Osa 3/5: Keskustelu päivystäjän kanssa oli lyhyt, sillä poliisi halusi kuulustella minua asemalla. Tietoni olivat erittäin arvokkaita.

Stiletin terä oli punainen. Tuo on minun vertani, ehdin ajatella. Nyt minä kuolen. Liskomies piteli yhä veistä kasvojeni edessä ja odotti, että kertoisin missä kätkö oli.

– En tiedä mitään, sopersin.

– Mä en tiedä mistään kätköstä! Tai mistään mitään! Mä olen pelkkä tavallinen rautakauppias!

Liskomiehen silmät olivat jääkylmät. Hän ei epäröisi tappaa minua. Luin sen koko hänen olemuksestaan, rennosta varmuudesta, jolla hän piti veistä kädessään. Kuolisin tänne, palaneen muovin hajuiseen mökkiin.

– Kyllä sinun täytyy tietää, mies sanoi hitaasti, hypnoottisella äänellä. – Matti on varmasti jakanut kanssasi kaikki salaisuudet.

Mitä hän puhui? Miten Matti tähän liittyi?

– Matti on kuollut! parahdin.

– Niin, valitettavaa. Olisin muuten kysynytkin häneltä suoraan asiasta.

Terä lähestyi uudelleen kasvojani. Aika tuntui pysähtyvän, tiivistyvän siihen hetkeen. Näin kaleidoskoopissa koko elämäni jokaisen tärkeän pysäytyskuvan samaan aikaan. Minä ja Matti, suudelma liikkeen takahuoneessa. Matti taluttamassa minua kirkon portailta alas riisisateeseen. Hetki kun Milla oli syntynyt ja pidin häntä ensimmäistä kertaa sylissäni kotonamme. Se murskaava totuus, kun minulle paljastui, ettei syy Matin salaperäisyyteen ollut toinen nainen vaan käynnit erikoislääkärillä. Diagnoosi: ärhäkkä, parantumaton paksusuolen syöpä. Näin hetken, jolloin ehdin Matin kuolinvuoteelle liian myöhään ja hän oli jo mennyt pois. Lapset ja Maria halaamassa minua. Koikkis auttamassa avaamaan jälleen rautakauppaa ja taputtamassa minua rohkaisevasti selkään. Mike ojentamassa voikukkia ja hihkumassa kirkkaalla äänellä: ”Kato äiti!”

Veitsi painautui iholleni. Tähänkö kaikki loppuisi?

Ovella heilahti varjo. Kuului kolahdus ja tömähdys. Liskomies valahti veltoksi. Veitsi putosi hänen kädestään lattialle.
Janne seisoi halko kädessään liskomiehen ruhon takana ja hymyili minulle voitokkaasti. Kyyneleet tulvahtivat poskilleni. Polveni pettivät. Janne pudotti halon käsistään ja kauhaisi minut syliinsä.

– Ota rauhallisesti, kaikki on nyt hyvin.

Itkin ja nauroin samaan aikaan. Janne puristi minua ja hoki:
– Kaikki on nyt hyvin. Kaikki on hyvin. Se on vain pieni naarmu, laitetaan laastari.

Tärisin ja nyyhkäisin. Janne tuoksui turvalliselta. Hän oli laittanut päälleen mökistä löytä­mänsä norjalaisvillapaidan, joka kuului Matille. Käytin sitä aina kylminä syyspäivinä, kun kävin sienessä. Se tuoksui metsälle, savulle ja mökille, kaikelle vanhalle, tutulle ja turvalliselle. Se toi mieleen Matin, ja minua alkoi itkettää entisestään.

– Itke pois, Janne lohdutti.

Janneen oli helppo nojata. Olin kaivannut läheisyyttä, jotakuta joka pitäisi minusta huolta, jonka kanssa jakaa ilon ja surun hetket. Tiesin, ettei Janne ollut mitään muuta kuin sympaattinen hulivili, jonka kanssa minulla ei ollut aidosti mitään yhteistä, mutta hänen läheisyytensä tuntui olevan hetken ajan kaikki mitä tarvitsin koko maailmassa.

Tunsin hänen huulensa omillani, ensin hellästi, sitten vaativammin. Eloonjäämisen riemu muuttui sisälläni polttavaksi himoksi. Tartuin Janneen kuin hukkuva ja vastasin suudelmaan nälkäisesti.

– Sari, ihana Sari, Janne kuiskasi. – Kohta mäkin alan itkeä, jos en saa sua nyt heti…

Hän nosti minut syliinsä ja kantoi muitta mutkitta kamarin vuoteelle, laski minut kapealle patjalle ja tuli hajareisin päälleni.

– Hetkinen! minä kiljaisin. Keräsin työllä ja tuskalla itsehillinnän rippeeni.  – Tuolla pirtin puolella on tajuton mies!

– Ei se mihinkään nyt sieltä mene, Janne sanoi ja suuteli kaulaani. – Kalautin sen verran kovaa.

– Lopeta! sanoin tiukasti ja nousin istumaan. Jannen huulet vaelsivat ihollani. – Jonkun täällä täytyy ajatella nyt aivoillaan! Mitä jos hän tarvitsee sairaalaa? Tai…

Työnsin Jannen päältäni, hyppäsin laverilta ja kurkistin ovesta tuvan puolelle. Liskomies oli kadonnut. Tuvassa ei ollut enää ristinsielua. Lattialla oli vain verinen saappaanjälki.

– Mihin hän on mennyt?

Kaukaa kuului käynnistyvän moottoripyörän jyrähdys. Painoin ohimoitani ja yritin ajatella.

– Meidän pitää soittaa poliisille.

Kännykkäni oli takassa kärventyneenä. Turha soittaa hätäkeskukseen ainakaan sillä.

– Janne, anna puhelimesi.

Ojensin käteni katsomatta Jannea. Ääneni kuulosti tylyltä omiinkin korviini. Olin vihainen meille kummallekin, kun olimme menneet sillä tavalla himosta sekaisin ja päästäneet liskomiehen lipettiin. Ties mitä hän oli nyt punomassa. Tulisi kohta takaisin vaikka aseen kanssa ja ampuisi meidät.

– En anna puhelinta, jos soitat kytille.

– Annatpa! Tämä homma kuuluu nyt viranomaisille. Olisi kuulunut jo ajat sitten.

Janne pudisti päätään itsepintaisena kuin päiväkodin hankalin kolmivuotias.

– En tiedä mitä sun ja liskomiehen välillä on tapahtunut, mutta tämä juttu on nyt poliisin heiniä, minä jatkoin. – Tuolla tyypillä on jotakin meitä kumpaakin vastaan, enkä halua että verenhimoinen sekopää hiippailee nurkissa.

Janne katsoi minua totisena.

 – Mä pyydän sulta enää yhtä juttua, hän sanoi. – Heitä mut kaupunkiin ja mä hyppään junaan, joka vie mut kauas pois täältä. Ja sä soitat vasta sitten poliisille.

Katsoin Jannen vaaleaa, huolettoman komeaa olemusta ja mietin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mihin hän oli sotkeutunut. Tiesin vain, että hän vaikutti hauskalta ja reilulta ja puoleensavetävältä. Hän oli pelastanut koirani hengen. Ja minunkin henkeni.

– Hyvä on, minä sanoin. – Mä en soita heti poliiseja sillä ehdolla, että kerrot kaiken.

– Kerron, Janne sanoi. Hän katsoi minua ovelasti. – Mutta voitaisiinko vielä palata siihen mihin äsken jäätiin?

Janne hivutti kätensä vyötärölleni.

– Ei. Meidän on pakko lähteä. En halua olla täällä, jos liskomies keksii tulla takaisin.

Kävelimme mökin pihalla odottavaan autooni. Pälyilin ympärilleni, jos se liskomies olisi silti piileksinyt jossakin. Onneksi häntä ei näkynyt missään.

Istuin ratin taakse ja Janne pelkääjän paikalle. Ajoimme hyvää kyytiä pitkin syksyistä metsätietä sanaakaan vaihtamatta, melkein murjottaen. Janne laski kätensä vaihdekepillä olevalle kädelleni. Hidastin vauhtia. Katseemme kohtasivat, hymyilimme kuin salaliittolaiset. Pysäytin tienpientareelle ja kiskaisin käsijarrun päälle.

Janne suuteli huuliani, kasvojani ja kaulaani kuin ei saisi niistä tarpeekseen. Vastasin yhtäläisellä innolla. Kaikki epäröintini ja varovaisuuteni katosivat taivaan tuuliin. Olin valmis leikkiin, sulaa vahaa hänen käsissään. Janne riisui paitani. Hänen ahnaat kätensä kulkivat ihollani, hyväilivät ja puristivat silkkisten rintaliivien kohottamia rintojani.

– Mä laitoin mun seksikkäimmät rintsikat tänä aamuna, tunnustin. – Mä tiesin jo silloin, että...

– Mä tiesin, että sä tiesit, Janne sanoi. – Mä halusin ottaa sut jo ajat sitten siellä sun kaupassa… nyt vihdoinkin... Sari, sä näytät niin kauniilta...

Hän aukaisi farkkujeni napin ja ujutti sormensa sisälleni. Kosketus värähti koko kehossani. Lantioni alkoi liikkua, painautua hänen sormiaan vasten. Voihkin nautinnosta. Riisuimme farkut. Janne veti minut syliinsä. Nousin hänen päälleen ja hän hivutti pikkuhousut jalastani. Sitten Janne kumartui ja kaivoi jotain housuntaskustaan.

– Voitko sä laittaa tämän mulle, hän sanoi ääni karheana.
Katselin kondomipakkausta ja häkellyin. Olin yhtäkkiä kuin nuori punasteleva tyttö ensimmäistä kertaa hommissa. Viime kerrasta oli hirvittävän pitkä aika.

– Mä en edes muista, milloin mä olen nähnyt viimeksi tuollaisen. En tiedä osaanko enää, sanoin avuttomasti.

Puhuin kondomista, mutta tarkoitin oikeastaan koko proseduuria, kaikkea mitä oli edessä. Näin kuinka kiihottunut Janne oli. Mies oli kuin villieläin, täynnä pitelemätöntä, rajua himoa. Mitä minun pitäisi tehdä hänelle?

– Kulta, nyt sä ajattelet liikaa, Janne sanoi ja ohjasi käteni oikeaan paikkaan. Kosketin häntä rohkeasti. Janne veti henkeä ja sulki silmänsä.

– Just noin. Sari, just noin. Älä lopeta.

Istuin Jannen päälle ja otin hänet sisääni. Aloin keinua rauhallisesti, jokaisesta hetkestä nauttien. Suutelimme, maistelimme toisiamme. Janne hyväili pakaroitani ja työntyi sisälleni yhä uudestaan. Hän puhui kauniita ja rumia sanoja, selosti katkonaisin lausein, mitä halusi tehdä minulle. Se kuulosti järjettömän kiihottavalta ja samaan aikaan vähän hassulta.

– Etkö sä todellakaan pysty olemaan hetkeäkään puhumatta, huohotin hänen urheiluselostuksensa väliin.

Tunsin, että olin jo lähellä laukeamista. Nautinto kipusi sisälläni kohti ihanaa huippua.

– Mitä, Sari? Ovatko nämä liian rajuja juttuja sinun viattomiin ¬pikku korviisi?

– Ne on... ihan hyviä... juttuja...

Tulin niin rajusti, että koko ruumiini vavahteli. Janne tarttui minuun tiukasti ja laukesi melkein heti jälkeeni.

Painoin kasvoni hänen hiuksiinsa ja peitin ilon kyyneleet. Mitä minä olin ajatellut, miltä itseäni suojellut? Kaikki oli tuntunut luontevalta ja oikealta.

Ajoimme kohti kaupunkia. En kiiruhtanut, vaan annoin kuulaan marraskuisen sään hyväillä näköhermojani. Janne istui vieressäni  ja hyräili radion mukana: I’m too sexy for my shirt. Hän näytti alakuloiselta. Minustakin tuntui surulliselta erota. Vastahan kaikki oli alussa, enkä olisi halunnut ajatella väistämättömiä asioita.

– Miksi liskomies vainoaa sinua? kysyin lopulta. – Olet ihana ja osaat harhauttaa upealla tavalla, mutta olet silti selityksen velkaa! Mihin sä olet sotkeutunut?

– Okei, mä kerron, Janne sanoi ja kohensi asentoaan. – Mutta älä suutu, ja anna mun selittää loppuun saakka.

– Anna palaa!

– No, alkusanoiksi voisin sanoa, että meikäläinen on ollut aina vähän sellaista kommellusherkkää tyyppiä. Kakaranakin oli aina pakko mennä pää edellä joka juttuun mukaan. Joku sanoisi, että en ole ihan penaalin terävin kynä. En mä tiedä. Kyllähän tässä on jo itselläkin käynyt mielessä, että ehkä mä sitten olen vähän tyhmä.

– Se itseruoskinnasta. Kerro nyt, mihin sinä olet sotkeutunut.
Vaihdoin pienemmälle vaihteelle. Auto ponnisteli mäkeä ylös.

– No, mä muutin täältä isoon kaupunkiin muutama vuosi sitten. Aluksi kaikki meni ihan mallikkaasti, mutta sitten mulla alkoi vähän hommat lipsua, jouduin velkoihin ja muihin hässäköihin. Se lähti pokeriveloista, sitten piti ottaa pikavippejä, viedä kaniin tavaraa ja… no, sä varmaan tiedät.

Nyökkäsin, vaikka itse asiassa en tiennyt. Minä olin pitänyt aina vähintään kohtalaista huolta omista asioistani. Halusin, että Janne jatkaisi tarinaansa.

Janne katsoi minun anovasti, mutta pidin pääni kylmänä. En sortuisi nyt ajattelemaan kiihkeitä suudelmia, vaan kuuntelisin loppuun saakka.

– Tutustuin pariin tyyppiin, jotka heittivät keikkaa, Janne jatkoi.

– Kellarimurtoja, kioskimurtoja. Mä olin kuskina. Se oli sellaista pientä. Melkein pelkkää pelleilyä. Tyhmää hauskapitoa, melkein harmitonta.

– Niitäkin tyyppejä varmaan nauratti tosi paljon, niitä joiden tavarat te pöllitte, huomautin.

Janne huokaisi.

– No ehkä ei, mutta tiedätsä, me ei koskaan tehty ihmisille mitään, eikä meillä ollut mitään aseita tai huumeita tai muita sen tapaisia kovan luokan juttuja meneillään. Mutta sitten se... liskoäijä tuli mukaan jengiin. Se oli jätkien tuttu, ja päässyt linnasta. Pelin henki muuttui sillä hetkellä. Se toi ihan eri kuviot. Sä et edes halua tietää. Jätkät kertoi, että se oli ollut ennen linnareissuaan jonkun Suomen suurimman rikosruhtinaan oikea käsi. Ne sanoi, että se on diagnosoitu psykopaatiksi.

Kuuntelin vaiti. Syksyinen maisema vilisi silmissäni.

– Mä olin ihan että mitä helkkaria! Mä olin aina luullut, että psykopaatit teeskentelee miellyttävää! Tiedätkö niin kuin joku Amerikan Psyko tai Dexter, joka on välillä niin hyvää jätkää olevinaan. Mutta tämä liskojätkä ei todellakaan vaivautunut. Se oli aina tosi hyytävä, sellainen vähäpuheinen ja kalsea ja raaka ja se tykkäsi pahoinpidellä ihmisiä. Mulla meinasi tulla kuset housuun joka kerta, kun se tuli huoneeseen. Heti ekalla keikalla se murskasi sormet yhdeltä kaverilta, joka vaan sattui olemaan siinä. Yritin mennä väliinkin, vähän toppuutella, mutta mä sain vaan itsekin selkääni. Kun mä sitten pääsin ensiapupolilta, mä ajattelin, että mun on pakko pelastaa nahkani ja saada elämäni järjestykseen.

Jannen kulmakarvojen väliin oli painunut ryppy. Hänen oli selvästi vaikea puhua menneisyydestä.   

– Se ei sitten tainnut järjestyä, minä sanoin. – Sinun elämäsi.

– Ei tosiaankaan, Janne sanoi ja painoi päänsä käsiin.

Janne kertoi, että oli palannut tänne kotipaikkakunnalleen ja ajatellut aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä. Hän oli asunut aluksi siskonsa luona, ja sisko oli sanonut, että voisi yrittää järjestää hänelle jonkin työpaikan kunnalta. Sisko tunsi kunnanvaltuutettu Paroni Jukaraisen ja voisi yrittää pyytää palvelusta.

Kaikki vaikutti lupaavalta, vaikka Paroni Jukaraisen maine oli epäilyttävä, mutta sitten yhtenä päivänä liskomiehen jengi oli seissyt oven takana. He olivat muistutelleet Jannen veloista, uhkailleet siskoa ja tämän lasta ja pakottaneet Jannen oppaaksi ja kuskiksi mökkimurtokeikoille.

Huokaisin syvään, mutta en sanonut mitään. Olin ounastellut jotain tämän suuntaista. Piiskajärven mökkimurrot olivat siis Jannen käsialaa.

– Me sitten tyhjenneltiin niitä mökkejä. Jukaraisen huvilalla kaikki meni päin helvettiä. Liskomies oli ihan liekeissä, vaikka yleensä se laittoi muut tekemään kaikki työt ja möllötti itse kyttäämässä toisten ahkerointia. Se penkoi kaikkia paikkoja, availi mappeja ja laatikoita ja mellasti ympäri huonetta. Mäkin kahmin jotain kamaa ja löysin työhuoneesta salkun, jossa oli Jukaraisen papereita. Selailin niitä, jos sieltä vaikka löytyisi rahaa. Mutta sitten sieltä löytyikin pornokuvia.

Muistin Jannen hahmon kauppani takahuoneessa. Olin yllättänyt hänet nurkasta katselemassa alastomien naisten kuvia.

– Joten sä otit ne mukaasi ja tulit nauttimaan niistä kaikessa rauhassa minun kauppani takahuoneen, sanoin kummissani.

Minun oli hyvin vaikea seurata Jannen logiikkaa, joka poukkoili asiasta toiseen.

Janne iski nyrkkinsä vasten ikkunaa.

– Niissä kuvissa oli mun sisko! Tekemässä ties mitä kinkyä! Janne huusi. – Se oli sanonut, että se tuntee Jukaraisen, mutta ei mulla ollut aavistustakaan, että se olisi ruvennut sellaisiin seksitouhuihin. Jumaliste, että se on tyhmä muija! Ikävä sanoa omasta siskosta, mutta näin on! Miten se voi tehdä jotain niin dorkaa?

– Ehkä se on sukuvika, minä sanoin kuivasti.

– Niin kai, Janne sanoi nöyrästi. – Joka tapauksessa, en mä voinut jättää niitä kuvia. En Jukaraiselle enkä liskomiehen jengille. Siinä pinossa oli vaikka kuinka monen tämän kylän tytön kuvia. Monet näyttivät siltä, että ne oli otettu salaa. Niitä oli ihan satavarmasti tarkoitus käyttää kiristämiseen.

Muistin Jukaraisen huhutut seksibileet, joiden jälkiä olin saanut monesti siivoilla Marian kanssa mökkitalkkarin ominaisuudessa. Niihin kuulemma houkuteltiin kylän tyttöjä rahalla ja alkoholilla. Jälkeenpäin tytöillä oli sitten kerrostalon kokoinen morkkis.

– Silloin mä nappasin ne kuvat mukaan ja syöksyin lipettiin. Ja sitten mä juoksin suoraan sun kauppaan, kun johonkin piti piiloutua.

– Sä unohdat yhden jutun, minä sanoin ääni väristen. Minua kylmäsi ajatella mitä Janne seuraavaksi kertoisi minulle. – Missä vaiheessa te tapoitte Jukaraisen?

– Siitä mä en tiedä mitään. Kai se oli sitten tullut huvilalle, kun mä olin lähtenyt ja liskomies tappoi sen.

Olin helpottunut. Ei Janne voinut olla tappaja, ei minun vaistoni niin pieleen arvioinut ihmisiä, vaikka tunteet joskus kaappasivatkin vallan.

– Ja toinen kysymys, minä jatkoin. – Miksi se liskomies on mun kimpussani? Mitä se höpisee kätköstä? Se puhui Matistakin. Matti tunsi Jukaraisen, voiko se liittyä siihen?

– En mä tiedä. Sitä mäkin olen miettinyt. Kai se jotakin etsii. Mä toivon, että kun mä häivyn, niin se lähtee mun perääni ja jättää sut rauhaan.

– Miten sulle sitten käy?

– Hyvin mulle käy. Kyllä mä jotain keksin Janne sanoi ja virnisti urheasti.

Tulimme kaupunkiin ja pysäytin auton. Odotin, että Janne nousisi ja poistuisi elämästäni.

– Mitä nyt tapahtuu? kysyin.

– Käyn tapaamassa siskoa, haen kamani sieltä. Sitten selvitän asiat. Lopetan keikkailun, yritän saada velat kuitatuksi jotenkin muuten. Menen asemalle ja otan junan.

– Mihin sä menet?

– Jonnekin vaan. Etelään.

Olin pettynyt. Janne, kaikesta sekoilustaan huolimatta, oli aurannut isojen kinosten läpi tien sisimpääni.

– Haluaisin tuntea sinut paremmin, sanoin ääni väristen.

– Haluaisitko? Jannen ääni kirkastui.

En ajatellut selkeästi. Nappasin hanskalokerosta kynän ja repäisin rekisteriotteesta kulman. Kirjoitin siihen puhelinnumeroni. Ojensin paperin Jannelle ja kiedoin samalla käteni hänen ympärilleen. Jannen huulet painautuivat omiani vasten.

– Voit soittaa minulle milloin haluat, kuiskasin. – Tai no, kun saan uuden kännykän ja liittymän uusituksi, minä lisäsin.

Istuin autossa niin pitkään, kunnes hän oli kadonnut kulman taakse. Vasta sitten käynnistin moottorin ja ajoin kotiin.

Avasin kotioven, lämmin ilma tulvahti vasten kasvojani. Rontti tuli nuolaisemaan minua. Rapsutin sitä korvantaustasta mekaanisesti. Potkiskelin lasten lenkkareita sivummalle, niin että mahduin itsekin sisälle. Ripustin takkini naulaan. Tuntui siltä, kuin olisin ollut poissa päiväkausia, vaikka olin vain muutamaa tuntia aikaisemmin ollut keittiössä laittamassa aamupuuroa.
Lapset tupsahtivat eteiseen.

– Äippä, Mike sanoi. – Milla ei anna mun vatkata yhtään kermavaahtoa! Sano sille!

– Milla, minä sanoin. Vedin automaattiohjauksella lempeän, mutta jämptin äidin roolia. – Anna Mikenkin vähän tehdä. Kyllä sä tiedät mitä vuorotellen tarkoittaa. Älkää innostuko vatkaamaan liikaa tai se menee voiksi.

– No okei, Milla myöntyi. Lapset vilahtivat takaisin keittiöön. Nostin käteni ohimoille ja hieroin niitä.

– Kultaset, mä menen ottamaan nokoset, huusin lasten perään ja laahustin yläkertaan.

Suljin makuuhuoneeni oven ja heittäydyin selälleni sängylle. Tuijotin kattoon. Huone tuntui pyörivän. Välillä mieleeni tulvi kuvia liskomiehen julmasta hymystä ja veitsestä. Kummastelin, miten Matti saattoi liittyä liskomieheen, sen täytyi olla erehdystä. Mieheni oli aina ollut hyvin kunniantuntoinen, oikeudenmukainen ja avulias. En voinut uskoa, että hän ylipäänsä olisi saattanut tuntea liskomiehen tapaista konnaa.

Välillä näin mielessäni Jannen alastoman vartalon, hurmaavan hymyn ja himosta tummenneen katseen. En ymmärtänyt, mikä minuun oli mennyt. Olin usein naureskellut ikäisilleni naisille, jotka retkahtivat ja rakastuivat päätä pahkaa vaikka johonkin työkaveriinsa: se oli liian helppoa. Rakkauden eteen piti tehdä töitä, kärsiä, vaalia ja rakentaa rauhassa yhteistä onnenpuuta. Minä olin omani aikoinani rakentanut, ja kun kanssapuutarhurini oli kuollut, oli puu saanut näivettyä rauhassa. Mutta nyt tuskin pystyin hillitsemään itseäni. Ajatukseni kiersivät kehää vaaleiden hiuksien ja sinisten silmien ympärillä. Minun tarvitsi vain sulkea silmäni, niin Janne oli siinä. Kiusallista, ihanaa, kiduttavaa!

Ihan kuin olisin teini taas. Löytänyt sykähdyttävän kyvyn syöksyä suin päin pudotukseen, ihastua, rakastua, kaivata.
Lopulta aivoni ylikuumenivat ristiriitaisista ajatuksista ja päättivät viheltää pelin poikki. Nukahdin. Unessa minä kävelin niityllä perhosten ja kukkien ympäröimänä. Hiukseni hulmusivat lämpimässä tuulessa, eikä minulla ollut rihmankiertämää ylläni. Olin kuin paratiisin Eeva. Niityn toisella puolella, metsän laidassa, odotti mies, minun Aatamini, ja minä kävelin kaikessa rauhassa ja täydellisen onnellisena hänen luokseen. Nojauduin häntä vasten, tunsin jalassani piston, ja kun katsoin alas maahan, näin ruohikon kuhisevan toisiinsa kietoutuneita, sihiseviä käärmeitä.

Äitiiii! Äiti, ala tulla! innokkaat lapsenäänet havahduttivat minut karuun maailmaan, jossa oli murhamiehiä, rosvoja, sekavia ihmissuhteita ja loputtomia velvollisuuksia. Avasin silmäni, nousin ja katsoin peiliin. Kasvoni olivat kalpeat ja tukka seisoi päässä. Vedin syvään henkeä ja silottelin hiuksiani. Kokeilin hymyä naamalleni. Se näytti huteralta, mutta se sai nyt kelvata.
Nyt oli minun syntymäpäiväni, ja pikku juhlia oli suunniteltu kauan. En voinut pilata tätä lapsiltani. Minun oli teeskenneltävä iloista, rentoa äitiä, joka vietti onnellisia juhlia perhepiirissä vailla huolen häivää.

Lähdin hitaasti portaita alas. Keittiön avoimesta ovesta pilkotti keltaista valoa. Jäin katselemaan porraskaiteeseen nojaten. Keittiössä oli soma asetelma: keskellä pöytää oli valtava, kermavaahtovuorilla ja nonparelleilla koristeltu kakku. Anoppini Maria istui nurkassa paketti kädessään. Milla ja Mike hössöttivät tulitikkujen kanssa ja kinastelivat siitä, kumpi saisi sytyttää kynttilät.

Hymy syttyi kasvoilleni. Yhtäkkinen hellyyden aalto pyyhki ylitseni ja nosti kyyneleet silmiini. Tajusin miten paljon nuo kolme ihmistä minulle merkitsivät. Hehän olivat minulle kaikki kaikessa.

Hetken minusta näytti siltä, että miehen hahmo olisi häilähtänyt lasteni takana. Matti. Tiesin että monet lesket kertoivat saman tapaisista kokemuksista. Joskus kuvittelin näkeväni Matin kotona, makasiineilla tai kaupassa. En koskaan vaivannut päätäni sillä, oliko Matin hahmo kummitus vai omaa mielikuvitustani. Hänen näkemisensä lohdutti ja rohkaisi minua. Matti oli yhä osa meitä, mukana arjessa.

Enää en oikeastaan kaivannut häntä. Muistot olivat muuttuneet kauniiksi. Mietin joskus, ikävöivätkö lapset kovasti isää. He olivat olleet niin pieniä kun Matti kuoli. He tuskin muistivat isäänsä. Nyt Milla lähestyi huimaa vauhtia teini-ikää, ja Mikekin oli jo reipas poika. Pian esikoinen haluaisi karata pesästä. Vielä olisi kuitenkin muutama vuosi aikaa nauttia maailmasta, jonka rajat kasvoivat lasten mukana.

Synttäritunnelmaan solahtaminen tuntui yhtäkkiä helpolta. Kotoisassa valossa kylpevä keittiömme oli suojaisa kuplani pahassa maailmassa. Astuin reippaasti huoneeseen.

– Puhalla, puhalla! lapset vaativat ja osoittivat kynttilöitä.
Kumarruin kakun ylle ja puhalsin nelosen ja nollan muotoiset kynttilät sammuksiin. Maria kaatoi minulle ja itselleen kuohuviiniä ja lapsille Pommacia. Otimme kaikki valtavat kimpaleet kakkua. Ronttikin tuli häntäänsä heiluttaen apajille ja sai luun muotoisia koirankeksejä.

Kakku oli onnistunut hyvin. Se näytti joltakin, jonka Salvador Dalí olisi voinut maalata, mutta maku oli taivaallinen. Tunsin äidin ylpeyttä. Omat taitavat lapseni!

– Nyt kakarat tunnustatte! Missä olette käyneet salaa kokkikurssilla?

Mike ja Milla punoittivat mielihyvästä ja yrittivät esittää vaatimatonta. Kauan he eivät voineet vastustaa haluaan kertoa taidoistaan ja alkoivat pulputtaa kakun reseptiä ja sen tekemisen vaiheita.

– Me tehtiin kaksi harjoituskakkua, Milla selitti. – Mike sanoi, että kyllä me osattaisiin tehdä kerralla hyvä, mutta mä olin varma, että harjoitus tekee mestarin. Ja mä olin oikeassa! Ensimmäinen kakku meni ihan lituskaiseksi! Ja toinen vähän kärventyi. Mutta sitten tää kolmas… se onnistui.

– Se onnistui täydellisesti, sanoin. – Tämä on paras kakku mitä olen ikinä maistanut.

– Milla halusi vaaleanpunaisen nallen muotoisia koristeita, mutta mä sanoin, että hei kamoon, äippä täyttää nelkyt eikä neljä, Mike sanoi. – Ja siksi me valittiin tällaisia aikuismaisia koristeita.

Ovikello kilkahti iloisesti, ja Milla ryntäsi aukaisemaan.
Tunnistin eteisestä Koikkiksen matalan äänen. Kurkistin keittiöstä.

– Mitäs mimmi? Koikkis kysyi Millalta ja heitti tämän kanssa ylävitosen. – Hyväksyikö sun ylikriittinen äitisi ja mummosi sun kakkusi?

– Koikkis tuli, Milla huikkasi innostuneesti.

Anoppi vilkaisi minua merkitsevästi. Hän oli aina sanonut, että minun ei pitäisi jäädä märehtimään menneitä, vaan pitää katse tiukasti tulevassa. Lasten vuoksi, mutta myös itseni. Koikkis tuntui olevan hänen mielestään ok. Sitä en tietenkään tiennyt, miten paljon Koikkis oli mahdollisesti lahjonut anoppiani.

Menin eteiseen Koikkista vastaan. Hän mutisi onnentoivotuksia ja ojensi minulle kukkakimpun. Jos kakku oli ollut surrealistinen, kimppu jatkoi samaa tyyliä. Siinä oli kaiken värisiä gerberoita, harsokukkia, suuria vihreitä lehtiä, monenlaisia ruusuja ja keskellä vielä yksinäinen orkidea.

– Kiitos, sanoin yllättyneenä kimpun ylenpalttisuudesta. – Toivottavasti multa löytyy tarpeeksi iso vaasi.

– Minä en ollut varma mistä kukista sä tykkäät, Koikkis sanoi. – Joten otin vähän kaikkea. Anteeksi että se on niin sekalainen.

– Tämä on ihana, minä sanoin. Koikkis hymyili ja ripusti päällystakkinsa naulakkoon. Koikkis näytti oudolta ilman vartijan univormuaan. Hän oli pukeutunut aika hyvin, varsinkin kun otti huomioon, että juhlat tarkoittivat kakun ahmimista keittiössä. Hänellä oli suorat housut, pikkutakki ja valkoinen kauluspaita, josta oli ylin nappi auki. Takki oli taatusti joku kunnon vaate eikä mikään Dressmannin alennusriepu. Se istui hyvin hänen leveillä harteillaan.

Tajusin hieman hämmästyneenä, että Koikkis oli omalla karulla tavallaan tosi hyvän näköinen. Hänellä oli selkeät, kirveellä veistetyn näköiset piirteet, vahvat kulmat ja korkeat poskipäät. Sitä ei tullut ollenkaan tajunneeksi, kun hän partioi harmaassa vartijan univormussa, hymyili ujosti ja kompasteli sanoihinsa. Katsoin Koikkista ja tunsin punastuvani. Mikä minua oikein vaivasi? Oliko Janne ajanut minut jonkinlaiseen seksuaaliseen ylivireeseen?

– Tulevaisuutta ajatellen voin kertoa, että pidän eniten tulipunaisista ruusuista, sanoin jotakin keksiäkseni.

– Klassista ja ikinaisellista. Sopii linjaan sinun viemäri- ja putkibisneksesi kanssa.

Menimme yhdessä keittiöön. Laitoin kummallisen kukkapuskan vaasiin. Orkidean poimin keskeltä kimppua ja sijoitin sen omaan maljakkoonsa. Se oli niin hieno, että toivoin sen kestävän pitkään. Söimme porukalla kakkua ja nostimme maljoja. Kun kaikki olivat syöneet kyllikseen, lapset ja Maria menivät katsomaan telkkaria.

– Poliisi ei ole löytänyt vieläkään Jukaraisen murhaajaa, Koikkis sanoi matalalla äänellä, kun jäimme kahdestaan. Suljin oven, jotta lapset ja Maria eivät kuulisi keskusteluamme.

– Musta tuntuu, että heillä ei ole mitään kunnon johtolankaa, Koikkis jatkoi. – Jukaraisella oli niin paljon vihamiehiä, etteivät pojat varmaan tiedä mistä päästä aloittaa. Kaikki ne puheet lahjuksista ja vaalirahojen alkuperästä. Ja hämärästä taustasta. Ne omituiset jutut. Huhutaan omista pikku juhlista, joihin kutsuttiin porukkaa netin keskustelupalstojen kautta. Himo-orhien ratsastuspäivät ja yksisarvisten ruohojuhlat... Ja millä rahoilla sitä sen hulppeaa elämäntyyliä oikein pyöritettiin?

Katsoin Koikkista silmiin ja vedin henkeä.

– Niin kuule, siitä minun pitikin puhua.

Kerroin kaiken tapahtuneen siitä lähtien, kun Janne oli sännännyt pornokuvien kanssa kauppaani kuin kaikki helvetin pirut olisivat hänen kintereillään. Kerroin siitä, kuinka liskomies oli tullut etsimään Jannea ja kyselemään Matista ja siilosta ja yrittänyt myrkyttää Rontin. Kerroin kuinka olin piilottanut Jannen mökille, ja kuinka konna oli tullut sinne perässämme.

Kun pääsin siihen kohtaan, jossa liskomies oli uhannut minua veitsellä, Koikkiksen silmät laajenivat. Hänen kätensä alkoivat täristä ja hän veti ne nyrkkiin. Sitten, mitään puhumatta, hän kiskaisi minut syliinsä. Koikkis piteli minua pitkään lähellään, silitti ja suuteli hiuksiani. Lopulta hän havahtui ja päästi minut irti.

– Anteeksi. Mä vaan... Mä en tiedä mitä tekisin, jos sinulle kävisi jotain. Anteeksi. Jatka.

Kerroin Jannen hämärä­bisneksistä ja lopetin siihen, että olin heittänyt Jannen kaupunkiin.

– Okei, Koikkis sanoi, kun vihdoin lopetin. – Pari kysymystä. Ensinnäkin, mitä poliisit sanoi kun kerroit heille?

Katsoin Koikkista syyllisenä. – En ole soittanut vielä poliisille. Odotan vielä hetken, että Janne pääsee turvaan.

Koikkis säntäsi ylös niin että tuoli oli kaatua. Hän hillitsi sitten itsensä näkyvin ponnistuksin ja sanoi rauhallisesti:

– Sari. Miksi sä et ole soittanut poliisille? Tappajat liikkuvat kaupungissa vapaalla jalalla. Puhumattakaan siitä, että joku psykopaattinen veitsiveikko on sun perässäsi.

Kiemurtelin tuolillani. Olin jättänyt tarinastani pois ne kohdat, joissa kerrottiin Jannen ja minun kiihkeistä hetkistä.

– Olen sen velkaa Jannelle. Hän pelasti henkeni.

– Joo, ehkä näin, ja hyvä että pelasti, mutta ilman sitä Jannea sinä et olisi edes koko liemessä. Se että yksi rikollinen joutuu poliisin haaviin, on pieni hinta hengestäsi. Luulen että sitä mieltä olisivat Mike ja Millakin. Poliisin hoteisiin tuollainen jätkä kuuluu. Anteeksi että mä sanon, mutta sä olet ollut aivan helvetin vastuuton.

Koikkis alkoi ravata hermostuneesti ympäri huonetta. Hän näytti yhtäkkiä aivan liian suurelta pieneen keittiöön. Hänen kiukkunsa tuntui vielä oudommalta kuin hänen hienot vaatteensa. Hän oli yleensä niin kohtelias ja kiltti.

– Mikä sua oikein vaivaa, Sari? Koikkis ärähti. – Et sä yleensä ole tällainen! Miksi sä veljeilet jonkun Jannen kanssa ja viet mökillesi? Se Jannehan on rosvo. Mökillesi! Ethän sä ole vienyt edes mua ikinä sinne!

Koikkis katsoi minua tiukasti silmiin. Katselin uhmakkaasti takaisin ja yritin pitää kasvoillani neutraalia ilmettä. Mutta Koikkis ei ollut mikään tyhmä mies. Hänen kasvoillaan välähti oivalluksen valo, sitten nopeassa tahdissa yllätys ja sitten pettymys, aivan kuin olisin läimäyttänyt häntä kasvoille.

– Sä olet mennyt sen kundin kanssa… joo, okei, ymmärrän. Voi helvetti. Anteeksi vaan, mutta voi helvetin helvetin helvetti.

Koikkis kääntyi kohti ikkunaa ja tuijotti hiljaa pimeyteen. Minä istuin sotkuisten kakkulautasten keskellä vaikeana. Hetken kuluttua Koikkis kääntyi jälleen minua kohti ja katsoi minua tylysti.

– Okei, hän tuhahti. – Nyt sun on aika ruveta ajattelemaan yläpäällä eikä alapäällä. Otat puhelimen käteesi ja soitat poliisille.

– Mun puhelin on rikki.

– Lainaa mun, Koikkis sanoi kylmästi ja asetti kännykkänsä pöydälle niin, että se kolahti.

Otin puhelimen käteeni. Koikkis oli oikeassa. Jannella oli ollut aikaa häipyä, ja nyt tämä vyyhti piti antaa poliisin setvittäväksi.

Keskustelu päivystäjän kanssa oli lyhyt, sillä poliisi halusi kuulustella minua asemalla. Tietoni olivat erittäin arvokkaita, minua pyydettiin tulemaan paikalle mahdollisimman nopeasti.

– Mä voin viedä sinut sinne, Koikkis tokaisi. Sitten hän aikoi sanoa jotakin, mutta Maria tuli juuri sillä hetkellä keittiöön kahvikuppi kädessään.

– Jäikö sinulta Sari valo liikkeeseen? Pitäisikö se käydä sammuttamassa? Maria kysyi.

Koikkiksen pää oli saman tien ikkunassa. – Se näyttää taskulampun valolta. Siellä on joku.

– Kuka se nyt voisi olla? Maria huokaisi.

– Minä hoidan tämän, Koikkis sanoi ja ryntäsi eteiseen. Hänen kasvoillaan oli vieras, kova ilme. Hänen olemuksensa säteili raivoa ja silmitöntä taistelunhalua.

– Kannattaako... minä aloitin, mutta Koikkis ryntäsi jo pihamaan poikki. Survoin jalkani Marian kumppareihin ja juoksin perään sydän kurkussa. Koikkis saattoi juosta suoraan surman suuhun!