Osa 4/8: Vilma ja hänen paras ystävänsä Reetta ovat pettyneet rakkaudessa ja päätyneet varsin erikoiseen tilanteeseen – jatkoille vieraan vaalean miehen kanssa. Kiihkeäksi käyvä yö mullistaa varattujen naisten elämän, kun mies suutelee ensin yhtä ja sitten toista naista, eikä kumpikaan heistä halua lopettaa.

Shutterstock

Suljen silmäni. En edes muista miehen nimeä, mutta silti hän suutelee minua omassa eteisessäni. Hän suutelee hyvin. Huulet ovat kuumat ja hitaat, kieli kiusoittelee. Unohdan hetkeksi kaiken, unohdan sen, että Janne on nytkin Italiassa mahdollisesti pettämässä minua Helenan kanssa. Unohdan toiveeni perheestä ja yhdessä vanhenemisesta. Silmissä mustenee, kun me suutelemme. Antaudun suudelmaan täysin siinä eteisen ja makuuhuoneen kynnyksellä, vaarallisen lähellä sänkyä. 

Sen minä voin tehdä. Muille asioille en voi mitään.

Kun avaan silmäni, lamppu sokaisee minut. Menetän tasapainoni, mikä saa miehen tarttumaan minua voimallisemmin vyötäröltä. Hän on hyvin taitava, sillä hän ei sano mitään. Hän odottaa. En voi olla miettimättä, onko hän ollut tällaisessa tilanteessa aikaisemminkin. Annan hänen käsiensä tukea minua. Se tuntuu oudon lohdulliselta. Joku huolehtii minusta, edes hetken. 

Kun häikäisy vihdoin antaa periksi, näen Reetan nojaamassa pöllämystyneenä eteisen lipastoon. Hänen hameensa on rullautunut vesirajaan, posket punoittavat ja tukka on pöyhössä. Hän näyttää todella kauniilta siinä aamuöisessä eteisessäni, jossa olen nähnyt hänet lukemattomia kertoja. Rakastan Reettaa niin paljon, että sydäntäni kivistää. Hän ansaitsisi onnen, kaiken onnen, minkä voi toiselle antaa. 

– Reetta, nyyhkäisen humaltuneesti. – Mä rakastan sua kauheesti. 

– Mäkin rakastan sua, Reetta sanoo ja tulee halaamaan minua läpi keinuvan eteisen, yli aaltoilevan räsymaton ja ali alhaalla killuvan lampun.

Halaamme pitkään. Reetan selkä tuntuu niin laihalta. Lapaluut, pienet linnunluut, puskevat esiin enemmän kuin ennen. Sen aika on meille tehnyt. Muutosta ei voi silmin havaita, mutta sen voi tuntea. Kun erkanemme vähän katsoaksemme toisiamme, molempien silmäkulmasta vierähtää kyynel. Jonkinlaista rakkautta meilläkin sentään on, vaikka miehemme ovat meidät pettäneet. 

Juuri silloin vaalea mies kröhäyttää kurkkuaan. Hän on löyhännyt kättään ympärilläni, mutta ei päästä vielä irti. Toiveikas metsästäjä. 

– Pitäskö teidän saada olla kaksistaan? hän kysyy. 

Se ratkaisee asian. Hän osaa lukea tilannetta. Näen sen Reetankin silmissä. Ne loistavat lamppua kirkkaammin. 

Olemme me Reetan kanssa ennenkin suudelleen humalapäissämme. Se on vaaratonta ja silti värisyttää niin kuin vaara. Jotain vähän luvatonta. Haen hänen huuliaan varovaisesti. Reetta vastaa suudelmaan kevyin huulin. 

Mies ei onneksi sano enää mitään. Hän kietoo kätensä meidän ympärillemme ja alkaa kiriä ohi vaatteiden, iholle, iholle, joka huutaa. 

Mä en löydä autonavaimia mistään, kerron Reetalle ensimmäiseksi, kun hän avaa silmänsä. 

Reetta nostaa päätään sängystäni peitonmylleryksen keskeltä. Tummanruskeat hiukset ovat kuhiloituneet takaraivolle ja silmät liimautuneet kiinni.

– Avaimia, hän toistaa tankeasti. 

– Niin niin. Avaimia, avaimia! huudahdan. – Miten me muuten sinne mökille päästään? 

Olen kaivellut laatikoiden pohjat, eikä avaimia vain löydy, vaikka niiden kaiken järjen mukaan pitäisi olla lasilautasella eteisen lipaston päällä. Olen krapulainen, päässäni humina ja huimaus, ja minua on alkanut suututtaa. 

Onko Janne tosiaan ottanut autonavaimensa mukaan Italiaan?  Jos hän on tehnyt niin, hän on ennakoinut, että voisin tarvita autoa. Hän on päättänyt, että minä en saa koskea hänen kaaraansa. Äkkiä näen sen hyvin suunnitelmallisena tekona. Hän on tiennyt, että saan tietää hänestä ja Helenasta. Hän on tiennyt, että hänen on pelättävä autonsa takia. Minä en aio antaa sen estää itseäni! Minähän jumalauta ajelen sillä autolla, jos haluan! Olenhan hänen puolisonsa. Jotain senkin pitää merkitä. 

Niinpä painan käteni Reetan olkapäälle ja kerron hänelle, mistä kaikkialta olen jo etsinyt. 

Mies makaa selällään Reetan vieressä toinen käsi silmien ylle taittuneena. Lätkäytän kämmenen suulleni ja viiton Reettaa seuraamaan minua keittiöön. 

– Ootko sä varma, että haluut ton mukaan? Reetta kysyy ja pyyhkäisee uninukkaa suupielestään. 

Hän tarkoittaa vaaleaa miestä, joka nukkuu sängyssäni. Miestä, jonka vieressä en pystynyt nukkumaan, vaan nousin siivoamaan yöllä keittiön pöydälle kasaamiani ruokia, etsimään avaimia, peseytymään ja pyyhkimään mielestäni yön tapahtumat.

– En mä tiijä, vastaan ja hymyilen paljastavan leveän hymyn. 

Siihen hymyyn kätkeytyy koko yö. Vaikka ei se Reetalta kovin kätkössä olekaan. Katson Reettaa ja hymyilen niin että poskiin sattuu. Tältä minusta ei ole pitkään aikaan tuntunut. Riemastuneelta. Villiltä. 

Minun ja Reetan välillä leijuu hatara varovaisuuden pölyhiukkasten tanssi. Emme katso toisiamme silmiin kovinkaan pitkään ennen kuin alan taas etsiä avaimia. Reetta istuu keittiönpöydän ääreen, nostaa toisen jalan itseään vasten ja nuupahtaa siihen. Hän haroo käsillä hajamielisesti hiuksia seuratessaan liikkeitäni silmillään. Avaan keittiön laatikoita ja suljen niitä. Tiedän, että se on turhaa, mutta olen etsinyt jo kaikista järkevistä paikoista. 

– Ootko sä varma, että sä haluat lähteä sinne mökille? Reetta kysyy, hypläilee varpaankynsiään ja lisää: – Nyt. 

Hän tarkoittaa sen jälkeen, mitä tapahtui. Sen jälkeen, kun me kaikki nukuimme yhtenä hikisenä lankakeränä minun ja Jannen sängyssä. 

Mutta en minä tunne katumusta. En tunne muuta kuin räjähtävää riemastusta. Minä pääsen pois täältä! Olen sen nyt päättänyt, eikä mikään voi minua estää. 

Katson Reettaa, pysähdyn. Minua kouraisee, mutta Reetta on ystäväni. Minun on vain osattava kysyä se nyt heti, kun koura puristaa sydäntäni.

– Etkö sä sit halua enää mukaan?

Reetta katsoo varpaitaan. Näen hänen nenänsä nypistyvän niin kuin käy, kun hän yrittää pidätellä hymyä. Hän nostaa minuun loistavat ruskeat silmänsä, väläyttää hymynsä, jonka kulmassa on sudenhammas. 

– Haluan todellakin, hän vastaa. 

Ovella seisoo mies alushousuissaan. Hänen vatsansa kaartuu houkuttelevasti kuin väärinpäin käännetty soppalautanen, vaaleat karvat hohtelevat kultaisina auringonvalossa. 

– Mitäs täällä taas halutaan? hän sanoo jotenkin ärsyttävän vinosti.

Me katsomme Reetan kanssa toisiamme ja purskahdamme nauruun. 

– Mitäs jos panisit vähän vaatetta päälle, sanon miehelle. – Me ollaan lähdössä mökille. 

Mies katsoo minua pitkään ja sanoo sitten hitaasti: 

– Ootko sä varma, että sä haluat mut mukaan?

– No jos sä osaat käynnistää auton ilman avaimia, nauraa tuhautan ja viskaan keittiöpyyhkeen miestä päin. 

Pyyhe osuu hänen paljaaseen rintaansa, mutta hän saa sen kouraansa ennen kuin se lätkähtää lattialle. Mies hymyilee jotenkin vinosti ja kysyy sitten vielä:

– Voinks mä käydä suihkussa? 

– Ole hyvä, sanon. – Pyyhehän sulla jo onkin, vitsailen.

Mies poistuu puistellen päätään ja jättää minut ja Reetan kaksin. Minun on pakko ihailla sitä, ettei mies kertaakaan vilkaissut Reetan pikkuhousuja tai minun olemattoman toppini alta piirtyviä rintoja. Hänessä on jotakin erikoista. 

Tunnelma laskee nopeasti, kun istuudun Reettaa vastapäätä pöytään siihen, missä minä ja Janne vielä pari päivää sitten istuimme. En halua ajatella sitä. En suostu ajattelemaan sitä, mutta huomaan, että Reetan ovat vallanneet samanlaiset ajatukset. Näen sen hänen silmistään. 

– Mutta entä Aava? hän kysyy. 

– Miten mä voin jättää sen ihan yksin? 

En vastaa mitään. Eihän Aava yksin ole. Hän on isänsä kanssa. Mutta ei minun kannata sanoa sitä. Reetan on itse tajuttava se. En minä voi pakottaa häntä mukaani, vaikka kuinka haluaisin.  

– Ja mitä mä olen oikein tehnyt? Reetta kuiskaa minulle. 

Hänen silmänsä pyöristyvät, hänen kätensä kipuaa suun eteen, hipeltämään ylähuulta. 

– Voi jeesus, Vilma. Mitä me oikeen...

Hän ei sentään jatka lausetta. Hän katsoo minua, tyrskähtää epäuskoista naurua ja sanoo sitten varsin tavallisella äänellä.

– Eihän mulla ole mitään vaatteitakaan. 

Hän tekee päätöksensä siinä ja siten, äkkiväärästi. Joskus on vain uskallettava hypätä. Joskus on vain tongittava toisten vaatekaappia. Sillä vaatetilanne meidän on korjattava ihan ensimmäiseksi. Vaatekaapistani löytyy kymmeniä kesämekkoja, joita en ole käyttänyt vuosiin. Kirpparilöytöjä, Reetalta saatuja, kyllästykseen asti käytettyjä. Kun Reetta vetää ylleen kuluneen sinisen sortsihaalarimekkoni, hän näyttää tosi päheältä – tukka yön jäljiltä vielä hajallaan ja silmien ympärillä eilisen ripsivärin usva. 

– Ota mitä vain, sanon ja heitän muutaman mekon rantakassiini. 

Perään lentää keltainen kynsilakka, hiuslenkkejä, turkoosikorkkinen dödö, kourallinen pikkuhousuja ja bikinit. En halua miettiä, mitä tarvitsen, koska en halua miettiä, minne olen menossa ja miksi. Jannen perheen mökki tuntuu kielletyltä hedelmältä nyt, kun kuuntelen suihkun kohinaa ja mietin, minkälainen ihminen siellä oikein itseään saippuoi. Mutta kukaan ei tiedä tästä, ei edes Janne, ajattelen. Me menemme joka kesä mökille – olen ollut siellä kuutena edellisenä kesänä. Siinä ei ole mitään outoa, että menen sinne ystäväni kanssa. 

En vain tiedä, mitä vaalealle miehelle tekisin.

Me istumme portaalla, joka on jo jäänyt varjoon, kun pääsemme ulos talosta ja alamme varkauspuuhiin. Mies retkottaa puoliksi ulkona autosta ja väkertää johtoja ihan tavallisen oloisesti. Hänen yläruumiinsa on ratin alla olevassa ahtaassa tilassa vääntyneessä asennossa. Reetta tapittaa hermostuneesti jalallaan asfalttia. 

– Entä jos joku tulee? hän kysyy ja katsoo katua alas. 

Siellä kulkee tuttu koiranulkoiluttaja terrierinsä kanssa.

– Sä unohdat, että kaikki tuntee mut täällä. Ne tietää, että tää on meidän auto. Siihen on vaan nyt tullut vikaa, sanon, vaikka puren itsekin huulta.

Kiirehdi, kiirehdi, anon miestä mielessäni. 

– Ai ja toi on Janne, Reetta turskahtaa. 

Hän on oikeassa. Janne ei missään nimessä retkottaisi asfaltilla autoaan korjaamassa. Enkä minä missään nimessä varastaisi Jannen autoa, lisään mielessäni. En myöskään päästäisi tuntematonta miestä kotiini, meidän kotiimme, enkä saisi tietää Jannen pettäneen minua – täydellisessä maailmassa. Mutta tämä maailma on nyt mennyt tällaiseksi ja tässä maailmassa minä piru vie varastan poikaystäväni auton. 

Auto kurnahtaa käyntiin kuin salamaniskusta. Mies nousee seisomaan voitonriemuisesti hymyillen. 

– Neidit ovat niin hyvät. 

Mies ei ole tainnut vieläkään huomata Reetan sormusta. Hymyilen hänelle ja nostan rantakassin ja kangaspussit maasta. Ei ole mitään syytä oikoa hänen käsityksiään mistään. Etenkään siitä asiasta, kenen auto oikeastaan on.

– Eiku menoks sitte, sanon.

Reettakin nousee, kiertää epäröiden auton ja istua lossahtaa pelkääjän paikalle siinä sinisessä haalarimekossa.

– Sä varmaan ajat? Reetta kysyy minulta, ja tottumuksesta nyökkään. 

Kaupunki jää nopeasti taaksemme. Autoradio soittaa hiljaksiin kesäbiisejä. Tiet ovat autiot. Mies nukahtaa pian takapenkille, enkä minä voi uskoa, että tämä tapahtuu todella. Niin me jätämme Helsingin ja sen mukana kaiken vanhan taaksemme – kevyen kuorsauksen saattelemana. 

Ajaa huristan moottoritietä sataakolmeakymppiä ja yhtäkkiä suuri riemastus pärskähtää sisältäni. Väännän autoradion täysille ja katson Reettaa, joka istuu vieressäni t-paita kasvoillaan ja vesipullo kädessä. 

– Älä nyt krapuloitse. Me lähdettiin karkuun! Jail break! Kerrankin me tehdään jotain, eikä vaan odoteta kotona!

Reetan huulilla käy hymyn tapainen. Hän nostaa voipuneesti paitaa kasvoiltaan.

– Miten sä voit olla noin pirteä? hän ihmettelee.

Äkkiä Reetta ryhdistäytyy ja osoittaa oikealle poikkeavaa liittymää.

– Pysähdy, mennään tonne, hän sanoo käskevästi. 

Karautan puskien peitossa lepäävän hirsikioskin pihaan. Pihassa on vain muutama muu auto. Alempana on järvenselkä, jonka rannassa kaksi lasta uittaa muovilelua. Reetta lantustaa kioskiin ja jättää minut seisoskelemaan auton viereen.

Potkiskelen hiekkaa ja avaan sitten takaoven nähdäkseni, onko vaalea mies vielä hengissä. 

Mies kohottaa päätään pöllämystyneenä takapenkiltä. Hänen silmänsä ovat melkein turvonneet umpeen, ja kuuma auto on saanut hänen ihonsa punoittamaan.

– Missä me ollaan? hän kysyä röhähtää. 

– Jollain kiskalla. Reetta halus pysähtyä, sanon. 

Epäröin vähän ennen kuin sanon Reetan nimen. Oudosti minusta tuntuu kuin meidän pitäisi pysytellä anonyymeina. Ainakaan en usko, että mies muistaa meidän nimiämme – enhän itsekään muista hänen nimeään. 

Katson miestä hetken ja sanon sitten huomaavaisuuteen pyrkien kuin hän olisi ihan tavallinen vieras ja minä emäntä: – Täällä on varmaan kans vessa. 

Mies älyää vihjeen, könyää autosta ja oikoo selkäänsä irvistäen häikäisevälle auringolle. Hän katoaa kioskin taakse.

Järvi liplattaa ja autot karjuvat ohi moottoritiellä kuin leijonat. Kun Reetta palaa, hänellä on molemmissa käsissään kaksi kylmää siideripulloa. 

– Mikäs roadtrip se sellainen on, jolla ei juoda mitään? hän nauraa.

Reetta vilkaisee avointa takaovea ja kohottaa minulle kulmaansa. 

– Missä herra on? hän kysyy ja laskee siideripullot jalkatilaan. 

– Se meni vessaan, sanon.

Katsomme Reetan kanssa toisiamme hetken hyvin tiukasti. 

– Ei kai me voida sitä tänne jättää? Reetta kysyy. 

Hän siis ajattelee ihan samaa kuin minäkin. Emme me voi ottaa miestä mukaan Jannen perheen mökille. Pääni alkaa vihdoin selvitä petoksen, kaunan ja yön villiyden usvista. Ei tosiaankaan. Mitä minä oikein ajattelin, kun pyysin miehen mukaan? Kurkkua kuivaa ja mahassa on äkkiä kova pallo. 

– Mitä me sit oikein tehään? kysyn Reetalta, ihan tosissani. 

On vaikea vain antaa mennä, olla suunnittelematta ja piittaamatta, kun kuitenkin oikeasti piittaa. 

En tunne miestä, mutta en voi jättää häntä tänne hirsikiskalle heijaavien viherlehtisten puiden huomaan, koska ei täältä pääse pois millään keinolla. Mutta en minä häntä voi mökillekään ottaa. Siellä saattaa olla kuka tahansa – vaikka Jannen vanhemmat. Miten minä hänet esittelisin? Hei, tässä on mies, jota me yhdessä pantiin viime yönä. Ei tässä muuta.

Muistot yöstä kohahtavat mieleeni ajatuksen perässä ja saavat vereni polttamaan poskille punan. 

– En mä oo ikinä tehnyt mitään tällaista. Eihän me olla edes erottu Jannen kanssa. En mä tajua, mitä mä oikein tein, sanon Reetalle hengästyneenä. 

Tämä on niin huono hetki tajuta se kaikki. Tunteet paiskautuvat rintaani vasten kuin auton konepelti moottoritiellä. Huomaan istuvani risti-istunnassa sorapihalla auton vieressä. Jannen varastetun auton. Sydämeni skippaa yhden iskun. Entä, jos joku tajuaa, ettei meillä ole avaimia. Ei kukaan minua täällä tunne. Ei kukaan täällä tiedä, että auto on poikaystäväni. Tai ex-poikaystäväni. Kaiken tapahtuneen jälkeen me tuskin olemme enää yhdessä, kun Janne palaa. 

Vedän kädellä hiekkaa. Se auttaa. Hiekka satuttaa kämmenen ihoa. Hiekka on kuumaa ja siruista. Ihan tavallista sorahiekkaa, tavallisella parkkiksella, tavallisen kiskan pihassa. Näen vaalean miehen tulevan kioskilta käsissään kolmioleipäpaketti ja iso Jaffa-pullo. 

– Mä ajattelin, että tää on varmaan pieni ruokatauko, hän sanoo. 

Sitten hän näkee siiderin Reetan kädessä.

– Ai teillä onkin jo paremmat eväät, hän lisää. 

Reetta kapuaa kyytiin ja sihauttaa ensimmäisen siiderin auki, kun minä käynnistän auton. 

– Huomenna sä ajat, sanon, ja Reetta hymähtää. 

Mies istuu takapenkille. En minä voi jättää häntä tänne. 

– Minne me muuten ollaan menossa? hän kysyy repäistessään auki muovilaatikon. 

Sen sisältä käy lohen tuoksu, joka saa pahoinvoinnin aallon käymään kurkussani. Katson tiekylttejä, jotka vilkahtavat ohi. 

– Mikkeliin, vastaan. 

Reetta köhii vieressä siideriä kurkustaan ja rinnuksilleen. Omenaesanssi tuoksahtaa voimakkaasti, kun Reetta pyyhkii leukaansa. 

Mies nyökkää niin kuin suunnitelmassani ei olisi mitään ihmeellistä.

– Jees boks, hän vastaa.

Äkkiä mietin, ensimmäistä kertaa, kuinka vanha mies oikein on. Katson häntä peruutuspeilistä. Unen jäljiltä pullahtaneet kasvot ovat hyvin nuoren näköiset. Hänen levollisen luottavaisessa asenteessaan on myös jotain, mitä yli kolmikymppisissä ei enää ole. 

Apua. Olenko kaiken muun lisäksi kehdonryöstäjä? Käännän rattia vähän liian rajusti ohittaakseni edessä rutuuttelevan peräkärryboksin, ja sekä Reetta että vaalea mies äännähtävät hämmästyneinä. Reetta ojentaa miehelle takapenkille siiderin ja he jutustelevat festareista, joilla ovat käyneet. Minä vajoan itseeni. Tunnen ulkopuolisuutta, kun he kosauttelevat siiderinsä auki ja nauravat, ja huomaan miehen jopa tapailevan Reetan paljasta olkaa. 

Kaasutan meidät moottoritietä kohti Mikkeliä, enkä yhtään tiedä, mikä meitä siellä odottaa. 

Mikkelin keskusta on umpeensa täynnä väkeä. Aurinko porottaa polttavasti, kun me vihdoin pääsemme purkautumaan autosta, jonka saan parkkeerattua jollekin torille johtavalle kadulle – tietenkin mäkilähtöön. 

– Vihdoin ruokaa! Reetta haukottelee ja nojautuu vasten miestä. 

Pysähtymispaikan pusikoissa tapahtuneen pissatauon jälkeen he ovat istuneet takapenkillä nauramassa ja supistamassa kahdestaan. Välillä näin peruutuspeilistä, kuinka vaalea mies korjasi Reetan hiuksia korvan taakse tai kuinka hän piteli käsiään Reetan säärillä, jotka tämä oli nostanut hänen syliinsä. Minua kuumottaa ja uuvuttaa ja olen melkein varma, että kaikki tämä oli yksi iso virhe. Olen selvin päin ja nämä kaksi kaulailevat siinä keskellä viettävää katua täydessä iltapäivän auringonpaisteessa. 

Vaalean miehen kasvot valaisee valloittava hymy, kun hän katsoo minuun. 

– Vilma hei, meidän on pakko käydä katsomassa, saataisko muikkuja! Pienenä me aina syötiin muikkuja Mikkelissä!

– Se rimmaa! Reetta nauraa ja tarttuu miehen rintamuksesta. 

Kielentutkija sekoittaa alkusoinnun ja loppusoinnun, ajattelen ilkeästi, mutta yritän pyyhkiä ajatuksen ja katkeruuden mielestäni. Mieleni vain on niin täynnä pyyhittävää, että siitä ei ole tulla mitään, kun alan äkkiä vertailla yön tapahtumia, kosketuksia, nuolaisuja. Kuinka monta minä sain ja kuinka monta Reetta?  

Miehen hymy on kuitenkin varsin valloittava ja hänen hiprakkainen riemastuksensa vielä valloittavampi. Hän astuu luokseni ja nostaa minut kepeästi ilmaan.

– Vilma, Vilmaa, hameiden alla ilmaa! hän laulaa hassulla lastensävelmällä ja kiepauttaa minua ympäri. 

Sitten hän äkkiä suutelee minua suulle, noin vain, siinä, keskellä katua ja Reetan silmien edessä. Muhevat huulet painuvat omilleni pitkäksi hetkeksi ja sitten ne taas irtoavat. Katson heti Reettaan tulkitakseni hänen ilmeitään ja eleitään. 

– Nätti Vilma, Reetta sanoo, nostaa raidallisen rantakassin autosta ja alkaa tärpiä mäkeä torille päin. 

– Tulkaa jo! Mulla on ihan hirvee nälkä! hän huutaa. 

En ymmärrä enää mitään, mutta niin me teemme. Ja vaalea mies ottaa minua kiinni vyötäröstä, kun kuljemme mäen ihan sen laelle saakka. 

Taivas on tummunut umpeen sillä aikaa, kun me söimme ja joimme ketjuravintolan loosissa. Seison ravintolan lasisessa tuulikaapissa ja ihmettelen, miksi sääriäni yhtäkkiä paleltaa ja miksi on niin hämärää. Äkkiä taivas räjähtää, vesi räiskähtää säärilleni avoimesta ovesta ja nopeasti asfaltti muuttuu mustaksi. Nenääni käy sateen tuoksu, se leviää nopeammin kuin vesi, joka sekin juoksee jo valtoimenaan pitkin toria. 

Reetta horjahtaa viereeni kynnyksen yli. 

– Hrrr, Reetta sanoo ja päkistelee viileässä ilmassa.

– Ei kai me tossa ilmassa mihinkään terassille lähdetä istumaan? mies enemmänkin toteaa. 

– Tossa näyttäis olevan hotelli ihan vieressä, hän lisää, aivan kuin olisi suunnitellut koko jutun. 

Mutta mehän tämän suunnittelimme. Minä hänet tänne toin. Minä vein hänet kotiini. Ja siinä hän nyt on, enkä tiedä, mitä hänelle tekisin. 

Miehen katse polttaa mekkooni reikiä. Tunnen ruumiini heräävän humalan läpikin, kun hän katsoo minua noin. Voi kun voisin vain vähän nuolaista häntä, ihan vähän vain. Pakottava tarve lamaannuttaa minut hetkeksi. 

En voi. Entä Janne? Entä Reetta ja meidän ystävyytemme? Mitä me oikein olemme tässä tekemässä ja mitä siitä myöhemmin seuraa, kun tämä mies katoaa näkyvistä? 

Reetta keskeyttää ajatukseni tarttumalla minua olasta ja supattamalla korvaani.

– Sithän meidän ei tarvis miettiä, minne me se laitetaan.

Hän tarkoittaa, että me emme veisikään miestä mökille. Ehkä hänet voisi jättää tänne, hotellihuoneeseen. Kyllähän Mikkelistä junia kulkee. Ja onhan hän aikuinen mies. Luultavasti, lisään mielessäni ja irvistän. Hän on mitä luultavimmin aikuinen mies. 

– Pitäiskö meidän mennä Alkon kautta? kysyn varsin pragmaattisesti. 

Ja niin me teemme. 

Reetta lähtee maksamaan hotellihuonetta sillä aikaa, kun minä ja mies valikoimme kauneimmat skumppapullot koriin. Mies ei tunnu tietävän mitään kuohuviinistä, mutta se ei haittaa, kun teemme valintamme vain etiketin perusteella. Minä viilaan Visaa niin että laite piippaa ja me lähdemme iloisesti pullokasseja kantaen suuntaamaan hotellille. Tunnen vatsassani kutinan, joka vain voimistuu joka askelella. Kohta, ihan kohta minä pääsen taas maistamaan hänen ihoaan. 

Hotellihuone on pieni ja tarkoituksenmukainen. Siellä on kaksi suhteellisen leveää sänkyä, joiden päälle on levitetty oranssin sävyinen päiväpeitto. Seinällä on joku akvarellia muistuttava painokuva ja pöytänä toimii peilipöytä. Lattia on pehmoisen maton peitossa, joka saa jalkani tuntumaan entistä likaisemmilta, kun saan tossut jaloistani. 

Reetta on vetänyt pimennysverhot ikkunan eteen ja avannut pienen valkoviinin minibaarista. Hän lekottelee jalat sängyn päällä ja heittelee suuhunsa pähkinöitä – nekin minibaarista. 

– Teillä kesti niin pitkään! hän huudahtaa selitykseksi, kun heilutamme hänelle skumppakassejamme, joiden idea oli se, että meidän ei tarvitsisi maksaa minibaarin törkyhintoja. 

Minä posautan pullon auki sillä aikaa, kun mies käy vessassa. Reetta katsoo minua jotenkin pitkään, mutta ei sano mitään. Sen sijaan hän hujauttaa loput pikkupullosta suuhunsa. Emme sano toisillemme sanaakaan. Ehkä olemme molemmat liian järkyttyneitä siitä, mihin olemme päätyneet. Tunnemme toisemme liian hyvin, jotta voisimme salata toisiltamme sen, miten olemme lipsahtaneet kaidalta tieltä. 

Minua kalvaa syyllisyys, sittenkin, vaikka ajattelisin, mitä Janne ehkä on tekemässä juuri tälläkin hetkellä vaalean Helenansa kanssa. Kaadan hotellin hammasmukiin skumppaa meille kaikille ja roiskin sitä samalla pöydällekin. Tämä ei ole se hetki, kun haen rätin ja pyyhin pöydän. Tämä on sellainen hetki, että kumarrun ja nuolen pisarat pöydältä. 

Juuri sillä hetkellä mies tulee vessasta. 

– No helou! hän huudahtaa, ja kun minä nostan halukkaat silmäni häneen, huomaan, ettei hän ole sulkenut sepalustaan.

Vyönpäät letkuvat vapaana ja vetoketju paljastaa hänen kirkkaan turkoosit alushousunsa, jotka jo eilen näin. Otan tilaisuudesta kiinni ja vedän hänet vyönletkusta itseäni vasten. 

– Otetaan nää pois, sanon ja vedän housuja alaspäin, kunnes ne valahtavat lattialle. 

Mies näyttää vähän häkeltyneeltä mutta ei pane vastaan. Vedän hänet kanssani sängynreunalle ja alan suudella oikein tositarkoituksella. Pian me molemmat unohdamme, että tässä saattaisi olla jotain kummallista. Reetan jalat lepäävät ristissä pyllyni vieressä ja hän rouskuttaa tuolissa pähkinöitä. Rouskuttaa ja katselee meitä niillä suurilla tummilla silmillään, joissa kytee ahdistuksen häivä. 

Otan skumppapullon käteeni ja elehdin miehelle, jotta hän menisi makuulleen. Mies hymyilee reteästi, kepsahtaa selälleen sängylle ja tarjoaa minulle alastoman vatsansa. Minä kaadan hänen vatsalleen kuohuja, kunnes niitä valuu yltympäriinsä ja alan sitten nuolla pirskahtelevaa juomaa hänen navastaan. Sitä valuu päiväpeitolle, mutta minä en välitä. 

Välitän kuitenkin vähän siitä, että Reetta ei ole noussut tuolista sen jälkeen, kun me tulimme sisään. Hän kittaa skumppaa kaikista kolmesta lasista ja katselee meitä hiljaisena ja itseensä vetäytyneenä. 

– Ootsä peseytynyt? kysyn, kun nuolaisen miehen kiharaisia karvoja alempaa ja alempaa. 

Ne maistuvat suolaisilta. Mies pudistaa päätään epävarmasti. 

– Jos sä käyt nopeesti? ehdotan. 

Se on juoni, tietenkin se on. Haluan vaihtaa sanan Reetan kanssa. 

Kun mies nousee ja kävelee vessaan kalu kalsareiden sisällä iloisesti pystypäin helkahdellen, Reetta äkkiä tarttuu minua kädestä. 

– Vilma, kuulen hädän hänen äänessään. – Mä en tiedä, pystynkö mä tähän uudestaan, hän sanoo ja minun sydämeni valuu jalkoihin ja siitä lattialle pieneksi lummelammeksi.

– Mikä sulla on hätänä? kysyn, vaikka haluaisin ravistella häntä. 

Minä haluan saada seksiä! Kun kerran olen jo tässä, kaikki raja-aidat on jo jätetty taakse, eikä millään ole enää väliä. Mutta jos Reetta ei halua, en minäkään voi. 

Katson Reetan tummia silmiä, joiden pupillit tuntuvat nielaisseen koko värillisen alueen sisäänsä.   

– Musta tuntuu, että mä tajusin jotain silloin yöllä, kun me – Reetta jättää taas lauseen kesken ja roikottaa päätään humalaisen letkollaan. 

Siitä on tullut hänen uusi kommunikointitapansa. Kielentutkijan kommunikointitapa! Se huvittaisi minua, jos ei tässä olisi nyt jokin haava käsillä. Jokin satuttava. 

– Mä en tiedä enää, hän sanoo ja nyt kuulen äänessä tulevan itkun, kyynelten paksuuden. – Edes mitä mä haluan.

– Mitä sä tarkoitat? kysyn ja paijaan sormillani hänen kämmeniään. 

– Mä vaan, hän kätkee äkkiä kasvot käsiinsä. – Mä olen äiti! Mulla on lapsi! hän mupeltaa käsiensä suojasta.

Tiedän, että tämä ei ole se, mitä hän haluaa sanoa, mutta meillä ei ole paljon aikaa ennen kuin mies on saanut itsensä pestyä ja puunattua leikkeihin sopivaksi. Haluan tietää, miten kohdella miestä, kun hän astuu takaisin hotellin pehmoiselle matolle valmiina toimintaan. 

– Kulta, mikä hätänä? Ei mikään ole muuttunut. Kaikki on ihan hyvin. 

Valehtelen, mutta kuka ei tekisi niin minun tilanteessani. Paras ystäväni itkee hotellihuoneessa, kun vessassa ihastuttava ja treenattu nuorimies pesee itseään paraatikuntoon meitä varten. 

– Mä luulen, että... Musta tuntuu, että... Se miksi mikään ei ole enää toiminut Markon kanssa. 

Kuulen, kuinka suihku lakkaa kohisemasta vessassa. Sitten kuulen Reetan sanat, enkä osaa keskittyä enää mihinkään muuhun. 

– Mä tykkään ehkä tytöistä, Reetta sanoo. 

Sanat jähmettyvät ilmaan välillemme. Äkkiä olen hyvin tietoinen kädestäni, joka paijaa hänen reittään. Annan sen pysyä siinä, mutta lopetan paijaamisen. 

Edellisyön kosketukset rävähtävät silmilleni siinä, enkä minä saa niitä pois päältä. Reetan alaston vartalo omaani vasten, vasten miehen vartaloa. Reetan suu omaani vasten, hänen ihonsa, kuulas, silkkinen ihonsa. Minun rakas Reettani. 

Mitä tässä oikein pitäisi tehdä?

Vessan ovesta lankeaa kirkas valo, josta mies astuu hotellihuoneeseen kuin jonkin elokuvan sankari. Paitsi että nyt on maailman huonoin hetki sankarille. Hänen varjonsa peittää meidät molemmat alleen. 

Herään siihen, että Reetta istuu vieressäni sängyllä täysissä pukeissa. Hän pureskelee kynsinauhojaan. En ole nähnyt hänen tekevän niin sitten opintojemme.

– Jani ei oo täällä enää, Reetta sanoo. 

Hän siis muistaa miehen nimen. Sitten Reetan sanat pureutuvat tajuntaani. Mies on lähtenyt. Kurotan laukkuni puoleen ja puraisen poskeani kaivellessani hätäisesti sen sisuksia. Lompakko löytyy lopulta laukun pohjalta, eikä sen sisältä ole kadonnut edes ryttyinen kymppi, joka siellä yksikseen makaa. 

– Mun lompakko on kans tallella, Reetta sanoo jotenkin surullisesti. 

– Mitä me oikein tehään? kysyn äkkiä takki tyhjänä. 

En minä osaa käynnistää autoa johdoista. Miten me oikein pääsemme täältä Jumalan selän takaa ilman miehen apua?

Kirjaudumme ulos hotellista, maksamme huoneen ja kävelemme hitaasti tuttuun mäkeen. Kuljemme hiljaa vierekkäin, molemmilla nyssäkkä olalla, molemmilla kännykkä äänettömällä. 

Kumpikaan ei tiedä, mitä teemme nyt, mutta pakko meidän on silti mennä auton luokse. Todistaa, missä tilanteessa todella olemme. 

Eipä aikaakaan, kun huomaamme, ettei autokaan enää ole siellä, missä eilen. Seisomme aamupäivän tiuhassa sateessa alas viettävällä tiellä, jota pitkin koko kaupunki kaataa likasaavinsa nilkkoihimme. Reetalla on rantakassi olallaan, minulla kangaskassi omalla olallani. Muuta meillä ei ole kuin päällämme olevat vaatteet ja Visa.

Kai silläkin johonkin pääsee? mietin, kun auto hidastaa kohdallamme. Joku rullaa vanhan lava-auto ikkunan auki ja huikkaa.

– Tarviitteko kyytiä? 

Katson kysyvästi Reettaa, jonka tummat hiussoirot ovat liimaantuneet ripsiin ja nenään. Hän katsoo minua suurin silmin. Sitten hän nyökkää varovasti.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.