Osa 3/8: Vilma tasapainoilee eron partaalla, sillä poikaystävä päätyy lähtemään Roomaan ilman häntä. Facebook paljastaa, että myös epäilyksiä herättänyt kaunis Helena on Roomassa. Kostonhimo kuplii pintaan. Samaan aikaan Vilman paras ystävä Reetta etsii pakotietä väljähtäneestä suhteestaan.

Shutterstock

Aavan syntymä muutti kaiken, Reetta miettii. Olen kuunnellut koko ikäni totuuksia siitä, kuinka lasten syntyminen muuttaa kaiken. Olen kuunnellut alentuvia "ymmärrät sitten, kun sinulla on omia lapsia" -heittoja ja ajatellut hiljaa mielessäni, että tuskin. 

En ole muuttanut mieltäni. En ymmärrä mitään paremmin nyt.

En ole maagisesti aikuisempi tai parempi ymmärtämään muiden ihmisten tunteita. En selviä vastoinkäymisistä liitelemällä pumpulipilvellä niiden yli. 

Mutta olen sidottu. Olen sidottu Aavaan. 

En osannut odottaa sitä. En osannut odottaa, että jokin päivä mies olisi minulle vasta se toinen, kaukana, kaukana ykköspaikalta, jota pitelee tuo pieni tahmea nyrkki, joka puristaa peukaloani unissaan. 

En halua päästää siitä irti, ettei sekin katoa.

Marko jäystää pihviä pää kumarassa, enkä minä keksi mitään sanottavaa. Hän kauhoo perunoita poskiinsa niin kuin kotonakin, kermakastiketta ryypähtää partakarvoihin, joita hän romanttisesti kutsuu pilluharjaksi. Yhtenä aamuna hän oli ajellut pitkäksi päässeet partakarvansa ja jättänyt huulten alle syvänteeseen harjaksen. Sellaisia näkee lähinnä muhkulaisiksi itsensä bodanneilla, hihattomissa t-paidoissa paistattelevilla miehillä, joiden aurinkolaseista peilautuvat aina jonkun hoikat sääret. Niitä hän ei suostu pyynnöistäni huolimatta ajelemaan, ja oudosti se on saanut minut epäilemään, että jokin suurempi asia on muuttunut. Tunnenko miestäni enää? 

Istumme punaisella kankaalla verhoillussa loosissa ravintolan kulmassa. Yläpuolellamme killuu vanhanaikainen kristallikilluttimiaan roikottava valaisin, lasiovessa on paksu messinkinen kahva, baaritiski tilan perällä on kiillotettua konjakkipuuta. 

Ympäristö on täydellinen, mutta me emme sovi sinne. Olemme omassa kuplassamme, samassa, joka sulkee meidät kotonakin tukahduttavan muovikupunsa alle. Sillä ei ole väliä, että kiristin vyön tiukalle mekkoni vyötäisille. Että kiharsin tukkaani vessassa ja poltin kiharruslaitteella pienen sievän tummelman käsivarteeni. Että meikkasin pikkupeiliä pyykkivuoren päällä tasapainotellen, pusersin jalkani näihin kipakoihin korkokenkiin ja itseni tähän tilanteeseen, jolla on aivan liian suuri painoarvo siksi, että me emme nykyisin koskaan käy missään kahdestaan. 

Meidän pitäisi puhua, ajattelen. 

Sanat palautuvat mieleeni, ja ne yrittävät päästä huulilleni, mutta kun katson Markon otsaa, hänen jäystävää suutaan, en osaakaan sanoa mitään. Miksi hän ymmärtäisi minua nyt, kun ei ole aiemminkaan ymmärtänyt. 

Sisälläni leimahtaa syyllisyys. Se kiertää sydämeni kuin öljy vedessä ja valahtaa sitten vauhdilla suoniini. Äiti teki tämän turhaan. Ei tästä ole mitään apua. Koen vastuuta siitä, että asioiden pitäisi olla paremmin, kun äiti uhraa perjantainsa meille. Tiedän, miten hän tulee katsomaan minua, kun palaamme kotiin. Niin hän aina nykyisin minua katsoo. Kuin yrittäisi irtisanoutua tästä, näistä pyykkivuorista, joiden keskellä me elämme niin, että emme enää mahdu omaan kotiimme, omaan elämäämme.

– Onks se hyvää? kysyn ja haarukoin suuhuni vuohenjuuston höttöä. 

Rucolanlehti jää väpättämään suupieleeni, kun pureskelen, mutta en välitä. Eihän Markokaan yritä käyttäytyä. Äkkiä ajatus muuttaa muotoaan. Se kasvaa suureksi tunteen sadepilveksi. Eihän Marko yritä ollenkaan. Hän vain nyökkää ja jatkaa kauhomista, muistaa välillä hörpätä kuuluvasti punaviiniään. 

Minä rakastin joskus niin kovasti sitä, millainen Marko on. Markon mutkattomuus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun me tapasimme. Ihailin häntä kauan juhlissa, joihin molemmat satuimme. Hänen kanssaan jutteleville ihmisille nousi nopeasti muikeus suupieliin. Hänen olemuksessaan ja jutuissaan oli rentoutta, joka tarttui muihinkin. Minä en ole koskaan ollut sillä tavalla rento ja helppo lähestyä. Olen oppinut täsmälliseksi ja työteliääksi, enkä osaa olla letkeä edes oikeassa seurassa. 

Mutta Markon seurassa minä osasin. 

Ja kun hän sitten avasi kohahtavan lasioven terassille, jolla seisoin polttamassa salatupakkaa, hän ¬tuli viereeni ja sanoi:

– Sä oot jotenkin tosi ihana. Mä oon koko illan miettiny, miten lähestyä sua.

Minä luovuin monista asioista niiden sanojen, sen suoruuden vuoksi. 

Marko ei käynyt lukiota loppuun, eikä hän jaksanut amistakaan. Hän on itseoppinut baarimikko, black jack -dealeri ja roudari. Tällä hetkellä hän hoitaa audiolaitteita erilaisiin tilaisuuksiin. Aina hänellä jotain hommaa on, vaikka minua vaihtuvat ja epämääräisiltä vaikuttavat keikat ahdistavat. Minua ahdistaa se, ettei hänellä ole koulutuksen tukiverkkoa, jos hän putoaa – ja hän on pudonnut jo monta kertaa.  

Jokin minussa antoi periksi siinä pihalla kesäyön kalpeassa valossa. Kaikkea ei tarvitse suunnitella, minä ajattelin, kun suutelin Markoa tupakka toisessa kädessä roikkuen. Kaiken ei tarvitse mennä juuri oikein, minä ajattelin, kun me hiivimme yläkertaan ja hihitellen käärimme vaatteita toistemme yltä vierashuoneen vuodesohvalla. En olisi voinut ennen Markoa kuvitellakaan tekeväni jotain sellaista juuri tapaamani miehen kanssa. Ei minulla ylipäätään ollut kovasti kokemusta, enkä silloinkaan oikein tiennyt, miten päin olisin. 

Posket punoittaen me palasimme juhliin ja nauraa räkätimme kovempaa kuin oli tarpeen. Joimme ja nauroimme, tanssimme ja katselimme toisiamme häikäistynein silmin. Tuon minä haluan ja tuon minä sain. 

Ja siitä se alkoi. Uusi elämä kiinnittyi minuun siellä juhlissa, oluesta, boolista ja kuohuviinistä, tupakasta ja nukkumattomasta yöstä huolimatta. Ja kortsusta. Siitäkin huolimatta. Minä tulin raskaaksi siitä ensimmäisestä kerrasta, vaikka olin huolellinen ja käärin kortsun itse paikalleen ennen kuin istuin Markon syliin, hänen jäntevien käsiensä pideltäväksi ja liikuteltavaksi. Hän sitoi minut itseensä niin, että en enää osannut kaivata pois. 

Paitsi nyt. Tunnen erilaisuutemme nyrkkinä sydämessäni, kun katson hänen väpättäviä parranharjaksiaan. Hän ei viikkaa lautasliinaa syliinsä, se on jäänyt lepäämään kallelleen pöydän reunalle. Eikä hän koskaan hoida Aavaa. 

Minä muistan lapsuudestani elävästi iltapäivät isän kanssa. Istuimme hänen nahkaisessa työtuolissaan, joka nitkui alla, kun vaihdoimme asentoa kuin yhtenä ihmisenä. Työhuoneessa haisi pöly ja painomuste, siellä oli vedenalainen tunnelma, koska ikkunan edessä oli aina laskoskaihdin, jonka vain kirkkaimmat säteet läpäisivät. 

Vaalin mielessäni muistoa siitä, kuinka isä otti minut syliinsä ja luki minulle tietokirjoja. Me katselimme kuvia erilaisista linnuista ja minä sain itse kääntää jäykkää sivua pienillä käsilläni, jotka hädin tuskin ylsivät kirjan sivujen yli. Sain liikutella sormiani kuvien päällä, sulkien ja nokkien yli hipoen, ja isä kertoi minulle samalla linnuista, niiden pesimätavoista ja muutoista. Kuuntelin isän kertomuksia kuin ne olisivat olleet tarinoita. Muistoihini minä talletin jokaisen sanan ja muistan osan niistä vieläkin. 

Ehkä minusta siksi tuli tutkija. Siksi, että äitini kävi iltaisin opettamassa eikä isäni jättänyt minua television armoille, kun oli hänen vuoronsa huolehtia tyttärestään. 

Oli miten oli, malli sille, miltä perheessä kuului näyttää ja miten toimia, oli mielessäni hyvin erilainen kuin Markon mielessä, enkä minä saanut mahdollisuutta neuvotella siitä etukäteen. Olin jo raskaana, vatsani pinkeä kupoli meidän välissämme, kun kävimme ensimmäisiä keskusteluja niistä asioista. Muutin Markon pieneen vuokrakämppään, joka alkoviin mahtui vain 120-senttinen patja – ei sen suurempaa. Pinnasänky jäi olohuoneen puolelle. Siinä se seisoi, jykevänä, ruokapöydän päässä. 

– Sehän on kätevää, Marko nauroi ja halasi minua. – Voi ruokkia vauvaa samalla, kun itse syö. 

Markon mutkattomuus tarttui minuun ja sen avulla minä jaksoin raskauden, ahtaan kodin, äkkiä hupenevat varat ja muuttuneet tulevaisuudensuunnitelmat. Apurahakauteni kielten tutkimusprojektissa, jota olin tehnyt sen vuoden, oli juuri päättymässä, enkä tiennyt lainkaan, mitä tekisin sen jälkeen. 

Pääsisinkö mihinkään projektiin enää mukaan, kun olin raskaana? Pääsisinkö niihin pienen lapsen äitinä? 

Nyt Aava on jo neljä, enkä minä vieläkään ole saanut kunnolla kiinni tutkimuspaikan liepeestä. Olen niin sidottu Aavaan. En pääse edes kävelylle – edes kauppaan – ilman Aavaa. Minulla ei ole neljään vuoteen ollut yhtään omaa ajatusta. Äkkiä en kestä sitä enää. Tuntuu siltä kuin rakkauteni olisi raakattu pyykkikiveä vasten joenrannassa niin monta kertaa, että nyt sen hiutuneesta pinnasta näkyy läpi. 

Istun Markoa vastapäätä, haarukoin salaatinlehtiä suuhuni ja harkitsen pakoa. Ei minulla tunnu Markon kanssa olevan enää mitään yhteistäkään, ei edes keskusteluyhteyttä. 

– Ollaan suunniteltu poikien kanssa kesäreissua, Marko sanoo ja purskuttaa viiniä suussaan, kai saadakseen lihanpalat hampaanväleistä. 

Minua se ärsyttää, ehkä vähän nolottaakin. Toivottavasti kukaan ei kiinnitä meihin huomiota, ajattelen ja juon omaa viiniäni hiljaisena.

– Jaa, vastaan latteasti. 

Niinpä tietenkin. Marko on ajatellut lähteä Norjan vuonoja kiertämään poikien kanssa. Sopivasti hän on siten järjestänyt minunkin lomani: minä pysyn kotona ja hoidan Aavaa. Suututtaa niin, että käsi tärisee, mutta en sano sen enempää. Pelkään sitä, mitä ehkä sanoisin. 

Marko tunnistaa vaikenemiseni oikein, laskee haarukan ja veitsen lautaselle ja katsoo minua kysyvästi.

– Voithan säkin tulla, hän sanoo.

– Mihin sä ajattelit, että Aava laitetaan? kysyn melko äkäisesti, sen tunnustan.

– No, eiks se voi olla sun äitillä? Siellähän se on tyytyväinen, Marko sanoo mutkattomaan tapaansa. 

Hän suoristaa sellaisetkin mutkat, jotka eivät ole hänen suoristettaviaan.

– Ei äiti voi katsoa Aavaa jotain viikkoa! tuiskahdan. – Hyvä, että sillä oli aikaa tähänkään, lisään. 

Marko vaikenee. Hän ei ehdota, että ottaisimme Aavan mukaan. Se pistää sydämestä, hänen vaikenemisensa. 

Tiedän, että täytyyhän Markon rakastaa Aavaa, omaa tytärtään, mutta jotenkin. Hänen haluttomuutensa ottaa Aavaa mukaan mihinkään, hoitaa Aavaa tai leikkiä hänen kanssaan, saa minut epäilemään. Voivatko isän tunteet olla niin erilaiset kuin äidin? Minun palleastani sieppaa, kun ajattelen olevani viikon erossa Aavasta. En voi ymmärtää, että Marko ei tunne samoin. Ja ehkä ihan salaa minä myös tuomitsen hänet siitä. 

Kaivan kännykän hätäisesti esiin ja tarkastan, onko äidiltä tullut viestejä. Haluaisin kävellä kynnyksen yli Aavan vaatekomerosoppeen, paijata tuivertuneet hiukset silmiltä ja hieroa nenääni hänen uniseen niskaansa. Rakas, rakas lapseni. Sellaista minä mietin romanttisella illallisella mieheni kanssa, jonka parrasta yhä edelleen roikkuu kermatippa. 

– Sulla on tossa, sanon ja esitän pyyhkiväni omia kasvojani. 

Joskus olisin pyyhkäissyt tipan Markon parrasta, kumartunut lähemmäs ja suudellut häntä pöydän yli. Nyt en voi kuvitella edes koskettavani hänen kättään, joka lepää pöydällä ennen kuin hän pyyhkii partaansa sillä ja hieroo tipan sitten lautasliinaan. Marko viittoilee tarjoilijalle ja pyytää oluen. Oluen! Tällaisessa paikassa.

– Ei ollut ihan mun makuun tää, hän sanoo ja elehtii punaviinilasin suuntaan, jonka on kyllä tyhjentänyt varsin ripeässä tahdissa. 

Markon posket punoittavat ruuan ja viinin vaikutuksesta. Hän on vanhentunut. Nyt sen huomaan. Silmien ympärillä ihossa juoksee polkuja, joita ei ennen ollut. Silmät näyttävät pienemmiltä, kasvot turvonneilta. 

Ikkunan edessä olevassa pöydässä on meneillään jokin sananvaihto. Piukkaan ja lyhyeen mekkoon pukeutunut hemaiseva nainen nousee seisomaan, ja minulta menee hetken tajuta, että hän itkee ja hikkaa samanaikaisesti. Mies vaikuttaa kiusaantuneelta, katselee ympärilleen ravintolassa – ja äkkiä minä tajuan, kuka siinä on. Janne. 

Nyt nainen kääntää katseensa hameenhelmastaan, jota on oikonut ja näkee minut. Siinä on paras ystäväni Vilma. Hänen ripsivärinsä juoksee mustina nokivanoina poskilla ja hänen ilmeestään näen vain tyrmistyksen. 

Vilma ryntää ovista kadulle, eikä Janne lähde perään. Katson häntä kysyvästi, ja hän vain kohauttaa olkiaan. Nousen, pahoittelen Markolle ja kävelen kipakasti ravintolan läpi Jannen luokse. 

– Mitä tapahtu?

– Vilma taas vaan ylireagoi, Janne vastaa ja töpäyttää samppanjalasia pikkurillillään. – Ei tässä mitään tapahtunu.

Hänen kasvonsa ovat sulkeutuneet. Jannesta en ole ikinä saanut selvää. Hänellä on teflonpinta, jonka läpi en ole koskaan nähnyt, mitä siellä alla on. Mihin Vilma hänessä rakastui.

– Minne se oikein lähti? kysyn ja suuntaan katseeni kadulle. Vilmaa ei näy enää. 

– Kotiin varmaan, Janne vastaa. 

– No, mä ainakin menen katsomaan, sanon ja lähden tuivakkaasti Vilman perään. 

Mielessäni kasvaa suuttumus molempia miehiä kohtaan. Mikä heitä oikein vaivaa? Miksi he eivät tartu meihin? Marko ei edes katso minua silmiin puhuessaan. Janne ei lähde Vilman perään, ei tartu häntä kädestä, halaa ja sano sellaisia sanoja, jotka saisivat kyyneleet kuivumaan. 

Kun saan Vilman kiinni, hän pyyhkii kasvojaan ja painaa sitten päänsä voipuneena olkaani vasten. 

– Mä en tiedä, mitä tehdä, hän sanoo. 

– Mä tiedän, kulta, minä sanon. 

Tiedän tunteen, ajattelen, mutta en sano sitä Vilmalle. En halua kertoa hänelle vielä, jostain syystä. Ehkä haluan, että edes hänen silmissään meidän perheemme on vielä kokonainen. 

Herään niin kuin joka aamu – siihen, että Aavan suklaanruskeat silmät vilkkuvat omieni yllä sängyssä. Mahassa kiertää, suussa maistuu karvaalta ja jonkinlainen huonovointisuus lonuu jäsenissäni, kun kurotun halaamaan Aavaa niin kuin joka aamu. Vilman lohduttaminen – ja sitten oma romahdukseni – taisivat verottaa voimiani enemmän kuin kuvittelinkaan. 

Marko lojuu peittojen alla tyyny mielenosoituksellisesti päänsä päällä. En tiedä, johtuuko se tällä kertaa siitä, että Aava tuli herättämään, olenko kuorsannut vai onko yöksi jäänyt Vilma pitänyt melua. Äkkiä tajuan, että keittiöstä kuuluu kolahtelua. Kaapinovi kopsahtaa kiinni ja vettä juoksutetaan. 

– Vilma-täti oli keittiössä, Aava sanoo minulle silmät selällään. 

Meillä ei koskaan ole vieraita yökylässä, ja siksi Aava on ihan täpinöissään. Näen, että hän on käärinyt ylleen kaksi erilaista äidiltä saatua prinsessamekkoa ja niiden päälle Markon treenihupparin. 

– Jännittääkö sua, kun Vilma-täti on täällä? kysyn ja kalastelen Aavan vaaleita hiushaituloita sormiini, paijaan niitä korvan taakse. 

– Minä vähän pelkään Vilmaa, Aava tunnustaa. 

Piru vie! Tyttäreni pelkää parasta ystävääni, koska olen niin sulkeutunut tänne Itäkeskuksen vihoviimeiselle pussinperälle, että emme näe juuri koskaan. Tuuppaan peiton syrjään ja menen keittiöön Aavan seuratessa minua epäröiden. 

Näen Vilman ryppääntyneen mekon ja paljaat sääret, kun hän kurottelee kaapin hyllyltä kahvipakettia.

– Moi huomenta, hän sanoo ja tulee luokseni kahvipaketti kädessään. 

– Huomenta kultimus, sanon ja halaan häntä kevyesti. 

Vilman selkä tuntuu kostealta, ehkä unihiestä, ja hänen hiuksensa on yö puhkunut levälleen.  

– Täällä olis yksi pieni tyttö, joka ei uskaltanut tulla keittiöön yksin, sanon, ja Aavan ruskeat silmät tulevat esiin säärieni takaa. 

– Moikka kulta, Vilma sanoo ja hänen äänensä muuttuu ihan kokonaan niin sanoessaan. 

Hänen äänessään minä kuulen hellyyttä ja rakkautta, jota en tavoita Markon äänessä. Aava katsoo Vilmaa epäilevästi, painaa päätään säärtäni vasten ja ojentaa sitten kättään ystäväni suuntaan. 

– Kato, hän sanoo. 

Huomaan, että Aavalla on kädessään koru, jonka sisällä on pyöreäksi leikattu kuva, jossa minä ja Marko suutelemme. Se on hääkuvamme. Koru on Aavan aarre. 

Vilma ottaa hopeisen käädyn käteensä ja napsauttaa kannen auki. 

– Siinä äiti ja isä pussaa. Minua ei silloin vielä ollut, Aava sanoo vakavana. – Siksi minä en ole siinä, hän jatkaa.

– Minä olisin tossa, hän sanoo ja osoittaa kohtaa, jossa huulemme kohtaavat. 

Aivan automaattisesti, yhtään harkitsematta, minä ja Vilma kumarrumme antamaan Aavan poskille pusun samaan aikaan. 

– Nyt sä oot siinä, Vilma sanoo. 

Sydämeni pakertuu pieneksi ja kyynelet tulvahtavat silmiin. Meidän perhe ei ole mikään oikea perhe – mutta Aavalle se on. En halua pettää Aavaa ja luopua tästä. Mutta en tiedä, mitä muutakaan tekisin. Puren huulta, puren tiukasti ja katson Vilmaa. Vilma varastaa Aavan huomion itselleen ja pelastaa minut. 

– Tuutko auttamaan mua laittamaan kahvia? hän kysyy ja saa houkuteltua Aavan keittiöjakkaralle kahvia mittaamaan. 

Minä katson ympärilleni keittiössä. Lattia on tahmea ja pöydät täynnä likaisia astioita ja puolityhjiä murobokseja. Alan nostella tavaroita lattialta, kerään pyykkikoriin likaiset vaatteet, pyyhin tahman lattialta, tiskaan, pyyhin päälliset ja lakaisen murut pihalle terassin ovesta, kun Marko vielä nukkuu. Miksi minä teen sen kaiken yksin, vaikka me asumme täällä molemmat? 

Kun Marko nousee, hän murahtaa kalsareissa vessaan mennessään tervehdyksen Vilmalle. Hän kolauttaa tuolin alleen, istuu juomaan kahvit silmät sikkurassa, syö pari paahtoleipää ja käärii leikkeleitä suoraan suuhunsa. Sitten hän menee olohuoneeseen, työntää sohvalle viikatun vaatekasan lattialle ja oikaisee siihen katsomaan telkkaria. 

Sillä aikaa Vilma pitää nuutuneena seuraa Aavalle, joka on jännityksen pirkistämä ja vaatii, että Vilma tulee viralliselle vierailulle hänen huoneeseensa, meidän vaatekomeroomme, johon Aavan levitettävä vuode juuri ja juuri mahtuu. Vilma katsoo minua kysyvästi istuessaan Aavan kanssa tämän sängylle vaatekomerossa lukemaan satua Peukusta.

En tiedä, miten vastaisin hänen katseeseensa. Olen kyvytön toimimaan. En osaa sanoa hänelle, että jättäisi jo Aavan oman onnensa nojaan ja viettäisi aikaa minun kanssani. Ennakoin jo sen, kuinka Marko työntää Aavan luotaan takaisin keittiöön vain sanomalla: "Kysy äitiltä." 

Mitä tässä oikein voi tehdä? 

Istun keittiöjakkaralle ja lasken kahvikupin kädestäni. Kahvikin on jo ehtinyt kylmetä. Näen kaiken niin toivottomin silmin, kun Vilma on täällä. 

Istun iltapäivällä koneelle, kun Aava leikkii lohikäärmettä ja rouhii muroja boksista kovin kourin. 

– Jaaargh! hän ärjyy ja köntystelee pyykkivuorten päällä. 

On hassua seurata tapahtumia Facebookista. Se on myös kovin paljastavaa. Tiedän, että Vilma on epätoivon vallassa, mutta se ei näy hänen päivityksissään. "Aamuvalo herätti hartaudellaan", on tältä aamulta. Jannen päivityksissä korostuu aina konkreettisuus, logistiikka: "5.15 ja taksi tilattu, laukut pakattu ja jo martini mielessä." 

Päivitykset ovat samalta aamulta. Aamulla Janne sitten vihdoin lensi Italiaan, mutta Vilma ei. Suuret tunteet eivät tule Facebookiin. Ne on kaivettava rivien välistä.

Häpeän tunnustaa, mutta vakoilen päivityksiä Facebookista saadakseni todisteita, vielä lisää todisteita siitä, minkä me kaikki jo tiedämme – jopa Marko, vaikka hän ei suostu sanomaan siitä mitään, kun kysyn. Janne pettää Vilmaa. Siitä ei ole epäilystäkään. Hän pettää Vilmaa sen vaalean, hienostelevan viestintäpäällikön kanssa, jota en voi sietää. Ja minä tiedän, miten sen lopullinen selviäminen tulee Vilmaa kouraisemaan.

Helena on kaikkea sitä, mitä Vilma ei ole: laiha, varakkaasta perheestä, tottunut purjehtimaan ja pukeutumaan cocktail-kutsuille. Ennen kaikkea Helenassa on sitä jotain – pidättyväisyyttä – mikä tekee hänestä hankalan ihmisen tykätä – ja niin sopivan Jannelle. 

On kauheaa, että ajattelen näin parhaan ystäväni poikaystävästä. Mutta en ole koskaan pitänyt Jannesta. Hänellä on liian kova kuori. En tiedä, mitä sen alla on, mutta voin vain kuvitella. Haluaisin vain, että Vilma olisi onnellinen. Hän ansaitsisi jonkun sellaisen, joka huomaa, kuinka ihana hän on. Joka edes kohtelisi häntä hyvin. 

Klikkailen esiin Helenan profiilin, olemmehan käyneet samoilla purjehdusreissuilla joskus miljoona vuotta sitten. Helena seisoo valkoisessa kesämekossa Longchampin voinahkainen matkakoon laukku olallaan ja hymyilee sitä helmenvalkoista koko kasvot valaisevaa hymyään, jonka taakse jäävistä tunteista ei saa mitään selvää. Klikkailen läpi muutamia kuvia. Helena juhlimassa vappua trenssissään ja valkolakissaan, Helena jättimäisen margarita-lasin äärellä, Helena merenrannassa purjehduskengissä ja laivastonsinisissä housuissaan. 

Alan jo itsekin tuntea jonkinlaista alemmuutta. Korjaan Aavan pinkin sukan pyllyni alta ja rutistan sitä kädessäni, kun huomaan sen: Helenan viimeisin päivitys on Roomasta. 

Kuinka varomatonta! ajattelen ihan ensimmäiseksi. Eivätkö he enää edes yritä pitää suhdettaan salassa? mietin seuraavaksi. Ja sitten mieleeni nousee kysymys. Mitä Vilma ja Janne oikein sopivat, kun Janne lähti ja Vilma jäi? Soitan Vilmalle. 

– Mä en tiedä, mitä tehdä, Vilma sanoo avuttomasti, kun näkee päivityksen ja minä tiedän heti, että eivät he mitään ole sopineet. Janne on jänistänyt jälleen kerran.

Vilman ääni on pieni, heikko. Sydäntäni pakottaa. Haluaisin mennä lohduttamaan häntä. Haluaisin ottaa kivun pois. Mutta tässä minä olen, keittiönpöydän ääressä Aava-tatti sylissäni. 

Aava itkee sitä, että kieltäydyin lukemasta Lohikäärme-kirjaa. Jostain syystä Marko ei ole voinut lukea kirjaa hänelle. Kierrän puhelin kädessäni ja viisivuotias hiekkasäkki lanteillani ne muutamat huoneet, jotka meillä on. Hämärä makuuhuone peittomyttyröineen, olohuone ja murusia sohvalla, keittiö, vaatekomero. Marko ei ole edes kotona! Eikä hän sanonut mitään lähtiessään. 

Lasken Aavan sylistäni television ääreen ja panen piirretyt pyörimään. Menen vaatekaapilleni ja otan esiin valmistujaismekkoni. Minulla ei monia mekkoja ole. Vedän vetoketjun kiinni, työnnän jalkani korkkareihin, piirrän silmäkulmiin kissanviivat ja istun Aavan viereen odottamaan Markoa kotiin. 

Nyt tämä saa riittää. 

Baaritiskillä ei kuule mitään, mutta baarimikko lukee humaltuneilta huuliltani tilauksen. Saan eteeni kaksi korkeaa lasia, joiden reunalla viipale limeä keikkuu, kun palaan pöytään. Vilma istuu siellä kahden miehen kanssa, jotka eivät olleet siinä, kun lähdin pöydästä. Istun hänen viereensä niin, että juomaa läikähtää pöydälle ja katson miehiä haastavasti.

– Mitäs miehiä te ootte? kysyn. 

Vilma nojautuu olkaani vasteen humaltuneen läheisesti ja kuiskuttaa korvaani. 

– Toi söpömpi on vaalea. 

Sitten hän turskahtaa naurua, josta jää kosteus poskelleni. 

– Eikä kun toi vaalea on söpömpi. 

Katson miehiä. He ovat molemmat kivan näköisiä sellaisella tavalla kuin nuoret, itsevarmat miehet ovat. Vaalealla on kyynärpäihin kääritty armeijahenkinen kauluspaita ja tummemmalla hauskat tummat silmälasit. Siirryn silmä­lasipäisen miehen viereen, otan tukea hänen reidestään siihen tullessani, painan pääni lähelle hänen kasvojaan ja kysyn:

– Mistä sä oot saanut noi lasit? Ne on tosi hienot.

Lähdemme miesten kanssa yhtä matkaa, ihan viattomasti muka. Retkoilemme pitkin tietä nauraen ja tanssahdellen. En ole pitkään aikaan nähnyt Vilmaa niin iloisena. Kun näen hänen pysähtyvän, ottavan vaalean miehen kasvot käsiensä väliin ja suutelevan tätä suulle koroillaan horjuen, minä en tunne minkäänlaista moraalisen tuomion synkkää pilveä sielussani. Olen vain iloinen siitä, että Vilma irrottaa itseään Jannesta. Samanhan Janne on tehnyt jo pitkän aikaa sitten. 

Kun kävelemme rautatieasemalle päin, en oikein edes tiedä, minne olemme suuntaamassa. Mitä tässä on tapahtumassa. Silmälasipäinen mies on todella kiva. Olemme jutelleet kaikenlaisista asioista, taiteesta, opinnoistani, tutkimustyöstä, jota en tällä hetkellä tee kuin tunnin siellä, tunnin täällä. Mutta sitä en kerro miehelle. Olen amputoinut elämästäni kaiken kivuliaan, kun puhun hänelle. Hänen kanssaan olen saanut hetken kokea olevani se, kuka olin ennen Markoa ja Aavaa. Ennen hämärää laatikkoasuntoa ja tyhjyyden tunnetta. 

Voin hyvin ymmärtää, miksi ihmiset lankeavat tällaiseen pitkässä suhteessa. Tällaiseen, minä ajattelen, mutten määrittele sitä sen tarkemmin edes itselleni. Mitä kaikkea siihen tällaiseen kuuluu.

Äkkiä tunnen miehen lämpimän käden hapuilevan sormiani. Hän ottaa minua kädestä. Käsi on lämmin ja iso ja turvallinen. Me kävelemme hetken alamäkeen vastaantulevia humalaisia uhmaten, ja hän pitelee minusta kiinni. Se on liikaa. Hän ei edes tunne minua ja tuntuu silti välittävän minusta enemmän kuin oma mieheni. Kyynelet valahtavat silmistäni varoittamatta, alan tyrskiä ja irrotan otteeni pyyhkiäkseni ripsivärin jäljet käsivarteeni. 

Mies pysyttelee etäällä, katsoo minua myötätuntoisesti, mutta ei yritä enää koskea. Ei kysy. Hän taitaa tietää. 

– Hei, lähdetään mökille! Vilma keksii jälleen, niin kuin viimeksikin.

Pakotie alkaa hahmottua. Pian seisomme Kristianinkadulla rynkyttämässä Jannen auton ovia hullun vimman vallassa. 

– Ei me hei voida minnekään ajaa, minä sanon. – Me ollaan ihan liian humalassa.

Miehet nyökyttelevät, mutta jokin meidän vimmaisuudessamme taitaa huvittaa heitä. Ainakaan he eivät ole vielä lähteneet kotiin. Huomaan miehen pitelevän minua kyynärtaipeesta pystyssä, mutta tukija onkin vaalea mies, jota Vilma suuteli. En muista kummankaan miehen nimeä, ja äkkiä se ahdistaa minua. Keitä he ovat? 

– Aamulla, lähdetään heti aamulla, Vilma päättää ja koluaa avaimet sormiinsa. – Mennään kaikki yhdessä! Vilma sanoo ja liikuttavasti sisällyttää miehet elämäämme humalaisessa riemastuksessaan.

– Jatkot mun luona! hän kailottaa ja miehet kerääntyvät alaovelle. 

Tähän me siis salaa koko ajan pyrimme, humalaiset aivoni kertovat minulle. Tänne kiviseen, kaikuvaan rappukäytävään, jotta olisi pehmeä sohva ja musiikkia ja viinilasi pöydällä, koska sitä ei enää tarvita. En enää tiedä, mitä tästä kaikesta ajattelen, kun vaalea mies vetää minut vyötäröstä Vilman ovesta sisään. Vilma menee keittiöön ja tyhjentää koko jääkaapin pöydälle.

– Tästä voi ottaa, hän sanoo ja heittää ruokakasan päälle vielä muutamia lautasliinoja. 

Sitten hän keivahtaa nurin sängylle ja jää siihen makaamaan.

Silmälasipäinen mies menee vessaan, ja äkkiä minä tunnen sähkön ilmassa. Olemme kahdestaan eteisessä ja vaalean miehen käsivarsi viipyy vyötärölläni paljonpuhuvasti. 

Mies painaa minut olkapäistä seinää vasten. Hän painautuu minua vasten niin, että tunnen kyllä varsin selvästi, kuinka kova hän on. Hän levittää reiteni niin, että mekko kipuaa ylös, liian ylös, mutta en jaksa yrittää vetää sitä alemmas. Tunnen hänen kalunsa painautuvan pikkuhousujani vasten vaativana. Sitten hän laskee kasvonsa vasten omiani, painaa huulensa omille, työntää kielensä suuhuni. 

En oikein tiedä, mitä siitä ajattelisin. Luulin, että hän on kiinnostunut Vilmasta. Minähän olen naimisissa. Kaikki nämä ajatukset rullautuvat hitaasti auki päässäni ja jäävät sinne leikkumaan. Mies suutelee minua, ja huomaan vastaavani suudelmaan. Hänen kätensä ovat pudonneet kourimaan pyllyäni, joka paljastuu ylös nousseen helman alta. 

En ole tuntenut sellaista halua pitkään aikaan. Marko ei enää välitä vietellä minua, enkä minä Markoa. Alan kiihottua, vaikka oikeastaan haluaisin pois. Se kiva mies on vessassa ja tulee kohta. Vilma makaa sängyllä ja nousee todennäköisesti ihan pian ihmettelemään, mitä täällä oikein tapahtuu. 

Painan käteni vasten miehen rintaa, vedän henkeä ja työnnän hänet etäämmäs. Hänen takanaan näen Vilman järkyttyneet silmät. Ne ovat kyynelistä kirkkaat. Tämä on toinen kerta liian lyhyen ajan sisällä, kun hän näkee toisen naisen suutelevan miestä, josta hän pitää. Jonka piti olla hänen. 

Samalla vessan ovi narahtaa auki. Silmälasipäinen mies näkee meidät kaikki, hän näkee silmä­lasiensa avulla kaiken. Hän tietää. Hän noukkii neuleensa lattialta ja poistuu mitään sanomatta ovesta. Rappukäytävän ovi käy. Vaalea mies epäröi, hän vetäytyy mutta ei vieläkään liian kauas. Tunnen hänen ruumiistaan huokuvan houkuttelevan lämmön ihollani. Mies katsoo meitä toiveikkaasti. Kaksi yhden hinnalla. 

Minä katson kauhistuneena Vilmaa. Hengitän vielä kiivaasti suutelemisesta, läheisyydestä, jota olen kaivannut niin kipeästi, etten enää edes uskaltanut tunnustaa sitä itselleni. 

Mies kurottaa kättään Vilmaa kohti, vain aavistuksen. Näen, kuinka Vilma epäröi, hän horjuu kynnyksellä. Sitten hän ojentaa ranteensa miehelle. Tämä vetää Vilman luokseen hitaasti, houkutellen. Mies painaa huulensa Vilman suulle, ja heidän suudelmansa on hidas ja aistillinen. 

Se on koston suloinen suudelma. Mutta mihin se meidät johtaa?

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.