Osa 8/8: Kiihkeää yötä seuraa paljastusten aamu. Vilma herää Antin vierestä, kun pihaan karauttaa Reetan mies tytär mukanaan. Reetta tuhisee samaan aikaan Tiian kainalossa tuvan sohvalla. Autosta nousee myös Vilman poikaystävä Janne. Kuinka tästä sotkusta voi kukaan selvitä hengissä?

Shutterstock

Janne nousee autosta hitaasti kuin herrasmiestähdet mustavalkoisissa elokuvissa. Kauluspaidan hihat on kääritty kyynärpäihin, ylin nappi on auki. Hän näyttää komealta siinä hetkessä valon osuessa silmiini. Rakkaus takertuu sydämeeni kuin takiainen. Se riippuu pienin väkäsin kiinni lihassani.

Muistutan itselleni, ettei tilanne ole muuttunut. Janne ei ole muuttanut mieltään lapsista tai mistään muustakaan. Helenaa ei ole pyyhkäisy elämästämme, vaikkei hän ole pihaan tulleessa autossa matkustanutkaan pellavamekossaan ja kesähatussaan täydellisen norsunluun värisenä, ajattelee Vilma.


Olen rakastanut Jannea
vuosia, se ei ole salaisuus. Hän työnsi minut luotaan keskittyäkseen muihin asioihin. Siihen, mikä hänelle on tärkeää, ja mikä on minulle vähemmän ja vähemmän tärkeää vuosi vuodelta: Menestys. Tietynlainen, hyvin tiukasti määritelty uramenestys. Varallisuus. Vapaus. Tietynlainen vapaus, minä ajattelen nyt ja katson Aavaa, jonka tankeroiset nyrkit puuhkivat pitkin Reetan jalkoja ja vatsaa, kun he halaavat.

En nosta kättäni vilkutukseen Jannelle, en liikahdakaan. Seison epämukavasti juuren päällä vinossa. Annan sen pureutua jalkapohjaani vasten, jotta hyväksyisin sen, että tämä tapahtuu oikeasti. Tämä tapahtuu juuri nyt.

Sitä on aika vaikea uskoa. Yläkerrassa makaa alastomana ja hien kiillottamana lihaksikas rakastajani, Antti, nimellisen puolisoni eli Jannen pikkuveli. Tuossa seisoo Reetta ja hänen takanaan Antin ex-tyttöystävä Tiia, joka on paljastunut biseksuaaliksi ja yrittää nyt hänen ja Reetan yhteisen yön jälkeen pysyä levollisena, kun hänen ihastuksensa aviomies suhaa pihaan aamuyllätykseksi.

Autonovet letkottavat auki kaikkien jäljiltä, ja Marko on lössähtänyt konepellille istumaan, polttaa siinä tupakkaa ja katsoo meitä hiljaa. Osaan kuvitella, mitä Reetta ajattelee, kun näkee tuon kaiken. Kärpäset pääsevät sisään, eikä Marko silti sulje ovia. Hän ei kanna ostoksia mökille tai nosta tavaroita takaluukusta. Janne välttelee katsettani, nostaa matkalaukkunsa takakontista kuin saapuisi mökille minä tahansa muuna hetkenä, menneenä kesänä.

Janne on Italian auringon ruskettama. Se saa minut voimaan huonosti. Se saa Helenan nousemaan mieleeni. Ajatuksen musertava voima pusertaa hengen keuhkoistani. Peräännyn ja retkahdan istumaan terassille johtaville portaille. Janne katsoo minua tutkivasti, kun en mene halaamaan häntä, suutelemaan tervehdykseksi.

Hän ei tiedä, että minä tiedän. Hän ei myöskään tiedä, että minä se varastin hänen autonsa. Että olen vähän rakastunut hänen veljeensä. Tunnen pahoinvoinnin möyrivän vatsassani, kun Janne ottaa askelen jos toisenkin suuntaani laukkuaan juurien yli rutuuttaen.

– Soli kulta, Reetta sanoo syliinsä sieppaamalleen Aavalle ja painaa tämän itseään vasten molemmin käsin. – Soli, etten mä ottanu sua mukaan.

Näen veden kertyvän hänen silmiinsä ja huulten väpisevän aavistuksen.

– Mutta eiks sulla ollu kivaa iskän kanssa, kun te saatte niin harvoin olla ihan kaksistaan? Reetta kysyy Aavalta.

Aava nostaa kasvonsa Reettaa kohti, laippaa alas Reetan sylistä ja ristii kätensä dramaattisesti kuin näytelmässä.

– Mä olin mummolla! Etkö sä sitä tiedä? Aava huudahtaa syyttävästi.

– Menisitkö sä Tiia-tädin kanssa katsomaan rantaa? Reetta yrittää viekoitella Aavaa, jotta pääsisi puhumaan miehensä kanssa. Miehen, joka istuu auton konepellillä kuin myrskynmerkki.

Tiia ojentaa käsiään kutsuvasti Aavaa kohti, luontevasti kuin mikä. Hänen vaaleat hiuksensa valuvat silmille, kun hän kumartuu näyttääkseen olevansa valmiina ottamaan tytön vastaan.

– Ei! Aava huutaa ja painautuu takaisin Reetan helmoihin.

Myös Marko on niin vihainen, että hän istuutuu jo ratin taakse. Hän ei edes yritä jutella Reetan kanssa. Hän on tullut dumppaamaan Aavan tänne ja karauttamaan auringonlaskuun, minä tajuan. Mahdollisesti Norjan-matkalleen. Tupakka on rutattu pihamaahan lenkkarinkärjellä, eikä hän muuta aio tänne jättää.

– Mä lähden nyt, Markon kireä ääni tavoittaa korvani.

Hän osoittaa sanat Reetalle. Se on uhkaus, mutten tiedä tarkalleen minkälainen.

– Eiks meidän pitäis jutella ensin? Reetta kysyy vetoavasti.

Marko ei vastaa. Tilanne on jo liian paha sanoille, vaikka hän ei tiedä Tiiasta mitään. Ei Reetan uudestisyntyneestä seksuaalisuudesta.

Janne on saavuttanut minut, ojentaa kätensä halaukseen. Minä nousen vastaamaan eleeseen, tottumuksesta ja siksi, etten halua nolata häntä muiden edessä. Syleily on veretön.

Janne katsoo ohitseni terassille, kai hän etsii Anttia katseellaan. Hän siristelee silmiään, tuivauttaa otsatukkaansa sivulle, katsoo sitten vihdoin minua niillä tutun haileilla sinisilmillään.

– Mun auto löytyi, hän sanoo ja yllättää minut täysin.

– Mistä? kysyn hengettömästi.

– Joku nuori kundi sitä ajoi. Jäi kiinni Savonlinnassa.

Muistan vaalean miehen, hänen nuoren vartalonsa, äänensä kiekaisut, kun hän innostui.

– Mä kävin tarkastamassa auton, ja sitten tultiin tänne, Janne heilauttaa kättään Markon suuntaan.

Sydämeni tykähtää.

– Mikset sä tullut omalla autolla? kysyn ja saman tien tiedän, että se oli tyhmä kysymys.

Jannen ilme happamoituu välittömästi.

– No, eipä sillä paljon voinut ajella, hän sanoo kireästi ja palauttaa minut suhteeseemme kuin paistinpannun silmäkulmaan.

Tekisi mieleni pahoitella jotenkin, mutta saan estettyä itseni, ennen kuin sanat valuvat suustani. Janne ei tiedä, että minä vein auton. Sitä on turha kertoa hänelle nyt. Osaan kuvitella vaalean miehen ajelemassa Janne autolla, suunnatta, huvikseen. Ehkä hän poimi kyytiinsä lisää naisia. Kenties hänellä on sukumökki Savonlinnassa, jonne hän karautti ja pakeni omia demonejaan. Sitä, kuinka me lopulta torjuimme hänet ja jätimme aivan oman onnensa nojaan Mikkelissä. Se kaduttaa minua nyt, vaikka en voi kuvitella, mitä olisin voinut tehdä toisin.
Janne ei tiedä vaaleasta miehestä, ei meistä, ei mistään tärkeästä. Hän tietää tulleensa juuri Helenan luota Italiasta – rakkauslomalta upealta aurinkoiselta kattoterassilta Rooman liuskekattojen yltä! Hänen pitäisi jo yrittää pyytää anteeksi, selittää, kertoa. Mitä hän oikein haluaa? Hänen pitäisi vihdoin päättää.

Mutta Janne ei sano mitään. Hän ei koskaan sano mitään, ja siksi tämä on tässä. Meidän suhteemme on loppu. Tuntuu omituiselta edes seisoa hänen lähellään, vieraan miehen lähellä. Huomaan miettiväni, mitä Antti ajattelee, kun nousee, tulee pihaan, näkee meidät. Huomaan huolehtivani siitä, miltä hänestä tuntuu, kun näkee meidät yhdessä.

Kumpikaan, ei Marko eikä Janne, ole valmis edes juttelemaan, vaikka he ovat tulleet tänne asti. Miksi he siis tulivat? Sitten kauhistuttava totuus valkenee minulle. He tulivat niin kuin vihaiset isät, oikeudentunnossaan, raivossaan sokeat. He tulivat hakemaan vikuroivia tyttäriään kotiin. He tulivat uhkaamaan meitä rangaistuksella, jonka karkaamisesta saa.
Mitä se olisi? Kotiarestia? Viikkorahojen vieminen?

Kun he eivät enää anna meille sitä, mitä me tarvitsemme, heillä ei enää myöskään ole mitään, millä uhkailla. Mutta he eivät ymmärrä sitä. Rakkaus on käynyt niin ohueksi, että meitä ei voi enää uhkailla toimimaan niin kuin heille sopii. Juuri niin kuin he haluavat. Nyt se heille vihdoin valkenee.

Juuri sillä hetkellä näen Markon ja Jannen silmien suuntaavan terassille. Siellä Antti seisoo pelkissä uimasortseissaan. Hänen tukkansa on unen tukistama ja ilme vielä levollinen. Hän jankottelee leukojaan ja käsiään tyytyväisenä, lantustaa terassin reunalle huikkaamaan huomenet. Sitten hän näkee meidät kaikki, muurahaiset jaloissaan, ja kaikki hänen lihaksensa jännittyvät. Hän ei sano mitään, mutta jokin viesti kulkee ilmassa hänestä Jannelle. Kyllä veli veljensä tuntee.

– Moi veli, Antti huikkaa terassilta, ja Janne nostaa kätensä hänelle, löysästi ilmaan kuin suojaisi silmiään auringolta.

Antti tumauttelee portaat alas pihaan, katsoo meitä kaikkia niillä kaiken näkevillä silmillään. Hän tulee luoksemme, liian lähelle minua. Niin lähelle, että ihoani kihelmöi.

– Teidän pitää puhua, Antti sanoo, enemmän minulle kuin Jannelle, vaikka osoittaakin sormellaan ensin minua ja sitten Jannea.

Ja Janne tajuaa. Tyhmä hän ei koskaan ole ollut – vain välinpitämätön.

– Me lähdetään nyt kotiin, hän sanoo suoralta kädeltä, epäröimättä.

Janne kääntyy, raahata ruhauttaa laukun takaisin autolle ja loksauttaa takaluukun auki. Sen hän osaa, ottaa ohjat. Siitä minä aina pidin... Mutta nyt kun ajattelen asiaa, se on juuri piirre, jonka puuttuminen sai minut ilahtumaan, kun Antti hymyili hyväksyvästi saunapolulta korjaamilleni risuille. Se minut sai lankeamaan hänen kosketukselleen alttiiksi, kun itse rakensin tulta kiukaanpesään, eikä Antti vähätellyt taitojani, vaan auttoi.

Nyt kun tutkailen tunteitani erilaiselta etäisyydeltä, huomaan, etten haluakaan totella Jannen sanoja. En halua hänen johtavan minua minnekään. En halua pelätä loukkaavani hänen herkkää miehistä egoaan, jos en tee juuri niin kuin hän vaatii. Että näyttäisin muillekin, ettei hänellä ole mitään valtaa ylitseni? Ei hänellä koskaan ollut! Minun on parasta näyttää se nyt, vihdoin.

– Janne, sanon varovaisesti, mutta koska Janne tuuppaa jo laukkuaan Markon Nissanin takakonttiin, joudun toistamaan nimeä kipakammin.

– Mä en ole lähdössä nyt. Jos sä haluat jutella, me voidaan tehdä niin täällä.

– En mä tässä rupea mitään käymään läpi, Janne sanoo.

– Mutta... miksi sä sit tulit tänne? kysyn.

– Mistä mä tiesin, mitä täällä tapahtuu? Janne huutaa. – Mä tulin mun auton perässä. Sen korjaamiseen menee tuhansia!

Auton! Niin tosiaan. Nyt minä ymmärrän. Ei hän muuten olisi minun perääni lähtenyt. Minä en kiinnosta häntä sen vertaa. Hän sulkee minut pois elämästään, koska se on helpointa. Ei tarvitse keskustella, eikä selvitellä. Voi vain ottaa uuden naisen. Helenan. Nyt se on vielä helpompaa, kun hänellä on syytä olla vihainen. Ainakin kuvitelmissaan hänellä on syytä.

Niinpä me seisomme jähmettyneinä pihalla. Tunnen Antin ruumiin lämmön, vaikka hän ei kosketakaan minua nyt.

– Janne, Antti sanoo vetoavasti, mutta se ei enää riitä.

Nyt Janne huutaa.

– Mitä vittua sä täällä oikeen puuhaat mun tyttöystävän kanssa? Mitä toi Reettakin täällä tekee? Ja Tiia? Mä luulin, että te ootte eronneet? Vittu jätkällä on täällä joku haaremi, ja mua vielä syyllistetään siitäkin pienestä ilosta, mitä mä saan irti!

Hän huutaa vain Antille. Minulle hänellä ei yhä edelleenkään ole sanottavaa. Pienen ilon, hän sanoo. Minun kanssani hänellä ei ole ollut edes pientä iloa, se on pitänyt hakea muualta. Se repii, kyllä se repii, vaikka minulla tässä on mahdollisuus satuttaa. Mitä kaikkea voisinkaan heittää hänen naamalleen vaaleasta miehestä, Antista. Mutta en voi. En halua loukata häntä, en edes nyt.

Ensin Antti on rauhallinen, mutta pian tunnen hänen lihastensa jännittyvän. Ihokarvani nousevat pystyyn, ja niskani alkaa kutista. Pelkään, että jompikumpi lyö toista.

Tiia tarttuu Aavaa kädestä, Reetta toisesta ja he lähtevät saunalle raahaten pelästyneenä itkevän tytön mukanaan. Näen Aavan lötköksi heittäytyneen kirpunruumiin letkuvan heidän voimakkaassa otteessaan, jalat juuriin nyykähdellen.

– Ja säkin, nyt Janne vihdoin puhuu minulle.

Kädet nyyköttävät kylkiäni vasten. En osaa liikkua tai sanoa mitään.

– Vitun huora, Janne sihahtaa minulle.

– Et säkään ihan syytön ole, saan sanottua, mutta hänen sanansa ovat minulle liikaa.

Kyynelet vuolahtavat poskilleni. Hetkeen en näe mitään, mutta se ei estä minua pakenemasta paikalta. Ramppaan vauhdilla kohti rantaa. Odottamatta tunnen, kuinka jalkani osuu juureen. Menetän tasapainoni ja lennän pitkän hetken ilmassa, kunnes varvut ja juuret tavoittavat minut.

Kipu tulee vasta hetken päästä. Se välähtää esiin kuin maisema, jonka lennähdys hetkeksi kadotti silmistäni.

Noloa, ehdin ajatella. Hirveän noloa lähteä suutuspäissään paikalta ja kaatua sitten näin. Sitten näen jalkani, joka on vääntynyt outoon asentoon nilkasta. Sen ei kuuluisi taipua noin, ajattelen täysin selväjärkisesti ja mietin, kuinka se muistuttaa Alien-leffojen otuksien raajoja.

Sitten kaikki katoaa.

Herään sairaalan sängyssä. Reetta pitää minua kädestä, ja mintunvihreä verho ailahtelee tuulettimen otteissa. Aava leikkii desinfiointipullolla, joka tököttää lavuaarin laidalla ja Tiia vartioi häntä.

– Missä kaikki ovat? raakun ensimmäiseksi.

– Janne ja Marko lähti yhdessä takas Helsinkiin, Reetta vastaa.

– Antti lupas huolehtia susta, Reetta lisää ja katsoo minua merkitsevästi.

– Entä te? kysyn.

– Me mennään junalla.

Suussani on metallinen maku ja kun kohottaudun tyynyiltä, minua alkaa huimata.

– Sulla on aivotärähdys. Ja ne haluaa kuvata sun nilkan vielä, Reetta sanoo ja puristaa kättäni rauhoittavasti.

– Äiti, äiti! Miksi Vilma-tädin pitää olla sairaalassa? Aava kysyy kirkkaalla äänellään ja nojaa päätään kenosti sairaalasängyn peittoon.

– Mä jo kerroin. Koska Vilma kaatui ja sen jalkaan sattui, Reetta sanoo kärsivällisesti vaikkakin kireästi.

– Miks? Aava jatkaa.

– Arvaa mitä me voitais Aava tehdä? Tiia keskeyttää. – Me voitais mennä kattomaan, saisko tuolta kahvilasta munkkipullaa.

– En mä haluu munkkeita, sanoo Aava ja painaa päänsä peittoa ja samalla minun kylkeäni vasten.

Tiia katsoo apua pyytävästi Reettaa.

– Harmi juttu. Sieltä saa ehkä ampparijäätelöä. Mutta jos et sä kerran halua, Reetta sanoo.

– Joo! Ampparijätskiä! Aava huudahtaa ja pingahtaa käytävään.

Tiia epäröi Reetan vierellä, ehkä minun vuokseni. Reetta nostaa kätensä, ja heidän sormensa tavoittavat toisensa hetkeksi. Ja katseet. Hetken he ovat kaksin. Katson toisaalle, sillä silmiini pakkautuu taas kyyneliä.

Aava roikkuu kärsimättömänä oviaukossa.

– Mikset sä ikinä tuu? hän vaatii selitystä.

– No mennään, sanoo Tiia reippaasti ja jättää meidät pelkkiä sairaalavaloja sirisevään hiljaisuuteen.

Reetta irvistää hymyn.

– Mä en tiedä, tuleeko tästä mitään, hän kuiskaa ja vilkaisee oven suuntaan. – Kun se alko näin.

– Mitä se sit sanoi? kysyn.

En tiedä, mitä Reetta kertoi Tiialle – kertoiko hän jo mökillä olevansa naimisissa. Puhuivatko he ennen kuin päätyivät uimasta ja saunomasta hikoilemaan tuvan laverille. Minulla on hatara muistikuva hiljaisesta puheen virrasta, joka nousi ja laski, kun yöllä havahduin Antin vieressä. Niin kuin lapsena, kun vanhemmat valvoivat untamme television ääreltä. Siitä tuli turvallinen olo.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Tiiaa ei tapahtunut ole hetkauttanut. Hän hoitaa Aavaakin kuin olisi tehnyt niin aina, antoi meille tämän pienen hetken jutella kahden kesken. Jo nyt hänen suhteensa Antin kanssa tuntuu yhtä kaukaiselta kuin ne alakerrasta vinttiin kantautuneet puheen äänet.  

– Kyllä se tietää, Reetta lukee ajatukset sanojeni takana ja hieroo otsaansa. – Meidän pitäs alkaa lähteä, hän jatkaa ja henkäisee syvään.

– Nyt, kun sä oot hereillä, mun pitää mennä kotiin.

Hänen äänensä kuulostaa itkuiselta.

– Kyllä kaikki järjestyy, sanon ja puristan hänen sormiaan.

En kyllä tiedä, miten. Kaikki on niin sotkussa kuin vain voi olla. Miten kaikki muka järjestyy?

Samat sanat Reetta kysyy minulta: – Miten muka?

– En mä tiedä kulta, vastaan ja kyynelet pullahtavat esiin kutsumatta, jälleen kerran. Minusta on tullut koski juuri nyt, kun pitäisi olla vahva. 

Silloin Antti kävelee sisään sairaalahuoneeseen. Hänen kasvonsa kuumottavat ja hänellä on puhelin kädessään. Hän työntää sen nopeasti paitansa rintataskuun. Hänellä on yhä samat uimasortsit jalassa, tukka yhtä sekaisin kuin mökin pihassa. Hänen vakava ilmeensä muuttuu, kun hän näkee kyyneleet poskillani.

– Onks joku hätänä? hän kysyy, enkä voi olla rakastamatta häntä siitä, kuinka huolestuneelta hän kuulostaa.

– Vilma vaan on vähän herkillä, Reetta vastaa.

Reetta nousee ja nyökkää Antille.

– Kiitos Antti avusta, hän sanoo.

Sitten Reetta vielä halaa minua. Kädet painuvat lapaluilleni ja ovat pian poissa.

– Älä nyt sekoo, hän kuiskaa ja katsoo merkitsevästi ennen kuin vapauttaa otteestaan.

Kun Reetta on mennyt, Antti istuu tuolille hänen tilalleen.

– Minkälainen olo sulla on? Antti kysyy.

– Outo, vastaan, sillä se on totta.

Onko tämä tottakaan? Tiedän, ettei Janne jäisi sairaalasänkyni laidalle hoivaamaan. Hän on sen taas kerran todistanut. Mutta että hänen veljensä? Se on outoa, vähintäänkin outoa, ajattelen ja sitten katson Antin silmiin. Siinä, mitä niissä näen, ei ole mitään outoa. Ne ovat tummat, keskittyneet. Hän todella välittää siitä, mitä minulle tapahtuu. Ruskettunut kaulakuoppa näkyy nuhjaisen t-paidan kauluksen alta ja näyttää melkein likaiselta varjoissa.

– Miksi sä jäit? kysyn.

Hetkeksi valot sälähtävät kaikki päälle, enkä näe häntä. Minulla ei ole koskaan ollut aivotärähdystä, pienenäkään. Tällaistako sen kuuluu olla? Hapuilen Anttia häikäistyneenä ja tunnen hänen sormensa peitolla, aivan lähelläni, vain odottamassa sitä, että tarvitsen niitä.

Haluaisin kysyä, miten Jannen ja Antin väleille nyt käy. Entä miten meidän käy? Aikooko Antti vielä jatkaa tätä jotain, mitä nyt on meneillään, kun on saanut minut ylös sairaalan vuoteesta? Kun en enää tarvitse apua. Pitääkö hän minusta sittenkin? Mutta minä en osaa kysyä, eikä Antti osaa vastata. Hän vain tarttuu minua kädestä. Mikä näissä miehissä on, kun he eivät puhu?

Nousen tyynyiltä kysyäkseni, mutta pahoinvoinnin aalto painaa minut takaisin. Suolavettä nousee suuhuni, mutta nieleskelen sen. Suljen silmäni.

Antin käsi on iso, lämmin ja turvallinen. Hän ei päästä minusta irti. Siihen minä nukahdan.

Seuraavana päivänä minut päästetään sairaalasta. Yhden yön minä siellä vain vietän, mutta sekin tuntuu ikuisuudelta. Lopultakaan minussa ei vaikuta olevan mitään sen enempää vialla, kun nilkka on kipsattu. Taapitan sairaalan käytävää pihaan Antin ja kainalosauvojen tukemana. 

– Janne soitti, Antti sanoo minulle vakavasti, kun kliksautan turvavyön kiinni hänen lava-autossaan, joka rutuuttaa jo paikallaan sairaalan tarkoin rajatussa parkkiruudussa. Yllämme seisoo tuomi, jonka oksat tuoksuvat huumaavasti.

Jähmetyn paikoilleni autonistuimella. Tätä minä olen odottanut.

– Sun on pakko jutella sen kanssa.

– Entä sä? kysyn.

Tarkoitan meitä, mutta en vieläkään uskalla kysyä. Antti kohauttaa olkiaan.

– Sun pitää jutella Jannen kanssa, hän sanoo.

Olemme hiljaa. Ensimmäiset sadepisarat ropsuvat tuulilasiin, ja pyyhkimet louhivat ne tieltään. Auto kaartaa liittymästä autiolle moottoritielle.

Automatka Helsinkiin sujuu hiljaisuudessa. Antti ei väännä päälle edes radiota, eikä minunkaan tee mieli kuunnella musiikkia. Tunteita on taisteltavaksi asti muutenkin. Lopulta Helsingin kadut puristavat auton ohuisiin onkaloihinsa, ja päässäni alkavat orastaa ajatukset, jotka olisi pitänyt päästää vapaaksi jo aikapäiviä sitten.

Antti kurottaa puoleeni ja puristaa kättäni omaan kuumaan käteensä, kun lähestymme Kruununhakaa. Kun auto saavuttaa mäenharjan, jolta näkee meidän kotitalomme, hän päästää käteni irtoamaan. Täältä asti näemme, että Janne odottaa minua alaovella. Antti on siis kertonut hänelle, milloin tulemme. He ainakin pystyvät puhumaan puhelimessa.

Antti ei nouse autosta, eikä Janne tee muuta kuin odottaa ja katsoo. Hän ei sano mitään, ei puhu, ei liikahda. Könkättyäni ovelle Janne ottaa nyssäkkäni takakontista ja pitää minulle hissinovea auki.

Kumpikaan ei lopultakaan huuda. Ei se ehkä sivistynyttä ole, mutta lopen uupunutta. Minä istun keittiöntuolille. Janne nojaa tiskipöytään, näpyttää sen reunaan hiljaisia rytmejä ja lopettaa sitten.

– Kai me sit erotaan, Janne sanoo tasaisesti.

– Niin, sanon lysyssä siinä pöydän ääressä.

– Mä aion kyllä joku päivä vetää hirveet raivarit, jos sä jatkat tota, hän jatkaa ihan tavallisella äänellä.

Ymmärrän, että hän tarkoittaa Anttia. Se on vielä kokonaan setvimättä.

Jannen huulet sulkeutuvat umpeasti. Pieni kiehahdus kuohahtaa sisälläni, kun mietin hänen suhdettaan, pilalle mennyttä Italian-matkaa, toiveitani yhteisestä tulevaisuudesta. Mennyttä, mennyttä ja mennyttä!

– Mä en halua nähdä sitä naista, vastaan kylmästi.

Shakki matti. Mitä siinä sitten voi? Emme tiedä, miten toimia.

– Menenkö mä nyt sitten jonnekin? kysyn avuttomasti.

En oikein tiedä, minne menisin. Jotain meidän kuitenkin on tehtävä. Emme me enää sovi saman katon alle.

– Voit sä jäädä tännekin, Janne sanoo. – Mä voin mennä vanhemmille.

Istun vielä hetken hiljaa. Kaari-ikkuna ahdistaa minua. Pöly hituilee ylleni kuin tuhka. Marmorikuvioinen pöytä, kiviset työtasot, jääkaapin teräksinen kiilto – kaikki ne saavat oloni tuntumaan siltä, että en kuulu tänne.

– Ei, mä meen Reetalle, vastaan. – Mä en halua olla täällä enää.

Kun nostan katseeni, näen kiillon Jannen silmissä.

– Ei tämä sulle ikinä kelvannutkaan, hän sanoo, ja jotenkin, ehkä ensimmäistä kertaa, minulle tulee sellainen olo, että hän ei puhu vain asunnosta.

– Kyllä mä silti rakastan sua, sanon, ja kyynelet tukkivat omankin kurkkuni. – Mut ei se sit kuitenkaan riittäny.

– Niinks? Janne kysyy.

Tarvitseeko hän todella varmistuksen? Luulin, että minä olin se, jota aina pidettiin käsivarren mitan päässä, muruja keräämässä.

Janne kuitenkin kääntää katseensa pois, eikä siksi näe käsiäni, jotka kurottuvat hänen puoleensa. Lasken kädet ennen kuin hän näkee.

– Autatko mut alas? kysyn.

Minun on opittava lähtemään.

Taksi turisee jo Itäväylää, kun minä vielä kuuntelen tuuttausta puhelimesta. Meri kimmeltää ja korkealla vilkkuvat lokkien siivet. Puhelimeen vastaa pitkän ajan päästä joku muu. Tiia, tunnistan äänen.

– Jep, Tiia vastaa tiukasti.

– Mikä tilanne siellä on? kysyn varovaisesti, sillä ihmettelen sitä, että Tiia vastaa Reetan puhelimeen.

Tiian äänessä on klangi, jonka tunnistan liiankin hyvin. Siinä on suuttumuksen teräspinta.

Kuuluu supinaa ja kohinaa, ehkä Tiia peittää kännykän kämmenellään hetkeksi. Sitten kuulen Reetan äänen.

– Moikka! Me luultiin, että se on Marko, Reetta naurahtaa puhelimeen huojentuneena. Taustalla soivat tutut sävelet Miyazakin Totorosta.

– Marko ei siis oo siellä? kysyn.

– Ei, se lähti sille Norjan-reissulleen.

– Entä Aava? kysyn.

– Se katsoo piirrettyjä, Reetta vastaa.

– Otatko sä nää mukaan? Tiia kysyy Reetalta.

– Joo, laita ne vaan sinne laukkuun, Reetta vastaa ohi kuulokkeen. – Sori kulta, me pakataan vähän kamoja tässä samalla. Me muutetaan vähäksi aikaa mun äitin luokse.

– Mitä oikeen tapahtu? kysyn.

– Puhutaanko myöhemmin siitä?

Reetan pingottuneesta äänestä ymmärrän, että nyt ei ole hyvä hetki. Aava todennäköisesti kuuntelee vieressä. Samalla ymmärrän, ettei minulle ole sijaa majatalossa. Reettakaan ei enää asu siellä – kuinka minä siis voisin?

– Soittele mulle, kun pystyt, sanon, ja Reetta lupaa.

– Kaikki kääntyy hyväksi, hän lupaa ja minä katson merta, joka jää piiloon puiden, talojen ja aitojen taakse. Tuntuu, että hän uskoo sanoihinsa jo enemmän kuin minä.

Lasken käden syliini. Puhelin tuntuu raskaalta. Mekkokangas näyttää nukkaiselta, nilkkaa vihloo ja päässäni sirisee.

– Mennään sittenkin Kumpulaan, sanon kuskille.

– Mitä? hän kysyy yllättyneenä.

– Niin että suunnanmuutos. Mennään Kumpulaan, sanon.

Mitä muuta minä voin kuin suunnata Antin luokse? Äkkiä minua alkaa naurattaa enkä saa pyrskähdyksiä pysymään sisälläni. Miten elämäni on mennyt tällaiseksi saippuaoopperaksi?

Taksikuski vilkaisee minua takapeilistä.

– Mikä on noin hauskaa? hän kysyy, ja hymy vetää hänenkin suupieltään.

– Ei mikään, vastaan ja heilautan kättäni hänen suuntaansa. – Tuli vaan pieni hysteriakohtaus.

Mies kääntää katseensa tiehen. Hysteeristen kanssa ei ilmeisesti tarvitse jutella. 

Auto kiitää läpi auringon hylkäämien katujen myllertävien pilvien alla kohti pelastusta. Ainakin mahdollisesti.

Kun auto saapuu pienelle tielle, jota puutalot reunustavat, tunnen itseni tunkeilijaksi. On vaikea tietää, kuinka toimia, kun niin moni asia on muuttunut niin nopeasti. Näin ei varmaan missään parisuhdeoppaissa neuvottaisi toimimaan nupullaan olevassa suhteessa, mutta minä luotan Anttiin. Hän piti kättäni sairaalassa, kun oksensin ja oksensin. Hän puheli minulle rauhoittavasti, kun minut tungettiin kaikenlaisiin mittauskoneisiin ja putkiloihin puserrettiin puolet elinnesteistäni. Täytyy sen jotain merkitä.

Syreenit leimuavat tuoksua kadulle asti, kun kuski lastaa tavarani ulos autosta. Niitä ei ole paljon. Maksan taksin ja se peruuttaa ropsakkaasti tiehensä. Jätän urheilukassit kävelytielle ja konkkaan hiekkatietä syreenien syleilyyn. Sydän hakkaa korvissa ja tuntuu rummun paineena kainaloissani, joihin sauvat painuvat.

Näen Antin istuvan pihalla rutisevassa vanhassa puutarhakeinussa. Näen hänen ruskettuneen niskansa keinun selkänojan yli, ja sydämeni on sykkiä minut kumoon. Minun Anttini! Mutta keinun vastapäisellä penkillä istuu vaalea nainen, joka on kumartunut Antin puoleen, ottaa juuri kiinni hänen polvestaan.

Tajuan äkkiä, miten hirveän huono ajatus oli tulla tänne. En tiedä Antin elämästä juuri mitään. En tiedä, kuka tuo nainen on tai mitä hän tekee täällä. Hyvä, että tiedän, missä Antti asuu ja sekin johtuu vain siitä, että hän on entisen poikaystäväni veli. Katumus kaatuu päälleni kuin seinä.

Tiedän, että Janne tulee palaamaan Helenan käsivarsille. Hän ei viihdy yksin, enkä voi syyttää häntä. Enhän itsekään toivonut päätyväni tähän yksin. Olisinko osannut erota, jos Anttia ei olisi ollut vai olisinko vain kestänyt petosta niin kauan, että Jannen olisi lopulta pitänyt valita?

Kesäleppeä tuulonen hivelee ihoani ja kietaisee nenälleni hiuskiehkuran, joka kutittaa.

– Oli varmaan tosi vaikeaa antaa sen mennä, nainen sanoo.

– Niin, Antin ääni vastaa. – Ja tuleeko se takaisin sieltä ikinä. Ne on kuitenkin olleet tosi pitkään yhessä. Eikä se sanonut mitään.

– Ai siellä sairaalassa?

– Eikä kotimatkalla. Se ei missään vaiheessa sanonut, mitä se itse ajattelee tästä. Ei se edes kiittänyt.

Antti potkaisee keinun liikkeelle, ja natina voimistuu. Keinun alta kasvavat pitkät ruohot siilautuvat mataliksi. Tiedän, miltä niistä tuntuu.

He puhuvat minusta. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Minä olen koko ajan mielessäni syyttänyt Anttia puhumattomuudesta, koska hän ei ole kertonut tunteistaan. Mutta mitä itse olen tehnyt? Hänellähän tässä on ollut vaikeaa, kun minä en ollut vielä aamulla edes virallisesti eronnut.

Nainen huomaa minut, kun keinu heilahtaa ylös. Hänen kasvoilleen välähtää hätääntynyt ilme.

– Pysäytä! hän sanoo Antille.

Yhdessä he jarruttavat keinun niin, että se hetkahtaa juurillaan. Antti kääntyy katsomaan olkansa yli.

– Mä en tiennyt, mihin muuallekaan mennä.

Antti nousee ja on kompastua keinusta astuessaan.

– Vilma, hän sanoo.

– Mä oon pahoillani, saan sanottua, ennen kuin kyynelet tukkivat kurkkuni ja nenäni.

Antti on jo luonani, painaa kasvoni rintaansa vasten. Tunnen hänen sydämensä tykytyksen kasvoillani, korvissani.

– Miksen mä osannut sanoa sulle mitään? nyyhkäisen Antin t-paitaan.

– Ehkä sua pelotti, Antti sanoo. – Se on ihan ymmärrettävää, hän lisää ja paijaa hiuksiani. Ne takertuvat hänen työn kovettamiin sormiinsa, mutta se ei tunnu minusta pahalta. Se tuntuu hyvältä.

– Kuka toi nainen on? kysyn, vaikka nainen onkin mennyt jo sisään ja jättänyt meidät omaan rauhaamme.

– Se on mun naapuri.

– Mä pelkäsin, että se on joku sun ihastus, vastaan.

– On ihan normaalia olla peloissaan, kun on ihan pieni tyyppi, Antti sanoo ja hänen äänessään voi kuulla hymyn.

– Onks?

– On. Siitä on sellanen sääntökin olemassa.

Ensimmäistä kertaa muutamaan päivään minua oikeasti hymyilyttää. Katson ylös Antin kasvoihin, sinisiin silmiin ja ehdin juuri nähdä hänen hymynsä ennen kuin huulet painuvat omilleni, ja kädet puristavat minua vielä lujemmin. Hän tuoksuu auringolta ja mullalta. En olisi mieluummin missään muualla. Niin yksinkertainen minä olen.

– Mä pelkäsin, että sä et ehkä tuu takaisin, Antti murahtaa hiuksiini.

– Mä pelkäsin, että sä et ehkä halua mua enää, vastaan.

Niin yksinkertaisia lopulta ovat tunteet.

Sitten Antti nostaa laukkuni, vie minut sisälle, kantaa ylös portaita ja iloisesti kynnyksen yli. Kuin elokuvissa. Mutta tämä on totta.

Loppu.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.