Osa 4/4: 2007–2010 Michelle arpoi, antaisiko hän Barackille siunauksensa presidentinvaalikilpaan. Kampanja olisi rasite Obamien perhe-elämälle, mutta toisaalta voiton jälkeen Michellestä voisi tulla Amerikan ensimmäinen nainen.

Michelle kuunteli kärsimättömänä Barackin selostusta työviikostaan Washington DC:ssä. Senaattori oli jo puhunut WHO:n tukipaketeista, hurrikaani Katrinan uhrien auttamisesta ja pimeiden asemarkkinoiden torjunnasta.

”...ja mieti, Kylmän sodan jäljiltä jääneet käsiasevarastot ruokkivat edelleen hirveitä konflikteja ympäri maailmaa...”

”Barack, meillä on muurahaisia.”

”Mitä?”

”Löysin muurahaisia keittiöstä ja yläkerran kylpyhuoneesta.”

”Okei ?”

”Käy hakemassa huomenna kotimatkalla muurahaisloukkuja. Hakisin ne itse, mutta tytöt täytyy viedä lääkäriin koulun jälkeen. Voisitko hoitaa sen puolestani?”

”Just. Muurahaisloukkuja.”

”Muurahaisloukkuja. Älä unohda kulta, jooko? Ja osta enemmän kuin yksi. Minun täytyy nyt mennä tapaamiseen. Rakastan sinua!”

Neljäkymmentäkolmevuotiaana Michelle Obama oli jo monien amerikkalaisten tuntema tyylikäs uranainen, tehokas politiikan taustavaikuttaja, vaativa esimies Chicagon yliopistollisessa sairaalassa, hyvä julkinen puhuja ja taitava verkostoituja. Mutta ennen kaikkea hän oli perheensä pomo, joka piti miehensä jalat tiukasti maan pinnalla.

Michellen ja Barackin tyttäret Malia ja Sasha olivat nyt yhdeksän ja kuuden vanhat, ja Obamat asuivat Chicagossa osoitteessa South Greenwood Drive 5046. Korkean mustan rautaportin takana kohosi valtava ja hienostunut kolmikerroksinen punatiilitalo, joka jäljitteli valkoisine pylväineen, kaarisisäänkäynteineen ja ikkunanpielineen 1700-luvun georgiaanista tyyliä. Talon tummalla harjakatolla törrötti kaksi punatiilistä savupiippua, ja neljän takan lisäksi vieraat saivat ihmetellä alakerran viinikellaria, johon mahtui tuhannen pullon varasto.

Talo oli Michellen unelmakoti, mutta hän joutui ihailemaan idylliä usein itsekseen, sillä Barackilla oli järkyttävä määrä töitä. Michelle istui monena iltana yksin jäätelöpaketti sylissään katselemassa tv:stä Sinkkuelämää-sarjan uusintoja tai Dick Van Dyken vanhoja komedioita. Senaattorina toimiva Barack nimittäin lensi työnsä takia joka viikko Washington DC:hen maanantai-iltaisin, ja Michelle sai miehensä vierelleen vasta torstaisin – yleensä sen jälkeen, kun tytöt olivat jo menneet nukkumaan.

Michelle ymmärsi Barackin presidenttihaaveet, mutta toisaalta häntä arvelutti muutama asia. Entä jos Obaman tiimi todella voittaisi vaalit, kuten Barackin avustajat kivenkovaan uskoivat? Malia ja Sasha joutuisivat jättämään kotikaupunkinsa ja tutut ympyränsä: Malia jalkapallojoukkueensa, baletin ja draamatunnit, Sasha taas voimistelun ja stepin. Kumpikin joutuisi vaihtamaan tennis- ja piano-opettajaa. Ja mitä Barackille tapahtuisi vaalikampanjan aikana? Aviomies oli jo nyt itkenyt eräillä Rohkeus toivoa -kirjansa julkaisukutsuilla sitä, kuinka vähän hän sai olla lastensa kanssa. Ensin Barack oli pyytänyt anteeksi poissaolojaan ja heti sen perään murtunut kyyneliin.

Michelle mietti, mitä sitten tapahtuisi, kun hullunmylly imaisisi aviomiehen mukanaan kunnolla. Pysyisivätkö perhe ja avioliitto natisematta kasassa, ja kestäisikö Michelle kaikki ne paineet, joita Barackin suosio toisi? Toisaalta... jos Barack voittaisi, Michellestä tulisi Amerikan ensimmäinen nainen. Valta-asema presidentin kulisseissa houkutteli Michelleä. Hän oli vihannut koko elämänsä järjestelmää, joka antoi vallan rikkaiden ihmisten jälkeläisille. Nyt hänellä olisi mahdollisuus ottaa valta pois noilta ihmisiltä ja muuttaa maailmaa parempaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan. 

Michelle antoi lopullisen mielipiteensä Barackin vaaliehdokkuudesta joululomalla Havaijilla. Michelle oli tentannut tarkasti Barackin tiimiltä, miten hänen miehensä turvallisuudesta huolehdittaisiin vaalikampanjan aikana. Michelle oli myös miettinyt, kuinka arki pyörisi kotona parin seuraavan vuoden ajan. Michelle oli päättänyt, että hän olisi joka ilta kuuteen mennessä kotona, jotta Malian ja Sashan elämä ei häiriintyisi kampanjasta valtavasti. Äiti haluaisi edelleenkin syödä tyttöjensä kanssa illallista ja laittaa heidät nukkumaan ajoissa. Ja lauantain olisi edelleen pakko olla perheen naisten yhteinen päivä harrastuksineen ja leffareissuineen. Siitä Michelle ei luopuisi. Onneksi hänellä olisi täysipäiväinen kodinhoitaja sekä äitinsä Marian apunaan.  

Michelle ymmärsi, että mikäli hänen miehensä voittaisi vaalit kahden vuoden rutistuksen jälkeen, elämänmuutos olisi kaikkein kovin juuri Malialle ja Sashalle. Michellen pitäisi huolehtia äitinä siitä, että tyttöjen askel uuteen elämään sujuisi onnellisesti. Barack ei todellakaan ehtisi keskittyä perheeseen ainakaan aluksi. Toisaalta, jos he kaikki asuisivat Valkoisessa talossa eikä Barackin tarvitsisi rampata jatkuvasti kahden kaupungin välillä lentokoneella, yhteistä aikaa voisi jäädä jopa enemmän kuin nyt. Mutta kampanja tietäisi vaikeita kahta vuotta.

Michelle ja Barack kävelivät Havaijin hiekkarannoilla ja juttelivat asiat halki läpikotaisin. Silloin Michelle suostui tukemaan miestään vaalikampanjassa niin hyvin kuin hän pystyisi. 

”Tehdään se. Mutta minä pistän itseni ja lapseni likoon kerran ja vain kerran”, Michelle sanoi. 

”Jos se ei onnistu tällä kerralla, älä luulekaan, että me ryhtyisimme siihen uudestaan neljän vuoden kuluttua.”

Se riitti Barackille. Mutta Malialle ja Sashalle oli vielä luvattava jotain, mikä saisi heidät jaksamaan läpi vaikeat ajat julkisuuden valokeilassa. He olivat jo pitkään toivoneet lemmikkieläimekseen koiraa. 

”Tuli voitto tai tappio, kun vaalit ovat ohi – ja jos te olette olleet kilttejä – me hankimme koiran”, äiti julisti onnellisille tytöille. 

”Sovittu?” Malia varmisti. 

”Sovittu”, Barack sanoi.

Malia ja Sasha alkoivat heti etsiskellä netistä koirarotuja, jotka eivät allergisoisi astmaattista Maliaa. Seuraavan parin vuoden aikana tytöt esittelisivät vanhemmilleen monia eri vaihtoehtoja uuden perheenjäsenen roduksi.  

Helmikuussa 2007 pitkään takkiin pukeutunut Michelle astui Barackin rinnalla viidentoista tuhannen ihmisen eteen Springfieldissä. Barack ilmoitti puhujalavalla juhlavaan sävyyn asettuvansa presidenttiehdokkaaksi, ja yleisö räjähti huutamaan suosikkinsa, kansakunnan mahdollisen muuttajan nimeä.

Tästä päivästä lähtien Michellenkin elämä muuttuisi. Hänen tekemisiään, julkisia esiintymisiään ja pukeutumistyyliään alettaisiin ruotia mediassa yhä tiukemmin. 

Michelle ei ollut eilisen teeren poika, joten hän sujahti rooliinsa hyvin. Yleisö riemuitsi hänen vitseistään ja helposti lähestyttävästä tavastaan puhua Obamien perhe-elämästä. Avioparilla oli kirjoittamaton sääntö: Michelle sai parjata senaattorimiestään kieli poskessa julkisesti, mutta Barack ei saanut arvostella Michelleä. Homma toimi kuin rasvattu, ja Michelle alkoi vetää kansaa melkein yhtä tehokkaasti poliittisiin tapahtumiin kuin miehensä. Mikä tärkeintä, Michellellä oli ihmeellinen kyky saada ihmiset allekirjoittamaan kannattajakortteja Barackille tilaisuuksien jälkeen. Paikalla saattoi olla jopa kymmeniätuhansia ihmisiä, mutta Michelle hauskuutti kansaa aina yhtä leppoisasti kertomalla heille, että vaikka Barack oli mahtava tyyppi, toisaalta hän oli myös aivan tavallinen mies.

”On tämä ilmiö Barack Obama; nero Barack Obama, Harvard Reviewn ex-päätoimittaja, perustuslakitutkija, kansalaisoikeusaktivisti, yhteisöorganisaattori, bestsellerien kirjoittaja ja Grammy-voittaja. Hän on melkoisen vaikuttava tyyppi”, Michelle luetteli. ”Mutta sitten on se Barack Obama, joka asuu minun talossani”, hän jatkoi virnistäen. ”Se tyyppi ei ole yhtä vaikuttava. Hänellä on vieläkin vaikeuksia laittaa leipä kaappiin ja sukat pyykkikoriin, eikä hän vieläkään petaa sänkyään paremmin kuin tyttäremme Sasha. Joten suokaa anteeksi, jos olen hiukan hämilläni kaikesta tästä Barack Obama -hälinästä”, Michelle jatkoi. 

Barackilla ja Michellellä oli humoristinen ja raikas lähestymistapa vaaliyleisöön, mikä ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia. Joidenkin mielestä Michelle alensi miehensä arvovaltaa juttelemalla hänen kuorsailustaan tai pahanhajuisesta aamuhengityksestään. Arvostelijat syyttivät Michelleä siitä, että hän oli ottanut äidin roolin ja tehnyt miehestään vain kurittoman pikkupojan.

Michelle puolustautui ja sanoi, ettei mikään voisi viedä Barackin miehisyyttä. ”Barack ja minä vain nauramme niille väitteille”, Michelle letkautti, mutta kulissien takana hän kiehui. Taas joku yritti pitää yllä stereotyyppiä mustasta vihaisesta naisesta, joka hakkasi miestään kotihellan ääressä. Michelle ei todellakaan aikonut sopia siihen määritelmään. Hänhän oli jo tehnyt vaikka mitä myönnytyksiä Barackin uran eteen: hän oli jäänyt osa-aikaiseksi Chicagon yliopiston sairaalan esimiestehtävistä – vähentänyt jopa 80 prosenttia työajastaan – jotta kampanjointiin jäisi enemmän aikaa.

Hän oli myös hylännyt rahakkaan paikkansa TreeHouse Foodsin johtokunnassa, jottei Barackin julkisissa lausunnoissa ja hänen pestissään nähtäisi ristiriitaa. Barack kun oli arvostellut äänekkäästi TreeHousin tavarantoimittajan, jättimäisen WalMart-kauppaketjun työolosuhteita. Presidenttiehdokkaan vaimon rooli oli täynnä myönnytyksiä ja rankkaa työtä, mutta Michelle halusi uhrata kaiken onnistumisen eteen. 

Myös Barack alkoi olla kasvavan paineen alla, ja Michelle saattoi herätä öisin siihen, ettei aviomies ollut vieläkään sängyssä hänen vieressään. Kun Michelle kömpi katsomaan, mitä oli meneillään, hän löysi Barackin kirjoittamassa työhuoneessaan kynä sauhuten erilaisia tarramuistilappuja, joita hän liimaili seuraavaa päivää varten näkösälle. Öisten keskustelujen aikana Michelle antoi Barackille monia suoria ja tärkeitä neuvoja, ennen kuin hän palasi sänkyyn. Aamuisin Barack nukkui kuin tukki, kun Malia ja Sasha kömpivät vanhempiensa sänkyyn. Tytöt ja äiti keskustelivat siitä, minkälaista heidän elämänsä oli ja millaista se ehkä tulisi olemaan, jos isistä tulisi Yhdysvaltain presidentti.

Presidentinvaalikampanjan aikana Michellen pukeutuminen joutui yhä vahvemmin valokeilaan, joten hänen muotitajustaan oli todella paljon hyötyä myös aviomiehen imagolle. Barack ei tajunnut hyvännäköisestä vaatetuksesta mitään, joten Michelle hyväksyi stylistien stailaamat puvut presidenttiehdokkaan kaikkiin esiintymisiin. Kampanjan alussa Michelle pukeutui itse usein uranaisen tyyliin jakkupukuihin ja kauluksellisiin yläosiin, ja hänen asunsa olivat melko peittäviä. Paidat saattoivat olla poolokauluksellisia ja sääret sukkahousujen alla piilossa.

Mutta mitä pitemmälle kampanja eteni, sitä useammin Michelle nähtiin hihattomissa empire-linjaisissa mekoissa, käsivarret ja sääret paljastavissa vaatekokonaisuuksissa, kynähameissa, topeissa ja villatakeissa. Joskus hänet bongattiin lentokentällä, puistossa tai kadulla värikkäissä t-paidoissa, villatakeissa ja khakihousuissa, mikäli hän ei ollut matkalla puhumaan arvokkaisiin tilaisuuksiin. Michellen käytännöllinen mutta hienostunut tyyli koostui kirkkaiden ja uskaliaiden värien käytöstä, näyttävistä helmikaulakoruista sekä matalista koroista tai lättäpohjaisista ballerinakengistä. Michelle osasi yhdistää kallista ja yksinkertaisen näyttävää tyyliä halpisvaateketjujen kuten H&M:n tai J.Crew:n mekkomallistoihin.

Muotilehdistö oli odottanut jo vuosikymmeniä, että joku Michellen kaltainen näyttävä, tyylikäs ja itsevarma nainen ilmestyisi poliittiselle areenalle. Nyt heidän toiveensa oli toteutunut. Toimittajat kiittelivät kilpaa Michellen rohkeaa värienkäyttöä, mutta toisaalta he olivat ihastuneet hänen pikkumusta ja helmet -asukokonaisuuksiinsa. Värien käyttö viesti Michellen rohkeudesta, kun taas mustavalkoisissaan hän muistutti Jackie Kennedyn kaltaista kuolematonta muoti-ikonia. Michellen värivalinnat olivat raikkaita: murrettuja vihreitä, turkooseja, violetteja, burgundia, okraa, kirkkaanpunaista ja vaaleansinistä. Tummansinisessä hän näytti virallisemmalta.

Michelle oli aina huoliteltu päästä varpaisiin. Hänen kiiltävä etutukkansa sai koko ajan näyttävämmän korkeuden otsan päällä, ja vaaleiksi lakatut kynnet näyttivät aina tulevan suoraan manikyyristä. Kauniit rintakorut viimeistelivät asukokonaisuuksia, ja vaikka Michelle kantoi välillä isojakin helmiä kaulallaan ja monia koruja ranteessaan, hän ei koskaan näyttänyt ylipyntätyltä joulukuuselta.

Upea ja luova tyyli ei tietenkään ollut pelkästään Michellen omaa ansiota. Hän sai apua koko kampanjan alusta lähtien chicagolaiselta putiikinpitäjältä Ikram Godmanilta, josta tuli yksi Michellen luottostylisteistä. Ikramin neuvosta Michelle alkoi pukeutua myös tuntemattomampien suunnittelijoiden vaatteisiin, mikä tarjosi hurjan nosteen näiden urille. Kaikki halusivat pukea Michellen. Mitä pitemmälle vaalikampanja eteni, sitä innokkaammin jokaista hänen asuvalintaansa seurattiin ja arvosteltiin.

Arvostelun kohteeksi joutuivat myös Michellen lausunnot kotimaasta. Nainen oli ärhäkkä kommentoimaan kansan oloja varainhankintapuheissa ja poliittisissa kokouksissa. Hänen ajatuksensa sisälsivät paljon synkkiä ja kantaaottavia sävyjä, vaikka Barackin vaalikampanja perustui pehmeisiin iskusanoihin ”toivo” ja ”muutos”.

Barack oli optimisti, mutta Michelle oli aktiivisesta elämänasenteestaan huolimatta paljon miestään skeptisempi. Se näkyi Michellen puheissa. Hän uskalsi arvostella maataan kovin sanoin etenkin mustaihoisen väestön edessä. Michelle tiesi, kuinka pettyneitä nämä saattoivat olla maansa oloihin. ”Terveydenhuolto? Kuulkaas, älkää sairastuko Amerikassa. Korkeakouluopiskelu? Kenellä siihen on varaa? Mekin selvisimme veloistamme ihan äsken”, Michelle luetteli tiukkaan sävyyn. Hänen mielestään Amerikasta oli tullut Bushin hallinnon alla pelon ohjaama ja pahasti jakautunut kansakunta, jonka kyyniset ja laiskat ihmiset eivät enää välittäneet toisistaan. Tämä sanoma oli nannaa mustille demokraateille, mutta myös hyvä lyömäase Obama-kampanjaa vastaan joissakin vastapuolen joukkueissa. 

Michellellä ja Barackilla oli kampanjan aikana paljon tärkeitä hahmoja tukenaan. Maan vaikutusvaltaisin nainen Oprah Winfrey oli asettunut presidentinvaalissa ensimmäistä kertaa jonkun ehdokkaan taakse, ja hän antoi koneistonsa Obamien käyttöön. Rako johtavaan demokraattiehdokkaaseen Hillary Clintoniin kapeni koko ajan, ja senaattori Ted Kennedyn tuki vauhditti kampanjaa entisestään. Ted vertasi Barackia omaan veljeensä John F. Kennedyyn, joka oli myös ollut uuden sukupolven johtaja 1960-luvun alussa.

Michelle teki julkisuudessa omaa kampanjatyötään ja jättäytyi lopulta kokonaan pois päivätöistään. Helmikuussa 2008 hän esiintyi Los Angelesissa järjestetyssä vaalitilaisuudessa Oprahin, Caroline Kennedyn ja Kennedyjen serkun Maria Shriverin kanssa ja oli haltioissaan tapaamistaan julkkiksista. Oprah oli kotoisin Chicagosta ja ollut perheen tuttu jo pitkään, mutta että Kennedytkin! Heissä oli jotain historiallista.

Ei julkisuudessa esiintyminen kuitenkaan pelkkää juhlaa ollut. Michellen piti valmistautua jokaiseen esiintymiseen huolellisesti, ja jatkuva onnistumisen paine teki hänet kärttyisäksi. Hillary Clinton oli yhä vahvoilla, ja Michelle joutui puhuttelemaan miestään tiukasti tämän esiintymistyylistä. ”Tunne, älä ajattele!” Hän sanoi miehelleen. ”Hillary käy kiinni suoraan asian ytimeen. Älä takerru turhanpäiväisyyteen. Pysy kiinni tunteissa. Käytä sydäntäsi – ja päätäsi”, Michelle ripitti miestään.

Mutta ei Michelle itsekään onnistunut aina. Hän erehtyi kertomaan Obama-faneille julkisesti Milwaukeessa, että ensimmäistä kertaa hänen aikuisikänsä aikana hän oli hyvin ylpeä maastaan, koska tuntui siltä, että toivo oli palaamassa Amerikkaan. Tilaisuus näytettiin televisiossa, jolloin Michellen lausunto joutui vastustajien kynsiin. Oliko tällä naisella siis jotain isänmaataan vastaan? Konservatiiviehdokas John McCainin vaalea vaimo Cindy kiirehti kommentoimaan, että hän oli aina ollut ylpeä maastaan. Michelle joutui lausuntonsa takia monien toimittajien hyökkäyksen kohteeksi, ja Obama-myönteinen Time-lehti kyseli eräässä kansiotsikossaan, vaikuttaisiko Michelle negatiivisesti Barackin vaalitulokseen marraskuussa. 

Pian Michelle joutui myös huomaamaan, että hänen perheensä läheiset suhteet mustaihoiseen pastori Jeremiah Wrightiin revittiin auki mediassa. Kiistelty pastori oli arvostellut kovin sanoin kotimaansa oloja. ”Jumala siunatkoon Amerikkaa? Ei, vaan Jumala kirotkoon Amerikan”, Wright oli toistellut kuuluisassa saarnassaan, ja arvostelijat hyökkäsivät Obamia kohtaan. Pastorihan oli heille kuin perheenjäsen, joten ilmeisesti Obamillakin oli jotain Amerikkaa vastaan. Nyt Obamia painostettiin hylkäämään pastorinsa.

Aluksi Michelle ei taipunut vaateisiin, mutta kun pastori antoi tulla täysilaidallisen ikäviä kommentteja vaalikampanjaan liittyen, Obamat päättivät ottaa häneen etäisyyttä. He erosivat katolisesta Trinity United -seurakunnastaan pian sen jälkeen, kun sitä alkoi johtaa Wrightin jälkeen yhtä kovapuheinen valkoihoinen isä Michael Pfleger. 

Michelle luki lehdestä yhä juttuja, joissa pohdittiin Barackin keskimmäistä musliminimeä, Husseinia. Netin keskustelupalstoilla kyseltiin, oliko perhe oman maan asialla, jos sen sukunimikin muistutti terroristijohtaja Osama Bin Ladenin nimeä. Michelle tajusi, että kaikki hänen lausuntonsa olisivat nyt tulenarkoja ja kaikkeen kummalliseenkin tartuttaisiin. Ihmeellisin huhujen lähde oli Michellen ja Barackin julkisesti käyttämä nyrkiniskutervehdys, fist bump, josta oli tullut heille tapa osoittaa yhteenkuuluvuutta ja molemminpuolista arvostusta. 

Michelle ei ollut uskoa silmiään, kun mediassa alkoi liikkua väitteitä siitä, että nyrkkitervehdys oli jonkinlainen terroristien tapa. Todellisuudessa se oli pikemminkin nuorten ja koripalloilijoiden juttu. Typerää panettelua tai ei, Michellen täytyisi pehmentää imagoaan uusilla teemoilla ja puheenaiheilla. Hän ei halunnut ylläpitää saamaansa lisänimeä ”Rouva Valittaja” enää yhtään kauempaa. Hän keskittyisi ongelmien sijaan puhumaan perhearvoista ja kevyistä asioista.

Toukokuussa 2008 Michelle sai väliaikaisen riemunaiheen, kun kävi selväksi, että hänen miehensä voittaisi puolueensa presidenttiehdokkuuden. Hillary Clinton oli ollut kova luu, mutta hän joutui luopumaan leikistä kesäkuussa. Nyt Obamilla oli enää konservatiiviehdokas John McCain nujerrettavanaan.

Samassa kuussa Michelle ilmestyi suositun The View -keskusteluohjelman tv-studioon mustavalkoisessa kukkamekossa, ja naisvoittoinen studioyleisö räjähti suosionosoituksiin seisaaltaan. Kun juontaja-näyttelijä Whoopi Goldberg esitteli Michellen ”mahdollisena Yhdysvaltain ensimmäisenä naisena”, 44-vuotias sädehtivä Michelle lämmitti yleisön heti huumorillaan. ”Minut täytyisi kyllä esitellä oikein”, hän tokaisi ja muodosti oikealla kädellään nyrkin. Muut pöydässä istuvat juontajanaiset tarttuivat vitsiin ja suorittivat Obamien käyttämän kuuluisan fist bumpin iskemällä rystysensä Michellen nyrkkiä vasten. Yleisö ulvoi naurusta. ”Oikeasti opin tämän tavan nuorelta kampanjaväeltämme. Se on uusi ylävitonen”, Michelle valisti. 

Tv-esiintyminen oli menestys. Michelle pääsi ilmaisemaan julkisesti kiitollisuutensa Laura Bushille siitä, että Valkoisen talon emäntä oli puolustanut Michelleä silloin, kun media hyökkäsi tämän kimppuun isänmaapuheisiin liittyen. Keskustelun tuoksinassa Michelle myös totesi, ettei media tiennyt vieläkään, miten vahvoihin naisiin pitäisi suhtautua.

Eniten hän kuitenkin jutteli perhe-elämästään, lapsistaan ja ulkonäköpaineista, joita kampanja aiheutti. ”Barack voi aina vetää puvun päälle, mutta minä joudun valitsemaan uuden mekon, laittamaan meikin kohdalleen ja harjaamaan tyttöjenkin hiukset aamulla. Mutta tiedättekö, onhan se kivaa näyttää nätiltä. Sukkahousuja en käytä, koska ne tuntuvat niin epämiellyttäviltä jalassa”, Michelle kertoili. Keskustelussa käytiin läpi myös Michellen upeat ja treenatut käsivarret, joista oli jossain vaiheessa kampanjaa tullut viihdelehdistön ykköspuheenaihe.

”Roolini tässä kampanjassa on olla kotona tyttärieni kanssa”, Michelle sanoi. ”Minun mukanaolostani Barackin kampanjassa on puhuttu hyvin paljon, mutta oikeasti olen paljon enemmän kotona kuin tien päällä”, Michelle vakuutti ja sai itsensä näyttämään vain pehmeältä kotirouvalta. Hän kertoili myös tyttöjensä edesottamuksista. ”Kun Malialta kysyttiin, jännittääkö häntä astua suurten yleisöjen eteen, hän vain tokaisi: ’noh, kyllä minä tajuan, etteivät ne ihmiset ole minua katsomassa. Minä olen vain lapsi. Voin kyllä tehdä oman osuuteni, kierrättää ja viedä roskat. Mutta en minä voi säätää lakeja, joita ihmiset noudattaisivat. He vain ajattelevat, että olen söpö, joten pääsen tilanteesta pelkästään vilkuttamalla ja hymyilemällä.’” Michelle nauroi jutulle, ja yleisö taputti kiivaasti.

Tv-ohjelman aikana Michelle ehti vielä kehua miestäänkin: ”En oikeastaan edes pidä Barackia poliitikkona”, hän sanoi, kun juontajat kehuivat Barackin pitämää puhetta isien vastuusta. Yleisö oli myyty, ja ohjelman jälkeen Michellen pitämä 148 dollarin hintainen kukkamekko myytiin vuorokaudessa loppuun White House | Black Marketin hyllyistä. Vastaavaa ryntäystä ei kaupassa ollut ennen nähty.

Viimeistään nyt Michelle oli onnistunut antamaan kansalle sen kuvan, että hänen miehensä oli lahja Amerikalle. Rivien väleissä Michelle vihjasi, että äänestäjien pitäisi olla kiitollinen, koska hän oli antanut Barackin heille lainaan mahdollista presidenttiyttä varten. Suurimmaksi osaksi lehdistö oli samaa mieltä. Se kohteli Barackia yhä silkkihanskoin, ja jopa New York Times kirjoitti Barackista pääkirjoituksissaan messiaanisin metaforin. Barack oli milloin luonnonvoimien kuljettama sankari, milloin rocktähteä muistuttava presidenttiehdokas. New York Timesin mukaan Barackilla oli hirveät määrät faneja, jotka ”asuivat täyspäiväisesti Obama-maassa” eli kampanjatoimistoissa ympäri USA:n. 

Välillä Michelleä ja Barackia arvosteltiinkin. Heinäkuussa 2008 koko perhe istui Access Hollywood -ohjelman jututettavaksi. Oli Malian 10-vuotissyntymäpäivä, ja koko perhe keskusteli siitä, millaista tyttöjen mielestä oli, jos isästä tulisi presidentti. Myöhemmin sekä Obamat että toimittaja Maria Menounos sanoivat tyttöjen läsnäolon olleen tilanteessa täysin improvisoitua, sillä haastattelun piti olla vain ehdokasparin juttutuokio. Sasha oli vain sattunut istumaan isänsä syliin ja Malia äitinsä viereen, kun vanhemmat oli mikitetty, ja tilanne oli jatkunut koko perheen kesken. Monet ohjelman nähneet arvostelivat Barackia silti siitä, että hän yritti ratsastaa perheellään vaaleissa. Barack ilmoitti tiukkaan sävyyn, että tyttöjen mukanaolo haastatteluissa oli virhe, joka ei tulisi toistumaan. 

Kaksivuotista kampanjaa oli kestänyt jo yli puolitoista vuotta, ja Michellen kotitalon ulkopuolella oli alkanut pyöriä yhä enemmän mustiin aurinkolaseihin sonnustautuneita turvamiehiä. Koko kadunpätkä oli jouduttu eristämään ympäristöstä turvallisuussyistä aidoin ja betoniporsain. Kotitalon ulkopuolella vilisi yhä enemmän turisteja, jotka halusivat nähdä vilauksen Obamien kotitalosta. Jos joku lähestyi taloa kameran kanssa, turvamiehet pyysivät häntä poistumaan. Talon sai ohittaa vain kadun toiselta puolelta ja mielellään vikkelästi kävellen. Joskus Malia ja Sasha ihmettelivät, pitikö isin aina tukkia liikenne omilla turvasaattueillaan.

Michelle sai monet hyvät naurut, kun Sarah Palin astui konservatiivi John McCainin varapresidenttiehdokkaaksi. Aluksi näytti siltä, että kansa innostuisi Alaskan kuvernöörin ja ”jääkiekkoäidin” puheista, mutta nainen epäonnistui lopulta niin monessa vaaliväittelyssä, että hän vain kaivoi kuoppaa Vietnam-veteraani McCainin uskottavuudelle. 

Mutta oli Obaman perheelläkin lokakuussa 2008 vaikeita hetkiä: Barackin havaijilainen isoäiti Toot oli uusiutuneen syöpänsä takia jo niin huonossa kunnossa, ettei hän ehkä selviäisi näkemään, miten tyttärenpojalle kävisi seuraavan kuun presidentinvaaleissa. Barack päätti keskeyttää vaalikampanjansa pariksi päiväksi ja lentää isoäitinsä luokse. Michelle jäi Chicagoon tyttöjen kanssa. Toot kuoli vaalipäivän aattona, marraskuun kolmantena päivänä.

Vaalipäivänä Michelle lähti äänestysuurnille Barackin kanssa varhain. Media oli paikalla Chicagon Beulah Shoesmith -peruskoulussa, kun kello oli lähestymässä aamukahdeksaa. Michelle käveli äänestyskoppiin, otti kynän käteensä ja katseli hetken äänestyslipukettaan. Siinä se nyt oli. Tämä päivä sinetöisi heidän tulevaisuutensa. Michelle nautti hetkestä niin kauan, että Barack vitsaili: ”Minun täytyi tarkistaa, ketä hän äänesti!”

Päivä jatkui jännittävissä merkeissä. Michelle lähti tyttöjen kanssa kampaajalle, Barack puolestaan kiirehti tekemään viimehetken vaalityötä Indianaan. Illalla perhe kokoontui kotona, söi pihvi-illallisen ja siirtyi seuraamaan vaalitiimin kanssa äänestystuloksia hotelli Hyatt Regencyn sviittiin. Paikalla oli Barackin taustavaikuttajia, muutama sukulainen ja varapresidenttiehdokas Joe Bidenin perhe. Kun kello lähestyi kymmentä illalla, punamustaan Narciso Rodriguesin suunnittelemaan mekkoon pukeutuneen Michellen ilmeet alkoivat olla yhä jännittyneempiä. Sohvalla istuva Barack piteli Michellen äitiä Mariania kädestä. 

Riemu repesi maailmalla kello 23, kun miljoonien kansalaisten unelmasta tuli totta: Barack julistettiin virallisesti presidentinvaalin voittajaksi ja Yhdysvaltain ensimmäiseksi afroamerikkalaiseksi presidentiksi. Ihmiset itkivät ja syleilivät toisiaan kaduilla, ja uutisankkurien täytyi pidätellä tunteenomaisia kommentteja lipsahtamasta eetteriin. ”Kumpaa tahansa äänestittekin, yhdestä asiasta teidän on oltava samaa mieltä: tämä on uskomaton virstanpylväs maamme historiassa”, uutistenlukija Katie Couric kommentoi CBS:n uutisissa. 

Obamien sviitissä tunnelma oli kumman juhlallinen ja vakava. Kaikki olivat aluksi aivan hiljaa. Ei ollut sanoja kuvaamaan niitä tunteita, joita Michellen, hänen miehensä ja kaikkien läsnäolijoiden päissä liikkui. Uskomattomasta oli vihdoin tullut totta maassa, jossa oli ollut orjuutta vain 150 vuotta sitten. Michelle oli ylpeä vaimona ja ällistynyt kansalaisena. Maa, jossa hän asui, oli sittenkin se maa, jossa hän oli kuvitellut asuvansa. 

Onnellisena mutta sekavin tuntein Michelle astui punamustiin puetun perheensä rinnalla Grant Park -puiston lavalle. Yleisö huusi ja iloitsi tähtilippujen liehuessa valtoimenaan. Michelle paleli design-mekossaan, vaikka hän oli pukenut sen päälle mustan villatakin. Barack kiitti puheessaan monia tahoja, ja syvimmät kiitoksensa hän osoitti Michellelle. ”En olisi tässä ilman sitä horjumatonta tukea, jota olen saanut viimeiset kuusitoista vuotta parhaana ystävänäni olleelta naiselta – perheemme peruskalliolta, elämäni rakkaudelta, kansakunnan seuraavalta ensimmäiseltä naiselta, Michelle Obamalta.” Kansa räjähti suosionosoituksiin, kun Michelle sai mieheltään halauksen. ”Rakastan sinua”, Barack kuiskasi.

Michellen arki muuttui prameammaksi vaalien jälkeen, mutta vaikka hienostunut Valkoinen talo vilisi palvelusväkeä, perheenäiti halusi pitää kaiken mahdollisimman ennallaan. Hän kielsi henkilökuntaa hemmottelemasta tyttäriään. Näiden täytyisi yhä herätä itse ja pedata petinsä aamuisin, eikä siitä joustettaisi. Michelle laittoi Malian ja Sashan Washingtonin tiukimmin vartioituun yksityiskouluun, Sidwell Friends Schooliin, jossa myös Billin ja Hillaryn tytär Chelsea Clinton oli käynyt. 

Perheen uusin jäsen, mustavalkoinen portugalinvesikoira Bo, oli pian koko maailman tuntema julkkis. Kun Bo täytti vuoden, hänelle pidettiin puutarhajuhlat, jossa juhlavierailla oli hassut hatut päässä, ja Bo ahmi vasikanmakuista, koirankopin muotoista kakkua. 

Michelle oli onnellisempi kuin pitkään aikaan. Hän oli saanut Barackin takaisin. Koska koko perhe asui vihdoin saman katon alla, he näkivät toisiaan joka päivä aamuin sekä illoin. ”Elämämme on paljon normaalimpaa kuin ennen tätä”, Michelle kommentoi Time-lehdelle asuttuaan puolisen vuotta Valkoisessa talossa. 

Michellellä ei ollut nyt mitään virallista virkaa. Hänen tittelinsä oli FLOTUS eli First Lady Of The United States, ja hänen tehtäviinsä ovat kuuluneet kansan henkinen tukeminen vaikeassa talouskriisissä ja presidentin hallinnon edustaminen sekä kotimaassa että ulkomailla. Michellen toimisto sijaitsee rakennuksen itäsiivessä, kun taas Barackin toimisto on länsisiivessä.

Kansa on ollut uuteen Ensimmäiseen naiseensa hyvin tyytyväinen, ja Michelleä pyydettiin heti vaalien jälkeen kilpaa muotilehtien kansijuttuihin. Koko maailma puhui nyt hänen pukeutumisestaan, ja Michellen tyylivalinnoista tuli valtaisia muotihittejä. Myös Eurooppa ja muu maailma oli tyytyväinen vallanvaihtoon Valkoisessa talossa. Michelle nousi otsikoihin, kun hän tapasi Englannin kuningattaren Buckinghamin palatsissa. Etikettisäännön mukaan kuningatarta ei saa koskettaa kukaan, mutta Michelle asetti kätensä Elisabet II:n harteille kuin vanha ystävä valokuvaussessiossa. Kuningatar ei ollut asiasta pahoillaan, ja naisista tuli pian ystävät. 

Kahdeksantoista vuotta yhdessä olleiden Michellen ja Barackin keskinäinen rakkaus ei ole hiipunut, sillä he ovat pitäneet itsepintaisesti kiinni perjantain tennisvuoroista sekä omista treffi-illoistaan. Vaikka Michellen elämä kuulostaa täydelliseltä, sitä ovat toki häirinneet ikävätkin uutiset. Toukokuun alussa juorulehti National Enquirer esitti julkisesti väitteitä Barackin uskottomuudesta. Lehden mukaan presidentti olisi viettänyt hotelliyön Washington DC:ssä vanhan kampanjatyöntekijänsä Vera Bakerin kanssa, ja väitteiden mukaan jossain oli olemassa asian varmistava turvakameranauha. Asian käsittely on kesken, eikä Valkoinen talo ole kommentoinut lehden väitteitä mitenkään.

Nähtäväksi jää, onko kyseessä väärinkäsitys vai oikea skandaali. Michelle Obaman älykkäiltä kasvoilta asiain tilaa on mahdotonta päätellä. Äitienpäivänä hän puhui suuren naisyleisön edessä värikäs kukkamekko päällään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kiitti omaa äitiään, Valkoiseen taloon muuttanutta Mariania tämän loputtomasta tuesta perheen hyvinvoinnissa ja tyttöjen kasvatuksessa. ”Se, että Valkoisessa talossa elää kolme sukupolvea rinta rinnan, on ihanaa. Ja olen varma siitä, että presidenttikin on asiasta onnellinen. Tässä maailmassa, jossa on meneillään niin paljon kaikenlaista, me Obamat olemme siunattuja.”

Jatkiksen lähteinä on käytetty muun muassa:

Christopher Andersen: Barack & Michelle (Otava)

Christoph von Marshall: Michelle Obama (Minerva Kustannus)

Barack Obama: The Audacity Of Hope (Canongate)

Liza Mundy: Michelle Obama, A Biography (Pocket Books)

Susan Swimmer: Michelle Obama, First Lady Of Fashion And Style (Black Dog & Leventhal Publishers)