OSA 1/4: Vuodet 1964–1989. Michelle Obaman nousu Valkoisen talon emännäksi on amerikkalainen unelma, jonka toteutumiseen monet eivät uskoneet vielä muutamia vuosia sitten. 

”Miche, tavoittelet jotain olematonta”, vitsaili 17-vuotias koripallolupaus Craig Robinson pikkusiskolleen, kun tämä ei tuntunut kelpuuttavan ketään opiskelukavereista poikaystäväkseen. Puolitoista vuotta nuorempi Michelle LaVaughn Robinson oli voimakastahtoinen tyyppi, ja isoveljen mielestä näytti pahasti siltä, että Michelle pureksi miehet kappaleiksi ja sylkäisi heidät ulos heti huomattuaan, ettei yksikään sulhaskandidaateista ollut isän veroinen mies.
Michelle hermostui isoveljen arviosta. Hänhän vain etsi pojissa älykkyyttä, ahkeruutta ja jonkin verran sisua. Oliko se muka liikaa vaadittu? Oikea mies löytyisi vielä jonakin päivänä, ja kun hän tulisi vastaan, Michelle tietäisi sen kyllä. Typeryksiä hän ei aikoisi sietää. Sitä paitsi koulu oli hoidettava kunnolla, eikä kukaan poika voisi tulla yliopiston ja urasuunnitelmien tielle, vaikka tämä olisi kuinka erityislaatuinen. 
Nuori Michelle oli harvinaisen päättäväinen tapaus, ja kun hän jotain päätti, se piti. Rankka työmoraali, kova kunnianhimo, urasuunnitelmat ja aviomiehen malli olivat peräisin Michellen työväenluokkaiselta isältä. Fraser Robinson III ajatteli, että tahdonvoima voisi viedä ihmisen mihin vain. Samaa mieltä oli myös Michellen äiti Marian, joka oli aina pitänyt lempeydestään huolimatta tiukkaa kuria ja järjestystä kotonaan.
Äiti ja isä olivat opettaneet Michellen luottamaan itseensä, pitämään puolensa koulussa ja kyseenalaistamaan asioita. ”Muistakaa aina kunnioittaa opettajianne, mutta älkää epäröikö kysellä heiltä. Älkää antako edes meidän vain ilmoittaa teille totuuksia. Kysykää meiltä miksi”, Marian tapasi sanoa lapsilleen. Hän huomasi ilokseen Michellessä piirteitä, joita hänessä itsessään ei ollut. Michelle oli synnynnäinen johtajatyyppi, joka seisoi huikeasta 182 sentin pituudestaan huolimatta tikkusuorassa ja ylväänä ikäistensä joukossa. Nuori tyttö uskalsi olla asioista usein eri mieltä kuin muut, mutta silti hänestä pitivät lähes kaikki.
 
Michelle oli osoittanut monipuolista lahjakkuutta jo pienenä, vaikkei hän ollutkaan aivan isoveli Craigin tasolla. Seitsemästoista tammikuuta 1964 syntynyt Michelle oppi lukemaan jo nelivuotiaana, tosin hieman vastentahtoisesti, sillä hän ei olisi jaksanut keskittyä äitinsä opetustuokioihin. Robinsonin perheen jälkikasvulla oli etulyöntiasema moniin muihin Chicagon työväenluokan lapsiin nähden, sillä isä Fraser ja äiti Marian ymmärsivät koulutuksen tärkeyden. He olivat jopa valmiita uhraamaan oman hyvinvointinsa sen eteen, että lapset saisivat heitä paremman koulutuksen ja pääsisivät aikuisina kunnon töihin. 1960-luvun Chicagossa se ei ollut mustaihoiselle väestölle itsestäänselvyys, pikemminkin päinvastoin. 
Michellen perhe ei ollut varakas. Juuri ennen tytön syntymää oli kuitenkin tapahtunut käänne parempaan: isä Fraser oli saanut pestin Chicagon vesilaitokselta, minkä takia äiti Marian oli pystynyt jäämään sihteerintöistä kotiin lapsia hoitamaan. Syy siihen, minkä takia isä oli saanut turvallisen ja jatkuvan työn kaupungilta, oli selvä, joskaan perhe ei ole puhunut asiasta juurikaan jälkeenpäin. Lähes kolmekymppinen Fraser Robinson joutui tekemään arvokompromissin, jotta hän saisi varman työpaikan ja elättäisi perheensä. 
Noihin aikoihin Chicagoa hallitsi demokraattipormestari Richard Daleyn johtama korruptoitunut valtakoneisto, yksi aikansa väkivaltaisimmista ja rasistisimmista poliittisista armeijoista Yhdysvalloissa. Kuten moni muukin paikallinen, myös Michellen isä joutui hyväksymään Daleyn koneiston mafiamaiset pelisäännöt ja menemään mukaan ruohonjuuritason toimintaan saadakseen vakituisen työn ja edes jonkinlaiset etenemismahdollisuudet urallaan. Työpaikat ja politiikanteko kun kulkivat tuolloin käsi kädessä.
Fraserista tuli vaalipiirin päällikkö, vapaaehtoinen puoluetyöntekijä, jonka tehtävänä oli saada oma naapurusto äänestämään oikeita ihmisiä rodusta riippumatta. Puolue oli oikea, sillä Fraser oli sitoutunut demokraatti, mutta koneiston toimintatavat eivät miellyttäneet häntä. Pormestari Daley halveksi mustia ja halusi selvästi jatkaa rotuerottelua hamaan tulevaisuuteen. Daleyn miehet pelottelivat mustia työpaikkojen tai muiden oikeuksien menetyksillä, jos nämä eivät toimisi halutulla tavalla. Daleyn mielestä ”neekerit”" äänestäisivät aina demokraatteja, sillä ”he tiesivät, mitä heille tapahtuisi, jos he eivät tekisi niin”.
Michellen isän piti huolehtia piiripäällikkönä naapurustostaan ja kasvattaa luottamusta siihen, että demokraatit hoitaisivat asiat parhaalla mahdollisella tavalla. Fraser kuunteli ihmisten huolia ja auttoi heitä pulmatilanteissa, jos katujen kunnossapidossa ilmeni ongelmia. Fraserin kaltaisten kapteenien avulla koneisto sai tavalliset ihmiset kiitollisiksi siitä, että heidän hyvinvoinnistaan huolehdittiin, vaikka oikeasti kaikilla olisi ollut siihen oikeus. 
Michellen perheessä isän piiripäällikön työ näkyi siinä, että poliittinen luottamustehtävä vauhditti hänen uraansa. Hanttihomma tehnyt vesilaitoksen asemamies sai viidessä vuodessa kolme ylennystä, ja käyttöinsinöörinä hän teki jo tuplatiliä alkuun nähden. Vaikka Michellen isä ei turvautunut piiripäällikkönä väkivaltaan tai uhkailuun, tytär näki korruptiota melko läheltä. Hän ymmärsi jo nuorena, että suuri osa poliitikoista oli lahjottavissa, ja skeptisyyden katkaisisi vasta vuosia myöhemmin herra nimeltä Barack Obama.
 
Michelle oppi oma-aloitteiseksi ja toimeliaaksi jo pikkutyttönä. Päivää ennen lastentarhan aloittamista äiti toi hänelle ja Craigille herätyskellot. ”Te saatte ottaa vastuun omasta elämästänne. Teidän on katsottava, että nousette ylös ja saatte ajan riittämään aamiaista ja lähtövalmisteluja varten”, äiti ohjeisti lapsiaan. Aamu-uninen Michelle ylipuhui veljensä nykimään hänet hereille vasta, kun vessa olisi vapaa. Nokkela manipuloija sai tahtonsa läpi – kuten yleensäkin.
Michelle oli kuusivuotias, kun vaurastunut Robinsonin perhe muutti pienestä South Parkwayn vuokra-asunnosta varakkaammalle asuinalueelle South Shoreen. Uusi koti sijaitsi Michellen tädin omistaman kaksikerroksisen, vinokattoisen ja punatiilisen bungalowin yläkerrassa. Tilaa oli amerikkalaisella mittapuulla melko vähän, yhteensä noin 90 neliötä. Äidillä ja isällä oli oma makuuhuone, ja tilava olohuone jaettiin kolmeen osaan ohuilla vaneriseinillä. Yksi koppimaisista looseista oli Michellen huone, toinen Craigin ja kolmas erillinen opiskelutila.
South Shoren kaupunginosaan muutti paljon muitakin mustia perheitä, sillä uusi laki oli kieltänyt kaikenlaisen syrjinnän asuntokaupoissa. Pian Michelle joutui ihmettelemään veljensä kanssa, minkä takia valkoihoiset naapurit ja koulukaverit muuttivat yksi toisensa perään pois kadulta. Äiti ja isä totesivat, etteivät mustaihoiset olleet nähtävästi heille tarpeeksi hyviä naapureita. Rasismi oli  Chicagossa kovaa, mutta vanhemmat opettivat Michellelle, ettei hän saisi ikinä määritellä itseään sen mukaan, mitä muut ajattelivat. Se riittäisi, että Michelle keskittyisi olemaan niin hyvä ihminen kuin hän voisi olla.  
Vaikka valkoinen väki pakeni, Michellen naapuruston palvelut säilyivät ennallaan. Pikkulapset elivät turvallista elämää, ja kotiäitien hallitseman korttelin pihoille saattoi aina jättää polkupyörän murehtimatta sen varastamista. Michellen lapsuus afrikkalais-amerikkalaisen yhteisön sisällä oli mukavaa aikaa myös siksi, että Robinsonien kotona kävi paljon ystäviä ja sukulaisia. Televisiosta katsottiin urheilua, takapihalla pidettiin grillijuhlia ja stereoissa soivat Motown-tähtien hitit ja jazz.
Toisin kuin suurin osa afrikkalais-amerikkalaisista perheistä, Robinsonin perhe ei ollut uskonnollinen, joten kirkossa Michelle kävi vain harvoin. Äiti opetti Michellelle ja Craigille arvoja pikemminkin patistamalla molemmat kotitöihin, ja Michellen viikkolistaan kuuluivat kylpyhuoneen siivous lauantaisin sekä tiskivuorot tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin. 
Kun Michelle leikki pihapiirissä naapurin lasten kanssa, hänen luontaiset johtajankykynsä ja taipumuksensa pomottamiseen näkyivät heti. Michelle halusi aina voittaa ja inhosi häviämistä. Craig joutui antamaan siskolleen etumatkaa Monopolissa ja muissa lautapeleissä, jotta Michelle jatkaisi pelaamista. Kun sisarukset leikkivät toimistoa, Michelle halusi olla sihteeri. Liikemiestä esittävä Craig ei saanut lopulta tehdä mitään, sillä järjestelmällinen Michelle halusi tehdä kaikki asiat isoveljen puolesta. Michellen oma huone oli hyvin pieni, mutta tyttö mahtui ”kokkailemaan” pienen leluhellansa äärellä mukavasti. Useimmiten hän leikki valko- ja tummaihoisilla Barbie-nukeillaan, Kenillä ja Barbie-autolla.
Joskus Michelle kävi isovanhempiensa luona Etelä-Carolinassa, jossa kesäaurinko paahtoi kuumasti, hiekkateiden pöly juuttui kurkkuun ja sammakoiden kurnutus sekä heinäsirkkojen siritys kuuluivat sisälle asti öisin. Michellen isänisä Fraser Robinson II oli ylpeä älykkäästä ja puhetaitoisesta suvustaan. Pappa tuhahteli tyytymättömään sävyyn, että mikäli hänen isänsä tai isänisänsä olisivat olleet valkoisia, he olisivat voineet olla pankinjohtajia. Mutta aina kun Fraser Robinson II ajoi Michellen kanssa Friendfield-nimisen plantaasin rautaportin ohi, hän pysyi vaiti. Fraser II ei koskaan maininnut Michellelle, että hänen oma isoisänsä oli joskus ollut orjana tilalla. Niistä asioista ei puhuttu lapsille.
 
Kun Michelle meni kouluun, hän alkoi tuoda kotiin parhaita koearvosanoja. Vanhemmat olivat opettaneet, että vain A ja B olivat toivottavia tuloksia. Välkky tyttö hyppäsi isoveljensä tavoin suoraan ykkösluokalta kolmannelle. Kotitalon alakerrassa asuva täti oli pianonsoitonopettaja, ja hän inspiroi Michelleä. Joka päivä koulun jälkeen tyttö soitti itsekseen pianoa monta tuntia.
Michelle halusi tehdä vanhempansa ylpeiksi, ja jos supersankari-isä joutui joskus torumaan tytärtään, pelkkä katse tai ”olen pettynyt” -kommentti sai Michellen kyyneliin. Michelle tiesi, kuinka lujasti isä teki töitä perheensä eteen, eikä hän halunnut mistään hinnasta pettää isän luottamusta. Michellellä oli kuitenkin suuri suu, ja joskus äiti Marian joutui kurittamaan häntä ruumiillisesti. Kodin tiukasta vaatimustasosta huolimatta vanhemmat kohtelivat Michelleä rakastavasti ja kehuivat häntä yhtenään. Tytöstä kasvoi itsevarma nuori nainen, joka uskalsi kyseenalaistaa auktoriteettinsa ja huomauttaa aina, jos hän tai joku hänen koulukavereistaan koki vääryyttä.
Michelle oli kymmenenvuotias, kun hänet hyväksyttiin Bryn Mawrin peruskoulun lahjakkaiden lasten koulutusohjelmaan. Se tiesi ranskan opiskelua ja ekstratunteja biologiassa. Michelle huomasi pian, etteivät kaikki lapset saaneet leikellä pikkueläimiä kappaleiksi laboratorioissa kuten hän. Jotkut tulivat vieläpä rikkinäisistä perheistä. Michelle tajusi, että hänen olisi puhuttava ”kahta kieltä” tullakseen toimeen myös vähempiosaisten lasten kanssa. Hän vältti liiallista erottumista joukosta: älykkyydellä ei kannattanut rehennellä niiden lasten edessä, joilla oli vaikeuksia kotona.”On oltava viisas näyttämättä viisaalta”, Michelle päätteli.
Lahjakas tyttö aloitti high schoolin 13-vuotiaana juuri perustetussa Whitney M. Young Magnet High Schoolissa. Kouluja olisi löytynyt lähempääkin, mutta vanhempien mielestä puolentoista tunnin bussi- ja junamatkat kannattivat, sillä koulu oli hyvätasoinen. 
Yksi Michellen parhaista ystävistä oli noihin aikoihin Santita Jackson, pastori Jesse Jacksonin tytär, joka oli myös kotoisin Michellen kotikulmien läheltä. Kaverukset olivat koulussa tiivis parivaljakko, ja monet ajattelivat, että heistä saattaisi vielä tulla jotakin suurta. Luokkatoverit ihailivat muotitietoista ja kaunista Michelleä. Hän oli poikkeuksellisen fiksu tyyppi, joka näytti saavan aina vaivattomasti tahtonsa läpi. Michelle kuitenkin pänttäsi kokeisiin hiki hatussa, eikä hän saanut arvosanoja puoli-ilmaiseksi kuten Wall Street -uraan tähtäävä Craig. Michelle vertasi itseään menestyneeseen veljeensä ja halusi olla ainakin yhtä hyvä.
 
Äiti ja isä olivat laittaneet Craigin Mount Carmelin high schooliin, jossa tästä tuli yksi koulunsa kaikkien aikojen parhaista koripallotähdistä. Michelle ei innostunut koripallosta, vaikka hänessä olisi ollut ainesta pelaajaksi huikean pituutensa ja urheilullisuutensa puolesta. ”Pitkät naiset voivat tehdä muutakin”, hän sanoi. Michelle ei tehnyt mitään käskystä tai siksi, että muut pitivät sitä sopivana. Koripallon sijasta Michelle halusi harrastaa balettia, ja hän jatkoi pianonsoittoa lukioikäisenäkin.
Monet pojat olisivat olleet teini-ikäisestä Michellestä kiinnostuneita. Hän oli kaunis, älykäs, sosiaalinen ja lahjakas tyttö, joka ei kuitenkaan antanut poikien sekoittaa suunnitelmiaan. Edes puolentoista vuoden katkonainen seurustelu perhetuttava David Upchurchin kanssa ei vakuuttanut Michelleä, vaikka hän pitikin paljon isäänsä muistuttavasta viiksiniekasta. David ei tuntunut ottavan tulevaisuuttaan riittävän vakavasti, joten Michelle päätti, ettei päättäjäistanssipartnerista voisi tulla hänen elämänsä miestä.
Isä oli asettanut Michellen riman kenties turhankin korkealle. Fraser Robinson III ei koskaan valittanut, vaikka hän oli sairastunut MS-tautiin ja yritti huolehtia kahden lapsensa koulutuksesta velkaantumisen uhalla. Michelle oli seurannut jo muutaman vuoden ajan, kuinka isä joutui heräämään joka aamu aikaisin ehtiäkseen töihin ajoissa. Kropan kangistuminen hidasti jo isän liikkumista ja aamutoimia, mutta minkä kepeillä kävelevä mies hävisi työkavereilleen liikkuvuudessa, hän voitti sisukkuudessa.
Sisukas oli Michellekin. Vaikka Craigin menestys loi hänelle paineita, pikkusisko myös hyötyi veljestään. Kun Michelle pääsi high schoolin loppuun, hän halusi jatkaa opintojaan collegessa. Craig opiskeli New Jerseyssä sijaitsevassa Princetonissa, ja Michelle halusi loikata perään. Siitä tuskin oli haittaa, että isoveli oli yksi itärannikon eliittikoulujen tunnetuimmista koripallotähdistä. Tai siitä, että Michelle oli kovanaama. Hän haki Princetoniin, vaikka high schoolin opintoneuvojien mukaan hänen todistuksensa ja pääsykoepisteensä eivät riittäisi huippuyliopistoon.
Päättäväisyys palkittiin jälleen, ja 17-vuotias Michelle hyväksyttiin kouluun vuonna 1981. Michelle oli lahjakas ja kunnianhimoinen työmyyrä, mutta hyväksyminen johtui myös siitä, että amerikkalainen yhteiskunta yritti korjata pikkuhiljaa niitä vääryyksiä, joita mustaihoiset kansalaiset olivat joutuneet kokemaan läpi historian. Erilaiset vähemmistöjä tukevat ohjelmat auttoivat mustaihoisia oppilaita pääsemään kouluihin, vaikkeivät heidän todistuksensa olisi täyttyneet huippuarvosanoista. Michelle oli terävä tyyppi, mutta muutamaan otteeseen hän sattui myös olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Näin kävi nytkin.
 
Princeton oli 17-vuotiaalle tytölle tyrmistys. Uudessa koulussa mustaihoiset oppilaat muodostivat vain pienen porukan, eikä Michelle sulautunutkaan enää joukkoon entiseen malliin. Hän koki olevansa vähemmistöä ensimmäistä kertaa elämässään. Lisäksi mustaihoisia oppilaita syrjittiin monin tavoin. Valkoihoisilla opiskelijoilla oli yleensä enemmän rahaa, ja työläisperheen tytär katseli vierestä, kuinka rikkaiden lapset ajelivat BMW:llä kampuksen parkkipaikalle. Monilla Michellen tuntemilla perheenisilläkään ei ollut varaa luksusautoihin, heidän lapsistaan puhumattakaan. Michelle ei kehdannut kertoa mustien syrjinnästä kotipuolessa, sillä huippuyliopiston lukukausimaksut velkaannuttivat hänen vanhempiaan jatkuvasti lisää.  
Michellen ensimmäinen huonetoveri oli valkoinen tyttö. Catherine Donnellyn äiti ei hyväksynyt sitä, että hänen tyttärensä jakaisi huoneensa mustaihoisen opiskelijan kanssa, ja äiti yritti salaa järjestää Catherinelle toista huonetoveria. Se ei kuitenkaan onnistunut. Michelle ei edes tiennyt asiasta, sillä Catherine kertoi tarinan häpeillen vasta vuosien päästä.
Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen huonetoverit vaihtuivat perinteisen tavan mukaan, ja Michelle ja Catherinekin muuttivat asuinjärjestelyjään. Michelle vieraantui muutenkin yhä enemmän valkoihoisista opiskelijatovereistaan. Hän huomasi, ettei hänen kaltaisiaan oppilaita hyväksyttäisi koulun elitististen ruokaklubien jäseniksi. Ruokaklubit määrittelivät koulun sosiaalisen hierarkian, ja mustat oppilaat tuntuivat olevan siinä hyvin alhaalla. He pyörivät omissa sosiaalisissa ympyröissään Third World Centerissä, yliopiston ei-valkoisille opiskelijoille perustetussa kerhossa, jonka alentava nimi loukkasi osaa jäsenistä.
”Kolmannen maailman keskus” oli ulkoisesti vaatimaton rakennus, josta tuli Michellen henkinen ja fyysinen tukikohta kampuksella. Syöminen oli Third World Centerissä halvempaa kuin elitistiklubeilla, ja opiskelijat hengailivat tiilikerholla myös vapaa-aikanaan ja järjestivät siellä keskenään iltajuhlia.
Third World Centerissä eli TWC:ssä oltiin yhtä suurta perhettä, mutta Michelleä loukkasi sosiaalinen hyljeksintä, jota hän kohtasi kerhon ulkopuolella. Princetonin aikana Michelle kävi läpi myös identiteettikriisin. Oliko hän hylkäämässä juurensa ja afrikkalais-amerikkalaiset arvonsa täällä valkoisten hallitsemassa koulussa? ”Joskus tunnen olevani vierailija kampuksella, aivan kuin en oikeastaan kuuluisi sinne”, hän kirjoitti myöhemmin 21-vuotiaana päättötutkielmassaan.
Jo Chicagossa Michelle oli huomannut, että monet ihmiset uskoivat mustien kykyihin vähemmän kuin valkoisten. Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna tähän. Princeton oli tehnyt Michellen tietoisemmaksi mustasta ihonväristään kuin mitä hän oli koskaan aikaisemmin ollut. Yhdysvallat oli valkoisten maailma. ”Nämä rakenteet ohjaavat minut edelleen pysyttelemään vain yhteiskunnan periferiassa, ilman että minusta tulisi koskaan sen täysivaltaista jäsentä”, Michelle kirjoitti mieli synkkänä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että reilun 23 vuoden kuluttua hän vaikuttaisi periferian sijaan Washington DC:n ytimessä, Valkoisessa talossa. Vuonna 1985 Michelle piti moista ajatusta vielä kaukaisena fantasiana.
 
Michelle vuokrasi kolmen muun mustaihoisen tytön kanssa niukasti kalustetun asunnon. Vaikka porukka ei kuulunut Princetonin rikkaaseen nuorisoon eikä heidän kotonaan ollut edes televisiota, opiskelukaverit hengailivat mielellään Michellen Stevie Wonder -levykokoelman sekä rapin tai r&b:n rytmien äärellä. Tytöt vaihtoivat keskenään kampuksen juoruja ja kikattelivat hysteerisesti.
Michelle oli porukan ahkera ja työteliäs aamuvirkku, joka pukeutui aina himpun verran paremmin kuin muut. Rahaa ei ollut tuhlattavaksi, mutta Michelle oli jo varhain viehättynyt muodista, kauniista vaatteista ja elämän pienestä luksuksesta. Hän osti mieluummin laadukkaan laukun harvoin kuin kymmenen halpaa kassia joka vuosi, eikä hän suostunut ikinä laittamaan vanhempiaan maksumiehiksi, vaikka se tietäisi pitkällistä säästämistä. Raha oli tiukalla myös vanhemmilla, joille Michellen ja Craigin opiskelut tulivat kalliiksi. ”Vuoden lopussa limusiinit tulivat hakemaan toisia, kun minä ja veljeni kannoimme pahvilaatikkojamme rautatieasemalle”, Michelle muisteli Princetonin-aikoja myöhemmin. 
Michelle tiedosti, että Princetonin-opinnot nostaisivat hänet samaan etujen maailmaan rikkaiden kakaroiden kanssa. Hän kuitenkin päätti, että hän ajaisi tulevaisuudessa aina mustaihoisen väestön asemaa eikä nauttisi työnsä hedelmistä keskittymällä pelkästään oman hyvinvointinsa lisäämiseen. Hän muuttaisi maailmaa parempaan suuntaan.
Michellestä tuli pikkuhiljaa maltillinen ihmisoikeusaktivisti. Hän ei osallistunut apartheidin vastaisiin mielenosoituksiin, sillä kahakat saattoivat johtaa vaikeuksiin tai jopa pidätyksiin. Rajuus ei ollut koskaan Michellen tyyliä. Mielenosoituspuuhien sijaan hän toimi hillitymmin liittymällä TWC:n johtokuntaan ja keskittymällä taitavaan verkostoitumiseen.
Parikymppinen nainen luki pääaineenaan sosiologiaa ja sivuaineenaan afrikkalais-amerikkalaisuuden tutkimusta. Hän solmi ystävyyssuhteita koulun lahjakkaimpiin oppilaisiin ja tutustui myös veljensä Craigin kautta jatkuvasti uusiin ihmisiin. Aktiivisuutta osoitti sekin, että Michelle otti osaa kahteen TWC:n muotinäytökseen, jotka järjestettiin varainkeruuta varten. Hän pöyhkeili catwalkilla niin kanarialinnunkeltaisessa asussa kuin punaisessa samettimekossa TWC:n iltapäiväkerhotoiminnan ja Etiopian avustussäätiön hyväksi.
 
Vaikka Michelle teki koulutyönsä aina etuajassa, hän osasi viettää myös normaalia nuoren tytön opiskelijaelämää. Parin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana hän ei kuitenkaan käynyt yksilläkään treffeillä, eikä poikaystäväkokelaita ilmaantunut myöhemminkään jonoiksi asti.
Craig epäili, että se johtui hänestä: ehkä pojat pelkäsivät tunnettua koripallotähteä eivätkä uskaltaneet siksi lähestyä pikkusiskoa. Jos joku poika oli kiinnostunut Michellestä, tyttö lähetti tämän pelaamaan koripalloa isoveljensä kanssa. Pelityyli kertoi ihmisestä paljon, ja Craigin arviot pojista vaikuttivat Michellen mielipiteisiin vahvasti. Hyvin harvat kaverit pääsivät edes toisille treffeille määrätietoisen nuoren naisen kanssa. Craig harmitteli, että se oli varmasti isän syytä. Kukaan ei ehkä vetäisi hänelle vertoja Michellen silmissä. Pikkusiskoon oli vaikea tehdä vaikutusta.
Kun opintojen viimeinen vuosi Princetonissa alkoi, Michelle alkoi miettiä toden teolla tulevaisuuden uravalintojaan. Hän oli jo järjestänyt itselleen kesätyöpaikan chicagolaisessa oikeusaputoimistossa, ja hän tahtoi jatkaa koulutustaan vielä oikeustieteellisessä. Vain oikeustieteellinen tutkinto voisi auttaa häntä todella parantamaan mustan yhteisön oloja tulevaisuudessa.
Kaikkien mielestä Michelle ei ollut sydämestään asianajaja. TWC:n johtaja, jonka poikaa Michelle toisinaan kävi hoitamassa, näki Michellessä ensisijaisesti huolehtijan ja kanssaihmisten auttajan. Czerny Brasuell ei olisi voinut kuvitella Michelleä juristiksi. Mutta kun Michelle ryhtyi johonkin, hänen päätään oli vaikea kääntää. Vuonna 1985 Michelle valmistui cum laude -arvosanalla Princetonista, ja kun vanhemmatkin näyttivät 21-vuotiaan kalliille koulutussuunnitelmalle vihreää valoa, kävi selväksi, että seuraava pysäkki olisi Massachusettsin kuuluisa Harvardin yliopisto.
Uusi yliopistokampus toisti saman kaavan, jolle Michelle oli nyrpistänyt nenäänsä Princetonissa: suurin osa rikkaiden kakaroita, vähemmistö mustaihoisia, kova kilpailu ja kyynärpäätaktikointi opiskelijoiden kesken sekä selvä jako hyväosaisten ja huonompiosaisten välillä. Michelleä ärsytti se, että monet ajattelivat hänen kuuluvan ”mustaan kiintiöön”, jonka vuoksi koulun yleistä tasoa olisi jouduttu alentamaan. Hän ei antanut asian silti haitata. Hän oli mustaihoinen ja loistava. Sitä paitsi hän oli tullut tänne pistääkseen hihat heilumaan.
 
Michelle liittyi pian kampuksen johtavaan mustien opiskelijoiden järjestöön, Black Law Student Associationiin. Hän myös kirjoitti juttuja BlackLetter Law Journaliin, etnistä tasa-arvoa ajavaan yliopistolehteen. Michellellä oli kuitenkin mielessään myös paljon asioita, jotka eivät liittyneet millään tavalla rotuasioihin. Hän ei halunnut leimautua vihaiseksi mustaksi naiseksi, jonka identiteetti määriteltäisiin vain rodun perusteella. Silti Michelle ei halunnut hypätä valkoistenkaan puolelle ja kirjoittaa valkoisten dominoimaan Harvard Law Review -lehteen. Hassua kyllä, hänen tulevasta miehestään Barackista tulisi vielä Harvard Law Review’n päätoimittaja.  Nyt Barack ei kuitenkaan vielä opiskellut yliopistossa. Luiseva mutta komea nuorimies astuisi kampuksen nurmikolle ensimmäisen kerran vasta muutaman kuukauden jälkeen siitä, kun häntä kolmisen vuotta nuorempi Michelle valmistuisi.
Michelle teki töitä oikeusaputoimistossa ja auttoi monin tavoin Bostonin köyhää afrikkalais-amerikkalaista väestöä. Opiskelujen lähestyessä loppuaan hän sinetöi tulevaisuutensa ja meni kesätöihin suureen Sidley & Austinin lakifirmaan, johon hän oli solminut henkilökohtaisia suhteita. Tämä olisi paikka, jossa hän tapaisi tulevan miehensä. Lakifirma tarjosi Michellelle töitä ja 70 000 dollarin aloituspalkan. Opintolainoista velkaantunut 24-vuotias nainen otti tarjouksen vastaan valmistuttuaan vuonna 1988. Hän alkoi tienata jopa enemmän rahaa kuin hänen vanhempansa olivat koskaan ansainneet yhteensä. 
Michellen päättäväisyys ja kunnianhimo näkyivät siinä, että oltuaan lakifirmassa viikon hän pyysi päästä työskentelemään immateriaalioikeusryhmään ja sai tahtonsa läpi. Ryhmän asiakkaita olivat kaikenlaiset julkkikset, televisiotuotantoyhtiöt, levytuottajat, panimot, urheilijat ja mainostoimistot. Michelle valitsi ryhmän kuitenkin jännittävien puitteiden sijaan siksi, että se oli pieni – näin hän pääsisi nousemaan urallaan nopeammin. Yksi työkavereista luonnehti Michelleä kunnianhimoisimmaksi kollegaksi, jonka hän oli koskaan tavannut. Tämä osasi vaatia hyviä asiakkaita ja saikin niitä. 
Kaikki eivät pelkästään pitäneet siitä, että Michelle uppoutui työhönsä. Muiden perheenjäsenien mielestä lakifirmasta näytti tulleen koko Michellen elämänsisältö. Nainen posotti täyttä höyryä eteenpäin niin rankasti, että veli, äiti ja isä pelkäsivät hänen jäävän lopulta yksin. Michelle itse ei ollut huolissaan. Kyllä se mies vielä löytyisi. ”Tämä on minun elämäni. Te saatte luvan lakata huolehtimasta minusta”, hän vakuutti. Kuinka ollakaan, miesten mies ilmestyi näköpiiriin yllättävän pian. 
 
”Barack Obama? Mikä helvetin nimi on Barack Obama?” Michelle kysyi työkavereiltaan haastavasti ja seisoi käsi lantiolle asetettuna. ”Kuka antaa lapselleen nimeksi Barack Obama?” hän ihmetteli. Lakifirman kollegat olivat supisseet jo muutamia päiviä nuoresta, hyvännäköisestä ja lahjakkaasta miehestä, jonka oli määrä aloittaa pian kesäapulaisen työt Sidley & Austinilla. Päivän puheenaihe oli kuulemma eksoottista syntyperää oleva Harvard-opiskelija, juorujen mukaan myös leppoisa tyyppi ja ylivoimaisen älykäs mies.
Yhtiön vanhempi osakas Newton Minow kehui Barackia muiden joukossa vuolaasti. Minown mielestä nuoren miehen esittelykirje oli ollut ”runollinen”. Positiivisista supinoista huolimatta Michelle ei ollut innoissaan siitä, että hänet oli määrätty kyseisen herra Obaman ohjaajaksi. Ei Michellellä ollut erityisesti aikaa paimentaa ketään keltanokkaa. Työkavereihin teki näköjään vaikutuksen kuka tahansa musta mies, jolla oli puku ja työpaikka, mutta Michelle oli skeptinen. Hän oli käynyt treffeillä aika monien mustien miesten kanssa, ja heistäkin oli puhuttu vastaavalla tavalla kuin Barackista. ”Ajattelin, että hän oli yksi noista liukkaista tyypeistä, jotka osasivat puhua suoraan ja tehdä vaikutuksen ihmisiin”, Michelle on muistellut myöhemmin.
Michelle tutki Barackin cv:tä jo etukäteen. Se oli vaikuttava. Ennen Harvardin oikeustieteellistä Barack oli käynyt collegen, josta pari vuotta Kalifornian Occidentalissa ja loput New Yorkin yksityisessä Columbia-yliopistossa. Hän oli matkustellut ympäri maailmaa ja tehnyt kansalaisjärjestötyötä. Kaikesta huolimatta 27-vuotias kaveri vaikutti jotenkin nörtiltä. Kuka sitä paitsi asui lapsuutensa Havaijilla? Michelle päätti joka tapauksessa olla ohjattavalleen mukava, sillä se kuului hänen tehtäväänsä.
Kun Barack astui ensimmäisenä työpäivänään Sidley & Austinin 47. kerroksen lakitoimistoon, hän ihastui 25-vuotiaaseen Michelleen heti. Nainen nauroi kirkkaasti, ja hän oli kaunis ja pitkä, korkokengissä jopa 188-senttisen Barackin mittainen. Michellekin tutkaili Barackia päästä varpaaseen. Tämä oli söpömpi kuin hän oli kuvitellut.
Lounastunnilla Michelle päätti viedä Barackin syömään tutustuakseen tähän paremmin. Uudet tuttavat istuivat ravintolapöydän vastakkaisilla puolilla, ja muotinuken maineessa oleva Michelle mulkoili Barackin räikeää ja huonosti istuvaa urheilutakkia. Hmm, miinusmerkki. Toinen miinus siitä, että Barack sytytti tupakan hänen nenänsä edessä. Silti miehessä oli jotain kiinnostavaa. Hän puhui lapsuudestaan Havaijilla, kenialaisesta isästään ja valkoisesta kansasilaisäidistään.
Tarinat nuoruuden Indonesian-vuosista sekä huumori ja itseironia purivat Michelleen, joka huomasi olleensa Barackin suhteen väärässä. Mies osasi selvästi nauraa itselleen, eikä hän ollut lainkaan ylpeä, kuten Michelle oli aluksi kuvitellut.
Toisin kuin monet menestyneet miehet, Barack osasi kuunnella, mikä imarteli Michelleä kovasti. Mies ei puhunut vain itsestään tai rahasta. Hänen kanssaan keskustelu ohjautui pikemminkin perheeseen, ystäviin ja mustaan yhteisöön, jonka olojen parantaminen oli molemmille erittäin tärkeää. Aivan hiljattain Barack oli vieläpä pyörinyt Michellen vanhempien kotitalon ympäristössä muutaman vuoden ajan yhteisöorganisaattorin työssään. Tuolloin Barack oli yrittänyt luoda mustista seurakunnista suurta ja yhtenäistä voimaa yhdellä Chicagon kovimmista alueista, joka sijaitsi lähellä Michellen kotikulmia – tämä tunsi sieltä myös paljon silmäätekevää väkeä. Pariskunnalla synkkasi heti, mutta silti Michelle ajatteli olevansa ensisijaisesti tämän viehättävän uuden tuttavuuden ohjaaja ja ystävä, ei enempää. 
Barack tajusi, kuinka kuuma pakkaus hänen edessään istui. Hän haluaisi Michellen itselleen. ”Minun on laitettava taikuuteni peliin”, hän ajatteli. Jo muutaman päivän kuluttua Barack ilmestyi Michellen huoneeseen ja ilmoitti: ”Minun mielestäni meidän pitäisi mennä treffeille.” Michelle oli otettu saamastaan huomiosta. ”Ei käy”, hän sanoi silti napakasti ja jatkoi: ”Oikein mukava kuulla, mutta minä en ole kiinnostunut tapailemaan ketään juuri nyt.”
Michelle mietti hiljaa mielessään, miltä näyttäisi, jos osaston ainoat mustaihoiset tyypit alkaisivat seurustella keskenään. Se olisi jotenkin... mautonta. Ei hän voinut. Michelle piti Barackista hyvin paljon, mutta hän vastusteli silti tämän jatkuvaa flirttiä. Vasta kuukauden päästä tapahtuisi jotain, mikä muuttaisi Michellen mielen.
 Jatkuu seuraavassa numerossa.
Äiti ja isä olivat opettaneet Michellen pitämään puolensa ja kyseenalaistamaan asioita.
Michelle ymmärsi jo nuorena, että suuri osa poliitikoista oli lahjottavissa.
Valkoihoiset naapurit ja koulukaverit muuttivat yksi toisensa perään pois kadulta.
Välkky tyttö hyppäsi suoraan ykkösluokalta kolmannelle.
Princetonissa Michelle koki olevansa vähemmistöä ensimmäistä kertaa elämässään.
Michelle oli jo varhain viehättynyt kauniista vaatteista ja elämän pienestä luksuksesta. 
Harvat kaverit pääsivät toisille treffeille määrätietoisen nuoren naisen kanssa.
Perheenjäsenien mielestä lakifirmasta näytti tulleen koko Michellen elämänsisältö.
Michelle tutkaili Barackia päästä varpaaseen. Tämä oli söpömpi kuin hän oli kuvitellut.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.