Osa 5/5: Tajusimme samalla hetkellä, että talon joka ikinen puhelin oli tuhottu. Liskomies oli heittänyt kännykkäni takkaan jo kauan sitten mökillä. Koikkiksen ja Marian puhelimetkin oli hajotettu.

Tyttäreni huoneessa ei ollut ketään. Sänky, työpöytä ja anime-pehmoeläinten armeijat häämöttivät hämärässä tummina hahmoina. Tietokoneen ruudulla pyöri näytönsäästäjän kuvagalleria.

– Milla! Mike! Missä te olette? huusin.

– Vaara on ohi! Maria säesti.

– Tulkaa esille!

Ryntäsimme kohti Miken huonetta. Ovella kasvoillemme iski kylmä tuulahdus. Marraskuinen puhuri lonksutti avonaista ikkunaa.

– He ovat tietysti kiivenneet ikkunasta ulos, Maria sanoi. – Älä huoli, Sari, he ovat fiksuja lapsia!

Kurkotin ikkunasta ja katsoin alas. Pudotusta oli pari metriä. Ei siinä nilkka välttämättä nyrjähtäisi.

– He ovat varmasti teollisuusalueella tai metsässä piilossa, Maria sanoi korostetun huolettomasti. En tiennyt yrittikö hän tyynnyttää minua vai itseään.

– Kun he kuulivat, että taloon tunkeuduttiin, he lähtivät lipettiin hiljaa kuin hiiret!

Katsoin anoppiani ja toivoin, että voisin uskoa hänen sanojaan. Pelkäsin, että liskomies oli napannut lapset pihalta. Rikolliset vaanivat ulkona pimeydessä ja havittelivat siiloon piilotettua kätköä, eivätkä epäröineet vuodattaa verta saadakseen haluamansa.

Olin joskus lukenut, että mahahaava voi puhjeta alle vuorokaudessa, jos stressi on tarpeeksi ankara. Se oli helppo uskoa. Järkytys korvensi vatsaani ja kuivatti suutani. Käteni tärisivät. Kaikki oli alkanut harmittoman tuntuisesti. Olin luullut, että pahin murheeni oli hieman vääränsorttiseen mieheen haksahtaminen. Janne oli vietellyt minut vastustamattomalla hymyllään ja sinisillä silmillään, mutta hänen vanavedessään oli seurannut joukko rikollisia. Edesmennyt mieheni Matti oli tietämättäni piilottanut vuosia sitten jotakin tärkeää tyhjään viljasiiloon tonttimme laidalle.

Suljin ikkunan mekaanisin liikkein. Ajattelin veistä, jota liskomies oli pitänyt kaulallani. Olin tyhmä, kun olin kuvitellut, että hän jättäisi minut noin vain rauhaan.

Maria oli lysähtänyt sängylle ja hengitti puuskittain.
Koikkis marssi huoneeseen, napsautti valot päälle ja veti minut muitta mutkitta halaukseen.

Katsoin hänen tuttuja, komeita kasvojaan, ja pelko tuntui hetken siedettävämmältä. Koikkis näytti vakavalta, mutta ei hiukkaakaan lannistuneelta. Ehkä roistot eivät saaneet häntä samanlaisen lamaannuttavan kauhun valtaan kuin minua? Koikkis oli kai tottunut vaarallisiin tehtäviin. Kai pelkoonkin siedättyi ajan kanssa.

– Se alakerran ryökäle on nyt vaaraton. Tungin sille suuhun tiskirätin, ettei se pääse huutamaan kavereita apuun, Koikkis sanoi selvästi itseensä tyytyväisenä.

– Mike ja Milla ovat kadonneet, minä kuiskasin.

Hymy katosi Koikkisen naamalta kuin napista painamalla.

– Nyt soitetaan poliisille. Ja sen perään Millalle ja Mikelle ja sanotaan, että pysyvät kaukana makasiineista kunnes tilanne on selvä.

Koikkis katsoi minua silmiin ja kosketti kasvojani hellästi.

– Älä hermoile, Sari. Ennen kuin huomaatkaan, tämä painajainen on ohi, ja me menemme hienoon ravintolaan ja syömme kalleinta mitä listalta löytyy. Ja vaikka kaksi jälkiruokaa.
Hymynpoikanen käväisi kasvoillani.

– Tehdään niin. Kenellä on puhelin?

Tajusimme samalla hetkellä, että talon joka ikinen puhelin oli tuhottu. Liskomies oli heittänyt kännykkäni takkaan jo kauan sitten mökillä. Koikkiksen ja Marian puhelimetkin oli hajotettu. 

– Mistä me nyt puhelimeksi muutumme, Maria sanoi käsiään väännellen.

– Sillä pilottitakkisella pullerolla on taatusti luuri, Koikkis sanoi, ja lähti marssimaan päättäväisesti alakertaan.

Nujerrettu roisto istui keittiössä tuoliin köytettynä. Koikkis oli ottanut Jannesta esimerkkiä ja käyttänyt nippusiteitä ja viimeistellyt paketin parilla kylpytakin vyöllä. Kuukasvoinen konna hikoili ja katseli meitä kiukkuisesti. Hänen suussaan oli sinivalkoinen tiskirätti suukapulan virkaa toimittamassa.

Koikkis kävi läpi miehen taskut ja löysi kännykän. Se oli tuliterä älypuhelin. Koikkis tarttui rättiin ja veti sen ulos konnan suusta. Mies syljeskeli ja työnsi kieltään ulos.

– Mikä koodi on? Koikkis kysyi.

– Vedä käteen, Kuukasvo vastasi. – En kerro.

– Ala puhua, tai muuten... Koikkis sanoi. 

Konna mulkoili takaisin tyynesti. – Asia on nyt niin, että mä en kerro sitä koodia vaikka sä kiskoisit multa suolet mahasta. Jos mä kerron sen numeron, kytät on täällä hetkessä. Mutta jos mä nyt vaan istuskelen kaikessa rauhassa tässä vähän aikaa, kaverit tulee ja päästää mut vapaaksi, ja mä pääsen osingolle Jukaraisen aarteesta. Joten vedä niin paljon turpaan kuin jaksat, taikka pistä tuo muori hakkaamaan mua taas paistinpannulla, mutta koodia et saa.

Tuijotimme miestä hölmistyneinä. Hän oli typerän näköinen siinä hikoillessaan, mutta hänellä oli selvästi lyömätön tilannetaju.

– Nimittäin ette te mua tappamaan rupea, kuukasvo sanoi täynnä vakaumusta. – Kunnon ihmiset.

Katsoin lukittua puhelinta. Huone tuoksui läpitunkevasti kukilta. Viimeinen kupla kuohuviinilasissa nousi pintaan. Oli aivan hiljaista. Olisikohan Koikkiksessa yhtään Jack Baueria?

– Hetkonen, minä tajusin yhtäkkiä. – Eihän hätäpuheluun tarvitse mitään liittymää. Sen kun vain painetaan tästä!

Kuunaaman naama venähti. Nappasin puhelimen Koikkiksen kädestä ja aloin näppäillä. Puhelin piippasi. Näyttö meni tyhjäksi. Kuunaama hymyili leveästi.

– Voi ei, Maria parkaisi.

Käteni valahti ja painoin pääni. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Maria kosketti minua lohduttaen käsivarteen.

– Kuule, Sari. Minä kun olen jo vanha ihminen, etten oikein tiedä intervebistä, mutta eikö tietokoneissa ole ilmaiset näköpuhelimet?

– On, Koikkis sanoi ja tunki rätin takaisin roiston suuhun.

– Onhan teillä Skype?

– En ole varma. Ehkä lasten koneilla on.

– Hyvä, sitä kautta saadaan ehkä soitettua. Nyt jonkun kannattaa lähteä autolla hakemaan apua. Maria, ota minun autoni ja pysäytä joku vastaantulija tai aja suoraan poliisiasemalle, jos ketään ei näy. Rontti turvaksi takapenkille. Sari, kokeile sinä Skypeä. Mä lähden etsimään lapsia.

Katsoin Koikkista kiitollisena. Hänen päättäväisyytensä antoi minulle voimia. Koikkis otti pöydältä kuukasvon aseen ja työnsi sen vyöhönsä.

– Ole varovainen, minä sanoin. 

Yksin jäätyäni palasin yläkertaan. Istuin Millan vaaleanpunaiselle tuolille ja napautin tietokoneen hereille. Se käynnistyi hitaasti rusahdellen ja pyöritti pitkään ja hartaasti tiimalasin kuvaa. Miksi olin ollut niin pihi, etten ollut ostanut lapsille uusia koneita, vaikka he olivat ruinanneet?

Kuuntelin talon jokaista rasahdusta. Pelkäsin, että alakerran konna pääsisi vapaaksi tai joku muu tulisi tarkistamaan tilannetta. Mitä minä sitten tekisin?

En ollut mikään tietokonenero. Hiki nousi pian otsalleni. Selasin ymmälläni kaikki valikot läpi, mutta mitään Skypeltä vaikuttavaa ei löytynyt. Etsin netistä Skypen sivuston ja klikkasin donwnload-painiketta. Tiedosto alkoi latautua hitaasti, hitaasti, hitaasti. Purin huultani ja kurkistin ikkunasta. Pihalla ei näkynyt ketään.

Googlasin hätäpäissäni poliisin yhteystiedot. Poliisiaseman nettisivulta löytyi sähköinen palautelomake ja aloin kirjoittaa siihen viestiä: ”Apua! Lähettäkää partioita Siilotien makasiineille! Vaarallisia rikollisia, jotka ovat mahdollisesti ottaneet 12- ja 10-vuotiaat Millan ja Miken vangeiksi.”

Sitten naputin auki kaikki nettikeskustelufoorumit ja chattihuoneet, joista koskaan muistin kuulleeni. Niissä valvottiin aina, riideltiin pitkin iltaa maahanmuuttajista ja naisten oikeuksista ja hiilihydraateista. Lähetin avunpyyntöjä sinne tänne, rukoilin viestini lukijoita soittamaan poliisille ja selitin, ettei minulla ollut puhelinta.

Vihdoin Skype oli latautunut koneelle. Yritin soittaa ja kirosin ääneen, kun tajusin tarvitsevani luottokorttia saadakseni yhteyden tavalliseen puhelimeen. Juoksin hakemaan korttia eteisestä takin taskusta. Ohitin keittiössä kököttävän kuukasvon. Mulkaisin häntä vihaisesti.

Naputin kädet täristen luottokorttini tiedot ja klikkasin soittopainiketta. Lopultakin linjoilla! Kuului tuuttausta ja sitten puhelu yhdistyi.

– Hälytyskeskus, vastasi kyllästyneeltä kuulostava nuoren miehen ääni.

– Vihdoinkin!

Selitin asiani yhtenä ryöppynä. Langan päästä kuului tuhahdus.

– Sä olet ainakin kymmenes ihminen, joka soittaa tästä asiasta! Tämä nettipila on tosi urpo, enkä tajua kuinka niin moni on voinut langeta siihen.

– Mikä ihmeen nettipila?

– Sen mä vaan sanon, että se sekopää, joka on lähettänyt niitä kummallisia viestejä ympäri nettiä joutuu vielä edesvastuuseen.

– Ei tämä ole mikään pila! huusin. – Minä ne viestit laitoin! Ne tappajat ovat minun kotini nurkissa. Auttakaa meitä!

Puhelin kilahti kiinni. Iskin nyrkkini pöytään niin, että Millan tussikynät helisivät purkissaan. Sitten vedin henkeä. Oli pakko rauhoittua. Seuraavaksi yrittäisin lasten puhelimiin. Onneksi sentään muistin numerot ulkoa.

Miken puhelin hälytti pitkään. Sitten siihen vastattiin. Tietokoneen kaiuttimesta purkautui ilmoille hyytävän kylmä ääni.

– Sariko se sieltä soittaa? liskomies sanoi. – Tulkaa ulos ja antautukaa, tai leikkaan lapsilta kurkut auki.

Kuului kohinaa, ja sitten Miken ääni. – Äiti?

– Kulta, älä pelkää, minä kuiskasin. 

Jälleen liskomiehen ääni. – Ulos sieltä talosta ja heti.

Liskomies miehineen seisoi routaisella pihalla, mutta lapsia ei näkynyt.

– Missä se äijä on? Ja se mummeli? liskomies kysyi. Hän oli nahkaisissa tamineissaan ja huikaisevassa pituudessaan kummallinen, pelottava näky. Hänen vieressään seisoi Janne, joka näytti vieraalta ja kovalta ilman virnistystään. Muistin Jannen suudelmat ja hellät sanat. Veri tuntui muuttuvan suonissani jäävedeksi. Kuinka hän oli saattanut pettää minut näin? Millainen hirviö hän oikein oli?

Sivummalla seisoskeli nuhruinen hiphoppari, kolmas jengiläisistä. Hän näytti olevan täysin hukassa rikollisten joukossa.

– Ne lähti pakoon, minä sanoin.

Liskomies kaiveli taskuaan. Pelkäsin, että esille tulisi taas veitsi, mutta sen sijaan hän onki taskustaan sytyttimen ja alkoi napsutella sitä. Liekki syttyi ja sammui pimeydessä, valaisi hänen pitkät, kalvaat sormensa ja hyytävät kasvonsa. Muistin liskomiehen uhkauksen. Hän aikoi polttaa makasiinit ja perheeni sen mukana.

– Me ollaan jo kaukana siinä vaiheessa, kun ne saa kytät paikalle, Janne sanoi. – Mitä jos vain haettaisiin se Jukaraisen aarre nopeasti ja lähdettäisiin? Olen varma, että nyt se löytyy!

– Ehkä sinä olet oikeassa kerrankin elämässäsi. Olemme kupeksineet täällä jo muutenkin liian kauan. Tämä keikka ei suju ollenkaan niin sujuvasti kuin piti.

– Päästäkää lapset menemään, minä sanoin.

Liskomies ei vastannut vaan napsutteli sytkäriä mietteissään. Sitten hän kääntyi hiphopparia ja Jannea kohden.

– Kuulkaas jätkät. Minä olen aivan suunnattoman pettynyt teihin. Te olette oikeita tunareita. Ette saa edes aseettomia naisia ja lapsia pysymään aloillaan. Ei tässä nyt taaskaan auta muu kuin hoitaa hommat itse. Ne lapset minä hoidan, kun kätkö on löytynyt, mutta tästä ämmästä hankkiudutaan eroon nyt heti.

Liskomies tunki sytkärin takaisin taskuunsa ja veti esille aseen. Kuului naksahdus. Jannen suusta pääsi älähdys.

– Niin niin, liskomies huokaisi. – Kaikki likaiset työt jätetään aina minulle.

Hän kohotti aseen ja osoitti sillä minua. Vedin henkeä ja puristin silmäni kiinni. Tähän tämä loppuisi.

– Hei odota, Janne sanoi.

Samassa pimeydestä kuului moottorin murahdus. Jokin lähestyi nopeasti. Liskomiehen käsi herpaantui. Valot välähtivät. Ase laukesi. Joukon keskelle syöksähti moottoripyörä. Ajaja jarrutti äkisti, ryöpsäytti soraa miesten kasvoille, hyppäsi pyörän selästä ja tuuppasi pyörän liskomiestä ja Jannea kohti.

Liskomies loikkasi ketterästi sivuun, kaatui ja kierähti ympäri, nousi jälleen jaloilleen ja juoksi pimeyteen. Janne katosi hänen peräänsä. Hiphoppari parkui. Hän oli jäänyt raskaan pyörän alle.

Koikkis! Ihana, rohkea Koikkis oli tullut viime hetkellä!

Koikkis osoitti aseellaan maassa mönkivää kloppia ja heitti minulle toisella kädellään pussukan. Nippusiteitä; niille tuli taas käyttöä.

– Äkkiä! Meidän pitää etsiä lapset, Koikkis hoputti. – Näin että liskomies vei heitä makasiinien vanhasta ovesta sisään!

Teimme konnasta vaarattoman paketin niin nopeasti kuin pystyimme ja jätimme hänet pihalle. Sitten lähdimme juosten kohti kauppaa.

Makasiinien käyttämättömissä huoneissa ja halleissa ei ollut sähköä, joten nappasin taskulampun käteeni myyntitiskiltä. Laskeuduimme portaita pitkin syvemmälle makasiinien uumeniin. Pimeys ympäröi meidät. Ilma tuoksui vanhalta puulta.

Ahtauduimme mutkikkaiden käytävien kautta ja kynnysten yli. Potkimme jumiutuneita ovia auki epätoivon vimmalla. Hätä lasten puolesta jyskytti takaraivossa, mutta olin silti tyyni. Tappavan tyyni. Aioin selvitä tästä. Liskomies ja Janne eivät voittaisi.

Reitin esteeksi tuli laudoitus. Muistin Matin nakuttaneen sen siihen.

– Pakko kiertää, sanoin ja ohjasin meidät sivuovesta ulos.

Olimme jälleen pihalla, nyt takapihan puolella. Viljasiilo kohosi edessämme uhkaavana kohti taivasta.

Yhtäkkiä näin siilon oven edessä miehen hahmon. Se oli Matti, aavistus kuolleesta miehestäni. Näytti siltä kuin hän olisi kehottanut minua menemään siiloon. Nappasin seinässä olevasta kolosta vara-avaimen ja väänsin oven auki.

– Minä katson täältä, sanoin.

– Koikkis, mene sinä takaisin makasiineihin.

Koikkis ei pannut vastaan, nyökkäsi vain.

Siilon sisäpuolella oli oma outo maailmansa. Se oli kammottava, pyöreä ja ontto rakennus, aivan kuin sinetöity jättiläiskaivo. Siiloon oli mahtunut aikoinaan sellainen määrä viljaa, että sillä olisi ruokkinut kaupungin vaikka seitsemän pulavuoden ajan. Mutta nyt se oli autio ja hyödytön. Siellä oli vain hämähäkinseittejä ja kivipölyltä haisevaa pimeyttä.

Akustiikkakin oli erikoinen: ylhäällä oleva kuuli alhaalta äänet selkeästi sekä päinvastoin. Kuiskaus kantautui niin kuin se olisi sanottu vieressä.

Otin varovaisen askeleen, ja sitten kuulin Jannen ja liskomiehen äänet aivan kuin he olisivat korvani juuressa. He olivat kiivenneet korkealle tikkaita pitkin. Heidän hahmonsa erottuivat mustina, hitaasti liikehtivinä möykkyinä. Jommankumman kaulalla roikkui taskulamppu. Valokeila keikkui seinällä kuin koho aallokossa.

– Jos sinä idiootti et ala löytää sitä hakaa, niin ammun sinut siihen paikkaan, liskomies uhkasi.

– Tässä taitaa olla jotakin... Janne vastasi. Hänen äänensä värisi, hänkin pelkäsi.

Kahahdus. Kolahdus.

– No?

– Mä yletän just ja just. Täällä roikkuu joku säkki.

– Anna tänne.

– Se on aika painava.

– Anna nyt tänne!

Kahahdus. Ähkäisy. Kolahdus.

– Siinä on! Janne huusi.

Ehdin tajuta, että joku putosi. Viereeni mätkähti jotakin. Ylhäältä kuului kiihtynyttä hengitystä.

En uskaltanut avata silmiäni enkä sanoa sanaakaan.
Niiskaisu. Hengitystä. Se kuulosti tutulta.

– Janne? minä kuiskasin.

Napsautin taskulampun päälle ja valaisin lattiaa. Liskomiehen murskautunut ruumis makasi aivan edessäni. Hänen vierellään oli musta putkilonmuotoinen kassi, jossa oli kiristysnaru. Kassi oli auennut ja sieltä oli kierinyt esiin epämääräistä tavaraa: olin näkevinäni käsiaseita, omituisia pussukoita ja jotakin kimaltelevaa.

Samassa ovelta kuului ääniä. Milla juoksi suoraan syliini nyyhkien. 

– Kulta, älä katso, minä sanoin ja nappasin häntä kädestä ennen kuin hän huomasi ruumiin. Astuin suoraan ulos taaksemme vilkaisematta. Ulkona olivat Koikkis ja Mike. Vedin lapset syliini.

– Oletteko kunnossa? 

– Ollaan me kunnossa. Koikkis löysi meidät.

– Se on nyt ohi, minä sanoin.

– Se mies on nyt vaaraton.

Lysähdimme sylikkäin maahan ja nojasimme vasten siilon betonista seinää. Lapset käpertyivät kylkeeni lämpiminä. Katselimme alaviistosta, kuinka Koikkis karjui joltakin konnalta viemäänsä puhelimeen.

– Ei kun ihan oikeasti! Voi pyhä sylvi teidän kanssanne! Maija tänne ja sassiin! Täällä on piha täynnä rosvoja!

Vihdoin poliisit tulivat. Konnat laitettiin rautoihin ja maijaan istumaan. Tapahtumapaikka eristettiin: poliisin erikoisryhmä tutki siilosta löytyneitä aseita, huumeita ja ryöstösaalista. Palokuntakin oli hälytetty varmuuden vuoksi paikalle, mutta onneksi sitä ei tarvittu. En halunnut ajatella, miten olisi käynyt, jos liskomies olisi sytyttänyt makasiinit.

Ruumisauto tuli paikalle hakemaan liskomiestä. Paikallislehden toimittaja pörräsi ympärillä silmäluomet väsymyksestä turvonneina. Oli vain ajan kysymys, kun paikalla olisi muutakin mediaa. Jukaraisen bisneksistä kirjoitettaisiin pitkään.

Valvoin lasteni vieressä, kunnes he nukahtivat. Olin pedannut meille kaikille patjat olohuoneeseen, koska kenenkään ei tehnyt mieli nukkua yksin. Silittelin Millan ja Miken hiuksia vielä senkin jälkeen, kun uni oli vienyt heidät. Ajatukset pyörivät päässäni. Lopulta nousin, vedin takin ja saappaat jalkaani ja livahdin ulos.

Kaupan ikkunasta näkyi valoa. Koikkis oli sisällä puhumassa poliisien kanssa. Hymyilin itsekseni. Minulla oli paljon asiaa Koikkikselle. Mutta ensin piti selvittää vielä yksi asia. Livahdin ikkunoiden ohitse.

Siirsin poliisien tarrat ja nauhat sivuun ja avasin varovasti siilon oven. Napsautin taskulampun päälle. Janne istui seinää vasten kädet polvien ympärillä. Valokeila ympäröi hänet kuin spottivalo näyttelijän.

– Mä olin varma, että sä olisit poliisi. Mä piilottelin ylätasanteella koko ajan, kun täällä häärättiin. Mä olin varma että on vaan ajan kysymys milloin mut löydetään. Ja suoraan sanoen mä jo melkein toivoin, että edes kytät tulisi. Tämä paikka on aivan kauhea.

– Oliko kaikki vain huijausta? Tulitko alun perin liikkeeseen etsimään kätköä?

Janne huokaisi.

– Aluksi mä vain ajattelin, että nappaan jemman ja häivyn.

Mutta en mä löytänyt sitä. Ja sitten mä näin sut. Sari, se oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa pilvisenä päivänä. Mä luulen, että mä rakastan sua. Ja mä pilasin sen kaiken.

– Janne, minä sanoin, enkä tiennyt miten olisin jatkanut.

Katsoin hänen komeaa, nuorta hahmoaan ja katkeraa hymyään, ja tiesin, että hänen herättämänsä myrsky oli jo laantunut, eikä se enää nousisi. Mutta myrsky oli jättänyt pysyvät jäljet. Se oli herättänyt pitkästä unesta.

Meidän välillämme oli tapahtunut jotakin, joka oli ollut täyttä totta, ihmeellistä ja ihanaa. Kuin suudelma sadan vuoden unen jälkeen. Janne oli avannut oven sydämeeni, jonka olin lukinnut Matin kuoltua. Mutta Janne ei ollut se, jonka halusin päästää lähelleni.

Kuului askelia. Koikkis tuli siiloon, seisahtui viereeni ja risti kätensä rinnalle. Hänessä ei näkynyt enää jälkeäkään aiemmasta tarmosta. Nyt hän näytti vain pettyneeltä ja väsyneeltä.

– Mä juttelin poliisien kanssa, hän sanoi. – Mutta mä en kertonut vielä susta, Janne. Sä pelastit Sarin hengen ainakin kerran, ja ehkä lastenkin, ja mä olen sulle siitä ikuisesti velassa. Joten nyt mä aion antaa sulle reilun etumatkan, ennen kuin kerron poliiseille. Ala vetää.

Niine hyvineen Koikkis kääntyi ja lähti ulos. Juoksin perään. Koikkis pysähtyi keskellä pihaa, kääntyi ja katsoi minua väsyneesti.

– Niistä treffeistä. Ei sun tietenkään tarvitse tulla. Mä tajusin sen viimeistään nyt, kun mä näin, että sä menit kaiken tämän jälkeen Jannen luo. Se treffipyyntö oli vain sellaista puhetta. Unohda se. Kaikenlaista tulee höpötettyä, kun on varma, että elää viimeisiä hetkiään.

– Totta kai mä tulen treffeille, sanoin melkein kimpaantuneena.

– Älä nyt enää peru! Onhan niitä jo odotettu vuosikausia!

– Onko? Koikkis sanoi.

Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja suutelin häntä.

– On odotettu, sekin ääliö.

– Sari, anteeksi, että mä olen ääliö. Se johtuu siitä, että mä rakastan sua. Olen rakastanut jo vaikka kuinka kauan.

Hän tarttui minuun ja suuteli minua ahnaasti. Onnellinen, suloinen kiihtymys kasvoi sisälläni, aivan kuin suonissani olisi alkanut virrata auringonvaloa. 

– Minäkin rakastan.

– Ketä?

– Sinua. Vain sinua, rakas.

Tapahtumien laita valkeni minulle vähitellen talven kuluessa. Paroni Jukarainen oli sotkeutunut likaisiin puuhiin, vielä pahempiin kuin kukaan oli osannut aavistaakaan. Hän oli hankkinut omaisuutensa tehtailemalla kultasepänliikkeiden ryöstöjä ja pyörittämällä monenkirjavaa huumebisnestä ja ihmiskauppaa.

Jukarainen oli pelännyt sekä virkavaltaa että muita konnia ja piilottanut rötöstelynsä hedelmiä siiloon. Se oli hyvä paikka: autio ja tulenkestävä, eikä Jukaraiseen yhdistettävissä, jos käry kävisi. Vihdoin oivalsin, miksi Jukarainen oli puolustanut oikeuttani asua makasiinissa ja hallinnoida sen kylkiäisenä töröttävää betonikolossia. Makasiineilla käyneet museoviraston miehet olivat olleet diilereitä. Siiloon oli myös helppo luikahtaa yön pimeydessä.

En saanut selville, mikä Matin rooli oli ollut kuviossa. Hänen osallisuutensa kätköön vaivasi minua. Hän oli aina ollut niin tasainen ja luotettava. Mutta oliko Matti piilottanut Jukaraisen puolesta jotakin? Tai oliko hän suostunut siihen, että Jukarainen oli tuonut siiloon jotakin kätköön ja myöhemmin käyttänyt paikkaa tukikohtanaan?

Juttelin asiasta Marian kanssa eräänä joulukuisena aamuna, kun kolasimme lunta kaupan edustalta. Yöllä oli ollut kunnon myräkkä.

– Maria, tekikö Matti jotain väärää?

Maria ravisti kolan tyhjäksi.

– Olen miettinyt sitä paljon, enkä osaa sanoa varmasti. Ehkä Jukarainen kiristi häntä.

– Entä se, että Matti oli Paronille henkensä velkaa?

– Niin. Matti oli silloin kymmenen. Hän vajosi uimalassa pinnan alle ja ellei Paroni olisi huomannut ja pelastanut Mattia, hän olisi hukkunut. Paroni antoi ensiapua puoli tuntia, kunnes ambulanssi tuli. Ja yhden asian minä voin sanoa. Jos Jukarainen olisi vaatinut minulta siitä jotakin vastapalkkioksi, olisin antanut mitä vain. Mitä vain poikani hengestä. Vaikka nyt on paljastunut kauheita asioita, minä en voi ajatella Jukaraisesta pelkästään pahaa.

Olimme hetken hiljaa. Matin kuolema oli haava, joka ei koskaan parantuisi kokonaan. Minulla oli nyt Koikkis, mutta mitä Marialla oli? Saattoiko oman lapsen kuolemasta koskaan toipua?

Maria ryhdisti selkäänsä, tarttui uudestaan lumikolaan ja sanoi painokkaasti:

– Siitä olen varma, ettei Matti ikinä osallistunut mihinkään rikolliseen. Jos hän kerran auttoi Jukaraista, hän teki sen, koska se oli oikein. Oli pohjimmainen syy mikä tahansa, hän halusi hyvää.

Selvittelin asiaa itsekseni. Kävin illalla läpi vanhoja kuitteja ja tilikirjoja, ja lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että Matti oli todennäköisesti alkanut kätkeä Jukaraisen säkkejä pian sen jälkeen, kun oli sairastunut. Hän oli ehkä pelännyt, että perhettämme uhkaisi hänen kuoltuaan köyhyys ja häätö makasiineista. Paroni oli varmaankin luvannut Matille, että erikoislaatuinen kotimme suojeltaisiin valtuuston päätöksellä ja minä ja lapset saisimme jäädä asumaan sinne ikuisesti.

Matin sairastumisen aikoihin rautakauppa oli menestynyt heikosti, ja mieheni huolella oli ollut ehkä perustelunsa, mutta sittemmin bisnes oli saanut tulta alleen. Nyt minulla oli monta alaista, ja yritys oli kasvanut mökkitalonmiespalveluiden tarjoajaksi. Toivoin, että Matti voisi nähdä meidät nyt. Hän olisi ollut taatusti ylpeä minusta ja lapsista.

Matin ja Jukaraisen sopimus jäisi varmasti loppuelämäkseni arvoitukseksi. Kuolleet olivat vieneet salaisuudet mukanaan.

Joulunalusviikolla piti kiirettä töissä. Moni kaupunkilainen tuli joululomalla huviloilleen ja lämmitimme mökkejä heitä varten etukäteen, loimme lunta ja asettelimme pihoille joululyhtyjä. Marian mukana kulki joukko palkkaamiamme lukiolaisia kolaamassa lunta. Minä ja Rontti pidimme huolta kaupasta. Rontti nuuski ja heilutti häntäänsä, ja paljasteli joskus kulmahampaitaan, jos asiakas vaikutti sen mielestä epäilyttävältä. Siitä oli tullut skarpimpi koira seikkailujemme jälkeen. Pitkistä miehistä buutseissa se ei pitänyt ollenkaan.

Koikkis tuli ovesta ja tömisteli saappaistaan lunta muovimatolle. Hihkaisin tervehdyksen. Minulla oli ollut häntä vähän ikävä. Edellisestä tapaamisestamme oli yli vuorokausi, ja se alkoi olla tätä nykyä pitkä aika. Koikkis vietti enemmän öitä meillä kuin omassa kodissaan. Meistä oli hyvää vauhtia tulossa todellinen uusperhe. Lapset ottivat jopa joskus Koikkiksen kanssa yhteen siivouksesta ja läksyistä.

Nyt Koikkis oli halunnut käydä kotonaan kastelemassa kukkia ja tutkimassa postia. Hän sanoi, että odotti tärkeää kirjettä.
Tärkeä kirje oli ilmeisesti mukana. Koikkis heilutti sitä minulle kuin voitonlippua. 

– Sari! Mulla on uutisia!

– Niin mullakin, minä sanoin.

Kaadoimme termoksesta kahvit ja menimme ulos juttelemaan.

– Katso, Koikkis sanoi, veti kirjeen esille ja ojensi sen minulle. Se oli virallisen näköinen kirje, ja vesileimassa oli leijonapäinen veitsi. Poliisilta siis. Ajattelin ensin, että se liittyi syksyn seikkailujen jälkiselvittelyihin. Ehkäpä Janne oli jäänyt vihdoin kiinni ja minun pitäisi mennä kuulusteluun. Mutta kun luin kirjeen, sain tietää, että sehän oli jotakin aivan muuta: ilmoitus siitä, että Koikkis oli hyväksytty poliisikouluun.

– Mä ajattelin, että kun tässä kaupungissa saa jo muutenkin tehdä kaikki poliisin työt, niin voisinhan minä saman tien nostaa poliisin palkkaakin, Koikkis mutisi. Hänen äänensä oli vaatimaton, mutta ilmeensä täynnä riemua. Kun kohtasin hänen katseensa, hymy pääsi valloilleen.

– Mahtavaa! Mä tiesin, että sä olet salaa halunnut poliisiksi. Vihdoinkin sä rohkaistuit. Mä olin varma, että ne ottaa sut heti, kun sä vain haet!

Nauroimme ja juttelimme Koikkiksen tulevaisuudesta innokkaasti. Jossakin taustalla tunsin huolen piston. Koikkis oli ihana mies, mutta hänen kanssaan sai tottua jatkuvaan pieneen huoleen. Vartijan työ ei ollut aina turvallista, mutta tuskinpa poliisinkaan.

– No, nyt kun mulla on nainen ja lapset kontollani, täytyy ruveta ajattelemaan tulevaisuutta ja hankkia kunnon työ. Kun ei minusta näyttelijääkään taida tulla.

Hymyilin Koikkikselle ja muistelin hänen näyttämödebyyttiään.

– Sä voit esittää mulle ihan milloin vain sitä sun menestysroolia meidän makkarissa, minä sanoin.

– Mutta mikä uutinen sulla oli, Koikkis kysyi. – Et kai sä vaan ole raskaana?

– En, minä sanoin. – Sehän tästä nyt puuttuisi.

Huomasin Koikkiksen kasvoilla mietteliään ilmeen. Ajauduin hetkeksi ajattelemaan vauvoja. Olisikohan iltatähti järjetön ajatus? Pieni poika tai tyttö, jota voisimme yhdessä hoivata ja kasvattaa. Vanhoja vauvanvaatteita oli vielä jäljellä yhdessä laatikossa...

– Ei kun sitä, että minä löysin lupaavan juhlapaikan. Se on huvila, jonne voi kutsua vaikka kuinka paljon porukkaa, ja yöpymäänkin mahtuu. Vihkimisen voi hoitaa järven jäällä ja koko tienoon voi koristella jäälyhdyillä ja ulkotulilla.

– Sehän täytyy nähdä. Mennään vaikka heti, Koikkis innostui.

Pyysin rautakaupan poikia tuuraamaan minua hetken tiskillä. Nousimme autoon ja lähdimme pihasta kohti mökkialuetta. Silmäni osuivat sivupeiliin, ja näin kaupan edustalla häilähtävän miehen hahmon. Mies heilutti kättään, ja näytti siltä kuin hän toivottaisi minulle onnea. Hyvästi Matti, sanoin mielessäni. Rakastan sinua aina. Sitten katsoin Koikkiksen profiilia. Ja sinuakin minä rakastan, minä ajattelin.

Talvi oli kääntynyt kevättä kohden, mutta aamuisin oli vielä hämärää. Ulkona leijui pehmeitä hiutaleita. Koko maisema oli tuudittautunut rauhoittavaan sineen. Laskeuduin portaita alas silkkisessä yöasussa. Pysähdyin portaiden puoleenväliin. Lapset nukkuivat vielä. Mariakin oli vierashuoneessa, ehkä jo hereillä, mutta hän ei ollut vielä kömpinyt esille.

Keittiöstä kuului vedenkeittimen kohinaa ja kaapin aukomisen ääntä. Hivuttauduin ovelle ja ihailin eteeni avautuvaa näkyä. Tuliterä aviomieheni touhusi keittiössä. Koikkiksen lihaksikas yläruumis oli paljaana. Katselin leveitä hartioita ja niskan hauskaa luomea. Koikkiksen jaloissa oli bokserit, hänen reisiensä iho oli kananlihalla. Makasiineissa oli vilpoisaa.
Hän vilkaisi olkansa yli ja huomasi minut.

– Ai sinä jo heräsit, hän sanoi. – Mitä sinä oikein tirkistelet?

– No arvaa!

– Ei saa tuolla tavalla hiipiä.

– Tulisit takaisin viereen, minä manguin.

– Ajattelin keittää sinulle aamukaakaon.

– Kauniisti ajateltu. Mutta voisin ennen sitä ottaa ehkä vähän jotain muuta…

Koikkis naurahti ja tuli viereeni.

– Ja mitähän kauniille rouvalle saisi olla, Koikkis kysyi ja pehmitti minua suudelmin. Hän nosti minut syliinsä ja lähti kuljettamaan makuuhuoneeseen.

– Älä, et sinä jaksa, kiljaisin.

– Kyllä jaksan, Koikkis tokaisi ja sai kuin saikin vietyä minut yläkertaan, makuuhuoneen kynnyksen yli ja parivuoteeseen, joka oli edellisyön jäljiltä täydellisen hävityksen vallassa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla