Neljän vuoden yrittämisen jälkeen raskaustestin tulos oli vihdoin positiivinen. Michellen onnea varjosti vain huoli siitä, että Barack oli koko ajan kiireisempi. 

Kolmekymmentäkolmevuotiaan Michelle Obaman elämä oli ulkoapäin tarkasteltuna melko täydellistä. Hänellä oli hyväpalkkainen työ Chicagon yliopiston opiskelijapalvelun apulaisdekaanina. Hän teki työpaikallaan ennennäkemättömän hyvää tulosta ja järjesti yliopiston alueen ja koko kaupunginosan sosiaalisia oloja vauhdikkaasti paremmiksi. Lisäksi kunnianhimoisella Michellellä oli taskussaan Harvardin oikeustieteellisen tutkinto ja käsikynkässään komea 35-vuotias politiikan nouseva kyky, Barack Obama, josta oli alettu puhua yhä enemmän. Jotkut pitivät Barackia jopa mahdollisena tulevana demokraattipuolueen presidenttiehdokkaana. Kahdeksan vuotta yhdessä ollut aviopari asui mukavassa parinsadan neliön rivitaloasunnossa Chicagon hyvällä alueella, ja nyt he saisivat vihdoin kaipaamaansa perheenlisäystä. 

Periaatteessa elämä siis hymyili, mutta Michelleä vaivasi Barackin omistautuminen politiikalle. Toisaalta Michelle oli miehestään ylpeä, mutta Barackin tekemät uhraukset uransa eteen olivat vaimon mielestä suhteettoman kovia. Jos kerran mies joutui olemaan niin paljon pois kotoa, että arjen pyörittäminen olisi täysin vaimon kontolla, hänen täytyisi saada vastineeksi enemmän valtaa ja todellisia vaikutusmahdollisuuksia.

Michellen mielestä Barackin pitäisi joko pyrkiä politiikassa korkeammalle tai sitten lopettaa koko touhu jossain vaiheessa. Barack ei kuitenkaan näyttänyt lopettavan poliittista uraansa piakkoin, joten vaimolla olisi edessään yhä enemmän yksinäisiä öitä.

Vuoden 1998 heinäkuun alussa Michellen raskautta oli kulunut yhdeksän kuukautta, ja vihdoin hän pääsi Chicagon yliopistolliseen sairaalaan. Hän synnytti terveen tyttövauvan tutun synnytyslääkärin Anita Blanchardin ohjauksessa, ja synnytys sujui suhteellisen helposti. 34-vuotias Michelle ei olisi voinut olla iloisempi, sillä raskaaksi tuleminen oli ollut hyvin vaikeaa. Nyt Michelle oli onnensa kukkuloilla, ja parisuhteen huolet oli pyyhitty hetkeksi sivuun tärkeämmän asian tieltä.

Kun Barack sai pidellä esikoistytärtään sylissään, hänkään ei voinut pidätellä onnellista hymyään. ”Nyt meillä on kaksi syytä juhlia heinäkuun neljäntenä”, tuore isä iloitsi. Malia oli nimittäin syntynyt Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä. Barack jätti Michellen ja vauvan hetkeksi lepäämään. Kun huoneen ovi avautui muutaman tunnin kuluttua uudestaan, äitiysosastolle palanneella Barackilla oli kädessään vaaleanpunaisia ilmapalloja sekä lahjakassi, jonka sisällä oli plyysinen pehmonalle ja kortti vaimolle.

Seuraavat kolme kuukautta olivat kenties Michellen elämän onnellisinta aikaa. Barack oli tauolla töistään, sillä osavaltion senaatti ei kokoontunut kesällä eikä aviomiehen tarvinnut myöskään opettaa Chicagon yliopistossa kesän opetustauon takia. Michelle puolestaan aikoi pitää lyhyen äitiysloman syyskuuhun asti.

Obamain koti alkoi tuoksua vauvalle, maidolle ja puhtaalle pyykille. Onnelliset vanhemmat lauloivat pikku-Malialle tämän tästä ja kantelivat, leikittivät, keinuttivat ja röyhtäyttivät esikoistaan aina, kun tilanne sitä vaati. Jopa pariskunnan luontaisesti erilaiset päivärytmit menivät kerrankin yksiin. Aamuvirkku Michelle oli aloittanut aamunsa aina jo puoli viideltä jumppaamalla, joten nyt hän vaihtoi kakkavaipat aamuhämärissä, kun taas iltakukkuja Barack huolehti lastenhoidosta myöhään illalla ja öisin. Vanhemmuuden ensimetreistä jäi molemmille lähes satumaisen onnellinen muisto. Oikeastaan niitä oli tuhansia, sillä Michelle ja Barack kuvasivat esikoistaan taukoamatta.

Syksy kuitenkin tuli, ja Barackin työt sen myötä. Perheenisä alkoi jälleen viettää suurimman osan arjestaan noin 320 kilometrin päässä Springfieldissä. Ja kun aviomies palasi kotiin, Michelle sai vain pikaisen suukon ennen kuin Barack kiirehti luennoille opettamaan tai taas joihinkin tärkeisiin poliittisiin tapaamisiin.

Michelle palasi itsekin töihin syyskuussa, ja Malialle piti palkata lastenhoitaja. Se teki pariskunnan talouteen uuden ylimääräisen loven. Pian avioliittoon ilmaantuivat taas samat vanhat riidanaiheet: raha ja Barackin omistautuminen poliittiselle uralleen. Michellen mielestä Barackin uraputkitouhu oli itsekkyyttä. Barack taas koki olevansa modernin ajan tasa-arvoa kannattava aviomies, joka antoi myös vaimolleen kaikki mahdollisuudet rakentaa halutessaan omaa uraansa. Ristiriita johti usein taisteluihin tai mököttämiseen. Vastuu lastenhoidosta oli Michellen mielestä epätasapainossa, sillä Barack oli tuskin koskaan kotona. ”En ikinä kuvitellut, että minun pitäisi hoitaa perhe yksin”, Michelle valitti silmät salamoiden miehelleen.

Pari seuraavaa vuotta olivat vaikeita Michellelle. Kun Malia oli yksivuotias, vanhemmat eivät nähneet toisiaan juuri ollenkaan, ja kun näkivät, he tuskin puhuivat keskenään. Michelleä korpesi se, että Barackin kaikki tarmo jakautui kolmeen perheen ulkopuoliseen asiaan: ensinnäkin Barack halusi olla aina osavaltion senaatin äänestyspäivinä Springfieldissä, mikä tiesi jatkuvaa reissaamista pois kotoa. Toiseksi Barack piti kiinni työstään yliopistolla, sillä perustuslakioikeuden opettaminen olisi hänelle aina toimiva suunnitelma b, jos politiikan puolella tapahtuisi jotakin yllättävää.

Kolmanneksi Barackilla oli jo seuraava urakäänne mielessään: hän oli päättänyt pyrkiä Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneeseen, joka kokoontui Washingtonin kuuluisassa Capitol-rakennuksessa kansallisen senaatin tavoin. Michelle huomasi, että Barack oli jälleen asettanut politiikan perheensä edelle.

Kaiken urahulinan keskellä Barack yritti kuitenkin olla mahdollisimman hyvä isä. Kun Malia oli puolitoistavuotias, koko perhe lähti taas joulun viettoon Havaijille. Vasta matkalla Barack sai kuulla, että senaatti äänestäisi perheen joululoman aikana ampuma-aseiden kontrollista. Barack tiesi, että kirjoittamattoman säännön mukaan hänen pitäisi palata Springfieldiin, mutta Michellen ja Malian takia hän jätti äänestyksen väliin.

Malia oli vilustunut, eikä äiti halunnut laittaa pientä tytärtään kipeänä lentokoneeseen. ”Me emme lähde minnekään”, Michelle ilmoitti miehelleen tiukasti. ”Mutta tee sinä, mitä sinun täytyy tehdä”, hän lisäsi merkitsevään sävyyn. Barack ymmärsi yskän, eikä hän halunnut suututtaa vaimoaan. Kun demokraatit hävisivät äänestyksen niukasti, puolue syytti asiasta osin Barackia. Pienen lapsen vilustuminen ei ollut riittävä syy jättää äänestystä väliin. Barack puolustautui julkisesti toteamalla, ettei hän voinut uhrata tyttärensä hyvinvointia politiikalle. Myöhemmin hän ei kuitenkaan enää tekisi samanlaista valintaa.  

Vuonna 2000 Barack pyrki kongressin edustajainhuoneeseen ja hävisi kilvan. Tämä kiristi 36-vuotiaan Michellen ja 38-vuotiaan Barackin välejä entistä enemmän. Kumpikin oli väsynyt ja stressaantunut, ja Michelle oli yhä ärtyneempi miehensä poissaolojen takia.

Barack oli käyttänyt edustajavaaliin myös omia rahojaan niin paljon, että hän oli ylittänyt luottokorttinsa käyttörajan. Los Angelesin lentokentällä hänelle ei vuokrattu autoa. Michelle tyrmistyi miehensä tuhlailusta. Hän oli ollut jo pitkään hermostunut Barackin huolettomasta rahankäytöstä, mutta varsinkin vaalikampanjoihin uponneet, kotikassasta lainatut – ja palauttamattomat – rahat saivat Michellen näkemään punaista. Raha-asioiden takia Michellen purki yhä näkyvämmin raivoaan Barackin parantumatonta sotkuisuutta kohtaan. Kun Barack lähti aamuisin töihin ja kumartui antamaan vaimolleen suukkoa, Michelle tuskin hipaisi hänen poskeaan. 

Michelle mietti usein, millaista elämä olisi, jos Barack olisi aivan tavallisissa töissä. Arki olisi turvattu taloudellisesti, eikä aviomiehen tarvitsisi olla jatkuvasti iltoja pois kotoa. Ehkäpä parisuhdekin voisi paremmin. Michelle kertoi tunteistaan Barackille, ja mies oli vaalipettymyksensä jäljiltä lähes valmis taipumaan vaimonsa toiveeseen politiikan jättämisestä. Kukapa sen tiesi: ehkä elämä olisi sittenkin mukavampaa lakiprofessorina tai hyväntekeväisyyssäätiön puheenjohtajana.

Lopulta Michelle kuitenkin päätti heltyä ja antaa miehelleen viimeisen mahdollisuuden. Barackin poliittinen ura tarkoittaisi jatkossa toki huonompaa elämänlaatua Michellelle, mutta mies ei selvästi tulisi onnelliseksi ilman menestystä politiikassa. Michelle suostui tukemaan Barackia tämän tavoitteessa päästä osavaltiotason piireistä suuremmalle näyttämölle. Barack pyrkisi kansalliseen senaattiin, siis yhdeksi Yhdysvaltain sadasta senaattorista. Siellä hänellä olisi todellista päätösvaltaa koko maata koskeviin asioihin.

Malia oli kaksivuotias, kun Michelle huomasi olevansa uudestaan raskaana. Uutinen oli iloinen, mutta samalla se lisäsi Michellen huolta perheen taloudenpidosta. Obamien yhteenlasketut tulot olivat selvästi amerikkalaisen keskitason yläpuolella, noin 250 000 dollaria vuodessa, mutta Michellellä ja Barackilla oli myös valtavat opintolainat ja talovelat maksettavanaan. Lisäksi Barackin epäonnistunut kongressivaalikampanja oli jättänyt jälkeensä jopa 60 000 dollarin velan.

Skeptisyyteen taipuvainen Michelle pelkäsi, että Barackin poliittinen unelma johtaisi perheen pahimmillaan vararikkoon. Optimistinen Barack oli ollut aluksi pitkään masentunut vaalitappiostaan, mutta nuoltuaan haavojaan riittävän kauan hän päätti nousta alhosta. Asiat alkaisivat vielä sujua. Michelle vain murehti liikaa, kuten hänellä oli aina tapana. 

Obaman perheen toinen tytär Sasha syntyi vuoden 2001 kesäkuussa. Michelle ja vauva makailivat synnytyslaitoksella, kun Barack kantoi kolmevuotiaan Malian heidän huoneeseensa tapaamaan uutta pikkusiskoaan. Söötille nappisilmäiselle kuopukselle annettiin nimeksi Natasha, joka lyheni pian muotoon Sasha.

Jälleen Obamat saivat elää kesän ajan tiivistä perhe-elämää Barackin työtauon takia, mutta syksyllä tilanne palasi normaaliksi. Michelle joutui jäämään kotiin tyttöjen kanssa, eikä hän tiennyt, miten saisi päivät sujumaan. Myöhemmin Michelle avautui äitiysajastaan Vogue-lehden toimittajalle hyvin suoraan. ”Päivät, jolloin jään lasten kanssa kotiin pääsemättä ulos talosta, tekevät minut sairaiksi... Puhun tästä mielelläni, koska uskon, että kaikki pariskunnat kamppailevat näiden samojen ongelmien kanssa.” 

Barackin jatkuvat poissaolot saivat Michellen kihisemään kiukusta. ”Hän ajattelee ’minä ensin’ – niin kuin kaikki miehet”, Michelle valitti äidilleen Marianille, joka auttoi tyttärensä perhettä lastenhoidossa. ”Naisille ’minä’ tulee ehkä neljäntenä”, Michelle puhisi vihaisena. Toisaalla Barack uskoutui aviokriisistä omalle isoäidilleen Tootille. ”Rakastan Michelleä, mutta hän vie minulta hengen tällä jatkuvalla arvostelulla. Hän vain tuntuu niin katkeralta ja vihaiselta koko ajan”, Barack ihmetteli. Kumpikin avioparin osapuoli mietti tahollaan, selviäisivätkö he pitkittyneestä kriisitilanteesta eroamatta. Michelle palasi äitiyslomalta työelämään sekavin tuntein.

Eräänä syyskuun yönä kolmikuisen Sashan itku oli tavallista vaativampaa, ja Michelle huolestui. Mikä tytöllä oikein oli? Vauva ei tahtonut rauhoittua millään, vaikka Michelle kanteli häntä sylissään, hyssytteli ja rauhoitteli. Barack hermostui jatkuvaan huutoon ja nousi ylös hänkin.

Kun mikään ei auttanut ja Sasha jatkoi huutoaan tuntien ajan, Michelle ja Barack soittivat lääkärilleen, joka lupasi ottaa tytön vastaan heti kuudelta aamulla. Väsynyt perhe saapui vastaanotolle huonosti nukutun yön jälkeen, ja lääkäri tutki Sashan. ”Hänellä on luultavasti selkäydinmeningiitti”, lääkäri totesi vakavana. ”Hänet pitää saada välittömästi teho-osastolle.” 

Michelle ja Barack säikähtivät arviota mutta toimivat ripeästi ja ajoivat Sashan heti Chicagon yliopiston sairaalaan. Siellä kokeita tehtiin lisää, ja hätääntynyt Michelle katseli, kuinka kivusta kiljuvalle lapselle tehtiin diagnoosin varmistava lannepisto. Sashalla todella oli meningiitti eli aivokalvontulehdus, johon liittyi myös selkäydinkalvojen tulehdus. Pahimmassa tapauksessa vauva saattaisi jopa kuolla, jäädä sairautensa takia kuuroksi tai saada aivovaurion. Ajatus käänsi Michellen vatsan ympäri. Taudin varhainen havaitseminen voisi auttaa asiaa, mutta mikään ei ollut vielä varmaa. ”Aloitamme välittömästi suonensisäisen antibioottihoidon”, lääkäri sanoi kauhistuneille vanhemmille. 

Michelle ja Barack viettivät seuraavat kolme päivää sairaalassa samalla kun isoäiti Marian hoiti Maliaa kotona. Mitä tahansa jännitteitä Michellen ja Barackin avioliitossa olikin, niillä ei ollut enää merkitystä. Barack unohti hetkeksi politiikan ja sairaalahuoneen ulkopuolisen elämän. Huolimatta miehensä tuesta Michelle tunsi itsensä epätoivoiseksi, sillä ensimmäistä kertaa elämässään tehokas nainen ei voinut tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, että asiat kääntyisivät parhain päin.

Kolmen päivän piinan jälkeen tapahtui käänne, jota Michelle oli hiljaa toivonut: lääkärit tulivat ilmoittamaan, että Sashan tila oli parantunut. Antibiootti oli tepsinyt, eikä kolmikuinen vauva ollut enää vaarassa. Hän selviäisi. Michelle ja Barack halasivat toisiaan tiukasti kyyneleet silmissään. ”Jumalan kiitos”, Barack toisteli ja puristi asiasta ilmoittaneen lääkärin kättä. Sasha toipui pian täysin terveeksi.

Syyskuu jatkui poikkeuksellisissa merkeissä. ”Voi luoja, näetkö sinä tämän? Ei kai kukaan ystäväsi ole töissä siellä, eihän?” sokissa oleva Michelle kysyi Barackilta puhelimessa. 

Hän seurasi suoraa lähetystä televisiosta, ja ruudulla näytettiin käsittämätöntä tapahtumaketjua yhä uudestaan: New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneihin lentäneet lentokoneet olivat pirstoneet pilvenpiirtäjät keskeltä kahtia. Jumiin jääneet toimistotyöntekijät hyppivät palavista rakennuksista, kymmenien kerroksien korkeudesta, varmaan kuolemaan. Maan tasalle sortuvat rakennukset hautasivat alleen ties kuinka monta tuhatta ihmistä. Kyseessä ei ollut onnettomuus.

Kukaan Barackin tai Michellen tuttavista ei kuollut dramaattisessa iskussa, mutta kun Barack tuli illalla kotiin, pari halasi toisiaan tavallista pitempään. ”Miten me voimme riidellä kaikista näistä pikkuasioista?” Michelle kysyi. ”Meillä on niin paljon kiitoksen aihetta.”

Barack katosi koloonsa eli keittiön takana sijaitsevaan työnurkkaukseensa kirjoittamaan terrori-iskuja kommentoivaa lehtikolumnia. Pian selvisi, että iskujen takana oli ollut pahamaineinen terroristijohtaja Osama Bin Laden. Tämä tietäisi ongelmia Barackille. Obama- ja Osama-nimien samankaltaisuudesta puhuttaisiin taatusti lehtien palstoilla – varsinkin, kun Barack oli kertonut julkisesti jo ajat sitten myönteisyydestään islamia kohtaan. ”Osama, jessus sentään!” Barack tuskaili Michellelle. Vaimo mietti, voisiko nimikirous oikeasti tukkia miehen tien senaattiin. Se jäisi nähtäväksi.

Pian Michelle koki valaistumisen, joka helpotti hänen avioelämäänsä. Se tapahtui kello neljältä yöllä Sashan ruokinnan aikaan. Michelle istui vauva sylissään väsyneenä ja rähjäisenä ja kuunteli, kuinka Barack veteli sikeitä äänekkäästi kuorsaten. Entä jos Michelle vain lähtisi kuntosalille ja jättäisi tytöt Barackin armoille? Ehkä hän voisi ottaa oman aikansa väkisin, jos se ei muuten onnistunut. Kyllä isä osaisi hoitaa tytöille aamupalan ja vaatteet päälle. Itse asiassa Barackilla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin opetella. Michellen täytyi vain luottaa mieheensä. Hän häipyi syötettyään Sashan, ja kun hän palasi aamulla kotiin, tytöt oli puettu ja aamupala pöydässä. 

Siitä lähtien Michelle livahti kuntosalille aamuhämärissä aina, kun Barack oli kaupungissa. Hän palkkasi myös kokopäiväisen kodinhoitajan, mikä helpotti työn ja arjen yhteensovittamista huomattavasti. 

Virkistynyt Michelle pisti hihat heilumaan Barackin taustajoukossa ja hankki tälle uusia lahjoittajia ja tukijoita. Suorasanainen vaimo myös sparrasi miestään mustien äänestäjien kohtaamista varten. ”Sinulta menee liian kauan kysymyksiin vastaamiseen, ja joskus kuulostat koppavalta, kuin puhuisit yleisöllesi ylhäältäpäin. Jos aiot saada näiden seutujen ihmiset puolellesi, sinun on puhuttava heidän kieltään”, hän ohjeisti. Näin suoraan Barackille ei uskaltanut puhua kukaan muu. Michellestä oli tullut miehensä tärkein neuvonantaja sen lisäksi, että hän oli perheen pomo, jota Barack jopa hiukan pelkäsi.

Barack kokeili uutta, rennompaa puhetapaa ja kansanomaisempaa tyyliä, joka tehosi äänestäjiin. Sillä välin Michelle ulotti lonkeronsa taitavasti yhä uusien miljardöörien rahapusseille. Ihmiset tukivat oikeastaan Obamia – eivät vain Barackia vaan myös Michelleä. Pariskunnan kauniit ja hyvin käyttäytyvät tytötkin valloittivat ympäristön sympatiat Michellen kaitsennassa. Vuonna 2002 kymmenen miljoonan dollarin suuruinen vaalirahoitus ei ollut enää ongelma.

Mitä pitemmälle Barack pääsi politiikassa, sitä enemmän komean miehen ympärillä alkoi pyöriä politiikan bändäreitä. Michelle ei ollut asiasta mielissään, vaikka hän näytteli julkisesti hyvinkin itsevarmaa naista. ”Vilpittömästi sanottuna, jos joku voisi tulla meidän väliimme, ei meillä olisi alun alkaenkaan ollut paljon mahdollisuuksia”, Michelle kommentoi kysymyksiä siitä, pettäisikö Barack häntä. Mutta Barack oli paljon öitä pois kotoa, eikä Michelle voinut kuin arvailla, kuinka suoria ehdotuksia hänen miehensä sai erilaisissa tilaisuuksissa naispuolisilta ihailijoiltaan.

Onneksi Barack ei ollut luonteeltaan naistenmies. Päinvastoin – hän oli suosiostaan lähes yhtä sokissa kuin vaimonsa, vaikka naisten ihailu hivelikin miehen kasvavaa egoa. ”Hän ei ole koskaan antanut minulle syytä epäillä häntä. Ei kertaakaan”, Michelle totesi ystävilleen. Silti Michelleä harmitti se tosiasia, että naiset kävivät Barackin kimppuun kadulla jopa Michellen läsnäollessa ja työnsivät vaimoa vain kauemmas. Aluksi Michelle murjotti asiasta, mutta pian hän tajusi, ettei hän voisi olla Barackille vihainen. Aviomies ja perheenisä oli sitoutunut liittoonsa, ja Michellen pitäisi vain kestää politiikan tähteyden lieveilmiöt. 

Aviomiehen todellinen tähteys oli vielä edessäpäin. Kun demokraatit järjestivät vuoden 2004 heinäkuussa kansallisen puoluekokouksen Bostonissa, senaattoriehdokas Barack valittiin tilaisuuteen ohjelmapuheen pitäjäksi. Tämä olisi mieletön onnenpotku Barackin uralle, jos hän vain hoitaisi homman hyvin. 17-minuuttisen ohjelmapuheen näkisivät tuhannet toimittajat ympäri Yhdysvaltoja ja miljoonayleisö television välityksellä.

Ja Barack hoiti homman – tietenkin vaimonsa avustuksella. Puhetta viilattiin aivan viime minuuteille saakka, ja tavallisesti leppoisa Barack alkoi jo hermostua taustajoukkojensa loputtomassa ristipaineessa. Hän kävi läpi puhettaan vielä kerran, kun hänen katseensa osui Michelleen, joka oli kuunnellut muiden ehdotuksia hiljaa ja tarkkaavaisesti. Välillä pariskunnan täytyi vain vaihtaa telepaattiselta näyttävä katse, jotta Barack rauhoittui.

”No, mitä tuumit?” mies kysyi Michelleltä. ”Tuumin, ettet aiheuta perheellesi häpeää”, hymyili valkoiseen liituraitasatiiniin pukeutunut Michelle. ”Paitsi jos et vaihda solmiotasi. Tuo ruosteenvärinen ei kelpaa”, Michelle totesi. ”Tuo taas on oikein mukava”, vaimo jatkoi ja osoitti Barackin viestintäpäällikön harmaansinistä kravattia. Barack katsoi parhaaksi totella vaimonsa vihjausta.

Kun Barack piti kuuluisan ohjelmapuheensa viestintäpäällikkönsä solmio kaulassa, kansa rakastui häneen ja osoitti vähän väliä suosiotaan hurraten ja seisaaltaan taputtaen. Barack kannusti kuulijoita lähtemään mukaan ristiretkelle demokraatti John Kerryn presidenttiyden puolesta. Kerrystä ei koskaan tulisi presidentti, mutta Barackin tähdet olivat asettumassa yhä parempiin asentoihin. Hänestä tuli yhdessä yössä politiikan kansallisen kentän täysiverinen rokkistara, ja lehdet raportoivat tilaisuudesta ”Tähti on syntynyt” -tyyppisillä otsikoilla.

Yhtäkkiä Barackin ympärillä pörräsi vieläkin valtavampi määrä naisia kuin ennen puoluekokousta. Puhelinnumeroiden jakelu, villit ehdotukset ja takapuolen kourinta saivat Barackin yhä enemmän hämilleen. Hänen ympärilleen oli syntymässä kummallinen ilmiö. Poliittisissa pilapiirroksissa Barack alettiin esittää seksikkäänä komistuksena, jonka käsivarsille naiset lakosivat. Michelleä vitsailu ei huvittanut.

Vuosia myöhemmin politiikan piireissä ja mediassa alkoi liikkua huhu, jonka mukaan Michelle oli ollut erityisen harmistunut miehensä läheisestä suhteesta nuoreen tummaihoiseen Vera Bakeriin. Baker oli kahden yliopiston kasvatti, kaunis ja fiksu nuori nainen, joka oli toiminut Barackin vaalikampanjan talouspuolella. Baker oli kuitenkin kadonnut yhtäkkiä ja ilman selityksiä Karibialle, Martiniquen saarelle. Tämä sai ihmiset nostelemaan kulmiaan. Olisiko mustasukkainen Michelle lähettänyt Bakerin matkoihinsa? 

Kysyttäessä nainen väitti, ettei Barackin ja hänen välillään ollut tapahtunut mitään. ”Minä vain lähdin – kampanjan lopussa. Vaihdoin työpaikkaa, siinä se. Olen demokraatti ja kannatan senaattori Obamaa. Minulla ei ole mitään sanottavaa”, Baker totesi. Uutinen julkaistiin vasta vuonna 2008, kun Barack taisteli presidenttikilvan finaalipaikasta demokraatti Hillary Clintonia vastaan, ja joidenkin mielestä tarina Vera Bakerista oli vain vastapuolen eli Hillaryn leirin yritys mustamaalata syytöntä Barackia.

Joka tapauksessa vuonna 2004 Michelle joutui kestämään paljon yksinäisyyttä, ja koko perhe alkoi väsyä hullunmyllyyn ja median jatkuvaan läsnäoloon, joka oli aluksi tuntunut jännittävältä. Kun Barack lopulta voitti senaattoripaikan Washingtonista marraskuussa 2004, sanomalehtien ottamat perhepotretit näyttivät, kuinka kireitä aikoja elettiin. Hymyjen väkinäisyys ja Sashan kiemurtelu Barackin sylissä paljastivat, että jokainen perheenjäsen olisi halunnut olla mieluiten jo kotona. 

Barack pyysi, että Michelle ja tytöt muuttaisivat hänen mukanaan Washingtoniin. Michelle kuitenkin tahtoi jäädä Chicagoon, sillä kaupungissa asuivat isoäiti Marian sekä suurin osa Michellen läheisten ystävien tukiverkosta. Sitä paitsi tytöt kävivät jo paikallista yksityiskoulua, ja heidän arkirutiiniensa säilyttäminen pitäisi elämän edes jollain tavalla normaalina kaiken äkkiä tulleen julkisuuden keskellä.

Oli Barackin meteorimaisessa nousussa Michellen mielestä hyvätkin puolensa: Bostonin ohjelmapuheen jälkeen pari miljoonaa ihmistä oli kiinnostunut Barackista niin paljon, että he olivat ostaneet Unelmia Isältäni -kirjan. New York Timesin bestseller-listalle nousseet muistelmat tekivät Obamista yhtäkkiä miljonäärejä.

Samoihin aikoihin Michelle sai omalla työtontillaan vastaavanlaisen onnenpotkun: hän siirtyi kokopäivätyöhön Chicagon yliopistollisissa sairaaloissa ja sai pian yhteiskuntasuhteiden toimitusjohtajan pestin. Michelle oli jälleen loistanut töissään ja vakuuttanut esimiehensä, sillä hänen kaltaistaan organisaattoria ei ollut ennen nähty. Ylennys kolminkertaisti Michellen palkan, ja sen takia monet sivustakatsojat alkoivat laskeskella asioita yhteen. Oliko Barackin nousulla yhteys Michellen urapotkuun? Halusiko yliopistollinen sairaala vain päästä Michellen kautta Capitol-kukkulan sisäpiiriin? Michellen pomot kiersivät tämän jyrkästi. Heidän mukaansa hän oli painonsa arvosta kultaa ja siten ansainnut jokaisen sentin.

Seuraavana vuonna 2005 Michelle jatkoi rikastumistaan. Hänet nimitettiin juuri perustetun ruokajättien ryhmän TreeHouse Foodsin johtokuntaan, ja muutamissa Wal-Martin hankintaliikkeen kokouksissa istuminen tuotti Michellelle vuosittain jopa 45 000 dollaria. Ensimmäisen täyden vuoden optiot olivat lisäksi 60 000 dollaria. Vihdoin opintolainat ja velat olivat historiaa, ja Michelle ja Barack alkoivat etsiä jälleen uutta kotia. 

Obamat tunsivat hyvin Tony Rezko -nimisen rakennuttajan, joka oli lahjoittanut Barackin vaalikampanjoihin noin 250 000 dollaria. Rezko mainitsi Barackille South Siden Kenwoodissa sijaitsevasta kodista, joka voisi kiinnostaa häntä. Michelle näki asunnon ensin, ja hän ihastui siihen saman tien. Kuusisataa neliötä lähes satavuotiaassa kolmikerroksisessa punatiilitalossa - juuri sellainen koti, jossa Michelle halusi asua. Hän käveli ympäri huoneistoa ja pyöritteli silmiään: kuusi makuuhuonetta, kuusi kylpyhuonetta, neljä takkaa ja kaiken kukkuraksi suuri viinikellari! Michelle oli jo päättänyt saada South Greenwod Driven ja East Hyde Park Boulevardin kulmassa sijaitsevan asunnon, maksoi mitä maksoi.

Hinta olikin ainoa ongelma: kodista olisi pitänyt pulittaa 1,95 miljoonaa dollaria. Lisäksi lääkäriomistaja halusi myydä samassa kaupassa erillisen tontin, jonka hinta oli 625 000 dollaria. Michelle soitti Barackille ja selitti lyhyesti tilanteen. ”Mitä mieltä sinä olet?” Barack kysyi. ”Minä olen mukana”, Michelle vastasi. Hän oli ihastunut taloon, mutta heillä ei kerta kaikkiaan ollut varaa siihen. ”Mutta silti se on minusta mahtava talo, sinun pitäisi tulla katsomaan.”

Barack ihastui taloon yhtä paljon kuin Michelle, mutta hän ilmoitti Tony Rezkolle, että pyyntihinta oli liian kova. Rezkolla oli kuitenkin suunnitelma: jos hänen vaimonsa Rita ostaisi erillisen tontin täydellä hinnalla, Obamilla voisi olla etulyöntiasema muiden ostajien tarjouksiin nähden.

Barack mietti, oliko tarjous sopimaton. Tony Rezko ei ollut eilisen teeren poika, ja FBI tutki miehen liiketoimintaan liittyvää korruptiota. Michellen mielestä tarjous oli kuitenkin hyvä ja Tony Rezko ystävä. Sitä paitsi liittovaltion senaattorin talon kuuluikin olla vähän hienompi asumus. Barack ei ehkä olisi havitellut niin hienoa kotia, mutta Michellelle talo oli tärkeä päämäärä. Hän sai tahtonsa läpi, ja perhe muutti uuteen kotiinsa kesällä 2005. Obamat maksoivat talosta 1,65 miljoonaa dollaria. Myöhemmin lehdistö otti asuntokaupan syyniinsä, mutta yhteydet hämäräperäiseen rakennuttajaan Rezkoon eivät riittäneet horjuttamaan Barackin poliittista uskottavuutta. Hän myönsi itsekin, että asuntokauppa oli virhe, jota hän katui.

Obamat olivat kuitenkin tyytyväisiä taloonsa, jossa he elivät jo melkoisen mukavaa elämää. Rahaa oli alkanut tulla ovista ja ikkunoista, joten muotitietoisen Michellen vaatteiden merkkilaput vaihtuivat koko ajan hienompien ja laadukkaampien suunnittelijoiden logoihin. Nyt Michelle omisti minkkiturkin, vaatehuoneellisen designvaatteita, mekkoja, bisnesjakkupukuja ja järkyttävän kalliita kenkäpareja. 

Äitinä Michelle oli tyylilleen uskollinen: rakastava mutta tehokas. Hän oli kasvattanut tytöistään omatoimisia samalla tavalla kuin hänet oli kasvatettu pienenä. Michelle oli antanut Malialle ja Sashalle omat herätyskellot, jotka heidän piti laittaa itse herättämään aamuisin. Kumpikin huolehti omista aamupesuistaan ja toimistaan itsenäisesti ennen aamupalaa. 

Vanhempi tytär Malia oli pohdiskeleva ja tytöistä vakavampi, Sasha taas perheen hellyttävä koomikko. Molemmat tytöt olivat jo kasvaneet harrastusikään, ja he kävivät baletissa, jalkapallo- ja koripallotreeneissä tai tennistunneilla. Viikonloppuisin Michelle vei tyttärensä usein kirjakauppaan, pizzalle ja elokuviin. Kun tytöillä oli synttärit, heidän kavereitaan tuli yöksi Obamien isoon kotiin. Yökyläilyjuhlista oli tullut Barackin sanoin ”suuria tuotantoja”, eivätkä satoja dollareita juhliin kuluttaneet vanhemmat enää ostaneet tytöille lahjoja. Rajat piti olla, vaikka niistä olisi ollut varaa lipsuakin. 

Hyvin toimeentulevalla perheellä ei ollut enää mistään pulaa, paitsi tietenkin Barackin ajasta. Isä oli paikalla vain sunnuntaisin, mutta muina päivinä Michelle piti tyttöjen kuulumisista päiväkirjaa, jonka hän lähetti sähköpostilla Barackille joka päivä. Michellellä oli tekniikan lisäksi toinenkin keino perheen kasassa pitämiseen: pakottaminen. ”Sinun on oltava paikalla. Piste”, hän jylisi miehelleen, jos edessä oli tärkeä koulun tilaisuus tai tyttöjen peli. Yleensä Barack tuli, sillä hän kärsi pahasta eroahdistuksesta ollessaan maailmalla.

Barackin poliittinen tiimi oli hieronut jo jonkin aikaa strategiaa, jonka turvin mies nostettaisiin presidenttikilpaan – tai vähintään varapresidenttikilpaan – vuonna 2008. The Plan eli ”Suunnitelma” pyrki pitämään Barackia näkyvänä hahmona ja rakentamaan hänelle suotuisaa imagoa johtajana. 

Vuonna 2006 Suunnitelma eteni täyttä höyryä. Kun Michelle ja Barack kävivät kesällä Afrikan-matkalla, Barackia kohdeltiin Keniassa lähes messiaanisena ilmestyksenä. Michelle oli nähnyt kaikenlaista, mutta tämä oli jo ihme. Eiväthän kenialaiset edes tunteneet hänen aviomiestään. Sitä paitsi Barack oli pohjimmiltaan ihan tavallinen kaveri. Mutta muulle maailmalle hän ei olisi sitä enää koskaan, eikä Michellekään olisi heille tavallinen nainen – sikäli, kun hän oli sitä koskaan ollutkaan.

Samana vuonna Barackilta ilmestyi presidentinvaalikampanjaa vauhdittava kirja, Rohkeus toivoa, joka sekin nousi New York Timesin bestseller-listalle. Nyt Barack myönsi avoimesti, ettei presidenttiehdokkuus olisi enää poissuljettu asia, ja pian Michelle löysi itsensä sekä Oprah Winfreyn että Larry Kingin tv-studioiden sohvilta. Arvostettu aikakauslehti Time kirjoitti hänen aviomiehestään otsikolla ”Miksi Barack Obama voisi olla seuraava presidentti”. 

Seuraavaksi Michelle kuunteli neljän tunnin maratonkokouksissa tarkkaavaisena, mitä Barackin taustajoukot selostivat hänelle. Presidenttikilvan voittoon oli olemassa oikea mahdollisuus. Barack kuitenkin tiesi, etteivät viimeiset neljä vuotta olleet olleet Michellelle helppoja. Vaimo punnitsi, antaisiko hän kampanjalle siunauksensa. Ilman sitä mitään kampanjaa ei tulisi.

Michelle pyöritteli ajatuksia mielessään. Barack oli kuitenkin mustaihoinen mies. Entä, jos joku rasistisen ääriliikkeen edustaja haluaisi salamurhata hänet? No jaa, hänet voitaisiin ampua huoltamollakin samasta syystä. Mutta mitä sitten tapahtuisi, jos kaikki selviäisivätkin vaalikampanjasta hengissä ja he voittaisivat? 

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.