Lue Outi Keskevaarin kirjoittamaa jatkokertomusta netissä.

osa 1/10

Poika ilmestyi kuin tyhjästä. Tyttö etsi mansikoita ja käveli pellonpiennarta katse maahan luotuna, kun hän yhtäkkiä näki silmäkulmastaan elämänsä likaisimmat paljaat varpaat.

He katselivat toisiaan sähköaidan yli pitkän tovin.

Tyttö roikotti mansikoilla täytettyjä heinänkorsia käsissään. Hänellä oli auringonkeltainen mekko, joka oli käynyt hänelle liian lyhyeksi, ja pojalla haalistuneet sortsit ja sininen t-paita, joka oli hänelle vähintään yhtä pieni kuin mekko oli tytölle. Jotenkin vaistomaisesti tyttö tiesi, että hän oli pukeutunut vanhaan, mukavaan mekkoonsa sen vuoksi, että oli vierailulla maalla mummolassa, mutta pojalla oli liian pieni paitansa siksi, ettei hänellä ollut muuta.

”Mä uskallan pissata sähköaitaan”, poika sanoi. ”Uskallatko sä?”

Tyttö katsoi aitaa ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen. Se oli tehty vanhoista katkaistuista heinäseipäistä, joita oli lyöty maahan reilun parin metrin välein. Tolpalta ja valkoiselta johtimelta toiselle kulki yksi rautalanka.

Tyttö kallisti päätään ja yritti miettiä, miten pissaisi rautalangalle. Tasapainoilemalla tolpan päällä?

Etsimällä aidan vierestä korkean kiven?

Poika seurasi hänen katsettaan ja ajatuksiaan ja puhkesi virnistykseen.

”Vitsi, onneksi mä en ole tyttö.”

”Ai koska sitten sulla ei olis mahdollisuutta saada sähköiskuja pissaamalla?”

Poika mietti asiaa hetken.

”Ei kun sitten mä en pystyisi todistamaan, että mä uskallan pissata.”

Tyttö nyökkäsi. Asiassa piili selvästi jokin tyhmä logiikka.

Poika kumartui sähköaidan ali ja kurotti kätensä kohti suurta mansikkaa. Hänen paidanhelmansa nousi pitkälle selkään. Tyttö vetäisi terävästi henkeä. Pojan koko selkä oli täynnä mustelmia ja juomuja. Osa jäljistä oli vielä verisiä, osa selvästi vanhempia.

Poika kuuli äänen ja nousi nopeasti. Hän ojensi mansikan tytölle, joka pujotti sen heinään. Sitten he seisoivat taas eri puolilla aitaa ja katsoivat toisiaan. Pojan katseessa oli uhmaa ja hän kohautti olkapäitään. Tyttö seisoi hiirenhiljaa.

”Pekkaaaa!”

Huuto kuului pojan takaa, jossa vanhan puutalon hilseilevä sininen seinä pilkotti pusikosta. Poika hätkähti. Uhmakas ilme katosi hänen kasvoiltaan, ja hetken hän katsoi tyttöön kuin apua pyytäen.

Sitten hän kääntyi kannoillaan ja katosi lepikkoon kuin jänis.

”Tsin, tsin!” Hanna kohotti kuoharilasinsa ja kilautti sen yhteen kahden muun lasin kanssa.

Elli katsoi Paulaa ja häntä nopeasti silmiin skoolatessaan, mutta siirsi sitten katseensa takaisin skannaamaan Storyvillen alakerran tarjontaa. Hän oli jo moneen kertaan ehtinyt julistaa, ettei se ollut tänään kummoista. Hanna ja Paula vilkaisivat toisiaan ja pyörittivät silmiään.

Elli heilautti uskomattoman paksuja punaisia hiuksiaan ja siemaisi lasistaan. Hän oli kehittänyt eleen huippuunsa. Hiukset lennähtivät kuin sampoomainoksen hidastetussa kuvassa ja täyteläiset huulet supistuivat viettelevästi ottamaan vastaan kuplivan juoman. Elli nielaisi ja kosketti sen jälkeen punaista ylähuultaan kielenkärjellään.

Hanna oli nähnyt esityksen tuhanteen kertaan, mutta seurasi silti ihaillen. Elli huomasi hänen katseensa ja iski silmää.

”Nielaise ja nuolaise”, Elli opasti Hannaa ja Paulaa. ”Kaksi sanaa, jotka toimii melkein joka tilanteessa.”

Hanna ja Paula sulkivat silmänsä ja peittivät korvansa käsillään. ”Liikaa infoa”, he huusivat yhteen ääneen.

Elli vilautti heille keskisormeaan. Sitten kolmikko kikatti iloisesti ja skoolasi uudelleen.

”Amatsoneille”, he lausuivat yhdestä suusta.

Hanna näki syrjäsilmällään, että heitä vilkuiltiin uteliaasti viereisestä pöydästä. Hän mietti hetken, miltä he mahtoivat näyttää ulkopuolisen silmin: kaksi koripalloilijan pituista, isohiuksista, satakiloista leidiä ja heidän keskellään hän, korkeissa saapikkaissaan nipin napin 165-senttinen, hoikka nainen lyhyiksi nyrhityissä vaaleissa hiuksissaan. Ei, häntä ei parhaalla tahdollakaan voinut kutsua amatsoniksi.

Eikä hän ollutkaan. Amatsonit oli Ellin, Paulan ja heidän yhtiökumppaninsa Timon yhteisen pr-toimiston nimi. Yritys ei ollut iso, mutta sillä oli vakaa asiakaskunta. Kun tänään alkuillasta oli alettu juhlia firman pikkujouluja, (taatusti kaupungin ensimmäisiä ja parhaita, oli Elli julistanut tervetuliaispuheessaan), toimisto oli ollut tupaten täynnä kuoharilaseja kanniskelevia ihmisiä, vaikka oli marraskuun alkupuolen arki-ilta.

Hanna hymyili katsoessaan Elliä ja Paulaa. Hänelle ei ollut yllätys, että kun juhlaporukka oli pikkuhiljaa illan mittaan kutistunut, jäljelle olivat jääneet juuri he kolme, Amatsonit ja heidän kolmas pyöränsä. Elli ja Paula ja Hanna olivat olleet erottamaton kolmikko siitä saakka, kun olivat istahtaneet peräkkäisiin pulpetteihin yläasteen ensimmäisenä koulupäivänä parikymmentä vuotta sitten.

Hanna hätkähti. Kaksikymmentä vuotta, tosiaan. He alkoivat olla vanhoja ämmiä. Kolme surkeaa sinkkua.

Kolme surkeaa sinkkua.

Tai ehkä kaksi. Elliä ei voinut oikein mitenkään kutsua surkeaksi. Juuri nyt Elli toisti hiukset, huulet, kielenkärki -näytelmänsä, ja tällä kertaa esitys ei mennyt hukkaan. Tyylikäs nelikymppinen pukumies lähestyi heidän pöytäänsä hypnotisoitu katse silmissään.

Hanna vilkaisi Paulaa ja puri huultaan, ettei olisi nauranut ääneen. Paula nojautui hänen korvansa lähelle ja kuiskasi: ”Käynksmä usein täällä?”

Mies ehti heidän viereensä. Hän puristi tuoppiaan rystyset valkoisina ja hymyili hetken autuaasti, ennen kuin muisti puhua.

”Hei, mikä meno, onks kivaa, voinksmä tarjota teille tytöille jotain?” hän posotti yhteen hengenvetoon irrottamatta katsettaan Ellin rinnoista.

”Vasen ottais GT:n ja oikea valkovenäläisen”, Elli vastasi.

”Täh?” Mies siirsi viimein katseensa Ellin kasvoihin.

Elli huokaisi turhautuneena, nousi ja ojentautui koko 180 sentin pituuteensa. Hänen musta mekkonsa paljasti runsaasti rintoja ja reittä ja nuoli reheviä muotoja häpeilemättä. Elli nappasi miehen käsipuoleensa ja vei tämän tanssilattialle niin, että jalat eivät juuri osuneet lattiaan.

”Punapuupäänaaraan soidinmenot ovat yksinkertaiset mutta tehokkaat”, Paula luennoi. Hän toimi sivutöinään tv:n luontodokumenttien lukijaäänenä, joten efekti oli täydellinen. Hanna purskahti nauramaan.

”Naaras kiinnittää uroksen huomion heiluttamalla punaista töyhtöään, jonka jälkeen reviirin muut naaraat saattavat vain todeta, että pesintä ei tällä kertaa onnistu.”

”Ne joutuvat lausumaan hyvästit munille”, Hanna pisti väliin ja irvisti saman tien anteeksipyytävästi. ”Sori, tosi huono.”

”Urokset poikkeavat ulkonäöltään täysin naaraista”, Paula jatkoi. ”Tämän tietyn soidinalueen uroksille tyypillistä on valkoinen rinta, jossa kulkee ohut yksivärinen ja kuviollinen raita.”

Hanna ja Paula siemaisivat kuoharilasinsa tyhjiksi. ”Kumman vuoro?” Paula kysyi.

”Itse asiassa Ellin vuoro”, Hanna vastasi. He vilkaisivat tanssilattialle, jossa Elli oli painanut pukumiehen pään tiukasti rintojensa väliin. Mies hymyili autuaasti aina noustessaan vetämään henkeä.

”Snorkkeli olis hyvä”, Paula kommentoi.

”Mä menen sinne tiskille”, Hanna huokaisi.

Elli kävi halaamassa heitä nopeasti saatuaan takkinsa narikasta. Pukumies odotti ovella ja kaivoi portsarille tippiä kamelinkarvaulsterinsa taskusta. Kun hän huomasi heidän katsovan, hän vaihtoi nopeasti vitosen setelin kaksikymppiseen.

”Mä en tiennyt, että joku vielä käyttää tollasia takkeja”, Paula sanoi ja haukotteli niin, että leuat olivat mennä sijoiltaan.

”Ai onko kamelit rauhoitettuja nykyään?” Hanna nauroi.

”Kamelinkarvahattu. Miehille joiden ajatukset kulkevat omia polkujaan”, tokaisi Elli ja vilkutti heille lähtiessään kohti ovea. ”Mä soitan aamulla ja kerron kaiken.”

”Mulla on akku loppu”, Hanna huusi ystävänsä perään.

”Ja mun kännykkä hukkuu taksiin”, säesti Paula.

Elli ehti kääntyä ja näyttää heille kieltään, ennen kuin ovi sulkeutui pariskunnan perässä. Mies talutti Elliä, joka käveli korkeissa koroissaan hieman huojuen. Kaksikko katosi Töölön syövereihin.

”Mennäänkö grillin kautta?” Hanna ehdotti kiskottuaan oman takkinsa päälleen ja kiedottuaan kaulaliinan kolmesti kaulansa ympäri.

”Tietysti”, Paula sanoi.

Grillille kiemurteli pitkä jono, joka kuhisi ja huojui ja kinasteli humalaansa ja rasvaisen ruuan himoaan. Hanna ja Paula asettautuivat hännille ja hätistelivät innokkaimmat juopuneet kimpustaan.

Talvi oli tehnyt aikaisen hyökkäyksen Helsinkiin. Pari viikkoa kestänyt vesisade oli muuttunut suoraan pakkaseksi, ja tänään he olivat baarista toiseen siirtyessään nähneet taksin ikkunasta, miten ensilumi oli alkanut sataa kaupungin ylle. Nyt lumisade oli tauonnut, mutta kaupunki oli valkoinen. Valot heijaistuivat lumipeitteestä niin, että ensimmäisen kerran viikkoihin oli melkein valoisaa.

Paula näpytteli kännykkäänsä ja vaipui hiljaisuuteen. Hanna katseli ystäväänsä hetken.

”Kännilukko”, hän tokaisi.

”Hmphm”, Paula tuhahti ja laittoi puhelimen nopeasti villakangastakkinsa taskuun.

”Timo?” Hanna kysyi.

”Hmphm.”

”Mikäs se teidän tilanne oikein on?”

”Ei ole mitään tilannetta.”

Hanna antoi asian olla. Amatsonit oli ollut olemassa viisi vuotta, ja melkein koko viiden vuoden ajan Paulalla oli ollut suhde työkaverinsa Timon kanssa. He rakastivat aidosti toisiaan, mutta valitettavasti Timo oli niitä miehiä, jotka käyttivät löysiä vakosamettihousuja ja pyöreitä, kilpikonnanluisia silmälasinkehyksiä eivätkä koskaan jättäneet perhettään lähteäkseen toisen naisen matkaan.

Paulan teoria tosin oli, ettei Timo kerta kaikkiaan uskaltanut jättää vaimoaan Mariannea. Tämä olisi sen jälkeen tehnyt kaikkensa, että heidän elämänsä olisi helvettiä.

Humala oli vienyt ihmisten kyvyn tehdä mitään päätöksiä nopeasti. Jono mateli tuskastuttavan hitaasti kohti grillin luukkua. Hanna harkitsi luovuttavansa, mutta roskaruuan tuoksu oli jo tehnyt tehtävänsä.

Makkaraperunat tai kuolema. Sitä paitsi hän ei ollut koko päivänä syönyt kuin annoksen salaattia ja vuohenjuustopiirakkaa Amatsonien juhlissa.

”Mä olen vähän huolissani Ellistä”, Paula sanoi äkkiä.

”Jostain erityisestä syystä vai siksi vaan, että se on oma itsensä?” Hanna kysyi nauraen, mutta vakavoitui nopeasti kun huomasi, että Paula oli tosissaan.

”En mä tiedä, onko se muuttunut. Ei kai. Ja silti...”

Paula rypisti kulmiaan ja työnsi karanneen tumman hiussuortuvan takaisin piponsa alle. ”Ja silti?”

”Noissa sen yhden yön jutuissa alkaa olla vähän epätoivoinen sävy”, Paula sanoi lopulta.

”Ehkä mä olen muuttunut, aikuistunut tai jotain, tai ehkä maailma on muuttunut, mutta mä olen jotenkin alkanut pelätä, että Elli saa vielä pahasti turpaansa. Äläkä kysy, että psyykkisesti vai fyysisesti. En mä tiedä. Varmaan mä pelkään, että molemmilla tavoilla. Toi ei vaan ole turvallista.”

Hanna kuunteli ystävänsä purkausta hämmentyneenä. Pakkanen ja Paulan sanat puhalsivat kuoharihuurut tiehensä ja hän tunsi olonsa äkkiä vesiselväksi. Hän näki Paulan silmistä, että tämänkin iloinen humala oli mennyttä.

Elli oli pari vuotta sitten eronnut pitkästä suhteesta, jossa häntä oli kohdeltu kuin saastaa. Mies (hänen nimeään ei yhteisestä sopimuksesta ikinä sanottu ääneen) ei koskaan lyönyt, mutta onnistui polkemaan Ellin itsetunnon niin maahan, että tämä oli – omien sanojensa mukaan – telttaan pukeutunut, masentunut mastodontti.

Sitten Paula oli saanut tarpeekseen. Eräänä iltana hän oli kutsunut Hannan ja Ellin luokseen parille viinilasilliselle – tai itse asiassa pullolliselle – ja juotettuaan Ellin huppeliin hän oli pakottanut tämän riisumaan muodottoman paitapuseron ja säkkimäisen hameen ja pukenut tämän yhteen omista mekoistaan. Lehmuksenvihreässä, hihattomassa mekossa oli ollut pohjepituinen helma, joka oli tuonut esiin Ellin sääret, ja taitava leikkaus, joka oli korostanut rintoja ja tehnyt taikoja vyötärölle.

Hanna ei koskaan unohtaisi ystävänsä ilmettä, kun tämä lopulta oli seisonut peilin edessä meikattuna, hiukset pöyheinä ja mekko päällään. Sillä hetkellä Elli oli itkenyt viimeiset kyyneleensä miehen-jonkanimeä-ei-mainita takia (”Miten se kusipää onnistui viemään multa tämän naisen?”) ja heti perään pari onnen kyyneltä (”Tervetuloa takaisin, Elli-kulta!”).

Ja sitten he olivat tietysti suunnistaneet yökerhoon. Sinä iltana Elli oli syntynyt uudelleen. Hän oli hehkunut aivan kuin joku olisi sytyttänyt valon hänen sisäänsä, ja miehet olivat parveilleet hänen ympärillään. Illan lopuksi Elli oli valinnut heistä nuorimman ja komeimman ja viettänyt tämän kanssa villin yön.

Sen jälkeen hän oli viettänyt lukemattomia samanlaisia öitä, mutta ei koskaan saman miehen kanssa kahta kertaa.

”Elli kuitenkin vaikuttaa onnelliselta”, Hanna sanoi pitkän hiljaisuuden päätteeksi.

”Vaikuttaako”, Paula heitti takaisin.

Hanna vaikeni uudestaan. Mutta vaikka hän kuinka mietti asiaa ja pyöritteli mielessään Ellin käytöstä ja sanoja viime ajoilta, hän ei keksinyt ystävästään mitään uutta tai erilaista. Elli juhli usein ja rankasti, pukeutui seksikkäästi, iski miehiä oikealta ja vasemmalta, oli valmis käymään koko Kamasutran läpi joka yö ja kehräsi kuin kissa kertoessaan kokemuksistaan seuraavana päivänä. Hän kutsui lempiyökerhojaan karkkikaupoiksi, koska ”niistä saa juuri sellaisia irtokarkkeja mitä milloinkin tekee mieli”.

Hanna otti Paulan käsikynkkään, kun he siirtyivät taas yhden askeleen lähemmäs grillin luukkua.

”Kuule”, hän sanoi. ”Ettet sä nyt vaan tulkitse Elliä liikaa, koska et ikinä itse haluaisi tai voisi elää niinku se?”

”Voi olla. Kuten mä jo sanoin, ehkä kyse on siitä, että mä olen vihdoin viimein kasvanut aikuiseksi. Ja suoraan sanottuna, mun mielestä Ellinkin olis aika kasvaa.”

Paula tönäisi häntä ystävällisesti kylkeen. ”Eikä se pahaa tekisi sullekaan.”

”Mulle?” Hanna puuskahti. ”Ja millähän tavalla mä en sitten ansaitse aikuisen luokitusta?”

”Sähän olet pohjimmiltasi ihan samanlainen kuin Elli, paitsi että se paneskelee ympäri kaupunkia ja sä leikit nunnaa. Sä et halua kiinnittyä kehenkään, et suostu myöntämään, ettet ole enää parikymppinen, et suostu muuttamaan siitä surkeasta opiskeluaikojen vuokrayksiöstä ja käyt pesemässä pyykkisikin äitis luona.”

”Auts”, Hanna nauroi. ”Osu ja uppos. Paitsi että älä unohda, että mä saan nyt putkirempassa oman pesukoneliitännän.”

Itse asiassa hänen olisi tehnyt mieli kysyä, miten aikuista oli roikkua kiinni suhteessa, joka ei ikinä johtaisi mihinkään ja josta oli aiheutunut vuosien varrella vähintään yhtä paljon sydänsurua kuin iloa. Miten aikuista oli näprätä puhelintaan aamuöisessä nakkikioskin jonossa siinä toivossa, että toisen naisen aviomieheltä olisi tullut viesti?

Mutta hän ei ehtinyt tehdä kysymyksiään, sillä jono liikahti eteenpäin ja viimein oli heidän vuoronsa. Tai itse asiassa oli turha puhua enää jonosta, sillä heidän takanaan ei ollut ketään. Hanna tilasi rasittuneen näköiseltä myyjältä makkaraperunat ja Paula tuplahampurilaisen, ja heti kun nainen oli työntänyt paketit luukusta heidän puolelleen, tämä toivotti hyvät yöt ja sulki koppinsa.

Hanna ja Paula juttelivat niitä näitä syödessään. Kummallakaan ei ollut enää halua jatkaa aiempaa keskustelua.

Hannan makkaraperunoissa alkoi jo pohja häämöttää, kun heidän viereensä kadun varteen pysähtyi tumma farmariauto. Sähköikkuna aukesi äänettömästi, ja keski-ikäinen mies venytti niskaansa kuskin paikalta heitä kohti.

”Mihin päin tytöt on menossa?” mies hymyili. ”Kelpaisko kyyti?”

”Ei kiitos”, Paula vastasi kohteliaasti. ”Mä otan kyllä ihan taksin.”

”Ja mulla on kävelymatka”, Hanna sanoi ja osoitteli muovihaarukallaan epämääräisesti Hesperianpuiston suuntaan.

”Mä pääsin just yövuorosta”, mies jatkoi lannistumatta.

”Ajelen joskus tätä kautta tsekkaamassa, josko löytyis joku kyytiin. Lisätienestiä se on pienikin raha. Mä vien kahdellakympillä teidät mihin tahansa. Tai no en siis Rovaniemelle, mutta tähän lähialueelle.”

”Kiitos mutta ei kiitos” Paula sanoi päättäväisesti.

Mies kohautti olkapäitään ja alkoi sulkea ikkunaansa.

”Hyvät yöt sitten vaan”, hän toivotti, ennen kuin lasi meni kokonaan kiinni. Saman tien hän kaasutti tiehensä.

”Vitsi, oliskohan pitäny tarttua tarjoukseen?” Paula huokaisi vilkaistessaan taksitolpan suuntaan. Siellä ei ollut enää jonoa, mutta ei ollut taksejakaan. Koko lähiravintoloista purkautunut humalainen konkkaronkka oli haihtunut kuin savuna ilmaan.

Samalla hetkellä kulman takaa tuli musta Volvo taksikyltti katolla loistaen. Kuski hidasti taksitolpan kohdalla, mutta havaittuaan sen tyhjäksi hän aikoi jatkaa matkaansa pysähtymättä.

”Hei!” huusi Paula ja alkoi juosta kohti tolppaa hampurilaisenjämät kädessään. Taksi pysähtyi kuuliaisesti.

”Hei, kultsi, kiitos kivasta illasta! Soitellaan huomenna”, Paula kääntyi sanomaan Hannalle taksin vierestä.

Sitten hän tunki loppuhampurilaisen kerralla suuhunsa, työnsi ketsuppiset paperit tolppaan kiinnitettyyn roskikseen ja istahti takapenkille vetäen oven kiinni perässään.

Hanna katsoi, miten taksin takavalot katosivat kohti Mannerheimintietä. Sitten hän onki viimeiset makkaranpalaset styrox-rasiasta ja pudotti astian roskikseen.

Hän kiristi kaulaliinaansa, nosti hupun päähänsä ja lähti kävelemään kohti väliaikaista kämppäänsä. Paulan pilkkaamassa vuokrayksiössä Torkkelinmäellä oli putkiremontti paria päivää vaille valmis. Hanna oli asunut pahimman vaiheen äitinsä tuttavan kämpässä Hesperianpuiston laidalla ja maksanut oleskelustaan toimimalla kissavahtina. Aluksi hänellä oli ollut ikävä omaa asuntoaan, mutta nyt hän ajatteli paluuta jo hieman ristiriitaisin tuntein. Torkkelinmäki oli ihana ja kämppä mukava, mutta totta oli, että hän oli asunut siinä vuokralla jo yli kymmenen vuotta ja se oli käynyt hänelle toivottoman pieneksi. Kaikki olivat pitäneet häntä hulluna, kun hän ei edes putkiremontin iskiessä muuttanut pysyvästi pois.

”Mutta se on halpa ja kiva”, Hanna mutisi puoliääneen kävellessään.

Töölönkatu oli täysin autio ja aamuyö hiljainen. Oli alkanut taas sataa lunta hiljakseen, ja kaikki äänet olivat vaimenneet kuin koko kaupunki olisi kiedottu pumpuliin.

Ehkä siksi tumma farmariauto pääsi ajamaan salaa aivan hänen viereensä. Hanna havahtui vasta, kun aiemmin kyytiä tarjonnut mies avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos. Enää hän ei hymyillyt.

”Huora”, mies sähisi ilkeä irvistys huulillaan. ”Mä opetan sut kieltäytymään kyydistä.”

Hanna pysähtyi kuin seinään. Tämä ei voinut olla totta. Hän katsoi nopeasti ympärilleen; ketään ei näkynyt. Kaupunki ei olisi voinut olla autiompi, vaikka siellä olisi räjähtänyt ydinpommi sillä aikaa, kun hän oli baarissa.

Hanna tukahdutti nousevan paniikin ja jatkoi matkaansa puolijuoksua. Auto seurasi hitaasti hänen rinnallaan.

”Huora!” mies huusi uudestaan.

Hanna kiristi tahtia, mutta ei juossut vielä tosissaan. Hän säästi parhaimman vauhtinsa siihen, jos mies nousisi autosta ja yrittäisi hänen kimppuunsa. Jos hän lähtisi nyt paniikissa säntäilemään, tyypin olisi helppo seurata häntä autolla ja juoksuttaa hänet läkähdyksiin.

Hän mietti kännykkäänsä, mutta se oli ties missä ylisuuren käsilaukun uumenissa tai jossain sen monista sivutaskuista. Puhelimen kaivaminen hidastaisi häntä ja haittaisi keskittymistä. Kaatuminen oli viimeinen asia, mitä hän nyt tarvitsi, ja jalkakäytävä oli jäinen vastasataneen lumen alla. Sitä paitsi puhelin saattaisi vain provosoida miestä eikä apu kuitenkaan ehtisi paikalle tarpeeksi nopeasti, jos tämä päättäisi tehdä jotain.

Samassa auto kaasutti hänen edelleen ja pysähtyi kadunkulmaan. Pelko käänsi Hannan vatsaa. Hän ehti sekunnin murto-osan harkita, pitäisikö hänen kääntyä ympäri ja juosta niin lujaa kuin pääsisi, mutta ennen kuin hän ehti päättää mitään, tapahtui jotain yllättävää. Sen sijaan että ovi olisi auennut ja ahdistelija astunut ulos, auto seisoikin vain pari sekuntia paikallaan, kääntyi sitten oikealle ja kaasutti tiehensä. Hanna kuuli sen loittonevan nopeasti.

Hanna tihensi askeleitaan. Hän halusi nähdä, että tumma farmari oli todellakin poissa. Kadunkulmaan saapuessaan hän törmäsi päistikkaa mieheen, joka tuli juuri kulman takaa.

”Hups!” Mies otti hänestä kiinni ja tasapainotteli hetken, jotta he molemmat pysyisivät pystyssä. Sitten hän asetti Hannan käsivarsista kiinni pitäen tukevasti eteensä ja katsoi tätä hymyillen. Hymy laantui nopeasti, kun hän huomasi Hannan pelästyneen ilmeen.

”Onko jokin hätänä?”

”Toi äskeinen auto”, Hanna sanoi hengästyneenä. Sitten hän hämmästyksekseen purskahti itkuun.

Mies rypisti huolestuneena otsaansa ja vilkaisi taakseen. Auto oli tietysti jo kadonnut näkyvistä. ”Sattuiko sulle jotain? Tehtiinkö sulle pahaa?” Miehen ääni oli terävä, ja hänen otteensa Hannan käsivarsista tiukkeni.

”E-ei”, Hanna nikotteli. ”Sä taisit tulla juuri ajoissa.”

Hän irrottautui päättäväisesti miehen otteesta ja pyyhki kyyneleensä. Ei ollut yhtään hänen tapaistaan vetistellä tällä tavalla.

”Sori, ei ole yhtään mun tapaista vetistellä tällä tavalla.”

”Höpö höpö”, mies kuittasi. ”Sä et vaikuta ihmiseltä, joka pelästyy noin vaan. Mitä sulle oikein tapahtui?”

Hanna veti vapisten henkeä ja kertoi koko tarinan grillin jonosta siihen hetkeen, kun auto kaasutti tiehensä. Sinne asti päästyään hän viimein tajusi kiittää pelastajaansa.

”Ainakin mä oletan, että sun ilmaantuminen paikalle sai sen hullun lähtemään livohkaan.”

Mies väisti kiitokset murahtamalla. He olivat melkein huomaamattaan lähteneet astelemaan kohti Hannan laina-asuntoa. Mies pysähtyi ja pysäytti Hannan tarttumalla tätä käsivarresta.

”Satuitko saamaan rekkarin ylös?” mies kysyi varovasti, kun he olivat kävelleet hetken.

Hanna kirosi kun turkkilainen ja potkaisi tielleen osunutta oluttölkkiä, niin että se sinkosi pitkälle ajoradan puolelle. Hän oli hölmö. Oikea idiootti. Totta kai hänen olisi pitänyt painaa mieleensä auton merkki ja rekisterinumero. Hän oli aina pitänyt itseään ihmisenä, joka kiperässä tilanteessa tekisi juuri niin. Automaattisesti ja silkkana viilipyttynä. Mutta äskeisestä oli ollut viilipytty kaukana.

Mies nauroi hänen kirosanatulvalleen, mutta pyysi saman tien anteeksi. ”Ei tässä oikeasti ole mitään hauskaa.”

Hanna vain mutisi itsekseen. Hän oli liian vihainen itselleen pystyäkseen lausumaan mitään painokelpoista. Mies pysähtyi ja pysäytti Hannan tarttumalla tätä käsivarresta ja kääntämällä itseään kohti.

”Hei, mieti vähän. Siellä grillillä sulla ei ollut vielä mitään syytä tsekkailla kenenkään rekkareita, ja siinä vaiheessa kun se hyypiö ilmaantui ahdistelemaan sua, sähän kerroit, että se ajoi ihan sun viereen. Ja hissutteli siinä koko ajan. Tiedätkö, rekkarit ei yleensä sijaitse auton etuovissa.”

Miehen sanat lohduttivat vähän, mutta Hannan oli silti ihan pakko vääntää veistä haavassa.

”Mutta olisin mä sen rekkarin siinä vaiheessa nähnyt, kun se ajoi mun edelle sinne kadunkulmaan. Mä en vaan tajunnut.”

Mies huokaisi alistuneesti. ”Niin joo. Aivan. Mitä jos sä odotat hetken, ja mä käväisen katkaisemassa sulle tuolta puistosta jonkun sopivan karahkan. Voit sitten piestä sillä itsesi oikein kunnolla.”

Hanna purskahti vuorostaan nauramaan. He jatkoivat matkaansa toverillisen hiljaisuuden vallassa. Hanna tunsi itsensä jo paljon rauhallisemmaksi. Loppujen lopuksi mitään ei ollut tapahtunut. Ei tämä itse asiassa edes ollut ensimmäinen kerta, kun hänelle huudeltiin törkeyksiä autosta. Jos asui Kalliossa ja liikkui ulkona baarien sulkemisajan jälkeen, sellaiseen vain joutui tottumaan – niin paskamaista kuin se olikin.

”Minne me muuten ollaan menossa?” mies tiedusteli hetken kuluttua.

”Miten niin me?” Hanna heitti takaisin.

”Et kai sä oikeasti luule, että mä jätän sut sekunniksikaan tänne yksin kävelemään. Tää kyyti vie kotiin asti.”

Hanna nyökkäsi kiitollisena. Hän vilkuili kävellessään pelastajaansa ensimmäistä kertaa kunnolla. Hannan yllätykseksi tämä näytti hyvältä. Miten hän ei ollut sitä heti huomannut? Mies oli keskimittaista pidempi ja lihaksikas, mutta ei mikään salilla asustava köntys. Hänellä oli tukevat, nahkaiset talvikengät ja tummansiniset farkut, joiden Hanna arveli istuvan erityisen hyvin takapuolesta. Valitettavasti se osa miehen anatomiaa jäi takinhelman alle piiloon. Takki oli mustaa villakangasta, ja sen leikkaus ja suuret kaulukset toivat mieleen lomalle päässeen laivaston sotilaan. Ei puuttunut kuin valkoinen hattu päästä ja merimiessäkki selästä. Ja no, ikääkin miehellä taisi olla aika lailla liikaa. Juonteet silmien ympärillä kertoivat, ettei tämä ollut mikään pikkupoika. Hanna arvioi hänet pari vuotta itseään vanhemmaksi.

Miehen pää oli paljas, ja lyhyisiin tummanruskeisiin hiuksiin oli tarttunut lumihiutaleita. Profiili ei olisi ihan mennyt kreikkalaisesta jumalasta, mutta ei Hanna siitä juuri moittimistakaan löytänyt. Leukaa peitti kevyt parransänki.

Mies kääntyi katsomaan häntä, mutta Hanna oli niin keskittynyt tarkkailuunsa, ettei hetkeen saanut katsettaan irti. Hän ehti panna merkille ilkikuriset tummansiniset silmät ja leveän suun, ennen kuin punastui kaulasta otsaan saakka ja kääntyi nopeasti tuijottamaan suoraan eteensä. Hanna tunsi miehen lämmön kahden paksun takin läpi.

Samassa hänen toinen jalkansa osui tavallista jäisempään kohtaan lumen alla, ja korko lähti sivuluisuun. Hän olisi kaatunut, ellei mies olisi salamannopeasti kietonut käsivarttaan hänen vyötärölleen. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta miehen käsi jäi paikoilleen. Hanna tunsi hänen lämpönsä kahden paksun takin läpi. Mies veti hänet niin lähelle, että parin askeleen välein heidän reitensä osuivat yhteen. Kosketus sai hänen koko ruumiinsa jännittymään. Kun hän seuraavan kerran vilkaisi sivulleen, mies tarkkaili häntä intensiivisesti.

”Mun vuoro”, tämä hymyili.

”Kelpaako?” Hanna kuuli itsensä kysyvän. Hän pysähtyi ja kääntyi kokonaan miehen puoleen. Tämä otti aikansa ja katseli häntä rauhassa. Hannasta tuntui, että mies onnistui mittaamaan hänet joka puolelta irrottamatta kertaakaan katsettaan hänen silmistään.

”Miksi me pysähdyttiin?” mies mutisi lopulta.

”Koska mä asun tässä”, Hanna vastasi. Hänen äänensä kuulosti karhealta, ja hänen oli äkkiä vaikea hengittää.

Mies riisui toisen nahkahansikkaansa ja asetti lämpöisen kätensä hänen kylmälle poskelleen.

”Sittenhän sä olet turvassa?”

Hanna kuuli kysymysmerkin lauseen lopussa ja oli pitkään hiljaa. Hän tunsi olevansa joku muu kuin oma itsensä. Oikea Hanna tuntui tarkkailevan tilannetta jostain piilosta ja henkäilevän kauhusta. Mitä tämä muukalainen oikein puuhasi hänen ruumiissaan?

”Kyllä mä luulen”, hän kuiskasi. ”Kyllä mä luulen, että sun pitää saattaa mut sisään asti.”

Miehen kasvoille levisi hymy.

”Niin, onhan tossa vielä kaikkea...”, tämä sanoi.

”...hissimatkaa ja rappukäytävää ja avainten kaivamista...”, Hanna jatkoi.

”...parempi ottaa varman päälle.” Mies lopetti lauseen, tarttui toisella kädellä hänen vyötäröönsä ja veti hänet kiinni vartaloonsa.

Ensimmäinen suudelma tuntui kuumalta kylmässä yössä. Kuumalta ja hyvältä. Mies avasi hänen takkinsa, ujutti kätensä hänen selkäänsä ja painoi hänet uudelleen kiinni itseensä. Toinen käsi kulki takin alla hänen niskaansa. Hanna nojasi käteen ja kohotti kasvonsa lumisateeseen. Mies suuteli hänen kaulaansa. Hanna pudotti tumppunsa maahan ja avasi puolestaan miehen takin. Hänen kätensä löysivät tiensä tämän paidan alle ja tunnustelivat ahnaasti. Mies murahti ja etsi uudelleen hänen huulensa.

”Sisään”, tämä ehdotti suudelmien välillä.

Hanna kääntyi ja asteli rappuset ylös. Mies poimi hänen tumppunsa maasta ja seurasi perässä. Hissimatka oli ihanaa kidutusta.

Ja sen jälkeen kaikki muuttui aina vain paremmaksi.

Osa 1/10

Osa 2/10

Osa 3/10

Osa 4/10

Osa 5/10

Osa 6/10

Osa 7/10

Osa 8/10

Osa 9/10

Osa 10/10

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.