OSA 2/4: Vuodet 1989 - 1997. Michelle Robinson oli terävä tyttö, joka oli päättänyt käyttää tarmoaan mustien aseman parantamiseen. Princetonin yliopiston jälkeen nuori nainen aloitti uransa lakitoimistossa, jossa vastaan asteli sukulaissielu: kesäharjoittelija nimeltä Barack Obama.

Michelle Robinson, 25, oli salaa hyvin otettu siitä, että chicagolaiselle lakifirmalle Sidley & Austinille kesätöihin tullut Barack Obama oli kiinnostunut hänestä. Olihan 27-vuotias Harvard-opiskelija vähän laiha ja isonenäinen, mutta myös huippuälykäs, komea ja kiinnostava. Monet työkaveritkin olivat hiukan ihastuneita Barackiin, ja hänestä supistiin ylistävään sävyyn.

Peräänantamaton Barack oli iskenyt silmänsä Michelleen. Hän oli pyytänyt kollegaansa treffeille jo monta kertaa, flirttaillut tälle jokaisessa mahdollisessa tilanteessa, pommittanut Michelleä viesteillä ja jopa tuonut hänelle kukkia. Silti itsepäinen Michelle ei taipunut kosiskeluun vaan käyttäytyi tapansa mukaan hillitysti.

Barack jatkoi yrittämistä, sillä vaikka Michelle kieltäytyi treffitarjouksista kerta toisensa jälkeen, hänen kehonkielensä paljasti takana piilevät tunteet. Michelle hehkui nähdessään Barackin toimistolla, työpaikan kahvilassa, kirjastossa tai yhteisissä vapaa-ajan tapahtumissa. Työpäivien päätteeksi puoli kuuden aikoihin kaksikko nähtiin usein kujertelemassa keskenään Michellen työhuoneessa, Barack suureen työpöytään nojaten ja Michelle silmät loistaen.

Michelle ei halunnut virallisille treffeille, mutta hän vietti mielellään aikaa Barackin kanssa. Käänne kissa ja hiiri -leikissä tapahtui, kun Michelle lähti Barackin pyynnöstä eräänä sunnuntaiaamuna vierailulle seurakuntaan, jossa Barack oli tehnyt pari vuotta sitten yhteisöorganisaattorin töitä. Kyseessä ei ollut jumalanpalvelus vaan tapaaminen kirkon kellarikerroksessa. Suurin osa paikalla olevasta väestä oli mustaihoisia yksinhuoltajaäitejä.

Michelle astui sisään Barackin kanssa. Pian sen jälkeen, kun he olivat istuneet alas, Barack otti takkinsa pois, kääri hihansa ja avasi suunsa. Michelle joutui räpyttämään silmiään kaksi kertaa. Hän ei ollut nähnyt lakia opiskelevassa kaverissa lainkaan tällaista puolta pilvenpiirtäjän pukumiesten keskellä. Nyt Barack piti puheen ”maailmasta sellaisen kuin se on ja maailmasta sellaisena kuin sen pitäisi olla”, ja kuuntelijat söivät hänen kädestään.

Barack ymmärsi yksinhuoltajaäitien vaikeuksia. Heillä oli ihmeellinen yhteys keskenään, ja Michelle oli häkeltynyt. Barack olikin paljon enemmän kuin Michelle oli kuvitellut. Hänellä ei ollut rikkauksia, joilla leveillä, päin vaston: hän ajoi rämisevällä viistoperäisellä Datsunilla, jonka etuovessa oli reikä, mutta hänen ajatusmaailmansa kosketti Michelleä syvästi. Barackin arvot tekivät Michelleen paljon suuremman vaikutuksen kuin varakkuus voisi ikinä tehdä.

Tämä mies oli kuin kotonaan sekä lakifirman käytävillä että mustan ja varattoman yhteisön keskellä, ja se oli Michellen mielestä tärkeä ominaisuus miehessä. Ei Michelle itsekään luokitellut itseään rikkaaksi. Työläisperheen tytär oli muuttanut takaisin South Shoreen vanhempiensa luokse, ja hän yritti maksaa isosta lakimiehen palkastaan takaisin paljon isompaa opintolainaansa.

Kun Barack pyysi Michelleä seuraavan kerran treffeille, vastaus oli vieläkin ei. ”Miksi ei?” sinnikäs Barack tiukkasi. Michellen mielestä mikään ei ollut muuttunut. ”Me olemme työkavereita, enkä usko, että seurustelu on oikein”, Michelle yritti. ”Kuka siitä välittää? En usko omistajien pitävän yksiä treffejä vakavana yhtiön sääntöjen rikkomisena”, Barack intti. ”Pitääkö minun erota firmasta ennen kuin suostut?” Tähän imarreltu Michelle jaksoi enää huokaista. ”Okei, okei. Sinä voitit. Vietän päivän kanssasi. Mutta sitä ei sitten sanota treffeiksi.” Barack hymyili leveästi. ”Riittää minulle. Et joudu katumaan.”

Michelle oli laittautunut huolellisesti ei-treffeilleen, jotka oli sovittu kauniiksi heinäkuun lauantaiksi. Barack oli sulavana herrasmiehenä suunnitellut päivän ohjelman alusta loppuun. Ensin hän veisi Michellen taidemuseoon. Barack oli ilmeisen valmistautunut puhumaan impressionismista ja modernista taiteesta, sillä hän sai Michellen pään pyörryksiin syvällisellä tietämyksellään. Taidepläjäystä seurasi lounas museon ulkoilmakahvilassa, jossa Michelle katseli seuralaistaan hymyillen ja kuunteli jazzorkesterin soittoa.

Kävellessään Michigan Avenuella pariskunta keskusteli innokkaasti kaikesta, mikä oli heille tärkeää. Barack halusi näyttää itsestään vielä toisenlaisenkin kulttuurimiehen puolen, joten hän vei Michellen katsomaan Spike Leen ohjaamaa elokuvaa Do The Right Thing – Kuuma Päivä. Elokuvateatterin jonossa Michelle jäykistyi. ”Hitto! Kaikista Chicagon teattereista heidän piti valita juuri tämä”, hän kuiskutti ja viittasi yhteen lakifirma Sidley & Austinin pomoista, kummankin tuntemaan Newton Minowhun vaimoineen.

Minow tervehti pariskuntaa ja hymähti mielessään. Michelle ja Barack olivat kuin yllätetyt teini-ikäiset, jotka selvästi kuuluivat yhteen. Sisällä elokuvateatterissa Michelle antoi Barackin koskettaa polveaan ensimmäisen kerran. Tästä Barack muisti kiittää Spike Leetä jälkeenpäin, kun pariskunta tapasi ohjaajan lomallaan vuonna 2004. ”Olen sinulle paljon velkaa”, hän vitsaili Leelle. Elokuvan päätyttyä Michelle sai ihastella ei-treffeillään vielä yhtä yllätystä: Barack vei hänet kadun yli John Hancock -rakennukseen, missä pariskunta nousi hissillä 99. kerroksen cocktailbaariin.

Kaupungin huikeat näkymät, keskustelut sekä kaiken viehätysvoimansa peliin pistänyt Barack veivät Michelleltä viimeisenkin halun taistella romanssia vastaan.  Hän oli myyty. Pian hyvä ystävä Verna saisi kuulla puhelimessa selostuksen siitä, kuinka ihana tyyppi Barack oli.

Parin päivän kuluttua lakifirma järjesti ulkoilmapiknikin, minkä jälkeen Michelle tarjoutui heittämään Barackin kotiin autollaan. Kiitokseksi kyydistä Barack halusi tarjota vielä jäätelöt viereisestä jäätelöbaarista. Michelle istui Hyde Parkissa sijaitsevaan kadunkulmaan ja katseli, kuinka Barack söi jäätelöä kesäkadun paahtavassa kuumuudessa. Barack kertoili luontevasti, kuinka hän oli työskennellyt teininä samaisessa jäätelöbaariketjussa Havaijilla.

”Oli vaikeaa yrittää näyttää coolilta firman ruskeassa esiliinassa ja suojamyssyssä”, Barack nauroi. Michelle puolestaan muisteli nuoruutensa Ranskan-matkaa ja kertoi, että hän oli suostunut syömään lapsena muutaman vuoden ajan vain maapähkinävoilla ja hillolla täytettyjä leipiä. ”Haluaisin mielelläni tavata perheesi”, Barack sanoi ja katsoi Michelleä silmiin. ”Se olisi mukavaa”, vastasi Michelle. Kun Barack kysyi, saisiko hän suudella Michelleä, tämä ei pistänyt hanttiin. ”Mmm, suklaata”, Barack hymyili.

Pariskunta alkoi tapailla toisiaan säännöllisesti, ja suhteesta muotoutui heti melko vakava. Aluksi he välttivät julkista halailua, vaikka kaikki toimistossa tiesivät, että he seurustelivat. Vaikka pariskunnalla oli paljon yhteistä, kuten työväenluokkaiset arvot, kunnianhimo ja halu muuttaa afrikkalais-amerikkalaisten oloja  sekä koko maailmaa, heillä oli myös hyvin erilaiset taustat.

Michelle tuli onnellisesta perheestä, johon kuuluivat MS-tautia sairastava mutta sinnikäs isä Fraser, rakastava, pullantuoksuinen äiti Marian sekä lakia opiskellut lahjakas koripalloilijaveli Craig. Havaijilla syntyneen Barackin lapsuus oli rikkonaisempi. Hän tuskin tunsi kenialaista isäänsä Barack Obama Sr:ia, joka oli jättänyt hänen kansasilaisen valkoihoisen
äitinsä Ann Dunhamin, kun Barack oli kolme. Avioeron jälkeen Havaijilta häipyneen kunnianhimoisen isän urasuunnitelmat olivat kariutuneet, ja hänestä oli tullut alkoholisti. Isä oli mennyt uusiin naimisiin ja muuttanut kotimaahansa Keniaan. Moniavioisuuteen uskovalla Barack Sr:lla oli lapsia kolmen naisen kanssa.

Nuori Barack oli kasvanut äidin, isovanhempien ja indonesialaisen isäpuolensa Lolon hoivissa. Äidin toinenkin liitto päättyi eroon, ja suuri osa Barackin sukulaisista oli levittäytynyt ympäri maapalloa. Eksoottisella ja vapaamielisellä Barackilla oli siis hyvin toisenlainen käsitys perhe-elämästä kuin Michellellä. Kun Barack tapasi Robinsonit, hän ihmetteli ja ihaili Michellen lapsuuden¬idylliä. Se oli kuin suoraan television suositusta perhekomediasta Leave It to Beaver.

Michellellä oli tapana pistää poikaystävänsä – ne harvat, jotka pääsivät toisille treffeille – pelaamaan veljensä kanssa koripalloa. Pelityyli paljastaisi, mikä sulhaskandidaatti oli miehiään. Kun pitkänhuiskea Barack astui kentälle, hän teki nopeasti vaikutuksen Craigiin. Barack osasi pelata eikä aina syöttänyt vain Craigille mielistelläkseen tätä. Hän oli epäitsekäs joukkuepelaaja, mistä isoveli piti.

”Hän on kunnon mies”, Craig totesi pikkusiskolleen pelin jälkeen. Vain äiti Marianilla oli huoli vävykokelaasta, sillä tämä oli valkoisen naisen lapsi. Aika kuitenkin hälvensi ennakkoluulot, sillä hyväkäytöksinen Barack osasi hurmata kenet tahansa.

Kesän jälkeen Michelle suri jo etukäteen, sillä Barackin oli pian aika palata Harvardiin jatkamaan lakiopintojaan. Kumpikin halusi kuitenkin jatkaa suhdetta. He puhuivat siitä, mitä tapahtuisi. Barackilla oli suuret tulevaisuudensuunnitelmat, ja hän uskoutui niistä Michellelle, ”jos tämä ei kertoisi kenellekään”.

Michelleä hymyilytti: ensin Barackista tulisi Harvard Law Review -lehden ensimmäinen mustaihoinen päätoimittaja. Sen jälkeen hän saisi jonkin verran julkisuutta ja julkaisisi elämäkerran. Siitä tulisi bestseller. Sen jälkeen Barack valmistuisi Harvardin oikeustieteellisestä ja palaisi Chicagoon. Hän menisi mukaan politiikkaan, seuraisi esikuvansa, tummaihoisen Harold Washingtonin jalanjälkiä ja pyrkisi Chicagon pormestariksi.

”Mitäs sen jälkeen?” huvittunut Michelle kysyi. ”Ehkä pyrin senaattiin”, Barack vastasi. ”Sitten presidentiksi – miksipä ei?” Nyt Michelle purskahti äänekkääseen nauruun. Barack taisi pilailla. ”Mitä sinä naurat? Älä nyt”, Barack sanoi muka loukkaantuneena. ”Oudompiakin asioita on tapahtunut.”
Puolen vuoden kuluttua 25-vuotias Michelle lähti tapaamaan Barackin perhettä Havaijille. Joulunvietto sujui mukavasti, ja Michelle ymmärsi lopultakin, mistä hänen poikaystävänsä oli kotoisin. Michelle tuli hyvin toimeen Barackin äidin Annin, pikkusisarpuoli Mayan, isoäiti Tootin sekä ukin kanssa. Barack oli selvästi saanut hyvän itsetuntonsa ja vahvuutensa heiltä.

Keniaan muuttaneelta isältään Barack taas oli perinyt lievän viinaanmenevyytensä, tai niin Barack oli ainakin itse epäillyt. Ketjupolttaja oli poltellut nuorena myös marihuanaa, juonut opiskeluaikoina liikaa ja käyttänyt silloin tällöin kokaiinia. Barack oli kuitenkin pelännyt päätyvänsä samaan pisteeseen kuin isänsä, joten hän oli lopettanut päihteiden käytön kuin seinään. Paitsi tupakoinnin. Polttamisesta Michelle nalkutti poikaystävälleen jatkuvasti, sillä tupakointi oli ällöttävä tapa, joka tappaisi Barackin vielä.  

Pariskunta palasi Havaijilta omille paikkakunnilleen, Michelle Chicagon lakifirmaan ja Barack Cambridgen Harvardiin. Kaukosuhdetta kestäisi kokonaiset kaksi vuotta. Puhelinlinjat pysyivät kuumina, ja kerran Michellen puhelin soi taas. ”Sano hei Harvard Law Reviewn uudelle päätoimittajalle”, kuului luurin toisesta päästä. ”Älä huijaa! Voi beibi, miten ihanaa!” Michelle kiljui.

Barack tiesi selvästi, mitä hän teki. Kaikki meni hänen suunnitelmiensa mukaan: nimitysuutinen kerrottiin jopa New York Timesissa, ja Barack sai toivomaansa huomiota, mikä auttaisi häntä kirjaprojektin kanssa. Pian poikaystävällä oli kustannussopimus takataskussaan, ja elämä hymyili. Michelle sen sijaan kyseenalaistaisi omia valintojaan pian rankasti.

26-vuotias Michelle koki lyhyen ajan sisällä kaksi suurta järkytystä. Ensin hänen hyvä ystävänsä ja opiskelukaverinsa Suzanne Alele sairastui imusolmukesyöpään ja kuoli alle kolmekymppisenä vuonna 1990. Seuraavan vuoden keväällä tapahtui vielä surullisempi menetys: Michellen isä Fraser, joka kärsi nyt jo pitkälle edenneestä MS-taudista, kuoli munuaisleikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin.

Suru sai Michellen kyseenalaistamaan, oliko hän itse todella onnellinen paukuttaessaan uraputkea ja tiukkaa työviikkoa Sidley & Austinilla. Jos hän kuolisi nyt, olisiko hän elänyt oikein? Ehkä lakifirma ei ollutkaan ihmiselle paras mahdollinen työpaikka. Michelle oli seurustellut Barackin kanssa kaksi vuotta, ja hän nyt hän alkoi haluta avioliittoa ja lapsia. Oli vain yksi ongelma: vaikka Barack oli erittäin sitoutunut parisuhteeseensa, oli avioliitto hänen mielestään lähinnä paperinpala, jolla ei ollut todellista merkitystä.

Michelle oli painostanut Barackia naimisiinmenoon tuloksetta jo kauan, mutta tämä oli vain keskittynyt päätoimittajan pestiin ja opintoihinsa. Kun Barack vihdoin valmistui keväällä 1991, hän pyysi Michellen syömään Clark Streetin hienoon Gordon-ravintolaan. Alku¬palojen aikana keskustelu kääntyi jälleen kerran avioliittoon, eikä väittelyltä vältytty nytkään. Michelle hillitsi itsensä, sillä ravintola ei ollut oikea paikka riidellä.

Heidän odotellessaan jälkiruokaa Barack sohaisi taas muurahaispesää ja sanoi, ettei avioliitto merkitse mitään, sillä vain tunteilla oli väliä. ”Niinpä niin”, Michelle sanoi sarkastiseen sävyyn. Barack jatkoi: ”Tarkoitan, että me tiedämme rakastavamme toisiamme, joten miksi meidän pitäisi sitten mennä naimisiin?” Michelle katsoi poikaystäväänsä terävästi. ”Katsos kun minä en ole niitä tyttöjä, jotka vaan hengailevat ikuisesti. Minä en ole sellainen”, hän suuttui.

Barack näytti huvittuneelta. Samassa tarjoilija toi pöytään suklaakakkupalan, jonka vieressä lautasella oli pieni samettinen koru¬rasia. Michelle hätkähti. Hän avasi rasian ja henkäisi yllätyksestä. Sisällä oli yhden karaatin timanttinen kihlasormus. ”Tuo taitaa sulkea suusi, vai mitä”, Barack hymyili. Kerrankin hän oli saanut Michellen sanattomaksi.

Michelle irtisanoutui pian työstään Sidley & Austinilla. Tai oikeastaan Barack irtisanoi hänet, sillä mies saapasteli vanhemman osakkaan, Newton Minown, puheille ja ilmoitti lähtevänsä mukaan politiikkaan. Minown onniteltua häntä ratkaisustaan Barack lisäsi: ”Teidän kannattaa istuutua.”

Osakas katsoi Barackiin kysyvästi, ja tämä jatkoi: ”Otan Michellen mukaani.” Minow raivostui ja nousi penkistään. ”Sinä senkin kurja...!” Barack kuitenkin selitti hermostuneelle pomolle, että asiaan liittyisi lähitulevaisuudessa myös naimisiinmeno. ”Ai? No se on eri asia.”

Michelle on voimakastahtoinen nainen, joten pariskunnan sitoutumisesta ja suunnitelmista kertoo jotain se, että Barack ilmoitti hänen irtisanoutumisestaan. Tästä lähtien sulavasti käyttäytyvän kihlaparin jokainen seurapiiriteko, uusi tuttavuus ja verkostoitumisetappi tähtäisi lopulta vain yhteen asiaan: Barackin poliittisen uran nousuun. Barack oli päättänyt, että hänestä tulisi vielä Chicagon pormestari. Pariskunta teki sopimuksen siitä, että he yrittäisivät huipulle yhdessä, ja Michelle olisi Barackille verraton apu matkalla raskaansarjan poliitikoksi.

Heinäkuussa 1991 Michelle lähetti Barackin ehdotuksesta cv:nsä ja työhakemuksensa pormestari Richard M. Daleylle, 1960-luvulla hallinnoineen kuuluisan ja pahamaineisen Richard J. Daleyn pojalle. Paperit päätyivät apulaiskansliapäällikkö Valerie Jarrettin työpöydälle. Tämä oli onnellinen sattuma, sillä naisesta tulisi yksi Obaman pariskunnan tärkeimmistä kontakteista – ja myöhemmin Barackin neuvonantaja Valkoisessa talossa.

Michellellä synkkasi Valerien kanssa heti ensitapaamisella, ja lakia opiskelleet naiset huomasivat pian olevansa sukulaissieluja. Valerie hämmentyi itsekin tarjotessaan Michellelle paikkaa suoralta kädeltä. Michellessä vain oli jotain harvinaisen vakuuttavaa, jota ei voinut ohittaa.
Michelle puolestaan mietti, kannattaisiko hänen hypätä poliittisten eläinten armottomaan maailmaan. Kyseessä kun oli kuitenkin Daleyn nimeä kantava imperiumi – Michellen pienestä pitäen halveksiman hirmuhallitsijan jälkeläisen organisaatio.

Michelle oli kuitenkin miettinyt jo pitkään elämänvalintojaan ja sitä, tekisikö hän maailmasta parempaa paikkaa lakifirman tulevana osakkaana. Ehkäpä tämä oli parempi tie vaikuttamiseen. Toinen syy siihen, miksi Michelle päätti vaihtaa yksityisen sektorin hyvin palkatun tulevaisuuden epävarmempiin näkymiin julkisella puolella, oli Barack. Tämä nimittäin oli sitä mieltä, että pesti kannatti.

Pian 27-vuotias Michelle jo aloittikin työt pormestarin alaisuudessa. Hänen tittelinsä oli taloudellisen kehityksen koordinaattori, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että Michelle pääsi läheisiin suhteisiin Chicagon liikemaailman huippujen kanssa. Hänelle muodostui maine kovana mutta reiluna työntekijänä, ja jotkut suhtautuivat häneen pelon¬sekaisella kunnioituksella. Tämä nainen tiesi, mitä hän halusi.

Michellen kautta Barack sai yhteyden Daleyn organisaation tärkeimpiin ihmisiin. Michellen hoitaessa isokenkäiset Barack solmi kontakteja tavallisiin naapurustoihin ja nuoriin poliittisiin aktivisteihin Public Alliesissa.  Se oli valtakunnallinen yhteisö, joka pyrki ohjaamaan yksityisellä sektorilla toimivia nuoria yhteiskunnan palvelukseen. Toisena tavoitteena oli luoda pieni poliittinen aktivistien armeija sekä Chicagoon että USA:n rannikoiden suuriin metropoleihin.

Kaikki Michellen ja Barackin tekemä työ tähtäsi laajaan verkostoitumiseen, joka myöhemmin mahdollistaisi jopa mahdottomana pidetyn tempun: mustan miehen presidenttiyden. Nyt presidentin virasta ei vielä puhuttu, mutta tiukan työnjaon tehnyt nuori pariskunta oli kuin hyvin öljytty poliittinen kone – tosin vasta voittokulkunsa alussa. Nousu vaatisi työskentelyä hiki hatussa.

Michelle ja Barack menivät naimisiin 3. lokakuuta 1992 noin 130 kutsuvieraan edessä. Barackin henkinen isähahmo, värikäs ja kiistelty pastori Jeremiah Wright, vihki heidät Trinity United Church Of Christ -kirkossa, jossa pariskunta oli käynyt monesti kuuntelemassa Wrightin saarnoja.

28-vuotias Michelle oli pukeutunut olkapäät paljastavaan valkoiseen hääpukuun ja pitkiin hansikkaisiin. Hiukset oli sidottu taakse nutturalle, ja korvissa roikkuivat valkeat pisaranmuotoiset korvakorut. Huntu verhosi Michellen pään takaosan ja niskan kauniisti.

Myös Barack näytti viimeisen päälle tyylikkäältä. Hänellä oli smokki, valkoinen solmuke ja valkoinen kukka rintapielessään. Kenialaisten kutsuvieraiden heimopuvut ja kaavut loistivat kirkon penkkiriveillä monissa väreissä, kun taas Michellen äiti Marian oli pukeutunut hillitysti mustavalkoisiin.

Michellen vanha ystävä ja kaaso Santita Jackson lauloi morsiamen astellessa käytävää pitkin alttarille. Morsiusparin ilmeistä näki, että he kuuluivat yhteen. ”He ovat niin paljon enemmän yhdessä kuin koskaan erikseen”, totesi Michellen ex-kollega lakifirmasta. Juhlapäivän perään Michelle ja Barack lähtivät häämatkalle Kaliforniaan, jossa he ajelivat pitkin rantateitä ikkunat levällään ja ihailivat maisemia.
Kuherruskuukauden jälkeen edessä oli paluu arkeen ja muutto

Michellen äidin luo. Vasta puolen vuoden päästä Obaman pariskunta pääsi vihdoin muuttamaan omaan kotiinsa, jossa olikin jo huomattavasti mukavampi asustella – viihtyvyyden takasi kahdensadan neliömetrin tila. Rauhallisella alueella sijaitsevan kolmikerroksisen rivitalon alakerta-asunto oli lähellä järvenrantaa ja Chicagon yliopiston kampusta, jossa Barack opetti nyt sivutoimisesti perustuslakioikeutta. Iltaisin Michelle ja

Barack kutsuivat luokseen silmäätekeviä ystäväpariskuntia, jotka saivat ihailla pariskunnan valokuvia, maalauksia ja matkamuistoja
Keniasta tai Havaijilta.

Onnellisesta alusta huolimatta avioelämä ei osoittanut ruusuilla tanssimiseksi Michellelle, joka oli tottunut saamaan kaiken, mitä hän halusi. Pian häiden jälkeen Michelle ja Barack alkoivat yrittää lasta, mutta se ei ottanut onnistuakseen. Aluksi Michelle ei ollut huolissaan, mutta kun yrittämistä oli jatkunut vuoden, hän hätääntyi. Voisiko hän saada lapsia ollenkaan?

Michellen mieltä painoi sekin, että elämä oli käynyt yksinäiseksi, sillä Barack oli töidensä takia yhä vähemmän kotona ja Michelle joutui pyörittämään arkea itsekseen. Lisäksi Barack oli täysin huoleton rahan suhteen, ja hän oli jo kuluttanut muistelmakirjastaan saadun ennakon, vaikka kirja oli jo kaksi vuotta aikataulusta myöhässä.

Järjestelmällinen Michelle ymmärsi talouden päälle ja hoiti kodin kirjanpidon. Barack oli optimisti, Michelle taas skeptinen pessimisti. Kun Barack tolkutti, että he selviäisivät taloudellisesta ahdingostaan ja valtavista opintolainoistaan, Michelle ei ollut siitä yhtä varma. Häntä oli alkanut myös pänniä se tosiasia, ettei Barack nähtävästi oppisi ikinä siivoamaan lattialla lojuvia sukkiaan, housunkahvoihin ripustettuja housujaan tai ympäriinsä leviteltyjä sanomalehtiään ilman jatkuvaa huomauttelua.

Michelle eli jonkinlaista etsikkoaikaa. Hän mietti, minkälainen työ tekisi hänet onnelliseksi ja missä hän voisi muuttaa maailmaa paremmaksi. Michelle päätti lähteä pois pormestari Daleyn alaisuudesta, sillä bisnesyhteisön palvelu oli alkanut muistuttaa hänen pestiään asianajotoimistossa.
Barackille tämä sopi hyvin, sillä hän halusi profiloitua uudistusmielisenä poliitikkona, eikä siihen kuvioon sopinut veljeily Daleyn koneiston kanssa.

Aviomies järjesti taas vaimonsa asiat: poliittisten aktiivien yhteisö Public Allies etsi toimitusjohtajaa, ja paikka sopi Michellelle erinomaisesti. Pian Michelle osoittautui vieläkin tehokkaammaksi työssään kuin Barack. Portit rikkaiden hyväntekijöiden rahapusseille
aukesivat, ja Michelle tajusi olevansa pian hyvää pataa

Chicagon harmaiden eminenssien kanssa – ihmisten, joilla oli ihmeellisen paljon valtaa siihen nähden, että he onnistuivat pysyttelemään piilossa kansalta. Michelle otti myös paljon nuoria työntekijöitä siipiensä suojaan ja kasvatti katu-uskottavaa verkostoaan yhä suuremmaksi.

Michelle seurasi vierestä, kuinka Barack kamppaili yhä kirjaongelmansa kanssa. Jotain olisi tehtävä, sillä kustantaja luopui sopimuksesta vuonna 1993. Barackin agentti Jane Dystel hoiteli asian nopeasti, ja uusi kustantaja löytyi, mutta vielä piti löytää aikaa kirjoittamiselle. Michelle ja Barack päättivät ottaa palkatonta vapaata ja lentää sivistyksen tavoittamattomiin Balille, jotta mies voisi kirjoittaa kirjansa.

Pariskunta palasi kuitenkin kotiin puolityhjin käsin. Takaraja lähestyi, joten Barackin oli pyydettävä kirjoitusapua naapuriltaan Bill Ayersilta. Bill ja hänen vaimonsa Bernardine Dohrn olivat olleet 1960- ja 1970-luvuilla pahamaineisia poliittisia radikaaleja, mutta jostain syystä Michelleä ja Barackia ei haitannut se tosiasia, että naapurit olivat johtaneet aikoinaan

Vietnamin sodan vastaista Weather Underground Organization -ryhmää. Kommunistinen WUO oli räjäyttänyt kolmisenkymmentä pommia USA:n hallintorakennuksissa ja pankeissa, minkä takia Ayers ja Dohrn olivat piilotelleet FBI:ltä aikoinaan vuosia.

Michellellä ja Barackilla oli ollut muitakin radikaalisti ajattelevia tuttuja, ja eniten heitä kiinnosti Bill Ayersissa se, että hän osasi kirjoittaa. Kun Ayers suostui tarjoamaan naapurilleen kirjoitusapua, opus saatiin vihdoin valmiiksi. Unelmia isältäni julkaistiin vuonna 1995, ja pienehköstä
10 000 kappaleen myynnistä huolimatta se sai positiiviset arviot.

Michelle säteili ylpeyttä miehestään, kun Valerie Jarrett piti yhdet kirjan julkaisua juhlistavista kutsuista hienostoasunnossaan. Michelle hääri huoneessa samalla kun Barack kirjoitteli omistuskirjoituksia kirjojen sisäsivuille. Mutta kun kutsuilla alettiin supista Barackin mahdollisesta pyrkimisestä osavaltion senaattiin, Michellen hymy hyytyi.

Huhut olivat kyllä totta, mutta Michelle ei ollut miehensä suunnitelmista iloinen. Hänen mielestään Barackin olisi pitänyt tähdätä paljon korkeammalle, liittovaltion tasolle, jossa oli vain sata senaattoria ja todellista valtaa. Tai sitten Barackin pitäisi jäädä kokonaan politiikasta ja takoa rahaa lakimiehenä. Vaikka Barack kuunteli yleensä vaimoaan, nyt hän teki poikkeuksen. Michelle joutuisi sietämään sen, että Barack asettuisi ehdokkaaksi Illinoisin senaattorivaalissa.

Yksi Unelmia isältäni -kirjan tehtävistä oli esitellä Barackin rennompi puoli. Hän ei edes sensuroinut kirjasta huumeidenkäyttöään, vaikka Michellen mielestä niin olisi kannattanut tehdä. Michelle oli jo pitkään kuunnellut Barackin huolestunutta puhetta siitä, ettei tämä olisi joidenkin äänestäjien mielestä ”tarpeeksi musta”. Ehkäpä Yhdysvaltain vanhinta korkeakoulua käynyt havaijilaispoika, jolla oli liian oppinut puhetapa ja valkoinen äiti, ei vetoaisi kaikkiin mustaihoisiin äänestäjiin.

Mutta siinä Michelle voisi auttaa: kun äänestäjille kerrottaisiin, että Barackin vaimo oli molempien vanhempiensa puolelta musta nainen, joka oli asunut lapsuutensa Chicagon South Sidessa, he todennäköisesti antaisivat miehelle mahdollisuuden. Barack pyrki osavaltion senaattoriksi, ja Michellen tehtävä pitkän esivaalikampanjan aikana oli osallistua erilaisille kahvikutsuille tai illallisille silmäätekevien kanssa ja hurmata mahdolliset lahjoittajat vaalikampanjan rahoittajiksi. Barack selviytyi ehdokkaaksi, ja näytti siltä, että hänellä olisi mahdollisuudet päästä senaattiin asti.

Vaikka Michelle ja Barack toimivat vahvasti tiiminä, yhteistä romanttista aikaa jäi urapainotteisen arjen kylkeen olemattomasti. Se kuormitti Michelleä. Lisäksi pariskunta oli yrittänyt saada lasta jo kaksi vuotta, eikä mitään kuulunut. Barack tuntui uppoutuneen urasuunnitelmiinsa niin vahvasti, ettei hän tajunnut, kuinka onneton ja yksinäinen Michelle toisinaan oli.

Opintolainataakka ei pienentynyt millään, ja kotiin tultuaan Barack näytti odottavan, että likaiset sukat ja alusvaatteet katoaisivat lattioilta itsestään. Märät pyyhkeet jäivät kiireen takia lojumaan kylppärin lattialle, vessanrengas jäi pystyasentoon, likaiset kahvikupit ja lautaset puolestaan tiskialtaaseen. Michelle painui pehkuihin aina kymmenen aikoihin, kun taas Barack valvoi kahteen asti yöllä ja kehtasi vielä kuorsata nukahdettuaan Michellen viereen.

Obamat olivat saaneet hiljattain huonoja uutisia: Barackin äiti Ann oli kuolemansairas, sillä hänellä oli syöpä, joka oli levinnyt kohdusta munasarjoihin. Michelle painosti miestään lähtemään Havaijille katsomaan äitiään. Hän pelkäsi, ettei Barack ehtisi nähdä äitiään enää hengissä, mikäli tämä odottaisi liian kauan. Barack ei kuitenkaan kuunnellut vaan lykkäsi matkaa ja painoi töitä päivästä toiseen – Ann kun väitti voivansa hyvin.

Michelle oli kuullut tämän tarinan ennenkin. Hänen isänsäkin oli vakuutellut olevansa kunnossa juuri ennen kuolemaa. Barack kuitenkin viivytteli, mikä johti väistämättömään: Ann kuoli marraskuussa 1995, ja Barack joutui syyllisyyden valtaan. Michelle ja Barack matkustivat Havaijille hautajaisiin ja ripottelivat rakastetun äidin ja anopin tuhkat valtamereen.

Keväällä 1996 Michelle oli jo hyvin onneton. Vauvaa oli yritetty neljä vuotta tuloksetta. Lääkäri sanoi, että 32-vuotiaan Michellen työstressi saattoi vaikuttaa hedelmällisyyteen. Vaikka Michelle oli kunnianhimoinen uranainen, kaikkein tärkeintä elämässä oli hänen mielestään tulla äidiksi. 60-tuntinen työviikko Public Alliesilla ei tehnyt Michelleä onnelliseksi ainakaan, jos se esti lapsensaannin.

Michelle päätti ottaa lopputilin ja vaihtaa kevyempään työpaikkaan. Pian hän siirtyi tekemään töitä Chicagon yliopistolle, ja tällä kertaa hänen tittelinsä oli opiskelijapalvelujen apulaisdekaani. Michellestä tuli myös ensimmäinen yhteiskuntasuhteiden ja yhteiskuntapalvelujen johtaja.

Arjen stressi helpotti, mutta elämä oli silti melko yksinäistä työpaikan ulkopuolella. Barack valittiin osavaltion senaattiin 1997, mikä tarkoitti sitä, että hän alkoi reissata osavaltion pääkaupunkiin Springfieldiin neljä kertaa viikossa. Snobin mainetta vastaan taisteleva mies oli niin uppoutunut työhönsä, ettei hänellä riittänyt Michellelle aikaa kuin viikonloppuisin, jos silloinkaan.

Michelle vietti säännöllistä elämää ja yritti pitää itsensä puuhakkaana yksinäisyydestä huolimatta. Siinä auttoivat hyvät ystävät, äiti, kuntosali, televisio ja mukava työ. Mutta lapsensaanti painoi yhä takaraivossa, ja Michelle mietti, pitäisikö hänen ja Barackin turvautua lopulta adoptioon tai hedelmöityshoitoihin. Kello tikitti.

33-vuotias Michelle avasi raskaustestin paketin jo ties kuinka monetta kertaa ja tutkaili pian tikkuun muodostuneita viivoja. Mitä ihmettä? Näytti siltä, että... tulos olisi... positiivinen! Michellen piti varmistua asiasta, ja hän varasi heti ajan lääkäriin.

Barack oli jälleen työmatkalla, kun hänen puhelimensa soi ja Michelle kertoi uutiset: yhdeksän kuukauden kuluttua heille syntyisi lapsi. Barackin riemulla ei ollut rajoja, ja ikionnellinen Michelle alkoi katsella kauppojen henkareissa roikkuvia vauvanvaatteita uusin silmin. Nyt pelon oli voittanut toivo. Hänestä tulisi sittenkin äiti. Ehkäpä parisuhteeseenkin löytyisi uusi taso vanhemmuuden ansiosta.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.