Osa 3/5: Keskustelu päivystäjän kanssa oli lyhyt, sillä poliisi halusi kuulustella minua asemalla. Tietoni olivat erittäin arvokkaita.

Stiletin terä oli punainen. Tuo on minun vertani, ehdin ajatella. Nyt minä kuolen. Liskomies piteli yhä veistä kasvojeni edessä ja odotti, että kertoisin missä kätkö oli.

– En tiedä mitään, sopersin.

– Mä en tiedä mistään kätköstä! Tai mistään mitään! Mä olen pelkkä tavallinen rautakauppias!

Liskomiehen silmät olivat jääkylmät. Hän ei epäröisi tappaa minua. Luin sen koko hänen olemuksestaan, rennosta varmuudesta, jolla hän piti veistä kädessään. Kuolisin tänne, palaneen muovin hajuiseen mökkiin.

– Kyllä sinun täytyy tietää, mies sanoi hitaasti, hypnoottisella äänellä. – Matti on varmasti jakanut kanssasi kaikki salaisuudet.

Mitä hän puhui? Miten Matti tähän liittyi?

– Matti on kuollut! parahdin.

– Niin, valitettavaa. Olisin muuten kysynytkin häneltä suoraan asiasta.

Terä lähestyi uudelleen kasvojani. Aika tuntui pysähtyvän, tiivistyvän siihen hetkeen. Näin kaleidoskoopissa koko elämäni jokaisen tärkeän pysäytyskuvan samaan aikaan. Minä ja Matti, suudelma liikkeen takahuoneessa. Matti taluttamassa minua kirkon portailta alas riisisateeseen. Hetki kun Milla oli syntynyt ja pidin häntä ensimmäistä kertaa sylissäni kotonamme. Se murskaava totuus, kun minulle paljastui, ettei syy Matin salaperäisyyteen ollut toinen nainen vaan käynnit erikoislääkärillä. Diagnoosi: ärhäkkä, parantumaton paksusuolen syöpä. Näin hetken, jolloin ehdin Matin kuolinvuoteelle liian myöhään ja hän oli jo mennyt pois. Lapset ja Maria halaamassa minua. Koikkis auttamassa avaamaan jälleen rautakauppaa ja taputtamassa minua rohkaisevasti selkään. Mike ojentamassa voikukkia ja hihkumassa kirkkaalla äänellä: ”Kato äiti!”

Veitsi painautui iholleni. Tähänkö kaikki loppuisi?

Ovella heilahti varjo. Kuului kolahdus ja tömähdys. Liskomies valahti veltoksi. Veitsi putosi hänen kädestään lattialle.
Janne seisoi halko kädessään liskomiehen ruhon takana ja hymyili minulle voitokkaasti. Kyyneleet tulvahtivat poskilleni. Polveni pettivät. Janne pudotti halon käsistään ja kauhaisi minut syliinsä.

– Ota rauhallisesti, kaikki on nyt hyvin.

Itkin ja nauroin samaan aikaan. Janne puristi minua ja hoki:
– Kaikki on nyt hyvin. Kaikki on hyvin. Se on vain pieni naarmu, laitetaan laastari.

Tärisin ja nyyhkäisin. Janne tuoksui turvalliselta. Hän oli laittanut päälleen mökistä löytä­mänsä norjalaisvillapaidan, joka kuului Matille. Käytin sitä aina kylminä syyspäivinä, kun kävin sienessä. Se tuoksui metsälle, savulle ja mökille, kaikelle vanhalle, tutulle ja turvalliselle. Se toi mieleen Matin, ja minua alkoi itkettää entisestään.

– Itke pois, Janne lohdutti.

Janneen oli helppo nojata. Olin kaivannut läheisyyttä, jotakuta joka pitäisi minusta huolta, jonka kanssa jakaa ilon ja surun hetket. Tiesin, ettei Janne ollut mitään muuta kuin sympaattinen hulivili, jonka kanssa minulla ei ollut aidosti mitään yhteistä, mutta hänen läheisyytensä tuntui olevan hetken ajan kaikki mitä tarvitsin koko maailmassa.

Tunsin hänen huulensa omillani, ensin hellästi, sitten vaativammin. Eloonjäämisen riemu muuttui sisälläni polttavaksi himoksi. Tartuin Janneen kuin hukkuva ja vastasin suudelmaan nälkäisesti.

– Sari, ihana Sari, Janne kuiskasi. – Kohta mäkin alan itkeä, jos en saa sua nyt heti…

Hän nosti minut syliinsä ja kantoi muitta mutkitta kamarin vuoteelle, laski minut kapealle patjalle ja tuli hajareisin päälleni.

– Hetkinen! minä kiljaisin. Keräsin työllä ja tuskalla itsehillinnän rippeeni.  – Tuolla pirtin puolella on tajuton mies!

– Ei se mihinkään nyt sieltä mene, Janne sanoi ja suuteli kaulaani. – Kalautin sen verran kovaa.

– Lopeta! sanoin tiukasti ja nousin istumaan. Jannen huulet vaelsivat ihollani. – Jonkun täällä täytyy ajatella nyt aivoillaan! Mitä jos hän tarvitsee sairaalaa? Tai…

Työnsin Jannen päältäni, hyppäsin laverilta ja kurkistin ovesta tuvan puolelle. Liskomies oli kadonnut. Tuvassa ei ollut enää ristinsielua. Lattialla oli vain verinen saappaanjälki.

– Mihin hän on mennyt?

Kaukaa kuului käynnistyvän moottoripyörän jyrähdys. Painoin ohimoitani ja yritin ajatella.

– Meidän pitää soittaa poliisille.

Kännykkäni oli takassa kärventyneenä. Turha soittaa hätäkeskukseen ainakaan sillä.

– Janne, anna puhelimesi.

Ojensin käteni katsomatta Jannea. Ääneni kuulosti tylyltä omiinkin korviini. Olin vihainen meille kummallekin, kun olimme menneet sillä tavalla himosta sekaisin ja päästäneet liskomiehen lipettiin. Ties mitä hän oli nyt punomassa. Tulisi kohta takaisin vaikka aseen kanssa ja ampuisi meidät.

– En anna puhelinta, jos soitat kytille.

– Annatpa! Tämä homma kuuluu nyt viranomaisille. Olisi kuulunut jo ajat sitten.

Janne pudisti päätään itsepintaisena kuin päiväkodin hankalin kolmivuotias.

– En tiedä mitä sun ja liskomiehen välillä on tapahtunut, mutta tämä juttu on nyt poliisin heiniä, minä jatkoin. – Tuolla tyypillä on jotakin meitä kumpaakin vastaan, enkä halua että verenhimoinen sekopää hiippailee nurkissa.

Janne katsoi minua totisena.

 – Mä pyydän sulta enää yhtä juttua, hän sanoi. – Heitä mut kaupunkiin ja mä hyppään junaan, joka vie mut kauas pois täältä. Ja sä soitat vasta sitten poliisille.

Katsoin Jannen vaaleaa, huolettoman komeaa olemusta ja mietin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mihin hän oli sotkeutunut. Tiesin vain, että hän vaikutti hauskalta ja reilulta ja puoleensavetävältä. Hän oli pelastanut koirani hengen. Ja minunkin henkeni.

– Hyvä on, minä sanoin. – Mä en soita heti poliiseja sillä ehdolla, että kerrot kaiken.

– Kerron, Janne sanoi. Hän katsoi minua ovelasti. – Mutta voitaisiinko vielä palata siihen mihin äsken jäätiin?

Janne hivutti kätensä vyötärölleni.

– Ei. Meidän on pakko lähteä. En halua olla täällä, jos liskomies keksii tulla takaisin.

Kävelimme mökin pihalla odottavaan autooni. Pälyilin ympärilleni, jos se liskomies olisi silti piileksinyt jossakin. Onneksi häntä ei näkynyt missään.

Istuin ratin taakse ja Janne pelkääjän paikalle. Ajoimme hyvää kyytiä pitkin syksyistä metsätietä sanaakaan vaihtamatta, melkein murjottaen. Janne laski kätensä vaihdekepillä olevalle kädelleni. Hidastin vauhtia. Katseemme kohtasivat, hymyilimme kuin salaliittolaiset. Pysäytin tienpientareelle ja kiskaisin käsijarrun päälle.

Janne suuteli huuliani, kasvojani ja kaulaani kuin ei saisi niistä tarpeekseen. Vastasin yhtäläisellä innolla. Kaikki epäröintini ja varovaisuuteni katosivat taivaan tuuliin. Olin valmis leikkiin, sulaa vahaa hänen käsissään. Janne riisui paitani. Hänen ahnaat kätensä kulkivat ihollani, hyväilivät ja puristivat silkkisten rintaliivien kohottamia rintojani.

– Mä laitoin mun seksikkäimmät rintsikat tänä aamuna, tunnustin. – Mä tiesin jo silloin, että...

– Mä tiesin, että sä tiesit, Janne sanoi. – Mä halusin ottaa sut jo ajat sitten siellä sun kaupassa… nyt vihdoinkin... Sari, sä näytät niin kauniilta...

Hän aukaisi farkkujeni napin ja ujutti sormensa sisälleni. Kosketus värähti koko kehossani. Lantioni alkoi liikkua, painautua hänen sormiaan vasten. Voihkin nautinnosta. Riisuimme farkut. Janne veti minut syliinsä. Nousin hänen päälleen ja hän hivutti pikkuhousut jalastani. Sitten Janne kumartui ja kaivoi jotain housuntaskustaan.

– Voitko sä laittaa tämän mulle, hän sanoi ääni karheana.
Katselin kondomipakkausta ja häkellyin. Olin yhtäkkiä kuin nuori punasteleva tyttö ensimmäistä kertaa hommissa. Viime kerrasta oli hirvittävän pitkä aika.

– Mä en edes muista, milloin mä olen nähnyt viimeksi tuollaisen. En tiedä osaanko enää, sanoin avuttomasti.

Puhuin kondomista, mutta tarkoitin oikeastaan koko proseduuria, kaikkea mitä oli edessä. Näin kuinka kiihottunut Janne oli. Mies oli kuin villieläin, täynnä pitelemätöntä, rajua himoa. Mitä minun pitäisi tehdä hänelle?

– Kulta, nyt sä ajattelet liikaa, Janne sanoi ja ohjasi käteni oikeaan paikkaan. Kosketin häntä rohkeasti. Janne veti henkeä ja sulki silmänsä.

– Just noin. Sari, just noin. Älä lopeta.

Istuin Jannen päälle ja otin hänet sisääni. Aloin keinua rauhallisesti, jokaisesta hetkestä nauttien. Suutelimme, maistelimme toisiamme. Janne hyväili pakaroitani ja työntyi sisälleni yhä uudestaan. Hän puhui kauniita ja rumia sanoja, selosti katkonaisin lausein, mitä halusi tehdä minulle. Se kuulosti järjettömän kiihottavalta ja samaan aikaan vähän hassulta.

– Etkö sä todellakaan pysty olemaan hetkeäkään puhumatta, huohotin hänen urheiluselostuksensa väliin.

Tunsin, että olin jo lähellä laukeamista. Nautinto kipusi sisälläni kohti ihanaa huippua.

– Mitä, Sari? Ovatko nämä liian rajuja juttuja sinun viattomiin ¬pikku korviisi?

– Ne on... ihan hyviä... juttuja...

Tulin niin rajusti, että koko ruumiini vavahteli. Janne tarttui minuun tiukasti ja laukesi melkein heti jälkeeni.

Painoin kasvoni hänen hiuksiinsa ja peitin ilon kyyneleet. Mitä minä olin ajatellut, miltä itseäni suojellut? Kaikki oli tuntunut luontevalta ja oikealta.

Ajoimme kohti kaupunkia. En kiiruhtanut, vaan annoin kuulaan marraskuisen sään hyväillä näköhermojani. Janne istui vieressäni  ja hyräili radion mukana: I’m too sexy for my shirt. Hän näytti alakuloiselta. Minustakin tuntui surulliselta erota. Vastahan kaikki oli alussa, enkä olisi halunnut ajatella väistämättömiä asioita.

– Miksi liskomies vainoaa sinua? kysyin lopulta. – Olet ihana ja osaat harhauttaa upealla tavalla, mutta olet silti selityksen velkaa! Mihin sä olet sotkeutunut?

– Okei, mä kerron, Janne sanoi ja kohensi asentoaan. – Mutta älä suutu, ja anna mun selittää loppuun saakka.

– Anna palaa!

– No, alkusanoiksi voisin sanoa, että meikäläinen on ollut aina vähän sellaista kommellusherkkää tyyppiä. Kakaranakin oli aina pakko mennä pää edellä joka juttuun mukaan. Joku sanoisi, että en ole ihan penaalin terävin kynä. En mä tiedä. Kyllähän tässä on jo itselläkin käynyt mielessä, että ehkä mä sitten olen vähän tyhmä.

– Se itseruoskinnasta. Kerro nyt, mihin sinä olet sotkeutunut.
Vaihdoin pienemmälle vaihteelle. Auto ponnisteli mäkeä ylös.

– No, mä muutin täältä isoon kaupunkiin muutama vuosi sitten. Aluksi kaikki meni ihan mallikkaasti, mutta sitten mulla alkoi vähän hommat lipsua, jouduin velkoihin ja muihin hässäköihin. Se lähti pokeriveloista, sitten piti ottaa pikavippejä, viedä kaniin tavaraa ja… no, sä varmaan tiedät.

Nyökkäsin, vaikka itse asiassa en tiennyt. Minä olin pitänyt aina vähintään kohtalaista huolta omista asioistani. Halusin, että Janne jatkaisi tarinaansa.

Janne katsoi minun anovasti, mutta pidin pääni kylmänä. En sortuisi nyt ajattelemaan kiihkeitä suudelmia, vaan kuuntelisin loppuun saakka.

– Tutustuin pariin tyyppiin, jotka heittivät keikkaa, Janne jatkoi.

– Kellarimurtoja, kioskimurtoja. Mä olin kuskina. Se oli sellaista pientä. Melkein pelkkää pelleilyä. Tyhmää hauskapitoa, melkein harmitonta.

– Niitäkin tyyppejä varmaan nauratti tosi paljon, niitä joiden tavarat te pöllitte, huomautin.

Janne huokaisi.

– No ehkä ei, mutta tiedätsä, me ei koskaan tehty ihmisille mitään, eikä meillä ollut mitään aseita tai huumeita tai muita sen tapaisia kovan luokan juttuja meneillään. Mutta sitten se... liskoäijä tuli mukaan jengiin. Se oli jätkien tuttu, ja päässyt linnasta. Pelin henki muuttui sillä hetkellä. Se toi ihan eri kuviot. Sä et edes halua tietää. Jätkät kertoi, että se oli ollut ennen linnareissuaan jonkun Suomen suurimman rikosruhtinaan oikea käsi. Ne sanoi, että se on diagnosoitu psykopaatiksi.

Kuuntelin vaiti. Syksyinen maisema vilisi silmissäni.

– Mä olin ihan että mitä helkkaria! Mä olin aina luullut, että psykopaatit teeskentelee miellyttävää! Tiedätkö niin kuin joku Amerikan Psyko tai Dexter, joka on välillä niin hyvää jätkää olevinaan. Mutta tämä liskojätkä ei todellakaan vaivautunut. Se oli aina tosi hyytävä, sellainen vähäpuheinen ja kalsea ja raaka ja se tykkäsi pahoinpidellä ihmisiä. Mulla meinasi tulla kuset housuun joka kerta, kun se tuli huoneeseen. Heti ekalla keikalla se murskasi sormet yhdeltä kaverilta, joka vaan sattui olemaan siinä. Yritin mennä väliinkin, vähän toppuutella, mutta mä sain vaan itsekin selkääni. Kun mä sitten pääsin ensiapupolilta, mä ajattelin, että mun on pakko pelastaa nahkani ja saada elämäni järjestykseen.

Jannen kulmakarvojen väliin oli painunut ryppy. Hänen oli selvästi vaikea puhua menneisyydestä.   

– Se ei sitten tainnut järjestyä, minä sanoin. – Sinun elämäsi.

– Ei tosiaankaan, Janne sanoi ja painoi päänsä käsiin.

Janne kertoi, että oli palannut tänne kotipaikkakunnalleen ja ajatellut aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä. Hän oli asunut aluksi siskonsa luona, ja sisko oli sanonut, että voisi yrittää järjestää hänelle jonkin työpaikan kunnalta. Sisko tunsi kunnanvaltuutettu Paroni Jukaraisen ja voisi yrittää pyytää palvelusta.

Kaikki vaikutti lupaavalta, vaikka Paroni Jukaraisen maine oli epäilyttävä, mutta sitten yhtenä päivänä liskomiehen jengi oli seissyt oven takana. He olivat muistutelleet Jannen veloista, uhkailleet siskoa ja tämän lasta ja pakottaneet Jannen oppaaksi ja kuskiksi mökkimurtokeikoille.

Huokaisin syvään, mutta en sanonut mitään. Olin ounastellut jotain tämän suuntaista. Piiskajärven mökkimurrot olivat siis Jannen käsialaa.

– Me sitten tyhjenneltiin niitä mökkejä. Jukaraisen huvilalla kaikki meni päin helvettiä. Liskomies oli ihan liekeissä, vaikka yleensä se laittoi muut tekemään kaikki työt ja möllötti itse kyttäämässä toisten ahkerointia. Se penkoi kaikkia paikkoja, availi mappeja ja laatikoita ja mellasti ympäri huonetta. Mäkin kahmin jotain kamaa ja löysin työhuoneesta salkun, jossa oli Jukaraisen papereita. Selailin niitä, jos sieltä vaikka löytyisi rahaa. Mutta sitten sieltä löytyikin pornokuvia.

Muistin Jannen hahmon kauppani takahuoneessa. Olin yllättänyt hänet nurkasta katselemassa alastomien naisten kuvia.

– Joten sä otit ne mukaasi ja tulit nauttimaan niistä kaikessa rauhassa minun kauppani takahuoneen, sanoin kummissani.

Minun oli hyvin vaikea seurata Jannen logiikkaa, joka poukkoili asiasta toiseen.

Janne iski nyrkkinsä vasten ikkunaa.

– Niissä kuvissa oli mun sisko! Tekemässä ties mitä kinkyä! Janne huusi. – Se oli sanonut, että se tuntee Jukaraisen, mutta ei mulla ollut aavistustakaan, että se olisi ruvennut sellaisiin seksitouhuihin. Jumaliste, että se on tyhmä muija! Ikävä sanoa omasta siskosta, mutta näin on! Miten se voi tehdä jotain niin dorkaa?

– Ehkä se on sukuvika, minä sanoin kuivasti.

– Niin kai, Janne sanoi nöyrästi. – Joka tapauksessa, en mä voinut jättää niitä kuvia. En Jukaraiselle enkä liskomiehen jengille. Siinä pinossa oli vaikka kuinka monen tämän kylän tytön kuvia. Monet näyttivät siltä, että ne oli otettu salaa. Niitä oli ihan satavarmasti tarkoitus käyttää kiristämiseen.

Muistin Jukaraisen huhutut seksibileet, joiden jälkiä olin saanut monesti siivoilla Marian kanssa mökkitalkkarin ominaisuudessa. Niihin kuulemma houkuteltiin kylän tyttöjä rahalla ja alkoholilla. Jälkeenpäin tytöillä oli sitten kerrostalon kokoinen morkkis.

– Silloin mä nappasin ne kuvat mukaan ja syöksyin lipettiin. Ja sitten mä juoksin suoraan sun kauppaan, kun johonkin piti piiloutua.

– Sä unohdat yhden jutun, minä sanoin ääni väristen. Minua kylmäsi ajatella mitä Janne seuraavaksi kertoisi minulle. – Missä vaiheessa te tapoitte Jukaraisen?

– Siitä mä en tiedä mitään. Kai se oli sitten tullut huvilalle, kun mä olin lähtenyt ja liskomies tappoi sen.

Olin helpottunut. Ei Janne voinut olla tappaja, ei minun vaistoni niin pieleen arvioinut ihmisiä, vaikka tunteet joskus kaappasivatkin vallan.

– Ja toinen kysymys, minä jatkoin. – Miksi se liskomies on mun kimpussani? Mitä se höpisee kätköstä? Se puhui Matistakin. Matti tunsi Jukaraisen, voiko se liittyä siihen?

– En mä tiedä. Sitä mäkin olen miettinyt. Kai se jotakin etsii. Mä toivon, että kun mä häivyn, niin se lähtee mun perääni ja jättää sut rauhaan.

– Miten sulle sitten käy?

– Hyvin mulle käy. Kyllä mä jotain keksin Janne sanoi ja virnisti urheasti.

Tulimme kaupunkiin ja pysäytin auton. Odotin, että Janne nousisi ja poistuisi elämästäni.

– Mitä nyt tapahtuu? kysyin.

– Käyn tapaamassa siskoa, haen kamani sieltä. Sitten selvitän asiat. Lopetan keikkailun, yritän saada velat kuitatuksi jotenkin muuten. Menen asemalle ja otan junan.

– Mihin sä menet?

– Jonnekin vaan. Etelään.

Olin pettynyt. Janne, kaikesta sekoilustaan huolimatta, oli aurannut isojen kinosten läpi tien sisimpääni.

– Haluaisin tuntea sinut paremmin, sanoin ääni väristen.

– Haluaisitko? Jannen ääni kirkastui.

En ajatellut selkeästi. Nappasin hanskalokerosta kynän ja repäisin rekisteriotteesta kulman. Kirjoitin siihen puhelinnumeroni. Ojensin paperin Jannelle ja kiedoin samalla käteni hänen ympärilleen. Jannen huulet painautuivat omiani vasten.

– Voit soittaa minulle milloin haluat, kuiskasin. – Tai no, kun saan uuden kännykän ja liittymän uusituksi, minä lisäsin.

Istuin autossa niin pitkään, kunnes hän oli kadonnut kulman taakse. Vasta sitten käynnistin moottorin ja ajoin kotiin.

Avasin kotioven, lämmin ilma tulvahti vasten kasvojani. Rontti tuli nuolaisemaan minua. Rapsutin sitä korvantaustasta mekaanisesti. Potkiskelin lasten lenkkareita sivummalle, niin että mahduin itsekin sisälle. Ripustin takkini naulaan. Tuntui siltä, kuin olisin ollut poissa päiväkausia, vaikka olin vain muutamaa tuntia aikaisemmin ollut keittiössä laittamassa aamupuuroa.
Lapset tupsahtivat eteiseen.

– Äippä, Mike sanoi. – Milla ei anna mun vatkata yhtään kermavaahtoa! Sano sille!

– Milla, minä sanoin. Vedin automaattiohjauksella lempeän, mutta jämptin äidin roolia. – Anna Mikenkin vähän tehdä. Kyllä sä tiedät mitä vuorotellen tarkoittaa. Älkää innostuko vatkaamaan liikaa tai se menee voiksi.

– No okei, Milla myöntyi. Lapset vilahtivat takaisin keittiöön. Nostin käteni ohimoille ja hieroin niitä.

– Kultaset, mä menen ottamaan nokoset, huusin lasten perään ja laahustin yläkertaan.

Suljin makuuhuoneeni oven ja heittäydyin selälleni sängylle. Tuijotin kattoon. Huone tuntui pyörivän. Välillä mieleeni tulvi kuvia liskomiehen julmasta hymystä ja veitsestä. Kummastelin, miten Matti saattoi liittyä liskomieheen, sen täytyi olla erehdystä. Mieheni oli aina ollut hyvin kunniantuntoinen, oikeudenmukainen ja avulias. En voinut uskoa, että hän ylipäänsä olisi saattanut tuntea liskomiehen tapaista konnaa.

Välillä näin mielessäni Jannen alastoman vartalon, hurmaavan hymyn ja himosta tummenneen katseen. En ymmärtänyt, mikä minuun oli mennyt. Olin usein naureskellut ikäisilleni naisille, jotka retkahtivat ja rakastuivat päätä pahkaa vaikka johonkin työkaveriinsa: se oli liian helppoa. Rakkauden eteen piti tehdä töitä, kärsiä, vaalia ja rakentaa rauhassa yhteistä onnenpuuta. Minä olin omani aikoinani rakentanut, ja kun kanssapuutarhurini oli kuollut, oli puu saanut näivettyä rauhassa. Mutta nyt tuskin pystyin hillitsemään itseäni. Ajatukseni kiersivät kehää vaaleiden hiuksien ja sinisten silmien ympärillä. Minun tarvitsi vain sulkea silmäni, niin Janne oli siinä. Kiusallista, ihanaa, kiduttavaa!

Ihan kuin olisin teini taas. Löytänyt sykähdyttävän kyvyn syöksyä suin päin pudotukseen, ihastua, rakastua, kaivata.
Lopulta aivoni ylikuumenivat ristiriitaisista ajatuksista ja päättivät viheltää pelin poikki. Nukahdin. Unessa minä kävelin niityllä perhosten ja kukkien ympäröimänä. Hiukseni hulmusivat lämpimässä tuulessa, eikä minulla ollut rihmankiertämää ylläni. Olin kuin paratiisin Eeva. Niityn toisella puolella, metsän laidassa, odotti mies, minun Aatamini, ja minä kävelin kaikessa rauhassa ja täydellisen onnellisena hänen luokseen. Nojauduin häntä vasten, tunsin jalassani piston, ja kun katsoin alas maahan, näin ruohikon kuhisevan toisiinsa kietoutuneita, sihiseviä käärmeitä.

Äitiiii! Äiti, ala tulla! innokkaat lapsenäänet havahduttivat minut karuun maailmaan, jossa oli murhamiehiä, rosvoja, sekavia ihmissuhteita ja loputtomia velvollisuuksia. Avasin silmäni, nousin ja katsoin peiliin. Kasvoni olivat kalpeat ja tukka seisoi päässä. Vedin syvään henkeä ja silottelin hiuksiani. Kokeilin hymyä naamalleni. Se näytti huteralta, mutta se sai nyt kelvata.
Nyt oli minun syntymäpäiväni, ja pikku juhlia oli suunniteltu kauan. En voinut pilata tätä lapsiltani. Minun oli teeskenneltävä iloista, rentoa äitiä, joka vietti onnellisia juhlia perhepiirissä vailla huolen häivää.

Lähdin hitaasti portaita alas. Keittiön avoimesta ovesta pilkotti keltaista valoa. Jäin katselemaan porraskaiteeseen nojaten. Keittiössä oli soma asetelma: keskellä pöytää oli valtava, kermavaahtovuorilla ja nonparelleilla koristeltu kakku. Anoppini Maria istui nurkassa paketti kädessään. Milla ja Mike hössöttivät tulitikkujen kanssa ja kinastelivat siitä, kumpi saisi sytyttää kynttilät.

Hymy syttyi kasvoilleni. Yhtäkkinen hellyyden aalto pyyhki ylitseni ja nosti kyyneleet silmiini. Tajusin miten paljon nuo kolme ihmistä minulle merkitsivät. Hehän olivat minulle kaikki kaikessa.

Hetken minusta näytti siltä, että miehen hahmo olisi häilähtänyt lasteni takana. Matti. Tiesin että monet lesket kertoivat saman tapaisista kokemuksista. Joskus kuvittelin näkeväni Matin kotona, makasiineilla tai kaupassa. En koskaan vaivannut päätäni sillä, oliko Matin hahmo kummitus vai omaa mielikuvitustani. Hänen näkemisensä lohdutti ja rohkaisi minua. Matti oli yhä osa meitä, mukana arjessa.

Enää en oikeastaan kaivannut häntä. Muistot olivat muuttuneet kauniiksi. Mietin joskus, ikävöivätkö lapset kovasti isää. He olivat olleet niin pieniä kun Matti kuoli. He tuskin muistivat isäänsä. Nyt Milla lähestyi huimaa vauhtia teini-ikää, ja Mikekin oli jo reipas poika. Pian esikoinen haluaisi karata pesästä. Vielä olisi kuitenkin muutama vuosi aikaa nauttia maailmasta, jonka rajat kasvoivat lasten mukana.

Synttäritunnelmaan solahtaminen tuntui yhtäkkiä helpolta. Kotoisassa valossa kylpevä keittiömme oli suojaisa kuplani pahassa maailmassa. Astuin reippaasti huoneeseen.

– Puhalla, puhalla! lapset vaativat ja osoittivat kynttilöitä.
Kumarruin kakun ylle ja puhalsin nelosen ja nollan muotoiset kynttilät sammuksiin. Maria kaatoi minulle ja itselleen kuohuviiniä ja lapsille Pommacia. Otimme kaikki valtavat kimpaleet kakkua. Ronttikin tuli häntäänsä heiluttaen apajille ja sai luun muotoisia koirankeksejä.

Kakku oli onnistunut hyvin. Se näytti joltakin, jonka Salvador Dalí olisi voinut maalata, mutta maku oli taivaallinen. Tunsin äidin ylpeyttä. Omat taitavat lapseni!

– Nyt kakarat tunnustatte! Missä olette käyneet salaa kokkikurssilla?

Mike ja Milla punoittivat mielihyvästä ja yrittivät esittää vaatimatonta. Kauan he eivät voineet vastustaa haluaan kertoa taidoistaan ja alkoivat pulputtaa kakun reseptiä ja sen tekemisen vaiheita.

– Me tehtiin kaksi harjoituskakkua, Milla selitti. – Mike sanoi, että kyllä me osattaisiin tehdä kerralla hyvä, mutta mä olin varma, että harjoitus tekee mestarin. Ja mä olin oikeassa! Ensimmäinen kakku meni ihan lituskaiseksi! Ja toinen vähän kärventyi. Mutta sitten tää kolmas… se onnistui.

– Se onnistui täydellisesti, sanoin. – Tämä on paras kakku mitä olen ikinä maistanut.

– Milla halusi vaaleanpunaisen nallen muotoisia koristeita, mutta mä sanoin, että hei kamoon, äippä täyttää nelkyt eikä neljä, Mike sanoi. – Ja siksi me valittiin tällaisia aikuismaisia koristeita.

Ovikello kilkahti iloisesti, ja Milla ryntäsi aukaisemaan.
Tunnistin eteisestä Koikkiksen matalan äänen. Kurkistin keittiöstä.

– Mitäs mimmi? Koikkis kysyi Millalta ja heitti tämän kanssa ylävitosen. – Hyväksyikö sun ylikriittinen äitisi ja mummosi sun kakkusi?

– Koikkis tuli, Milla huikkasi innostuneesti.

Anoppi vilkaisi minua merkitsevästi. Hän oli aina sanonut, että minun ei pitäisi jäädä märehtimään menneitä, vaan pitää katse tiukasti tulevassa. Lasten vuoksi, mutta myös itseni. Koikkis tuntui olevan hänen mielestään ok. Sitä en tietenkään tiennyt, miten paljon Koikkis oli mahdollisesti lahjonut anoppiani.

Menin eteiseen Koikkista vastaan. Hän mutisi onnentoivotuksia ja ojensi minulle kukkakimpun. Jos kakku oli ollut surrealistinen, kimppu jatkoi samaa tyyliä. Siinä oli kaiken värisiä gerberoita, harsokukkia, suuria vihreitä lehtiä, monenlaisia ruusuja ja keskellä vielä yksinäinen orkidea.

– Kiitos, sanoin yllättyneenä kimpun ylenpalttisuudesta. – Toivottavasti multa löytyy tarpeeksi iso vaasi.

– Minä en ollut varma mistä kukista sä tykkäät, Koikkis sanoi. – Joten otin vähän kaikkea. Anteeksi että se on niin sekalainen.

– Tämä on ihana, minä sanoin. Koikkis hymyili ja ripusti päällystakkinsa naulakkoon. Koikkis näytti oudolta ilman vartijan univormuaan. Hän oli pukeutunut aika hyvin, varsinkin kun otti huomioon, että juhlat tarkoittivat kakun ahmimista keittiössä. Hänellä oli suorat housut, pikkutakki ja valkoinen kauluspaita, josta oli ylin nappi auki. Takki oli taatusti joku kunnon vaate eikä mikään Dressmannin alennusriepu. Se istui hyvin hänen leveillä harteillaan.

Tajusin hieman hämmästyneenä, että Koikkis oli omalla karulla tavallaan tosi hyvän näköinen. Hänellä oli selkeät, kirveellä veistetyn näköiset piirteet, vahvat kulmat ja korkeat poskipäät. Sitä ei tullut ollenkaan tajunneeksi, kun hän partioi harmaassa vartijan univormussa, hymyili ujosti ja kompasteli sanoihinsa. Katsoin Koikkista ja tunsin punastuvani. Mikä minua oikein vaivasi? Oliko Janne ajanut minut jonkinlaiseen seksuaaliseen ylivireeseen?

– Tulevaisuutta ajatellen voin kertoa, että pidän eniten tulipunaisista ruusuista, sanoin jotakin keksiäkseni.

– Klassista ja ikinaisellista. Sopii linjaan sinun viemäri- ja putkibisneksesi kanssa.

Menimme yhdessä keittiöön. Laitoin kummallisen kukkapuskan vaasiin. Orkidean poimin keskeltä kimppua ja sijoitin sen omaan maljakkoonsa. Se oli niin hieno, että toivoin sen kestävän pitkään. Söimme porukalla kakkua ja nostimme maljoja. Kun kaikki olivat syöneet kyllikseen, lapset ja Maria menivät katsomaan telkkaria.

– Poliisi ei ole löytänyt vieläkään Jukaraisen murhaajaa, Koikkis sanoi matalalla äänellä, kun jäimme kahdestaan. Suljin oven, jotta lapset ja Maria eivät kuulisi keskusteluamme.

– Musta tuntuu, että heillä ei ole mitään kunnon johtolankaa, Koikkis jatkoi. – Jukaraisella oli niin paljon vihamiehiä, etteivät pojat varmaan tiedä mistä päästä aloittaa. Kaikki ne puheet lahjuksista ja vaalirahojen alkuperästä. Ja hämärästä taustasta. Ne omituiset jutut. Huhutaan omista pikku juhlista, joihin kutsuttiin porukkaa netin keskustelupalstojen kautta. Himo-orhien ratsastuspäivät ja yksisarvisten ruohojuhlat... Ja millä rahoilla sitä sen hulppeaa elämäntyyliä oikein pyöritettiin?

Katsoin Koikkista silmiin ja vedin henkeä.

– Niin kuule, siitä minun pitikin puhua.

Kerroin kaiken tapahtuneen siitä lähtien, kun Janne oli sännännyt pornokuvien kanssa kauppaani kuin kaikki helvetin pirut olisivat hänen kintereillään. Kerroin siitä, kuinka liskomies oli tullut etsimään Jannea ja kyselemään Matista ja siilosta ja yrittänyt myrkyttää Rontin. Kerroin kuinka olin piilottanut Jannen mökille, ja kuinka konna oli tullut sinne perässämme.

Kun pääsin siihen kohtaan, jossa liskomies oli uhannut minua veitsellä, Koikkiksen silmät laajenivat. Hänen kätensä alkoivat täristä ja hän veti ne nyrkkiin. Sitten, mitään puhumatta, hän kiskaisi minut syliinsä. Koikkis piteli minua pitkään lähellään, silitti ja suuteli hiuksiani. Lopulta hän havahtui ja päästi minut irti.

– Anteeksi. Mä vaan... Mä en tiedä mitä tekisin, jos sinulle kävisi jotain. Anteeksi. Jatka.

Kerroin Jannen hämärä­bisneksistä ja lopetin siihen, että olin heittänyt Jannen kaupunkiin.

– Okei, Koikkis sanoi, kun vihdoin lopetin. – Pari kysymystä. Ensinnäkin, mitä poliisit sanoi kun kerroit heille?

Katsoin Koikkista syyllisenä. – En ole soittanut vielä poliisille. Odotan vielä hetken, että Janne pääsee turvaan.

Koikkis säntäsi ylös niin että tuoli oli kaatua. Hän hillitsi sitten itsensä näkyvin ponnistuksin ja sanoi rauhallisesti:

– Sari. Miksi sä et ole soittanut poliisille? Tappajat liikkuvat kaupungissa vapaalla jalalla. Puhumattakaan siitä, että joku psykopaattinen veitsiveikko on sun perässäsi.

Kiemurtelin tuolillani. Olin jättänyt tarinastani pois ne kohdat, joissa kerrottiin Jannen ja minun kiihkeistä hetkistä.

– Olen sen velkaa Jannelle. Hän pelasti henkeni.

– Joo, ehkä näin, ja hyvä että pelasti, mutta ilman sitä Jannea sinä et olisi edes koko liemessä. Se että yksi rikollinen joutuu poliisin haaviin, on pieni hinta hengestäsi. Luulen että sitä mieltä olisivat Mike ja Millakin. Poliisin hoteisiin tuollainen jätkä kuuluu. Anteeksi että mä sanon, mutta sä olet ollut aivan helvetin vastuuton.

Koikkis alkoi ravata hermostuneesti ympäri huonetta. Hän näytti yhtäkkiä aivan liian suurelta pieneen keittiöön. Hänen kiukkunsa tuntui vielä oudommalta kuin hänen hienot vaatteensa. Hän oli yleensä niin kohtelias ja kiltti.

– Mikä sua oikein vaivaa, Sari? Koikkis ärähti. – Et sä yleensä ole tällainen! Miksi sä veljeilet jonkun Jannen kanssa ja viet mökillesi? Se Jannehan on rosvo. Mökillesi! Ethän sä ole vienyt edes mua ikinä sinne!

Koikkis katsoi minua tiukasti silmiin. Katselin uhmakkaasti takaisin ja yritin pitää kasvoillani neutraalia ilmettä. Mutta Koikkis ei ollut mikään tyhmä mies. Hänen kasvoillaan välähti oivalluksen valo, sitten nopeassa tahdissa yllätys ja sitten pettymys, aivan kuin olisin läimäyttänyt häntä kasvoille.

– Sä olet mennyt sen kundin kanssa… joo, okei, ymmärrän. Voi helvetti. Anteeksi vaan, mutta voi helvetin helvetin helvetti.

Koikkis kääntyi kohti ikkunaa ja tuijotti hiljaa pimeyteen. Minä istuin sotkuisten kakkulautasten keskellä vaikeana. Hetken kuluttua Koikkis kääntyi jälleen minua kohti ja katsoi minua tylysti.

– Okei, hän tuhahti. – Nyt sun on aika ruveta ajattelemaan yläpäällä eikä alapäällä. Otat puhelimen käteesi ja soitat poliisille.

– Mun puhelin on rikki.

– Lainaa mun, Koikkis sanoi kylmästi ja asetti kännykkänsä pöydälle niin, että se kolahti.

Otin puhelimen käteeni. Koikkis oli oikeassa. Jannella oli ollut aikaa häipyä, ja nyt tämä vyyhti piti antaa poliisin setvittäväksi.

Keskustelu päivystäjän kanssa oli lyhyt, sillä poliisi halusi kuulustella minua asemalla. Tietoni olivat erittäin arvokkaita, minua pyydettiin tulemaan paikalle mahdollisimman nopeasti.

– Mä voin viedä sinut sinne, Koikkis tokaisi. Sitten hän aikoi sanoa jotakin, mutta Maria tuli juuri sillä hetkellä keittiöön kahvikuppi kädessään.

– Jäikö sinulta Sari valo liikkeeseen? Pitäisikö se käydä sammuttamassa? Maria kysyi.

Koikkiksen pää oli saman tien ikkunassa. – Se näyttää taskulampun valolta. Siellä on joku.

– Kuka se nyt voisi olla? Maria huokaisi.

– Minä hoidan tämän, Koikkis sanoi ja ryntäsi eteiseen. Hänen kasvoillaan oli vieras, kova ilme. Hänen olemuksensa säteili raivoa ja silmitöntä taistelunhalua.

– Kannattaako... minä aloitin, mutta Koikkis ryntäsi jo pihamaan poikki. Survoin jalkani Marian kumppareihin ja juoksin perään sydän kurkussa. Koikkis saattoi juosta suoraan surman suuhun!

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Tess

Syyshäihin kuokkimaan suuntaava Pauliina kääntää juhlavaihteen silmään – lue jatkiksen toinen osa!

Hurraa! Luulen, että olen onnellisin nainen maan päällä, kun aviomieheni on palannut elämäänsä, kun hän jätti minut 2 vuotta ja 7 kuukautta, ja opetin, että hän oli poissa koko ajan, kunnes tohtori Okpa tuli avuksi. Olen onnellinen tänään, koska tohtori Okpa, joka voin sanoa, että hän on enemmän tai vähemmän jumala minulle, koska en koskaan opettanut voisin saada mieheni takaisin, mutta tohtori Okpa teki hienoa työtä, jota en koskaan opettanut 24 tunnin välein. Haluan käyttää tätä...
Lue kommentti