Osa 2/8: Vilma inhoaa sanontaa "biologinen kello tikittää" – ehkä siksi, että se on hänelle kiusallisen totta. Toiveet perheestä alkavat murtua, kun Vilman poikaystävä viettää yön poissa kotoa. Lähteekö pari yhdessä odotetulle Italian-matkalle vai paljastaako Janne vihdoin korttinsa?

Kuvitus Shutterstock

Me istumme syömässä aamupalaa kuin elokuvissa tehdään. Pöydän marmoripinta on kylmä kyynärpäideni alla, kun kaadan lisää kahvia kuppiini. Auringonvalossa höyry kiemuroi ylös kupista ja saa minut kaipaamaan jotain muuta kuin kahvia. Sitä mitä kahvimainokset lupaavat, ehkä. Onnea ja nautintoa.

Janne lukee lehteä jalka toisen päällä, toisella kädellä hän pitelee croissantia sirosti peukalon ja etusormen välissä. Hän nutistaa siitä irti palasen ja vie sen suuhunsa, ja niin murut jäävät lautaselle. Tuoremehua hän ei ota, siinä on liikaa sokeria. Sen minä jo tiedän, enkä edes tarjoa. Kaadan sen sijaan itselleni jo toisen lasin oranssia juomaa, jossa heilimöivät hedelmälihan hiput.

Janne tuli kotiin, lopulta. Toisin kuin jotkut miehet hän ei ollut täynnä selityksiä. Hän oli täysin ilmeetön, koskematon, mukanaan rahiseva pussi croissanteja. Suihkunraikkaana ja siistinä hän pyyhkäisi trenssinsä sängylle, taikoi espressokoneesta kahvit ja istuutui elokuva-aamiaiselle kuin ei olisi koskaan missään muualla ollutkaan. Hän ei selvästikään näe edellisessä illassa mitään, mistä haluaisi keskustella. Minä taas en pysty ajattelemaan mitään muuta.

Sen ison keskustelun me kävimme vuosia sitten. Tarkalleen ottaen kolme vuotta sitten, kun minä valmistuin yliopistosta. Mainitsin työpaikkailmoituksia selatessani ehkä sittenkin haluavani lapsia jossain vaiheessa. Janne muhisi ahaa, silloinkin cappuccino-kuppinsa ja lehtensä takaa tarkoin harkitusta suojasta.

– Mä tiedän, että se on ehkä vähän hölmöä. Ollaanhan me oltu yhdessä jo melkein viisi vuotta. Mutta mulle merkitsisi paljon, jos mentäisiin vaikka kihloihin, lisäsin – itsekin suojautuneena läppärini taakse.

Poltin kieleni kahviin, kun yritin paeta Jannen vastausta. Sillä se oli ykskantaan: just.

– Mitä sä sit haluaisit? kysyin ja napsautin esiin taas yhden työpaikan, joka paljastuikin vuokravälityksen pestiksi. Ei kiitos.

– Mä ajattelin, että voitaisiin repästä ja mennä tänä kesänä Kyprokselle. Se on ironisesti in nyt. Eikä tuhoa ilmakehääkään niin paljon, Janne vinoili.

Olin aiemmin tyrmännyt ajatuksen lentää Thaimaahan sillä perusteella, että päästöt olisivat valtavat. Se ei ehkä ollut koko totuus, mutta ei minun aivan kaikkea tarvinnut Jannelle tunnustaakaan. Teini-ikäisten näköisten prostituoitujen näkyminen joka ikisessä baarissa ja kaduilla ei ollut se, mitä toivoin lomalta.

– Mä oon tosissani. Mitä sä haluat tältä suhteelta? kysyin ja painoin läppärin kannen kiinni. Ei sieltä mitään löytyisi kuitenkaan.

– Mä haluan, että asiat on just niin kuin ne nyt on. Meillähän on kaikki tosi hyvin, Janne sanoi.

– Mutta entä myöhemmin? Etkö sä yhtään mieti sitä, että aika kuluu?

Kolmenkympin kriisini oli silloin kukkeimmillaan. Hautajaissaattue vain puuttui, kun minä kävelin Liisankatua aamuisin työhaastatteluihin. Minusta todella tuntui, että aika oli loppumassa. Mutta niin aika olikin loppumassa. Vain aivan toisessa mielessä kuin kuvittelin.

Meidän aikamme oli käymässä vähiin.

– Kyllä mä voisin kuvitella, että jotkut tyylikkäät häät pienellä porukalla vaikka Kappelissa, Janne sanoi ja ne sanat sivelivät minua silloin niin, että nyt hävettää muistella.

Janne nousi, kietoi kätensä ympärilleni ja pujotti sormensa pikkuhousujeni kuminauhan alle kärsimättömään tapaansa. Hän kaappasi kasvoni suudelmaan ja painoi minut pöytää vasten sormi sisälläni jo vikuroiden.

– Sitten voisin panna mun pikkuvaimoa oikein lain ja asetuksen mukaan. Susta tulisi tosi hotti edustusvaimo, Janne kuiskasi niskahiuksiini.

Hän todella sanoi niin. Silloin ajattelin, että se oli silkkaa tyynypuhetta, mutta nyt olen alkanut epäillä. Ehkä hän oikeasti tarkoitti sitä. Hävettää tunnustaa, että ainoa asia, joka minua tällä hetkellä siinä ajatuksessa vaivaa, on se, onko hän muuttanut mieltään. Enkö minä enää näin vanhana ja rupsahtaneena kelpaa Jannen edustusvaimoksi?

– Tehdäänkö me sit lapsia? kysyin poski vasten tätä samaa kyynärpääni alla lepäävää marmorikuvioista pöytää.

En nähnyt Jannen kasvoja, kun hän vastasi.

– Tehdään, todellakin tehdään. Mä panen sut paksuksi vaikka saman tien. Enhän mä voi hillitä itseäni, kun sä heilut täällä tollasissa vaatteissa.

Ja sitten niitä vaatteita ei pian ollutkaan. Siinä se suunnilleen oli, meidän vakava keskustelumme. Niin että onhan sitä asiaa keskusteltu ihan kyllästymiseen asti. Kyllähän minä aika kohtuuton olen, kun otan sen joskus kerran vuodessa esiin.

Jostain syystä Janne ei ole enää pyrkimässä pöksyihini, kun avaan suuni. Hän vain sanoo kärsivällisesti: – Sitten kun hetki on oikea.

Eikö sen pitäisi painaa jotain? Eikö hänen kätensä minun takaraivollani, sen pienen tukistukseen päättyvän paijauksen, eikö sen pitäisi painaa tässä pelissä jotain?

Mutta ei se tunnu painavan, Janne kääntää esiin maailmantalouden ja minä hypistelen elokuvalippua hameeni taskussa. En uskalla kysyä, en jotenkin pysty avaamaan suutani, kun hän on niin itsevarma ja etäinen. Niin tavallinen. En halua pilata tätä hetkeä, yhteistä aamupalahetkeämme. Ehkä pelkään, että se on viimeinen.

Mutta mieltäni en voi vaimentaa. Kysymys tykyttää sydämessäni sitä kiivaammin, mitä enemmän siemailen kahvia ja vaikenen. Missä hän oli koko viime yön?

– Hei, mä olen muuten menossa poikien kanssa purjehtimaan, Janne sanoo ja vilkaisee kelloaan, joka todennäköisesti maksoi kuukausipalkkani verran, jos ei enemmänkin.

En ole ennen ajatellut näin paljon rahaa, mutta jokin on lipsahtanut vinoon. Ehkä se johtuu siitä, että määräaikaisuuteni päättyy tältä erää taas kesälomaan. Muut jäävät helpottuneina lomille, kertovat suunnitelmistaan ja naurahtelevat väsyneesti toistensa vitseille. Minä jään työttömäksi, taas odottamaan sitä varsin epävarmaa uutista, että minut palkataan ehkä elokuussa seuraavaksikin vuodeksi. Mutta koska olen ollut samassa kustantamossa jo kaksi vuotta samanlaisessa vuoden pätkässä, en usko, että he erehtyvät kolmanteen. Lain mukaan olisin silloin vakituinen, koska määräaikaisuuksien ketjuttaminenhan on kiellettyä.

– Niinpä niin, huokaan ajatuksilleni ääneen, ja Janne laskee lehden kulmaa katsoakseen minua kysyvästi.

Jotenkin hänen kysyvä ilmeensäkin vaikuttaa syytökseltä. Nousen pöydästä astioihin mielenosoituksellisesti koskematta ja kuljen makuuhuoneen ovelle, ehkä paetakseni sängylle lukemaan, mutta jäänkin kynnykselle. Muutan mieleni.

– Janne, minä aloitan.

Enhän voi jättää asiaa tähän. Nyt minä sen teen! Onhan meidän puhuttava siitä, mitä eilen tapahtui. Mitä meille tapahtuu?

– Mitä kulta? Janne vastaa katse taas lehdessä.

– Pitäiskö meidän puhua siitä, mitä eilen kävi? kysyn epävarmasti. Tasapainoilen kynnyslaudalla kuin lapsena, valmiina pakenemaan makuuhuoneeseen, jos. Jos jotain.

– Musta olis parempi, jos ei jauhettaisi enää sitä samaa asiaa, Janne sanoo tyrmäävästi. – Kyllähän sä huomasit, mitä eilen kävi. Kiva ilta meni ihan pilalle.

En voi uskoa, että Janne ei tunne minua kohtaan mitään myötätuntoa. Että hän ei lainkaan ymmärrä tai halua tunnustaa sitä, miksi niin kävi. Itse asia ei näytä olevan hänelle ongelma, vain se, että minä otan sen esiin.

Suuttumus nousee poskiini, polttaa mieleni kirkkaaksi.

– Tää on vähän niin ku siinä elokuvassa, sanon ja astun pöydän ohi katsomaan ikkunasta tielle.

Liikautan verhoa ja väännän ikkunalaudalla lepäävää radiota huomaamattomasti pienemmälle. Janne tietää heti, mihin elokuvaan viittaan. Siihen, jonka lippu on taskussani. Siihen, jota hän ei halunnut tulla kanssani katsomaan.

– En kyllä näe miten, Janne sanoo nostamatta katsettaan.

Vastaus ei vielä paljasta mitään siitä, onko hän itse nähnyt elokuvan vai ei. Mutta sitten Janne lisää: – Vai ajattelitko sä seuraavaksi laittaa veitset teräpuoli ylöspäin tiskikoneeseen?

Sitä yksityiskohtaa ei mikään leffakriitikko olisi arvosteluunsa kirjoittanut. Jostain syystä omituinen mielihyvä hulvahtaa lävitseni. Olen saanut Jannen kiinni. Täydellisen ja tavoittamattoman Jannen. Olen saanut hänet kiinni valheesta.

Ahdistus iskee vasta hetken päästä, kun työnnän kädet hiuksiini suihkussa ja silmääni uivahtaa saippuan polttava kieli. Kiroilen ja syljen vettä suustani, kun painan kasvoni veden rummutusta vasten. Jostain syystä ajattelen "miksi minulle aina käy näin?" ja alan itkeä. Ei näin ole käynyt aiemmin, mutta lapsellisen ajatuksen takaa minua kuristaa todellinen epätoivo. Kyyneleet katoavat veden mukana viemäriin, mutta itku ei hellitä puristustaan palleastani.

Entä jos Janne pettää minua? Jos hän todella on rakastunut johonkuhun toiseen?

En ole koskaan ennen epäillyt mitään sellaista. Janne on niin hillitön työnarkomaani, että on vaikea uskoa hänen kykenevän intohimoon. Hyvä, että hän löytää aikaa minulle salin, työtapaamisten ja edustustilaisuuksiensa välissä! En ole osannut odottaa, että hän saattaisi paeta minua jonkun toisen lakanoille – ennen kuin nyt.

Virittelen mielessäni kuvan naisesta, jonka Janne olisi saattanut valita. Pitkä, laiha ja niihin Jannen rakastamiin alusvaateviritelmiin paremmin sopiva kuin minä.

Minä olen lyhyt ja pehmeä. En ole pitkäsäärinen, laiha ja kivikasvoinen niin kuin naiset, joita Janne saattaa osoittaa minulle viehättävinä kaduilla, lehdistä tai litteästä 42-tuumaisesta telkkarista, joka on ruuvattu olohuoneen seinään.

Nytkin näen hänen pysähtyvän katsomaan lehden Calvin Klein mainosta pidemmäksi aikaa kuin on sopivaa. Onko hänen ihailemansa naisen malli vain yksi tapa lisää pönkittää asemaa?  Onko tyttöystävä hänelle pelkkä näyttelyesine? Enkö minä enää täytä sitä paikkaa?

Ennen minut sentään kutsuttiin mukaan purjehtimaan. Nyt saan osakseni yksiselitteisen ilmoituksen siitä, että hän on menossa.

Viivyteltyäni vessassa tarpeekseni käperryn nojatuoliin lukemaan kirjaa. Ainakin pitelen kirjaa kädessäni, se on kilpeni tätä päivää ja tätä epätoivoa vastaan. Sen yli minä hiljaa tarkkailen Jannea, joka kulkee huoneesta toiseen lähes hermostuneen oloisena. Hän valikoi pitkään kauluspaitaa ja päätyy lopulta kuullotetuin raidoin ruudutettuun paitaan, jonka hihat on rennosti puskettu kyynärtaipeisiin, ylin nappi jätetty auki. Housut ovat vaaleat, istuvat. Vaatteet eivät näytä purjehdusvaatteilta, mutta minä en sano mitään. Sydämeni on ruuvipenkin puristuksessa.

Janne heittää viikonloppulaukun olalleen, tuivauttaa tukkaansa vielä kerran peilin edessä eteisessä ja huikkaa moimoin ovelta. Kuulen raskaan puuoven kosahtavan kiinni, rappukäytävän kaikuvan askelista. Lasken kirjan tärisevistä käsistäni lasipöydälle. Nousen, nojaan ikkunasyvennykseen ja kumarrun katsomaan tielle. Mattaharmaa BMW hurisee, kun Janne nousee sen kyytiin ylöspäin vilkaisemattakaan. Hän kumartuu ohjaamoon päin niin iloinen hymy huulillaan, että minä tiedän, miten tässä käy.

Olen niin vihainen, että voisin repiä kaikki kirjat lattialle. Voisin heittää Jannen hellimät stereot ikkunasta tai leikellä hänen merkkipukunsa kappaleiksi. Voisin polttaa hänen tavaransa tiellä pienenä roviona. Mutta en minä tee mitään niistä asioista.

Menen keittiöön ja avaan keittiöveitsilaatikon. Katson veitsiä hetken, sitten töytäisen laatikon kiinni. Avaan jääkaapin, ja siellä helmeilee valkoviini täynnä lupauksia. Kierrän korkin irti niin että plossahtaa, hörppään viiniä pullonsuusta ja nikottelen, kun happamuus kalppaa kitalakeeni. Toisella kädellä selaan Reetan numeron puhelimesta.

– Reetta, onko sulla kiire? kysyn puhelimeen, ennen kuin Reetta ehtii sanoa edes moi.

Kaksi valkoista lautasta ja kaksi valkeaa kahvikuppia seisoo vielä pöydässä. Muutama croissantinmuru kirjoo pyöreän pöydän marmoripintaa, lehti on taiteltu pöydänreunalle. Niin kuin kaikki olisi hyvin. En suostu itkemään Jannen vuoksi, ajattelen. En halua itkeä Reetan kuullen, ajattelen.

– Voitko sä tulla tänne? sanon ja purskahdan itkuun.

Meillä on se Italian-reissu viikon päästä, sanon Reetalle niin kuin se selittäisi jotain, ja hän viikkaa kevättakkinsa tuolin selkänojalle.

Minun on kestettävä Italiaan asti, koska olemme suunnitelleen matkaa niin pitkään. Roomassa meidän oli tarkoitus vasta kihlautuneina lekoilla puhtailla valkeilla lakanoilla. Olen hellinyt kuvaa mielessäni liian pitkään antaakseni siitä periksi. Se on kantanut minut läpi pimeimmän talven. Kuinka antaisimme avoimista parvekkeenovista lankeavan auringon paistaa kivilattian polttavan kuumaksi ja kuinka kaariovista astuessamme sokaistuisimme auringosta. Minäkin pukeutuisin pelkkiin bikineihin, enkä ajattelisi puutteitani, en kietaisisi hotellin pyyhettä kaulaan asti niin kuin ennen, jotta uskaltaisin viinilasin ääreen parvekkeelle. Kuinka kaikki olisi hyvin ja Janne rakastava.

Se toive on nyt hautautunut. Aiemmin toivoin, että Italiassa panisimme alulle pienen ihmisen. Nyt tiedän, että niin ei tapahdu.

Nyykötän keittiönpöydän ääressä. Samassa asennossa olen nyyköttänyt siitä asti, kun soitin Reetalle tunti sitten, ja nyt hän on siinä, niin valmiina toimintaan.

Reetta katsoo minua meripihkanruskeilla silmillään, jotka eivät anna anteeksi mitään.

– Ootko sä ihan varma? hän kysyy.

Hän kääntää sormenpäillään leffalipun suoraksi pöydällä. Hän tarkoittaa Jannen petosta. Yllättävää kyllä Reetta ei usko minua saman tien. Tällä kertaa hän ei ehdota tiukasti eroamista, ei painosta minua. Hän on kuunnellut tarinani hiljaisena, käännellyt keltaista lipuketta sormissaan, joiden kynnet on jyrsitty nysiksi.

– Olen, sanon.

– Mutta sulla on vain tämä, Reetta sanoo ja naputtaa pöytää leffalipun vieressä.

– No, näinhän mä myös, kun se lähti tänään, sanon ja katson vastapäisen asunnon kaari-ikkunoita. Siellä ei onneksi ole ketään tuijottamassa romahdustani.

– Mutta sä et nähnyt sitä naista, Reetta sanoo ja korjaa nopeasti:

– Jos se siis oli nainen.

– En. En mä nähnyt, myönnän.

Ei se mitään auta. Minä tiedän. Ei minun tarvinnut nähdä.

– Tiedätkö, mihin se oli menossa? Reetta kysyy.

– Purjehtimaan, mutta en mä tiedä, menikö se oikeesti, vastaan jotenkin vastahakoisesti. Ehkä arvaan, että Reetalta tulee seuraavaksi vaatimus, jota en halua täyttää.

– Mennään katsomaan, Reetta sanoo ja nousee pöydästä tarmokkaasti.

Ja niin me menemme, vastusteluistani huolimatta.

Laivarannassa ei näy ketään. Meri läikkyy kesäkuun auringossa, lenkkeilijä pinkoo ohitsemme mikrosortseissa ja ponnari pontevasti heilahdellen. Laituri on tyhjä, mutta Jannen ystävän vene lelluu paljonpuhuvasti laiturinnokassa tavallisella paikallaan. Se siitä purjehdustarinasta.

– Onko toi se vene? Reetta kysyy ja osoittaa silmukka-aidan läpi veneen suuntaan.

Hänkin on aikoinaan ollut veneen kyydissä, silloin, kun Jannen ystävät vielä kutsuivat minut ja ystäväni saaristoreissuilleen. Sitten Reetta sai Aavan ja kaikki muuttui. Minä putosin kyydistä kuin kivi purjehduskengästä.

Lasken aurinkolasit silmilleni ja käännyn nojaamaan aitaan. En vastaa. Kiristän saumoistaan ratkeilleen halpistrenssini vyötä ja ajattelen näyttäväni Audrey Hepburnilta, kohtalokkaalta naiselta, jota eivät tällaiset asiat kosketa.

Reetta huokaa, kaivaa puhelimen laukustaan ja vilkauttelee sieltä numeroita, valitsee yhden ja painaa puhelimen korvalleen.

– Sitä mä vaan, että puhuitteko te Jannen kanssa mitään tästä viikonlopusta, Reetta sanoo puhelimeen ilman sen kummempia alustuksia.

Hänen täytyy puhua Markon kanssa, sillä kenellekään muulle hän ei puhu noin tylysti. Kulmat ovat laskeutuneet varjostamaan silmiä, silmät suuntaavat merelle kuin Reetta voisi kadota sinne. Mielessäni käväisee ajatus, että Reetta saattaa tarjoilla minulle eroa sen takia, että hän itse toivoisi pystyvänsä siihen. Ehkä hän kaipaisi minulta samaa: että painostaisin häntä tekemään päätöksen. Mutta minä ajattelen Aavaa, kokonaista perhettä, jollainen jokaisella pitää olla. Sitä mitä itse kaipaan. En tiedä, olenko osannut ottaa huomioon hintaa, jolla se maksetaan. En tiedä, olenko sittenkin ajatellut kaikesta väärin koko ikäni.

– Ai sillä oli jotain suunnitelmia? Reetta kysyy ja kääntyy katsomaan minua ilmeikkäästi.

Janne väitti minulle, että reissu tuli ihan ex tempore. Minun ei tarvitse kuulla enempää. Petturi, toistan päässäni. Vitun petturi.

– Pakko mennä, kun Jasmine kerrankin päästää, Janne naurahti minulle kertoessaan.

Purjeveneen ylpeä omistaja ei nykyisin usein purjehdi, sillä kaksosten isällä on muutakin tekemistä. Ei Matts tosin ole purjehtimassa nytkään, vaikka Janne muuta väitti. Taitaa olla kotona täydellisessä Kauniaisen kodissaan täydellisen vaimonsa ja täydellisten lastensa kanssa, kun minä vakoilen jotakin paattia lukitun aidan toiselta puolen saadakseni tietää, missä poikaystäväni on.

Reetta laskee puhelimen kädestään mietteliäänä.

– Janne oli kännipäissään kehunut, että se menee tänä viikonloppuna testaamaan Chez Dominiquen, Reetta sanoo.

– Koska sillä on kaksi Michelin-tähteä, minä sanon ilmeettömästi, vaikka sanat ovat jäädä kurkkuuni. 

Janne on puhunut Chez Dominiqueen menemisestä iät ja ajat, mutta olemme odottaneet oikeaa tilaisuutta. Minä hölmö luulin, että me menisimme sinne yhdessä. Näköjään Janne haluaa mieluiten jakaa elämänsä suuret hetket jonkun muun kuin minun kanssani. Aurinkolasien takana silmäni täyttyvät kyynelistä ja peittävät auringon, meren ja kiinni sidottujen purjeiden tympeät peukalot.

Ensi viikolla meidän oli tarkoitus loikoa Italian auringossa, maistella antipasti-lautasia pienissä trattorioissa ja kiertää maaseudun viinitiloja.

Olen suunnitellut matkaa vuosia, ja vihdoin se on toteutumassa, koska olen säästänyt hullun lailla. Lyhyet määräaikaisuudet ja freelancer-kaudet ovat aiheuttaneet sen, etten ole oikeastaan saanut pitää kesälomaa vuosiin, mutta nyt päätin pitää työttömän kesäni vapaana ensimmäistä kertaa. Janne sen sijaan matkustaa joka syksy, kevät ja kesä jonnekin – ja usein työasioissa muutenkin. Vain minut on työn epävarmuus sitonut tänne tuulen riepoteltavaksi ja lokkien ilkuttavaksi.

Ja nyt se kaikki lipeää käsistäni. En halua lähteä Jannen kanssa Italiaan, jos hän kohtelee minua näin. Sieltä minä en pääse pois – olen sidottuna hänen kanssaan samaan hotellihuoneeseen, halusin tai en. Vatsaani vääntää ajatus koko kesästä kotona.
haluatko sä, että mä tuun mukaan? Reetta kysyy, mutta näen hänen vilkaisevan kännykkänsä kelloa.

Tiedän, että Aava on taas anopin hoivissa, sillä Markohan ei häntä hoida. Se, mitä Marko on itse asiassa nyt touhuamassa, on minulle täysi mysteeri, kunnes Reetta huoahtaa.

– Markon futistreenit päättyy kohta ja mä tulin sen autolla.

Reetan pitäisi siis lähteä kotiin, hakemaan miestään, vaikka hän ei varsinaisesti sitä sanokaan.

– Mee vaan, heilautan kättäni, joka tärisee kaikesta juomastani kahvista ja viinistä ja järkytyksestä.

Piilotan käden takinhihaan ja katson Reettaa.

– Ethän sä sille mitään voi, sanon. – Oli miten oli, mun pitää itte selvittää asiat Jannen kanssa.

– Niin, Reetta myöntää suu tiukkana viivana.

– Niin, hän toistaa ja pyyhkäisee ruskeita hiuksia kasvoiltaan.

– Sä et vaan luota muhun? kysyn ja painan kädet lähemmäs vatsaani.

Reetta ei vastaa. Äkkiä en itsekään luota itseeni. Mitä minä Jannelle sanon?

Seison Rikhardinkadun kirjaston sisäänkäynnin varjossa alimmalla portaalla ja räplään kynsinauhojani. Suuri kivitalo suojaa minua, hohkaa kylmää tuulisena päivänä, kun pilvet revitään pitkin taivasta kuin rääsyt. Tien toisella puolella, kulmassa, on messinkikahvainen lasiovi, jolle johtaa lyhyt punainen matto. Suuret lasi-ikkunat aukeavat tielle ja niiden takana valkoisin liinoin peitetyt pöydät seisovat ylhäisinä, yksin. Täältä asti minä en näe, keitä pöytien ääressä istuu. En uskaltanut kävellä ravintolan ohi, tulin toista kautta ja nyt seison tässä, tasapainottelemassa portaan reunalla kuin viisivuotias, joka pelkää vanhempien rangaistusta.

En oikeastaan haluaisi nähdä tai tietää, mitä Janne tekee ja kenen kanssa. Saan jo melkein vakuutettua itselleni, että me olemme ihan onnellisia. Että minun pitäisi olla kiitollinen, kun minulla on poikaystävä, joka ei lyö, ei huuda, joka on järkevä ja työteliäs, hyvissä töissä ja ottaa minutkin huomioon. Ainakin joskus. Miksi tällainen kumppanuus ei riittäisi minulle? Miksi minä järkyttäisin tasapainoa? Jos Janne haluaa hakea jotakin muuta jostain muualta, enkä minä tiedä siitä – kuka kärsii?

Mutta sitten sydämeni rutistuu paineessa kuin rusina. On vaikea saada happea, ja minun on käännettävä kasvoni seinää kohti, kun reppuselkäinen mies nousee ohitseni kirjaston oville. Minä kärsin jo. Minä tiedän jo, että jokin on pielessä, eikä sitä enää muuta se, mitä Janne on tekemässä juuri nyt.

Miten voin pelätä näin paljon? Miten voin olla näin epätoivoinen, näin äkkiä? Miksi minä pelkään niin paljon, että Janne hylkää minut, kun en kuitenkaan ole onnellinen? Sillä jos tämä on onnea...

En osaa lopettaa ajatusta. Jos tämä on onnea, minua on johdettu harhaan. Kyllähän Janne on minulle kiltti, suurimman osan aikaa. Kyllä hän juttelee kanssani, halaakin välillä, kuuntelee vaihdellen. Mutta en tunne olevani rakastettu. En tunne olevani korvaamaton.

Huomaamattani olen alkanut kävellä kohti sitä ovea, punaista mattoa, joka on kuin kieli. Ovi näyttää minulle kieltä, kun lähestyn sitä kurkku kauhusta ummessa.

Lasiovi antaa hienostuneeseen aulaan, jonka perällä viinipullojen perät lepäävät makuuasennossa niin kuin pitää. Niin kuin Jannen mahonkipuisessa viinikaapissa, joka vie puolet keittiöstämme. Näen Jannen auttavan takkia vaalean naisen ylle. Se on vaalea trenssi, ja ikäväkseni tunnistan kalliin, ruudullisen vuorikankaan. He astuvat kadulle yhdessä, kovin lähekkäin, ja äkkiä minuun iskee pakokauhu.

Minä tunnen naisen. Se on Helena.

Helena on Jannen firman viestintäpäällikkö. Tapasin hänet viime kesänä firman kevätjuhlissa, jotka järjestettiin purjelaivan kannella. Pitihän heidän keksiä jonkinlainen tempaus – ja mikäs sen villimpää kuin antaa merituulen karkaista poskien iho ja auringon polttaa nenänpää ja korvalehdet.

Välittömästi, kun astuin paatille pientä kaarevaa siltaa, näin Helenan ja tunsin itseni pieneksi, epäsiistiksi viherpiipertäjäksi.

Helenan kyynärtaipeessa roikkui Longchampin suuri laukku, hänen siniraitainen paitansa ja nilkan paljastavat purjehdushousunsa saivat minut tuntemaan itseni kuvaan sopimattomaksi. Olin kukallisessa hameessani ja läpikuultavan valkoisessa röyhelörinnuksisessa paidassani kuin halpa puskaruusu pitkävartisen ruusun rinnalla.

Ja juuri nyt se tapahtuu. Janne nappaa Helenan ranteesta, vetää tämän letkeästi luokseen. Sydämeni on ruukku täynnä sulavaa jäätä. Janne kumartuu Helenan puoleen ja painaa huulensa tämän huulille. Täydellinen elokuvasuudelma, punaisella matolla, ranskalaiset kultakirjailut taustalla.

Minä vain. Minä en kuulu siihen mistään kohtaa.

Käännyn ja lähden kävelemään Rikhardinkatua alas, mutta jalat letkuvat altani ja olen keulahtaa vastaan kurvaavan auton alle. Se tuuttaa ja minä jään shokissa seisomaan siihen, toinen jalka ajotiellä epätasapainossa, kun kuulen Jannen äänen.

– Vilma? hän huutaa.

Askelia. Joku koskettaa olkaani. Kyynelet valahtavat kaulalleni ja rintavakoon asti. Äkkiä niitä on kamalan paljon, liikaa, en enää näe katua. En näe Jannea. 

Tässä me nyt istumme, saman marmoripintaisen pöydän ääressä kuin aamulla. On hiljaista, Jannekaan ei ole kaivanut esiin lehteä tai älypuhelinta. Hän istuu kädet sylissä ja katsoo minua huolestuneena.

– Mun täytyy saada vähän aikaa, sanon lopulta hiljaa.

– Mä en tiedä, mitä mä ajattelisin tästä, lisään ja siihen voimani hupenevatkin.

Kädet tärisevät sylissä niin, että en voi miettiä mitään muuta kuin sitä, kuinka saisin tärinän loppumaan. Työnnän kädet jalkojen väliin ja puristan.

– Mä ymmärrän kyllä, Janne vastaa ja hänen äänensä kuulostaa pieneltä ja heikolta. Jannelle ominainen metallinen klangi puuttuu siitä kokonaan.

Nostan katseeni hetkeksi Jannen silmiin, järvensinisiin, haaleisiin silmiin, joihin olen luonut katseeni niin monta kertaa täynnä lämpöä ja rakkautta. Nyt katson niihin, enkä tunne mitään. Hänen mustuaisensa ovat nuppineulanpäät likaisessa järvivedessä.

Istumme hiljaa. Edes yhtään autoa ei hurista ikkunan ali. Rappukäytävästä kuuluu oven kalkahdus, mutta ei askelia. 

– Mä en vaan tiedä, voinko mä luottaa suhun enää, sanon tyhjälle lasille edessäni. Rypellän sormenpäilläni kolhua pöydän pinnassa, koska en uskalla katsoa Jannea.

Ajattelen sitä, miten Janne vetäisi Helenan syliinsä. Minkälaista luontevaa iloa siinä eleessä oli. Muisto heidän elokuvasuudelmastaan ei jätä minua rauhaan. Raivo kiehahtaa palleassani, se nousee kuumana aaltona poskilleni.

– En mä voi tulla sun kanssa mihinkään Italiaan, puuskahdan äkisti, en saa sanoja pidäteltyä, vaikka yritän. Kädetkin pakenevat jalkojen välistä puristamaan pöydänkulmaa. 

– Mä ymmärrän, jos sä haluat jäädä tänne miettimään, Janne sanoo.

Hän ei vieläkään selitä mitään. Hän ei vakuuta minulle, että se ei merkinnyt mitään, että niin ei tapahdu enää, että hän rakastaa minua. Sen sijaan hän sanoo jotain muuta.

– Ei tehdä mitään päätöksiä vielä. Pidetään ovet avoimena, jooko kulta?

Sana kulta viiltää sydäntäni. Mitä päätöksiä hän oikein tarkoittaa? En tunne olevani vahvoilla enää. En olekaan se oikeutettua vihaa puhkuva petetty tyttöystävä. Äkkiä olenkin neuvottelupöydässä. Minunko tässä pitäisi anoa, että hän jäisi. Jannelle ei tule mieleenkään, että hän itse ei lähtisi Italiaan. Enkä minä voi sitä pyytää. Haluaisin, että hän tajuaisi itse.

Kun Janne aamulla heittää matkakassin olalleen, minua kalppaisee katumus. Olisi pitänyt mennä mukaan. Ehkä hänellä on Italiassa kurjaa. Ehkä hän istuu yksin hotellihuoneessamme ja miettii, mitä minä teen. Miettii, mitä kaikkea me olisimme voineet tehdä, jos olisin siellä. Katumuksen tunne pysyy mukanani koko päivän, kunnes puhelin alkaa väristä ikkunalaudalla.

Janne! Ehkä hän soittaa, että ei mennytkään! Ehkä hän on jo alaovella. Siirrän verhoa ikkunan edestä, mutta näen vain valkoisen ikkunalaudan ja tyhjän katukuilun. 

Puhelimessa on Reetta.

– Ootko sä käynyt Facebookissa tänään? Reetta kysyy kireällä äänellä.

– En mä oo ehtinyt. Miten niin? kysyn ja avaan saman tien läppärin kannen, joka loksahtaa auki kuin voirasian kansi. Mitä niin tärkeää voi Facebookissa olla, että Reetta soittaa siitä minulle? Kuulen Aavan itkevän taustalla.

– Eiks se Helena ole sunkin kavereissa? Reetta kysyy, ja tunnen jonkin liikahtavan sisälläni.

Kivi alkaa kiitää pitkin suoniani, kun plärään Helenan profiilin esiin.

Helena Paloniemi: "Laukku hukassa, tukka länässä mutta onneksi samppanjabaari toimii. Ehkä äkkilähtö oli vikatikki?"

Pidän vielä kiinni toivon kulmasta, epätoivoisesti. Kuulen Reetan lohduttavan Aavaa lempeästi. Sitten hän kysyy: – Näitkö sä jo, mistä se on päivittänyt?

Silloin kivi saapuu sydämeeni. Se iskee vasten läppää täydellä voimalla. Minusta ei puristu ulos kuin vaimentunut älähdys.

Päivityksen alapuolella se lukee, vaaleanharmaalla, jota en saa pyyhittyä silmistäni: julkaistu 3 tuntia sitten lähellä paikkaa Rooma.

Helena on Roomassa. Helena, jota näin Jannen suutelevan vasta pari päivää sitten. Tämä ei enää voi olla sattumaa.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.