Osa 4/5: – En mä ole tilivelvollinen sulle siitä keneen tutustun!

Koikkis ryntäsi ovesta ulos. Kiskoin bootsit jalkaani ja juoksin perässä.

– Pysykää sisällä! huusin olkani yli Marialle ja lapsille.

Rontti venytteli uteliaana perään. Se luuli pääsevänsä lenkille ja lönkötteli imussani.

Pihalla oli pimeää ja marraskuisen kalseaa. Teollisuusmaisema näytti pimeässä illassa tavallistakin kolhommalta ja epäinhimillisemmältä. Ehkä minun pitäisi todellakin muuttaa ihmisten ilmoille, ajattelin ja pingoin ystäväni perässä.

Tuntui aivan siltä kuin rakennusten nurkissa ja pimeillä kujilla olisi vilahdellut aaveita ja pahoja henkiä. Pimeys tuoksui syksyltä ja makasiinien tervaiselta puulta. Jääriite rapisi saappaideni alla. Aution siilon valtava, betoninen hahmo nousi pimeää taivasta kohden uhkaavana ja pahaenteisenä. Makasiinirakennus, jossa kotini ja rautakauppani sijaitsivat, kyyristeli siilon kupeessa kuin pikkueläimen pesä synkeän vuoren juurella.

Koikkis veti kaupan oven voimalla auki. Ovi ei ollut lukossa vaan auki tiirikoitu.

– Kädet näkyviin ja aloillasi! Koikkis komensi jotakuta. Kuulin kolinaa, kun tavaroita putosi lattialle. Kurkistin sisälle. Taskulampun kalvas valokeila paljasti lankkulattiat, tavaroita pullistelevat avohyllyköt, seinien jo kulahtaneet mainosjulisteet ja vanhan myyntitiskin. Tiskin takana näkyi miehen hahmo. Janne.

Ensimmäinen tunteeni oli helpotus. Sen jälkeen tuli megalomaaninen nolotus. Olin juuri paria tuntia aiemmin heittänyt Jannelle hyvästit ja saanut sen jälkeen Koikkikselta kovan ripityksen epäsopivasta ihastuksestani. Kolmantena tunteena heräsi jonkinlainen lämmin ja suloinen kutina, jolle en osannut antaa tarkkaa nimeä. Pelkkä Jannen katsominen nosti hymyn kasvoilleni. Muistin hänen kätensä ihollani, hänen huulensa omillani, hänen naurunsa ja kiihottuneen katseensa. Oliko hän tullut takaisin minun vuokseni?

Janne nosti kämmenensä ilmaan antautumisen merkiksi.

– Älä nyt hermostu, hyvä mies. En mä ole mitään tehnyt.

Janne kuulosti tapansa mukaan ilkikuriselta ja viattomalta, aivan kuin hän olisi jonkinlainen isoksi kasvanut Vaahteramäen Eemeli, joka oli murtautunut kauppaan pelkästä elämänilosta.

– Olet tunkeutunut tähän liikkeeseen luvatta, Koikkis tokaisi ja eteni vaarallisen näköisesti Jannea kohti. Ei Koikkis mikään miehenmurjoja ollut, mutta tiesin, että mustasukkaisuus himmensi fiksunkin järjen valon. Koikkis saattaisi hyvinkin tintata Janne-parkaa.

– Mä olen täällä emännän luvalla, Janne huudahti ja katseli minuun apua pyytäen. Hän osoitti pöydällä lojuvaa salkkua. – Sari beibi, mä unohdin siskon pornokuvat tänne. Mun oli pakko tulla hakemaan niitä.

Koikkis vilkaisi minuun, huomasi vasta nyt, että olin seurannut perässä. Aioin ensin sanoa totuuden, että Janne oli täällä nyt omin luvin, mutta en halunnut nyrkkitappelua. Miehistä tuli mieleen suuri, vihainen saksanpaimenkoira ja pieni, jäntevä terrieri, jotka nuuskivat toisiaan valmiina käymään toistensa kurkkuun.

– Tavallaan joo, aloin selostaa Jannen avuksi.

– Mitä helvettiä tämä oikein on? Koikkis kysyi.

– Katsos kun… tämä tyyppi on se… sanoin. – Katsos, kun Jannehan just... tavattiin ja...

Oivallus paistoi Koikkiksen kasvoilta.

– Juurihan sä sanoit, että se sinun pikku panomiehesi häipyi kaupungista, Koikkis puuskahti ja kiinnitti huomionsa Janneen.

– Mitä sä täällä teet? Haluat vetäistä vielä kerran Saria vai?

Koikkis silmäili nuorempaa miestä karsaasti. Janne killitti takaisin yhtä tylysti.

– Oikeastaan mun pitäisi antaa sulle turpiin, mutta lähdetään nyt vain poliisiasemalle. Tajuatko sä edes, millaiseen hengenvaaran sä olet aiheuttanut Sarille? Joku psykopaattinen hyypiö uhkasi Saria veitsellä, Koikkis sanoi.

– Joo, mutta mä kolkkasin sen halolla, tiesitkös sä sitä? Mä olen aiheuttanut Sarille ainoastaan sen elämän parhaan orgasmin, enkä mitään muuta, Janne ilmoitti itsetyytyväinen hymy huulillaan. Painoin pääni käsiin ja toivoin, että lankkulattiaan ilmestyisi minut nielaiseva rako. En uskaltanut katsoa Koikkikseen päinkään.

– Hetkonen, mähän tunnen sut, Koikkis huusi. – Sä olet se ärsyttävä nulikka, jota mä kannoin niskavilloista kotiin joka hemmetin ilta silloin, kun mä olin keskustassa vartijana.

Koikkis kääntyi ja katsoi minua raivoissaan.

– Sari! Mikä on saanut sut kajoamaan tällaiseen kloppiin? Sehän on kehdonryöstöä!

– On se 27. Siitä on ainakin kymmenen vuotta, kun sä partioit keskustassa, vastasin nolona.

– Mutta sä olet aikuinen nainen. Mitä tuolla tyypillä on sellaista mitä... Koikkis jätti lauseen kesken ja haroi tukkaansa. Sitten hän karjaisi minulle päin naamaa.

– Mikä helvetti sua vaivaa, Sari?

– En mä ole tilivelvollinen sulle siitä keneen tutustun!

– Tutustut? Niin just. Teillä on varmaan helvetin syvällisiä keskusteluja samalla, kun se tutustui suhun munallansa.
Koikkis puristi kädellään nenänvarttaan kuin karkottaakseen päänsärkyä.

– On parempi, että lähdetään selvittelemään tätä asiaa poliisiasemalle, Koikkis sanoi ja otti askeleen Jannen suuntaan. Janne väisti notkeasti laatikkopinon taakse.

– Enkös mä nyt vain voisi mennä… mitä siskokin ajattelee… ja sen vessulapoika, Janne yritti.

– Olisit ajatellut aiemmin, Koikkis tylytti.

Minulla alkoi silloin raksuttaa. Mitä ihmettä Janne oli täällä oikein tehnyt? Napsautin katkaisimesta työpisteen spottivalon päälle. Molemmat miehet siristelivät silmiään. Janne oli ehtinyt taas tehdä omiaan: laskutusmappien viereen oli nostettu se tuttu aiemmin näkemäni salkku, se joka oli peräisin murhatun Jukaraisen mökistä.

Katseeni vaelsi riitapukareista pöydälle levitettyihin pornovalokuviin. Joku niistä oli Jannen sisko, tai ehkä Janne oli jo poistanut ne kuvat joukosta. Aloin selata muita papereita. Pari panttikirjaa, kiinnitystodistus, kuitteja ja sitten käsin kirjoitettu lappu.

Olisin tunnistanut käsialan missä tahansa. Se oli Matin, ja paperin alareunaan väkerretty iso M-kirjain kieli sekin edesmenneen mieheni kirjoittaneen viestin. Lapussa luki: ”Paroni! Tässä tiedoksesi se paikka. M”

Otin paperin käteeni ja katsoin sitä hämmästyneenä. Lappu oli kiinnitetty klemmarilla karttaan, sellaiseen tekniseen pohjapiirrokseen. Piirros oli täynnä viivoja ja rasteja, jotka hahmottuivat sähköjohtojen ja pistokkeiden paikoiksi, ja kaksoisviivoja, jotka olivat seinämiä. Toisessa päädyssä olevasta pyöreästä muodosta tajusin, mistä oli kyse. Se oli siilon kartta. Ja punaisella piirretty ruksi oli siilon päällä. Kartan alakulmassa teksti: ”Se on ripustettu narulla tikkaiden yläpäähän, viides tikas alaspäin, puolen metrin päähän oikealle pieneen metallihakaseen. Hankala paikka, joudut kapuamaan.”

Mikä ihmeen se? Tiesin, että Matti oli tuntenut Paronin, olihan hän ollut Jukaraiselle henkensä velkaa, mutta mitä yhteistä he olivat touhunneet? Jukarainen oli ollut paikkakunnan korruptoitunein poliitikko, ja häntä epäiltiin ties mistä rikoksista, mutta edesmennyt mieheni oli ollut rauhaa rakastava perheenisä.

– Koikkis, katso tätä, sanoin ymmälläni.

Etuovella kilahti. Rontti, joka ei ikinä haukkunut, alkoi yhtäkkiä rähistä kuin viimeistä päivää.

Samassa ovi paukahti auki ja sisään ryntäsi joukko miehiä. Viimeisenä kynnyksen yli luikerteli liskomies.

Kaikki tapahtui nopeasti. Yksi liskomiehen apureista nappasi käsivarsistani kiinni ja kaatoi minut maahan. Koikkis ehti käännähtää, saada pari iskua perille ja yhden miehistä lattialle, sitten hänen kimppuunsa käytiin takaapäin. Rontti iski kiinni päällekarkaajaani sääreen ja puri. Mies ulvahti, potkaisi Rontin irti ja sai hätisteltyä sen metalliputken avulla takahuoneeseen. Ovi väännettiin kiinni. Rontti hyppi ovea vasten ja louskutti voimiensa takaa. Sen kumea haukunta suorastaan koski korviin.

Lamppu kaatui ja olimme taas pimeässä. Koikkis pani hanttiin. Hän oli vähällä päästä irti, mutta sai kovan iskun kasvoihinsa. Koikkisen pää retkahti kuin räsynukella ja hän valahti veltoksi. 

– Lopettakaa, huusin. – Mitä te oikein haluatte? Jättäkää meidän rauhaan!

Pian Koikkis ja minä olimme surkeina myttyinä maassa ja miesjoukko seisoi vaitonaisena ympärillämme. Katsoin heitä kauhuissani. Miehiä oli kolme, ja jokainen heistä oli resuisen, ilkeän ja kovapintaisen näköinen.

Kukaan ei silti vetänyt kammottavuudessa vertoja liskomiehelle. Tämä oli seisoskellut koko tappelun ajan seinään nojaten ja katsellut julma hymy huulillaan tapahtumien kulkua. Hän oli ottanut veitsensä esiin ja leikki sillä, käänsi sitä auki ja kiinni pienellä kädenheilautuksella. Taskulampun valo kiilsi metallissa. 
Janne seisoi paikoillaan kuin kivipatsas.

– Tee nyt jotakin, minä parahdin.

Janne käänsi katseensa pois. Hänen kasvoillaan näkyi häivähdys häpeää ja pelkoa.

– Missä salkku on? liskomies tivasi Jannelta.

– Tuota juu... kyl mä, tai siis...

Liskomies napsautti veitsen kiinni. Käsi heilahti ja tarttui Jannen rinnuksiin.

– Kuulehan, kärpäsenpaska, kakista ulos mitä tiedät.

Tiesin, että liskomies oli täysi psykopaatti. Ihmiset olivat hänen matkassaan silkasta pelosta. Liskomies pahoinpiteli sille päälle sattuessaan oman jenginsäkin jäseniä. Muista ihmisistä puhumattakaan.

Janne nyökkäsi tiskin suuntaan. – Tuossa pöydällä. Niin, mä otin sen salkun, en mä silti halunnut pettää sua... tein vähän tiedusteluja... siellä joukossa on varmaan se mitä etsit…

Liskomies päästi otteensa. Janne jähmettyi jälleen seinänvierustalle. Liskomies selasi paperit läpi ja löysi nopeasti haluamansa. Hän tarttui Matin tekemään kirjeeseen ja karttaan.

– Jukarainen puhui totta ennen kuolemaansa, kun sanoi, että tieto on salkussa papereiden joukossa. Mutta sitten sinun, Janne-poju, piti mennä viemään ne paperit! Pitäisit varasi. Tätä menoa sinusta alkaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Ja kyllähän sinä tiedät, mitä sitten tapahtuu...

Liskomiehen katse liimautui minuun.

– Ehkä sinä et sitten oikeasti tiennyt, missä kätkö on… Mutta ei sillä enää ole väliä. Minulla on nyt tarvitsemani. Odotin tätä vuosikaudet kiven sisässä sillä aikaa, kun Jukarainen eli leveästi minun hankkimillani rahoilla.

Janne liikahti, ja samassa liskomiehen huomio oli taas hänessä.

– Sinä lähdet minun kanssani etsimään kätköä, jos siellä vaikka pitäisi kiivetä.

– Joo, mä olen vähän tutkinut paikkoja... täällä makasiinien puolella ei ole löytynyt mitään. Kävin läpi noita tyhjiä huoneitakin, mutta kun sinne ei saa valoja, taskulampulla ei näe...

Seuraavaksi liskomies puhutteli paria miehistään: suurta, kuukasvoista korstoa, jolla oli liian pieni pilottitakki, sekä anorektisen laihaa rimppakinttua, jonka lonkalta roikkui pitkä, helisevä avainketju.

– Menkää te ämmän kotiin ja pitäkää huolta, ettei kukaan pääse soittamaan tai pakoon. Jos joku kakara aiheuttaa ongelmia, laittakaa saman tien nappi otsaan. Aion polttaa tämän koko hökötyksen joka tapauksessa. En aio jättää todistajia.

Liskomies kulki hitaasti hyllyjen lomassa ja siveli puisia tasoja kuin hyväillen. Hänen liukuva, käärmemäinen etenemistapansa näytti pimeässä aavemaiselta. Aivan kuin hän olisi painajaisten hirviö, kauhuelokuvista todellisuuteen vuotanut hahmo. 

– Tämä palaa hyvin. Tulee kaunis roihu syysyöhön.

Kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Liskomies käänsi katseensa minuun ja hymyili kylmästi.

– Etkö sinä pidä siitä ideasta? No, en minä pidä kiirettä. Jos vaikka mitään ei löydykään, niin voisin vähän jututtaa sinua vielä.

Hän töykkäsi saappaallaan maassa makaavaa Koikkista.

– Poikaystäväsi saa katsella. Kun olette kumpikin kirkuneet itsenne käheiksi, tuikkaamme kaiken tuleen. Ja sinä ali-ihminen! Liskomies kääntyi kohti Jannea.

– Sido nämä tyypit tiukasti, ja sitten mennään. Olen odottanut tarpeeksi kauan!

Janne penkoi kauppani myyntiartikkeleita ja löysi lopulta hyllyltä pakkauksen nippusiteitä. Hän raahasi Koikkiksen keskelle lattiaa, sitoi tämän nilkat ja ranteet ja kiinnitti lopuksi kädet hyllyn jalkaan kiinni. Sitten hän tuli luokseni ja tarttui käsivarteeni.

– Älä tee tätä, minä sanoin.

– Sari, anteeksi.

Janne sysäsi minut lattialle Koikkiksen viereen ja kiinnitti minutkin. Jouduin kyljelleni lattialle hankalaan asentoon. Sitten hän käänsi selkänsä ja kiirehti makasiinien uumeniin menevän liskomiehen ja toisen rikostoverinsa perään. Katsoin hänen jälkeensä. Tuon miehen kanssa minä olin rakastellut. Tuohon tyyppiin minä olin luottanut! Miten paljon hän olikaan valehdellut?

– Tule messiin, kuunaama sanoi hoikalle toverilleen.

Laiheliini katseli meitä. Arvasin, mitä hän ajatteli. Ei meistä ollut karkaajiksi. Ovi kilahti kiinni miesten jälkeen. Pian kuului vain tuulen humina nurkissa ja makasiinin vanhan puun narina. Ronttikin oli lopettanut haukkumisen.

Koikkis retkotti vieressäni tajuttomana. Vai oliko pahempaakin tapahtunut, oliko hän vuotamassa kuiviin?

– Koikkis, herää!

Yritin nykiä Koikkista jaloillani, mutta hän pysyi tiedottomana. Riuhdoin käsiäni, mutta nippusiteet pitivät.

– Älä jätä mua yksin!

Kasvoni ylettyivät Koikkiksen kasvojen tasalle. Hän sentään hengitti.

– Herää! Ne on menossa lasten luo! Pelasta meidät! 

Koikkis oli pelastanut minut kerran ennenkin, vuosia sitten.

Kun näin Koikkiksen ensimmäistä kertaa, hän oli ilkialaston. Hän loikki pahvikulisseissa ja laususkeli jäykästi näytelmän vuorosanoja. Istuin katsomossa, annoin hyttysten syödä itseäni ja ajattelin väsyneesti, että tämän täytyi olla koko Suomen, ellei jopa koko tunnetun maailmankaikkeuden, surkein kesäteatteriesitys. 

– Onneksi tuon miehen ei tarvitse näytellä leipänsä eteen, joku kuiskasi vieressäni. – Mukava peffa kumminkin.

Mukavan peffan omistaja ei selvästikään viihtynyt lavalla. Hänen olemuksensa toi mieleen alakoulun tunnolliset pojat, jotka vetivät joulukuvaelmassa paimenen tai tietäjän roolin naama peruslukemilla, nuhteettomasti ja innottomasti. Hän lausui vuorosanojaan monotonisella äänellä. Hänessä ei ollut tippaakaan farssiin sopivaa hölmöä energiaa. Hän oli vähän kuin työhevonen, joka yritti käydä sirkusponista.

– Mitä hän tuolla tekee? Ei Koikkalaisen poika ole minun tietääkseni taiteellisesti suuntautunut, vieressäni supistiin. – Tässä roolissa piti olla se mainosfilmeissä esiintynyt teatterikoululainen!

– Koikkis tuuraa. Se tähtinäyttelijä sairastui. Koikkalaisen jannu on sellainen kiltinsorttinen mies, ei varmaan kehdannut kieltäytyä kun pyydettiin.

Huokaisin syvään. Kaduin että olin tullut. Olin ensimmäistä kertaa Matin kuoleman jälkeen viettämässä vapaailtaa ja huvittelemassa. Lapset olivat hoidossa Marian luona.

Huvittuneisuus oli kaukana.Olin tuntenut oloni koko kesän turraksi ja epätodelliseksi. Aivan kuin kehossani ei olisi kunnollisia ääriviivoja. Olin huolehtinut lapsista ja arjen pyörittämisestä automaattiohjauksella. Minussa oli mennyt jokin vikaan Matin kuoltua. Ihan kuin minäkin olisi kuollut, mutta kehoni ei olisi tajunnut sitä.

Kesä oli kukkeimmillaan. Koivujen oksat olivat täydessä lehdessä. Kaikkialla vihersi, tuoksui hyvältä ja kuului iloinen sirkutus. En saanut siitä mitään irti. Tunsin olevani lasiseinän takana. Unohdin usein kammata tukkani ja solmia kengännauhat. En saanut otetta toisten ihmisten keskusteluista. Olin alkanut esittää reaktioita ulkomuistista. Jos joku sanoi päivää, vastasin päivää. Jos joku hymyili, hymyilin takaisin. Jos joku sanoi ottavansa osaa Matin takia, sanoin kiitos.

Ja tässä minä nyt istuin ja katselin pöljää puskafarssia, ja toivoin, että voisin kuolla ja mennä Matin luo. Koko katsomo nauroi ympärilläni vesi silmistä valuen. Tunsin oman irrallisuuteni selvemmin kuin koskaan.

Mies jatkoi koikkelehtimistaan lavalla. Jokin hänessä pisti silmään ja kiinnitti huomiota turtumuksenkin läpi. Ehkä se oli hänen peloton olemuksensa, joka teki hänestä jollakin tavalla karismaattisen. Hän näytti mieheltä, joka teki tinkimättä tehtävänsä jopa silloin, kun se käsitti alastomana kekkaloimista teatterin lavalla. Lisäksi hän oli atleettinen ja kaunis katsella. Mutta minä en osannut nauttia siitäkään.

Väliajalla menin muiden perässä makkarajonoon. Ostin grillistä makkaran, istuuduin kivelle ja puraisin haluttomasti. Makkaraa oli vaikea saada alas. Olin laihtunut Matin kuoleman jälkeen melkein luurangoksi. Joskus selkeämpinä hetkinä tajusin, etten kestäisi enää kauaa. Luhistuisin pian henkisesti tai fyysisesti. Mitä sitten pienille lapsilleni kävisi?

Katselin sammalmätästä ja taistelin vastaan haluani mennä makaamaan sen päälle sikiöasentoon. 

– Anteeksi, saako tähän istua? kysyi joku.

Ynähdin vastaukseksi. Viereeni istui mies. Tunnistin hänet nakuilijaksi. Nyt hänellä oli t-paita ja shortsit.

– Hei, hän sanoi.

– Heippa vaan, vastasin.

– Mä häivyn, jos sä haluat olla yksin. Mutta mä halusin vain sanoa, että tiedän kuka sä olet ja mitä sulle on käynyt. Kai täällä kaikki tietävät, sen verran pieni paikka. No kuitenkin. Mä… otan osaa. Me tunsimme jonkin verran Matin kanssa, vaikka olimme eri luokilla koulussa. Matti vaikutti aina mukavalta tyypiltä. Tämä on varmasti sinulle tosi raskasta.

Juuri sillä sekunnilla mittani tuli täyteen. Se ainoa ilta, jolloin minun oli ollut tarkoitus unohtaa murheeni ja nauttia kepeästä teatterista! Eikö silloin kuuluisaa näyttelijää tuurannut joku lahjaton tunari? Ja sitten se tunari tuli vielä ottamaan osaa!

– Joo, on se raskasta! Sähähdin ja paiskasin makkaran kädestäni. Se osui suoraan miehen ystävällisiin kasvoihin ja kimposi siitä maahan.

– Haluatko kuulla lisää kuinka raskasta mulla on? Haluatko kuulla kuinka raskasta on katsella, kun toinen kuolee eikä mitään voi tehdä? Ja haluatko kuulla miten raskasta on kasvattaa yksin kahta traumatisoitunutta lasta?

Mies katseli minua vaiti. Hänen kasvoihinsa oli jäänyt makkarasta nokitahra.

– Ja haluatko kuulla yhden asian lisää? Sä olet huonoin näyttelijä, jonka olen koskaan nähnyt! Koko katsomo on sitä mieltä!

Kyyneleet purskahtivat silmistäni. Lähdin juoksemaan silmittömästi paikalta. Autossa nojasin rattiin ja paruin jo suoraa huutoa. Minusta ollut enää mihinkään. En voinut enää liikkua ihmisten ilmoilla. Olin heittänyt tuntematonta miestä makkaralla ja kirkunut hänelle kuin sekopää.

Näin miehen parin viikon kuluttua, kun hän tuli makasiineille. Hän ajeli lommoisella autolla, hiljensi, pysäköi ja nousi ylös. Hän oli pukeutunut vartijan pukuun ja käveli reippaasti minua kohden. Istuin portailla, söin kynsiäni ja katselin tyhjyyteen. Olin ajatellut, että avaisin kaupan, mutta en ollut tänäkään aamuna pystynyt. Lapset olivat taas Marian hoteissa. Minulla alkoi olla vaikeuksia hoitaa edes heitä.

– Hei, meinaatko sä avata tuota kauppaa ikinä, mies kysyi. – Mä tarvitsen ristipääruuvimeisselin.

– En mä, minä sanoin. – En mä jaksa.

– Jos sä et kohta avaa, mä menen K-Rautaan.

Mies istui viereeni ja ojensi kätensä.

– Rami Koikkalainen. Kaikki sanoo Koikkikseksi.

– Sari Matikainen. Sori että mä heitin sua makkaralla.

– Ei se mitään. Mä varmaan ansaitsin sen. Anteeksi jos mä olin päällekäyvä.

– Et sä ollut. Mä olen vaan mennyt jotenkin päästäni vialle. Anteeksi että mä sanoin sua huonoksi näyttelijäksi.

– Kyllä mä itsekin tiedän, että mä olen. Ihme ettei koko yleisö vaatinut rahojaan takaisin. Mutta nyt sä voisit myydä mulle sen ruuvimeisselin.

Nousin hitaasti ylös ja katselin ovea.

– Mä en ole ollut siellä koskaan yksin, selitin. – Me oltiin aina yhdessä Matin kanssa.

Avasin oven ja astuimme sisälle. Tuntui hyvältä, että Koikkis oli seuranani. Rautakaupassa ei ollut mikään muuttunut, mutta silti kaikki oli muuttunut. Tutut esineet näyttivät yksinäisiltä ja hylätyiltä. Hyllyille ja tiskille oli laskeutunut ohut pölykerros.
Koikkis valitsi ruuvimeisselinsä ja odotti kärsivällisesti, että sain kassan heräämään eloon. Sitten hän jäi vielä hetkeksi auttamaan minua siivouksessa.

– Pärjäile, hän sanoi lopuksi ja asetti harjan seinää vasten.

– Anna mä keitän kahvit kiitokseksi.

En halunnut päästää Koikkista lähtemään. Puuhailu hänen kanssaan oli ollut paras puolituntinen pitkään aikaan. Olin tuntenut itseni hetken melkein omaksi itsekseni.

– En mä ehdi nyt, mun pitää mennä kurmuuttamaan rappiolle joutunutta nuorisoa.

– Okei. No moi sitten vaan.

Tunsin että tuttu lamaannus iski minuun koukkujaan.

– Mutta jos tarjous on voimassa, mä tulen huomenna, Koikkis sanoi.

– Tule vaan, minä sanoin.

– Muista avata kauppa.

Koikkis tuli seuraavana päivänä ja sitäkin seuraavana ja sen jälkeen melkein joka päivä. Usein hän ehti käydä vain kääntymässä kierrostensa välissä. Silti minä aloin odottaa hänen vierailuaan ja ostin kahvin seuraksi Domino-keksipaketin. Koikkis tuntui olevan aivan kuin köysi, johon tukeutuen pysyin pystyssä.

Sitten, kun oli tullut jo syksy, hän tuli kerran luokseni ja ehdotti, että hyppäisin hänen lommoisen Saabinsa kyytiin. Hän ajoi minut teollisuusalueen laitamille. Siellä oli hänen tuttunsa pitämä kennel, jossa oli juuri syntynyt newfoundlandin pentuja.

– Tällainen karvakasa pitäisi sulle seuraa kaupassa, sanoi Koikkis. Kyykistyimme pentujen keskelle. Ne näyttivät aivan pitkäkarvaisilta marsuilta, mutta käyttäytyivät vilkkaammin. Ne nuolivat kättäni, pomppivat toistensa yli ja telmivät.

– Ei mulla ole varaa rotukoiraan, sanoin.

– Tästä koirasta pitäisi tulla virheetön muotovalio, yksi maailman kauneimpia rotunsa uroksia, kennelin omistaja selitti ja näytti pentua, joka oli tullut nuuskimaan meitä. – Sen saa ilmaiseksi sijoituskoiraksi. Minä haen sen sitten aina välillä ja vien sitä ympäri maailmaa siitostehtäviin.

– Sinulla on aika hulppea ura tiedossa, sanoin pennulle ja silitin sen silkkistä turkkia.

– Älä muuta sano, Koikkis sanoi. – Kateeksi käy. Olisinpa mäkin maailman kaunein rotuni edustaja ja veisipä joku muakin ympäri maailmaa siitostehtäviin. Mutta eikös viedä tämä jalo otus teille?

Niin tehtiin. Mike ja Milla ihastuivat tietysti pentuun heti ja halusivat antaa sen nimeksi Rontti. Pian Rontista tuli perheenjäsen. Ja Koikkiksestakin melkein.

Marraskuun lopulla pidimme teollisuusalueen väen kesken pikkujouluja ja Koikkiskin oli kutsuttu. Join liikaa boolia, kaipasin Mattia ja yritin iskeä kännipäissäni Koikkiksen.

– Ei käy, Koikkis sanoi päättäväisesti.

– Miten niin ei käy? Miksi sinä sitten pörräät minun ympärilläni? Etkö sinä tykkää minusta?

– Tykkään. Ja siksi minä en aiokaan olla sun pikkujouluhoitosi, Koikkis sanoi ja poistui bileistä.

Minulla oli seuraavana päivänä nolo olo, mutta Koikkis oli oma mukava itsensä, ja tarjosi minulle Buranaa päänsärkyyn. Kumpikaan ei meistä enää sen jälkeen yrittänyt mitään romanttiseen viittaavaakaan.

Kun Rontti kasvoi isommaksi, kävi ilmi, että sen kallo ja selän pituus eivät olleetkaan optimaaliset. Niinpä sen kansainvälisen siittäjän ura jäi haaveeksi. Sen sijaan saimme sen edullisesti ikiomaksi. Mike ja Milla kiljuivat riemusta, halailivat Ronttia ja tanssivat ympäri olohuonetta. Minäkin osasin taas hymyillä. 

Palasin muistoistani todellisuuteen, jossa nippusiteet kalvoivat ranteitani ja nilkkojani ja psykopaattitappaja aikoi surmata koko perheeni.

Koikkis ähkäisi. Hän oli tulossa tajuihinsa.

– Koikkis! Herää! Oletko sä kunnossa?

Koikkis raotti silmiään ja katsoi taistelun jälkiä huoneessa. Hän yritti nousta seisomaan, mutta huomasi pian pääsevänsä vain istuvaan asentoon.

– Olen kai. Entäs sä?

Koikkis testaili sidottuja käsiään, kiskaisi voimalla ja irvisti, kun siteen terävä reuna pureutui ihoon.

– Ne tyypit ovat menneet Millan ja Miken luokse, sanoin. – Meidän on pakko päästä irti.

Koikkis tuijotti ranteitamme. Sitten hänen katseensa kiipesi avohyllykköä ylös.

– Mä tiedän miten me päästään irti. Mä kerron suunnitelmani, jos sä lupaat yhden jutun.

– Minkä?

– Jos me jäädään henkiin, sä tulet mun kanssa oikeille treffeille.

Olin puolittain odottanut ehdotusta jo vuosia, mutta nyt se tuli aivan väärällä hetkellä.

– Mä lupaan mennä vaikka vihille sun kanssa, jos sä saat meidät irti.

– Ei mennä niin pitkälle, kiitos vaan. En ole varma, haluanko pysyvästi naista, joka sotkee minut tällaisiin liemiin.

Koikkis hymyili minulle rohkaisevasti. Minusta alkoi tuntua hieman paremmalta. Yhtäkkiä olin varma, että voisin selvitä tästäkin, jos toimisimme yhdessä emmekä lannistuisi.

Koikkis esitteli minulle pakosuunnitelmansa. Hän halusi, että me kaataisimme avohyllyn, jonka jalassa olimme kiinni, niin että saisimme kätemme sujautettua alakautta irti.

– Ei se onnistu. Millä me muka kaataisimme tämän? Sehän on täynnä painavaa kamaa.

Hylly oli täynnä lakkapurkkeja, maalisammioita ja työkaluja. Koikkis oli vahva enkä minäkään ollut aivan hentoinen, mutta hyllyn kaatamiseen olisi tarvittu norsu.

– Kaikki painavimmat tavarat ovat alahyllyllä, Koikkis sanoi.

– Meidän pitää potkia ne alas. Yritetään ainakin.

Seuraavat hetket kuluivat epätoivoisen sähellyksen parissa. Pinnistimme voimamme äärimmilleen ja yritimme käännellä vartaloitamme asentoihin, joista potkiminen onnistui. Painavien purkkien siirtäminen oli raskasta ja vaikeaa sidotuilla jaloilla. Tajusin siinä pinnistellessä tehtävämme toivottomuuden: vaikka saisimme putoamaan kaikki ne esineet, joihin voisimme suinkin ylettyä, hyllykkö jäisi silti seisomaan vakaana kuin peruskallio. Se oli tukevaa tekoa. En halunnut silti luovuttaa. Pelko lasten puolesta sai minut yrittämään.

Koikkiksella sujui paremmin. Hän painoi jalkojaan maalipurkin kylkeen ja sai kuin saikin sen liikkeelle. Purkki putosi raskaasti lankkulattialle. Kuului rusahdus; lattia antoi periksi. Tölkki oli osunut hapertuneiden lankkujen liitoskohtaan. Siinä samassa
hylly huojahti. Hyllynjalka oli joutunut syntyneeseen painaumaan.

– Jatketaan, minä kannustin.

Koikkis potki ja huitoi lisää. Kaappi nuokahti, yksittäinen purkki kieri alas. Nitkutin, riuhdoin ja potkin niin, että hiki virtasi. Sain lisää voimia, kun ajattelin lapsia ja Mariaa konnien kynsissä. Ei saanut antaa epätoivon lannistaa. Oli vain yritettävä. Kukaan ei tulisi avuksemme.

– Varo! Koikkis huusi. – Se kaatuu!

Hyllyn romahtaminen kuulosti ukkosen jyrähdykseltä. Ilmassa sinkoili muttereita, nauloja ja muuta pikkusälää. Kaatuva hylly kiskaisi käsiämme, osui maahan ja hajosi.

– Se onnistui! riemuitsin.

– Jotain hyvää siinäkin, että sinä pidät kauppaasi tällaisessa mörskässä.

Koikkis könysi pitkin lattiaa kuin mittarimato, nousi polvilleen ja hamusi hampaillaan tiskiltä mattoveitsen. Hän asetti sen huolellisesti käsiensä väliin ja taiteili terän esille. Sitten hän nirhasi siteet jaloistaan irti ja tuli minun avukseni. Kun olin vapaa, leikkasin Koikkiksen ranteet vapaiksi.

Katsoimme toisiamme ja hymyilimme.

Ovi kävi, ja huoneeseen astui liskomiehen laiha apuri ase kädessä. Rekisteröin aseen kalsean muodon, mutta se ei oikeastaan pelottanut minua. Tuntui, että elin epätodellisessa, adrenaliinintäyteisessä unessa. Mikään ei tuntunut enää kovin järkyttävältä. Tiesin vain, että tämä mies oli minun ja lasteni välissä.

Koikkis tuntui jakavan taistelutahtoni. Hyökkäsimme miehen kimppuun. Hän oli maassa ja aseeton ennen kuin oli ehtinyt edes kunnolla sisään. Koikkis laittoi miehen nippusiteisiin ja työnsi sivuhuoneeseen lukkojen taakse. Samalla vapautimme Rontin, sitä piti pidätellä, ettei se hypännyt miehen kimppuun.

– Nyt äkkiä talolle!

Kurkistimme pimeyden turvin keittiön ikkunasta sisään. Sisällä oli käynnissä merkillinen näytelmä. Näytti siltä, että Maria ripitti konnaa.

– Mene itseesi! Maria sanoi ja heilutti uhkaavasti juustohöylää.

– Tai vielä mieluummin mene ulos minun miniäni talosta!

Ääni kantautui raollaan olevan tuuletusikkunan kautta selkeänä. Kuukasvoinen konna istui hikoillen keittiön pöydän ääressä, ase edessään pöydällä. Lapsia ei näkynyt missään.

– Tämä on vapaudenriistoa, Maria huusi. – Saisitte hävetä!

Mietin, mitä Maria oikein teki? Räpättikö hän peloissaan? Oliko hän mennyt sekaisin päästään, eikä tajunnut varoa roistoja? Vai yrittikö hän varoittaa lapsia pysymään huoneissaan piilossa?

– Tässä nyt mihinkään mennä, kuunaama sanoi.

– Odotellaan vaan rauhassa.

Koikkis näytti kädellään, että hän kiertäisi etuovelle, ja kuiskasi, että minun pitäisi kopauttaa ikkunaan parin minuutin päästä ja piiloutua sitten. Hän katosi nurkan taakse ja minä jäin hätä kurkussa seisomaan paikoilleni. Rontti seisoi vieressäni, se oli nyt hiljaa, mutta sen katse oli tiiviisti ikkunassa.

– Ja tulette sisälle kengät jalassa, pitäisi ottaa kengät pois, jos tulee sisälle, Maria jatkoi.

Mies käveli yläkertaan vievien portaiden juurelle ja kuulosteli.

– Missä lapset ovat?

– Ulkona tietenkin, nuoret ihmiset, Maria sanoi. – Mistä on oikein kyse? Ette te voi tuolla tavalla tunkea toisen kotiin ja käyttäytyä näin! Kuinka te kehtaatte? Vanhaa ihmistä näin kohtelette! Kai teilläkin on äiti ja mummoja!

Kuunaaman silmät räpsähtivät, katse vaelsi taas yläkertaan: – Onko siellä joku? hän tivasi.

– Lapset lähtivät jo ulos, Maria ehätti sanomaan. – Näin hieno syysilta, lähtivät ulos kavereittensa kanssa, niin lähtivät juuri. Mikä siellä ulkona ollessa, kun on tämmöinen hieno keli…

– Olkaa nyt hiljaa! kuunaama sanoi ja pyyhkäisi otsaansa hihallaan. Hän näytti hieman epävarmalta. Kaipa hän ihmetteli, miksi hänen toveriaan ei kuulunut takaisin.

– Teette viisaasti, jos nyt vain otatte tuosta oven ja käytätte sitä talostamme poistumiseen, Maria papatti.

Kuunaama pudisti päätään ja kurkki siilojen suuntaan.

– Ei tässä pitkään mene.

– Minun pitää mennä toilettiin, Maria ilmoitti.

– Ei käy!

– Tämä on Geneven sopimuksen vastaista. Vankeja tulee kohdella inhimillisesti. Näen sinusta, että olet pohjimmiltasi inhimillinen mies, Maria sanoi.

– En ole, kuunaama sanoi, nyt jo selvästi vaivautuneena. – Ole nyt jo hiljaa!

Näin miehen ilmeestä, että hänen päässään risteili paljon ajatuksia. Heidän keikkailunsa, kesämökkeihin murtautuminen, oli saanut kummallisen käänteen. Tuskin he olivat ajatelleet, että varastelun lisäksi päädyttäisiin veritekoihin.

– Kuka teistä pojista tappoi Jukaraisen? Maria painoi päälle kuin ajatukseni lukien.

Kuunaama säpsähti pelokkaana. – Ei me olla mitään tehty. Ei me semmoista puuhastella. Kaukana siitä.

– Kai sinä olet kuullut, että kunnanvaltuutettu Jukarainen löytyi kuoliaaksi viilleltynä kesämökistään? Maria sanoi.

– Ei se itse itseään ole tappanut.

– Pomolla on ollut jotakin bisneksiä Jukaraisen kanssa ennen vankilaan joutumistaan. Se istui seitsemän vuotta taposta, pääsi juuri vapaalle.

– Minä löysin sen Jukaraisen ruumiin, Maria tokaisi. – Se teidän pomonne tappaa teidätkin, kai sinä poikarukka sen ymmärrät. 

Arvelin, että aikaa oli kulunut riittämiin. Koputin hiljaa ikkunaruutuun ja vetäydyin kauemmas varjoihin. Kuunaama tuli katsomaan ikkunaan ase kädessä. Koikkis hiipi etuoven kautta sisälle. Näin ikkunasta, kuinka hän hiipi hiljaisena kuin aave kuunaaman taakse. Nappasin maasta pienen kiven ja nakkasin sen ikkunalasiin. Kuunaama tuli uudestaan pälyilemään. Vetäydyin varjoihin.

Maria huomasi Koikkiksen. He vaihtoivat pikaisen katseen ja nyökkäsivät toisilleen. Äänettömästi Maria tarttui valurautaiseen paistinpannuun ja mäjäytti sen suoraan kuunaaman takaraivoon. Konna voihkaisi ja tarttui päähänsä, ase yhä toisessa kädessään. Koikkis tarttui miehen käteen ja väänsi aseen irti.

– Maria! Missä lapset ovat, minä huusin ja ponkaisin piilostani esille.

– En minä vaan tiedä! Varmaan yläkerrassa piilossa! Kun nämä hampuusit tulivat, he olivat jo siellä... Mitä täällä oikein tapahtuu?

– En ehdi selittää! Soita poliisille!

– En minä voi! Tuo mies hajotti kaikki puhelimet!

Juoksin nopeasti sisälle ja ryntäsin yläkertaan kaksi askelmaa kerralla. Huusin Millaa ja Mikeä nimeltä, mutta kukaan ei vastannut. Olivatko he livahtaneet ikkunasta pakoon ja jääneet heti pihalla roistojen satimeen?

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.