Osa 4/5: – En mä ole tilivelvollinen sulle siitä keneen tutustun!

Koikkis ryntäsi ovesta ulos. Kiskoin bootsit jalkaani ja juoksin perässä.

– Pysykää sisällä! huusin olkani yli Marialle ja lapsille.

Rontti venytteli uteliaana perään. Se luuli pääsevänsä lenkille ja lönkötteli imussani.

Pihalla oli pimeää ja marraskuisen kalseaa. Teollisuusmaisema näytti pimeässä illassa tavallistakin kolhommalta ja epäinhimillisemmältä. Ehkä minun pitäisi todellakin muuttaa ihmisten ilmoille, ajattelin ja pingoin ystäväni perässä.

Tuntui aivan siltä kuin rakennusten nurkissa ja pimeillä kujilla olisi vilahdellut aaveita ja pahoja henkiä. Pimeys tuoksui syksyltä ja makasiinien tervaiselta puulta. Jääriite rapisi saappaideni alla. Aution siilon valtava, betoninen hahmo nousi pimeää taivasta kohden uhkaavana ja pahaenteisenä. Makasiinirakennus, jossa kotini ja rautakauppani sijaitsivat, kyyristeli siilon kupeessa kuin pikkueläimen pesä synkeän vuoren juurella.

Koikkis veti kaupan oven voimalla auki. Ovi ei ollut lukossa vaan auki tiirikoitu.

– Kädet näkyviin ja aloillasi! Koikkis komensi jotakuta. Kuulin kolinaa, kun tavaroita putosi lattialle. Kurkistin sisälle. Taskulampun kalvas valokeila paljasti lankkulattiat, tavaroita pullistelevat avohyllyköt, seinien jo kulahtaneet mainosjulisteet ja vanhan myyntitiskin. Tiskin takana näkyi miehen hahmo. Janne.

Ensimmäinen tunteeni oli helpotus. Sen jälkeen tuli megalomaaninen nolotus. Olin juuri paria tuntia aiemmin heittänyt Jannelle hyvästit ja saanut sen jälkeen Koikkikselta kovan ripityksen epäsopivasta ihastuksestani. Kolmantena tunteena heräsi jonkinlainen lämmin ja suloinen kutina, jolle en osannut antaa tarkkaa nimeä. Pelkkä Jannen katsominen nosti hymyn kasvoilleni. Muistin hänen kätensä ihollani, hänen huulensa omillani, hänen naurunsa ja kiihottuneen katseensa. Oliko hän tullut takaisin minun vuokseni?

Janne nosti kämmenensä ilmaan antautumisen merkiksi.

– Älä nyt hermostu, hyvä mies. En mä ole mitään tehnyt.

Janne kuulosti tapansa mukaan ilkikuriselta ja viattomalta, aivan kuin hän olisi jonkinlainen isoksi kasvanut Vaahteramäen Eemeli, joka oli murtautunut kauppaan pelkästä elämänilosta.

– Olet tunkeutunut tähän liikkeeseen luvatta, Koikkis tokaisi ja eteni vaarallisen näköisesti Jannea kohti. Ei Koikkis mikään miehenmurjoja ollut, mutta tiesin, että mustasukkaisuus himmensi fiksunkin järjen valon. Koikkis saattaisi hyvinkin tintata Janne-parkaa.

– Mä olen täällä emännän luvalla, Janne huudahti ja katseli minuun apua pyytäen. Hän osoitti pöydällä lojuvaa salkkua. – Sari beibi, mä unohdin siskon pornokuvat tänne. Mun oli pakko tulla hakemaan niitä.

Koikkis vilkaisi minuun, huomasi vasta nyt, että olin seurannut perässä. Aioin ensin sanoa totuuden, että Janne oli täällä nyt omin luvin, mutta en halunnut nyrkkitappelua. Miehistä tuli mieleen suuri, vihainen saksanpaimenkoira ja pieni, jäntevä terrieri, jotka nuuskivat toisiaan valmiina käymään toistensa kurkkuun.

– Tavallaan joo, aloin selostaa Jannen avuksi.

– Mitä helvettiä tämä oikein on? Koikkis kysyi.

– Katsos kun… tämä tyyppi on se… sanoin. – Katsos, kun Jannehan just... tavattiin ja...

Oivallus paistoi Koikkiksen kasvoilta.

– Juurihan sä sanoit, että se sinun pikku panomiehesi häipyi kaupungista, Koikkis puuskahti ja kiinnitti huomionsa Janneen.

– Mitä sä täällä teet? Haluat vetäistä vielä kerran Saria vai?

Koikkis silmäili nuorempaa miestä karsaasti. Janne killitti takaisin yhtä tylysti.

– Oikeastaan mun pitäisi antaa sulle turpiin, mutta lähdetään nyt vain poliisiasemalle. Tajuatko sä edes, millaiseen hengenvaaran sä olet aiheuttanut Sarille? Joku psykopaattinen hyypiö uhkasi Saria veitsellä, Koikkis sanoi.

– Joo, mutta mä kolkkasin sen halolla, tiesitkös sä sitä? Mä olen aiheuttanut Sarille ainoastaan sen elämän parhaan orgasmin, enkä mitään muuta, Janne ilmoitti itsetyytyväinen hymy huulillaan. Painoin pääni käsiin ja toivoin, että lankkulattiaan ilmestyisi minut nielaiseva rako. En uskaltanut katsoa Koikkikseen päinkään.

– Hetkonen, mähän tunnen sut, Koikkis huusi. – Sä olet se ärsyttävä nulikka, jota mä kannoin niskavilloista kotiin joka hemmetin ilta silloin, kun mä olin keskustassa vartijana.

Koikkis kääntyi ja katsoi minua raivoissaan.

– Sari! Mikä on saanut sut kajoamaan tällaiseen kloppiin? Sehän on kehdonryöstöä!

– On se 27. Siitä on ainakin kymmenen vuotta, kun sä partioit keskustassa, vastasin nolona.

– Mutta sä olet aikuinen nainen. Mitä tuolla tyypillä on sellaista mitä... Koikkis jätti lauseen kesken ja haroi tukkaansa. Sitten hän karjaisi minulle päin naamaa.

– Mikä helvetti sua vaivaa, Sari?

– En mä ole tilivelvollinen sulle siitä keneen tutustun!

– Tutustut? Niin just. Teillä on varmaan helvetin syvällisiä keskusteluja samalla, kun se tutustui suhun munallansa.
Koikkis puristi kädellään nenänvarttaan kuin karkottaakseen päänsärkyä.

– On parempi, että lähdetään selvittelemään tätä asiaa poliisiasemalle, Koikkis sanoi ja otti askeleen Jannen suuntaan. Janne väisti notkeasti laatikkopinon taakse.

– Enkös mä nyt vain voisi mennä… mitä siskokin ajattelee… ja sen vessulapoika, Janne yritti.

– Olisit ajatellut aiemmin, Koikkis tylytti.

Minulla alkoi silloin raksuttaa. Mitä ihmettä Janne oli täällä oikein tehnyt? Napsautin katkaisimesta työpisteen spottivalon päälle. Molemmat miehet siristelivät silmiään. Janne oli ehtinyt taas tehdä omiaan: laskutusmappien viereen oli nostettu se tuttu aiemmin näkemäni salkku, se joka oli peräisin murhatun Jukaraisen mökistä.

Katseeni vaelsi riitapukareista pöydälle levitettyihin pornovalokuviin. Joku niistä oli Jannen sisko, tai ehkä Janne oli jo poistanut ne kuvat joukosta. Aloin selata muita papereita. Pari panttikirjaa, kiinnitystodistus, kuitteja ja sitten käsin kirjoitettu lappu.

Olisin tunnistanut käsialan missä tahansa. Se oli Matin, ja paperin alareunaan väkerretty iso M-kirjain kieli sekin edesmenneen mieheni kirjoittaneen viestin. Lapussa luki: ”Paroni! Tässä tiedoksesi se paikka. M”

Otin paperin käteeni ja katsoin sitä hämmästyneenä. Lappu oli kiinnitetty klemmarilla karttaan, sellaiseen tekniseen pohjapiirrokseen. Piirros oli täynnä viivoja ja rasteja, jotka hahmottuivat sähköjohtojen ja pistokkeiden paikoiksi, ja kaksoisviivoja, jotka olivat seinämiä. Toisessa päädyssä olevasta pyöreästä muodosta tajusin, mistä oli kyse. Se oli siilon kartta. Ja punaisella piirretty ruksi oli siilon päällä. Kartan alakulmassa teksti: ”Se on ripustettu narulla tikkaiden yläpäähän, viides tikas alaspäin, puolen metrin päähän oikealle pieneen metallihakaseen. Hankala paikka, joudut kapuamaan.”

Mikä ihmeen se? Tiesin, että Matti oli tuntenut Paronin, olihan hän ollut Jukaraiselle henkensä velkaa, mutta mitä yhteistä he olivat touhunneet? Jukarainen oli ollut paikkakunnan korruptoitunein poliitikko, ja häntä epäiltiin ties mistä rikoksista, mutta edesmennyt mieheni oli ollut rauhaa rakastava perheenisä.

– Koikkis, katso tätä, sanoin ymmälläni.

Etuovella kilahti. Rontti, joka ei ikinä haukkunut, alkoi yhtäkkiä rähistä kuin viimeistä päivää.

Samassa ovi paukahti auki ja sisään ryntäsi joukko miehiä. Viimeisenä kynnyksen yli luikerteli liskomies.

Kaikki tapahtui nopeasti. Yksi liskomiehen apureista nappasi käsivarsistani kiinni ja kaatoi minut maahan. Koikkis ehti käännähtää, saada pari iskua perille ja yhden miehistä lattialle, sitten hänen kimppuunsa käytiin takaapäin. Rontti iski kiinni päällekarkaajaani sääreen ja puri. Mies ulvahti, potkaisi Rontin irti ja sai hätisteltyä sen metalliputken avulla takahuoneeseen. Ovi väännettiin kiinni. Rontti hyppi ovea vasten ja louskutti voimiensa takaa. Sen kumea haukunta suorastaan koski korviin.

Lamppu kaatui ja olimme taas pimeässä. Koikkis pani hanttiin. Hän oli vähällä päästä irti, mutta sai kovan iskun kasvoihinsa. Koikkisen pää retkahti kuin räsynukella ja hän valahti veltoksi. 

– Lopettakaa, huusin. – Mitä te oikein haluatte? Jättäkää meidän rauhaan!

Pian Koikkis ja minä olimme surkeina myttyinä maassa ja miesjoukko seisoi vaitonaisena ympärillämme. Katsoin heitä kauhuissani. Miehiä oli kolme, ja jokainen heistä oli resuisen, ilkeän ja kovapintaisen näköinen.

Kukaan ei silti vetänyt kammottavuudessa vertoja liskomiehelle. Tämä oli seisoskellut koko tappelun ajan seinään nojaten ja katsellut julma hymy huulillaan tapahtumien kulkua. Hän oli ottanut veitsensä esiin ja leikki sillä, käänsi sitä auki ja kiinni pienellä kädenheilautuksella. Taskulampun valo kiilsi metallissa. 
Janne seisoi paikoillaan kuin kivipatsas.

– Tee nyt jotakin, minä parahdin.

Janne käänsi katseensa pois. Hänen kasvoillaan näkyi häivähdys häpeää ja pelkoa.

– Missä salkku on? liskomies tivasi Jannelta.

– Tuota juu... kyl mä, tai siis...

Liskomies napsautti veitsen kiinni. Käsi heilahti ja tarttui Jannen rinnuksiin.

– Kuulehan, kärpäsenpaska, kakista ulos mitä tiedät.

Tiesin, että liskomies oli täysi psykopaatti. Ihmiset olivat hänen matkassaan silkasta pelosta. Liskomies pahoinpiteli sille päälle sattuessaan oman jenginsäkin jäseniä. Muista ihmisistä puhumattakaan.

Janne nyökkäsi tiskin suuntaan. – Tuossa pöydällä. Niin, mä otin sen salkun, en mä silti halunnut pettää sua... tein vähän tiedusteluja... siellä joukossa on varmaan se mitä etsit…

Liskomies päästi otteensa. Janne jähmettyi jälleen seinänvierustalle. Liskomies selasi paperit läpi ja löysi nopeasti haluamansa. Hän tarttui Matin tekemään kirjeeseen ja karttaan.

– Jukarainen puhui totta ennen kuolemaansa, kun sanoi, että tieto on salkussa papereiden joukossa. Mutta sitten sinun, Janne-poju, piti mennä viemään ne paperit! Pitäisit varasi. Tätä menoa sinusta alkaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Ja kyllähän sinä tiedät, mitä sitten tapahtuu...

Liskomiehen katse liimautui minuun.

– Ehkä sinä et sitten oikeasti tiennyt, missä kätkö on… Mutta ei sillä enää ole väliä. Minulla on nyt tarvitsemani. Odotin tätä vuosikaudet kiven sisässä sillä aikaa, kun Jukarainen eli leveästi minun hankkimillani rahoilla.

Janne liikahti, ja samassa liskomiehen huomio oli taas hänessä.

– Sinä lähdet minun kanssani etsimään kätköä, jos siellä vaikka pitäisi kiivetä.

– Joo, mä olen vähän tutkinut paikkoja... täällä makasiinien puolella ei ole löytynyt mitään. Kävin läpi noita tyhjiä huoneitakin, mutta kun sinne ei saa valoja, taskulampulla ei näe...

Seuraavaksi liskomies puhutteli paria miehistään: suurta, kuukasvoista korstoa, jolla oli liian pieni pilottitakki, sekä anorektisen laihaa rimppakinttua, jonka lonkalta roikkui pitkä, helisevä avainketju.

– Menkää te ämmän kotiin ja pitäkää huolta, ettei kukaan pääse soittamaan tai pakoon. Jos joku kakara aiheuttaa ongelmia, laittakaa saman tien nappi otsaan. Aion polttaa tämän koko hökötyksen joka tapauksessa. En aio jättää todistajia.

Liskomies kulki hitaasti hyllyjen lomassa ja siveli puisia tasoja kuin hyväillen. Hänen liukuva, käärmemäinen etenemistapansa näytti pimeässä aavemaiselta. Aivan kuin hän olisi painajaisten hirviö, kauhuelokuvista todellisuuteen vuotanut hahmo. 

– Tämä palaa hyvin. Tulee kaunis roihu syysyöhön.

Kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Liskomies käänsi katseensa minuun ja hymyili kylmästi.

– Etkö sinä pidä siitä ideasta? No, en minä pidä kiirettä. Jos vaikka mitään ei löydykään, niin voisin vähän jututtaa sinua vielä.

Hän töykkäsi saappaallaan maassa makaavaa Koikkista.

– Poikaystäväsi saa katsella. Kun olette kumpikin kirkuneet itsenne käheiksi, tuikkaamme kaiken tuleen. Ja sinä ali-ihminen! Liskomies kääntyi kohti Jannea.

– Sido nämä tyypit tiukasti, ja sitten mennään. Olen odottanut tarpeeksi kauan!

Janne penkoi kauppani myyntiartikkeleita ja löysi lopulta hyllyltä pakkauksen nippusiteitä. Hän raahasi Koikkiksen keskelle lattiaa, sitoi tämän nilkat ja ranteet ja kiinnitti lopuksi kädet hyllyn jalkaan kiinni. Sitten hän tuli luokseni ja tarttui käsivarteeni.

– Älä tee tätä, minä sanoin.

– Sari, anteeksi.

Janne sysäsi minut lattialle Koikkiksen viereen ja kiinnitti minutkin. Jouduin kyljelleni lattialle hankalaan asentoon. Sitten hän käänsi selkänsä ja kiirehti makasiinien uumeniin menevän liskomiehen ja toisen rikostoverinsa perään. Katsoin hänen jälkeensä. Tuon miehen kanssa minä olin rakastellut. Tuohon tyyppiin minä olin luottanut! Miten paljon hän olikaan valehdellut?

– Tule messiin, kuunaama sanoi hoikalle toverilleen.

Laiheliini katseli meitä. Arvasin, mitä hän ajatteli. Ei meistä ollut karkaajiksi. Ovi kilahti kiinni miesten jälkeen. Pian kuului vain tuulen humina nurkissa ja makasiinin vanhan puun narina. Ronttikin oli lopettanut haukkumisen.

Koikkis retkotti vieressäni tajuttomana. Vai oliko pahempaakin tapahtunut, oliko hän vuotamassa kuiviin?

– Koikkis, herää!

Yritin nykiä Koikkista jaloillani, mutta hän pysyi tiedottomana. Riuhdoin käsiäni, mutta nippusiteet pitivät.

– Älä jätä mua yksin!

Kasvoni ylettyivät Koikkiksen kasvojen tasalle. Hän sentään hengitti.

– Herää! Ne on menossa lasten luo! Pelasta meidät! 

Koikkis oli pelastanut minut kerran ennenkin, vuosia sitten.

Kun näin Koikkiksen ensimmäistä kertaa, hän oli ilkialaston. Hän loikki pahvikulisseissa ja laususkeli jäykästi näytelmän vuorosanoja. Istuin katsomossa, annoin hyttysten syödä itseäni ja ajattelin väsyneesti, että tämän täytyi olla koko Suomen, ellei jopa koko tunnetun maailmankaikkeuden, surkein kesäteatteriesitys. 

– Onneksi tuon miehen ei tarvitse näytellä leipänsä eteen, joku kuiskasi vieressäni. – Mukava peffa kumminkin.

Mukavan peffan omistaja ei selvästikään viihtynyt lavalla. Hänen olemuksensa toi mieleen alakoulun tunnolliset pojat, jotka vetivät joulukuvaelmassa paimenen tai tietäjän roolin naama peruslukemilla, nuhteettomasti ja innottomasti. Hän lausui vuorosanojaan monotonisella äänellä. Hänessä ei ollut tippaakaan farssiin sopivaa hölmöä energiaa. Hän oli vähän kuin työhevonen, joka yritti käydä sirkusponista.

– Mitä hän tuolla tekee? Ei Koikkalaisen poika ole minun tietääkseni taiteellisesti suuntautunut, vieressäni supistiin. – Tässä roolissa piti olla se mainosfilmeissä esiintynyt teatterikoululainen!

– Koikkis tuuraa. Se tähtinäyttelijä sairastui. Koikkalaisen jannu on sellainen kiltinsorttinen mies, ei varmaan kehdannut kieltäytyä kun pyydettiin.

Huokaisin syvään. Kaduin että olin tullut. Olin ensimmäistä kertaa Matin kuoleman jälkeen viettämässä vapaailtaa ja huvittelemassa. Lapset olivat hoidossa Marian luona.

Huvittuneisuus oli kaukana.Olin tuntenut oloni koko kesän turraksi ja epätodelliseksi. Aivan kuin kehossani ei olisi kunnollisia ääriviivoja. Olin huolehtinut lapsista ja arjen pyörittämisestä automaattiohjauksella. Minussa oli mennyt jokin vikaan Matin kuoltua. Ihan kuin minäkin olisi kuollut, mutta kehoni ei olisi tajunnut sitä.

Kesä oli kukkeimmillaan. Koivujen oksat olivat täydessä lehdessä. Kaikkialla vihersi, tuoksui hyvältä ja kuului iloinen sirkutus. En saanut siitä mitään irti. Tunsin olevani lasiseinän takana. Unohdin usein kammata tukkani ja solmia kengännauhat. En saanut otetta toisten ihmisten keskusteluista. Olin alkanut esittää reaktioita ulkomuistista. Jos joku sanoi päivää, vastasin päivää. Jos joku hymyili, hymyilin takaisin. Jos joku sanoi ottavansa osaa Matin takia, sanoin kiitos.

Ja tässä minä nyt istuin ja katselin pöljää puskafarssia, ja toivoin, että voisin kuolla ja mennä Matin luo. Koko katsomo nauroi ympärilläni vesi silmistä valuen. Tunsin oman irrallisuuteni selvemmin kuin koskaan.

Mies jatkoi koikkelehtimistaan lavalla. Jokin hänessä pisti silmään ja kiinnitti huomiota turtumuksenkin läpi. Ehkä se oli hänen peloton olemuksensa, joka teki hänestä jollakin tavalla karismaattisen. Hän näytti mieheltä, joka teki tinkimättä tehtävänsä jopa silloin, kun se käsitti alastomana kekkaloimista teatterin lavalla. Lisäksi hän oli atleettinen ja kaunis katsella. Mutta minä en osannut nauttia siitäkään.

Väliajalla menin muiden perässä makkarajonoon. Ostin grillistä makkaran, istuuduin kivelle ja puraisin haluttomasti. Makkaraa oli vaikea saada alas. Olin laihtunut Matin kuoleman jälkeen melkein luurangoksi. Joskus selkeämpinä hetkinä tajusin, etten kestäisi enää kauaa. Luhistuisin pian henkisesti tai fyysisesti. Mitä sitten pienille lapsilleni kävisi?

Katselin sammalmätästä ja taistelin vastaan haluani mennä makaamaan sen päälle sikiöasentoon. 

– Anteeksi, saako tähän istua? kysyi joku.

Ynähdin vastaukseksi. Viereeni istui mies. Tunnistin hänet nakuilijaksi. Nyt hänellä oli t-paita ja shortsit.

– Hei, hän sanoi.

– Heippa vaan, vastasin.

– Mä häivyn, jos sä haluat olla yksin. Mutta mä halusin vain sanoa, että tiedän kuka sä olet ja mitä sulle on käynyt. Kai täällä kaikki tietävät, sen verran pieni paikka. No kuitenkin. Mä… otan osaa. Me tunsimme jonkin verran Matin kanssa, vaikka olimme eri luokilla koulussa. Matti vaikutti aina mukavalta tyypiltä. Tämä on varmasti sinulle tosi raskasta.

Juuri sillä sekunnilla mittani tuli täyteen. Se ainoa ilta, jolloin minun oli ollut tarkoitus unohtaa murheeni ja nauttia kepeästä teatterista! Eikö silloin kuuluisaa näyttelijää tuurannut joku lahjaton tunari? Ja sitten se tunari tuli vielä ottamaan osaa!

– Joo, on se raskasta! Sähähdin ja paiskasin makkaran kädestäni. Se osui suoraan miehen ystävällisiin kasvoihin ja kimposi siitä maahan.

– Haluatko kuulla lisää kuinka raskasta mulla on? Haluatko kuulla kuinka raskasta on katsella, kun toinen kuolee eikä mitään voi tehdä? Ja haluatko kuulla miten raskasta on kasvattaa yksin kahta traumatisoitunutta lasta?

Mies katseli minua vaiti. Hänen kasvoihinsa oli jäänyt makkarasta nokitahra.

– Ja haluatko kuulla yhden asian lisää? Sä olet huonoin näyttelijä, jonka olen koskaan nähnyt! Koko katsomo on sitä mieltä!

Kyyneleet purskahtivat silmistäni. Lähdin juoksemaan silmittömästi paikalta. Autossa nojasin rattiin ja paruin jo suoraa huutoa. Minusta ollut enää mihinkään. En voinut enää liikkua ihmisten ilmoilla. Olin heittänyt tuntematonta miestä makkaralla ja kirkunut hänelle kuin sekopää.

Näin miehen parin viikon kuluttua, kun hän tuli makasiineille. Hän ajeli lommoisella autolla, hiljensi, pysäköi ja nousi ylös. Hän oli pukeutunut vartijan pukuun ja käveli reippaasti minua kohden. Istuin portailla, söin kynsiäni ja katselin tyhjyyteen. Olin ajatellut, että avaisin kaupan, mutta en ollut tänäkään aamuna pystynyt. Lapset olivat taas Marian hoteissa. Minulla alkoi olla vaikeuksia hoitaa edes heitä.

– Hei, meinaatko sä avata tuota kauppaa ikinä, mies kysyi. – Mä tarvitsen ristipääruuvimeisselin.

– En mä, minä sanoin. – En mä jaksa.

– Jos sä et kohta avaa, mä menen K-Rautaan.

Mies istui viereeni ja ojensi kätensä.

– Rami Koikkalainen. Kaikki sanoo Koikkikseksi.

– Sari Matikainen. Sori että mä heitin sua makkaralla.

– Ei se mitään. Mä varmaan ansaitsin sen. Anteeksi jos mä olin päällekäyvä.

– Et sä ollut. Mä olen vaan mennyt jotenkin päästäni vialle. Anteeksi että mä sanoin sua huonoksi näyttelijäksi.

– Kyllä mä itsekin tiedän, että mä olen. Ihme ettei koko yleisö vaatinut rahojaan takaisin. Mutta nyt sä voisit myydä mulle sen ruuvimeisselin.

Nousin hitaasti ylös ja katselin ovea.

– Mä en ole ollut siellä koskaan yksin, selitin. – Me oltiin aina yhdessä Matin kanssa.

Avasin oven ja astuimme sisälle. Tuntui hyvältä, että Koikkis oli seuranani. Rautakaupassa ei ollut mikään muuttunut, mutta silti kaikki oli muuttunut. Tutut esineet näyttivät yksinäisiltä ja hylätyiltä. Hyllyille ja tiskille oli laskeutunut ohut pölykerros.
Koikkis valitsi ruuvimeisselinsä ja odotti kärsivällisesti, että sain kassan heräämään eloon. Sitten hän jäi vielä hetkeksi auttamaan minua siivouksessa.

– Pärjäile, hän sanoi lopuksi ja asetti harjan seinää vasten.

– Anna mä keitän kahvit kiitokseksi.

En halunnut päästää Koikkista lähtemään. Puuhailu hänen kanssaan oli ollut paras puolituntinen pitkään aikaan. Olin tuntenut itseni hetken melkein omaksi itsekseni.

– En mä ehdi nyt, mun pitää mennä kurmuuttamaan rappiolle joutunutta nuorisoa.

– Okei. No moi sitten vaan.

Tunsin että tuttu lamaannus iski minuun koukkujaan.

– Mutta jos tarjous on voimassa, mä tulen huomenna, Koikkis sanoi.

– Tule vaan, minä sanoin.

– Muista avata kauppa.

Koikkis tuli seuraavana päivänä ja sitäkin seuraavana ja sen jälkeen melkein joka päivä. Usein hän ehti käydä vain kääntymässä kierrostensa välissä. Silti minä aloin odottaa hänen vierailuaan ja ostin kahvin seuraksi Domino-keksipaketin. Koikkis tuntui olevan aivan kuin köysi, johon tukeutuen pysyin pystyssä.

Sitten, kun oli tullut jo syksy, hän tuli kerran luokseni ja ehdotti, että hyppäisin hänen lommoisen Saabinsa kyytiin. Hän ajoi minut teollisuusalueen laitamille. Siellä oli hänen tuttunsa pitämä kennel, jossa oli juuri syntynyt newfoundlandin pentuja.

– Tällainen karvakasa pitäisi sulle seuraa kaupassa, sanoi Koikkis. Kyykistyimme pentujen keskelle. Ne näyttivät aivan pitkäkarvaisilta marsuilta, mutta käyttäytyivät vilkkaammin. Ne nuolivat kättäni, pomppivat toistensa yli ja telmivät.

– Ei mulla ole varaa rotukoiraan, sanoin.

– Tästä koirasta pitäisi tulla virheetön muotovalio, yksi maailman kauneimpia rotunsa uroksia, kennelin omistaja selitti ja näytti pentua, joka oli tullut nuuskimaan meitä. – Sen saa ilmaiseksi sijoituskoiraksi. Minä haen sen sitten aina välillä ja vien sitä ympäri maailmaa siitostehtäviin.

– Sinulla on aika hulppea ura tiedossa, sanoin pennulle ja silitin sen silkkistä turkkia.

– Älä muuta sano, Koikkis sanoi. – Kateeksi käy. Olisinpa mäkin maailman kaunein rotuni edustaja ja veisipä joku muakin ympäri maailmaa siitostehtäviin. Mutta eikös viedä tämä jalo otus teille?

Niin tehtiin. Mike ja Milla ihastuivat tietysti pentuun heti ja halusivat antaa sen nimeksi Rontti. Pian Rontista tuli perheenjäsen. Ja Koikkiksestakin melkein.

Marraskuun lopulla pidimme teollisuusalueen väen kesken pikkujouluja ja Koikkiskin oli kutsuttu. Join liikaa boolia, kaipasin Mattia ja yritin iskeä kännipäissäni Koikkiksen.

– Ei käy, Koikkis sanoi päättäväisesti.

– Miten niin ei käy? Miksi sinä sitten pörräät minun ympärilläni? Etkö sinä tykkää minusta?

– Tykkään. Ja siksi minä en aiokaan olla sun pikkujouluhoitosi, Koikkis sanoi ja poistui bileistä.

Minulla oli seuraavana päivänä nolo olo, mutta Koikkis oli oma mukava itsensä, ja tarjosi minulle Buranaa päänsärkyyn. Kumpikaan ei meistä enää sen jälkeen yrittänyt mitään romanttiseen viittaavaakaan.

Kun Rontti kasvoi isommaksi, kävi ilmi, että sen kallo ja selän pituus eivät olleetkaan optimaaliset. Niinpä sen kansainvälisen siittäjän ura jäi haaveeksi. Sen sijaan saimme sen edullisesti ikiomaksi. Mike ja Milla kiljuivat riemusta, halailivat Ronttia ja tanssivat ympäri olohuonetta. Minäkin osasin taas hymyillä. 

Palasin muistoistani todellisuuteen, jossa nippusiteet kalvoivat ranteitani ja nilkkojani ja psykopaattitappaja aikoi surmata koko perheeni.

Koikkis ähkäisi. Hän oli tulossa tajuihinsa.

– Koikkis! Herää! Oletko sä kunnossa?

Koikkis raotti silmiään ja katsoi taistelun jälkiä huoneessa. Hän yritti nousta seisomaan, mutta huomasi pian pääsevänsä vain istuvaan asentoon.

– Olen kai. Entäs sä?

Koikkis testaili sidottuja käsiään, kiskaisi voimalla ja irvisti, kun siteen terävä reuna pureutui ihoon.

– Ne tyypit ovat menneet Millan ja Miken luokse, sanoin. – Meidän on pakko päästä irti.

Koikkis tuijotti ranteitamme. Sitten hänen katseensa kiipesi avohyllykköä ylös.

– Mä tiedän miten me päästään irti. Mä kerron suunnitelmani, jos sä lupaat yhden jutun.

– Minkä?

– Jos me jäädään henkiin, sä tulet mun kanssa oikeille treffeille.

Olin puolittain odottanut ehdotusta jo vuosia, mutta nyt se tuli aivan väärällä hetkellä.

– Mä lupaan mennä vaikka vihille sun kanssa, jos sä saat meidät irti.

– Ei mennä niin pitkälle, kiitos vaan. En ole varma, haluanko pysyvästi naista, joka sotkee minut tällaisiin liemiin.

Koikkis hymyili minulle rohkaisevasti. Minusta alkoi tuntua hieman paremmalta. Yhtäkkiä olin varma, että voisin selvitä tästäkin, jos toimisimme yhdessä emmekä lannistuisi.

Koikkis esitteli minulle pakosuunnitelmansa. Hän halusi, että me kaataisimme avohyllyn, jonka jalassa olimme kiinni, niin että saisimme kätemme sujautettua alakautta irti.

– Ei se onnistu. Millä me muka kaataisimme tämän? Sehän on täynnä painavaa kamaa.

Hylly oli täynnä lakkapurkkeja, maalisammioita ja työkaluja. Koikkis oli vahva enkä minäkään ollut aivan hentoinen, mutta hyllyn kaatamiseen olisi tarvittu norsu.

– Kaikki painavimmat tavarat ovat alahyllyllä, Koikkis sanoi.

– Meidän pitää potkia ne alas. Yritetään ainakin.

Seuraavat hetket kuluivat epätoivoisen sähellyksen parissa. Pinnistimme voimamme äärimmilleen ja yritimme käännellä vartaloitamme asentoihin, joista potkiminen onnistui. Painavien purkkien siirtäminen oli raskasta ja vaikeaa sidotuilla jaloilla. Tajusin siinä pinnistellessä tehtävämme toivottomuuden: vaikka saisimme putoamaan kaikki ne esineet, joihin voisimme suinkin ylettyä, hyllykkö jäisi silti seisomaan vakaana kuin peruskallio. Se oli tukevaa tekoa. En halunnut silti luovuttaa. Pelko lasten puolesta sai minut yrittämään.

Koikkiksella sujui paremmin. Hän painoi jalkojaan maalipurkin kylkeen ja sai kuin saikin sen liikkeelle. Purkki putosi raskaasti lankkulattialle. Kuului rusahdus; lattia antoi periksi. Tölkki oli osunut hapertuneiden lankkujen liitoskohtaan. Siinä samassa
hylly huojahti. Hyllynjalka oli joutunut syntyneeseen painaumaan.

– Jatketaan, minä kannustin.

Koikkis potki ja huitoi lisää. Kaappi nuokahti, yksittäinen purkki kieri alas. Nitkutin, riuhdoin ja potkin niin, että hiki virtasi. Sain lisää voimia, kun ajattelin lapsia ja Mariaa konnien kynsissä. Ei saanut antaa epätoivon lannistaa. Oli vain yritettävä. Kukaan ei tulisi avuksemme.

– Varo! Koikkis huusi. – Se kaatuu!

Hyllyn romahtaminen kuulosti ukkosen jyrähdykseltä. Ilmassa sinkoili muttereita, nauloja ja muuta pikkusälää. Kaatuva hylly kiskaisi käsiämme, osui maahan ja hajosi.

– Se onnistui! riemuitsin.

– Jotain hyvää siinäkin, että sinä pidät kauppaasi tällaisessa mörskässä.

Koikkis könysi pitkin lattiaa kuin mittarimato, nousi polvilleen ja hamusi hampaillaan tiskiltä mattoveitsen. Hän asetti sen huolellisesti käsiensä väliin ja taiteili terän esille. Sitten hän nirhasi siteet jaloistaan irti ja tuli minun avukseni. Kun olin vapaa, leikkasin Koikkiksen ranteet vapaiksi.

Katsoimme toisiamme ja hymyilimme.

Ovi kävi, ja huoneeseen astui liskomiehen laiha apuri ase kädessä. Rekisteröin aseen kalsean muodon, mutta se ei oikeastaan pelottanut minua. Tuntui, että elin epätodellisessa, adrenaliinintäyteisessä unessa. Mikään ei tuntunut enää kovin järkyttävältä. Tiesin vain, että tämä mies oli minun ja lasteni välissä.

Koikkis tuntui jakavan taistelutahtoni. Hyökkäsimme miehen kimppuun. Hän oli maassa ja aseeton ennen kuin oli ehtinyt edes kunnolla sisään. Koikkis laittoi miehen nippusiteisiin ja työnsi sivuhuoneeseen lukkojen taakse. Samalla vapautimme Rontin, sitä piti pidätellä, ettei se hypännyt miehen kimppuun.

– Nyt äkkiä talolle!

Kurkistimme pimeyden turvin keittiön ikkunasta sisään. Sisällä oli käynnissä merkillinen näytelmä. Näytti siltä, että Maria ripitti konnaa.

– Mene itseesi! Maria sanoi ja heilutti uhkaavasti juustohöylää.

– Tai vielä mieluummin mene ulos minun miniäni talosta!

Ääni kantautui raollaan olevan tuuletusikkunan kautta selkeänä. Kuukasvoinen konna istui hikoillen keittiön pöydän ääressä, ase edessään pöydällä. Lapsia ei näkynyt missään.

– Tämä on vapaudenriistoa, Maria huusi. – Saisitte hävetä!

Mietin, mitä Maria oikein teki? Räpättikö hän peloissaan? Oliko hän mennyt sekaisin päästään, eikä tajunnut varoa roistoja? Vai yrittikö hän varoittaa lapsia pysymään huoneissaan piilossa?

– Tässä nyt mihinkään mennä, kuunaama sanoi.

– Odotellaan vaan rauhassa.

Koikkis näytti kädellään, että hän kiertäisi etuovelle, ja kuiskasi, että minun pitäisi kopauttaa ikkunaan parin minuutin päästä ja piiloutua sitten. Hän katosi nurkan taakse ja minä jäin hätä kurkussa seisomaan paikoilleni. Rontti seisoi vieressäni, se oli nyt hiljaa, mutta sen katse oli tiiviisti ikkunassa.

– Ja tulette sisälle kengät jalassa, pitäisi ottaa kengät pois, jos tulee sisälle, Maria jatkoi.

Mies käveli yläkertaan vievien portaiden juurelle ja kuulosteli.

– Missä lapset ovat?

– Ulkona tietenkin, nuoret ihmiset, Maria sanoi. – Mistä on oikein kyse? Ette te voi tuolla tavalla tunkea toisen kotiin ja käyttäytyä näin! Kuinka te kehtaatte? Vanhaa ihmistä näin kohtelette! Kai teilläkin on äiti ja mummoja!

Kuunaaman silmät räpsähtivät, katse vaelsi taas yläkertaan: – Onko siellä joku? hän tivasi.

– Lapset lähtivät jo ulos, Maria ehätti sanomaan. – Näin hieno syysilta, lähtivät ulos kavereittensa kanssa, niin lähtivät juuri. Mikä siellä ulkona ollessa, kun on tämmöinen hieno keli…

– Olkaa nyt hiljaa! kuunaama sanoi ja pyyhkäisi otsaansa hihallaan. Hän näytti hieman epävarmalta. Kaipa hän ihmetteli, miksi hänen toveriaan ei kuulunut takaisin.

– Teette viisaasti, jos nyt vain otatte tuosta oven ja käytätte sitä talostamme poistumiseen, Maria papatti.

Kuunaama pudisti päätään ja kurkki siilojen suuntaan.

– Ei tässä pitkään mene.

– Minun pitää mennä toilettiin, Maria ilmoitti.

– Ei käy!

– Tämä on Geneven sopimuksen vastaista. Vankeja tulee kohdella inhimillisesti. Näen sinusta, että olet pohjimmiltasi inhimillinen mies, Maria sanoi.

– En ole, kuunaama sanoi, nyt jo selvästi vaivautuneena. – Ole nyt jo hiljaa!

Näin miehen ilmeestä, että hänen päässään risteili paljon ajatuksia. Heidän keikkailunsa, kesämökkeihin murtautuminen, oli saanut kummallisen käänteen. Tuskin he olivat ajatelleet, että varastelun lisäksi päädyttäisiin veritekoihin.

– Kuka teistä pojista tappoi Jukaraisen? Maria painoi päälle kuin ajatukseni lukien.

Kuunaama säpsähti pelokkaana. – Ei me olla mitään tehty. Ei me semmoista puuhastella. Kaukana siitä.

– Kai sinä olet kuullut, että kunnanvaltuutettu Jukarainen löytyi kuoliaaksi viilleltynä kesämökistään? Maria sanoi.

– Ei se itse itseään ole tappanut.

– Pomolla on ollut jotakin bisneksiä Jukaraisen kanssa ennen vankilaan joutumistaan. Se istui seitsemän vuotta taposta, pääsi juuri vapaalle.

– Minä löysin sen Jukaraisen ruumiin, Maria tokaisi. – Se teidän pomonne tappaa teidätkin, kai sinä poikarukka sen ymmärrät. 

Arvelin, että aikaa oli kulunut riittämiin. Koputin hiljaa ikkunaruutuun ja vetäydyin kauemmas varjoihin. Kuunaama tuli katsomaan ikkunaan ase kädessä. Koikkis hiipi etuoven kautta sisälle. Näin ikkunasta, kuinka hän hiipi hiljaisena kuin aave kuunaaman taakse. Nappasin maasta pienen kiven ja nakkasin sen ikkunalasiin. Kuunaama tuli uudestaan pälyilemään. Vetäydyin varjoihin.

Maria huomasi Koikkiksen. He vaihtoivat pikaisen katseen ja nyökkäsivät toisilleen. Äänettömästi Maria tarttui valurautaiseen paistinpannuun ja mäjäytti sen suoraan kuunaaman takaraivoon. Konna voihkaisi ja tarttui päähänsä, ase yhä toisessa kädessään. Koikkis tarttui miehen käteen ja väänsi aseen irti.

– Maria! Missä lapset ovat, minä huusin ja ponkaisin piilostani esille.

– En minä vaan tiedä! Varmaan yläkerrassa piilossa! Kun nämä hampuusit tulivat, he olivat jo siellä... Mitä täällä oikein tapahtuu?

– En ehdi selittää! Soita poliisille!

– En minä voi! Tuo mies hajotti kaikki puhelimet!

Juoksin nopeasti sisälle ja ryntäsin yläkertaan kaksi askelmaa kerralla. Huusin Millaa ja Mikeä nimeltä, mutta kukaan ei vastannut. Olivatko he livahtaneet ikkunasta pakoon ja jääneet heti pihalla roistojen satimeen?

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.