Osa 5/8: Vilman poikaystävällä Jannella on pikkuveli, joka soitetaan aina hätiin, kun asiat menevät pieleen. Nyt Antti on kuitenkin itse hädässä – tyttöystävä Tiia on lähtenyt sanaa sanomatta, eikä Antti tiedä, mitä tehdä. Äidin pyyntö korjata mökin katto tulee sopivaan saumaan. Matkalla mökille Anttia odottaa elämän mullistava yllätys.

Shutterstock

Kun äiti on huolissaan siitä, onko mökin kaivo kuivunut ja lyövätkö kesäsateet läpi talvilumen painamasta katosta, hän soittaa minulle, Antille. Ei hän soita isoveljelleni Jannelle tai yritäkään saada isää liikahtamaan. Minun puhelimeni on se, joka tärisee tyynyn vierellä ja minä siihen vastaan. 

– Antti. 

Vastaan nimelläni ehkä vähän hänen kiusakseen. Kyllähän minä näen, kuinka näytöllä vilkkuu vaativasti kuin ambulanssin valo: äiti. Minä tiedän, että hän soittaa, koska haluaa jotain.  

Sen jälkeen, kun Tiia ja minä erosimme, äiti on alkanut pitää vahtia. Hän saattaa soittaa lauantai-iltana ja vaatia, että tulen aamulla katsastamaan vinttikomeron oven. Niin hän pääsee näkemään, että olen elossa ja hereillä ihmisten aikaan.

Kun äiti siis nyt herättää minut kevyestä aamu-unestani, en ole yllättynyt. Vähän ärtynyt, mutta en tavallista enempää. Aurinko paistaa verhojenkin läpi jo kirkkaasti.

Äidin asia on yksinkertainen: pitää käydä tarkistamassa, vuotaako mökin katto, kun se talvella oli niin kovan lumirasituksen alla. 

– Tiedät itsekin, että isän jalat eivät enää kanna niin hyvin, hän sanoo selitykseksi.

– Eikö Janne ole menossa sinne? 

Isoveljeni valtaa mökin usein alkukesästä. Tosin hän on viime vuosina viettänyt siellä yhä vähemmän aikaa. Ehkä hänkin on huomannut, kuinka nopeasti mökki rapistuu, kun mumma ei enää asu siellä. Isoisä kuoli joitakin vuosia sitten, ja mumman muutettua uuteen kaupunkiasuntoon mökin hoitaminen on kaatunut seuraavalle sukupolvelle. Mutta äiti ja isä eivät kanna vastuuta niin kuin tulisi. He siirtävät sen eteenpäin. 

Janne on liian ovela langetakseen sellaiseen. Ura on hänen tekosyynsä, aina ja kaikkeen. Hyvä jos hän tulee syntymäpäiville, niin kiire hänellä aina on omiin rientoihinsa. Minulla ei ole yhtä hyvää tekosyytä – etenkään erottuani Tiiasta. Mitäs minulla sinkkumiehellä voisi olla tekemistä, kun puusepän uranikaan ei ole kovin ihmeellinen. 

– Jannehan on Italiassa nyt, äiti sanoo ja vahvistaa epäilykseni. Tietenkin veljelläni on tärkeämpää puuhaa. – Eikä mumma voi sellaista asiaa tarkistaa, kyllä sinä ymmärrät, äiti jatkaa ja vääntää ovelasti peukaloruuvia. 

Yli 80-vuotias mummamme ei tosiaan voi könytä metallisia palotikkaita katolle ja alkaa riuhtoa paanuja irti. Osaan kyllä kuvitella, että mumma tekisi sen, jos vain jaloillaan pysyisi. Hän on aikamoinen rautarouva. Minä autan mummaa mielelläni, eikä minulla ole katon korjaamista vastaan mitään. Tunnenpa edes hetken oloni hyödylliseksi. 

– Että olisi se kurjaa, jos katolta sitten romahtaisikin jotain niskaan, kun mumma sytyttää tulta takkaan, kuulen äidin jatkavan.

– Äiti, ookoo! täräytän kesken lauseen. – Kyllä mä menen. Mä olin muutenkin miettinyt, että menisin käymään mökillä. 

– Niin, mutta sinne pitäisi mennä heti, äiti puree väliin.

– Ymmärrän. Ei mulla tässä muutakaan ole, sanon ja työnnän jo lakanan päältäni. 

Ensin suihku, sitten vasta tuntikausien ajomatka mökille, päätän samalla.

Nousen sängystä ja kävelen keittiöön, kun äiti kertoo minulle, mitä kaikkea muuta mökillä pitää tarkastaa ja mitä muistaa ottaa mukaan. Hörähdän naurua, kun äiti mainitsee kumisaappaat ja villapaidan. 

– Ei siinä ole mitään hauskaa, jos tulee kylmiä säitä, äiti sanoo selvästi närkästyneenä.

– No, on se vähän hauskaa, että sä annat pukeutumisneuvoja sun melkein kolmikymppiselle pojalle, sanon ja avaan kahvipaketin.

Raakkaan pussinpohjalta kahvipölyä siivilään ja kuuntelen äidin tiukkoja sanoja. Ne valuvat jonnekin unen ja valveen rakoon, enkä puhelun loputtua pysty palauttamaan niitä mieleeni, vaikka yritän. 

– Mä haluaisin nyt juoda rauhassa aamukahvin, jos sopii, sanon ja lasken mittalusikan pöydälle valmiina lopettamaan puhelun. 

– Ai, aamukahvin! Tähän aikaan! Me juodaan isäs kanssa kuule aamukahvi aina kello kuusi, vaikka ollaan eläkkeellä, äiti huudahtaa.

– Äiti, kello on seitsemän viiskyt. Lauantaina. 

Äiti on hetken hiljaa. Ei hän pyydä anteeksi herätystään, mutta sentään hän vaikenee. Voin kuvitella sen kiinni nypistyneen suun. Ehkä hän muistaa, millaista elämä oli kolmekymmentä vuotta sitten. Ehkä ei. Nyt hän kuitenkin jättää minut rauhaan. 

Se rauha on 38 neliötä Kumpulassa, rapistuneen puutalon alakerrassa. Samoja kapeita portaita kanssani nousee kiva nuori pariskunta, joka rutuuttelee rautasänkyään harva se ilta oikein kunnolla äänitehosteiden kanssa. Yritän olla ajattelematta sitä nyt, minun sängyssäni kun ei tapahdu yhtään mitään, vaikka toivoisin muuta.

Asunnossa on oudon samankokoiset kaksi huonetta, joita yhdistää eteinen keskellä. Epäilen, että huoneet ovat joskus toimineet kahtena erillisenä asuntona. On vaikea kuvitella aikaa, kun näihin huoneisiin mahtui asumaan kolme sukupolvea, ehkä neljäkin. Ajatus vääntää jonkinlaisen ahdistuksen lappeen sisuksiini ja niinpä rompautan kahvinkeittimen käyntiin ja alan pakata tavaroita reissuun. Mitä minä täälläkään tekisin koko kesälomani – yksin?

Kun avaan eteisen nirisevän vaatekomeron, näen siellä vielä jonkun kesämekon, punotun kassin, joka saa minut lannistumaan. Mitä pitäisi tehdä, kun toinen lähtee, eikä tarjoa mitään selitystä? Emme me Tiian kanssa ehtineet olla yhdessä kuin kaksi vuotta, mutta minä olin jo suunnitellut paljon pidemmälle. Ajattelin, että tässä se nyt on. Perhe, jota olin toivonut. 

Olen jo 28 ja olen aina tiennyt haluavani perheen nuorena. Halusin pystyä puuhaamaan lasteni kanssa – pelaamaan jalkapalloa, viemään onkimaan, retkeilemään, painimaan, leikkimään. Nuorena isänä ehtisin ja jaksaisin touhottaa lasteni kanssa. Se vain oli pinttynyt ajatuksiini, enkä osannut luopua kuvitelmasta sittenkään, kun Tiia alkoi jo kiinnittää huomiota enemmän harrastuksiinsa kuin minuun.

Olin jo yläasteella kuvitellut itseni nuorena isänä. Kun rintareput ja kantoliinat ilmestyivät katukuvaan, näin itseni niiden kantajien tilalla. Se hymyilytti minua. Tiesin olevani erilainen kuin muut. Oudosti olin siitä ylpeä ja ajattelin olevani niin hyvä saalis, että saisin kaiken sen minkä haluan helposti. 

Nyt kolmekymppiä häämöttää, ja minut on jätetty. 

On siitä jo puoli vuotta. Sehän tässä kai monien mielestä noloa onkin. Että minä en ole saanut heitettyä noita kaapin perällä lojuvia tavaroita Uffin laatikkoon tai roskikseen. Etten ole voinut irrottautua siitä haaveesta, joka minulla oli, kun vielä seurustelin. 

Työnnän nuhjaantuneen pussukan ja mekon Alepan muovikassiin ja heitän oven viereen. Nyt ne saavat lähteä. Minäkin saan lähteä. Matka mökille tuntuu äkkiä mahdollisuudelta tehdä jotain, jotain muuta kuin maata kotona vellomassa yksinäisyydessäni. 

Otan kahvin ja muovipussin ja suuntaan niine hyvineni puutarhakeinuun, joka leikkuu pihalla hiljaksiin korkeiden ruohojen läpi. Istun keinussa ja juon kuumaa kahvia. Annan aamun kirpeyden purra itseni hereille ja auringon häikäistä kattojen yli. 

Naapurin nainen kolaa pyörän irti katoksesta, heilauttaa minulle kättään ja lähtee polkemaan töihin. Syreenien tuoksu leijuu hänen jälkeensä. 

On vaikea katsella heidän onneaan. Istuimme usein iltaa tässä puutarhakeinussa, mutta nykyisin siinä on kiusaantunut sävy. He ovat huolissaan ja pyrkivät olemaan kohteliaita, eivät edes pussaile edessäni niin kuin ennen. Hekin tykkäsivät Tiiasta. Silti tuntuu, että he tietävät jotain, mitä minä en. He katsovat minuun säälivästi, kun luulevat, etten huomaa. Kun käännyn paistamaan makkaraa tai kumarrun keräämään oksia tulta varten, tunnen heidän katseensa selässäni. 

Äkkiä muistan, kuinka Tiialla oli tapana istua keinussa minua vastapäätä, sievät hiekkatomun peittämät jalat sylissäni, varpaitaan kipristellen. Usein minä hieroin hänen tomuisia jalkojaan ja hän vastasi kikatuksella. 

Viime syksynä hän kertoi minulle uudesta innostuksestaan. Hänellä oli aina uusi harrastus, joka vei hänet kauas minusta. 

Tiia istui jalat minun penkkini reunasta vauhtia potkien, nyrpisti nenäänsä niin kuin tekee hymyillessään ja sanoi:

– Mä oon ajatellut mennä laskuvarjohyppykurssille. 

Se oli hänen viimeisin keksintönsä. Aina tuli uusia. Intian vaellusmatka. Kadulta löytyneiden koirien pelastusoperaatio. Laskuvarjohyppääminen. Ja joka kerta ihmettelin, mihin minä mahtuisin hänen suunnitelmissaan. Enkä minä loppujen lopuksi niihin mahtunutkaan. 

Kahvi on kitkerää litkua kupin pohjalla, ja aurinkokin pistää silmiin. On aika lähteä. Vanhan lava-auton ovea avatessani huomaan puristavani yhä muovikassia kädessäni. Heitän sen lavalle ja toivon, että tuuli tekee tehtävänsä. Kun käynnistän auton, tuntuu se kovin lopulliselta. Kuin sanoisin hyvästit jollekin siinä syreenien katveessa lepäävässä pihassa. 

Tiia on luonnonlapsi. Hän hurmasi minut sillä, että kaikki oli hänelle helppoa. Tapasimme juhannusjuhlilla, jotka ystäväni järjesti perheensä mökillä, ja Tiialla oli jaloissaan vain helminauhat, jotka pingottuivat samassa kohdassa, mistä sandaalien nauhat olisivat menneet. En voinut olla ihmettelemättä niitä. Miksi ihmeessä käyttää sandaaleja, joissa ei ole pohjaa? Ehkä minun olisi siitä pitänyt ymmärtää, ettemme ole samanlaisia. Tiia ei halua kenkiinsä pohjaa. Hän haluaa jotain muuta.

Kun kuuma päivä poltti meitä, Tiia repi paitansa äkkiä rivakasti paljastavammaksi. Kaulus lähti ja selkään tuli auringonottoaukko. 

– Mä haluan maistaa tuulen mun iholla, Tiia sanoi, ja silloin se oli siisteintä, mitä olin ikinä kuullut. 

En ollut aiemmin tavannut ketään sellaista. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu selvältä, että hain äitini vastakohtaa. Naista, joka ei kerta kaikkiaan halua mitään tavallista, ei vastuuta, ei perhe-elämää, eikä ainakaan omistusasuntoa, koiraa ja lapsia.  

Ehkä minä olin Tiialle liian tavallinen. Puuseppä, joka tykkää katsoa fudista, juoda kahvia aamuisin ja olutta iltaisin. Joka tykkää siitä, että pihassa on oma sauna. Ja joka haluaa perheen.

Tiia ei sanonut ei, kun puhuin lapsista. Hän ei sanonut mitään. Vaikeneminen on myöntymisen merkki, niinhän meille opetetaan. Ei se ole. Se on vain keino olla käsittelemättä jotakin. Tiia ei halunnut edes puhua asiasta, niin vieras ajatus se hänelle oli. 

Sen lisäksi oli yksi asia, joka ei sujunut alkuunkaan. Alusta asti se oli vaikeaa. Siitä yöstä asti, kun makasimme rantahietikolla ja minä annoin sormieni valua kuin hiekansirut pitkin hänen vartalonsa kaaria. Hän ei vastannut. Hän ei liikkunut, ei äännähtänyt, eikä vetänyt minua lähemmäs. Hän vain katsoi minua kiinnostuneena.

Siitä tuli se tavallinen tarina. Minä totuin siihen, että hän ei vastannut mitenkään. Hän tottui siihen, mitä minulla oli tarjota. 

Jo ensimmäisen kerran, kun makasimme minun asuntoni sängyssä ja illan valo nuoli vartaloitamme, ne tuntuivat sopivan huonosti yhteen. Tiia paijasi olkaani, sitten pitkin kylkeäni niin pitkälle kuin ulottui ja taas takaisin. Käsi ei eksynyt reitiltään, ei sinne minne toivoin sen eksyvän. 

Vaikka Tiia oli niin intohimoinen kaikesta muusta – hän esitteli minulle koko opaskirjansa ja kaikki laskuvarjohyppäysvälineensä yhtenä iltapäivänä kasvot innosta hehkuen – ruumiistani hän ei innostunut. Hänen kanssaan tunsin itseni aina kömpelöksi, lapsellisen vaativaksi ja jotenkin tyhjänpäiväiseksi. 

Muistan vieläkin viimeisen illan, jonka vietimme samassa sängyssä. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja annoin niiden hiljaksiin vaeltaa. Tunsin hänen kireytensä, tiesin, että jotain oli pielessä, mutta en osannut tehdä sille mitään. Emme me siitä osanneet puhua. Puhuimme kyllä kaikesta muusta. Olimme parhaita kavereita, mitä tuli uusimpiin viljelytekniikoihin tai kompostointitrendeihin. Nauroimme katketaksemme aamuisin keittiössä, kun Tiia luki minulle ääneen uutisotsikoita. Hänen lausuminaan ne kuulostivat kaikki täysin absurdeilta. Nämäkö ovat niitä tärkeitä asioita?

Kun sormeni sitten hivelivät hänen rintansa kaarretta siinä pelkän lukulampun valossa, tunsin äkkiä hänen sormiensa painuvan ranteilleni. Tiukasti ne vetivät käsivarteni hänen ympärilleen ja painoivat siveästi vasten vatsaa. Viesti oli selkeä. Älä koske minuun noin.

Niin me sitten makasimme, minä lukittuna hänen ympärilleen, hän tiukkana tiukuna syleilyssäni, joka oli äkkiä käynyt kömpelöksi niin kuin kaikki läheisyyden yritykseni hänen seurassaan. 

Oli pimeää ja kylmä. Vanhan ikkunan raoista puhalsi lumen huurtama tuuli ja värisytti verhoja. Verhojen läpi loisti yksinäinen katulamppu ikkunamme alla. Keskitalven ainoa aurinko.

– Antti, onko tässä enää mitään järkeä? Me ollaan enempi kavereita kuin kumppaneita, Tiia sanoi. 

Ihmettelin sanaa, jonka hän valitsi. Ei rakastavaisia, vaan kumppaneita. Ensin en ottanut muuta informaatiota vastaan. Käteni olivat vielä Tiian käsien lukossa, mutta sitten se lävisti minut. Järkytys jäykisti lihakseni. Tiia vetäytyi eroon ja käteni vapautuivat. 

– Mitä sä tarkotat? Ai että sä haluat erota?

Tiia katsoi minua olkansa yli. Hän oli jähmettynyt outoon vääntyneeseen asentoon, makasi kyljellään kyynärpäänsä varassa ja katsoi minua. Eikä hän sanonut mitään. Tiian mantelinmuotoiset silmät katsoivat minua mitään pahoittelematta. Hänen katseensa lävisti minut siitä, mistä äskeiset sanat jo menivät. Reikä ammotti tyhjillään ja sen läpi kävi viiltävä tuuli.

– Miksi? 

En voinut estää kysymystä. En, vaikka minun ei oikeastaan olisi tarvinnut kysyä. Ei meidän suhteessamme ollut pitkään aikaan ollut sellaista järkeä. Me emme rakastelleet, emme edes pussailleet. Halasimme joskus ohimennen. Tiialla oli huikeat seikkailunsa ja suunnitelmansa. Minulla oli haaveeni perhe-elämästä. Tyhmempikin olisi tajunnut, ettei siitä tule mitään. 

Mutta minä en vain halunnut päästää irti haaveesta, jonka rakentelin kasaan, kun tapasimme. Mitä minulla olisi jäljellä, jos luopuisin siitä? Pieni kostea asunto puutalon alakerrassa ja työ huonekalutehtaalla.

– Eiks olis kivempi seurustella sellaisen ihmisen kanssa, joka haluaa seurustella? Tiia kysyi.

Ja niin me erosimme. Se tapahtui uskomattoman nopeasti. Seuraavana päivänä Tiia jo katseli netistä vuokra-asuntoja. Seuraavalla viikolla autoin häntä kantamaan nyssäkkänsä uuteen asuntoon, pieneen huoneeseen kommuunissa Käpylässä. Hänen tavaransa mahtuivat kymmenen neliön huoneeseen ihan hyvin. Patjaa lattialle laskiessani tajusin, että hän oli miettinyt eroa jo pitkään. Tavarat olivat kadonneet yksitellen nurkistamme. Hän oli lahjoittanut niitä pois kuin pakoa juonien. 

Hän halusi jotain muuta. 

Rastatukkainen mies ja punatukkainen nainen joivat teetä keittiön pöydän ääressä, kun lähdin. He eivät tervehtineet minua mutta katsoivat teekuppiensa ylitse koko sen matkan, jonka taitoin Tiian huoneen ovelta ulko-ovelle ja siitä rappukäytävään. Tiian uusi elämä haisikin samalta kuin hän – kuivatuilta yrteiltä ja mystisiltä öljyiltä. Heidän katseestaan minä tiesin, etten kuulunut siihen enää.

Jokin kiusaa minua nyt, kun pysähdyn liikennevaloihin, joissa ei seiso kukaan muu tähän aikaan sunnuntaiaamuna. Jokin ajatuksessa siitä, kuinka Tiia lukitsi käteni, saa minut puistelemaan päätäni. Kuinka hän torjui minut. Kuinka käteni olivat aina väärässä paikassa. Kuinka hän sulki silmänsä ja katosi, kun harrastimme seksiä – silloin kun sitä vielä oli.

En halua ajatella sitä, vaan kiihdytän auton moottoritielle. Vanha auto alkaa huutaa, ja se sopii minulle hyvin. Käännän radion numikasta auki, ja lohduttavan tuttu radioääni saa minut nopeasti paremmalle tuulelle. Tie on lähes tyhjä. Helsinkiin päin tulevien kaista suhisee mökiltä palaajia, mutta vain harvat matkaavat pois kaupungista.

Lasken aurinkolasit silmilleni. Se saa oloni tuntumaan vähän paremmalta. Oikeastaan jopa aika hyvältä. Tällä reissulla kukaan ei tule vaatimaan minua pelastamaan kulkukoiraa tai viettämään päivääni terveyskeskuksessa vanhuksen kanssa, johon juuri törmäsimme. Tällä reissulla määrään minä!

Olen vapaa. Oikeastaan se on aika hyvä asia.

Pysähdyn Mikkeliin syömään. Oikeastaan voisin ostaa kolmioleivän tai hampurilaisen lukuisilta moottoritien vartta rumentavilta asemilta, mutta haluan viivytellä. Haluan, että matkani on jotenkin villimpi ja vapaampi kuin kaikki ne ajot, jotka olen velvollisuudesta tehnyt mökille. Niinpä kaarran Mikkelissä moottoritieltä ja hurrutan torin lähettyville parkkiin. 

Siellä ei ole paljon nähtävää. Helsingin auringonpaiste on vaihtunut tihkuksi ja tihku vaihtuu jäätäväksi sateeksi siihen mennessä, kun pääsen ravintolasta takaisin autolle. Mikkelin tori jää tutkimatta ja matkani huikean jännittävä sivujuonne jää melko laimeaksi. Nolottaa kaiken lisäksi se, että päädyn istumaan S-eturyhmän syöttölään. 

Kun siis käännyn moottoritielle johtavalle väylälle, olen valmis tarttumaan mihin tahansa, mikä tekisi matkastani poikkeavan. Kun näen mäessä kaksi naista, jotka levittelevät käsiään tien varressa, olen niin valmis kuin kukaan voi olla ottamaan kyytiinsä muutaman liftarin. Naiset eivät ole apua huutelemassa, kummankaan peukalo ei ole pystyssä, mutta minä tunnistan tilanteen paremmin kuin hyvin. Miten päästä kotiin? Sade lisää heidän onnettomuuteensa vesileimansa. 

Näky saa minut painamaan jalkani epäröiden jarrupolkimelle. Juuri kun ajan naisten kohdalle, toinen nostaa käsiään kuin kysymykseksi taivaalle, joka sataa heidän ylleen mistään mitään piittaamatta. Se on minun merkkini. Paukautan jarrun pohjaan ja lava heilahtaa takanani kuin itsepäinen muuli, joka haluaisi jatkaa matkaa.

Rullaan ikkunan auki venkuttamalla ja työnnän päätäni sen verran ulos, että saan sadepisaroilta kylmän tervehdyksen. Naiset kääntävät katseensa minuun, ja silloin minä tunnistan täydellä varmuudella toisen naisista. Siinä seisoo Vilma, isoveljeni tyttöystävä. Sade on kihartanut Vilman vaaleat hiukset ja vettä tippuu hänen suloisen pienestä nenänpäästään, kun hänen vihreät silmänsä osuvat minuun.

Olen aina ollut salaa ihastunut Vilmaan. Ei se ehkä ole täysin salassa pysynyt kaikilta osapuolilta. Tosin seurustellessamme minä ja Tiia emme nähneet isoveljeäni juuri lainkaan. Eivät Janne ja Tiia muutenkaan kyllä tulleet toimeen – Etelä-Helsingin uraohjus ja maailmanparantaja ilman kenkiä. 

En voi sille mitään, että rinnassani ailahtaa, kun näen Vilman. En ehdi edes mielessäni kysyä, miksi hän on siinä Mikkelin takakujilla, eikä Italiassa Jannen kanssa, kun kuulen sanat, jotka tulevat suustani miettimättä ja pyytämättä. 

– Tarviitteko kyytiä? 

Vilma katsoo kysyvästi ystäväänsä, jonka tunnistan Reetaksi, hänen parhaaksi ystäväkseen. Olemme tavanneet monissa juhlissa, vaikka emme aivan viime aikoina. Reetan kasvot ovat kolhommat kuin ennen, ruskeiden silmien alla on mustat renkaat. Hän näyttää vanhemmalta, huomaan ajattelevani säälivästi. Vilmaa sen sijaan eivät vuodet ole riepotelleet. Kaatosateessakin hänen kasvoistaan hohtaa uskomaton valo. 

Reetta kohottaa harteitaan ja suostuu siten ehdotukseeni. Oloni käy riehakkaaksi, kun tajuan, että saan sittenkin seikkailuni. Naisethan ovat tulossa minun kyytiini! Ajatuksen innoittamana työnnän kasvoni kokonaan sateeseen.

– Mihis tytöt on matkalla? kysyn jonkinlaista takalaidunten äijän puheenpartta jäljitellen.

– Antti! Vilma huudahtaa. 

Tajuan, että hän tunnistaa minut vasta nyt. Reetta hymyilee, hänen kasvonsa syttyvät. Mutta Vilman katse on varautunut. Se kipristää sydämeni kasaan. Hän ei olekaan ilahtunut minun näkemisestäni. 

Viiton silti heitä kiertämään auton ja astumaan sisään. He eivät epäröi vaan loiskuttavat tiensä autoni luokse. Sade ryöpsähtää heidän mukanaan sisään, kun Vilma kipuaa viereeni ja Reetta hänen viereensä. Ohjaamossa on äkkiä ahdasta, mutta se ei haittaa. Olen iloinen seurasta ja etenkin muutoksesta.

Mutta en minä tiedä, mitä he tarvitsevat. Jospa he haluavat vain kyydin junalle? Toistan siis kysymykseni, nyt ihan tavallisesti.

– Minne te ootte menossa?

Vilma töhähtää naurun, joka kuulostaa tuhahdukselta.  

– Mökille, hän sanoo. 

– Ai meidän mökille? kysyn häkeltyneenä. 

Minut täyttää vipatus, se alkaa varpaista ja valtaa koko ruumiini. He ovat tulossa mökille! Minun kanssani! 

– No niin, Vilma sanoo. Hänen äänensä on yhä varautunut.

Emmekä me puhu hetkeen mitään. Ajan meidät moottoritietä kohti Savonlinnaa, enkä kysy. En kysy, miksi hän ei ole Jannen kanssa Italiassa, eikä hän kerro. 

Kun olemme ajaa rutuuttaneet jonkin aikaa iskelmäsävelet korvissamme, Reetta kääräisee villatakin ikkunan ja päänsä väliin ja nuukahtaa siihen. Olen kaksin Vilman kanssa. Nyt minä voisin kysyä, mutta jotenkin en osaa. Sen sijaan vilkuilen hänen vaatteitaan, jotka sade on kastanut läpinäkyviksi. Äkkiä Vilma nojaa päätään olkaani.

– Voi vitsi mikä säkä meillä kävi, hän haukottelee.  

Olkapäätäni kuumottaa, eikä hän nosta päätään pois. Hän ei nosta päätään pois, ja minä pidän molemmin käsin tukevasti kiinni ratista, jotta emme suistuisi tieltä. 

Mökkitie on hiljainen. Puiden oksat kurottelevat yllemme ja niiden välistä sade välillä ripsahtelee tuulilasiin. Kun auto lossahtaa vanhoihin sorakuoppiinsa pihalla, molemmat naiset venyttelevät ja kuulen kaksi naukaisua kuin yhdestä suusta. Nousemme autosta ja katselemme ympärillemme pöllämystyneenä. Vesi ilkamoi meille puiden välistä. Linnut sirkamoivat ympärillämme metsissä. Mehiläinen surisee editsemme paljonkaan meihin huomiota kiinnittämättä. Me kiipeämme mökin terassille, jonka lankut narskahtelevat tervetulotoivotuksen meille. 

Nostan terassin kulmalla lepäävän kukkaruukun aluslautaseltaan. Siellä me säilytämme mökin avainta, jotta jokaisen ei tarvitse hakea sitä äidiltä ja isältä tai vaivata mummaa. Mutta lautasella ei ole avainta. Nostan lautasenkin terassilta, mutta ei senkään alla ole mitään. 

– Avain ei oo täällä, sanon.

Naiset katsovat minua ja sitten kädessäni olevaa kukkaruukkua. 

– Missä te yleensä pidätte avainta? Reetta kysyy ja minä nostan kädessäni olevaa kukkaruukkua ja lautasta merkitsevästi.

Vilma kuikuilee jo ikkunasta sisään käsi silmiensä yllä varjona. 

– Ei siellä ainakaan näy ketään, hän sanoo. 

– Ei siellä pitäisi ketään ollakaan, vastaan. – Siksihän mut hälytettiin kattoa katsastamaan.

Kierrämme terassin moneen kertaa. Hapuilemme kaikista kulmista ja varjoista, ja minä jopa ryömin terassin alle tutkimaan, olisiko avain tippunut sinne. Ei ole. Avainta ei löydy mistään. Alan turhautua. Ei riitä, että olen ajanut koko päivän päästäkseni tänne hoitamaan muiden hommia, vaan nyt minun pitäisi vielä ajaa takaisin kaupunkiin mumman luokse hakemaan hänen avaintaan. Ärtymys rykäisee käteni liikkeelle. Paukuttelen kaiteita, ikkunalautaa, ovea. Harmitustani vain lisää, että Vilma ja Reetta seisovat terassin kaiteeseen nojaten ja katsovat minua toiveikkaasti. Jos vaikka muistaisin jotain salaista perhetietoutta, joka paljastaisi meille avaimien olinsijat. Mutta ei sellaista tietoutta olekaan. 

Painan harmistuneena ovenkahvaa, painan ja riuhtaisen, ja täydelliseksi hämmästyksekseni ovi rötkähtää auki. Katson naisia, jotka katsovat minua, silmät pyöreinä hämmästyksestä. Sitten purskahdamme yhteiseen nauruun. Kukaan meistä ei kokeillut ovenkahvaa. Me etsimme vain avainta. 

Kun astumme räsymaton nupuloille, huomaan avaimen pöydällä. Mumman on täytynyt unohtaa se siihen. Hän on kuitenkin jo aika vanha. 

– Kahvia, eiks niin? kysyn ja kuulen hyväksyvän huudahduksen Reetan suusta. 

Vilma oikaisee tutusti keittiönkaapin luokse ja ottaa esiin kahvinkeittimen, joka lepää kaapissa, kun kukaan ei ole mökillä.

Samalla hetkellä puhelimeni soi. Kaivan kännykän farkuntaskustani, vaikka tiedän jo, kuka se on. 

– Äiti, sanon naisille selitykseksi ja vetäydyn terassille puhumaan. 

– No, Janne on nyt sitten jättänyt Vilman, äiti aloittaa puhelun draaman värinä äänessään. 

Salaa hän taitaa rakastaa sitä, että jotain tapahtuu. Neljäkymmentä vuotta saman miehen kanssa on tehnyt hänestä sellaisen – haukan muiden onnettomuuksille.

Minä vetäisen henkeä ja peitän puhelimen kämmeneni kuppiin, vaikka naiset sisällä eivät voi mitenkään kuulla äidin ääntä. Lompsauttelen askelmat pihamaalle ja lähden kävelemään rantaa kohti. 

– Janne on lentänyt sinne Italiaan jonkun uuden naisen kanssa, äiti jatkaa.

Olen ensin hiljaa, mutta sitten minun on pakko kysyä.

– Juttelitko sä Jannen kanssa? 

– Miten minä muuten sen tietäisin? äidin äänessä on närkästystä. 

Onko Janne tosiaan sanonut jättäneensä Vilman? En voi kuvitella sitä. Nainen, jonka juuri jätin keittiöön, ei vaikuta naiselta, joka on juuri jätetty. 

– Ootko sä ihan varma, että Janne puhuu totta? kysyn vielä, vaikka tiedän, että se on virhe.

Äiti tuhahtaa. Hän ei edes sano mitään.

– Kuule, Vilma on täällä mökillä. Mun kanssa. Sillä oli jotain auto-ongelmaa, joten me tultiin yhtä matkaa Mikkelistä, kerron. 

Yritän saada äidin vakuuttuneeksi siitä, että Vilmaa ei ole voitu juuri jättää. Minä tosiaan tiedän, koska seison muutaman kymmenen metrin päässä hänestä. Mutta äiti ei tulkitse sitä niin. 

– Yritä sinä nyt vähän tarkkailla, miten Vilma voi, äiti sanoo ja yllättää minut täysin. Vain hänelle voisi tulla mieleen sanoa niin juuri nyt.  

– Kun se on niin nuorikin. Ettei ihan sydänsuruun kuole. Pidä huolta, että sillä on siellä kaikki hyvin, etkä päästä sitä minnekään veneilemään yksin, äiti lisää kuin odottaisi Vilman surussaan hukuttautuvan järveen. 

Vilma on minua vanhempi, mutta silti äiti pyytää minua huolehtimaan hänestä. Ei taida olla mitään tilannetta, missä äiti ei luottaisi apuuni. 

Äiti on haukka. Hän saa aina tietää kaiken. Mutta on hän reilukin. Hän ei halua, että Vilma tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Hän haluaa pitää Vilman perheessä, vaikka Janne ei haluaisikaan. Vuosien työ ei saa sillä tavalla mennä hukkaan. Se ei ole sivistynyttä. 

Mutta minä ihmettelen. Vilma vaikuttaa niin huolettomalta. Voiko tuo tosiaan olla nainen, joka on juuri jätetty? 

Tunnen oloni jotenkin syylliseksi, kun palaan tupaan. Katselen keittiönurkkauksessa puuhailevaa Vilmaa ja mietin äidin sanoja. Vilma ropsauttelee kahvinporot keittimeen, sulkee pussin ruttaamalla sen kasaan ja työntää sen kaappiin, missä se hitaasti kohoaa ja aukeaa kuin kukka. Siinä on jotain kovin viehättävää, miten vähän Vilma tuntuu välittävän pienistä asioista. Kuulen mielessäni äidin äänen: Kahvi kuivuu aivan ja siitä lähtee kaikki maku. Se on säilytettävä pakkasessa ja tiiviisti suljettuna. Äiti käyttää kahvin säilyttämiseen ilmatiiviitä pakkauksia. Hyllyllä on sellainen, kansi lohnottaa auki, mutta Vilma ei sitä huomaa. 

Olen puhelusta vähän sijoiltani. En saa äidin sanoja mielestäni, mutta koska Vilma itse ei ole sanonut asiasta mitään, en halua kertoa hänelle, että minäkin tiedän. Ja koska en tiedä, mitä tehdä, en tee mitään. Tarkkailen.  

Vilman hameenhelman läpi piirtyvät hänen säärtensä rajat, enkä voi olla katsomatta. Mieleeni nousee tapoja, joilla voisin pitää hänestä huolta. Yritän työntää ajatuksia pois, mutta eivät ne katoa. Minun on napattava biojätesanko ja rojuutettava se jäteboksiin, jotta mietteeni eivät paljastuisi Vilmallekin. 

Ruumillani on oma mieli. Himo on nostanut päätään, ja nyt minä olen saanut varmistuksen epäilyilleni. Vilman ja Jannen suhde on ainakin karilla, jos ei kokonaan loppunut. 

Ehkä minulla sittenkin on mahdollisuus.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.