Osa 5/5: Tajusimme samalla hetkellä, että talon joka ikinen puhelin oli tuhottu. Liskomies oli heittänyt kännykkäni takkaan jo kauan sitten mökillä. Koikkiksen ja Marian puhelimetkin oli hajotettu.

Tyttäreni huoneessa ei ollut ketään. Sänky, työpöytä ja anime-pehmoeläinten armeijat häämöttivät hämärässä tummina hahmoina. Tietokoneen ruudulla pyöri näytönsäästäjän kuvagalleria.

– Milla! Mike! Missä te olette? huusin.

– Vaara on ohi! Maria säesti.

– Tulkaa esille!

Ryntäsimme kohti Miken huonetta. Ovella kasvoillemme iski kylmä tuulahdus. Marraskuinen puhuri lonksutti avonaista ikkunaa.

– He ovat tietysti kiivenneet ikkunasta ulos, Maria sanoi. – Älä huoli, Sari, he ovat fiksuja lapsia!

Kurkotin ikkunasta ja katsoin alas. Pudotusta oli pari metriä. Ei siinä nilkka välttämättä nyrjähtäisi.

– He ovat varmasti teollisuusalueella tai metsässä piilossa, Maria sanoi korostetun huolettomasti. En tiennyt yrittikö hän tyynnyttää minua vai itseään.

– Kun he kuulivat, että taloon tunkeuduttiin, he lähtivät lipettiin hiljaa kuin hiiret!

Katsoin anoppiani ja toivoin, että voisin uskoa hänen sanojaan. Pelkäsin, että liskomies oli napannut lapset pihalta. Rikolliset vaanivat ulkona pimeydessä ja havittelivat siiloon piilotettua kätköä, eivätkä epäröineet vuodattaa verta saadakseen haluamansa.

Olin joskus lukenut, että mahahaava voi puhjeta alle vuorokaudessa, jos stressi on tarpeeksi ankara. Se oli helppo uskoa. Järkytys korvensi vatsaani ja kuivatti suutani. Käteni tärisivät. Kaikki oli alkanut harmittoman tuntuisesti. Olin luullut, että pahin murheeni oli hieman vääränsorttiseen mieheen haksahtaminen. Janne oli vietellyt minut vastustamattomalla hymyllään ja sinisillä silmillään, mutta hänen vanavedessään oli seurannut joukko rikollisia. Edesmennyt mieheni Matti oli tietämättäni piilottanut vuosia sitten jotakin tärkeää tyhjään viljasiiloon tonttimme laidalle.

Suljin ikkunan mekaanisin liikkein. Ajattelin veistä, jota liskomies oli pitänyt kaulallani. Olin tyhmä, kun olin kuvitellut, että hän jättäisi minut noin vain rauhaan.

Maria oli lysähtänyt sängylle ja hengitti puuskittain.
Koikkis marssi huoneeseen, napsautti valot päälle ja veti minut muitta mutkitta halaukseen.

Katsoin hänen tuttuja, komeita kasvojaan, ja pelko tuntui hetken siedettävämmältä. Koikkis näytti vakavalta, mutta ei hiukkaakaan lannistuneelta. Ehkä roistot eivät saaneet häntä samanlaisen lamaannuttavan kauhun valtaan kuin minua? Koikkis oli kai tottunut vaarallisiin tehtäviin. Kai pelkoonkin siedättyi ajan kanssa.

– Se alakerran ryökäle on nyt vaaraton. Tungin sille suuhun tiskirätin, ettei se pääse huutamaan kavereita apuun, Koikkis sanoi selvästi itseensä tyytyväisenä.

– Mike ja Milla ovat kadonneet, minä kuiskasin.

Hymy katosi Koikkisen naamalta kuin napista painamalla.

– Nyt soitetaan poliisille. Ja sen perään Millalle ja Mikelle ja sanotaan, että pysyvät kaukana makasiineista kunnes tilanne on selvä.

Koikkis katsoi minua silmiin ja kosketti kasvojani hellästi.

– Älä hermoile, Sari. Ennen kuin huomaatkaan, tämä painajainen on ohi, ja me menemme hienoon ravintolaan ja syömme kalleinta mitä listalta löytyy. Ja vaikka kaksi jälkiruokaa.
Hymynpoikanen käväisi kasvoillani.

– Tehdään niin. Kenellä on puhelin?

Tajusimme samalla hetkellä, että talon joka ikinen puhelin oli tuhottu. Liskomies oli heittänyt kännykkäni takkaan jo kauan sitten mökillä. Koikkiksen ja Marian puhelimetkin oli hajotettu. 

– Mistä me nyt puhelimeksi muutumme, Maria sanoi käsiään väännellen.

– Sillä pilottitakkisella pullerolla on taatusti luuri, Koikkis sanoi, ja lähti marssimaan päättäväisesti alakertaan.

Nujerrettu roisto istui keittiössä tuoliin köytettynä. Koikkis oli ottanut Jannesta esimerkkiä ja käyttänyt nippusiteitä ja viimeistellyt paketin parilla kylpytakin vyöllä. Kuukasvoinen konna hikoili ja katseli meitä kiukkuisesti. Hänen suussaan oli sinivalkoinen tiskirätti suukapulan virkaa toimittamassa.

Koikkis kävi läpi miehen taskut ja löysi kännykän. Se oli tuliterä älypuhelin. Koikkis tarttui rättiin ja veti sen ulos konnan suusta. Mies syljeskeli ja työnsi kieltään ulos.

– Mikä koodi on? Koikkis kysyi.

– Vedä käteen, Kuukasvo vastasi. – En kerro.

– Ala puhua, tai muuten... Koikkis sanoi. 

Konna mulkoili takaisin tyynesti. – Asia on nyt niin, että mä en kerro sitä koodia vaikka sä kiskoisit multa suolet mahasta. Jos mä kerron sen numeron, kytät on täällä hetkessä. Mutta jos mä nyt vaan istuskelen kaikessa rauhassa tässä vähän aikaa, kaverit tulee ja päästää mut vapaaksi, ja mä pääsen osingolle Jukaraisen aarteesta. Joten vedä niin paljon turpaan kuin jaksat, taikka pistä tuo muori hakkaamaan mua taas paistinpannulla, mutta koodia et saa.

Tuijotimme miestä hölmistyneinä. Hän oli typerän näköinen siinä hikoillessaan, mutta hänellä oli selvästi lyömätön tilannetaju.

– Nimittäin ette te mua tappamaan rupea, kuukasvo sanoi täynnä vakaumusta. – Kunnon ihmiset.

Katsoin lukittua puhelinta. Huone tuoksui läpitunkevasti kukilta. Viimeinen kupla kuohuviinilasissa nousi pintaan. Oli aivan hiljaista. Olisikohan Koikkiksessa yhtään Jack Baueria?

– Hetkonen, minä tajusin yhtäkkiä. – Eihän hätäpuheluun tarvitse mitään liittymää. Sen kun vain painetaan tästä!

Kuunaaman naama venähti. Nappasin puhelimen Koikkiksen kädestä ja aloin näppäillä. Puhelin piippasi. Näyttö meni tyhjäksi. Kuunaama hymyili leveästi.

– Voi ei, Maria parkaisi.

Käteni valahti ja painoin pääni. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Maria kosketti minua lohduttaen käsivarteen.

– Kuule, Sari. Minä kun olen jo vanha ihminen, etten oikein tiedä intervebistä, mutta eikö tietokoneissa ole ilmaiset näköpuhelimet?

– On, Koikkis sanoi ja tunki rätin takaisin roiston suuhun.

– Onhan teillä Skype?

– En ole varma. Ehkä lasten koneilla on.

– Hyvä, sitä kautta saadaan ehkä soitettua. Nyt jonkun kannattaa lähteä autolla hakemaan apua. Maria, ota minun autoni ja pysäytä joku vastaantulija tai aja suoraan poliisiasemalle, jos ketään ei näy. Rontti turvaksi takapenkille. Sari, kokeile sinä Skypeä. Mä lähden etsimään lapsia.

Katsoin Koikkista kiitollisena. Hänen päättäväisyytensä antoi minulle voimia. Koikkis otti pöydältä kuukasvon aseen ja työnsi sen vyöhönsä.

– Ole varovainen, minä sanoin. 

Yksin jäätyäni palasin yläkertaan. Istuin Millan vaaleanpunaiselle tuolille ja napautin tietokoneen hereille. Se käynnistyi hitaasti rusahdellen ja pyöritti pitkään ja hartaasti tiimalasin kuvaa. Miksi olin ollut niin pihi, etten ollut ostanut lapsille uusia koneita, vaikka he olivat ruinanneet?

Kuuntelin talon jokaista rasahdusta. Pelkäsin, että alakerran konna pääsisi vapaaksi tai joku muu tulisi tarkistamaan tilannetta. Mitä minä sitten tekisin?

En ollut mikään tietokonenero. Hiki nousi pian otsalleni. Selasin ymmälläni kaikki valikot läpi, mutta mitään Skypeltä vaikuttavaa ei löytynyt. Etsin netistä Skypen sivuston ja klikkasin donwnload-painiketta. Tiedosto alkoi latautua hitaasti, hitaasti, hitaasti. Purin huultani ja kurkistin ikkunasta. Pihalla ei näkynyt ketään.

Googlasin hätäpäissäni poliisin yhteystiedot. Poliisiaseman nettisivulta löytyi sähköinen palautelomake ja aloin kirjoittaa siihen viestiä: ”Apua! Lähettäkää partioita Siilotien makasiineille! Vaarallisia rikollisia, jotka ovat mahdollisesti ottaneet 12- ja 10-vuotiaat Millan ja Miken vangeiksi.”

Sitten naputin auki kaikki nettikeskustelufoorumit ja chattihuoneet, joista koskaan muistin kuulleeni. Niissä valvottiin aina, riideltiin pitkin iltaa maahanmuuttajista ja naisten oikeuksista ja hiilihydraateista. Lähetin avunpyyntöjä sinne tänne, rukoilin viestini lukijoita soittamaan poliisille ja selitin, ettei minulla ollut puhelinta.

Vihdoin Skype oli latautunut koneelle. Yritin soittaa ja kirosin ääneen, kun tajusin tarvitsevani luottokorttia saadakseni yhteyden tavalliseen puhelimeen. Juoksin hakemaan korttia eteisestä takin taskusta. Ohitin keittiössä kököttävän kuukasvon. Mulkaisin häntä vihaisesti.

Naputin kädet täristen luottokorttini tiedot ja klikkasin soittopainiketta. Lopultakin linjoilla! Kuului tuuttausta ja sitten puhelu yhdistyi.

– Hälytyskeskus, vastasi kyllästyneeltä kuulostava nuoren miehen ääni.

– Vihdoinkin!

Selitin asiani yhtenä ryöppynä. Langan päästä kuului tuhahdus.

– Sä olet ainakin kymmenes ihminen, joka soittaa tästä asiasta! Tämä nettipila on tosi urpo, enkä tajua kuinka niin moni on voinut langeta siihen.

– Mikä ihmeen nettipila?

– Sen mä vaan sanon, että se sekopää, joka on lähettänyt niitä kummallisia viestejä ympäri nettiä joutuu vielä edesvastuuseen.

– Ei tämä ole mikään pila! huusin. – Minä ne viestit laitoin! Ne tappajat ovat minun kotini nurkissa. Auttakaa meitä!

Puhelin kilahti kiinni. Iskin nyrkkini pöytään niin, että Millan tussikynät helisivät purkissaan. Sitten vedin henkeä. Oli pakko rauhoittua. Seuraavaksi yrittäisin lasten puhelimiin. Onneksi sentään muistin numerot ulkoa.

Miken puhelin hälytti pitkään. Sitten siihen vastattiin. Tietokoneen kaiuttimesta purkautui ilmoille hyytävän kylmä ääni.

– Sariko se sieltä soittaa? liskomies sanoi. – Tulkaa ulos ja antautukaa, tai leikkaan lapsilta kurkut auki.

Kuului kohinaa, ja sitten Miken ääni. – Äiti?

– Kulta, älä pelkää, minä kuiskasin. 

Jälleen liskomiehen ääni. – Ulos sieltä talosta ja heti.

Liskomies miehineen seisoi routaisella pihalla, mutta lapsia ei näkynyt.

– Missä se äijä on? Ja se mummeli? liskomies kysyi. Hän oli nahkaisissa tamineissaan ja huikaisevassa pituudessaan kummallinen, pelottava näky. Hänen vieressään seisoi Janne, joka näytti vieraalta ja kovalta ilman virnistystään. Muistin Jannen suudelmat ja hellät sanat. Veri tuntui muuttuvan suonissani jäävedeksi. Kuinka hän oli saattanut pettää minut näin? Millainen hirviö hän oikein oli?

Sivummalla seisoskeli nuhruinen hiphoppari, kolmas jengiläisistä. Hän näytti olevan täysin hukassa rikollisten joukossa.

– Ne lähti pakoon, minä sanoin.

Liskomies kaiveli taskuaan. Pelkäsin, että esille tulisi taas veitsi, mutta sen sijaan hän onki taskustaan sytyttimen ja alkoi napsutella sitä. Liekki syttyi ja sammui pimeydessä, valaisi hänen pitkät, kalvaat sormensa ja hyytävät kasvonsa. Muistin liskomiehen uhkauksen. Hän aikoi polttaa makasiinit ja perheeni sen mukana.

– Me ollaan jo kaukana siinä vaiheessa, kun ne saa kytät paikalle, Janne sanoi. – Mitä jos vain haettaisiin se Jukaraisen aarre nopeasti ja lähdettäisiin? Olen varma, että nyt se löytyy!

– Ehkä sinä olet oikeassa kerrankin elämässäsi. Olemme kupeksineet täällä jo muutenkin liian kauan. Tämä keikka ei suju ollenkaan niin sujuvasti kuin piti.

– Päästäkää lapset menemään, minä sanoin.

Liskomies ei vastannut vaan napsutteli sytkäriä mietteissään. Sitten hän kääntyi hiphopparia ja Jannea kohden.

– Kuulkaas jätkät. Minä olen aivan suunnattoman pettynyt teihin. Te olette oikeita tunareita. Ette saa edes aseettomia naisia ja lapsia pysymään aloillaan. Ei tässä nyt taaskaan auta muu kuin hoitaa hommat itse. Ne lapset minä hoidan, kun kätkö on löytynyt, mutta tästä ämmästä hankkiudutaan eroon nyt heti.

Liskomies tunki sytkärin takaisin taskuunsa ja veti esille aseen. Kuului naksahdus. Jannen suusta pääsi älähdys.

– Niin niin, liskomies huokaisi. – Kaikki likaiset työt jätetään aina minulle.

Hän kohotti aseen ja osoitti sillä minua. Vedin henkeä ja puristin silmäni kiinni. Tähän tämä loppuisi.

– Hei odota, Janne sanoi.

Samassa pimeydestä kuului moottorin murahdus. Jokin lähestyi nopeasti. Liskomiehen käsi herpaantui. Valot välähtivät. Ase laukesi. Joukon keskelle syöksähti moottoripyörä. Ajaja jarrutti äkisti, ryöpsäytti soraa miesten kasvoille, hyppäsi pyörän selästä ja tuuppasi pyörän liskomiestä ja Jannea kohti.

Liskomies loikkasi ketterästi sivuun, kaatui ja kierähti ympäri, nousi jälleen jaloilleen ja juoksi pimeyteen. Janne katosi hänen peräänsä. Hiphoppari parkui. Hän oli jäänyt raskaan pyörän alle.

Koikkis! Ihana, rohkea Koikkis oli tullut viime hetkellä!

Koikkis osoitti aseellaan maassa mönkivää kloppia ja heitti minulle toisella kädellään pussukan. Nippusiteitä; niille tuli taas käyttöä.

– Äkkiä! Meidän pitää etsiä lapset, Koikkis hoputti. – Näin että liskomies vei heitä makasiinien vanhasta ovesta sisään!

Teimme konnasta vaarattoman paketin niin nopeasti kuin pystyimme ja jätimme hänet pihalle. Sitten lähdimme juosten kohti kauppaa.

Makasiinien käyttämättömissä huoneissa ja halleissa ei ollut sähköä, joten nappasin taskulampun käteeni myyntitiskiltä. Laskeuduimme portaita pitkin syvemmälle makasiinien uumeniin. Pimeys ympäröi meidät. Ilma tuoksui vanhalta puulta.

Ahtauduimme mutkikkaiden käytävien kautta ja kynnysten yli. Potkimme jumiutuneita ovia auki epätoivon vimmalla. Hätä lasten puolesta jyskytti takaraivossa, mutta olin silti tyyni. Tappavan tyyni. Aioin selvitä tästä. Liskomies ja Janne eivät voittaisi.

Reitin esteeksi tuli laudoitus. Muistin Matin nakuttaneen sen siihen.

– Pakko kiertää, sanoin ja ohjasin meidät sivuovesta ulos.

Olimme jälleen pihalla, nyt takapihan puolella. Viljasiilo kohosi edessämme uhkaavana kohti taivasta.

Yhtäkkiä näin siilon oven edessä miehen hahmon. Se oli Matti, aavistus kuolleesta miehestäni. Näytti siltä kuin hän olisi kehottanut minua menemään siiloon. Nappasin seinässä olevasta kolosta vara-avaimen ja väänsin oven auki.

– Minä katson täältä, sanoin.

– Koikkis, mene sinä takaisin makasiineihin.

Koikkis ei pannut vastaan, nyökkäsi vain.

Siilon sisäpuolella oli oma outo maailmansa. Se oli kammottava, pyöreä ja ontto rakennus, aivan kuin sinetöity jättiläiskaivo. Siiloon oli mahtunut aikoinaan sellainen määrä viljaa, että sillä olisi ruokkinut kaupungin vaikka seitsemän pulavuoden ajan. Mutta nyt se oli autio ja hyödytön. Siellä oli vain hämähäkinseittejä ja kivipölyltä haisevaa pimeyttä.

Akustiikkakin oli erikoinen: ylhäällä oleva kuuli alhaalta äänet selkeästi sekä päinvastoin. Kuiskaus kantautui niin kuin se olisi sanottu vieressä.

Otin varovaisen askeleen, ja sitten kuulin Jannen ja liskomiehen äänet aivan kuin he olisivat korvani juuressa. He olivat kiivenneet korkealle tikkaita pitkin. Heidän hahmonsa erottuivat mustina, hitaasti liikehtivinä möykkyinä. Jommankumman kaulalla roikkui taskulamppu. Valokeila keikkui seinällä kuin koho aallokossa.

– Jos sinä idiootti et ala löytää sitä hakaa, niin ammun sinut siihen paikkaan, liskomies uhkasi.

– Tässä taitaa olla jotakin... Janne vastasi. Hänen äänensä värisi, hänkin pelkäsi.

Kahahdus. Kolahdus.

– No?

– Mä yletän just ja just. Täällä roikkuu joku säkki.

– Anna tänne.

– Se on aika painava.

– Anna nyt tänne!

Kahahdus. Ähkäisy. Kolahdus.

– Siinä on! Janne huusi.

Ehdin tajuta, että joku putosi. Viereeni mätkähti jotakin. Ylhäältä kuului kiihtynyttä hengitystä.

En uskaltanut avata silmiäni enkä sanoa sanaakaan.
Niiskaisu. Hengitystä. Se kuulosti tutulta.

– Janne? minä kuiskasin.

Napsautin taskulampun päälle ja valaisin lattiaa. Liskomiehen murskautunut ruumis makasi aivan edessäni. Hänen vierellään oli musta putkilonmuotoinen kassi, jossa oli kiristysnaru. Kassi oli auennut ja sieltä oli kierinyt esiin epämääräistä tavaraa: olin näkevinäni käsiaseita, omituisia pussukoita ja jotakin kimaltelevaa.

Samassa ovelta kuului ääniä. Milla juoksi suoraan syliini nyyhkien. 

– Kulta, älä katso, minä sanoin ja nappasin häntä kädestä ennen kuin hän huomasi ruumiin. Astuin suoraan ulos taaksemme vilkaisematta. Ulkona olivat Koikkis ja Mike. Vedin lapset syliini.

– Oletteko kunnossa? 

– Ollaan me kunnossa. Koikkis löysi meidät.

– Se on nyt ohi, minä sanoin.

– Se mies on nyt vaaraton.

Lysähdimme sylikkäin maahan ja nojasimme vasten siilon betonista seinää. Lapset käpertyivät kylkeeni lämpiminä. Katselimme alaviistosta, kuinka Koikkis karjui joltakin konnalta viemäänsä puhelimeen.

– Ei kun ihan oikeasti! Voi pyhä sylvi teidän kanssanne! Maija tänne ja sassiin! Täällä on piha täynnä rosvoja!

Vihdoin poliisit tulivat. Konnat laitettiin rautoihin ja maijaan istumaan. Tapahtumapaikka eristettiin: poliisin erikoisryhmä tutki siilosta löytyneitä aseita, huumeita ja ryöstösaalista. Palokuntakin oli hälytetty varmuuden vuoksi paikalle, mutta onneksi sitä ei tarvittu. En halunnut ajatella, miten olisi käynyt, jos liskomies olisi sytyttänyt makasiinit.

Ruumisauto tuli paikalle hakemaan liskomiestä. Paikallislehden toimittaja pörräsi ympärillä silmäluomet väsymyksestä turvonneina. Oli vain ajan kysymys, kun paikalla olisi muutakin mediaa. Jukaraisen bisneksistä kirjoitettaisiin pitkään.

Valvoin lasteni vieressä, kunnes he nukahtivat. Olin pedannut meille kaikille patjat olohuoneeseen, koska kenenkään ei tehnyt mieli nukkua yksin. Silittelin Millan ja Miken hiuksia vielä senkin jälkeen, kun uni oli vienyt heidät. Ajatukset pyörivät päässäni. Lopulta nousin, vedin takin ja saappaat jalkaani ja livahdin ulos.

Kaupan ikkunasta näkyi valoa. Koikkis oli sisällä puhumassa poliisien kanssa. Hymyilin itsekseni. Minulla oli paljon asiaa Koikkikselle. Mutta ensin piti selvittää vielä yksi asia. Livahdin ikkunoiden ohitse.

Siirsin poliisien tarrat ja nauhat sivuun ja avasin varovasti siilon oven. Napsautin taskulampun päälle. Janne istui seinää vasten kädet polvien ympärillä. Valokeila ympäröi hänet kuin spottivalo näyttelijän.

– Mä olin varma, että sä olisit poliisi. Mä piilottelin ylätasanteella koko ajan, kun täällä häärättiin. Mä olin varma että on vaan ajan kysymys milloin mut löydetään. Ja suoraan sanoen mä jo melkein toivoin, että edes kytät tulisi. Tämä paikka on aivan kauhea.

– Oliko kaikki vain huijausta? Tulitko alun perin liikkeeseen etsimään kätköä?

Janne huokaisi.

– Aluksi mä vain ajattelin, että nappaan jemman ja häivyn.

Mutta en mä löytänyt sitä. Ja sitten mä näin sut. Sari, se oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa pilvisenä päivänä. Mä luulen, että mä rakastan sua. Ja mä pilasin sen kaiken.

– Janne, minä sanoin, enkä tiennyt miten olisin jatkanut.

Katsoin hänen komeaa, nuorta hahmoaan ja katkeraa hymyään, ja tiesin, että hänen herättämänsä myrsky oli jo laantunut, eikä se enää nousisi. Mutta myrsky oli jättänyt pysyvät jäljet. Se oli herättänyt pitkästä unesta.

Meidän välillämme oli tapahtunut jotakin, joka oli ollut täyttä totta, ihmeellistä ja ihanaa. Kuin suudelma sadan vuoden unen jälkeen. Janne oli avannut oven sydämeeni, jonka olin lukinnut Matin kuoltua. Mutta Janne ei ollut se, jonka halusin päästää lähelleni.

Kuului askelia. Koikkis tuli siiloon, seisahtui viereeni ja risti kätensä rinnalle. Hänessä ei näkynyt enää jälkeäkään aiemmasta tarmosta. Nyt hän näytti vain pettyneeltä ja väsyneeltä.

– Mä juttelin poliisien kanssa, hän sanoi. – Mutta mä en kertonut vielä susta, Janne. Sä pelastit Sarin hengen ainakin kerran, ja ehkä lastenkin, ja mä olen sulle siitä ikuisesti velassa. Joten nyt mä aion antaa sulle reilun etumatkan, ennen kuin kerron poliiseille. Ala vetää.

Niine hyvineen Koikkis kääntyi ja lähti ulos. Juoksin perään. Koikkis pysähtyi keskellä pihaa, kääntyi ja katsoi minua väsyneesti.

– Niistä treffeistä. Ei sun tietenkään tarvitse tulla. Mä tajusin sen viimeistään nyt, kun mä näin, että sä menit kaiken tämän jälkeen Jannen luo. Se treffipyyntö oli vain sellaista puhetta. Unohda se. Kaikenlaista tulee höpötettyä, kun on varma, että elää viimeisiä hetkiään.

– Totta kai mä tulen treffeille, sanoin melkein kimpaantuneena.

– Älä nyt enää peru! Onhan niitä jo odotettu vuosikausia!

– Onko? Koikkis sanoi.

Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja suutelin häntä.

– On odotettu, sekin ääliö.

– Sari, anteeksi, että mä olen ääliö. Se johtuu siitä, että mä rakastan sua. Olen rakastanut jo vaikka kuinka kauan.

Hän tarttui minuun ja suuteli minua ahnaasti. Onnellinen, suloinen kiihtymys kasvoi sisälläni, aivan kuin suonissani olisi alkanut virrata auringonvaloa. 

– Minäkin rakastan.

– Ketä?

– Sinua. Vain sinua, rakas.

Tapahtumien laita valkeni minulle vähitellen talven kuluessa. Paroni Jukarainen oli sotkeutunut likaisiin puuhiin, vielä pahempiin kuin kukaan oli osannut aavistaakaan. Hän oli hankkinut omaisuutensa tehtailemalla kultasepänliikkeiden ryöstöjä ja pyörittämällä monenkirjavaa huumebisnestä ja ihmiskauppaa.

Jukarainen oli pelännyt sekä virkavaltaa että muita konnia ja piilottanut rötöstelynsä hedelmiä siiloon. Se oli hyvä paikka: autio ja tulenkestävä, eikä Jukaraiseen yhdistettävissä, jos käry kävisi. Vihdoin oivalsin, miksi Jukarainen oli puolustanut oikeuttani asua makasiinissa ja hallinnoida sen kylkiäisenä töröttävää betonikolossia. Makasiineilla käyneet museoviraston miehet olivat olleet diilereitä. Siiloon oli myös helppo luikahtaa yön pimeydessä.

En saanut selville, mikä Matin rooli oli ollut kuviossa. Hänen osallisuutensa kätköön vaivasi minua. Hän oli aina ollut niin tasainen ja luotettava. Mutta oliko Matti piilottanut Jukaraisen puolesta jotakin? Tai oliko hän suostunut siihen, että Jukarainen oli tuonut siiloon jotakin kätköön ja myöhemmin käyttänyt paikkaa tukikohtanaan?

Juttelin asiasta Marian kanssa eräänä joulukuisena aamuna, kun kolasimme lunta kaupan edustalta. Yöllä oli ollut kunnon myräkkä.

– Maria, tekikö Matti jotain väärää?

Maria ravisti kolan tyhjäksi.

– Olen miettinyt sitä paljon, enkä osaa sanoa varmasti. Ehkä Jukarainen kiristi häntä.

– Entä se, että Matti oli Paronille henkensä velkaa?

– Niin. Matti oli silloin kymmenen. Hän vajosi uimalassa pinnan alle ja ellei Paroni olisi huomannut ja pelastanut Mattia, hän olisi hukkunut. Paroni antoi ensiapua puoli tuntia, kunnes ambulanssi tuli. Ja yhden asian minä voin sanoa. Jos Jukarainen olisi vaatinut minulta siitä jotakin vastapalkkioksi, olisin antanut mitä vain. Mitä vain poikani hengestä. Vaikka nyt on paljastunut kauheita asioita, minä en voi ajatella Jukaraisesta pelkästään pahaa.

Olimme hetken hiljaa. Matin kuolema oli haava, joka ei koskaan parantuisi kokonaan. Minulla oli nyt Koikkis, mutta mitä Marialla oli? Saattoiko oman lapsen kuolemasta koskaan toipua?

Maria ryhdisti selkäänsä, tarttui uudestaan lumikolaan ja sanoi painokkaasti:

– Siitä olen varma, ettei Matti ikinä osallistunut mihinkään rikolliseen. Jos hän kerran auttoi Jukaraista, hän teki sen, koska se oli oikein. Oli pohjimmainen syy mikä tahansa, hän halusi hyvää.

Selvittelin asiaa itsekseni. Kävin illalla läpi vanhoja kuitteja ja tilikirjoja, ja lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että Matti oli todennäköisesti alkanut kätkeä Jukaraisen säkkejä pian sen jälkeen, kun oli sairastunut. Hän oli ehkä pelännyt, että perhettämme uhkaisi hänen kuoltuaan köyhyys ja häätö makasiineista. Paroni oli varmaankin luvannut Matille, että erikoislaatuinen kotimme suojeltaisiin valtuuston päätöksellä ja minä ja lapset saisimme jäädä asumaan sinne ikuisesti.

Matin sairastumisen aikoihin rautakauppa oli menestynyt heikosti, ja mieheni huolella oli ollut ehkä perustelunsa, mutta sittemmin bisnes oli saanut tulta alleen. Nyt minulla oli monta alaista, ja yritys oli kasvanut mökkitalonmiespalveluiden tarjoajaksi. Toivoin, että Matti voisi nähdä meidät nyt. Hän olisi ollut taatusti ylpeä minusta ja lapsista.

Matin ja Jukaraisen sopimus jäisi varmasti loppuelämäkseni arvoitukseksi. Kuolleet olivat vieneet salaisuudet mukanaan.

Joulunalusviikolla piti kiirettä töissä. Moni kaupunkilainen tuli joululomalla huviloilleen ja lämmitimme mökkejä heitä varten etukäteen, loimme lunta ja asettelimme pihoille joululyhtyjä. Marian mukana kulki joukko palkkaamiamme lukiolaisia kolaamassa lunta. Minä ja Rontti pidimme huolta kaupasta. Rontti nuuski ja heilutti häntäänsä, ja paljasteli joskus kulmahampaitaan, jos asiakas vaikutti sen mielestä epäilyttävältä. Siitä oli tullut skarpimpi koira seikkailujemme jälkeen. Pitkistä miehistä buutseissa se ei pitänyt ollenkaan.

Koikkis tuli ovesta ja tömisteli saappaistaan lunta muovimatolle. Hihkaisin tervehdyksen. Minulla oli ollut häntä vähän ikävä. Edellisestä tapaamisestamme oli yli vuorokausi, ja se alkoi olla tätä nykyä pitkä aika. Koikkis vietti enemmän öitä meillä kuin omassa kodissaan. Meistä oli hyvää vauhtia tulossa todellinen uusperhe. Lapset ottivat jopa joskus Koikkiksen kanssa yhteen siivouksesta ja läksyistä.

Nyt Koikkis oli halunnut käydä kotonaan kastelemassa kukkia ja tutkimassa postia. Hän sanoi, että odotti tärkeää kirjettä.
Tärkeä kirje oli ilmeisesti mukana. Koikkis heilutti sitä minulle kuin voitonlippua. 

– Sari! Mulla on uutisia!

– Niin mullakin, minä sanoin.

Kaadoimme termoksesta kahvit ja menimme ulos juttelemaan.

– Katso, Koikkis sanoi, veti kirjeen esille ja ojensi sen minulle. Se oli virallisen näköinen kirje, ja vesileimassa oli leijonapäinen veitsi. Poliisilta siis. Ajattelin ensin, että se liittyi syksyn seikkailujen jälkiselvittelyihin. Ehkäpä Janne oli jäänyt vihdoin kiinni ja minun pitäisi mennä kuulusteluun. Mutta kun luin kirjeen, sain tietää, että sehän oli jotakin aivan muuta: ilmoitus siitä, että Koikkis oli hyväksytty poliisikouluun.

– Mä ajattelin, että kun tässä kaupungissa saa jo muutenkin tehdä kaikki poliisin työt, niin voisinhan minä saman tien nostaa poliisin palkkaakin, Koikkis mutisi. Hänen äänensä oli vaatimaton, mutta ilmeensä täynnä riemua. Kun kohtasin hänen katseensa, hymy pääsi valloilleen.

– Mahtavaa! Mä tiesin, että sä olet salaa halunnut poliisiksi. Vihdoinkin sä rohkaistuit. Mä olin varma, että ne ottaa sut heti, kun sä vain haet!

Nauroimme ja juttelimme Koikkiksen tulevaisuudesta innokkaasti. Jossakin taustalla tunsin huolen piston. Koikkis oli ihana mies, mutta hänen kanssaan sai tottua jatkuvaan pieneen huoleen. Vartijan työ ei ollut aina turvallista, mutta tuskinpa poliisinkaan.

– No, nyt kun mulla on nainen ja lapset kontollani, täytyy ruveta ajattelemaan tulevaisuutta ja hankkia kunnon työ. Kun ei minusta näyttelijääkään taida tulla.

Hymyilin Koikkikselle ja muistelin hänen näyttämödebyyttiään.

– Sä voit esittää mulle ihan milloin vain sitä sun menestysroolia meidän makkarissa, minä sanoin.

– Mutta mikä uutinen sulla oli, Koikkis kysyi. – Et kai sä vaan ole raskaana?

– En, minä sanoin. – Sehän tästä nyt puuttuisi.

Huomasin Koikkiksen kasvoilla mietteliään ilmeen. Ajauduin hetkeksi ajattelemaan vauvoja. Olisikohan iltatähti järjetön ajatus? Pieni poika tai tyttö, jota voisimme yhdessä hoivata ja kasvattaa. Vanhoja vauvanvaatteita oli vielä jäljellä yhdessä laatikossa...

– Ei kun sitä, että minä löysin lupaavan juhlapaikan. Se on huvila, jonne voi kutsua vaikka kuinka paljon porukkaa, ja yöpymäänkin mahtuu. Vihkimisen voi hoitaa järven jäällä ja koko tienoon voi koristella jäälyhdyillä ja ulkotulilla.

– Sehän täytyy nähdä. Mennään vaikka heti, Koikkis innostui.

Pyysin rautakaupan poikia tuuraamaan minua hetken tiskillä. Nousimme autoon ja lähdimme pihasta kohti mökkialuetta. Silmäni osuivat sivupeiliin, ja näin kaupan edustalla häilähtävän miehen hahmon. Mies heilutti kättään, ja näytti siltä kuin hän toivottaisi minulle onnea. Hyvästi Matti, sanoin mielessäni. Rakastan sinua aina. Sitten katsoin Koikkiksen profiilia. Ja sinuakin minä rakastan, minä ajattelin.

Talvi oli kääntynyt kevättä kohden, mutta aamuisin oli vielä hämärää. Ulkona leijui pehmeitä hiutaleita. Koko maisema oli tuudittautunut rauhoittavaan sineen. Laskeuduin portaita alas silkkisessä yöasussa. Pysähdyin portaiden puoleenväliin. Lapset nukkuivat vielä. Mariakin oli vierashuoneessa, ehkä jo hereillä, mutta hän ei ollut vielä kömpinyt esille.

Keittiöstä kuului vedenkeittimen kohinaa ja kaapin aukomisen ääntä. Hivuttauduin ovelle ja ihailin eteeni avautuvaa näkyä. Tuliterä aviomieheni touhusi keittiössä. Koikkiksen lihaksikas yläruumis oli paljaana. Katselin leveitä hartioita ja niskan hauskaa luomea. Koikkiksen jaloissa oli bokserit, hänen reisiensä iho oli kananlihalla. Makasiineissa oli vilpoisaa.
Hän vilkaisi olkansa yli ja huomasi minut.

– Ai sinä jo heräsit, hän sanoi. – Mitä sinä oikein tirkistelet?

– No arvaa!

– Ei saa tuolla tavalla hiipiä.

– Tulisit takaisin viereen, minä manguin.

– Ajattelin keittää sinulle aamukaakaon.

– Kauniisti ajateltu. Mutta voisin ennen sitä ottaa ehkä vähän jotain muuta…

Koikkis naurahti ja tuli viereeni.

– Ja mitähän kauniille rouvalle saisi olla, Koikkis kysyi ja pehmitti minua suudelmin. Hän nosti minut syliinsä ja lähti kuljettamaan makuuhuoneeseen.

– Älä, et sinä jaksa, kiljaisin.

– Kyllä jaksan, Koikkis tokaisi ja sai kuin saikin vietyä minut yläkertaan, makuuhuoneen kynnyksen yli ja parivuoteeseen, joka oli edellisyön jäljiltä täydellisen hävityksen vallassa.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Tess

Syyshäihin kuokkimaan suuntaava Pauliina kääntää juhlavaihteen silmään – lue jatkiksen toinen osa!

Hurraa! Luulen, että olen onnellisin nainen maan päällä, kun aviomieheni on palannut elämäänsä, kun hän jätti minut 2 vuotta ja 7 kuukautta, ja opetin, että hän oli poissa koko ajan, kunnes tohtori Okpa tuli avuksi. Olen onnellinen tänään, koska tohtori Okpa, joka voin sanoa, että hän on enemmän tai vähemmän jumala minulle, koska en koskaan opettanut voisin saada mieheni takaisin, mutta tohtori Okpa teki hienoa työtä, jota en koskaan opettanut 24 tunnin välein. Haluan käyttää tätä...
Lue kommentti