Vilma inhoaa sanontaa "biologinen kello tikittää" – ehkä siksi, että se on hänelle kiusallisen totta. Vilman poikaystävä on uraohjus, jota ei ajatus perheestä kiinnosta. Juhlaillallisesta käynnistyvät tapahtumat paljastavat Jannen kortit, joihin kuuluu pataässän lisäksi ruutukuningatar.

Valikoin kondomeja hyllystä salavihkaa.

Annan sormieni juosta värikkäiden pakettien pinnalla. Ne on juonikkaasti koristeltu houkutteleviksi kuin karkkirasiat. En ole valikoinut kondomeja kymmeneen vuoteen, mutta täällä minä taas olen, apteekin hyllyjen välissä ja melkein yhtä nolona kuin nuorempanakin.

Nyt nolouteni tosin johtuu toisesta syystä. Olen jo 33-vuotias –
enkö minä ikinä saa luopua tästä ruljanssista edes hetkeksi? Enkö saa koskaan kokea sitä hetkeä, kun tähän kaikkeen puhalletaan henki? Kuulen mielessäni äidin narisevan äänen: Etkö sinä, Vilma Karoliina Valtonen, vieläkään anna meille lapsenlapsia?

Olen urasuuntautunut. Haluan matkustella vapaasti, nähdä maailmaa. Rakastan työtäni. En tekisi mitään mieluummin kuin istuisin häikäisevän valoisassa työhuoneessani Helsingin kattojen yllä katsomassa sitä oudon muovisen näköistä jukkapalmua tästä ikuisuuteen. Seinässä on graafinen yksityiskohta, kärpäsenpaska. Sitä minä usein tuijotan, kun sanat hyppivät näytöltä syliini.

Työ on ollut kilpeni jo vuosia. Uteliaat sukulaiset ovat käyneet vuosi vuodelta hiljaisemmiksi, kun minä yhä vain vedän hihasta urani, jos he kysyvät. Olen alkanut rukoilla, että he eivät kysyisi. En ole uskaltanut tunnustaa kenellekään, en edes parhaalle ystävälleni Riinalle, miksi minä yhä piilottelen kondomipaketteja laukkuni sivutaskussa.

Janne ei halua lapsia. Minä en pysty sitä ääneen sanomaan –  totuutta. Poikaystäväni, oikeastaan avopuolisoni, ei halua lapsia.

Vielä.

Toivon, että se vielä on totta, sillä nyt minä sen tein. Söin viimeisen vapauttavan pillerini kaksi kuukautta sitten. Laksautin vessan roskiksen kannen ylös ja alas – ja sinne katosi folioliuska. En aio enää peukaloida ruumistani ja mieltäni näin. En voi enää suostua siihen. Toivon, että muutos saisi Jannen älyämään jotain. Vähintäänkin sen, kuinka hankalaa on räplätä kortsujen kanssa. Tähän mennessä olen huomannut makaavani sängyssä yksin iltauutisten jälkeenkin.

Mutta minä olen siis jo 33. Kuinka kauan pitää vielä odottaa? Kuinka kauan voin vielä odottaa ja toivoa, että se onnistuu, kun yrittäminen aloitetaan? Pelottava kolmenkymmenenviiden rajapyykki on enää muutaman Marokon-matkan päässä. Kaikki minun ikäiseni naiset tietävät, mitä se tarkoittaa. Siitä hedelmällisyys lähtee laskuun kuin se paljonpuhuttu lehmänhäntä, jonka en ole koskaan nähnyt laskevan, koska olen kaupunkilaistyttö.

Jannekin on stadilainen viimeiseen hengenvetoon. Hän elää urbaania sinkkuelämää, vaikka elääkin minun kanssani. Jannen tahdosta – ja hänen kiihkeän nousukiitoisen uransa suomin varoin – me asumme pienessä kaksiossa Krunikassa. Korkeista kaari-ikkunoista voi nähdä meren, jos oikein kurkottaa kaulaansa oikeaan suuntaan. Asunto on Jannen, sillä vaikka minä rakastankin työtäni kustannustoimittajana, ei palkallani ostella kaari-ikkunaisia kämppiä, joiden rappukäytävät ovat marmorikiveä. Naapureiden nimikilvet ovat kiillotettua messinkiä, nimi kaunokirjaimin kaiverrettu.

Olen jo napata yhden kortsupaketin ensimmäisestä rivistä, kun huomaan, että ne ovat niitä juomutettuja, joista Janne ei pidä. Se taas, että ihana mutta varsin valikoiva poikaystäväni ei pidä jostain, esimerkiksi kortsumerkistä, saa aikaiseksi muun muassa sellaisia kävelyreissuja kuin Karmean Aamureissun Apteekkiin ennen töitä. En halua toistaa reissua, enkä etenkään jälkiehkäisyn aiheuttamaa työpaikan vessassa oksentelua, jota on mahdoton muuksi naamioida. Siitä ilosta saan yhä maksaa, kun naiskollegat tarkastelevat muka huomaamattomasti vyötärönympärystäni ja heidän kasvoilleen leviää odottava hymy joka kerta, kun avaan suuni kahvipöydässä.

Minulla on mielen pohjalle peitelty haave, että pian minä jo voisin kertoa heille uutisia, joita he minulta odottavat. Mutta Jannen asenne ei ole antanut sille toiveelle siipiä.

Kun väärän mallinen kondomi sinä iltana jäi yöpöydän muodikkaasti valkolakatulle puupinnalle, ja ilta-aurinko maalasi meidät valkoisille lakanoille kuin tulenlieskat, minä uskoin hetken tulevaisuuteen, jota olen odottanut jo luvattoman kauan. Ja sitten, aamulla, Janne heitti sukkia jalkaan vetäessään ne sanat, ohimennen.

– Hoida se juttu tänään.

Niin kuin siitä ei tarvitsisi edes puhua. Niin kuin minä yksin olisin vastuussa.

Minä hoidin sen jutun, mutta oksentaessani appelsiinimehun oranssia valkoiselle emalille minä päätin, että tämä oli viimeinen kerta. Minähän haluan lapsia! Ei Janne päätä tästä asiasta yksin.

On ehkä outoa, että silti minä olen tässä yksin kondomeja valikoimassa. Pudotan kassalle vain yhden pienen paketin, koska toivon, ettei niille pian enää ole käyttöä. En halua ostaa suurempaa määrää ja tuomita siten haaveitani. Tänään olen päättänyt olla toiveikas. Olemme puhuneet kihloihin menemisestä jo vuosia, mutta Janne on aina sanonut, että hetken pitää olla oikea. Hänen asemansa konsulttifirmassa on ollut epävarma, mutta nyt on ollut puhetta ylennyksestä.

Tähdet tuntuvat tuikkivan juuri oikeassa asennossa. Odotan Jannen pudottavan kysymyksen suustaan kuin helmen, kun me istumme ravintolan pöydässä juhlimassa vuosipäiväämme niin kuin joka vuosi. Ensin kihlaus, sitten nopeasti naimisiin ja sitten lapsia. Tai saisivat lapset puolestani tulla, kun ovat tullakseen. Tuskin sitä varten tarvitsee nykyisin enää naimisissa olla.

Neuvolassakaan ei varmaan syljetä päälle, vaikka sormus uupuisikin. Minä en haluaisi odottaa enää.

Kun Janne tilaa illallisen aluksi samppanjaa, olen varma – niin varma – että käteni alkavat väpistä sylissäni, enkä saa hymyä piilotettua, vaikka kuinka taistelen sitä vastaan. Hän kysyy kysymyksen, vihdoin me tunnustamme rakkautemme ja näytämme sen koko maailmalle! Nojaudun pöydän yli, hipaisen keveästi sormillani hänen kyynärtaivettaan ja katson rakastavasti hänen silmiinsä. Odotan sanoja huulet valmiina suudelmaan, joka niitä käsittääkseni seuraa.

Kun samppanja-asetti on tuotu pöytämme viereen, lasiimme kuohautettu juomaa ja pullo peitetty liinalla, jonka kermainen pinta kilpailee mekkokankaani kanssa – ja voittaa helposti, saanen huomauttaa – Janne vihdoin kertoo suuret uutiset.

– Olet ehkä huomannut, että olen ollut tosi jännittynyt viime aikoina, hän sanoo.

Nyökkäilen kiihkeästi. Mietin, onko Janne kenties ostanut minulle sormuksen etukäteen ja pelkää nyt, etten pidäkään siitä. Voihan sen vaihtaa, ajattelen ja päätän hymyillä, vaikka sormus olisi minkälainen. Janne on ostanut minulle suhteemme aikana vain yhdenlaisia lahjoja: toinen toistaan räväkämpiä alusasusettejä. Niitä minulla on komerot pullollaan: pitsiä, silkkiä, mikrokuitua ja ties mitä, kaikissa sateenkaaren väreissä. Mutta ei yhtään korua, eikä ainakaan sormusta. 

– Nyt minä voin vihdoin julkistaa iloiset uutiset, Janne sanoo ja saa korvani punehtumaan. Uutiset? Eihän hän vielä ole kosinut.

Mitä uutisia hänellä voi olla? Hän on raskaana, juolahtaa mieleeni ja puraisen huulta pidättääkseni hysteerisen naurahduksen.

– Olen saanut ylennyksen! Se Erkin paikka on vihdoin mun, Janne julistaa juhlallisesti ja kohottaa lasinsa kilauttaakseen.

Minä en osaa vastata, lasikin kolahtaa takaisin pöytään. Tämä ei ole ollenkaan sitä, mitä odotin.

Kuusi kokonaista vuotta. Niin pitkään olen Jannen kanssa ollut yhdessä. Mitä minä olen ehtinyt tehdä siinä ajassa? Aloitin yliopisto-opinnot ja lopetin yliopisto-opinnot. Siinä ei juuri riemuitsemista ole, kun lama iski kämmenellään kulttuurityöt laudalta ja jätti minut roikkumaan määräaikaisuuksien löysään hirteen.

Janne on minua viisi vuotta vanhempi, jo 38, eikä siksi ole kohdannut valmistuttuaan aivan samanlaista autiomaisemaa. Olen miettinyt sitäkin, onko Jannen varsin näkyvällä ja kuuluvalla miehekkyydellä jotain tekemistä hänen hyvän asemansa kanssa, sillä ystäväni eivät ole saaneet samanlaisia paikkoja, vaikka ovatkin Jannen ikäisiä.

– Tuota noin. Entä se, mistä me ollaan puhuttu?

Janne katsoo minua kuin puusta pudonnut.

– Mikä niin? hän kysyy ja siemaisee kuohujuomaa, joka kimaltelee ja poreilee kilpaa ilta-auringon kanssa.

– No. Kyllä sä tiedät. Että tehdäänkö me se joskus?

– Vilmaaa, Janne sanoo sillä tavalla, jolla hän joka kerta saa minut tuntemaan oloni pikkutytöksi, joka ei tajua maailmanmenosta yhtään mitään.

– Mä en ole mikään ajatustenlukija.

– Eikö nyt vihdoin olisi hyvä hetki mennä kihloihin?

Janne kalauttaa lasinsa pöytään, taittaa vihaisesti paksun lautasliinan syliinsä, hyvin pikkutarkoin elein.

– Miksi sun pitää pilata hyvä hetki? Sen aika tulee, jos on tullakseen. Ei sitä voi pakottaa.

Mykistyn. Hän ei ole ennen käyttänyt sanaa jos. En osaa edes ällistyä siitä, että kihloista puhuminen hänen mielestään pilaa tunnelman. Olen mykkä nukke, jonka silmät on pistelty posliininaamaan pinkeällä pensselillä.

– Haluathan sä kuitenkin olla mun kanssa? kysyn äkisti niin hämillisenä, että en tiedä enää senkään vertaa.

– Kulta, me on puhuttu tästä, Janne huokaisee näyttävästi ja kumartuu koskettamaan kättäni ja ohjaa sen sitten samppanjalasin jalalle.

– Nyt juhlitaan, eiks niin? Ei mökötetä kaiken maailman asioista. Sä tiedät, että mä olen odottanut tätä pitkään. Etkö sä ole yhtään iloinen mun puolesta?

Tiedän, että Janne on tähdännyt tähän, juuri tähän, viimeiset kuusi vuotta, jotka olemme seurustelleet. Hän on halunnut Aseman isolla alkukirjaimella ja nyt hän sen saa. Nimikkeen excecutive, kulmahuoneen korkein kulmaikkunoin ja sihteerin. Tai siis assarin, niin kuin he sanovat peitelläkseen häveliäästi sen tosiasian, että yhä edelleen matalapalkkaiset naiset keittävät korkeapalkkaisille pukumiehille kahvia – ja todennäköisesti samalla tutkintotodistuksella. Olenko minä tosiaan itsekäs, kun haluan puhua kihlauksesta, häistä ja lapsen yrittämisestä? Onko se kohtuutonta, että toivon meidän perustavan perheen yhdessä?

Olin vasta täyttämässä 27 vuotta, kun me tapasimme. Olin innoissani kirjamaailmasta, kirjallisuuden opinnoistani, maailmasta ylipäänsä. Halusin koluta kaikki maailman kulmat, enkä ajatellut pysähtyväni koskaan. En minä silloin tiennyt, että parisuhteeseen ryhdyttäessä pitäisi laatia jonkinlainen sopimusluonnos, että saattaa muuttaa mielensä myöhemmin. Ensimmäinen artikla: sopijapuolet voivat missä tahansa vaiheessa muuttaa mieltään asioista: 1. Naimisiin meneminen, 2. Jälkikasvu.

Äkkiä vatsastani nousee pahoinvoinnin aalto. Katson Jannen siniharmaita silmiä, joissa häikäisevät tuhannen karaatin lamput. Näen suupielten juonteet, jotka ovat uurtuneet kärrynuriksi. Miten en ole huomannut niitä aiemmin? Katkeran, tylyn miehen suupielet. Miksi hän syyllistää minua halustani sitoutua? Minähän rakastan häntä. Hän on luvannut miettiä asiaa, hän on luvannut, että kun oikea hetki tulee. Jos ei hän nyt kosi minua, kosiiko hän minua koskaan? Haluaako hän koskaan lapsia kanssani?

Mieleeni palaa se pienenpieni katumuspilleri, jonka nielin eräänä aamuna. Asia, josta emme koskaan keskustelleet jälkikäteen. Janne oli se, joka ei rullannut kortsua päälleen. Minä olin se, joka söi katumuspillerin, maksoinkin sen yksin – ja yksin minä myös oksensin ja tärisin kylmästä ja kivusta peiton alla, kun Janne lensi Lontooseen verkostoitumaan.

Minä tajuan sen siinä, kiiltävän mustan ravintolanpöydän ääressä. Ei tämä mies aio koskaan muuttaa mieltään. Hän on jo melkein neljäkymmentä. Kauhu sieppaa kurkustani niin, että samppanjan kuplat jäävät sinne ja saavat aikaan pieniä hikkauksia, joita Janne ennen piti suloisina. Nyt hän katsoo kyllästyneesti ikkunaa ohittavaa koiran ulkoiluttajaa ja kumoaa omat juomansa yhdellä ranteen nykäyksellä. Suupielet kivettyvät, kun hän katsoo minua.

Hätäiset ajatukset lepattavat päähäni kuin lepakot, jotka on häiritty fikkarilla hereille. Ei minulla ole enää aikaa etsiä jotakuta toista. En minä ikinä löydä jotakuta toista! Minä en koskaan saa lapsia!

Kyyneleet pullahtavat poskilleni ennen kuin saan hikan taisteltua alas. Siinä minä sitten istun, hienossa ravintolassa samppanjakulhon edessä, hikaten ja itkien ilman mitään syytä.
Janne ei tarjoa lohtua, ei edes vakuuttavaa kädenpuristusta. Sekin riittäisi. Niin vähään minä jo tyytyisin. Ei. Janne tekee jotain muuta. Hän napsauttaa sormiaan ja tilaa laskun.

– Pitäisköhän sun hankkiutua kotiin? Janne sanoo kylmäkiskoisesti.

Niin sanotaan, kun joku on liian humalassa, että hänelle enää tarjoiltaisiin. Niin sanotaan, jos se, joka on liian humalassa, on puoliso, jonka ei pitänyt juoda. Mutta minä en ole humalassa, enkä ole tehnyt mitään väärää. Olen vain järkyttynyt. Janne kuitenkin katsoo kiusaantuneena ympärilleen kuin varmistaakseen, että kukaan tärkeä ei näe meitä. Kukaan tuttu.

– Ei ketään kiinnosta, minä äsähdän ja nielaisen kyynelen. Se on suolainen.

– Ketään ei kiinnosta, mitä mä teen. Ei edes sua.

Sen sanottuani minä nousen. Kireä mekkoni, jonka huolella valitsin miellyttämään Jannen silmää, on kivunnut vesirajaan ja nykäistessäni sitä alemmas lähtöni viivästyy juuri sen verran, että näen nurkkapöydän loosissa ystäväni Reetan pyöristyneet silmät.

Hikkaan yhä, hikkaan ja itken, itken ja hikkaan. Mekko on makkaralla ja astun korkokengät nurin, kun yritän äkäisesti puskea raskaasta messinkikahvaisesta ovesta, jota merituuli painaa kiinni kuin rautaisen ivallinen käsi. Vitun Krunikka, minä mietin. Vitun Janne, vitun ylennys, vitun mekko ja vitun Reetta.
Nyt minun on pakko kertoa Reetalle. Ja minä tiedän jo, mitä hän sanoo, koska hän on sanonut niin jo monta vuotta. Enkä minä halua kuulla sitä.

Jätä se, Reetta sanoo kuin hänen suunsa pyörisi öljytyillä rattailla, joiden öljy valuu minun epätoivoni tankista.

Reetta kaataa Muumi-kuppiin viiniä ja minä juon sitä, vaikka se karvastelee suussa ja tuo hikkauksen muiston niin lähelle, että on vaikea niellä. Hän juottaa minua humalaan saadakseen mieleni höttöiseksi, taipuisaksi. Jätä se, jätä se, jätä se, voin lukea anomuksen, pyynnön, mielenilmauksen joka hänen liikkeestään.

– Se on itsekäs paska, eikä se koskaan tule muuttamaan mieltään. Kyllä sä sen tiedät. Onhan sillä ollut jo kuusi vuotta aikaa, Reetta katsoo minua tiukasti silmiin ja lisää:

– Se on kohta nelkyt.

Sieppaa, kun kuulee sen toisen suusta. Istumme Reetan ja Markon keittiössä, jonka työtasoilla makaa murolaatikoita, lusikoita, avaimet, pehmoeläin ja lieden tuuletusritilän päällä pienenpieni vaaleanpunainen lenkkari, jonka nauhat matelevat pitkin levyjen hiilenmustaa pintaa. Se on Aavan kenkä.

Aava on Reetan 4-vuotias tytär, joka tuli vahingossa, kun Reetta ja Marko olivat vasta alkaneet tapailla. Aava tuhisee nyt onnellisesti vaatekomerossa, josta tehtiin pienen tytön makuuhuone, kun Marko kyllästyi kaksion yksityisyyden puutteeseen.

Hörppään viiniä, enkä tiedä, onko se halpa viini vai tämä kauhea päivä, joka saa puistatuksen värisyttämään minua. Minä keskeytin Markon ja Reetan treffit kohtauksellani. Reetta ryntäsi perääni kadulle, tilasi taksin ja järjesti minut heidän keittiöönsä äitinsä valvovan silmän alle niin nopeasti, etten ehtinyt edes pyyhkiä poskille vuolunutta ripsiväriä kämmeniini. Reetan äiti keräsi tilanteen todettuaan takkinsa ja avaimensa niin kuin vain äidit osaavat, ja minä kuulin Reetan kiitosten sopottelut ovenraosta, kun painoin pääni hanan ja metallinkylmän vesisuihkun alle.

Vaikka olenkin täällä, paossa Jannea ja sanoja, jotka hän sanoi, en voi vielä päästää toivon kulmasta irti. Minun on pakko asettua puolustukseen Reettaa vastaan. Niinhän sitä tehdään, kun loppujen lopuksi halutaan kuitenkin palata tuttuun ja turvalliseen. Kun ei olla valmiita muutokseen, sillä muutos on aina pelottavampi, vaikka nykytilanne olisi miten kamala. Kun ei haluta loppujen lopuksi muuttaa mitään, koska. No koska entäjos.

Tiedän jo nyt palaavani kotiin, jos en tänään, sitten huomenna. En minä tosin sitä asuntoa ole koskaan kodiksi tuntenut, ajattelen äkäpäisesti ja hörppään lisää punaviiniä. Kaikki kalusteet ovat Jannen. Minä myin omani, kun muutin hänen luokseen. Siellä ei ollut kirppissohvalleni ja Lundialleni tilaa. Kirjat sain sentään jakaa Jannen teollisiin metallihyllyihin. Tuli oikea vaikutelma. Silti puolustan Jannea, suu mustikanpunaisena, vaikka omakin uskoni hapertuu kulmista.

– Enhän mäkään aluksi halunnut lapsia, sanon.

Se on refleksi. Sillä tavoin ystä­vien totuuksilta suojaudutaan. Reetta tuntee tämän taiston, ehkä siksi, että on tanssinut peitsi kilpeäni vasten ennenkin. Ennen hänellä ei vain ole ollut näin raskauttavia todisteita siitä, miten jylhästi Janne minua kohtelee.

– Kyllä sä olet jo tehnyt tarpeesi selväksi pitkän aikaa sitten, Reetta sanoo ja työntää tähdillä leimatun pinkin sukan pöydänreunalta lattialle omalla viinimukillaan. Sitten hän siemaisee viiniä ja irvistää.

– Tää on kaameeta litkua, mutta halpaa boksissa. Ja tätähän kuluu.

Mietin, onkohan Reetallakin jotain kerrottavaa minulle. Miksi hän hyökkää niin nopeasti – ennen kuin puolustukseni on löyhtynyt viinin ja paijailun ansiosta? Miksi hän heti heittää erokortin peliin?

Katson tarkemmin ympärilleni. Joka puolella on vaatekasoja. Lattialla on hiekkaa. Keittiön kaapinoviin on roiskunut ruokaräiskeitä, eikä niitä ole pyyhitty. Nurkassa makaa kasa tyhjiä viinilaatikoita isona, epämääräisenä kekona.

– Mitä täällä oikein tapahtuu? kysyn terävästi. – Mihin Marko meni?

Reetta vilkaisee kännykkäänsä, sipaisee sen pintaa ja selailee hetken.

– Se meni kaljalle Jannen kanssa, koska mä ilmeisesti haluan hoitaa Aavaa ihan yksin kerran pilasin meidän treffit.

Sitten Reetta purskahtaa itkuun. Itku pusertuu hänen sisältään haukahduksina, jotka hän peittää käsiinsä. Ne kuulostavat sellaisen eläimen haukunnalta, joka ei oikeastaan saisi haukkua ja se tietää sen itsekin. Siitä saa rangaistuksen. Reetan pää vaipuu pöydän tasalle.

– Mä en jaksa, hän turauttaa kämmentensä välistä. – Mä en jaksa tätä kaikkea yksin.

– Mitä on tapahtunut? Justhan te olitte Markon kanssa treffeillä, sanon.

– Me ei olla harrastettu seksiä vuoteen. Vuoteen! Reetta paukauttaa.

Se saa minutkin hiljaiseksi.

– Mä luulin, että tää helpottais, kun Aava kasvaa, sanoo Reetta ja nostaa katseensa minuun.

–Näyttää vähän siltä, että tää menee vaan paskempaan suuntaan, Reetta purskahtaa itkunaurun seasta.

Nyökyttelen, koska en tiedä lapsiperhearjesta mitään. Minä luulin, että on ihan normaalia väsähtää taakan alla. Lapsiperheissä on sotkuista. Nuoret äidit itkevät ilosta, jos leikit lapsen kanssa sen aikaa, että he ehtivät tiskata. Se on ihan normaalia. Mutta ystäväni hätä, se pohjaton väsymys, joka hänen kasvoiltaan nyt paistaa tässä pallolampun valossa, se kertoo minulle, että olen sulkenut silmäni itsekkäistä syistä.

Olen ollut kateellinen Reetalle lapsesta ja sormuksesta ja yhteisestä kodista, jonka lainanlyhennyksiä he vuorotellen maksavat. Olisin itse halunnut saman. Siksi en ole voinut antaa Reetalle anteeksi hänen väsymystään, sitä myrkkyä, joka valui hänen suoniinsa, kun Marko lähti futisharkkoihin tai kavereiden kanssa Leville laskettelemaan. Ajattelin, että pitäähän sitä välillä olla vapaallakin. Pitäähän sitä tosiaan.

Miksi en koskaan ajatellut, että myös Reetan pitäisi päästä vapaalle? Miksi langetin hänelle mielessäni kaiken koossa pitämisen taakan? Aivan kuin pelkän lapsen pitäisi riittää hänelle koko elämäksi.

Reetan väsymyksestä lattea ääni jatkaa ajatusteni taustalla rattaiden pyöritystä.

– Mä kuvittelin, että Marko ottaisi enemmän vastuuta, kun mä en enää imetä. Sit mä kuvittelin, että niin käy, kun mä en enää ole kotona, kun mä palaan töihin. Mutta kato nyt, Reetan kädet levähtävät pyyhkäisemään sisälleen kaikki ne vaatekasat ja hiekkaliirrot lattioilla.

– Jos mä en siivoa, kukaan ei siivoa. Jos mä en hoida Aavaa, pitää soittaa äitille, koska Marko ei ainakaan tee niin.

– Sä voit soittaa mulle, sanon avuttomasti ja hapuilen Reetan kättä omaani.

Kaiken tämän epäreiluuden ja väsymyksen hän on padonnut sisälleen, vaikka minä olen tässä, ihan vieressä. Reetta hymyilee minulle kyynelten läpi, särkyneen hymyn.

– Sulla on sun oma elämä, hän sanoo. Niin hän antaa minulle anteeksi sokeuteni. Sen, että en ole pystynyt näkemään häntä ja hänen tuskaansa. 

– Joskus mä toivoisin, että ne vaan katoaisi. Että mä jotenkin maagisesti vapautuisin tästä, eikä tarttis tehdä mitään sen eteen, Reetta sanoo uupuneesti.

– Koska en mä jaksa tehdä mitään. Niin kuin huomaat.
Taas hän levittää käsiään.

– Äiti järkkäsi noi meidän treffit, jotta saataisiin puhua vähän asioista. Ja kato, miten kävi. Siellä se Marko kittaa kaljaa, kun mä olen taas turvallisesti neljän seinän sisällä. Tää tuntuu vankilalta, Reetta sanoo ja kaataa viinimukinsa rouhevalla kaarella.

Muki vierii lattialle, viini liruu nopeasti pitkin pöytää. Ärhäkästi se leviää lattialla kuin veri. 

Äkkiä olen hyvin hereillä. Näen kaiken terävästi. Näen mielessäni Jannen ja Markon. He istuvat ikkunapöydässämme, jatkavat kaljalla ja viskipaukuilla siitä, mihin me jäimme. He voivat aivan hyvin tehdä niin, vaikka me istumme täällä rähjäisessä ja likaisessa keittiössä dokaamassa halvinta viiniä, jota Suomessa saa laatikossa. Maksaakohan Janne koko laskun lopulta suurieleisesti, huomauttaakohan siitä mattakultaista korttia vilauttaessaan niin kuin aina minulle? Juokohan Marko itsensä yhtä iloiseen känniin kuin Janne, huojuuko heidän olkkariinsa rojauttamaan rokit täysille aamuyöstä?

Minä saan sen vielä selville, sillä Reetta heittää peittomöttyrän sohvalle ja toivottaa minut tervetulleeksi helvetin esikartanoon.

– Mä luulin, että me ollaan Itäkeskuksessa, sanon vitsikkäästi, sillä ylidramaattisuuteen vastataan niin.

Vedän peiton leukaani asti. Juuri silloin unesta sikkurainen tyttö tallustaa oviaukkoon. Aava painautuu äitiään vasten, ja hetken minä joudun pidättelemään kyyneliä, jotka nousevat silmiin valmiina tulvahtamaan.

Tuon minä haluan. Tuota minä en saa. Ne kaksi ajatusta töytäisevät toisiaan ja töytäillessään järkyttävät minussa jotain.

– Entä jos me vaan lähdettäis? sanon Reetalle, joka silittää Aavan pellavahiuksia ja suputtelee tälle, että kaikki on ihan hyvin.

Hän kokoaa itsensä nopeammin kuin minä ehdin vetäistä henkeä, kun Aava tapsuttaa olohuoneeseen. Lapsen edessä hän ei itke. Lapsen ei tarvitse kantaa hänen suruaan. Minä ymmärrän heidät nähdessäni, miksi Reetan sisällä on niin paksu kivinen pato. Hänen on oltava vahva Aavalle. Mutta minulla ei ole ketään, kenen vuoksi minun olisi oltava vahva. Minun ei tarvitsisi pitää tästä kiinni.

Reetta kohottaa minulle kulmiaan sellaisella aikuisella tavalla, jota en itse osaa. Hän viittaa Aavaan. Lapsen edessä ei voi heitellä tällaisia hulluja ajatuksia. Lapsi ottaa ne tosissaan. Minä levitän käteni Aavalle.

– Tuutko halaamaan? kysyn.

Aava katsoo minua ujosti ruskeilla silmillään, painuu vähän syvemmälle äitinsä kainaloon. Näen Reetan silittävän käden hidastuvan. Hän antaa minulle tilaa. Avaan peiton kuin pienen tiipiin.

– Tuutko mun kanssa telttaan? kysyn ja siihen Aava vastaa.

Hän tulla tepsuttaa luokseni sohvaan ja painautuu kainalooni koko siron vartensa voimalla. Hänen pullea poskensa on kuuma käsivarttani vasten. Tunnen lapaluiden liikahtavan kämmeneni alla.

– Oot sä mun kulta? kysyn, enkä voi sille mitään, että kyynelet nuljauttavat kieleni nurin, kun sanon niin.

Aava nyökyttää päätään peittojen sisuksissa ja kysyy sitten sen, mikä häntä jäi vaivaamaan.

– Minne me lähdetään?

Katson Reettaa, joka painaa käden suulleen, ettei haukahtaisi nauruun. Hänen silmänsä ovat väsymyksestä mustat.

– Me mennään mökille. Sinä, minä ja äiti.

– Pääseekö siellä uimaan?

– Kyllä pääsee. Ja saunomaan kanssa.

Lopulta minä menen kotiin. Minne muualle minä menisin? En halua jäädä odottamaan tuomiota pidemmäksi aikaa. Aamuöiset suunnitelmat mökille karkaamisesta tuntuvat lapsellisilta – etenkin, kun kauan odottamani Italian-matka on enää viikon päässä. Lapsellinen riidanjano on laantunut yön tunteina silkaksi melankoliaksi. Minun on pakko selvittää tämä asia.  

Kun kilautan avaimeni lasiseen avainastiaan, joka odottaa tyhjänä peilipöydällä, minä haistan pölyn, joka leikiskelee ilmassa häiriintymättömänä. Siivooja tulee vasta ensi viikolla, ajattelen ennen kuin tajuan, mitä hiljaisuus todella tarkoittaa.

Janne ei ole kotona. Avainastia on tyhjä. Kävelen kengät jalassa makuuhuoneeseen, vaikka Janne inhoaa hiekkaa lattioilla. Kevyt takkini leehottaa kuin viitta, kun astun kynnyksen yli vain toteamaan sen, minkä jo tiedän. Janne ei ole tullut yöksi kotiin. Sängyssä ei ole nukkunut kukaan.

En tiedä, miten siinä käy niin, mutta huomaan kävelleeni peiliovisille eteisen kaapeille. Liu’utan ovet sivuun ja tartun Jannen takinhihaan, nykäisen takin esiin ryhdikkäästä jonosta ja työnnän käteni sen taskuun. Silkkinen taskunkangas hellii kättäni. Taskun pohjalla viruu pieni kolikko. Nykäisen toisen takin esiin, vuorollaan kuin sotilaan tarkastukseen, ja työnnän käteni senkin taskuun. Taskut ovat tyhjät. Janne on pakkomielteisen siisti mies, minä muistutan itselleni. Minä siis etsin jotain, minkä hän on jättänyt huomaamatta. Mitä minä etsin? Ja missä Janne oikein on?

Kuvittelisi, että mies, jonka tyttö­ystävä ryntää niiskuttaen treffeiltä, vähintään soittaisi. Tajuan, että painoin raivoisasti kännykkäni pois päältä kipsuttaessani tietä pitkin pakoon ravintolasta, pakoon Jannen kylmyyttä ja omaa typerää haavettani – ja yhtä typerää pettymystäni.

Keskeytän vaatetarkastuksen ja kaivan kännykän käsilaukustani. Painan sen päälle ja odotan. Kävelen keittiöön, avaan jääkaapin, jossa kirkas lasikaadin odottaa täynnä kylmää vettä. Vettä ei pidä valuttaa turhan takia, Jannen mielestä. Lorautan vettä lasiin, istun, juon. Katson kännykkää ja sieltä ne ilmestyvät. Tekstiviestit piippaavat puhelimeen nätissä jonossa.

Ensin Janne ihmettelee, minne menin. Sitten hän käy ärtyisäksi, kun en vastaa. Luuletko sä, että saat mut painostettua joihinkin tekoihin? hän kysyy viestissä numero kolme. Lopulta tulee unohdus, humalan hurma ja pelkkä koordinaattien ilmoittaminen. Tule tänne.

Sydämeni hypähtää, en voi sille mitään. Hetken minut täyttää katumus, että en mennyt, koska en lukenut koko viestiä. Miksi en mennyt hänen luokseen? Miksi en pannut kännykkää vain äänettömälle? Ehkä Janne ei nyt enää kelpuuta minua. Ehkä kaikki on nyt muuttunut, ehkä minä olen hävinnyt. Ja kuin tulitikun liekki komerossa tunne katoaa. Jäljelle jää oudon varma tunne siitä, että jotain on paikoiltaan. Jotain.

Kävelen jälleen eteiseen. Kengät jättävät sievät tomukuviot kivilattialle. Nappaan viimeisen takin hihasta, nykäisen sen puoleeni kuin tanssipartnerin ja pujotan sormeni taskuun. Siellä on paperilappunen, jonka noukin tuskallisen hitaasti esiin.
Se on elokuvalippu. Se on elokuvalippu elokuvaan, jota Janne ei halunnut mennä katsomaan minun kanssani.

– Liian hypetetty, hän sanoi.

– En millään viitsi tuhlata aikaani tollaseen meinstriimiin.

Hän todella sanoi niin, ja minä hyväksyin sen syyksi. Menin Reetan kanssa. Muistan oikein hyvin, kuinka kerroin Jannelle elokuvasta illalla sängyssä. Rasvasin käsiäni ja Janne luki lehteä. Hän mumisi yllätyksen sanoja kertomukselleni ja kääntyi sitten suutelemaan huuliani.

– Kiva, että tykkäsit siitä, hän sanoi. – Sun oli varmaan hauskempi katsoa se Reetan kanssa.

Elokuvalippu on ensi-illasta. Janne oli jo nähnyt elokuvan, kun minä kerroin siitä hänelle.

Miksi ihmeessä hän valehteli? Ja missä hän on viettänyt yönsä?

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.