. Nainen oli ärhäkkä kommentoimaan kansan oloja varainhankintapuheissa ja poliittisissa kokouksissa. Hänen ajatuksensa sisälsivät paljon synkkiä ja kantaaottavia sävyjä, vaikka Barackin vaalikampanja perustui pehmeisiin iskusanoihin ”toivo” ja ”muutos”.

Barack oli optimisti, mutta Michelle oli aktiivisesta elämänasenteestaan huolimatta paljon miestään skeptisempi. Se näkyi Michellen puheissa. Hän uskalsi arvostella maataan kovin sanoin etenkin mustaihoisen väestön edessä. Michelle tiesi, kuinka pettyneitä nämä saattoivat olla maansa oloihin. ”Terveydenhuolto? Kuulkaas, älkää sairastuko Amerikassa. Korkeakouluopiskelu? Kenellä siihen on varaa? Mekin selvisimme veloistamme ihan äsken”, Michelle luetteli tiukkaan sävyyn. Hänen mielestään Amerikasta oli tullut Bushin hallinnon alla pelon ohjaama ja pahasti jakautunut kansakunta, jonka kyyniset ja laiskat ihmiset eivät enää välittäneet toisistaan. Tämä sanoma oli nannaa mustille demokraateille, mutta myös hyvä lyömäase Obama-kampanjaa vastaan joissakin vastapuolen joukkueissa. 

Michellellä ja Barackilla oli kampanjan aikana paljon tärkeitä hahmoja tukenaan. Maan vaikutusvaltaisin nainen Oprah Winfrey oli asettunut presidentinvaalissa ensimmäistä kertaa jonkun ehdokkaan taakse, ja hän antoi koneistonsa Obamien käyttöön. Rako johtavaan demokraattiehdokkaaseen Hillary Clintoniin kapeni koko ajan, ja senaattori Ted Kennedyn tuki vauhditti kampanjaa entisestään. Ted vertasi Barackia omaan veljeensä John F. Kennedyyn, joka oli myös ollut uuden sukupolven johtaja 1960-luvun alussa.

Michelle teki julkisuudessa omaa kampanjatyötään ja jättäytyi lopulta kokonaan pois päivätöistään. Helmikuussa 2008 hän esiintyi Los Angelesissa järjestetyssä vaalitilaisuudessa Oprahin, Caroline Kennedyn ja Kennedyjen serkun Maria Shriverin kanssa ja oli haltioissaan tapaamistaan julkkiksista. Oprah oli kotoisin Chicagosta ja ollut perheen tuttu jo pitkään, mutta että Kennedytkin! Heissä oli jotain historiallista.

Ei julkisuudessa esiintyminen kuitenkaan pelkkää juhlaa ollut. Michellen piti valmistautua jokaiseen esiintymiseen huolellisesti, ja jatkuva onnistumisen paine teki hänet kärttyisäksi. Hillary Clinton oli yhä vahvoilla, ja Michelle joutui puhuttelemaan miestään tiukasti tämän esiintymistyylistä. ”Tunne, älä ajattele!” Hän sanoi miehelleen. ”Hillary käy kiinni suoraan asian ytimeen. Älä takerru turhanpäiväisyyteen. Pysy kiinni tunteissa. Käytä sydäntäsi – ja päätäsi”, Michelle ripitti miestään.

Mutta ei Michelle itsekään onnistunut aina. Hän erehtyi kertomaan Obama-faneille julkisesti Milwaukeessa, että ensimmäistä kertaa hänen aikuisikänsä aikana hän oli hyvin ylpeä maastaan, koska tuntui siltä, että toivo oli palaamassa Amerikkaan. Tilaisuus näytettiin televisiossa, jolloin Michellen lausunto joutui vastustajien kynsiin. Oliko tällä naisella siis jotain isänmaataan vastaan? Konservatiiviehdokas John McCainin vaalea vaimo Cindy kiirehti kommentoimaan, että hän oli aina ollut ylpeä maastaan. Michelle joutui lausuntonsa takia monien toimittajien hyökkäyksen kohteeksi, ja Obama-myönteinen Time-lehti kyseli eräässä kansiotsikossaan, vaikuttaisiko Michelle negatiivisesti Barackin vaalitulokseen marraskuussa. 

Pian Michelle joutui myös huomaamaan, että hänen perheensä läheiset suhteet mustaihoiseen pastori Jeremiah Wrightiin revittiin auki mediassa. Kiistelty pastori oli arvostellut kovin sanoin kotimaansa oloja. ”Jumala siunatkoon Amerikkaa? Ei, vaan Jumala kirotkoon Amerikan”, Wright oli toistellut kuuluisassa saarnassaan, ja arvostelijat hyökkäsivät Obamia kohtaan. Pastorihan oli heille kuin perheenjäsen, joten ilmeisesti Obamillakin oli jotain Amerikkaa vastaan. Nyt Obamia painostettiin hylkäämään pastorinsa.

Aluksi Michelle ei taipunut vaateisiin, mutta kun pastori antoi tulla täysilaidallisen ikäviä kommentteja vaalikampanjaan liittyen, Obamat päättivät ottaa häneen etäisyyttä. He erosivat katolisesta Trinity United -seurakunnastaan pian sen jälkeen, kun sitä alkoi johtaa Wrightin jälkeen yhtä kovapuheinen valkoihoinen isä Michael Pfleger. 

Michelle luki lehdestä yhä juttuja, joissa pohdittiin Barackin keskimmäistä musliminimeä, Husseinia. Netin keskustelupalstoilla kyseltiin, oliko perhe oman maan asialla, jos sen sukunimikin muistutti terroristijohtaja Osama Bin Ladenin nimeä. Michelle tajusi, että kaikki hänen lausuntonsa olisivat nyt tulenarkoja ja kaikkeen kummalliseenkin tartuttaisiin. Ihmeellisin huhujen lähde oli Michellen ja Barackin julkisesti käyttämä nyrkiniskutervehdys, fist bump, josta oli tullut heille tapa osoittaa yhteenkuuluvuutta ja molemminpuolista arvostusta. 

Michelle ei ollut uskoa silmiään, kun mediassa alkoi liikkua väitteitä siitä, että nyrkkitervehdys oli jonkinlainen terroristien tapa. Todellisuudessa se oli pikemminkin nuorten ja koripalloilijoiden juttu. Typerää panettelua tai ei, Michellen täytyisi pehmentää imagoaan uusilla teemoilla ja puheenaiheilla. Hän ei halunnut ylläpitää saamaansa lisänimeä ”Rouva Valittaja” enää yhtään kauempaa. Hän keskittyisi ongelmien sijaan puhumaan perhearvoista ja kevyistä asioista.

Toukokuussa 2008 Michelle sai väliaikaisen riemunaiheen, kun kävi selväksi, että hänen miehensä voittaisi puolueensa presidenttiehdokkuuden. Hillary Clinton oli ollut kova luu, mutta hän joutui luopumaan leikistä kesäkuussa. Nyt Obamilla oli enää konservatiiviehdokas John McCain nujerrettavanaan.

Samassa kuussa Michelle ilmestyi suositun The View -keskusteluohjelman tv-studioon mustavalkoisessa kukkamekossa, ja naisvoittoinen studioyleisö räjähti suosionosoituksiin seisaaltaan. Kun juontaja-näyttelijä Whoopi Goldberg esitteli Michellen ”mahdollisena Yhdysvaltain ensimmäisenä naisena”, 44-vuotias sädehtivä Michelle lämmitti yleisön heti huumorillaan. ”Minut täytyisi kyllä esitellä oikein”, hän tokaisi ja muodosti oikealla kädellään nyrkin. Muut pöydässä istuvat juontajanaiset tarttuivat vitsiin ja suorittivat Obamien käyttämän kuuluisan fist bumpin iskemällä rystysensä Michellen nyrkkiä vasten. Yleisö ulvoi naurusta. ”Oikeasti opin tämän tavan nuorelta kampanjaväeltämme. Se on uusi ylävitonen”, Michelle valisti. 

Tv-esiintyminen oli menestys. Michelle pääsi ilmaisemaan julkisesti kiitollisuutensa Laura Bushille siitä, että Valkoisen talon emäntä oli puolustanut Michelleä silloin, kun media hyökkäsi tämän kimppuun isänmaapuheisiin liittyen. Keskustelun tuoksinassa Michelle myös totesi, ettei media tiennyt vieläkään, miten vahvoihin naisiin pitäisi suhtautua.

Eniten hän kuitenkin jutteli perhe-elämästään, lapsistaan ja ulkonäköpaineista, joita kampanja aiheutti. ”Barack voi aina vetää puvun päälle, mutta minä joudun valitsemaan uuden mekon, laittamaan meikin kohdalleen ja harjaamaan tyttöjenkin hiukset aamulla. Mutta tiedättekö, onhan se kivaa näyttää nätiltä. Sukkahousuja en käytä, koska ne tuntuvat niin epämiellyttäviltä jalassa”, Michelle kertoili. Keskustelussa käytiin läpi myös Michellen upeat ja treenatut käsivarret, joista oli jossain vaiheessa kampanjaa tullut viihdelehdistön ykköspuheenaihe.

”Roolini tässä kampanjassa on olla kotona tyttärieni kanssa”, Michelle sanoi. ”Minun mukanaolostani Barackin kampanjassa on puhuttu hyvin paljon, mutta oikeasti olen paljon enemmän kotona kuin tien päällä”, Michelle vakuutti ja sai itsensä näyttämään vain pehmeältä kotirouvalta. Hän kertoili myös tyttöjensä edesottamuksista. ”Kun Malialta kysyttiin, jännittääkö häntä astua suurten yleisöjen eteen, hän vain tokaisi: ’noh, kyllä minä tajuan, etteivät ne ihmiset ole minua katsomassa. Minä olen vain lapsi. Voin kyllä tehdä oman osuuteni, kierrättää ja viedä roskat. Mutta en minä voi säätää lakeja, joita ihmiset noudattaisivat. He vain ajattelevat, että olen söpö, joten pääsen tilanteesta pelkästään vilkuttamalla ja hymyilemällä.’” Michelle nauroi jutulle, ja yleisö taputti kiivaasti.

Tv-ohjelman aikana Michelle ehti vielä kehua miestäänkin: ”En oikeastaan edes pidä Barackia poliitikkona”, hän sanoi, kun juontajat kehuivat Barackin pitämää puhetta isien vastuusta. Yleisö oli myyty, ja ohjelman jälkeen Michellen pitämä 148 dollarin hintainen kukkamekko myytiin vuorokaudessa loppuun White House | Black Marketin hyllyistä. Vastaavaa ryntäystä ei kaupassa ollut ennen nähty.

Viimeistään nyt Michelle oli onnistunut antamaan kansalle sen kuvan, että hänen miehensä oli lahja Amerikalle. Rivien väleissä Michelle vihjasi, että äänestäjien pitäisi olla kiitollinen, koska hän oli antanut Barackin heille lainaan mahdollista presidenttiyttä varten. Suurimmaksi osaksi lehdistö oli samaa mieltä. Se kohteli Barackia yhä silkkihanskoin, ja jopa New York Times kirjoitti Barackista pääkirjoituksissaan messiaanisin metaforin. Barack oli milloin luonnonvoimien kuljettama sankari, milloin rocktähteä muistuttava presidenttiehdokas. New York Timesin mukaan Barackilla oli hirveät määrät faneja, jotka ”asuivat täyspäiväisesti Obama-maassa” eli kampanjatoimistoissa ympäri USA:n. 

Välillä Michelleä ja Barackia arvosteltiinkin. Heinäkuussa 2008 koko perhe istui Access Hollywood -ohjelman jututettavaksi. Oli Malian 10-vuotissyntymäpäivä, ja koko perhe keskusteli siitä, millaista tyttöjen mielestä oli, jos isästä tulisi presidentti. Myöhemmin sekä Obamat että toimittaja Maria Menounos sanoivat tyttöjen läsnäolon olleen tilanteessa täysin improvisoitua, sillä haastattelun piti olla vain ehdokasparin juttutuokio. Sasha oli vain sattunut istumaan isänsä syliin ja Malia äitinsä viereen, kun vanhemmat oli mikitetty, ja tilanne oli jatkunut koko perheen kesken. Monet ohjelman nähneet arvostelivat Barackia silti siitä, että hän yritti ratsastaa perheellään vaaleissa. Barack ilmoitti tiukkaan sävyyn, että tyttöjen mukanaolo haastatteluissa oli virhe, joka ei tulisi toistumaan. 

Kaksivuotista kampanjaa oli kestänyt jo yli puolitoista vuotta, ja Michellen kotitalon ulkopuolella oli alkanut pyöriä yhä enemmän mustiin aurinkolaseihin sonnustautuneita turvamiehiä. Koko kadunpätkä oli jouduttu eristämään ympäristöstä turvallisuussyistä aidoin ja betoniporsain. Kotitalon ulkopuolella vilisi yhä enemmän turisteja, jotka halusivat nähdä vilauksen Obamien kotitalosta. Jos joku lähestyi taloa kameran kanssa, turvamiehet pyysivät häntä poistumaan. Talon sai ohittaa vain kadun toiselta puolelta ja mielellään vikkelästi kävellen. Joskus Malia ja Sasha ihmettelivät, pitikö isin aina tukkia liikenne omilla turvasaattueillaan.

Michelle sai monet hyvät naurut, kun Sarah Palin astui konservatiivi John McCainin varapresidenttiehdokkaaksi. Aluksi näytti siltä, että kansa innostuisi Alaskan kuvernöörin ja ”jääkiekkoäidin” puheista, mutta nainen epäonnistui lopulta niin monessa vaaliväittelyssä, että hän vain kaivoi kuoppaa Vietnam-veteraani McCainin uskottavuudelle. 

Mutta oli Obaman perheelläkin lokakuussa 2008 vaikeita hetkiä: Barackin havaijilainen isoäiti Toot oli uusiutuneen syöpänsä takia jo niin huonossa kunnossa, ettei hän ehkä selviäisi näkemään, miten tyttärenpojalle kävisi seuraavan kuun presidentinvaaleissa. Barack päätti keskeyttää vaalikampanjansa pariksi päiväksi ja lentää isoäitinsä luokse. Michelle jäi Chicagoon tyttöjen kanssa. Toot kuoli vaalipäivän aattona, marraskuun kolmantena päivänä.

Vaalipäivänä Michelle lähti äänestysuurnille Barackin kanssa varhain. Media oli paikalla Chicagon Beulah Shoesmith -peruskoulussa, kun kello oli lähestymässä aamukahdeksaa. Michelle käveli äänestyskoppiin, otti kynän käteensä ja katseli hetken äänestyslipukettaan. Siinä se nyt oli. Tämä päivä sinetöisi heidän tulevaisuutensa. Michelle nautti hetkestä niin kauan, että Barack vitsaili: ”Minun täytyi tarkistaa, ketä hän äänesti!”

Päivä jatkui jännittävissä merkeissä. Michelle lähti tyttöjen kanssa kampaajalle, Barack puolestaan kiirehti tekemään viimehetken vaalityötä Indianaan. Illalla perhe kokoontui kotona, söi pihvi-illallisen ja siirtyi seuraamaan vaalitiimin kanssa äänestystuloksia hotelli Hyatt Regencyn sviittiin. Paikalla oli Barackin taustavaikuttajia, muutama sukulainen ja varapresidenttiehdokas Joe Bidenin perhe. Kun kello lähestyi kymmentä illalla, punamustaan Narciso Rodriguesin suunnittelemaan mekkoon pukeutuneen Michellen ilmeet alkoivat olla yhä jännittyneempiä. Sohvalla istuva Barack piteli Michellen äitiä Mariania kädestä. 

Riemu repesi maailmalla kello 23, kun miljoonien kansalaisten unelmasta tuli totta: Barack julistettiin virallisesti presidentinvaalin voittajaksi ja Yhdysvaltain ensimmäiseksi afroamerikkalaiseksi presidentiksi. Ihmiset itkivät ja syleilivät toisiaan kaduilla, ja uutisankkurien täytyi pidätellä tunteenomaisia kommentteja lipsahtamasta eetteriin. ”Kumpaa tahansa äänestittekin, yhdestä asiasta teidän on oltava samaa mieltä: tämä on uskomaton virstanpylväs maamme historiassa”, uutistenlukija Katie Couric kommentoi CBS:n uutisissa. 

Obamien sviitissä tunnelma oli kumman juhlallinen ja vakava. Kaikki olivat aluksi aivan hiljaa. Ei ollut sanoja kuvaamaan niitä tunteita, joita Michellen, hänen miehensä ja kaikkien läsnäolijoiden päissä liikkui. Uskomattomasta oli vihdoin tullut totta maassa, jossa oli ollut orjuutta vain 150 vuotta sitten. Michelle oli ylpeä vaimona ja ällistynyt kansalaisena. Maa, jossa hän asui, oli sittenkin se maa, jossa hän oli kuvitellut asuvansa. 

Onnellisena mutta sekavin tuntein Michelle astui punamustiin puetun perheensä rinnalla Grant Park -puiston lavalle. Yleisö huusi ja iloitsi tähtilippujen liehuessa valtoimenaan. Michelle paleli design-mekossaan, vaikka hän oli pukenut sen päälle mustan villatakin. Barack kiitti puheessaan monia tahoja, ja syvimmät kiitoksensa hän osoitti Michellelle. ”En olisi tässä ilman sitä horjumatonta tukea, jota olen saanut viimeiset kuusitoista vuotta parhaana ystävänäni olleelta naiselta – perheemme peruskalliolta, elämäni rakkaudelta, kansakunnan seuraavalta ensimmäiseltä naiselta, Michelle Obamalta.” Kansa räjähti suosionosoituksiin, kun Michelle sai mieheltään halauksen. ”Rakastan sinua”, Barack kuiskasi.

Michellen arki muuttui prameammaksi vaalien jälkeen, mutta vaikka hienostunut Valkoinen talo vilisi palvelusväkeä, perheenäiti halusi pitää kaiken mahdollisimman ennallaan. Hän kielsi henkilökuntaa hemmottelemasta tyttäriään. Näiden täytyisi yhä herätä itse ja pedata petinsä aamuisin, eikä siitä joustettaisi. Michelle laittoi Malian ja Sashan Washingtonin tiukimmin vartioituun yksityiskouluun, Sidwell Friends Schooliin, jossa myös Billin ja Hillaryn tytär Chelsea Clinton oli käynyt. 

Perheen uusin jäsen, mustavalkoinen portugalinvesikoira Bo, oli pian koko maailman tuntema julkkis. Kun Bo täytti vuoden, hänelle pidettiin puutarhajuhlat, jossa juhlavierailla oli hassut hatut päässä, ja Bo ahmi vasikanmakuista, koirankopin muotoista kakkua. 

Michelle oli onnellisempi kuin pitkään aikaan. Hän oli saanut Barackin takaisin. Koska koko perhe asui vihdoin saman katon alla, he näkivät toisiaan joka päivä aamuin sekä illoin. ”Elämämme on paljon normaalimpaa kuin ennen tätä”, Michelle kommentoi Time-lehdelle asuttuaan puolisen vuotta Valkoisessa talossa. 

Michellellä ei ollut nyt mitään virallista virkaa. Hänen tittelinsä oli FLOTUS eli First Lady Of The United States, ja hänen tehtäviinsä ovat kuuluneet kansan henkinen tukeminen vaikeassa talouskriisissä ja presidentin hallinnon edustaminen sekä kotimaassa että ulkomailla. Michellen toimisto sijaitsee rakennuksen itäsiivessä, kun taas Barackin toimisto on länsisiivessä.

Kansa on ollut uuteen Ensimmäiseen naiseensa hyvin tyytyväinen, ja Michelleä pyydettiin heti vaalien jälkeen kilpaa muotilehtien kansijuttuihin. Koko maailma puhui nyt hänen pukeutumisestaan, ja Michellen tyylivalinnoista tuli valtaisia muotihittejä. Myös Eurooppa ja muu maailma oli tyytyväinen vallanvaihtoon Valkoisessa talossa. Michelle nousi otsikoihin, kun hän tapasi Englannin kuningattaren Buckinghamin palatsissa. Etikettisäännön mukaan kuningatarta ei saa koskettaa kukaan, mutta Michelle asetti kätensä Elisabet II:n harteille kuin vanha ystävä valokuvaussessiossa. Kuningatar ei ollut asiasta pahoillaan, ja naisista tuli pian ystävät. 

Kahdeksantoista vuotta yhdessä olleiden Michellen ja Barackin keskinäinen rakkaus ei ole hiipunut, sillä he ovat pitäneet itsepintaisesti kiinni perjantain tennisvuoroista sekä omista treffi-illoistaan. Vaikka Michellen elämä kuulostaa täydelliseltä, sitä ovat toki häirinneet ikävätkin uutiset. Toukokuun alussa juorulehti National Enquirer esitti julkisesti väitteitä Barackin uskottomuudesta. Lehden mukaan presidentti olisi viettänyt hotelliyön Washington DC:ssä vanhan kampanjatyöntekijänsä Vera Bakerin kanssa, ja väitteiden mukaan jossain oli olemassa asian varmistava turvakameranauha. Asian käsittely on kesken, eikä Valkoinen talo ole kommentoinut lehden väitteitä mitenkään.

Nähtäväksi jää, onko kyseessä väärinkäsitys vai oikea skandaali. Michelle Obaman älykkäiltä kasvoilta asiain tilaa on mahdotonta päätellä. Äitienpäivänä hän puhui suuren naisyleisön edessä värikäs kukkamekko päällään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kiitti omaa äitiään, Valkoiseen taloon muuttanutta Mariania tämän loputtomasta tuesta perheen hyvinvoinnissa ja tyttöjen kasvatuksessa. ”Se, että Valkoisessa talossa elää kolme sukupolvea rinta rinnan, on ihanaa. Ja olen varma siitä, että presidenttikin on asiasta onnellinen. Tässä maailmassa, jossa on meneillään niin paljon kaikenlaista, me Obamat olemme siunattuja.”

Jatkiksen lähteinä on käytetty muun muassa:

Christopher Andersen: Barack & Michelle (Otava)

Christoph von Marshall: Michelle Obama (Minerva Kustannus)

Barack Obama: The Audacity Of Hope (Canongate)

Liza Mundy: Michelle Obama, A Biography (Pocket Books)

Susan Swimmer: Michelle Obama, First Lady Of Fashion And Style (Black Dog & Leventhal Publishers)

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.