Osa 5/5: Tajusimme samalla hetkellä, että talon joka ikinen puhelin oli tuhottu. Liskomies oli heittänyt kännykkäni takkaan jo kauan sitten mökillä. Koikkiksen ja Marian puhelimetkin oli hajotettu.

Tyttäreni huoneessa ei ollut ketään. Sänky, työpöytä ja anime-pehmoeläinten armeijat häämöttivät hämärässä tummina hahmoina. Tietokoneen ruudulla pyöri näytönsäästäjän kuvagalleria.

– Milla! Mike! Missä te olette? huusin.

– Vaara on ohi! Maria säesti.

– Tulkaa esille!

Ryntäsimme kohti Miken huonetta. Ovella kasvoillemme iski kylmä tuulahdus. Marraskuinen puhuri lonksutti avonaista ikkunaa.

– He ovat tietysti kiivenneet ikkunasta ulos, Maria sanoi. – Älä huoli, Sari, he ovat fiksuja lapsia!

Kurkotin ikkunasta ja katsoin alas. Pudotusta oli pari metriä. Ei siinä nilkka välttämättä nyrjähtäisi.

– He ovat varmasti teollisuusalueella tai metsässä piilossa, Maria sanoi korostetun huolettomasti. En tiennyt yrittikö hän tyynnyttää minua vai itseään.

– Kun he kuulivat, että taloon tunkeuduttiin, he lähtivät lipettiin hiljaa kuin hiiret!

Katsoin anoppiani ja toivoin, että voisin uskoa hänen sanojaan. Pelkäsin, että liskomies oli napannut lapset pihalta. Rikolliset vaanivat ulkona pimeydessä ja havittelivat siiloon piilotettua kätköä, eivätkä epäröineet vuodattaa verta saadakseen haluamansa.

Olin joskus lukenut, että mahahaava voi puhjeta alle vuorokaudessa, jos stressi on tarpeeksi ankara. Se oli helppo uskoa. Järkytys korvensi vatsaani ja kuivatti suutani. Käteni tärisivät. Kaikki oli alkanut harmittoman tuntuisesti. Olin luullut, että pahin murheeni oli hieman vääränsorttiseen mieheen haksahtaminen. Janne oli vietellyt minut vastustamattomalla hymyllään ja sinisillä silmillään, mutta hänen vanavedessään oli seurannut joukko rikollisia. Edesmennyt mieheni Matti oli tietämättäni piilottanut vuosia sitten jotakin tärkeää tyhjään viljasiiloon tonttimme laidalle.

Suljin ikkunan mekaanisin liikkein. Ajattelin veistä, jota liskomies oli pitänyt kaulallani. Olin tyhmä, kun olin kuvitellut, että hän jättäisi minut noin vain rauhaan.

Maria oli lysähtänyt sängylle ja hengitti puuskittain.
Koikkis marssi huoneeseen, napsautti valot päälle ja veti minut muitta mutkitta halaukseen.

Katsoin hänen tuttuja, komeita kasvojaan, ja pelko tuntui hetken siedettävämmältä. Koikkis näytti vakavalta, mutta ei hiukkaakaan lannistuneelta. Ehkä roistot eivät saaneet häntä samanlaisen lamaannuttavan kauhun valtaan kuin minua? Koikkis oli kai tottunut vaarallisiin tehtäviin. Kai pelkoonkin siedättyi ajan kanssa.

– Se alakerran ryökäle on nyt vaaraton. Tungin sille suuhun tiskirätin, ettei se pääse huutamaan kavereita apuun, Koikkis sanoi selvästi itseensä tyytyväisenä.

– Mike ja Milla ovat kadonneet, minä kuiskasin.

Hymy katosi Koikkisen naamalta kuin napista painamalla.

– Nyt soitetaan poliisille. Ja sen perään Millalle ja Mikelle ja sanotaan, että pysyvät kaukana makasiineista kunnes tilanne on selvä.

Koikkis katsoi minua silmiin ja kosketti kasvojani hellästi.

– Älä hermoile, Sari. Ennen kuin huomaatkaan, tämä painajainen on ohi, ja me menemme hienoon ravintolaan ja syömme kalleinta mitä listalta löytyy. Ja vaikka kaksi jälkiruokaa.
Hymynpoikanen käväisi kasvoillani.

– Tehdään niin. Kenellä on puhelin?

Tajusimme samalla hetkellä, että talon joka ikinen puhelin oli tuhottu. Liskomies oli heittänyt kännykkäni takkaan jo kauan sitten mökillä. Koikkiksen ja Marian puhelimetkin oli hajotettu. 

– Mistä me nyt puhelimeksi muutumme, Maria sanoi käsiään väännellen.

– Sillä pilottitakkisella pullerolla on taatusti luuri, Koikkis sanoi, ja lähti marssimaan päättäväisesti alakertaan.

Nujerrettu roisto istui keittiössä tuoliin köytettynä. Koikkis oli ottanut Jannesta esimerkkiä ja käyttänyt nippusiteitä ja viimeistellyt paketin parilla kylpytakin vyöllä. Kuukasvoinen konna hikoili ja katseli meitä kiukkuisesti. Hänen suussaan oli sinivalkoinen tiskirätti suukapulan virkaa toimittamassa.

Koikkis kävi läpi miehen taskut ja löysi kännykän. Se oli tuliterä älypuhelin. Koikkis tarttui rättiin ja veti sen ulos konnan suusta. Mies syljeskeli ja työnsi kieltään ulos.

– Mikä koodi on? Koikkis kysyi.

– Vedä käteen, Kuukasvo vastasi. – En kerro.

– Ala puhua, tai muuten... Koikkis sanoi. 

Konna mulkoili takaisin tyynesti. – Asia on nyt niin, että mä en kerro sitä koodia vaikka sä kiskoisit multa suolet mahasta. Jos mä kerron sen numeron, kytät on täällä hetkessä. Mutta jos mä nyt vaan istuskelen kaikessa rauhassa tässä vähän aikaa, kaverit tulee ja päästää mut vapaaksi, ja mä pääsen osingolle Jukaraisen aarteesta. Joten vedä niin paljon turpaan kuin jaksat, taikka pistä tuo muori hakkaamaan mua taas paistinpannulla, mutta koodia et saa.

Tuijotimme miestä hölmistyneinä. Hän oli typerän näköinen siinä hikoillessaan, mutta hänellä oli selvästi lyömätön tilannetaju.

– Nimittäin ette te mua tappamaan rupea, kuukasvo sanoi täynnä vakaumusta. – Kunnon ihmiset.

Katsoin lukittua puhelinta. Huone tuoksui läpitunkevasti kukilta. Viimeinen kupla kuohuviinilasissa nousi pintaan. Oli aivan hiljaista. Olisikohan Koikkiksessa yhtään Jack Baueria?

– Hetkonen, minä tajusin yhtäkkiä. – Eihän hätäpuheluun tarvitse mitään liittymää. Sen kun vain painetaan tästä!

Kuunaaman naama venähti. Nappasin puhelimen Koikkiksen kädestä ja aloin näppäillä. Puhelin piippasi. Näyttö meni tyhjäksi. Kuunaama hymyili leveästi.

– Voi ei, Maria parkaisi.

Käteni valahti ja painoin pääni. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Maria kosketti minua lohduttaen käsivarteen.

– Kuule, Sari. Minä kun olen jo vanha ihminen, etten oikein tiedä intervebistä, mutta eikö tietokoneissa ole ilmaiset näköpuhelimet?

– On, Koikkis sanoi ja tunki rätin takaisin roiston suuhun.

– Onhan teillä Skype?

– En ole varma. Ehkä lasten koneilla on.

– Hyvä, sitä kautta saadaan ehkä soitettua. Nyt jonkun kannattaa lähteä autolla hakemaan apua. Maria, ota minun autoni ja pysäytä joku vastaantulija tai aja suoraan poliisiasemalle, jos ketään ei näy. Rontti turvaksi takapenkille. Sari, kokeile sinä Skypeä. Mä lähden etsimään lapsia.

Katsoin Koikkista kiitollisena. Hänen päättäväisyytensä antoi minulle voimia. Koikkis otti pöydältä kuukasvon aseen ja työnsi sen vyöhönsä.

– Ole varovainen, minä sanoin. 

Yksin jäätyäni palasin yläkertaan. Istuin Millan vaaleanpunaiselle tuolille ja napautin tietokoneen hereille. Se käynnistyi hitaasti rusahdellen ja pyöritti pitkään ja hartaasti tiimalasin kuvaa. Miksi olin ollut niin pihi, etten ollut ostanut lapsille uusia koneita, vaikka he olivat ruinanneet?

Kuuntelin talon jokaista rasahdusta. Pelkäsin, että alakerran konna pääsisi vapaaksi tai joku muu tulisi tarkistamaan tilannetta. Mitä minä sitten tekisin?

En ollut mikään tietokonenero. Hiki nousi pian otsalleni. Selasin ymmälläni kaikki valikot läpi, mutta mitään Skypeltä vaikuttavaa ei löytynyt. Etsin netistä Skypen sivuston ja klikkasin donwnload-painiketta. Tiedosto alkoi latautua hitaasti, hitaasti, hitaasti. Purin huultani ja kurkistin ikkunasta. Pihalla ei näkynyt ketään.

Googlasin hätäpäissäni poliisin yhteystiedot. Poliisiaseman nettisivulta löytyi sähköinen palautelomake ja aloin kirjoittaa siihen viestiä: ”Apua! Lähettäkää partioita Siilotien makasiineille! Vaarallisia rikollisia, jotka ovat mahdollisesti ottaneet 12- ja 10-vuotiaat Millan ja Miken vangeiksi.”

Sitten naputin auki kaikki nettikeskustelufoorumit ja chattihuoneet, joista koskaan muistin kuulleeni. Niissä valvottiin aina, riideltiin pitkin iltaa maahanmuuttajista ja naisten oikeuksista ja hiilihydraateista. Lähetin avunpyyntöjä sinne tänne, rukoilin viestini lukijoita soittamaan poliisille ja selitin, ettei minulla ollut puhelinta.

Vihdoin Skype oli latautunut koneelle. Yritin soittaa ja kirosin ääneen, kun tajusin tarvitsevani luottokorttia saadakseni yhteyden tavalliseen puhelimeen. Juoksin hakemaan korttia eteisestä takin taskusta. Ohitin keittiössä kököttävän kuukasvon. Mulkaisin häntä vihaisesti.

Naputin kädet täristen luottokorttini tiedot ja klikkasin soittopainiketta. Lopultakin linjoilla! Kuului tuuttausta ja sitten puhelu yhdistyi.

– Hälytyskeskus, vastasi kyllästyneeltä kuulostava nuoren miehen ääni.

– Vihdoinkin!

Selitin asiani yhtenä ryöppynä. Langan päästä kuului tuhahdus.

– Sä olet ainakin kymmenes ihminen, joka soittaa tästä asiasta! Tämä nettipila on tosi urpo, enkä tajua kuinka niin moni on voinut langeta siihen.

– Mikä ihmeen nettipila?

– Sen mä vaan sanon, että se sekopää, joka on lähettänyt niitä kummallisia viestejä ympäri nettiä joutuu vielä edesvastuuseen.

– Ei tämä ole mikään pila! huusin. – Minä ne viestit laitoin! Ne tappajat ovat minun kotini nurkissa. Auttakaa meitä!

Puhelin kilahti kiinni. Iskin nyrkkini pöytään niin, että Millan tussikynät helisivät purkissaan. Sitten vedin henkeä. Oli pakko rauhoittua. Seuraavaksi yrittäisin lasten puhelimiin. Onneksi sentään muistin numerot ulkoa.

Miken puhelin hälytti pitkään. Sitten siihen vastattiin. Tietokoneen kaiuttimesta purkautui ilmoille hyytävän kylmä ääni.

– Sariko se sieltä soittaa? liskomies sanoi. – Tulkaa ulos ja antautukaa, tai leikkaan lapsilta kurkut auki.

Kuului kohinaa, ja sitten Miken ääni. – Äiti?

– Kulta, älä pelkää, minä kuiskasin. 

Jälleen liskomiehen ääni. – Ulos sieltä talosta ja heti.

Liskomies miehineen seisoi routaisella pihalla, mutta lapsia ei näkynyt.

– Missä se äijä on? Ja se mummeli? liskomies kysyi. Hän oli nahkaisissa tamineissaan ja huikaisevassa pituudessaan kummallinen, pelottava näky. Hänen vieressään seisoi Janne, joka näytti vieraalta ja kovalta ilman virnistystään. Muistin Jannen suudelmat ja hellät sanat. Veri tuntui muuttuvan suonissani jäävedeksi. Kuinka hän oli saattanut pettää minut näin? Millainen hirviö hän oikein oli?

Sivummalla seisoskeli nuhruinen hiphoppari, kolmas jengiläisistä. Hän näytti olevan täysin hukassa rikollisten joukossa.

– Ne lähti pakoon, minä sanoin.

Liskomies kaiveli taskuaan. Pelkäsin, että esille tulisi taas veitsi, mutta sen sijaan hän onki taskustaan sytyttimen ja alkoi napsutella sitä. Liekki syttyi ja sammui pimeydessä, valaisi hänen pitkät, kalvaat sormensa ja hyytävät kasvonsa. Muistin liskomiehen uhkauksen. Hän aikoi polttaa makasiinit ja perheeni sen mukana.

– Me ollaan jo kaukana siinä vaiheessa, kun ne saa kytät paikalle, Janne sanoi. – Mitä jos vain haettaisiin se Jukaraisen aarre nopeasti ja lähdettäisiin? Olen varma, että nyt se löytyy!

– Ehkä sinä olet oikeassa kerrankin elämässäsi. Olemme kupeksineet täällä jo muutenkin liian kauan. Tämä keikka ei suju ollenkaan niin sujuvasti kuin piti.

– Päästäkää lapset menemään, minä sanoin.

Liskomies ei vastannut vaan napsutteli sytkäriä mietteissään. Sitten hän kääntyi hiphopparia ja Jannea kohden.

– Kuulkaas jätkät. Minä olen aivan suunnattoman pettynyt teihin. Te olette oikeita tunareita. Ette saa edes aseettomia naisia ja lapsia pysymään aloillaan. Ei tässä nyt taaskaan auta muu kuin hoitaa hommat itse. Ne lapset minä hoidan, kun kätkö on löytynyt, mutta tästä ämmästä hankkiudutaan eroon nyt heti.

Liskomies tunki sytkärin takaisin taskuunsa ja veti esille aseen. Kuului naksahdus. Jannen suusta pääsi älähdys.

– Niin niin, liskomies huokaisi. – Kaikki likaiset työt jätetään aina minulle.

Hän kohotti aseen ja osoitti sillä minua. Vedin henkeä ja puristin silmäni kiinni. Tähän tämä loppuisi.

– Hei odota, Janne sanoi.

Samassa pimeydestä kuului moottorin murahdus. Jokin lähestyi nopeasti. Liskomiehen käsi herpaantui. Valot välähtivät. Ase laukesi. Joukon keskelle syöksähti moottoripyörä. Ajaja jarrutti äkisti, ryöpsäytti soraa miesten kasvoille, hyppäsi pyörän selästä ja tuuppasi pyörän liskomiestä ja Jannea kohti.

Liskomies loikkasi ketterästi sivuun, kaatui ja kierähti ympäri, nousi jälleen jaloilleen ja juoksi pimeyteen. Janne katosi hänen peräänsä. Hiphoppari parkui. Hän oli jäänyt raskaan pyörän alle.

Koikkis! Ihana, rohkea Koikkis oli tullut viime hetkellä!

Koikkis osoitti aseellaan maassa mönkivää kloppia ja heitti minulle toisella kädellään pussukan. Nippusiteitä; niille tuli taas käyttöä.

– Äkkiä! Meidän pitää etsiä lapset, Koikkis hoputti. – Näin että liskomies vei heitä makasiinien vanhasta ovesta sisään!

Teimme konnasta vaarattoman paketin niin nopeasti kuin pystyimme ja jätimme hänet pihalle. Sitten lähdimme juosten kohti kauppaa.

Makasiinien käyttämättömissä huoneissa ja halleissa ei ollut sähköä, joten nappasin taskulampun käteeni myyntitiskiltä. Laskeuduimme portaita pitkin syvemmälle makasiinien uumeniin. Pimeys ympäröi meidät. Ilma tuoksui vanhalta puulta.

Ahtauduimme mutkikkaiden käytävien kautta ja kynnysten yli. Potkimme jumiutuneita ovia auki epätoivon vimmalla. Hätä lasten puolesta jyskytti takaraivossa, mutta olin silti tyyni. Tappavan tyyni. Aioin selvitä tästä. Liskomies ja Janne eivät voittaisi.

Reitin esteeksi tuli laudoitus. Muistin Matin nakuttaneen sen siihen.

– Pakko kiertää, sanoin ja ohjasin meidät sivuovesta ulos.

Olimme jälleen pihalla, nyt takapihan puolella. Viljasiilo kohosi edessämme uhkaavana kohti taivasta.

Yhtäkkiä näin siilon oven edessä miehen hahmon. Se oli Matti, aavistus kuolleesta miehestäni. Näytti siltä kuin hän olisi kehottanut minua menemään siiloon. Nappasin seinässä olevasta kolosta vara-avaimen ja väänsin oven auki.

– Minä katson täältä, sanoin.

– Koikkis, mene sinä takaisin makasiineihin.

Koikkis ei pannut vastaan, nyökkäsi vain.

Siilon sisäpuolella oli oma outo maailmansa. Se oli kammottava, pyöreä ja ontto rakennus, aivan kuin sinetöity jättiläiskaivo. Siiloon oli mahtunut aikoinaan sellainen määrä viljaa, että sillä olisi ruokkinut kaupungin vaikka seitsemän pulavuoden ajan. Mutta nyt se oli autio ja hyödytön. Siellä oli vain hämähäkinseittejä ja kivipölyltä haisevaa pimeyttä.

Akustiikkakin oli erikoinen: ylhäällä oleva kuuli alhaalta äänet selkeästi sekä päinvastoin. Kuiskaus kantautui niin kuin se olisi sanottu vieressä.

Otin varovaisen askeleen, ja sitten kuulin Jannen ja liskomiehen äänet aivan kuin he olisivat korvani juuressa. He olivat kiivenneet korkealle tikkaita pitkin. Heidän hahmonsa erottuivat mustina, hitaasti liikehtivinä möykkyinä. Jommankumman kaulalla roikkui taskulamppu. Valokeila keikkui seinällä kuin koho aallokossa.

– Jos sinä idiootti et ala löytää sitä hakaa, niin ammun sinut siihen paikkaan, liskomies uhkasi.

– Tässä taitaa olla jotakin... Janne vastasi. Hänen äänensä värisi, hänkin pelkäsi.

Kahahdus. Kolahdus.

– No?

– Mä yletän just ja just. Täällä roikkuu joku säkki.

– Anna tänne.

– Se on aika painava.

– Anna nyt tänne!

Kahahdus. Ähkäisy. Kolahdus.

– Siinä on! Janne huusi.

Ehdin tajuta, että joku putosi. Viereeni mätkähti jotakin. Ylhäältä kuului kiihtynyttä hengitystä.

En uskaltanut avata silmiäni enkä sanoa sanaakaan.
Niiskaisu. Hengitystä. Se kuulosti tutulta.

– Janne? minä kuiskasin.

Napsautin taskulampun päälle ja valaisin lattiaa. Liskomiehen murskautunut ruumis makasi aivan edessäni. Hänen vierellään oli musta putkilonmuotoinen kassi, jossa oli kiristysnaru. Kassi oli auennut ja sieltä oli kierinyt esiin epämääräistä tavaraa: olin näkevinäni käsiaseita, omituisia pussukoita ja jotakin kimaltelevaa.

Samassa ovelta kuului ääniä. Milla juoksi suoraan syliini nyyhkien. 

– Kulta, älä katso, minä sanoin ja nappasin häntä kädestä ennen kuin hän huomasi ruumiin. Astuin suoraan ulos taaksemme vilkaisematta. Ulkona olivat Koikkis ja Mike. Vedin lapset syliini.

– Oletteko kunnossa? 

– Ollaan me kunnossa. Koikkis löysi meidät.

– Se on nyt ohi, minä sanoin.

– Se mies on nyt vaaraton.

Lysähdimme sylikkäin maahan ja nojasimme vasten siilon betonista seinää. Lapset käpertyivät kylkeeni lämpiminä. Katselimme alaviistosta, kuinka Koikkis karjui joltakin konnalta viemäänsä puhelimeen.

– Ei kun ihan oikeasti! Voi pyhä sylvi teidän kanssanne! Maija tänne ja sassiin! Täällä on piha täynnä rosvoja!

Vihdoin poliisit tulivat. Konnat laitettiin rautoihin ja maijaan istumaan. Tapahtumapaikka eristettiin: poliisin erikoisryhmä tutki siilosta löytyneitä aseita, huumeita ja ryöstösaalista. Palokuntakin oli hälytetty varmuuden vuoksi paikalle, mutta onneksi sitä ei tarvittu. En halunnut ajatella, miten olisi käynyt, jos liskomies olisi sytyttänyt makasiinit.

Ruumisauto tuli paikalle hakemaan liskomiestä. Paikallislehden toimittaja pörräsi ympärillä silmäluomet väsymyksestä turvonneina. Oli vain ajan kysymys, kun paikalla olisi muutakin mediaa. Jukaraisen bisneksistä kirjoitettaisiin pitkään.

Valvoin lasteni vieressä, kunnes he nukahtivat. Olin pedannut meille kaikille patjat olohuoneeseen, koska kenenkään ei tehnyt mieli nukkua yksin. Silittelin Millan ja Miken hiuksia vielä senkin jälkeen, kun uni oli vienyt heidät. Ajatukset pyörivät päässäni. Lopulta nousin, vedin takin ja saappaat jalkaani ja livahdin ulos.

Kaupan ikkunasta näkyi valoa. Koikkis oli sisällä puhumassa poliisien kanssa. Hymyilin itsekseni. Minulla oli paljon asiaa Koikkikselle. Mutta ensin piti selvittää vielä yksi asia. Livahdin ikkunoiden ohitse.

Siirsin poliisien tarrat ja nauhat sivuun ja avasin varovasti siilon oven. Napsautin taskulampun päälle. Janne istui seinää vasten kädet polvien ympärillä. Valokeila ympäröi hänet kuin spottivalo näyttelijän.

– Mä olin varma, että sä olisit poliisi. Mä piilottelin ylätasanteella koko ajan, kun täällä häärättiin. Mä olin varma että on vaan ajan kysymys milloin mut löydetään. Ja suoraan sanoen mä jo melkein toivoin, että edes kytät tulisi. Tämä paikka on aivan kauhea.

– Oliko kaikki vain huijausta? Tulitko alun perin liikkeeseen etsimään kätköä?

Janne huokaisi.

– Aluksi mä vain ajattelin, että nappaan jemman ja häivyn.

Mutta en mä löytänyt sitä. Ja sitten mä näin sut. Sari, se oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa pilvisenä päivänä. Mä luulen, että mä rakastan sua. Ja mä pilasin sen kaiken.

– Janne, minä sanoin, enkä tiennyt miten olisin jatkanut.

Katsoin hänen komeaa, nuorta hahmoaan ja katkeraa hymyään, ja tiesin, että hänen herättämänsä myrsky oli jo laantunut, eikä se enää nousisi. Mutta myrsky oli jättänyt pysyvät jäljet. Se oli herättänyt pitkästä unesta.

Meidän välillämme oli tapahtunut jotakin, joka oli ollut täyttä totta, ihmeellistä ja ihanaa. Kuin suudelma sadan vuoden unen jälkeen. Janne oli avannut oven sydämeeni, jonka olin lukinnut Matin kuoltua. Mutta Janne ei ollut se, jonka halusin päästää lähelleni.

Kuului askelia. Koikkis tuli siiloon, seisahtui viereeni ja risti kätensä rinnalle. Hänessä ei näkynyt enää jälkeäkään aiemmasta tarmosta. Nyt hän näytti vain pettyneeltä ja väsyneeltä.

– Mä juttelin poliisien kanssa, hän sanoi. – Mutta mä en kertonut vielä susta, Janne. Sä pelastit Sarin hengen ainakin kerran, ja ehkä lastenkin, ja mä olen sulle siitä ikuisesti velassa. Joten nyt mä aion antaa sulle reilun etumatkan, ennen kuin kerron poliiseille. Ala vetää.

Niine hyvineen Koikkis kääntyi ja lähti ulos. Juoksin perään. Koikkis pysähtyi keskellä pihaa, kääntyi ja katsoi minua väsyneesti.

– Niistä treffeistä. Ei sun tietenkään tarvitse tulla. Mä tajusin sen viimeistään nyt, kun mä näin, että sä menit kaiken tämän jälkeen Jannen luo. Se treffipyyntö oli vain sellaista puhetta. Unohda se. Kaikenlaista tulee höpötettyä, kun on varma, että elää viimeisiä hetkiään.

– Totta kai mä tulen treffeille, sanoin melkein kimpaantuneena.

– Älä nyt enää peru! Onhan niitä jo odotettu vuosikausia!

– Onko? Koikkis sanoi.

Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja suutelin häntä.

– On odotettu, sekin ääliö.

– Sari, anteeksi, että mä olen ääliö. Se johtuu siitä, että mä rakastan sua. Olen rakastanut jo vaikka kuinka kauan.

Hän tarttui minuun ja suuteli minua ahnaasti. Onnellinen, suloinen kiihtymys kasvoi sisälläni, aivan kuin suonissani olisi alkanut virrata auringonvaloa. 

– Minäkin rakastan.

– Ketä?

– Sinua. Vain sinua, rakas.

Tapahtumien laita valkeni minulle vähitellen talven kuluessa. Paroni Jukarainen oli sotkeutunut likaisiin puuhiin, vielä pahempiin kuin kukaan oli osannut aavistaakaan. Hän oli hankkinut omaisuutensa tehtailemalla kultasepänliikkeiden ryöstöjä ja pyörittämällä monenkirjavaa huumebisnestä ja ihmiskauppaa.

Jukarainen oli pelännyt sekä virkavaltaa että muita konnia ja piilottanut rötöstelynsä hedelmiä siiloon. Se oli hyvä paikka: autio ja tulenkestävä, eikä Jukaraiseen yhdistettävissä, jos käry kävisi. Vihdoin oivalsin, miksi Jukarainen oli puolustanut oikeuttani asua makasiinissa ja hallinnoida sen kylkiäisenä töröttävää betonikolossia. Makasiineilla käyneet museoviraston miehet olivat olleet diilereitä. Siiloon oli myös helppo luikahtaa yön pimeydessä.

En saanut selville, mikä Matin rooli oli ollut kuviossa. Hänen osallisuutensa kätköön vaivasi minua. Hän oli aina ollut niin tasainen ja luotettava. Mutta oliko Matti piilottanut Jukaraisen puolesta jotakin? Tai oliko hän suostunut siihen, että Jukarainen oli tuonut siiloon jotakin kätköön ja myöhemmin käyttänyt paikkaa tukikohtanaan?

Juttelin asiasta Marian kanssa eräänä joulukuisena aamuna, kun kolasimme lunta kaupan edustalta. Yöllä oli ollut kunnon myräkkä.

– Maria, tekikö Matti jotain väärää?

Maria ravisti kolan tyhjäksi.

– Olen miettinyt sitä paljon, enkä osaa sanoa varmasti. Ehkä Jukarainen kiristi häntä.

– Entä se, että Matti oli Paronille henkensä velkaa?

– Niin. Matti oli silloin kymmenen. Hän vajosi uimalassa pinnan alle ja ellei Paroni olisi huomannut ja pelastanut Mattia, hän olisi hukkunut. Paroni antoi ensiapua puoli tuntia, kunnes ambulanssi tuli. Ja yhden asian minä voin sanoa. Jos Jukarainen olisi vaatinut minulta siitä jotakin vastapalkkioksi, olisin antanut mitä vain. Mitä vain poikani hengestä. Vaikka nyt on paljastunut kauheita asioita, minä en voi ajatella Jukaraisesta pelkästään pahaa.

Olimme hetken hiljaa. Matin kuolema oli haava, joka ei koskaan parantuisi kokonaan. Minulla oli nyt Koikkis, mutta mitä Marialla oli? Saattoiko oman lapsen kuolemasta koskaan toipua?

Maria ryhdisti selkäänsä, tarttui uudestaan lumikolaan ja sanoi painokkaasti:

– Siitä olen varma, ettei Matti ikinä osallistunut mihinkään rikolliseen. Jos hän kerran auttoi Jukaraista, hän teki sen, koska se oli oikein. Oli pohjimmainen syy mikä tahansa, hän halusi hyvää.

Selvittelin asiaa itsekseni. Kävin illalla läpi vanhoja kuitteja ja tilikirjoja, ja lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että Matti oli todennäköisesti alkanut kätkeä Jukaraisen säkkejä pian sen jälkeen, kun oli sairastunut. Hän oli ehkä pelännyt, että perhettämme uhkaisi hänen kuoltuaan köyhyys ja häätö makasiineista. Paroni oli varmaankin luvannut Matille, että erikoislaatuinen kotimme suojeltaisiin valtuuston päätöksellä ja minä ja lapset saisimme jäädä asumaan sinne ikuisesti.

Matin sairastumisen aikoihin rautakauppa oli menestynyt heikosti, ja mieheni huolella oli ollut ehkä perustelunsa, mutta sittemmin bisnes oli saanut tulta alleen. Nyt minulla oli monta alaista, ja yritys oli kasvanut mökkitalonmiespalveluiden tarjoajaksi. Toivoin, että Matti voisi nähdä meidät nyt. Hän olisi ollut taatusti ylpeä minusta ja lapsista.

Matin ja Jukaraisen sopimus jäisi varmasti loppuelämäkseni arvoitukseksi. Kuolleet olivat vieneet salaisuudet mukanaan.

Joulunalusviikolla piti kiirettä töissä. Moni kaupunkilainen tuli joululomalla huviloilleen ja lämmitimme mökkejä heitä varten etukäteen, loimme lunta ja asettelimme pihoille joululyhtyjä. Marian mukana kulki joukko palkkaamiamme lukiolaisia kolaamassa lunta. Minä ja Rontti pidimme huolta kaupasta. Rontti nuuski ja heilutti häntäänsä, ja paljasteli joskus kulmahampaitaan, jos asiakas vaikutti sen mielestä epäilyttävältä. Siitä oli tullut skarpimpi koira seikkailujemme jälkeen. Pitkistä miehistä buutseissa se ei pitänyt ollenkaan.

Koikkis tuli ovesta ja tömisteli saappaistaan lunta muovimatolle. Hihkaisin tervehdyksen. Minulla oli ollut häntä vähän ikävä. Edellisestä tapaamisestamme oli yli vuorokausi, ja se alkoi olla tätä nykyä pitkä aika. Koikkis vietti enemmän öitä meillä kuin omassa kodissaan. Meistä oli hyvää vauhtia tulossa todellinen uusperhe. Lapset ottivat jopa joskus Koikkiksen kanssa yhteen siivouksesta ja läksyistä.

Nyt Koikkis oli halunnut käydä kotonaan kastelemassa kukkia ja tutkimassa postia. Hän sanoi, että odotti tärkeää kirjettä.
Tärkeä kirje oli ilmeisesti mukana. Koikkis heilutti sitä minulle kuin voitonlippua. 

– Sari! Mulla on uutisia!

– Niin mullakin, minä sanoin.

Kaadoimme termoksesta kahvit ja menimme ulos juttelemaan.

– Katso, Koikkis sanoi, veti kirjeen esille ja ojensi sen minulle. Se oli virallisen näköinen kirje, ja vesileimassa oli leijonapäinen veitsi. Poliisilta siis. Ajattelin ensin, että se liittyi syksyn seikkailujen jälkiselvittelyihin. Ehkäpä Janne oli jäänyt vihdoin kiinni ja minun pitäisi mennä kuulusteluun. Mutta kun luin kirjeen, sain tietää, että sehän oli jotakin aivan muuta: ilmoitus siitä, että Koikkis oli hyväksytty poliisikouluun.

– Mä ajattelin, että kun tässä kaupungissa saa jo muutenkin tehdä kaikki poliisin työt, niin voisinhan minä saman tien nostaa poliisin palkkaakin, Koikkis mutisi. Hänen äänensä oli vaatimaton, mutta ilmeensä täynnä riemua. Kun kohtasin hänen katseensa, hymy pääsi valloilleen.

– Mahtavaa! Mä tiesin, että sä olet salaa halunnut poliisiksi. Vihdoinkin sä rohkaistuit. Mä olin varma, että ne ottaa sut heti, kun sä vain haet!

Nauroimme ja juttelimme Koikkiksen tulevaisuudesta innokkaasti. Jossakin taustalla tunsin huolen piston. Koikkis oli ihana mies, mutta hänen kanssaan sai tottua jatkuvaan pieneen huoleen. Vartijan työ ei ollut aina turvallista, mutta tuskinpa poliisinkaan.

– No, nyt kun mulla on nainen ja lapset kontollani, täytyy ruveta ajattelemaan tulevaisuutta ja hankkia kunnon työ. Kun ei minusta näyttelijääkään taida tulla.

Hymyilin Koikkikselle ja muistelin hänen näyttämödebyyttiään.

– Sä voit esittää mulle ihan milloin vain sitä sun menestysroolia meidän makkarissa, minä sanoin.

– Mutta mikä uutinen sulla oli, Koikkis kysyi. – Et kai sä vaan ole raskaana?

– En, minä sanoin. – Sehän tästä nyt puuttuisi.

Huomasin Koikkiksen kasvoilla mietteliään ilmeen. Ajauduin hetkeksi ajattelemaan vauvoja. Olisikohan iltatähti järjetön ajatus? Pieni poika tai tyttö, jota voisimme yhdessä hoivata ja kasvattaa. Vanhoja vauvanvaatteita oli vielä jäljellä yhdessä laatikossa...

– Ei kun sitä, että minä löysin lupaavan juhlapaikan. Se on huvila, jonne voi kutsua vaikka kuinka paljon porukkaa, ja yöpymäänkin mahtuu. Vihkimisen voi hoitaa järven jäällä ja koko tienoon voi koristella jäälyhdyillä ja ulkotulilla.

– Sehän täytyy nähdä. Mennään vaikka heti, Koikkis innostui.

Pyysin rautakaupan poikia tuuraamaan minua hetken tiskillä. Nousimme autoon ja lähdimme pihasta kohti mökkialuetta. Silmäni osuivat sivupeiliin, ja näin kaupan edustalla häilähtävän miehen hahmon. Mies heilutti kättään, ja näytti siltä kuin hän toivottaisi minulle onnea. Hyvästi Matti, sanoin mielessäni. Rakastan sinua aina. Sitten katsoin Koikkiksen profiilia. Ja sinuakin minä rakastan, minä ajattelin.

Talvi oli kääntynyt kevättä kohden, mutta aamuisin oli vielä hämärää. Ulkona leijui pehmeitä hiutaleita. Koko maisema oli tuudittautunut rauhoittavaan sineen. Laskeuduin portaita alas silkkisessä yöasussa. Pysähdyin portaiden puoleenväliin. Lapset nukkuivat vielä. Mariakin oli vierashuoneessa, ehkä jo hereillä, mutta hän ei ollut vielä kömpinyt esille.

Keittiöstä kuului vedenkeittimen kohinaa ja kaapin aukomisen ääntä. Hivuttauduin ovelle ja ihailin eteeni avautuvaa näkyä. Tuliterä aviomieheni touhusi keittiössä. Koikkiksen lihaksikas yläruumis oli paljaana. Katselin leveitä hartioita ja niskan hauskaa luomea. Koikkiksen jaloissa oli bokserit, hänen reisiensä iho oli kananlihalla. Makasiineissa oli vilpoisaa.
Hän vilkaisi olkansa yli ja huomasi minut.

– Ai sinä jo heräsit, hän sanoi. – Mitä sinä oikein tirkistelet?

– No arvaa!

– Ei saa tuolla tavalla hiipiä.

– Tulisit takaisin viereen, minä manguin.

– Ajattelin keittää sinulle aamukaakaon.

– Kauniisti ajateltu. Mutta voisin ennen sitä ottaa ehkä vähän jotain muuta…

Koikkis naurahti ja tuli viereeni.

– Ja mitähän kauniille rouvalle saisi olla, Koikkis kysyi ja pehmitti minua suudelmin. Hän nosti minut syliinsä ja lähti kuljettamaan makuuhuoneeseen.

– Älä, et sinä jaksa, kiljaisin.

– Kyllä jaksan, Koikkis tokaisi ja sai kuin saikin vietyä minut yläkertaan, makuuhuoneen kynnyksen yli ja parivuoteeseen, joka oli edellisyön jäljiltä täydellisen hävityksen vallassa.