Osa 3/5: Keskustelu päivystäjän kanssa oli lyhyt, sillä poliisi halusi kuulustella minua asemalla. Tietoni olivat erittäin arvokkaita.

Stiletin terä oli punainen. Tuo on minun vertani, ehdin ajatella. Nyt minä kuolen. Liskomies piteli yhä veistä kasvojeni edessä ja odotti, että kertoisin missä kätkö oli.

– En tiedä mitään, sopersin.

– Mä en tiedä mistään kätköstä! Tai mistään mitään! Mä olen pelkkä tavallinen rautakauppias!

Liskomiehen silmät olivat jääkylmät. Hän ei epäröisi tappaa minua. Luin sen koko hänen olemuksestaan, rennosta varmuudesta, jolla hän piti veistä kädessään. Kuolisin tänne, palaneen muovin hajuiseen mökkiin.

– Kyllä sinun täytyy tietää, mies sanoi hitaasti, hypnoottisella äänellä. – Matti on varmasti jakanut kanssasi kaikki salaisuudet.

Mitä hän puhui? Miten Matti tähän liittyi?

– Matti on kuollut! parahdin.

– Niin, valitettavaa. Olisin muuten kysynytkin häneltä suoraan asiasta.

Terä lähestyi uudelleen kasvojani. Aika tuntui pysähtyvän, tiivistyvän siihen hetkeen. Näin kaleidoskoopissa koko elämäni jokaisen tärkeän pysäytyskuvan samaan aikaan. Minä ja Matti, suudelma liikkeen takahuoneessa. Matti taluttamassa minua kirkon portailta alas riisisateeseen. Hetki kun Milla oli syntynyt ja pidin häntä ensimmäistä kertaa sylissäni kotonamme. Se murskaava totuus, kun minulle paljastui, ettei syy Matin salaperäisyyteen ollut toinen nainen vaan käynnit erikoislääkärillä. Diagnoosi: ärhäkkä, parantumaton paksusuolen syöpä. Näin hetken, jolloin ehdin Matin kuolinvuoteelle liian myöhään ja hän oli jo mennyt pois. Lapset ja Maria halaamassa minua. Koikkis auttamassa avaamaan jälleen rautakauppaa ja taputtamassa minua rohkaisevasti selkään. Mike ojentamassa voikukkia ja hihkumassa kirkkaalla äänellä: ”Kato äiti!”

Veitsi painautui iholleni. Tähänkö kaikki loppuisi?

Ovella heilahti varjo. Kuului kolahdus ja tömähdys. Liskomies valahti veltoksi. Veitsi putosi hänen kädestään lattialle.
Janne seisoi halko kädessään liskomiehen ruhon takana ja hymyili minulle voitokkaasti. Kyyneleet tulvahtivat poskilleni. Polveni pettivät. Janne pudotti halon käsistään ja kauhaisi minut syliinsä.

– Ota rauhallisesti, kaikki on nyt hyvin.

Itkin ja nauroin samaan aikaan. Janne puristi minua ja hoki:
– Kaikki on nyt hyvin. Kaikki on hyvin. Se on vain pieni naarmu, laitetaan laastari.

Tärisin ja nyyhkäisin. Janne tuoksui turvalliselta. Hän oli laittanut päälleen mökistä löytä­mänsä norjalaisvillapaidan, joka kuului Matille. Käytin sitä aina kylminä syyspäivinä, kun kävin sienessä. Se tuoksui metsälle, savulle ja mökille, kaikelle vanhalle, tutulle ja turvalliselle. Se toi mieleen Matin, ja minua alkoi itkettää entisestään.

– Itke pois, Janne lohdutti.

Janneen oli helppo nojata. Olin kaivannut läheisyyttä, jotakuta joka pitäisi minusta huolta, jonka kanssa jakaa ilon ja surun hetket. Tiesin, ettei Janne ollut mitään muuta kuin sympaattinen hulivili, jonka kanssa minulla ei ollut aidosti mitään yhteistä, mutta hänen läheisyytensä tuntui olevan hetken ajan kaikki mitä tarvitsin koko maailmassa.

Tunsin hänen huulensa omillani, ensin hellästi, sitten vaativammin. Eloonjäämisen riemu muuttui sisälläni polttavaksi himoksi. Tartuin Janneen kuin hukkuva ja vastasin suudelmaan nälkäisesti.

– Sari, ihana Sari, Janne kuiskasi. – Kohta mäkin alan itkeä, jos en saa sua nyt heti…

Hän nosti minut syliinsä ja kantoi muitta mutkitta kamarin vuoteelle, laski minut kapealle patjalle ja tuli hajareisin päälleni.

– Hetkinen! minä kiljaisin. Keräsin työllä ja tuskalla itsehillinnän rippeeni.  – Tuolla pirtin puolella on tajuton mies!

– Ei se mihinkään nyt sieltä mene, Janne sanoi ja suuteli kaulaani. – Kalautin sen verran kovaa.

– Lopeta! sanoin tiukasti ja nousin istumaan. Jannen huulet vaelsivat ihollani. – Jonkun täällä täytyy ajatella nyt aivoillaan! Mitä jos hän tarvitsee sairaalaa? Tai…

Työnsin Jannen päältäni, hyppäsin laverilta ja kurkistin ovesta tuvan puolelle. Liskomies oli kadonnut. Tuvassa ei ollut enää ristinsielua. Lattialla oli vain verinen saappaanjälki.

– Mihin hän on mennyt?

Kaukaa kuului käynnistyvän moottoripyörän jyrähdys. Painoin ohimoitani ja yritin ajatella.

– Meidän pitää soittaa poliisille.

Kännykkäni oli takassa kärventyneenä. Turha soittaa hätäkeskukseen ainakaan sillä.

– Janne, anna puhelimesi.

Ojensin käteni katsomatta Jannea. Ääneni kuulosti tylyltä omiinkin korviini. Olin vihainen meille kummallekin, kun olimme menneet sillä tavalla himosta sekaisin ja päästäneet liskomiehen lipettiin. Ties mitä hän oli nyt punomassa. Tulisi kohta takaisin vaikka aseen kanssa ja ampuisi meidät.

– En anna puhelinta, jos soitat kytille.

– Annatpa! Tämä homma kuuluu nyt viranomaisille. Olisi kuulunut jo ajat sitten.

Janne pudisti päätään itsepintaisena kuin päiväkodin hankalin kolmivuotias.

– En tiedä mitä sun ja liskomiehen välillä on tapahtunut, mutta tämä juttu on nyt poliisin heiniä, minä jatkoin. – Tuolla tyypillä on jotakin meitä kumpaakin vastaan, enkä halua että verenhimoinen sekopää hiippailee nurkissa.

Janne katsoi minua totisena.

 – Mä pyydän sulta enää yhtä juttua, hän sanoi. – Heitä mut kaupunkiin ja mä hyppään junaan, joka vie mut kauas pois täältä. Ja sä soitat vasta sitten poliisille.

Katsoin Jannen vaaleaa, huolettoman komeaa olemusta ja mietin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mihin hän oli sotkeutunut. Tiesin vain, että hän vaikutti hauskalta ja reilulta ja puoleensavetävältä. Hän oli pelastanut koirani hengen. Ja minunkin henkeni.

– Hyvä on, minä sanoin. – Mä en soita heti poliiseja sillä ehdolla, että kerrot kaiken.

– Kerron, Janne sanoi. Hän katsoi minua ovelasti. – Mutta voitaisiinko vielä palata siihen mihin äsken jäätiin?

Janne hivutti kätensä vyötärölleni.

– Ei. Meidän on pakko lähteä. En halua olla täällä, jos liskomies keksii tulla takaisin.

Kävelimme mökin pihalla odottavaan autooni. Pälyilin ympärilleni, jos se liskomies olisi silti piileksinyt jossakin. Onneksi häntä ei näkynyt missään.

Istuin ratin taakse ja Janne pelkääjän paikalle. Ajoimme hyvää kyytiä pitkin syksyistä metsätietä sanaakaan vaihtamatta, melkein murjottaen. Janne laski kätensä vaihdekepillä olevalle kädelleni. Hidastin vauhtia. Katseemme kohtasivat, hymyilimme kuin salaliittolaiset. Pysäytin tienpientareelle ja kiskaisin käsijarrun päälle.

Janne suuteli huuliani, kasvojani ja kaulaani kuin ei saisi niistä tarpeekseen. Vastasin yhtäläisellä innolla. Kaikki epäröintini ja varovaisuuteni katosivat taivaan tuuliin. Olin valmis leikkiin, sulaa vahaa hänen käsissään. Janne riisui paitani. Hänen ahnaat kätensä kulkivat ihollani, hyväilivät ja puristivat silkkisten rintaliivien kohottamia rintojani.

– Mä laitoin mun seksikkäimmät rintsikat tänä aamuna, tunnustin. – Mä tiesin jo silloin, että...

– Mä tiesin, että sä tiesit, Janne sanoi. – Mä halusin ottaa sut jo ajat sitten siellä sun kaupassa… nyt vihdoinkin... Sari, sä näytät niin kauniilta...

Hän aukaisi farkkujeni napin ja ujutti sormensa sisälleni. Kosketus värähti koko kehossani. Lantioni alkoi liikkua, painautua hänen sormiaan vasten. Voihkin nautinnosta. Riisuimme farkut. Janne veti minut syliinsä. Nousin hänen päälleen ja hän hivutti pikkuhousut jalastani. Sitten Janne kumartui ja kaivoi jotain housuntaskustaan.

– Voitko sä laittaa tämän mulle, hän sanoi ääni karheana.
Katselin kondomipakkausta ja häkellyin. Olin yhtäkkiä kuin nuori punasteleva tyttö ensimmäistä kertaa hommissa. Viime kerrasta oli hirvittävän pitkä aika.

– Mä en edes muista, milloin mä olen nähnyt viimeksi tuollaisen. En tiedä osaanko enää, sanoin avuttomasti.

Puhuin kondomista, mutta tarkoitin oikeastaan koko proseduuria, kaikkea mitä oli edessä. Näin kuinka kiihottunut Janne oli. Mies oli kuin villieläin, täynnä pitelemätöntä, rajua himoa. Mitä minun pitäisi tehdä hänelle?

– Kulta, nyt sä ajattelet liikaa, Janne sanoi ja ohjasi käteni oikeaan paikkaan. Kosketin häntä rohkeasti. Janne veti henkeä ja sulki silmänsä.

– Just noin. Sari, just noin. Älä lopeta.

Istuin Jannen päälle ja otin hänet sisääni. Aloin keinua rauhallisesti, jokaisesta hetkestä nauttien. Suutelimme, maistelimme toisiamme. Janne hyväili pakaroitani ja työntyi sisälleni yhä uudestaan. Hän puhui kauniita ja rumia sanoja, selosti katkonaisin lausein, mitä halusi tehdä minulle. Se kuulosti järjettömän kiihottavalta ja samaan aikaan vähän hassulta.

– Etkö sä todellakaan pysty olemaan hetkeäkään puhumatta, huohotin hänen urheiluselostuksensa väliin.

Tunsin, että olin jo lähellä laukeamista. Nautinto kipusi sisälläni kohti ihanaa huippua.

– Mitä, Sari? Ovatko nämä liian rajuja juttuja sinun viattomiin ¬pikku korviisi?

– Ne on... ihan hyviä... juttuja...

Tulin niin rajusti, että koko ruumiini vavahteli. Janne tarttui minuun tiukasti ja laukesi melkein heti jälkeeni.

Painoin kasvoni hänen hiuksiinsa ja peitin ilon kyyneleet. Mitä minä olin ajatellut, miltä itseäni suojellut? Kaikki oli tuntunut luontevalta ja oikealta.

Ajoimme kohti kaupunkia. En kiiruhtanut, vaan annoin kuulaan marraskuisen sään hyväillä näköhermojani. Janne istui vieressäni  ja hyräili radion mukana: I’m too sexy for my shirt. Hän näytti alakuloiselta. Minustakin tuntui surulliselta erota. Vastahan kaikki oli alussa, enkä olisi halunnut ajatella väistämättömiä asioita.

– Miksi liskomies vainoaa sinua? kysyin lopulta. – Olet ihana ja osaat harhauttaa upealla tavalla, mutta olet silti selityksen velkaa! Mihin sä olet sotkeutunut?

– Okei, mä kerron, Janne sanoi ja kohensi asentoaan. – Mutta älä suutu, ja anna mun selittää loppuun saakka.

– Anna palaa!

– No, alkusanoiksi voisin sanoa, että meikäläinen on ollut aina vähän sellaista kommellusherkkää tyyppiä. Kakaranakin oli aina pakko mennä pää edellä joka juttuun mukaan. Joku sanoisi, että en ole ihan penaalin terävin kynä. En mä tiedä. Kyllähän tässä on jo itselläkin käynyt mielessä, että ehkä mä sitten olen vähän tyhmä.

– Se itseruoskinnasta. Kerro nyt, mihin sinä olet sotkeutunut.
Vaihdoin pienemmälle vaihteelle. Auto ponnisteli mäkeä ylös.

– No, mä muutin täältä isoon kaupunkiin muutama vuosi sitten. Aluksi kaikki meni ihan mallikkaasti, mutta sitten mulla alkoi vähän hommat lipsua, jouduin velkoihin ja muihin hässäköihin. Se lähti pokeriveloista, sitten piti ottaa pikavippejä, viedä kaniin tavaraa ja… no, sä varmaan tiedät.

Nyökkäsin, vaikka itse asiassa en tiennyt. Minä olin pitänyt aina vähintään kohtalaista huolta omista asioistani. Halusin, että Janne jatkaisi tarinaansa.

Janne katsoi minun anovasti, mutta pidin pääni kylmänä. En sortuisi nyt ajattelemaan kiihkeitä suudelmia, vaan kuuntelisin loppuun saakka.

– Tutustuin pariin tyyppiin, jotka heittivät keikkaa, Janne jatkoi.

– Kellarimurtoja, kioskimurtoja. Mä olin kuskina. Se oli sellaista pientä. Melkein pelkkää pelleilyä. Tyhmää hauskapitoa, melkein harmitonta.

– Niitäkin tyyppejä varmaan nauratti tosi paljon, niitä joiden tavarat te pöllitte, huomautin.

Janne huokaisi.

– No ehkä ei, mutta tiedätsä, me ei koskaan tehty ihmisille mitään, eikä meillä ollut mitään aseita tai huumeita tai muita sen tapaisia kovan luokan juttuja meneillään. Mutta sitten se... liskoäijä tuli mukaan jengiin. Se oli jätkien tuttu, ja päässyt linnasta. Pelin henki muuttui sillä hetkellä. Se toi ihan eri kuviot. Sä et edes halua tietää. Jätkät kertoi, että se oli ollut ennen linnareissuaan jonkun Suomen suurimman rikosruhtinaan oikea käsi. Ne sanoi, että se on diagnosoitu psykopaatiksi.

Kuuntelin vaiti. Syksyinen maisema vilisi silmissäni.

– Mä olin ihan että mitä helkkaria! Mä olin aina luullut, että psykopaatit teeskentelee miellyttävää! Tiedätkö niin kuin joku Amerikan Psyko tai Dexter, joka on välillä niin hyvää jätkää olevinaan. Mutta tämä liskojätkä ei todellakaan vaivautunut. Se oli aina tosi hyytävä, sellainen vähäpuheinen ja kalsea ja raaka ja se tykkäsi pahoinpidellä ihmisiä. Mulla meinasi tulla kuset housuun joka kerta, kun se tuli huoneeseen. Heti ekalla keikalla se murskasi sormet yhdeltä kaverilta, joka vaan sattui olemaan siinä. Yritin mennä väliinkin, vähän toppuutella, mutta mä sain vaan itsekin selkääni. Kun mä sitten pääsin ensiapupolilta, mä ajattelin, että mun on pakko pelastaa nahkani ja saada elämäni järjestykseen.

Jannen kulmakarvojen väliin oli painunut ryppy. Hänen oli selvästi vaikea puhua menneisyydestä.   

– Se ei sitten tainnut järjestyä, minä sanoin. – Sinun elämäsi.

– Ei tosiaankaan, Janne sanoi ja painoi päänsä käsiin.

Janne kertoi, että oli palannut tänne kotipaikkakunnalleen ja ajatellut aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä. Hän oli asunut aluksi siskonsa luona, ja sisko oli sanonut, että voisi yrittää järjestää hänelle jonkin työpaikan kunnalta. Sisko tunsi kunnanvaltuutettu Paroni Jukaraisen ja voisi yrittää pyytää palvelusta.

Kaikki vaikutti lupaavalta, vaikka Paroni Jukaraisen maine oli epäilyttävä, mutta sitten yhtenä päivänä liskomiehen jengi oli seissyt oven takana. He olivat muistutelleet Jannen veloista, uhkailleet siskoa ja tämän lasta ja pakottaneet Jannen oppaaksi ja kuskiksi mökkimurtokeikoille.

Huokaisin syvään, mutta en sanonut mitään. Olin ounastellut jotain tämän suuntaista. Piiskajärven mökkimurrot olivat siis Jannen käsialaa.

– Me sitten tyhjenneltiin niitä mökkejä. Jukaraisen huvilalla kaikki meni päin helvettiä. Liskomies oli ihan liekeissä, vaikka yleensä se laittoi muut tekemään kaikki työt ja möllötti itse kyttäämässä toisten ahkerointia. Se penkoi kaikkia paikkoja, availi mappeja ja laatikoita ja mellasti ympäri huonetta. Mäkin kahmin jotain kamaa ja löysin työhuoneesta salkun, jossa oli Jukaraisen papereita. Selailin niitä, jos sieltä vaikka löytyisi rahaa. Mutta sitten sieltä löytyikin pornokuvia.

Muistin Jannen hahmon kauppani takahuoneessa. Olin yllättänyt hänet nurkasta katselemassa alastomien naisten kuvia.

– Joten sä otit ne mukaasi ja tulit nauttimaan niistä kaikessa rauhassa minun kauppani takahuoneen, sanoin kummissani.

Minun oli hyvin vaikea seurata Jannen logiikkaa, joka poukkoili asiasta toiseen.

Janne iski nyrkkinsä vasten ikkunaa.

– Niissä kuvissa oli mun sisko! Tekemässä ties mitä kinkyä! Janne huusi. – Se oli sanonut, että se tuntee Jukaraisen, mutta ei mulla ollut aavistustakaan, että se olisi ruvennut sellaisiin seksitouhuihin. Jumaliste, että se on tyhmä muija! Ikävä sanoa omasta siskosta, mutta näin on! Miten se voi tehdä jotain niin dorkaa?

– Ehkä se on sukuvika, minä sanoin kuivasti.

– Niin kai, Janne sanoi nöyrästi. – Joka tapauksessa, en mä voinut jättää niitä kuvia. En Jukaraiselle enkä liskomiehen jengille. Siinä pinossa oli vaikka kuinka monen tämän kylän tytön kuvia. Monet näyttivät siltä, että ne oli otettu salaa. Niitä oli ihan satavarmasti tarkoitus käyttää kiristämiseen.

Muistin Jukaraisen huhutut seksibileet, joiden jälkiä olin saanut monesti siivoilla Marian kanssa mökkitalkkarin ominaisuudessa. Niihin kuulemma houkuteltiin kylän tyttöjä rahalla ja alkoholilla. Jälkeenpäin tytöillä oli sitten kerrostalon kokoinen morkkis.

– Silloin mä nappasin ne kuvat mukaan ja syöksyin lipettiin. Ja sitten mä juoksin suoraan sun kauppaan, kun johonkin piti piiloutua.

– Sä unohdat yhden jutun, minä sanoin ääni väristen. Minua kylmäsi ajatella mitä Janne seuraavaksi kertoisi minulle. – Missä vaiheessa te tapoitte Jukaraisen?

– Siitä mä en tiedä mitään. Kai se oli sitten tullut huvilalle, kun mä olin lähtenyt ja liskomies tappoi sen.

Olin helpottunut. Ei Janne voinut olla tappaja, ei minun vaistoni niin pieleen arvioinut ihmisiä, vaikka tunteet joskus kaappasivatkin vallan.

– Ja toinen kysymys, minä jatkoin. – Miksi se liskomies on mun kimpussani? Mitä se höpisee kätköstä? Se puhui Matistakin. Matti tunsi Jukaraisen, voiko se liittyä siihen?

– En mä tiedä. Sitä mäkin olen miettinyt. Kai se jotakin etsii. Mä toivon, että kun mä häivyn, niin se lähtee mun perääni ja jättää sut rauhaan.

– Miten sulle sitten käy?

– Hyvin mulle käy. Kyllä mä jotain keksin Janne sanoi ja virnisti urheasti.

Tulimme kaupunkiin ja pysäytin auton. Odotin, että Janne nousisi ja poistuisi elämästäni.

– Mitä nyt tapahtuu? kysyin.

– Käyn tapaamassa siskoa, haen kamani sieltä. Sitten selvitän asiat. Lopetan keikkailun, yritän saada velat kuitatuksi jotenkin muuten. Menen asemalle ja otan junan.

– Mihin sä menet?

– Jonnekin vaan. Etelään.

Olin pettynyt. Janne, kaikesta sekoilustaan huolimatta, oli aurannut isojen kinosten läpi tien sisimpääni.

– Haluaisin tuntea sinut paremmin, sanoin ääni väristen.

– Haluaisitko? Jannen ääni kirkastui.

En ajatellut selkeästi. Nappasin hanskalokerosta kynän ja repäisin rekisteriotteesta kulman. Kirjoitin siihen puhelinnumeroni. Ojensin paperin Jannelle ja kiedoin samalla käteni hänen ympärilleen. Jannen huulet painautuivat omiani vasten.

– Voit soittaa minulle milloin haluat, kuiskasin. – Tai no, kun saan uuden kännykän ja liittymän uusituksi, minä lisäsin.

Istuin autossa niin pitkään, kunnes hän oli kadonnut kulman taakse. Vasta sitten käynnistin moottorin ja ajoin kotiin.

Avasin kotioven, lämmin ilma tulvahti vasten kasvojani. Rontti tuli nuolaisemaan minua. Rapsutin sitä korvantaustasta mekaanisesti. Potkiskelin lasten lenkkareita sivummalle, niin että mahduin itsekin sisälle. Ripustin takkini naulaan. Tuntui siltä, kuin olisin ollut poissa päiväkausia, vaikka olin vain muutamaa tuntia aikaisemmin ollut keittiössä laittamassa aamupuuroa.
Lapset tupsahtivat eteiseen.

– Äippä, Mike sanoi. – Milla ei anna mun vatkata yhtään kermavaahtoa! Sano sille!

– Milla, minä sanoin. Vedin automaattiohjauksella lempeän, mutta jämptin äidin roolia. – Anna Mikenkin vähän tehdä. Kyllä sä tiedät mitä vuorotellen tarkoittaa. Älkää innostuko vatkaamaan liikaa tai se menee voiksi.

– No okei, Milla myöntyi. Lapset vilahtivat takaisin keittiöön. Nostin käteni ohimoille ja hieroin niitä.

– Kultaset, mä menen ottamaan nokoset, huusin lasten perään ja laahustin yläkertaan.

Suljin makuuhuoneeni oven ja heittäydyin selälleni sängylle. Tuijotin kattoon. Huone tuntui pyörivän. Välillä mieleeni tulvi kuvia liskomiehen julmasta hymystä ja veitsestä. Kummastelin, miten Matti saattoi liittyä liskomieheen, sen täytyi olla erehdystä. Mieheni oli aina ollut hyvin kunniantuntoinen, oikeudenmukainen ja avulias. En voinut uskoa, että hän ylipäänsä olisi saattanut tuntea liskomiehen tapaista konnaa.

Välillä näin mielessäni Jannen alastoman vartalon, hurmaavan hymyn ja himosta tummenneen katseen. En ymmärtänyt, mikä minuun oli mennyt. Olin usein naureskellut ikäisilleni naisille, jotka retkahtivat ja rakastuivat päätä pahkaa vaikka johonkin työkaveriinsa: se oli liian helppoa. Rakkauden eteen piti tehdä töitä, kärsiä, vaalia ja rakentaa rauhassa yhteistä onnenpuuta. Minä olin omani aikoinani rakentanut, ja kun kanssapuutarhurini oli kuollut, oli puu saanut näivettyä rauhassa. Mutta nyt tuskin pystyin hillitsemään itseäni. Ajatukseni kiersivät kehää vaaleiden hiuksien ja sinisten silmien ympärillä. Minun tarvitsi vain sulkea silmäni, niin Janne oli siinä. Kiusallista, ihanaa, kiduttavaa!

Ihan kuin olisin teini taas. Löytänyt sykähdyttävän kyvyn syöksyä suin päin pudotukseen, ihastua, rakastua, kaivata.
Lopulta aivoni ylikuumenivat ristiriitaisista ajatuksista ja päättivät viheltää pelin poikki. Nukahdin. Unessa minä kävelin niityllä perhosten ja kukkien ympäröimänä. Hiukseni hulmusivat lämpimässä tuulessa, eikä minulla ollut rihmankiertämää ylläni. Olin kuin paratiisin Eeva. Niityn toisella puolella, metsän laidassa, odotti mies, minun Aatamini, ja minä kävelin kaikessa rauhassa ja täydellisen onnellisena hänen luokseen. Nojauduin häntä vasten, tunsin jalassani piston, ja kun katsoin alas maahan, näin ruohikon kuhisevan toisiinsa kietoutuneita, sihiseviä käärmeitä.

Äitiiii! Äiti, ala tulla! innokkaat lapsenäänet havahduttivat minut karuun maailmaan, jossa oli murhamiehiä, rosvoja, sekavia ihmissuhteita ja loputtomia velvollisuuksia. Avasin silmäni, nousin ja katsoin peiliin. Kasvoni olivat kalpeat ja tukka seisoi päässä. Vedin syvään henkeä ja silottelin hiuksiani. Kokeilin hymyä naamalleni. Se näytti huteralta, mutta se sai nyt kelvata.
Nyt oli minun syntymäpäiväni, ja pikku juhlia oli suunniteltu kauan. En voinut pilata tätä lapsiltani. Minun oli teeskenneltävä iloista, rentoa äitiä, joka vietti onnellisia juhlia perhepiirissä vailla huolen häivää.

Lähdin hitaasti portaita alas. Keittiön avoimesta ovesta pilkotti keltaista valoa. Jäin katselemaan porraskaiteeseen nojaten. Keittiössä oli soma asetelma: keskellä pöytää oli valtava, kermavaahtovuorilla ja nonparelleilla koristeltu kakku. Anoppini Maria istui nurkassa paketti kädessään. Milla ja Mike hössöttivät tulitikkujen kanssa ja kinastelivat siitä, kumpi saisi sytyttää kynttilät.

Hymy syttyi kasvoilleni. Yhtäkkinen hellyyden aalto pyyhki ylitseni ja nosti kyyneleet silmiini. Tajusin miten paljon nuo kolme ihmistä minulle merkitsivät. Hehän olivat minulle kaikki kaikessa.

Hetken minusta näytti siltä, että miehen hahmo olisi häilähtänyt lasteni takana. Matti. Tiesin että monet lesket kertoivat saman tapaisista kokemuksista. Joskus kuvittelin näkeväni Matin kotona, makasiineilla tai kaupassa. En koskaan vaivannut päätäni sillä, oliko Matin hahmo kummitus vai omaa mielikuvitustani. Hänen näkemisensä lohdutti ja rohkaisi minua. Matti oli yhä osa meitä, mukana arjessa.

Enää en oikeastaan kaivannut häntä. Muistot olivat muuttuneet kauniiksi. Mietin joskus, ikävöivätkö lapset kovasti isää. He olivat olleet niin pieniä kun Matti kuoli. He tuskin muistivat isäänsä. Nyt Milla lähestyi huimaa vauhtia teini-ikää, ja Mikekin oli jo reipas poika. Pian esikoinen haluaisi karata pesästä. Vielä olisi kuitenkin muutama vuosi aikaa nauttia maailmasta, jonka rajat kasvoivat lasten mukana.

Synttäritunnelmaan solahtaminen tuntui yhtäkkiä helpolta. Kotoisassa valossa kylpevä keittiömme oli suojaisa kuplani pahassa maailmassa. Astuin reippaasti huoneeseen.

– Puhalla, puhalla! lapset vaativat ja osoittivat kynttilöitä.
Kumarruin kakun ylle ja puhalsin nelosen ja nollan muotoiset kynttilät sammuksiin. Maria kaatoi minulle ja itselleen kuohuviiniä ja lapsille Pommacia. Otimme kaikki valtavat kimpaleet kakkua. Ronttikin tuli häntäänsä heiluttaen apajille ja sai luun muotoisia koirankeksejä.

Kakku oli onnistunut hyvin. Se näytti joltakin, jonka Salvador Dalí olisi voinut maalata, mutta maku oli taivaallinen. Tunsin äidin ylpeyttä. Omat taitavat lapseni!

– Nyt kakarat tunnustatte! Missä olette käyneet salaa kokkikurssilla?

Mike ja Milla punoittivat mielihyvästä ja yrittivät esittää vaatimatonta. Kauan he eivät voineet vastustaa haluaan kertoa taidoistaan ja alkoivat pulputtaa kakun reseptiä ja sen tekemisen vaiheita.

– Me tehtiin kaksi harjoituskakkua, Milla selitti. – Mike sanoi, että kyllä me osattaisiin tehdä kerralla hyvä, mutta mä olin varma, että harjoitus tekee mestarin. Ja mä olin oikeassa! Ensimmäinen kakku meni ihan lituskaiseksi! Ja toinen vähän kärventyi. Mutta sitten tää kolmas… se onnistui.

– Se onnistui täydellisesti, sanoin. – Tämä on paras kakku mitä olen ikinä maistanut.

– Milla halusi vaaleanpunaisen nallen muotoisia koristeita, mutta mä sanoin, että hei kamoon, äippä täyttää nelkyt eikä neljä, Mike sanoi. – Ja siksi me valittiin tällaisia aikuismaisia koristeita.

Ovikello kilkahti iloisesti, ja Milla ryntäsi aukaisemaan.
Tunnistin eteisestä Koikkiksen matalan äänen. Kurkistin keittiöstä.

– Mitäs mimmi? Koikkis kysyi Millalta ja heitti tämän kanssa ylävitosen. – Hyväksyikö sun ylikriittinen äitisi ja mummosi sun kakkusi?

– Koikkis tuli, Milla huikkasi innostuneesti.

Anoppi vilkaisi minua merkitsevästi. Hän oli aina sanonut, että minun ei pitäisi jäädä märehtimään menneitä, vaan pitää katse tiukasti tulevassa. Lasten vuoksi, mutta myös itseni. Koikkis tuntui olevan hänen mielestään ok. Sitä en tietenkään tiennyt, miten paljon Koikkis oli mahdollisesti lahjonut anoppiani.

Menin eteiseen Koikkista vastaan. Hän mutisi onnentoivotuksia ja ojensi minulle kukkakimpun. Jos kakku oli ollut surrealistinen, kimppu jatkoi samaa tyyliä. Siinä oli kaiken värisiä gerberoita, harsokukkia, suuria vihreitä lehtiä, monenlaisia ruusuja ja keskellä vielä yksinäinen orkidea.

– Kiitos, sanoin yllättyneenä kimpun ylenpalttisuudesta. – Toivottavasti multa löytyy tarpeeksi iso vaasi.

– Minä en ollut varma mistä kukista sä tykkäät, Koikkis sanoi. – Joten otin vähän kaikkea. Anteeksi että se on niin sekalainen.

– Tämä on ihana, minä sanoin. Koikkis hymyili ja ripusti päällystakkinsa naulakkoon. Koikkis näytti oudolta ilman vartijan univormuaan. Hän oli pukeutunut aika hyvin, varsinkin kun otti huomioon, että juhlat tarkoittivat kakun ahmimista keittiössä. Hänellä oli suorat housut, pikkutakki ja valkoinen kauluspaita, josta oli ylin nappi auki. Takki oli taatusti joku kunnon vaate eikä mikään Dressmannin alennusriepu. Se istui hyvin hänen leveillä harteillaan.

Tajusin hieman hämmästyneenä, että Koikkis oli omalla karulla tavallaan tosi hyvän näköinen. Hänellä oli selkeät, kirveellä veistetyn näköiset piirteet, vahvat kulmat ja korkeat poskipäät. Sitä ei tullut ollenkaan tajunneeksi, kun hän partioi harmaassa vartijan univormussa, hymyili ujosti ja kompasteli sanoihinsa. Katsoin Koikkista ja tunsin punastuvani. Mikä minua oikein vaivasi? Oliko Janne ajanut minut jonkinlaiseen seksuaaliseen ylivireeseen?

– Tulevaisuutta ajatellen voin kertoa, että pidän eniten tulipunaisista ruusuista, sanoin jotakin keksiäkseni.

– Klassista ja ikinaisellista. Sopii linjaan sinun viemäri- ja putkibisneksesi kanssa.

Menimme yhdessä keittiöön. Laitoin kummallisen kukkapuskan vaasiin. Orkidean poimin keskeltä kimppua ja sijoitin sen omaan maljakkoonsa. Se oli niin hieno, että toivoin sen kestävän pitkään. Söimme porukalla kakkua ja nostimme maljoja. Kun kaikki olivat syöneet kyllikseen, lapset ja Maria menivät katsomaan telkkaria.

– Poliisi ei ole löytänyt vieläkään Jukaraisen murhaajaa, Koikkis sanoi matalalla äänellä, kun jäimme kahdestaan. Suljin oven, jotta lapset ja Maria eivät kuulisi keskusteluamme.

– Musta tuntuu, että heillä ei ole mitään kunnon johtolankaa, Koikkis jatkoi. – Jukaraisella oli niin paljon vihamiehiä, etteivät pojat varmaan tiedä mistä päästä aloittaa. Kaikki ne puheet lahjuksista ja vaalirahojen alkuperästä. Ja hämärästä taustasta. Ne omituiset jutut. Huhutaan omista pikku juhlista, joihin kutsuttiin porukkaa netin keskustelupalstojen kautta. Himo-orhien ratsastuspäivät ja yksisarvisten ruohojuhlat... Ja millä rahoilla sitä sen hulppeaa elämäntyyliä oikein pyöritettiin?

Katsoin Koikkista silmiin ja vedin henkeä.

– Niin kuule, siitä minun pitikin puhua.

Kerroin kaiken tapahtuneen siitä lähtien, kun Janne oli sännännyt pornokuvien kanssa kauppaani kuin kaikki helvetin pirut olisivat hänen kintereillään. Kerroin siitä, kuinka liskomies oli tullut etsimään Jannea ja kyselemään Matista ja siilosta ja yrittänyt myrkyttää Rontin. Kerroin kuinka olin piilottanut Jannen mökille, ja kuinka konna oli tullut sinne perässämme.

Kun pääsin siihen kohtaan, jossa liskomies oli uhannut minua veitsellä, Koikkiksen silmät laajenivat. Hänen kätensä alkoivat täristä ja hän veti ne nyrkkiin. Sitten, mitään puhumatta, hän kiskaisi minut syliinsä. Koikkis piteli minua pitkään lähellään, silitti ja suuteli hiuksiani. Lopulta hän havahtui ja päästi minut irti.

– Anteeksi. Mä vaan... Mä en tiedä mitä tekisin, jos sinulle kävisi jotain. Anteeksi. Jatka.

Kerroin Jannen hämärä­bisneksistä ja lopetin siihen, että olin heittänyt Jannen kaupunkiin.

– Okei, Koikkis sanoi, kun vihdoin lopetin. – Pari kysymystä. Ensinnäkin, mitä poliisit sanoi kun kerroit heille?

Katsoin Koikkista syyllisenä. – En ole soittanut vielä poliisille. Odotan vielä hetken, että Janne pääsee turvaan.

Koikkis säntäsi ylös niin että tuoli oli kaatua. Hän hillitsi sitten itsensä näkyvin ponnistuksin ja sanoi rauhallisesti:

– Sari. Miksi sä et ole soittanut poliisille? Tappajat liikkuvat kaupungissa vapaalla jalalla. Puhumattakaan siitä, että joku psykopaattinen veitsiveikko on sun perässäsi.

Kiemurtelin tuolillani. Olin jättänyt tarinastani pois ne kohdat, joissa kerrottiin Jannen ja minun kiihkeistä hetkistä.

– Olen sen velkaa Jannelle. Hän pelasti henkeni.

– Joo, ehkä näin, ja hyvä että pelasti, mutta ilman sitä Jannea sinä et olisi edes koko liemessä. Se että yksi rikollinen joutuu poliisin haaviin, on pieni hinta hengestäsi. Luulen että sitä mieltä olisivat Mike ja Millakin. Poliisin hoteisiin tuollainen jätkä kuuluu. Anteeksi että mä sanon, mutta sä olet ollut aivan helvetin vastuuton.

Koikkis alkoi ravata hermostuneesti ympäri huonetta. Hän näytti yhtäkkiä aivan liian suurelta pieneen keittiöön. Hänen kiukkunsa tuntui vielä oudommalta kuin hänen hienot vaatteensa. Hän oli yleensä niin kohtelias ja kiltti.

– Mikä sua oikein vaivaa, Sari? Koikkis ärähti. – Et sä yleensä ole tällainen! Miksi sä veljeilet jonkun Jannen kanssa ja viet mökillesi? Se Jannehan on rosvo. Mökillesi! Ethän sä ole vienyt edes mua ikinä sinne!

Koikkis katsoi minua tiukasti silmiin. Katselin uhmakkaasti takaisin ja yritin pitää kasvoillani neutraalia ilmettä. Mutta Koikkis ei ollut mikään tyhmä mies. Hänen kasvoillaan välähti oivalluksen valo, sitten nopeassa tahdissa yllätys ja sitten pettymys, aivan kuin olisin läimäyttänyt häntä kasvoille.

– Sä olet mennyt sen kundin kanssa… joo, okei, ymmärrän. Voi helvetti. Anteeksi vaan, mutta voi helvetin helvetin helvetti.

Koikkis kääntyi kohti ikkunaa ja tuijotti hiljaa pimeyteen. Minä istuin sotkuisten kakkulautasten keskellä vaikeana. Hetken kuluttua Koikkis kääntyi jälleen minua kohti ja katsoi minua tylysti.

– Okei, hän tuhahti. – Nyt sun on aika ruveta ajattelemaan yläpäällä eikä alapäällä. Otat puhelimen käteesi ja soitat poliisille.

– Mun puhelin on rikki.

– Lainaa mun, Koikkis sanoi kylmästi ja asetti kännykkänsä pöydälle niin, että se kolahti.

Otin puhelimen käteeni. Koikkis oli oikeassa. Jannella oli ollut aikaa häipyä, ja nyt tämä vyyhti piti antaa poliisin setvittäväksi.

Keskustelu päivystäjän kanssa oli lyhyt, sillä poliisi halusi kuulustella minua asemalla. Tietoni olivat erittäin arvokkaita, minua pyydettiin tulemaan paikalle mahdollisimman nopeasti.

– Mä voin viedä sinut sinne, Koikkis tokaisi. Sitten hän aikoi sanoa jotakin, mutta Maria tuli juuri sillä hetkellä keittiöön kahvikuppi kädessään.

– Jäikö sinulta Sari valo liikkeeseen? Pitäisikö se käydä sammuttamassa? Maria kysyi.

Koikkiksen pää oli saman tien ikkunassa. – Se näyttää taskulampun valolta. Siellä on joku.

– Kuka se nyt voisi olla? Maria huokaisi.

– Minä hoidan tämän, Koikkis sanoi ja ryntäsi eteiseen. Hänen kasvoillaan oli vieras, kova ilme. Hänen olemuksensa säteili raivoa ja silmitöntä taistelunhalua.

– Kannattaako... minä aloitin, mutta Koikkis ryntäsi jo pihamaan poikki. Survoin jalkani Marian kumppareihin ja juoksin perään sydän kurkussa. Koikkis saattoi juosta suoraan surman suuhun!

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.