Osa 6/8: Vilman ajatukset ovat täysin sotkussa, eikä veto poikaystävän pikkuveljeen Anttiin tee asioita helpommiksi. Vilma joutuu kuitenkin pakosta miettimään tunteitaan, kun mökille tallustelee luonnonlapsi, jota kukaan ei osannut odottaa.

Shutterstock

Linnut sirkuttavat rannassa, kun laskeudun juurten kirjoman rinteen mökiltä laiturille. Aamun usva hallitsee vielä järven pintaa. Haluan olla hetken yksin, ennen kuin Reetta ja Antti heräävät. Olen kulkenut niin pitkän matkan, tajuan, kun pudotan jalat viileisiin vesiin natisevan laiturin päästä. Se keinuu veden yllä kuin pieni vene. 

En voi uskoa, että siitä on vain muutama päivä, kun vielä kuvittelin meidän suhteemme kestävän. Kuvittelin Jannen kosivan ja kaiken muuttuvan paremmaksi. 

Kiusaannuttavat muistot nousevat mieleeni, kun istun siinä yksin, ensimmäistä kertaa moneen päivään. Vaalean miehen otteet, Reetan katse, sanat: Mä tykkään ehkä tytöistä. Jannen Facebook-päivitykset, joita en halua enää edes nähdä, koska saattaisin saada täyden varmuuden sille, että hän on Italiassa Helenan kanssa. 

Niin kuin en jo tietäisi. Niin kuin en olisi toiminut sen mukaan koko tämän ajan. Miksi muuten olisin koskenut vaaleaa miestä Miksi muuten olisin varastanut Jannen auton ajaakseni mökille, hänen sukunsa mökille? Sieraimissani haisee koston metallilta. Olen piilottanut motiivini niin hyvin, että en ole suostunut tunnustamaan sitä itselleni. Nyt kun istun siinä väreilevä luonto ympärilläni, en voi paeta enää. Kuvajaiseni vedessä tietää enemmän kuin minä, ja niin minä potkaisen sitä kasvoihin. 

Jannen auto on varastettu. Nyt hän saa tietää kaiken.

Minun ja Jannen suhde on ohi. 

Sillä ei ole enää edes väliä, pettääkö hän minua vai ei. Meillä ei vain ole mitään yhteistä. Meillä ei ole enää keskusteluyhteyttä. Janne onnistuu aina loukkaamaan minua, vaikka sanoisi vain, miltä hänestä tuntuu. Se ei riitä minulle enää. 

Tunnen kyynelten pakkautuvan silmiin ja nenään, itku haukahtaa suustani ja käpristyn laiturille sikiöasentoon. Heijaan itseäni ja näen lankkujen raosta, kuinka vesihämähäkit kepeästi puikkovat vedenpintaa allani. Niissä on jotain hyvin lohdullista. Tuollaiset pikkuotukset, täysin tietämättöminä minun tuskastani, siinä ne vain menevät ja elävät lyhyttä elämäänsä. Turhia tuskailematta.

On osattava luopua, mutta miten voisin tehdä sen, kun Janne ei tunnusta mitään? Hän ei tunnusta kumpaakaan petosta: ei sitä, mitä tapahtuu Helenan kanssa, eikä sitä, ettei halua lapsia kanssani. En tiedä, kumpi petos on pahempi, mutta taivaan anteeksiantamattoman laakea kansi saa minut vakuuttumaan siitä, että kumpaakaan en voi antaa anteeksi. 

Enhän olisi muuten pettänyt Jannea vaalean miehen kanssa. 

Nyt minä ymmärrän tehneeni niin, jotta voisin päästää hänestä irti. Jotta minulla olisi oikea syy. On vaikea lopettaa suhdetta vain siksi, että toinen ei enää oikein kuuntele, että asiat eivät oikein suju. Se ei tunnu tarpeeksi suurelta syyltä. Pitäisi olla petoksia tai väkivaltaa, jotta olisi oikeus rikkoa se, mihin perheemmekin ovat tottuneet. Että me olemme pari. Mutta Jannen kanssa me emme ole perhe. Ja minä haluan perheen. 

Vatsassa kouristaa, kun ajattelen sitä, mahdollisuutta, jota en voi tunnustaa itselleni. Entä jos minä en koskaan saa omaa perhettä? Jos tämä oli viimeinen mahdollisuuteni. Olen jo 33. Entä jos en enää löydä ketään, joka haluaisi rakastaa minua?   

Ajatus on naurettava, mutta sen pelko on silti totta. Kun minä luovun Jannesta, päästän käsistäni kaikki ne haaveet perheestä, joita olen hellinyt nämä vuodet. 

Nousen istumaan, kun kuulen askelten tomahduksia mäestä. Pyyhin äkkiä kasvot kämmeneeni ja alan heilutella jalkojani vedessä. Käärin ajatukset sisälleni kuin vanhan mökkipeiton, jonka likaista puolta en halua näyttää ulospäin. Hetken päästä laituri tärskähtää painavien jalkojen alla ja Antti seisahtuu viereeni. 

– Täällä on tosi kaunista, sanon ja kuulen vieläkin äänessäni itkun takapakin.

Ehkä Antti ei kuule sitä. Hän ei ainakaan osoita minkäänlaisia merkkejä säälistä.

– Aamut on parhaita, kun ei ole vielä niin kuuma, Antti sanoo ja heittää pari kiveä veteen. 

Ne läiskyvät suoraan veden alle, ja voin melkein vannoa, että Anttia harmittaa. 

– Ei tullu leipiä, sanon.

– Ei se mitään, Antti vastaa ja istuu viereeni. 

Pidän hänen vastauksestaan ja äänestä, jolla hän sen sanoo. Ei hänen minuun tarvitsekaan yrittää tehdä vaikutusta. Mehän olemme tunteneet suunnilleen yhtä pitkään kuin olen tuntenut Jannen. 

– Muistatko sen kesän, kun äiti oli sitä mieltä, että järven vesi on saastunutta, eikä siinä voi uida? Antti kysyy.

– Haha, muistan todellakin, vastaan kiitollisena. – Me aina tultiin salaa uimaan, kun muut oli menneet nukkumaan. Eihän täällä ollut kuin vähän jotain levää.

Muistan senkin, kuinka Jannea ei kiinnostanut irrottautua kirjojensa alta uimaan. Tulin rantaan Antin kanssa kahdestaan. Silloin mieleeni ei putkahtanut, että siinä olisi ollut mitään kummallista. Minä ja Antti tällä samalla laiturilla uima-asuissamme kuuntelemassa vetten yli kiirivää yksinäistä tiiu-tiiu-valitusta.

– Miksi sä tulit tänne mökille yksin? kysyn äkkiä, sillä se vaivaa minua. 

En saa päästäni kuvaa Antista, joka poimi meidät kyytiinsä kaatosateesta Mikkelin kadulta melkein helpottuneen oloisena. Hänen hymynsä, kun hän tunnisti minut. Se oli sadeverhonkin läpäisevä. Niin kuin hän ei olisi halunnut olla yksin.

– Mä tulin vaan korjaamaan kattoa, Antti sanoo ja molskauttaa jalkansa veteen. 

– Entä Tiia? kysyn varovasti. 

Jotenkin Antin olemuksesta haistaa, että jotain on vialla.

– Me ei olla enää yhdessä, Antti sanoo ja puristaa huulet yhteen. 

– Eiks Janne ole kertonut sulle? 

– No ei ole, puuskahdan ja yritän sillä piilottaa helpotuksen, joka valuu lihaksiini kuin lämmin vesi. En haluaisi analysoida sitä nyt. Miksi Antin suhteella on minulle väliä.

– Mä oon tosi pahoillani, sanon ja katson minäkin veteen.

– On siitä jo puoli vuotta, Antti puuhkaisee. 

Hartiat jännittyvät, ja hän painaa päänsä niiden väliin vähän kuin kilpikonna. Ei sillä ole väliä, haluaisin sanoa hänelle, kuinka kauan siitä on. Ei tunteille voi antaa deadlinea. Minä tiedän sen niin hyvin. Kuinka kauan minäkin olen roikkunut Jannen takinliepeessä, vaikka se, mikä tekee suhteesta parisuhteen, on hiljakseen valunut viemäriin kuin kuohuva likavesi pesukoneen suusta. 

Olen aina pitänyt Antista. On vaikea uskoa, että hän on Jannen veli. Antti on vaalea ja sinisilmäinen niin kuin veljensäkin, mutta hän on rento ja letkeä – toisin kuin Janne. Jokin hänen olemuksessaan herättää luottamusta. Nytkin hän on pukeutunut hilseilevään t-paitaan, joka paljastaa hänen lihaksensa ja suloisen vatsankummun sen alla. Tiedän, että jos painan pääni hänen olalleen, hän ei vetäydy pois. Niin kuin tein autossa.

Nyt en tee mitään, sillä nyt minä kierrän rautalankaa päässäni niin tiheäksi tappuraksi, ettei sen lävitse solju sanoja. Millä oikeudella minä olen tänne mökille tullut? Hetken rintaani puristaa syyllisyys ja pelko kiinni jäämisestä. Tilanne Jannen kanssa on niin vaikea, että minun ei pitäisi olla täällä. 

Huomenna soitan jonnekin, päätän. Kai Jannen autosta pitää ilmoittaa poliisille. Ja sitten minä lähden täältä mökiltä. Niin teen asioista helpompia meille kaikille. 

– Sä et sitten mennyt Italiaan? Antti kysyy, ja hänenkin äänensä on jotenkin varovainen. 

Sydämeni takuttaa saman tien korvissa asti. Ai, Anttikin tietää meidän Italian-matkastamme? Miten minä sen hänelle selitän, että en ole Jannen kanssa siellä? 

Onneksi minun ei tarvitse. Laituri alkaa keinahdella juuri, kun yritän muodostaa sanoja. Reetta rojahtaa viereeni istumaan. 

– Mitäs tänään on suunnitelmissa? hän kysyy pirteänä. 

Ensimmäiset kunnon yöunet vuosiin saavat Reetan hehkumaan. En voi olla hymyilemättä ystäväni innolle. Emme puhu autosta Antin kuullen. Sen verran Reettakin tajuaa poikaystävän auton varastamisesta ja varastetuksi tulemisesta, että tämän veljelle siitä ei kerrota.

– Uimaan? ehdotan, ja Reetan hymy leviää.

Antti nousee laiturilta, kun me alamme riisua vaatteita. Pudotan hameen päältäni epäröimättä, vaikka Antti seisoo aivan vieressäni. Ehkä haluan näyttää hänelle jotain. Sen, että en pelkää, että en ole enää Jannen oma. Jotain sellaista. Reetta riisuu omat vaatteensa selin Anttiin, käpertyneenä suojelemaan itseään. 

– Mä menen laittamaan kahvia, Antti mutisee ja pakenee mäkeen, kun minä ja Reetta loiskautamme viileisiin vesiin alastomina. 

Vesi lipoo paikkoja, jotka ovat aivan yhtäkkiä kovin hereillä. Huomaan toivovani, että Anttikin olisi riisuutunut ja antanut veden peittää itsensä. Tunnen Reetan jaloista lähtevät aallot veden alla mukavana paineena ja melkein huokaan onnesta. 

Lintu särkyttää oksalta ja tirrittää minua mustalla silmällään. Tirkistelijä.

Kun palaamme hitaasti mökille hietapolkua, ilma tuntuu viileällä iholla kuin lämmin käsi.  Mökkiin astuessani näen Reetan puhelimen pöydällä kuin huutomerkin. Olen piilottanut oman älypuhelimeni laukun pohjalle yläkerran vinttikamariin. En halua katsoa Facebookista, mitä muut tekevät ja ajattelevat tai minkälaista on Italian auringossa. Enkä halua ottaa vastuuta mistään. 

Reetan puhelin on ikävä muistutus kaikesta siitä, mitä pakenen. Mutta vielä ikävämpi muistutus se on Reetalle. 

– Joku soitti, huikkaa Antti, joka istuu terassilla vanhassa rottinkirotiskossa ja siemailee kahvia. 

Näen Reetan ilmeen muuttuvan. Tiedän hänen ajatuksensa kysymättäkin. Aava. 

Reetta nappaa kännykän käsiinsä ja näpertää sitä kämmenen kupissa niin, etten näe, mitä hän tekee. Minä kaadan kahvia hätäilemättä kahteen posliinikuppiin ja lasken toisen Reetan eteen pöydälle. Olen jo astumassa mökistä terassille, kun Reetta äännähtää. 

– Marko uhkaa, että se jättää Aavan mun mutsille, hän sanoo. 

Hätä tekee hänen äänestään hyvin ohuen, kireän viulunkielen. Niin nopeasti alastonuinnin riemu valuu hänestä pihalle kuin ilma nirhaantuneesta uimapatjasta. Menen Reetan luokse ja paijaan hänen olkapäätään.

– Kyllä sun äiti pitää Aavasta huolta, sanon. 

– Joo, mutta en mä halua, että mutsi saa tietää tästä! Reetta huudahtaa, ja tunnen lihasten kiristyvän käteni alla. – Ja Marko tietää sen. Se yrittää vaan kiristää mua.

– Tietääkö se, missä sä oot? kysyn varovasti.

– Ei, mutta kai se arvaa, Reetta vastaa ja alkaa räpeltää alahuultaan. 

– Mikset sä sano, että tuo Aavan tänne? kysyn. – Kyllä Aava voi tänne tulla, sanon ja tunnen samalla lämpimän kosketuksen sydämessäni. 

Näen Aavan roiskimassa vettä laiturin päässä kukallisissa kellukkeissa, jotka nyt lojuvat käyttämättöminä ylähyllyllä.  

– Mä haluaisin vaan, että Marko tekisi joskus jotain itse. Että se näkisi, miten raskasta se on. Mä olen ollut pois kotoa vain kaksi yötä! Kaksi yötä! Ne on ekat yöt, jotka mä olen ollut poissa kotoa synnytyksen jälkeen. Itse se oli lähtemässä viikoksi Norjaan! 

Reetan kädet tärisevät, eikä itku ole enää monenkaan hengenvedon tai huudetun sanan päässä. 

– Älä sit vastaa sille mitään, sanon hetken mietittyäni. – Kyllä sekin varmaan tajuaa, ettei se voi yksin sun äitille Aavaa jättää yhtäkkiä.

Reetta katsoo minua tyhjin silmin. Kännykkä pysyy kädessä, käsi pysyy ilmassa edessäni, kysyvästi. Otan kännykän Reetan kädestä ja liu'utan sen puupiirongin laatikkoon. Suljen laatikon.

– Annetaan sen nyt olla siellä, eiks joo? sanon ystävälleni kuin pienelle lapselle. 

Joskus toivoisin, että minullekin vain sanottaisiin niin. Tehtäisiin selväksi, mitä saa ja mitä ei tarvitse tehdä. 

Reetta nyökkää. 

– Tuu, juodaan aamukahvit. 

Istun notkahtavaan rottinkisohvaan, jolla Antti lepuuttaa jalkojaan. Reetta istuu viereeni ja pitelee kuppia molemmin käsin kuin pienessä pesässä. Ilma on raskas ja kuuma iholla, kahvi nostaa hien huulten kuoppaan. 

Tunnen ukkosen nousevan.

Kun Antti kipuaa katolta lihakset hiestä kiillellen, olen minäkin saanut pintaani hien muurahaispolut. Olen maannut terassilla auringonläikässä ja kuunnellut nakutuksia. Tulee turvallinen olo, kun kuulee touhuamisen ääniä. Nakuttelun ja astioiden kolinan keskellä saatoin kuvitella olevani lapsi silloin, kun meidän perheemme vielä vietti mökkipäiviä yhdessä. Äiti keittiössä, isä korjauspuuhissa. Mikään ei tee olosta niin rentoutunutta kuin lapseksi heittäytyminen. 

Mutta Antin tömäytellessä terassille pelkissä alhaalla roikkuvissa uimasortseissa, olen äkkiä jotain aivan muuta kuin pieni lapsi kesämökillä. Yläkropan lihakset ovat työn pullistamat, enkä saa katsettani irti niistä. Hikivana juoksee hänen napaansa, eikä koskaan vapaudu sieltä. Yritän olla toljottamatta, mutta en pysty.

– Pitäskö laittaa sauna? Antti kysyy ja tuivauttaa noin vain t-paidalla hiet kasvoiltaan. 

Hän siristelee silmiään auringossa minun suuntaani, ja äkkiä tunnen välillämme juoksevan langan. Se vetää minua, vastustamattomasti. Bikinihousujeni hautovassa lämmössä tuntuu sykintää, josta on paras vaieta. 

– Joo! Reetta vastaa innostuneesti sisältä. – Ja sit taas uimaan, hän jatkaa. 

Nousen ja yritän huomaamattomasti pyyhkiä hikivanaa, joka lirahtaa rintojeni välistä. 

– Mä voin auttaa, sanon.

Vedän hätäisesti hameen ja topin päälleni, sillä Antin katse saa oloni epävarmaksi. 

Reetta leivauttaa kättään leppeästi suuntaamme, kun kysyn ovelta, haluaako hän tulla mukaan. Ei halua. On muutakin tekemistä.

On ihana nähdä Reetan rentoutuvan. Hän makaa tuvan puusohvalla, letkottaa toista jalkaansa laidan yli ja lukee pää kenossa pokkaria. Kirja on tuvan hyllystä, haperokantinen Harlekiini, jonka kannessa maalaisromanttiseen valkoiseen nauhapaitaan pukeutunut neitokainen pyristelee eroon tummasta ja jykeväleukaisesta miehestä. Takana seisoo synkkä linna, jonka herra mies todennäköisesti on. 

Harlekiinien juonet saattavat olla ennalta arvattavia, jopa epäilyttäviä tarjoilemissaan sukupuolirooleissa, mutta ainakaan ne eivät mistään kohtaa muistuta Reetan omaa elämää. Marko on niin kaukana jykeväleukaisesta miehestä kuin vain voi olla. Minua ilahduttaa ajatella, että kirjassa mies on toimelias, eikä hernesäkki, joka on vain yksi lapsi lisää hoidettavaksi. 

Antti nostaa tuvan nurkasta sinkkiämpärin ja astuu kumisaappaisiin. 

– Viedään biojätteet samalla, hän sanoo niin itsestään selvästi, että sisälläni läikähtää. 

Häpeäisin tunnetta, jos voisin, mutta en voi. Jannea ei kiinnosta viedä biojätteitä, hän ei näe syytä edes erotella niitä. Hän sytyttäisi kyllä saunanpesän tulen, koska sillä teolla mitataan miehisyyttä, mutta ei hän tekisi sitä yhdessä minun kanssani. Antti kuitenkin pyytää minua keräämään polulla tiellemme osuvia oksia, eikä arvostele niitä, jotka valitsen. Hän vain hymyilee minulle. 

On aika kauheaa, että se on minusta erikseen mainittava asia, mutta niin se vain on. Huomaan, kuinka hyvin Janne on kouluttanut minut olemaan hiljaa, olemaan luulematta osaavani yhtään mitään. Eihän hän ole mikään hirviö – ei hän uhkaa minua väkivallalla tai huuda kauheuksia. Miksi minulla siis on sellainen olo, että hänen seurassaan pitää olla varovainen – pitää olla joku muu? 

Antin seurassa voin hikoilla ja kerätä oksia pylly pystyssä, eikä hän muuta kuin hymyilee minulle, kun nostan katseeni juurista ja kukkasista. 

Saunamökillä me molemmat ahtaudumme kiukaan eteen. 

– Mä voin laittaa sen tulen, Antti tarjoutuu, kun kumarrun puiden puoleen.

– Kyllä mä yhden tulen osaan tehdä! naurahdan ja otan pari klapia käsiini. 

Tikut pistävät kämmeniäni, kun työnnän puut kiukaan sisuksiin. 

– Jos sä vähän autat, lisään. 

Ruttaan sanomalehtipalloja oksien ja klapien sekaan ja tunnen Antin hengityksen niskassani. Se puskee väreitä ihollani. 

Se on Jannen veli, sanon itselleni. Veli! On selvää, ettei veljeen kosketa. Mitkään näistä komennuksista eivät kuitenkaan merkitse mitään, kun Janne painaa leukansa olalleni. Tunnen pienen sängen raahaisevan poskeani. 

– Sähän osaat tosi hienosti, hän sanoo, mutta äänen kepeydessä on jotain hyvin pakotettua. 

Se valuu minuun niistä sängen rouhaisuista. Ihoni on äkkiä kuuma, tunnen jokaisen Antin liikahduksen, hänen hengityksensä hohkaa ihollani. Vatsaani ja siitä alemmas putoaa tunne kuin kivi. Minä haluan hänet. 

Kun Antti sitten painaa huulensa kaulalleni, kun hänen kätensä kiertyvät vyötärölleni ja painuvat lihaani niin tuimasti, niin kiihkolla, minä lankean aivan totaalisesti. Valahdan hänen käsiensä, hänen suudelmiensa varaan kuin hukkuva. Pian tunnen hänen kalunsa kovana pyllyäni vasten, ohuet uimasortsit eivät juurikaan pysty pitämään sitä piilossa. Enkä minä halua mitään muuta kuin saada sen sisääni. Nyt en välitä mistään muusta. 

Antin kädet hyväilevät hiuksiani, kaulaani, ne nousevat paidan alta rinnoille, joiden nännit ovat kovat, odottavat niin kuin koko ruumiini. Antti työntää minut kontilleni sytyttämättömän kiukaan eteen, painuu selkääni, eikä päästä hetkeksikään ruumistani irti. Hänen kosketuksensa nostavat minusta kiihottuneita kirahduksia, joihin kuulen murisevat vastaukset hänen huuliltaan. Ne hukkuvat ihooni. 

Tunnen sormen pikkuhousujeni alakappaleella ja äkkiä sormi lipaisee märkiä huuliani. 

– Voinks mä? Antti kuiskaa korvaani matalalla äänellä, josta on kadonnut kaikki hilpeys ja pehmeys myös. Se on täynnä tarvetta. 

– Pane mua, pane mua! hoputan Anttia vastaukseksi. 

Hän laskee vyötärönauhaansa toisella kädellään, tarttuu toisella minua vatsasta, sitten rinnoista – ja minä tunnen kalun työntyvän sisääni. 

Kun taas näen kiukaan ja alan tuntea kipunointia polvissani, Antti suutelee selkääni ja puhelee minulle jotain. Olen kuin räjähdyksen jäljiltä, pöllämystynyt, pelokas, sokissa. Käännyn hänen puoleensa ja sanon sen, mitä tulee ensimmäisenä mieleen. Kasvomme ovat seksistä hikiset ja loistavan punaiset. Silmissä on vielä se suttuinen uni, jota juuri yhdessä näimme.

– Me ei käytetty kondomia, minä sanon. 

Antin käsi paijaa polveani, jota lattia on raapinut. Istumme siinä vierekkäin saunan lattialla ja puuskutamme vielä seksin jäljiltä, kun todellisuus hyökyy päällemme hengästyttävänä seinämänä. Antti painaa leukansa olalleni, painaa huulensa poskelleni ja sanoo hiljaisella äänellä sen, mitä hänelle tulee ensimmäisenä mieleen: – Vilma, mä tykkään susta. 

Minä alan itkeä. Ei rakkaustarinoissa kuulu käydä näin.

Juuri, kun alan olla vakuuttunut siitä, että ehkä jossakin sisälläni on vielä pieni värisevä perhosensiipi, läpikuultava kuin silkkipaperi, joka voisi lennähtää lentoon ihastuksesta, se tallataan huoletta läpsytinsandaalin alle. Kun nousemme hitaasti ja epävarmasti käsivarret toisiaan hipoen saunamökiltä, koivukujaa astelee pihaan nuori nainen. 

Naisella on pienenpienet farkkusortsit, joiden lahkeet on selvästikin nirhitty niin ylös kuin vain voi. Hänen hiuksensa ovat sotkuinen pöheikkö ja kaulassa roikkuu simpukanviuhka. Kasvoilla ja olkapäillä pisamat läikkyvät iloisina kesäauringossa, kun hän astuu väikkyvistä varjoista pihaan ja varjostaa kädellä silmiään. 

– Ketäs kaikkia täällä oikein on? hän kysyy iloisesti kuin ei ymmärtäisi, että tunkeutuu nyt ensitreffien alueelle. 

Minulla on päälläni kiukaan pesän nokeama trikootoppi ja beige hame, joka tuntuu äkkiä niin muodolliselta ja tylsältä asusteelta, että haluaisin nytätä sen klapien sekaan päästäkseni siitä ikuisiksi ajoiksi. Haisen seksiltä ja noelta, eikä sauna ole vielä valmis.

Tiedän heti läpsyillä rennosti kulkevan tytön nähtyäni, että en voi kilpailla hänen kanssaan. Hän on atleettinen, huljuttaa laamatoppinsa helmaa ja paljastaa kauniisti erottuvat vatsalihaksensa ja navan, josta killuu kimmeltävä koru. Sydämeeni pistää, kun katson häntä – kaikkea sitä, mitä toivoisin olevani. Nuori, huoleton ja jotenkin niin täynnä elämäniloa ja terveyttä. Puhumattakaan täydellisistä vatsalihaksista.

Aivan kuin se ei olisi tarpeeksi, Antti pysähtyy, laskee ämpärin kädestään ja astelee kädet levällään naisen luo. 

– Tiia! Mitä sä täällä teet? hän huudahtaa, mutta äänestä kuulee, että hän on yhtä ällistynyt kuin minäkin. 

– Mä olin reisuamassa tuolla kylillä kavereiden tykönä ja päätin tulla kattomaan, onko täällä tuttuja, Tiia sanoo ja hänen sievä pystynenänsä nypertyy hauskasti, kun hän hymyilee Antille käsi vielä halauksesta tämän olalla. 

– Onpa ilo nähdä sua, Antti sanoo. 

Sitten hän kääntyy puoleeni ja pysäyttää sydämeni sanomalla: 

– Tässä on mun ex-tyttöystävä Tiia. Tämä on Vilma, ja sitten hänen sanansa takeltelevat. – Mun veljen tyttöystävä, hän jatkaa, eikä katso enää minuun.

Tiia sen sijaan katsoo minua outo ilme kasvoillaan. 

– Ai, sä olet Vilma, hän sanoo. 

Sitten hän tuntuu ravistavan jonkin ajatuksen päästään, naurahtaa ja astelee luokseni. Hänen kätensä on ojossa, joten minä tartun siihen omalla hikisellä kämmenelläni. Tunnen itseni likaiseksi ja inhottavaksi. Miten hän voi olla noin pirteä ja hyvännäköinen käveltyään tänne kuumassa auringonpaahteessa? Ja miksi minä tunnen oloni niin uhatuksi?

– Täällähän on ihan saman näköistä, Tiia sanoo. – Joko sä olet korjannut katon? hän kysyy Antilta, ja virnistyksestä voi päätellä, että hän tuntee hyvin Antin vaateliaan äidin. 

Sekin nakertaa minua. Minä en tullut Jannen äidin kanssa toimeen ollenkaan. En ole juuri nähnyt häntä muulloin, kun täällä mökillä ja jouluaterioilla. Haluaisin sanoa jotain osoittaakseni kuuluvani tähän kerhoon, mutta en osaa. Olen liian hämilläni siitä, mitä on tapahtunut. 

– Oon mä aloittanu, Antti vastaa ja raaputtaa kulmakarvaansa peukalollaan mietteliään näköisesti. 

Äkkiä tajuan, että hänkin on kiusaantunut. Ehkä hänelle on vielä vaikeampi tilanne, että minä ja Tiia tapaamme nyt – sen jälkeen, mitä saunassa tapahtui. Tunnen kuuman lehahduksen nousevan kaulaltani poskille ja nousen natkuvat portaat tupaan turvaan. 

Reetta kohottaa katseensa kirjasta.

– Meillä on vieraita, sanon synkästi, ja hän nousee laverilta niin nopeasti, että kirja putoaa lattialle. 

– Antin exä, lisään nopeasti, kun tajuan, että Reetta pelkää Markon kaahaavan pihapiiriin. Markon tai Jannen. 

Istun sohvaan Reetan viereen, kumarrun nostamaan kirjan lattialta ja se löpsähtää auki. Näen sanat: "Hänen voimakkaat kätensä kannattelivat Viviania." Suljen kirjan niin, että läpsähtää. On naurettavaa, että haluaisin saman. Antin voimakkaat kädet kannattelemaan minua. 

Kuulen Tiian ja Antin puheenropinan ulkoa kuin sateen. Naurahdukset ryöpsähtelevät välillä vasten ikkunaa. Reetta laskee kätensä polvelleni, vaatii huomiotani. Hän muodostaa hiljaa huulillaan sanoja. 

"Mitä se täällä tekee?"

Pudistan päätäni. En tiedä, enkä etenkään ymmärrä. 

Reetta osoittaa sormellaan minua ja sitten ulos, Antin ja Tiian äänten suuntaan. Samalla hän kohottaa kulmakarvojaan sellaisella tavalla, etten voi erehtyä tarkoituksesta. Hän kysyy, onko minun ja Antin välillä jotain. Puolustukseni murenee. Epätoivoinen virnistys puhkeaa kasvoilleni, ennen kuin ehdin peittää sen. Näen Reetan silmien suurenevan ja kuulen hänen taputtavan käsiään, kun kätken kasvot omiini.

– Eikä! hän huudahtaa. 

Sitten hän jatkaa tavalliseksi tumpatulla äänellä. 

– Meillä ei muuten ole oikein syötävää. Perunoita on. 

– Aijaa, vastaan ja katson häneen. 

– Meidän pitäs varmaan lähteä kauppaan, Reetta jatkaa.

– Niin joo. 

Reetta nousee nitkuvalta puusohvalta, pyyhkii kämmeniään sortseihinsa ja kiristää tummanruskeat hiuksensa ponihännälle. 

– Aantttii! Reetta kailottaa. 

– Voidaanks me ottaa sun auto, jos me käydään kaupassa?

Antti ilmestyy ovenrakoon, enkä voi sille mitään, että sisälläni läikähtää nurin kulho löylyvettä. Hän on niin komea, hämmentyneissä silmissä niin vetoava katse.

– Ai, mä ajattelin, että me oltais voitu käydä Vilman kanssa? hän sanoo ja lopettaa lauseensa korkeaan nuottiin, kysymykseksi.

– No, jos sä näytät Tiialle vähän paikkoja, Reetta sanoo ja luhauttaa piironginlaatikon auki, onkii sieltä puhelimen taskuunsa ja sulkee sen. 

– Okei, Antti myöntyy, vilkaisee nopeasti minua, eikä siitä katseesta voi erehtyä. Se on täynnä pakottavaa kaipuuta. – Avaimet on naulassa, hän vinkkaa seinällä olevaan avainnaulaan, josta pieni pehmoeläin roikkuu. Se on Antin avaimenperä. Haluaisin pusertaa sen poskeani vasten, mutta Reetta ottaa avaimet ja katsoo minua kysyvästi, hymyillen.

– No mennäänkö?

Tiia ja Antti jäävät sopuisasti kuorimaan perunoita, kun lava-auto rouhaisee pihan soraisaa pintaa. Haistan auringossa hionneen puun ja kukkien painostavan aromin, joka kutittelee sieraimia. Reetta rutuuttaa pihasta vauhdilla ylämäkeen ja isolle tielle. Kaivelen hansikaslokeroa ja löydän Ray-Banin aurinkolasit. Laitan ne silmilleni suojaksi auringolta ja Reetan kysymyksiltä, jotka osaan jo ennakoida.

– Mitä oikeen tapahtu? Reetta kysyy kääntäessään meidät isolle asfaltoidulle tielle, joka johtaa kyläkaupalle. 

– Ei mitään, vastaan puolustelevasti. 

Huomaan käsivarsieni vetäytyvän ristiin rinnalleni. 

– No, kyllä jotain tapahtu! Et sä mua fuulaa, Reetta sanoo ja kiertää radion päälle numikasta. 

Iskelmä pajahtaa kaiuttimista.

– No, voi olla, että jotain tapahtuikin, mutta ei sillä nyt ole väliä, vastaan ja lasken Ray-Banit syliini. Olen jo tuhrinut niiden linssit aurinkorasvaisilla sormillani. 

– Mä en tajuu, mitä se Tiia tekee täällä, tunnustan. 

– En mäkään! Rettaa huudahtaa.

– Niidenhän piti olla eronnu, lisään. 

– Mä mietin, että jos niillä on vielä jotain selviteltävää, Reetta sanoo ja leivauttaa toista kättään epämääräisesti ilmassa viitaten siihen, että lähdimme kauppaan ja jätimme heidät kahdestaan mökille. 

– Mä luulin, että sä halusit vaan grillata mua! huudahdan. 

– Sitäkin, Reetta myöntää. 

Se viiltää sydäntäni. Siellä he ovat. Kahdestaan. Jos Antti voi noin vain yhtäkkiä panna minua, miksi hän ei tekisi niin Tiiankin kanssa? Hehän sentään ovat olleet yhdessä pitkän aikaa. Se tulee niin kuin tottumuksesta. Puren hampaat yhteen, että en pyytäisi Reettaa kääntämään takaisin. Ei hän kuitenkaan suostuisi. 

Kaupassa poimin hedelmät hätäisesti pussiin, punnitsen ja painelen vääriä numeroita. Haluan vain takaisin, niin kuin olisi minun tehtäväni estää se, mitä Antin ja Tiian välillä voi vielä tapahtua. Pelkään, että palaamme mökille ja he istuvat kaksin laiturilla, Antin käsivarsi Tiian ympärillä. Päätimme vielä yrittää, osaan jo kuulla sanat korvissani. Osaan kuvitella Antin väistelevän katseen. 

Eikä minulla ole mitään oikeutta tuntea mustasukkaisuutta. Minulla ei ole mitään oikeutta Anttiin. Minulla on kaikki vielä selvittämättä Jannen kanssa. Ihan kaikki. 

Jätän ostokset kassalle ja Reetan kassajonoon. Rynnin lasiovista pihaan ja kaupan taakse roskisten äärelle. Siellä, varjossa, kaivan kännykän esiin. Näpyttelen hätäisesti, jotta en ehtisi ajatella, jotta en ehtisi estää itseäni. 

Mäkin tykkään susta. 

Viesti lähtee Antille, ja hetken tunnen helpotusta. Sitten pahoinvointi nousee. Entä jos Antti ja Tiia tosiaan seisovat tuvassa, kuorinveitsi toisessa kädessä ja peruna toisessa, ja suutelevat intohimoisesti. Viestini näyttää typerältä, hätäiseltä, lapselliselta kalasteluyritykseltä. Ethän unohda minua! 

Miksi seksi ei enää merkitse mitään? En voi luottaa siihen, että Antti olisi tosiaan ihastunut minuun vain siksi, että harrastimme seksiä. Se ei mene niin. Kaikki ottavat sen, mitä ottavat. Vaalea mies lähti sanomatta sanaakaan heti, kun Reetta kieltäytyi seksistä. Ja se oli meille helpotus. Ettei tarvinnut miettiä hänen tunteitaan, Reetan tunteita. 

Äkkiä tajuan jotain. En ole lainkaan ajatellut omia tunteitani. Miltä minusta tuntui käyttää toista sillä tavoin – ja tulla samalla käytetyksi? Miltä tuntui pettää Jannea? 

Ei se tuntunut juuri miltään. En tunne edes häpeää, en tässä mädiltä banaaninkuorilta haisevan roskiksen vieressä. En kadu sitä. Mutta jokin kaivertaa minua. 

Haluaisin, että sillä olisi ollut jokin merkitys. Se halventaa myös Antin kanssa tapahtuneen. Mutta en minä ole kulunut! En minä ole kummallekaan miehelle mitään velkaa – eiväthän hekään ole minulle. Miksi sitten tuntuu, että minun pitäisi pyytää anteeksi vaalealta mieheltä? Miksi sitten tuntuu, että olen jotenkin pilattu, jos Antti saa tietää vaaleasta miehestä ja siitä, mitä tapahtui? 

Kännykkä purisee kädessäni. Avaan viestin sormet takellellen. Mitä Antti vastaa? Ensin en tajua viestin sanoja, en, ennen kuin tarkistan, keneltä se on. Sydän sykkii äkkiä korvani juuressa kaulavaltimolla, kun näen, että viesti on Jannelta.

Mun auto on varastettu. Tulen seuraavalla lennolla kotiin.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.