Osa 7/8: Vilman poikaystävä Janne on lentänyt Italiaan yksin, eikä miehen kurjaa oloa helpota edes etätyö. Mitä tehdä, kun tyttöystävä haluaa Jannelta jotain, mihin tämä ei kykene? Salaisuudet eivät pysy piilossa, kun Janne kohtaa jälleen vaalean Helenan ja Antti selvittää välit ex-tyttöystävänsä kanssa. Lopulta tunteet kuumenevat muuallakin kuin mökin saunassa.

Shutterstock

Vedän rullilla kulkevaa spinner-laukkua perässäni läpi lentokentän korkeiden ja  valoisien hallien. Kuumuus ei ole vielä iskenyt kämmentään naamalleni, ilmastointi vinkuu korvissa. Oikealla kädellä tsekkaan vielä työsähköpostit älypuhelimesta, vastaan nopeasti yhteen pyyntöön, ohjaan kollegalle toisen. Olen melkein törmätä pieneen tummahipiäiseen naiseen, joka on kumartunut keskellä käytävää jonkin puoleen. Väistän hänet ärtyneenä ja huomaan, että hän pyyhkii pienen pojan kasvoja suklaajäätelöstä. Poika irvistää. 

Se kiristää rintani heti. Näen mielessäni Vilman anovat silmät, jotka täyttyvät kyynelistä niin äkkiä, että se vaikuttaa nopeutetulta videokuvalta. 

Kiihdytän ohi naisen, läpi käytävien ja ulos. Vinkkaan taksille ja istun kyytiin, enkä suostu ajattelemaan Vilmaa. Olen Roomassa. Nyt on loma, Janne miettii.

Olen ollut Vilman kanssa yhdessä siitä lähtien, kun hän aloitti yliopistolla. Vilma oli niin mielettömän kaunis, kun tapasin hänet. Niin kaunis ja intoa täynnä. Menin ehkä vähän sekaisin siitä, kuinka raivokkaasti hän suhtautui asioihin. Hän tarttui kysymyksiin ja vaati vastauksia – kännissä töihin tullut professori sai varoituksen, koska Vilma otti asian omakseen. Hän hurmasi minut päättäväisyydellään. Ajattelin, että olemme samanlaisia, hän ja minä. Molemmat tiedämme, mitä haluamme ja pyrimme siihen. 

Vilma on päättänyt, että hän haluaa lapsia. Kun me tapasimme, hän puhui kepeästi siitä, kuinka eläisi vapaan elämän ilman äitiyden rajoitteita. Häntä ei kiinnostanut jumittua kotiin ja leikkipuistoon, hän halusi saavuttaa jotain. Muistan vielä sen hehkun, kun hän heilautti viinilasiaan ja pilasi sohvani. En välittänyt siitä. Halusin Vilman. Halusin sellaisen ihmisen rinnalleni, joka haluaisi vain minut. Jolle minä riittäisin. 

Pikkuveljeni on meidän perheestämme se, joka sopii isäksi. Sitä hän haluaa. Minä en vain näe houkutusta siinä – perhe-elämässä. Elän Vilman kanssa nyt juuri niin kuin toivoisin meidän elävän kymmenen vuoden päästäkin. Olen omistanut elämäni työlle ja haluan nauttia vapaa-ajastani. Se voi kuulostaa kylmältä, ja ehkä se tavallaan onkin. Mutta minä kuvittelin, että nykyisin lasten hankkiminen on vapaa valinta. 

Taksikuski pysäyttää tien laitaan ja huitoo käsillään kulmauksesta nousevan porraskujan puoleen. Ymmärrän sen verran, että sinne hän ei voi ajaa, joten maksan taksin ja nostan kamppeeni takapakista. Portaita noustessa hiki kylvää minuun siemenet, joista versoo ikävä tunne. Olen likainen. Odotan sitä, että pääsen heittämään ihoon liimautuvan paidan päältäni. Odotan nopeaa kylmää suihkua, joka pyyhkii Helsingin jäljet minusta.

Suihku rykii ruosteen hajuista vettä päälleni ja minä pidän suun tiukasti kiinni. Tunnen rinnassa taas sen kireyden, joka ei lähde venyttelemällä. Saippuaa ei ole, eikä vessapaperia. Minun on heti löydettävä kauppa.

Vyyhtäisen pyyhkeen ylleni ja kävelen pienelle kattoterassille, jota lehtevät kasvit varjostavat. Näen kaupungin katot, likaisenruskeat, kiviset rakennukset, sotkuiset sähköjohdot ja hailean taivaan julman auringon alla. Jossain kaukana kimmeltää meri, mutta minä en sitä näe. 

Terassilla on pyöreä takorautapöytä ja kaksi tuolia. Silmäni eivät osaa jättää näkyä rauhaan, sillä se muistuttaa minua siitä, mitä minulla ei ole. 

Meidän piti olla täällä yhdessä, minun ja Vilman. Se satuttaa, että hän ei ole täällä. Vesipisara liurahtaa kainalostani kylkeä pitkin pyyhkeen alle. Se on yksinäinen nuolaisu, joka muistuttaa minua jostakin. 

Jätän vaatteet ripustamatta, takit oikomatta. Puen päälleni vain vaalean kauluspaidan, sortsit ja laskeudun keskeltä pyöristyneet puuportaat alakertaan, kadulle. 

En osaa olla avaamatta puhelinta, työsähköpostia, edes kävellessäni siinä ihmisiä vilisevällä roomalaisella kujalla. En osaa päästää irti. Enkä tarkalleen tiedä miksi. 

Puhelimesta silmilleni rävähtää tummin kirjaimin uusi sähköposti. Se on firmamme viestintäpäälliköltä Helenalta. Hiki nousee pintaan, kun avaan tekstin. 

Luen viestin nopeasti. Kompastun liuskekiven reunaan ja pysähdyn hengittämään, katsomaan taivaalle ja ympärilleni. Missä on lähin kauppa? 

Mutta muisto on jo käynyt ylitseni.

Istumme kahdestaan lounasravintolassa Bulevardilla. Helenan kanssa keskustelu on kuin suonsilmä; se imaisee sisuksiinsa ja syvyyksissä on vaikea pitää lukua siitä, mitä voi ja mitä ei voi sanoa. Helena kuuntelee kuin pitäisi käsiään kasvoillani, hän hengittää sanojani sisäänsä, ja minä vuodan. Vuodan kaiken sen, mikä on piilossa, haudattuna. Miksi en ole onnellinen. 

Lempein sanoin Helena raaputtaa esiin totuuden. Hän ei tuomitse, mutta ei hän tarjoa selityksiäkään tai lohdutusta. Hänen siniset silmänsä katsovat minua vakaasti läpi kaiken sen, mitä en saa enää pidettyä sisälläni. Enkä voi mitenkään selittää, miksi kerron sen juuri Helenalle. 

– Mä olen oikeastaan aina ollut kiinnostunut naisten vaatteista. Etenkin alusvaatteista, sanon.

– Niin. 

– Niissä on jotain maagista. Ne on niin kauniita. Paljon kauniimpia kuin ne, joita miehille tehdään. Ja ne tuntuu hyvältä.

En ole vieläkään sanonut sitä, mitä kiertelen. Miksi se olisi salaisuus, että mies pitää naisten alusvaatteista. Niinhän sen kuuluukin olla. 

– Miksi se on susta paha juttu? Helena kysyy ja oikaisee haarukan ja veitsen lautaselleen osoittamaan, että on lopettanut ruokailun. 

Lautaselle jää muutama herneenverso, puolikas vuohenjuustokiekko, joka murenee reunoilta. Keskityn katsomaan niitä. Keskityn ajattelemaan vain niitä.

– Mä välillä pidän sellaisia vaatteita kotona, sanon vaimeasti pöydän pinnalle. 

Siinä se on, pöydällä. Niin kuin sanoin: Helenan kanssa lankeaa uskomaan, että voi sanoa mitä tahansa. Siksi hän on hyvä työssään. Siksi hän on lyömätön, ja minä ihailen häntä siitä. En uskalla katsoa häneen päinkään, mutta kun katson, Helenan silmät ovat käyneet mustiksi kuin taivas ennen ukkosta.

– Musta se on oikeastaan aika kiihottavaa, Helena sanoo ja piilottaa hymynsä lasin taakse. 

Ylitseni lyö voittamaton aalto tunnetta. Väreet kulkevat lävitseni ja tuovat mukanaan meren vaahtoa, tunnen, kuinka kasvojeni väri muuttuu. En voi hallita suupieliäni saati ääntäni. 

– Niinkö? kysyn ja äänen värinä ärsyttää itseänikin, mutta en voi sille mitään. 

Helenan katseessa ei näy välttelyä tai inhoa. Hänen silmänsä ovat kirkkaat ja katsovat suoraan minuun. 

– Eikö kukaan ole koskaan sanonut sulle niin?

Mietin hetken, mitä Helenalle voisi vastata. Ajattelen Vilmaa, joka kyllä yrittää parhaansa. Ihanaa Vilmaa, joka ei voi sille mitään, että on auttamattoman vanilja. Vilmaa, joka nauroi, kun kerran sovittelin hänelle ostamaani sukkanauhavyötä omalle vyötärölleni vaatteiden päälle. En saisi paljastaa sitä Helenalle. Meidän suhteemme ei kuulu hänelle ja minun pitäisi suojella Vilmaa hänen läpitunkevalta katseeltaan. Mutta hän näkee tarpeen minusta kuin olisi jo kuullut sanat suustani. 

– Ei, minä myönnän. – Mä olen aina ajatellut, että ei sitä oikein voi tunnustaa kenellekään.

– No, mulle voi, Helena sanoo ja katsoo hyväksyvästi kenkääni, joka pilkistää pöydän alta. Se on italiasta ja siksi siinä on enemmän korkoa kuin suomalaisissa. 

Näen Helenan hymyn nytkähtävän hassusti. Sitten hän kätkee kasvonsa, ja kun kädet paljastavat ne jälleen, on hänen vuoronsa paljastaa häpeä, joka hetkeksi maalaa kasvot tulipunaisiksi. 

– Gräy, hän sanoo pienellä äänellä ja käpristää kätensä leijonantassuksi, jolla kaapaisee suuntaani. 

– Voisi olla enemmänkin korkoa, hän sitten lisää ja hymyilee, nostaa lasin huulilleen ja siemaisee.

Ja minä olen myyty mies. Bisneslounas lakkaa olemasta bisnestä sillä sekunnilla. Sydämeni tykyttää niin lujaa, että sen voi varmasti nähdä ohimoillani juoksevista suonista. 

Kuinka voi käydä näin – juuri nyt? Minä luulin, että Vilma, upea, ihana, älykäs Vilmani, olisi se viimeinen. Yhden eron läpi kestettyäni minä ajattelin, että en enää. Nyt etsin sellaista ihmistä, joka ei tuomitse ja kahlitse minua. Siltä Vilma aluksi vaikuttikin. Hän oli niin villi ja vapaa, kapsahti kaulaani Mantan lakituksessa tupaten täydessä Esplanadin puistossa kuusi vuotta sitten. Hetken päästä minulle paljastui, että kyse oli ollut vedosta, sillä hänen opiskelukaverinsa olivat määrittäneet, ketä hän ei ainakaan voisi saada ympärillä olevasta joukosta. Kai minä osuin silmään kuin Bossin puku H&M:ssä, sillä se minulla oli päälläni ja lakki valkaistuna päässä. 

En usko, että Vilma koskaan ajatteli rakastuvansa johonkuhun, joka on käynyt Hankenin, mutta niin siinä vain kävi. Jos minä en hurmannut häntä, hän ainakin hurmasi minut. Vilma puhui niin hyväksyvästi kaikesta. Hänellä oli lesboystäviä joka sormelle, hän ymmärsi sukupuoltaan vaihtanutta julkkista ja tämän tuskaa, hän näytti minulle joskus jopa pornokuvaa läppäriltään ihan huvin vuoksi. 

Mutta mitä tuli minun salaisuuteeni, Vilman ovi pysyi kiinni. Enkä minä uskaltanut kokeilla uudestaan, kun hän kerran oli nauranut minulle. 

Saunan kuumat höyryt rentouttavat lihakset ja pesevät pois muistot Jannesta ja Antista. Kummastakaan ei tarvitse nyt huolehtia, ei heistä, eikä hankalista tunteista, jotka he ovat minussa synnyttäneet, vakuuttaa Vilma itselleen. 

Antti jäi ylämökille katsomaan peräämme, kun tallustimme rantaan, enkä voinut olla miettimättä, mitä hän ajatteli meidän juttelevan, kun saunomme. Reetta lipuu järvenselällä ja nauttii vapaudestaan. 

Antti ja Tiia viettivät edellisillan saunanterassilla, kahdestaan, hiljaisella äänellä puhumassa. Antti ei sanonut minulle mitään tullessaan ylämökille illalla. Hänen kasvonsa olivat sulkeutuneet, tyhjät. Pelkäsin, että Antti tulisi takaisin kertoakseen uutisen: olemme päättäneet yrittää vielä. Mutta ei siinä niin käynyt. 

Hyttyset söivät minua ja Reettaa,  kun istuimme jääräpäisesti saunan viereen muuratulla grillipaikalla koivujen katveessa ja kittasimme punaviiniä. Kuin odottaisimme, että nyt jokin selviää. Nyt solmu aukeaa. 

Minä odotin vain puhelua Jannelta, että hänen koneensa on laskeutunut. Että hänelle selviää koko totuus. Kuka hänen autonsa vei, missä minä olen ja kenen kanssa. Mitä meille oikein tapahtuu. 

Tiia kumartuu paljun puoleen ja kaataa kuupallisen hiuksiinsa, jotka ovat saippuainen pilvi hänen kasvoillaan. Kun vesi iskee hänen päähänsä, velmaisee se hiukset suoriksi ja Tiian pysty nenä jakaa ne kahdeksi verhoksi pään molemmin puolin.

– Mä tulin oikeestaan selvittämään Antin kanssa meidän eroa, Tiia sanoo kiertelemättä. – Kyllä Antti on varmaan siitä kertonut. 

Aivan kuin hän aavistaisi, että mietimme sitä. Miksi hän on täällä, vaikka he ovat eronneet? Mikä tilanne oikein on? Muistan hetket, joina he ovat vetäytyneet grillikatokselta tänne saunan terassille kahdestaan, kun sydämeni on tikuttanut korvissa ja heidän sanansa ovat puuroutuneet yhdeksi virraksi. 

Hankaan kainaloitani saippualla ja vältän katsomasta Tiian nakua takapuolta, joka keikkuu silmieni tasalla, kun hän kumartuu kiertämään vettä tukastaan. 

– Ei oikeastaan, vastaan. – Ei me olla Antin kanssa kauheesti puhuttu sen tyyppisistä asioista, vastaan ja mieleeni välähtää Antin käsien kosketus, rytmi, johon eilen lankesimme juuri tuossa, missä Tiia nyt seisoo pesemässä hiuksiaan. 

En ole puhunut siitä Antin kanssa sanaakaan sen jälkeen, kun Tiia käveli mökkitietä pihaan. En tiedä, ovatko Antin tunteet muuttuneet. En tiedä enää mitään. 

Tiia naurahtaa ja naurussa kuulen lattialautojen narahduksen. 

– No, ei se mikään salaisuus enää ole, Tiia sitten sanoo ja katsoo hymyillen minuun. 

Siinä hymyssä on outo kare niin kuin minun tulisi nyt ymmärtää jotain. En ymmärrä, vaan hymyilen takaisin.

– Näytätte te ainakin tulevan hyvin juttuun. Siis eronneiksi. Kun sä tulit tännekin, meinaan jatkaa lausetta, mutta tajuan, että se saattaa kuulostaa siltä kuin syyttäisin Tiiaa mökille saapumisesta. Muistan hyvin, kuinka kateus kalppaisi sydämestäni, kun Tiian läpsykkäät karauttivat mökkitien sorat tieltään. 

– Ei me niin hyvin tulla juttuun kuin te, Tiian hymy leviää niin, että se paljastaa viinikumin värisen lihan ylähuulen alla. 

Onko hän tajunnut jo jotain? Olemmeko me niin läpinäkyviä? Tiia kuitenkin jatkaa omaa kertomustaan ja minä pysähdyn kuuntelemaan. Sydämenikin pysähtyy kuuntelemaan.

– Mä olen aina tiennyt, että tykkään myös naisista, Tiia sanoo kieppaistessaan pyyhkeen rintojensa peitoksi. – Äkkiä mä sitten tajusin, että haluan ehkä vielä kokeilla sitä. 

Hetken on hiljaista. Hän odottaa, tajuanko minä. Mutta en minä tajua.

– Naisen kanssa olemista, hän tarkentaa.

– Ai, mä en yhtään tiennyt, sanon ja tunnen itseni tyhmäksi. 

Tunnen myös oudon kutinan juoksevan ihollani. Me olemme siinä, pienessä pihkalta tuoksuvassa saunakammarissa ihan kahdestaan, eikä kummallakaan ole vaatteita. En kuitenkaan tunne Tiian kanssa mitään sellaista. Hänen seurassaan ei totisesti tarvitse leikata jännitettä puutarhasaksilla niin kuin Antin kanssa. Mielessäni häivähtää Reetan tunnustus, mutta hautaan sen nopeasti. Ympärilläni tapahtuu liikaa, että ehtisin käsitellä kaikkea. 

Mietin, miltä Antista on mahtanut tuntua jäädä kakkoseksi naiselle. Tai naisille. Hänen ilmeensä illalla, kun hän palautui keskustelusta, palaa mieleeni. Kyllä se häntä on satuttanut. 

– Miten te pystyitte eroamaan sovussa? ihmettelen Tiialle ääneen. 

Ojennan Tiialle oluen, kun me astumme terassille istumaan vanhaan rottinkisohvaan. Nostan jalat rintaa vasten, sillä järveltä ei kukaan voi kurkkia pyyhkeeni alle. Tiia siemaisee olutta ja katselee taivaanrantaa, joka on niin uskomattoman pinkki, että näyttäisi kornilta postikortissa. Sen rikkoo vain Reetan pikkuruinen pää, joka lipoo horisonttia järvenselällä. 

– Oikeastaan me oltiin siinä vaiheessa jo enemmän ystäviä kuin kumppaneita, Tiia sanoo. – Ehkä Anttikin oli jo vähän arvannut, että mä halusin jotain muuta. 

Kiinnitän huomiota siihen, että Tiia käyttää sanaa kumppani. Niin tekevät ihmiset, jotka eivät halua syystä tai toisesta paljastaa puolisonsa sukupuolta, ymmärrän äkkiä. Tiia käyttää sanaa nytkin, Antista puhuessaan, koska on tottunut sitä käyttämään. Mitä se muille kuuluukaan, kenen kanssa hän elää tai haluaisi elää? 

Kun istumme siinä ja kuikan kurrutus kiirii järven vesillä, minut nuolee löylyn leppeä kieli. Oloni on levollinen. Huolet, jotka ajoivat minut tänne, tuntuvat kuuluvan jollekulle toiselle. En oikein uskalla tunnustaa edes itselleni, että Tiian sanat ovat tehneet sen. Hän ei halua Anttia takaisin. Minulla on ehkä mahdollisuus rakkauteen. 

– Antti halusi perheen, enkä mä halunnut roikottaa sitä mukana siinä uskossa, että joku päivä mä rupean tekemään sille lapsia. Kyllä mä pidän lapsista, mutta en ehkä halua omia, Tiia miettii ääneen. 

He erosivat jo puoli vuotta sitten, minä en voi olla laskeskelematta. Ja Antti halusi jo sitä ennen lapsia. 

Heti ajateltuani ajatukset minä syytän itseäni niistä. Näitä juttuja kuulee, vinoin suin kerrottuja juttuja biologisesta kellosta ja sen tik-tik-tikityksestä. "Sen tietää, mitä se haluaa", sanotaan naisesta, jota tapaillaan, kun hän lähentelee kolmeakymppiä. Saman ikäisiä naisia ei palkata vakituisiin töihin, koska sehän tiedetään, mitä he sitten tekevät. Menevät ja pyöräyttävät kakaroita. 

Miksi se on moraalisen tuomion kysymys? En minä halua olla itsestäänselvyys, en halua tulla tuomituksi, mutta ei siinä mielestäni vain ole mitään väärää. Ketään meitä ei olisi täällä, jos niin ei olisi.

Lapsista mieleeni tulee Reetta ja Aava – ja äkkiä älyän jotain. Muistan, kuinka Tiia istui Reetan viereen pöydässä. Kuinka Tiia kosketti Reetan olkapäätä eilen, hänen kätensä laskeutui niin hellästi pisamaiselle iholle, kuin suoraan ilmasta kalastava lintu, joka kuuppaisee veden tuntumaan nopeasti, tarkasti ja nousee rivakasti siivilleen nokassaan sädehtivä kala. 

Pääni vipsahtaa Tiian puoleen. 

– Ethän sä vaan... ole kiinnostunut Reetasta? kysyn. 

Tiia alkaa paljonpuhuvasti kääpiä varpaanvälejään tikulla.

– Eikä! minä huudahdan. – Onks jotain tapahtunut?

– Ei! Tiia tuiskahtaa ja katsoo minua hädissään. – Älä sä nyt rupea mun asialle, ethän? hän naurahtaa ja siemaisee olutta. 

– Entä sä? Mikä tilanne sulla on... Jannen kanssa? Tiia kysyy, ehkä vaihtaakseen itselleen hankalasta puheenaiheesta minulle tukalaan. 

Tavasta jolla hän kysyy, aavistelen, että hän tietää jo. Miten hän voi tietää?

En ehdi vastata mitään, kun kuulemme askelten tumahtelut puukuistilla. Nurkan takaa kävelee järvenkiiltävä Reetta bikineissään, jotka suorastaan räiskyvät kukkia. 

– Ei oo yhtään kylmää, Reetta kertoo innoissaan. – Te olette kyllä yksiä hienohelmoja, kun ette tule. 

– Mä voisin nyt tulla, kun sain tukan pestyä, Tiia sanoo ja nousee niin, että rottinkisohva narskahtaa. 

– No mennään! Reetta nauraa, ottaa siemauksen oluestani ja juoksee takaisin rantaan. 

Tiia virnistää minulle jotenkin hassusti ja juoksee sitten perään. 

Katselen heidän roiskimistaan hetken, ennen kuin sydäntäni alkaa puristaa. Iltataivaan puna on sammumassa, ja minua alkaa vaivata sama kauhu kuin joka ilta, kun nukkuma-aika lähestyy. Sama koura puristi sydäntäni, kun olin lapsi, ja äiti sulki makuuhuoneen oven. Tuli pimeää ja kaikki pelot kasvoivat kuin varjot – suuremmiksi kuin koskaan. Mökillä minua odottaa laveri vintissä. Raidallinen patja, jonka keskelle on jäänyt läikkä jonkun kuukautisista tai salaa peiton alla syödystä suklaasta. 

Mutta eivät ne ole vintin seinissä rapisevat rotat, jotka minua pelottavat. Ei se ole pimeä, joka ei kesällä edes valtaa vinttiä, sillä auringon kajo killottaa ikkunaverhojenkin läpi pitkin yötä. Minä en vain haluaisi kuolla yksin. 

Huomaan puristavani oluttölkkiä niin lujaa, että sen kyljet rotisevat sisään. Lasken tölkin pöydälle ja nousen. On ehkä naurettavaa pelätä kuolemaa, kun on vasta 33 vuotta. Mutta se tökkii minun kohtuani joka kuukausi. Elämä ja kuolema. Jos minä en saakaan koskaan lapsia. Sitä minä mietin joka kuukausi, kun rapistelen sidettä alushousuihin. Jos minä en saa lapsia, ei minusta jää mitään jäljelle, kun kuolen. Kukaan ei minua muista. 

Ja kun katson Reettaa vedessä, hänen isoa hymyään, kun Tiia kaappaa hänen päänsä ja he humpsahtavat yhtenä motikkana veden alle, älyän, mikä siinä saa minut ajattelemaan näitä ajatuksia. He pelmuavat vedessä kuin vastarakastuneet.

En tiedä, miksi minut valtaa ilo, kun tajuan sen. Tunnen porinan sisuksissani, se pakottaa suupieleni hymyyn, vaikka yritän estää tunnetta nousemasta. Reetallahan on lapsi ja mies. Miksi olisi hyvä, että – äh. En saa ajatusta vietyä edes loppuun, niin turhan tuomitseva se on. Ketä minä yritän huijata? Reetta on onneton ja suhde eron partaalla. Olisi vain hyvä, jos joku veisi hänen ajatuksensa johonkin, mikä odottaa ahtaan ja kaunaisen kodin ulkopuolella. 

Jos Tiiasta ja Reetasta tulisi pari, ehkä tähänkin tarinaan tulisi onnellinen loppu. 

Kaivan saunapussistani kännykän. Jotenkin toivon, että siellä olisi viesti, joka kertoo omasta rakkaustarinastani, vaikka olen sen niin tyystin sotkenut. Ihmeekseni siellä on yksi viesti. Se on Antilta. Siinä on vain yksi merkki, yksi pienenpieni hassun lapsellinen merkki, joka saa minut hymyilemään ja painamaan puhelimen rintaani vasten.

<3

Hiljaa nousen, haen saunakammarista vaatteet ja vedän ne päälleni. Havunneulaset pingahtelevat läpsyttimistäni, kun kuljen ylä­mäkeen. Näen Antin seisomassa terassilla, kädet kaiteella. Hänen hymynsä on aurinko, joka valaisee koko metsän. Se vetää minua luokseen, vastustamattomasti.

Muistan yön, jonka vietin Helenan luona, Janne kertaa tapahtunutta. Yön, josta koko tämä sotku todella käynnistyi. Halusin niin kovasti vain juhlia saavutustani. Halusin irrottautua siitä, mikä kotona oli jähmettynyt ylleni, kaipuu, johon en osannutkaan vastata. 

Vilma halusi lapsen. Hän lopetti e-pillerit merkiksi minulle, että nyt on alettava toimiin, ja kun hän lopetti ne, minä vasta todella tajusin, mitä haluan. Eikä se ollut lapsia. Enkä minä osannut tehdä sille mitään. Jähmetyin. Pakenin. 

Miksi en voinut antaa Vilmalle sitä, mitä hän niin kovasti kaipasi? En halunnut tehdä häntä onnettomaksi. Tunsin itseni hirviöksi, kun Vilma joka kuukausi avasi vessan oven ja minä tiesin heti, mitä oli tapahtunut. Näin, kuinka hän suri, vaikka ei ollut mitään surtavaa. Hänen tuskansa nypertyi kiveksi minun sisuksiini. 

Ehkä minä olin katkera. Kun hän ei antanut minulle sitä, mitä minä tarvitsin – ei ollut koskaan antanut sille edes tilaisuutta. Minä en pystynyt venymään hänen vaatimuksiinsa. Ehkä en lopulta vain uskaltanut sitoutua siihen, että kaikki olisi nyt tässä. Loppuelämäksi. 

Siksi minä menin Helenan luokse. Pirruutin alaoven summeria yöllä, humalassa ja valahdin hänen sänkyynsä. Mutta me emme edes suudelleet. Helena puhui minulle. Muistan lämpimän äänen, joka huuhtoi ylitseni, kun minä taistelin pintaan humalan ja piiloon pakatun tuskan alta. 

– Mitä sä oikein haluat Janne? Sun pitää päättää, mitä sä haluat sun elämältä. 

Helena ei suostunut minuun koskemaan. Hän keitti aamulla espressokoneellaan kahvit, työnsi pienen sievän geometrisen kupin eteeni asetilla ja sanoi vain: 

– Mä tiedän jo, mitä mä haluan.

En osannut päättää, tarkoittiko hän haluavansa minut vai tietävänsä sen, mitä haluaa ylipäänsä elämältä. Pyöritin kuppia asetilla, kun Helena jatkoi. 

– Selvitä asiat Vilman kanssa. Sun täytyy puhua Vilmalle. 

Mutta en minä pystynyt siihen. Vannoin Vilmalle, että kaikki on hyvin, että kaikki korjaantuu, koska halusin niin kovasti uskoa siihen. Halusin, että kaikki pysyisi ennallaan. Miksemme me voisi olla onnellisia ihan kahdestaan? Miksi minä en riitä? 

Mutta Vilma ei lähtenyt Italiaan kanssani. Minä hävisin. 

Istun kuumassa ilmassa helmeilevän viinipullon kanssa kattoterassilla, ylhäisessä yksinäisyydessä, kun saan Helenalta viestin. Olemme viestitelleet pitkin päivää. Hän haluaa selvittää, miten asiat nyt ovat. Kun hän kuuli, että tulin Roomaan yksin, hän teki siitä johtopäätöksiä, joihin olen yrittänyt vastata. Nyt hän tekee päätöksensä. 

Mä tulen sinne, hän kirjoittaa. Mä haluan nähdä sut.

Lopulta siinä käy niin kuin Vilma pelkäsi. Siitä hän jo minua syytti. Mitä väliä sillä siis enää on? 

Kun Helena ilmaantuu alaovelle vedettävän laukkunsa kanssa valkoisessa kesämekossaan, minä kävelen suoraan hänen syliinsä. Otan vetokahvan hänen kädestään ja suutelen häntä niin kuin olisin aina halunnut, mutta olen pidätellyt itseäni. Annan sähkön juosta ruumiidemme välillä. 

Olen tehnyt valintani, jälleen kerran. Olisiko tämä kerta viimeinen?

Mä vain haluaisin tehdä sut onnelliseksi. Janne on tehnyt sut niin onnettomaksi, niin pitkään. On kauheaa nähdä sun onnettomat kasvot, Antti kuiskii minulle vintin portaissa. Minulle, Vilmalle.

Hän pitelee käsiäni omissaan, työn hiertämissä ja kovettamissa käsissä. Siinä me istumme, puuportaalla puolivälissä vintille, jossa pukkipääsänkyni odottaa peitto sivuun heitettynä. Lanka vetää meitä sänkyä kohti, ja me pinnistelemme vetoa vastaan. Tunnen Antin hengityksen kaulallani, ennen kuin huulet osuvat siihen, sitten hampaat, sitten Antin kädet kiertyvät ympärilleni. 

– Antti, mä en ole vielä selvittänyt mitään asioita Jannen kanssa, sanon. – Mä haluaisin, sanon, mutta lauseeni jää kesken. Antti suutelee minua, enkä minä enää pysty muistamaan, mitä tärkeää olinkaan sanomassa. 

En tiedä, miten me onnistumme kiipeämään portaat siinä kiihkossa, mutta me onnistumme. Pian tunnen pukkisängyn anteeksiantamattoman kovan pohjan allani, vedän Antin päälleni ja kierrän jalat ja kädet hänen ympärilleen, niin että hän painuu lujasti minua vasten. 

Äkkiä en halua päästää häntä pois. 

Antti sukeltaa sisääni ja minä saan kaiken, mitä haluankin. Aurinko ei koskaan laske. 

Ja koska aurinko ei laske, se ei myöskään nouse. Havahdun siihen, että hikipisara liukahtaa rintojeni välistä ja kohtaa esteen. Antin kuuman käsivarren, joka lepää ympärilläni. Lintujen liverryksistä päättelen, että on aamu. Hetken katselen kurkihirttä, joka kulkee pääni yläpuolella. Kun nousen varovasti ja nostan Antin käden päältäni, huomaan, että Reetan pukkisänky toisessa päässä vinttiä on tyhjillään. Ehkä hän ei kehdannut tulla ylös nukkumaan, kun Antti on täällä. 

Pysähdyn sängyn päätyyn. En millään haluaisi lähteä tästä, mennä alakertaan, aloittaa päivää. Kohdata totuutta. 

Katselen Antin vartaloa, pyöreää karvapyllyä ja lantion kaarta, joka on tiukka ja matalampi kuin naisilla. Haluaisin jäädä siihen, sivelemään sitä, haistelemaan hajuja, jotka kumpuavat noista karvoista. Mutta en halua herättää Anttia. Tarvitsen jotain muuta. Tarvitsen Reetan apua. Jätän rauhallisesti hengittävän miehen sänkyyni ja painan paljaan jalkani niriseville portaille. 

Tuvan puusohvalla minua odottaa hämmentävä näky. Kaksi naisvartaloa makaa sulassa sovussa kädet ja jalat lomittain ohuella patjalla. Tiia ja Reetta nukkuvat sellaisessa syleilyssä, ettei se jätä arvailujen varaan, mitä yöllä on tapahtunut. 

Arkailen hetken alimmalla portaalla, mutta mitäpä siinä voisi muuta kuin ropsautella kahvinkeittimen käyntiin. Näen Reetan silmien raottuvan sohvalla, jäsenten heräävän hitaasti henkiin. Mutta hän ei peittele mitään, sormet viipyilevät Tiian pisamaisella iholla. Hän herättää Tiian paijaamalla tämän hiuksia. Se saa kyynelet nousemaan silmiini. Käännän naisille selkäni ja kävelen terassille. Puu antaa myöten jalkojeni alla ja vanhat tukipuut tärisevät. Lehtien varjot leikkuvat ihollani, ja jotenkin tunnen olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. 

Linnut lirkuttelevat suorastaan riitaisan kovalla äänellä, ja hetken luulen, että jossain pyörii pesukone ennen kuin tajuan, ettei täällä ole pesukonetta. 

Sen täytyy olla auto. 

– Joku on tulossa, sanon ovelta naisille. 

Moottorin murina on kuin kaukainen ukkonen. Se uhkaa meitä.

Nopeasti Reetta valahtaa lattialle, nostaa kesämekon ylleen, vaikka toinen olkain lutvahtaakin heti olalta. Hän katsoo minua, katsoo ja hymyilee ja yrittää olla hymyilemättä. Jokin on muuttunut. Reetta on herännyt henkiin.

Auto kaahaa mökin pihaan kuin elokuvissa – renkaat ulvoen ja sora tieltä pingahdellen. Se on Markon kuhmuinen Nissan Almera, kyydissä riemastuneesti hihkuva Aava. Nousen seisomaan terassilla, Reetta työntää päänsä mökin ovesta. 

– Me tultiin kans mökille! Aava hihkuu punkiessaan lastenistuimelta alas ja soratietä pitkin äitinsä jalkoihin. 

Äkkiä Aavan naama menee mutrulle, hän painaa päänsä Reetan kesämekkoon ja nyrkit takertuvat niin lujaa kankaaseen, että yläosa on valahtaa rinnoilta alas. Nyt hän muistaa, mitä on joutunut kokemaan.

– Äiti, sä oot tosi tuhma. Sä lähdit ilman mua. Meidän piti mennä yhdessä, Aava sanoo murtuneella äänellä. 

Reetan silmiin tulvahtavat kyyneleet. Ne tipahtelevat kasvoilta kuivaan hietaan, täp täp, kun hän nostaa Aavan syliinsä ja rutistaa. 

– Äiti rakastaa sua, hän sanoo. 

Mutta minä näen terassin aitiopaikalta jotain, mitä Reetta ei nyt näe. Näen Tiian, joka astuu hiekkapihaan, läpsyttelee paljain varpain Reetan luokse ja laskee kätensä tämän olalle. 

Näen Markon nousevan hitaasti autosta. Näen hänen ilmeensä, kun hän näkee meidät kaikki sulassa sovussa. Ja näen myös sen, että Markon perässä autosta nousee toinenkin mies. Takapenkiltä erotan erehdyttävästi Anttia muistuttavan hahmon: vaalean tukan, komean nenänkaaren, jykevän leuan. Mutta Antti makaa vintissä alasti, yön jäljiltä lämpöä ja levollisuutta hehkuvana.

Takapenkiltä nousee Janne.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.