Osa 2/5: – Vahdin nyt kulmia erityisen tarkasti, Koikkis selitti. – Jos täällä sattuisi liikkumaan epämääräistä porukkaa.

Olimme jälleen kaksin kauppani¬takahuoneessa. Minä tasoittelin hengitystäni ja Janne lymysi kyyryssä. Hän oli kerännyt maahan levinneet pornovalokuvat pois.

– Onneksi se hyypiö häipyi, sanoin ja käännyin. Jannen siniset silmät katsoivat omiini ja hän hymyili minulle valloittavasti.

Kammottava asiakas oli viimein poistunut. Hän oli ollut vähintään yhtä outo ilmestys kuin pöytäni alla äsken kyyristellyt söpöliini, mutta täsmälleen päinvastaisella tavalla. Söpöliini – Janne – oli heti ensi silmäyksellä vaikuttanut sympaattiselta kuin korillinen koiranpentuja, mutta asiakas oli ollut liskomainen niljake, joka oli nuuskinut ympäri kauppaa ja lähtiessään uhkaillut palaavansa.

– Kuka tuo tyyppi oli? Ja itse asiassa nyt kun pääsin vauhtiin, niin kuka sinä olet? Miksi sinä menit piiloon? kyselin Jannelta. – Onko hän seurannut sinua pitkäänkin? Vai mitä hän täällä oikein luuhaa?

Mielessäni oli vieläkin kokoelma irstaita kuvia, joita Janne oli takahuoneessani tutkinut. Janne oli omituinen, mutta ehkä kaikkeen oli luonteva selitys.

– En tiedä. Ja en. Oikeastaan. Onko tuo kaakaota? Otettaisiinko kupilliset? Minä rakastan kaakaota. Minä en tajua, miksi ihmiset aina litkivät kahvia, vaikka kaakao on paljon parempaa. Tajuatko sinä?

Janne jatkoi höpötystään kuin urheiluselostaja – säästä, autoista, ruoholeikkureista ja siskonpojastaan. Hän kaatoi itselleen ja minulle lupaa kysymättä kupilliset kaakaota termoskannusta ja kippisti kolhiintuneilla kupeilla. Hänen olemuksensa tuntui muuttavan koko nuhruisen takahuoneeni tunnelman, aivan kuin energiansäästölamppu valaisisi kirkkaammin ja kotoisammin. Hän säteili minun suuntaani. Päivän murheet ja liskomiehen aiheuttama järkytys tuntuivat sulavan mielestäni. Minun oli mahdoton olla hymyilemättä. Tuntui vähän oudolta, mutta ihanalta: sisälläni oli heräämässä jokin kauan sitten unohtunut, riemukas tunne, jota en osannut nimetä.

Vihdoin Jannen höpötys taukosi. Katselimme toisiamme hiljaisuuden vallassa. Sitten Janne katsahti ikkunasta ulos, sävähti seinää vasten kuin sähköiskun saaneena ja sanoi: – Anteeksi vaan, mutta tuolla hurtalla on yrjöttävän huono maku!

Katsoin ikkunasta pihalle: Rontti oli siellä liehakoimassa liskomiestä. Kammottava mies oli jäänyt norkoilemaan parkkeerattujen autojen väliin! Rontti seurasi miehen kintereillä häntä heiluen ja rapsutuksia kerjäten.

– Tuollainen se on, minä sanoin. – Se rakastaa kaikkia.

– Rakkaus on ihana asia, Janne sanoi. – Mutta pitäisi katsoa, ketä rakastaa!

Liskomies heitti Rontin kuonon eteen jotakin, nousi prätkänsä selkään ja kaasutti pois. Rontti jäi nuuskimaan kiinnostuneena.

– Ja nyt se roskasi minun pihani! minä tuhahdin. Koira alkoi lipoa innokkaasti maata. – Tosin nyt näyttää siltä, että Rontti aikoo syödä sen...

– Mitä sä sanoit? Janne huusi. – Tule äkkiä!

Janne juoksi ovelle ja painui täyttä vauhtia ulos. Seurasin häntä ymmälläni. Janne säntäsi pihan poikki, hyökkäsi Rontin kimppuun, kellisti sen kuin cowboy vasikan ja avasi kaksin käsin koiran kidan. Kun ehdin paikalle, Rontti katsoi minua hämmästyneenä. Mikäs älyvapaa leikki tämä on, se tuntui kysyvän.

– Nopeasti, Janne kiljui, – Kaiva se ulos!

– Mikä?

Kurkistin Rontin kidan kuolaisiin uumeniin. Hampaat ja kieli olivat ruskean massan peitossa.

– Suklaata! Se ei ole hyväksi koirille, mutta annetaan nyt Rontin tämän kerran nauttia.

– Ota joku riepu ja puhdista suu, Janne sanoi. – Se on täynnä myrkkyä!

Säikähdin. Saattoiko Janne puhua totta? Vedin taskustani nenäliinan, polvistuin Rontin avoimen kidan ääreen ja pyyhin hampaat ja kielen.

– Meniköhän sitä mahaan asti?

– Voi olla, Janne sanoi. – Paras viedä se lääkäriin.

Rontti oli harmissaan kun makupala oli riistetty siltä, mutta heti kun Janne päästi sen irti, se ravisteli turkkiaan ja unohti kaunansa. Se oli todella maailman leppoisin olento.

Nostin suklaan ja kuolan tahriman paperin nenäni eteen ja nuuskin sitä. Siinä tuntui selvästi jokin ylimääräinen haju. Toisaalta Rontilla ei näyttänyt olevan huolen häivää. Se loikki pitkin kylmää pihaa ja ajoi takaa ilmassa kieppuvia keltaisia lehtiä. Se oli joka suhteessa kuin terveyden perikuva.

– Millä perusteella sä luulet, että siinä oli myrkkyä?

– Tuo mies tekee inhottavia juttuja eläimille, Janne sanoi vakavasti. – Ja ihmisillekin.

Katsoin Jannea säikähtäneenä. Hän seisoi keskellä pihaa rennon ja komean näköisenä, vaalea tukka kylmässä tuulessa liikkuen. Kuka hän oikein oli? Ja kuka oli omituinen liskomies, jota hän pelkäsi kuin ruttoa? Kaikki tuntui hetken kuin unelta. Tutussa siilossa ja hiekkapihassa tuntui yhtäkkiä olevan jotakin painajaismaista ja uhkaavaa. Eilen minä olin elänyt tavallisen tylsää ja mukavaa pikkukaupunkilaisen elämää, ja tänään maailmassani oli murhia, ryöstöjä, outoja miehiä...

– Mä vien Rontin eläinlääkärille, sanoin ja lähdin ripeästi liikkeelle. – Menen heti. Tänne Rontti!

Avasin autoni takaoven ja usutin Rontin kyytiin. Se loikkasi tottuneesti penkille. Janne meni yhtä luontevan näköisesti sen viereen istumaan ja kietoi kätensä koiran kaulaan.

– Nasta lautaan, hän sanoi.

Eläinlääkärin vastaanotto oli Rontin mielestä mahtava paikka. Se haukahteli innokkaasti kaikille potilaille papukaijoista kissoihin. Se ei vaikuttanut millään tavalla sairaalta. Vilkaisin Jannea, joka tuijotti otsa rypyssä koiraa. Minusta alkoi tuntua, että hän oli keksinyt koko jutun.

– Olkaa hyvät ja istukaa odottamaan, sanoi vastaanottovirkailija. – Kynsiäkö te tulitte leikkauttamaan?

– Kynsiä? No ei helkkarissa! Tämä koira on kuoleman kielissä, Janne huusi ja osoitti Ronttia. – Me ei todellakaan istuta! Meidän pitää päästä jonon ohi! 

Rontti vinkaisi. Se katsoi minua kysyvästi ja meni häntä koipien välissä nurkkaan makaamaan. Vastaanottovirkailija rypisti otsaansa ja kehotti meitä astumaan lääkärin huoneeseen.

Lääkäri tutki Rontin, työnsi ojentamani suklaatahraisen nenäliinan mikroskoopin lasille ja katsoi sitä hetken linssin läpi.

– Käsittämätöntä, mitä jotkut sairaat ihmiset tekevät viattomille luontokappaleille, eläinlääkäri puuskahti. Hän laski kämmenensä Rontin rintakehälle. Rontti makasi kyljellään tutkimuspöydällä ja läähätti jo selvästi sairaana.

– Miten sen nyt käy? minä kysyin. Rapsutin koiran tummaa turkkia. Se yritti heiluttaa häntäänsä, mutta ei jaksanut. Kurkkuani kuristi ja itku pyrki silmiin. Rontti oli minulla rakkainta maailmassa, heti Miken, Millan, Marian ja Koikkiksen jälkeen. Se oli ollut minulla pikkupennusta asti. Olin valinnut sen itse pentueesta, joka oli syntynyt rautakaupan viereisessä eläinsuojassa.

– Laitan sen vatsahuuhteluun, lääkäri sanoi. – Nopea toimintanne takasi sen, että vain pieni määrä myrkkyä on ehtinyt elimistöön. Tällä eläimellä ei ole hengenvaaraa. Se on pian ennallaan.

Sanat saivat minut hyppimään ilosta. Kiedoin käteni Jannen ympärille ja rutistin. Janne vastasi syleilyyn ja kietoi vahvat kätensä ympärilleni. Hänen huulensa hipaisivat kaulaani. Eläinlääkäri rykäisi ja irrottauduin pikaisesti.

– Kiitos, Janne. Sinä pelastit Rontin hengen.

Janne nyökkäsi. Hänen kätensä oli vielä vyötärölläni ja hän katsoi minua tiukasti silmiin. – Niin pelastin. Sinä voitkin korvata sen minulle!

Punastuin. Olin hetken sataprosenttisen varma, että Janne alkaisi ehdotella taas sänkyyn menemistä.

– Millä tavalla? kysyin varovaisesti.

– Piilota minut, Janne sanoi.

– Joko taas?

Tunsin ohikiitävää pettymystä, aivan kuin pieni osanen minusta olisi halunnut kuulla vonkaamista.

– Ei mihinkään pöydän alle, Janne sanoi. – Vaan kunnolla. Jonnekin missä voi olla yötä. Voisinko mä tulla sun luo, Janne kysyi ja lehahti punaiseksi.

– Eikös sinulla ollut sisko? Eikö hänen luonaan voisi olla yötä?

– Sisko ja sen poika joutuu vaaraan, jos mä menen sinne. Ne tietää etsiä mua sieltä.

– Ketkä ne? Sano nyt, kuka se liskomies oikein on!

– Lupaan selittää, jos autat.

Tuijotimme toisiamme, minä topakasti ja torjuntaa yrittäen, Janne vuorostaan pehmeästi ja anovasti kuin koiranpentu. Hyvin vaatelias koiranpentu. Rapsuteltava, rakastettava…

– No minä tiedän, tokaisin lopulta. – Vien sinut kesämökilleni. Mutta saat totisesti selittää, mistä on kyse.

– Kiitos, Janne sanoi ja heitti minulle vihjaavan hymyn. – Minä lupaan, ettet tule katumaan tätä.

– Saanko ehdottaa, että herrasväki menisi sinne kesämökilleen nyt heti, eikä jatkaisi seurusteluaan juuri tässä? eläinlääkäri sanoi. – Täällä on pitkä jono potilaita. Rontin voitte hakea illalla.

En tainnut olla järjissäni. Kaikki viittasi siihen, että Janne oli sotkeutunut johonkin hyvin vakavaan. Silti jollakin primitiivisellä tasolla luotin häneen. Vaistoni oli toiminut usein edukseni. Janne tuntui vilpittömältä. Kohelolta kylläkin, mutta pohjimmiltaan kuitenkin ihmiseltä, joka tarkoitti hyvää. Jos hän oli sotkeutunut johonkin vakavaan – kuten ilmeisesti oli – ehkä ei vielä ollut liian myöhäistä pelastaa häntä ja…

Käynnistin auton ja radio räsähti päälle. Sieltä kuului Mambaa. Vaimensin Tero Vaaran namiskuukkelista ja kaarroin valtatielle. Muutama kilometri pohjoiseen, sitten sukellus sivutielle, ja siitä kurvaus entistä mutkaisemmalle kinttupolulle.

– Onko pitkäkin matka?

– Kymmenkunta kilometriä. Meidän mökki on kätevän lähellä, mutta silti ihan riittävän maalla, jotta siellä tuntee olevansa erillään kaikesta arkisesta.

Vilkuilin vaivihkaa Jannea. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään tavaroita, ei edes sitä salkkua, jota hän oli niin autuaasti vaalinut. Tajusin, etten tiennyt edes hänen sukunimeään.

– Sari Matikainen, esittäydyin ja ojensin vaihdekeppikäteni.

– Janne, hän vastasi ja kätteli minua. – …Kallapää.

Nimi kuulosti keksityltä, mutta annoin asian olla. Kaikilla meillä oli salaisuutemme.

Kännykkä alkoi rallattaa farkuntaskussa ja taituroin sen käteen. Olisi pitänyt hommata handsfree, mutta olin tottunut luottamaan siihen, että kestäisin tiellä vaikka puhuinkin kännykkään ajaessani. Poliisilta olin saanut kaksi huomautustakin, ja Koikkis räpätti siitä minulle jatkuvasti, mutta ei se ollut opettanut minulle mitään.

– Olethan varovainen? Koikkiksen kiihtynyt ääni kajahti kännystä.

– Olenhan minä, aina, sanoin hämilläni.

– Se Jukaraisen juttu on kaikkea muuta kuin selvitetty! Onneksi poliisi satsaa tutkintaan. Juttelin Marian kanssa pihalla. Hän yrittää esittää sellaista kovanaamaa kuin aina, mutta hän on varmasti aivan järkyttynyt! Sehän on kerrassaan kamalaa löytää vainaja.

– Niin, minä sanoin. Olin Jannen ja Rontin lääkärireissun takia melkein ehtinyt unohtaa anoppini Marian. Hän oli löytänyt kaupunginvaltuutettu Jukaraisen ruumiin mökiltä aikaisemmin päivällä ja oli nyt kotona Millan ja Miken kanssa.

– Maria tarvitsee nyt varmasti kaiken tuen. Ei se kyllä ottanut kuuleviin korviinsakaan kriisiterapiaa tai sielunhoitajaa, vaikka olisihan niitäkin palveluita tarjolla. Oletko sinä kunnossa?

– Mikäs minulla. 

Olisin halunnut vuodattaa kaiken päivän aikana sattuneen kamaluuden Koikkiksen korvaan, mutta olin varma, että hän saisi vuosisadan hepulin, jos kuulisi, että kuskasin epämääräistä, komeaa nuorukaista mökilleni.

Väistin tiellä olevaa ruohomätästä. Naapuri, joka huolehti tien lanauksesta, oli käynyt huoltamassa tien. Lanan jäljiltä oli maahan jäänyt möykkyjä, jotka pitäisi käydä kävellen potkimassa pois.

– Vahdin nyt kulmia erityisen tarkasti, Koikkis selitti. – Jos täällä sattuisi liikkumaan epämääräistä porukkaa. Poliisilla tosin on jo varkaistakin epäilyksenalaisia.

– Ai on vai?

– Pidätystä puuhaavat. Varma tieto.

– No sehän on hyvä. Turvallisuus lisääntyy. Saadaan ehkä varastetut tavaratkin takaisin.

Koikkiksella oli suora kontakti poliiseihin, hän tiesi aina mehevimmät juorut. Koikkiksessa oli vähän sankarin vikaa: hän oli monta kertaa tehnyt poliisien hommat, vaikka hänen kaltaisensa vartijan kuului vain pitää silmällä teollisuuskiinteistöjä ja kauppoja ja ilmoittaa poliisille, jos näki tihutyöntekijöitä, humalaisia teinejä tai tappeluita. Koikkis nappasi kohtaamansa lurjukset usein saman tien ja kuskasi heidät lommoisella autollaan asemalle. Alaikäiset ryypiskelijät hän ajoi suoraan kotiovelle äidin ja isän hoteisiin.

Koikkiksen poliisimaiset otteet eivät olleet yltiöpäisyyttä, sillä hän oli rauhallinen ja harkitseva luonne. Pikemminkin hän tuntui olevan sitä mieltä, että nilkkien ja rettelöitsijöiden taltuttaminen oli maailman luonnollisin asia ja jokaisen kansalaisvelvollisuus. Olin monta kertaa sanonut, että Koikkiksen oikea paikka olisi poliisin riveissä, mutta Koikkis väitti, ettei hänellä ollut lukupäätä tai riittävää älyä poliisikouluun. Todellisuudessa häneltä puuttui vain itseluottamusta.

– Oletko nyt kaupassa? Koikkis kysyi. – Milla intoilee kakusta. Se muistutti, että ottaisit nestemäistä vaniljaa, jos sitä on.

– Juu, menossa juuri, vastasin. – Nyt täytyy lopetella.

– Ai jaa. Okei, Koikkis sanoi. Hän kuulosti hieman pettyneeltä.

Lisäsin nopeasti: – Tule sinäkin huomenna synttäreilleni.

Koikkiksen ääni kuulosti heti piristyneeltä.

– Mihin aikaan?

– Kolmelta. Varaudu hiilitableteilla ja närästyslääkkeillä. Siitä kakusta on puhuttu niin paljon, että minua jo pelottaa, mitä ne muksut oikein saavat aikaan!

Koikkis hymähti tyytyväisenä, sanoi heit ja katkaisi yhteyden.

– Oliko se sinun poikaystäväsi? Janne kysyi. Hän oli nostanut jalkansa rennosti hansikaslokeron päälle, turvavyötä hän ei tietenkään ollut laittanut. Hänen äänessään oli kuitenkin terävä sävy, aivan kuin ajatus poikaystävästä ei miellyttäisi häntä.

– Ei, minä sanoin. – Se oli minun...

En oikein löytänyt sanaa joka olisi kuvannut Koikkista. Ystävähän hän kai oli. Mutta siinä sanassa ei ollut tarpeeksi potkua.

– Ei poikaystävää! Janne huusi ja iski nyrkillä ilmaan. – Jes!

– Pöljä, minä sanoin.

Loppumatka piti sinnitellä kapeaa ja kuoppaista mökkitietä.

– Pidä kiinni hampaistasi, tokaisin ja ohjasin auton jyrkkään alamäkeen.

– Mihin korpeen sä oikein olet menossa?

– Korvessa on parhat bileet!

Alamäki näytti kuilulta, jonka pohjalla oli järvi. Jokainen ensimmäistä kertaa mökilleni tuleva alkoi kirkua kauhusta, kun ajoimme tätä reittiä. Janne ei tehnyt poikkeusta, tosin hän oli niin rämä­päinen, että hänen kauhuunsa sekoittui riemunkiljahduksia.

– Kyllä minä jossakin vaiheessa jarrutan, minä sanoin ja päästin auton valumaan hitaasti kuoppaista alamäkeä. – Älä jännitä, minä huollan tämän kotteron jarruja juuri tämän takia koko ajan.

– En mä pelkää, Janne sanoi ja alkoi lauleskella kovaäänisesti.

– Driving in your car, I never never want to go home, because I haven’t got one anymore...

– Smithsiä vai? Mä ajattelin että pitäisit enemmänkin jostain hard rockin tyyppisestä, minä sanoin.

– Mä pidän kaikesta, Janne vastasi ja hymyili. Annoin auton valua jälleen alaspäin. Janne jatkoi lauleskelua: – Tonight by your side, it’s such a heavenly way to die...

Vihdoin olimme mäen alla. Tie jatkui pitkin kapeaa maakannasta. Ajoimme ihanan järvimaiseman halki. Sininen, peilityyni pinta näkyi kummallakin puolella.

– Katsos nyt, hengissä selvittiin, sanoin ja sammutin auton tien päähän.

Mökki oli maapläntillä suuren kallion kupeessa. Kalliolta näki pitkälle järven selkää. Kaukana vastapäätä oli yksi mökkinaapuri, mutta muutoin paikka sijaitsi hyvin rauhallisella seudulla.

– Vau. Täähän on kauniilla paikalla, Janne huokasi ja nousi nopeasti autosta ulos.

Puut olivat karistaneet lehtensä terassille ja mökin huopakatolle. Katto pitäisi vaihtaa ja räystäät puhdistaa, mutta en ollut kesän kiireiden aikana joutanut korjaamaan mitään. Olin koko kesän huoltanut toisten ihmisten mökkejä. Se oli firmamme tehtävä. Maria ja minä myimme ja asensimme kaikenlaista rompetta vapaa-ajan asuntoihin ja jopa siivosimme niitä, jos kesäasukkaat olivat uusavuttomia tai laiskoja.

Suutarin lapsella ei tunnetusti ollut kenkiä. Oma piilopirttini oli lahoamassa. Ulkohuussikin oli kuluneelta kesältä tyhjäämättä. Maassa lojui Millan ja Miken krokettikamppeet ja mökin vieressä oli lautapino kastumassa.

– Ai sulla on siis lapsia? Ne on mukavia, mäkin haluan jonain päivänä vähintään tusinan omia, Janne totesi. – Montako sulla on?

– Kaksi, tyttö ja poika.

– No, sehän on ihan hyvä alku, Janne sanoi.

– Kyllä se määrä jo riittää, minä sanoin. – Enkä minä niitä voi yksin tehdä.

– En usko että sinulla on mitään vaikeuksia saada joku tekemään niitä kanssasi, Janne sanoi.

– Jaahas, minä sanoin ja harmittelin että olin harhautunut puhumaan perheestäni. – Vaihdetaankos puheenaihetta?

Keskellä pihaa oli vanha, romuluinen haapa. Sen kyljessä oli kolo, johon sujautin käteni ja nappasin avaimen.

– Hyvä jemma, Janne naurahti. – Yleensä ihmiset laittavat avaimen maton alle tai terassin kukkaruukkuun.

– En ole niin ennalta-arvattava kuin mitä luulisi, vastasin. – Tänne ei tule sähköjä, selitin kun aukaisin oven. – Kynttilöitä löytyy, ja kun laitat takkaan ison tulen, niin näet eteesi. Taskulamppu on naulassa ja pattereita pitäisi löytyä.

Janne vilkuili ympärilleen.

– Kodikkaan oloinen. Tulee mieleen oma mummola. Sähköttömyys on nykyajan trendi. Ei voi ottaa töitä mukaan mökille, ei ainakaan kannettavalla…

– Remontin tarpeessa jo, vastasin. – Käydään sitten katsomassa sauna.

Kuljimme rantasaunalle hiljaisuuden vallitessa. Jannen läsnäolo oli kuin taivaanrannassa uhkaavan myrskyn saapuminen. Aivan kuin ilmassa olisi sähköä, sellainen ukkosmyrskyn edellä kulkeva syöksyvirtaus, jota olisi kaunista katsella, mutta joka voisi tehdä laajoja tuhoja.

Minun olisi pitänyt jo olla matkalla kotiin, mutta silti norkoilin paikan päällä. Enkö kuitenkaan luottanut vieraaseeni? Ei, ei se sitä ollut, tie mökille oli niin mutkikas ja oikukas, hyvä kun osaisi täältä omin avuin pois. Ei se täältä mitään varastaisi, ei täällä ollut mitään arvokasta.

Halusin kiihkeästi jäädä. Sisuskaluissa oli kutina, jonka tunnistin, vaikken ollut aikoihin kohdannut sitä kenenkään kanssa.

Saunan ovi oli jumissa, ja temmoin sitä kaksin käsin.

– Hei, anna kun mä autan, Janne sanoi ja siirsi minut lempeästi sivummalle. Hän tempaisi lujasti ja ovi aukesi. Sisällä saunassa oli pimeää. Tuoksui koivunlehdiltä.

Astuin sisään ja Janne tuli perässäni. Mitään kysymättä hän otti minua kiinni hartioista, käänsi ympäri itseään vasten ja painoi huulensa omilleni. Kiedoin käteni Jannen kaulaan ja vastasin suudelmaan nälkäisesti. Hänen vartalonsa painautui omaani vasten ja minusta tuntui hetken, että jalkani pettäisivät. Jannen kieli työntyi huulteni raosta, ensin varovaisesti ja sitten yhä rohkeammin.

– Sari, sinä olet niin kaunis. Heti kun näin sinut, tiesin, että minun olisi pakko saada sinut.

Hänen kätensä olivat puseroni helmassa ja silloin – puhelin soi.

– Anna sen olla, Janne kuiskasi.

– Odota, minä sanoin. – Se voi olla jotain tärkeää.

Kaivoin puhelimen hermostuneena käteeni. Se oli Milla.

– Äiti! Missä jauhot on? Kauanko sulla kestää yhdessä kauppamatkassa? kuului tyttäreni ääni.

– Älä hermostu, sanoin ja astuin kännykkä korvalla pimeästä saunasta ulos. – Olen jo tulossa.

Suljin puhelimen, kohensin vaatteitani ja lähdin autolle.

– Sari hei, come on! Älä tee tätä, Janne sanoi. Hänen äänessään kuului kaikki se turhautuminen, jota itse tunsin.

Minusta tuntui, että kuolisin siihen paikkaan, jos en saisi mennä Jannen kanssa sänkyyn tällä sekunnilla. Mutta tyttären puhelu oli palauttanut järjen päähäni. Minulla oli paljon vastuuta: järkyttynyt anoppi, alaikäiset lapset, yritys. Minä en voinut ruveta pelehtimään seksikkäiden renttujen kanssa.

Paukautin auton oven perässäni kiinni. Janne koputti auton ikkunaan ja avasin sen.

– Entäs me? Janne tivasi.

– Siis kuinka? nieleskelin. Jalkani olivat aivan veltot, onneksi istuin jo ratin takana, eikä Janne nähnyt poskieni punoitusta.

– Niin että siis että huominen, mitä sitten tapahtuu?

– Tulen hakemaan sinua huomenna, vastasin napakasti. – Kaapissa on paljon säilykkeitä. Sä pärjäät vallan mainiosti.

– Oolrait, sä määräät tahdin, hän vastasi.

Janne hipaisi kättäni ja veti omansa pois. Painoin napista auton ikkunan kiinni. Auton valot hopeoivat pientareella olevat pensaat.

Ajoin nopeasti ruokakauppaan ja sitten kurvasin eläinklinikan kautta kotiin. Milla hyökkäsi ruokakassien kimppuun eteisessä. Hän otti nipusta banaanin ja alkoi mutustaa sitä samalla, kun nosteli leivontatarvikkeita pöydälle.

– Älä syö nyt, minä sanoin. – Mä laitan meille kunnon ruokaa.
Rontti tallusti omalle paikalleen vessaan makaamaan. Se näytti väsyneeltä, mutta lääkärissä oli vannottu, että se toipuisi kyllä.

Napsautin lieden päälle ja valutin hanasta vettä kattilaan. Nyt tulisi ruuaksi pastaa, tonnikalaa ja purkkitomaattikastiketta. Sen hienompiin virityksiin minusta ei tänä iltana olisi.

Maria tuli keittiöön.

– Anteeksi, Sari-kulta. Minun olisi pitänyt laittaa ruoka valmiiksi, kun olen ollut täällä koko päivän tyhjänpanttina.

– Höpö höpö, minä sanoin ja taputin hänen kättään. Maria vilkaisi Millaa, joka tutki keittokirjaa, ja Mikkeä, joka pelasi nintendoa keittiön pöydän ääressä.

– Poliisi kävi täällä jututtamassa, hän kuiskasi.

– Entä lapset?

– Menivät Millan huoneeseen katsomaan videoita. Sanoin, että jututtaminen liittyi siihen, että teemme mökkitalkkareina yhteistyötä myös poliisin kanssa.

– No hyvä. Haluaisin suojella heitä vielä kauheuksilta.

– Niin minäkin. Heillä on ollut jo liikaakin murhetta tuohon ikään mennessä, Maria sanoi.

Huokaisin ja katsoin lasteni keskittyneitä hahmoja. He vaikuttivat usein reippailta ja isoilta, mutta toisaalta he olivat vielä pieniä ja keskeneräisiä.

Näin seuraavana yönä unta, että olin Matin kanssa siilossa. Matti piti minua kädestä kiinni, ja kuljimme yhdessä tyhjän viljavaraston kaikuvassa hämärässä.

– Mihin me olemme menossa, kysyin.

– Naimisiin, Matti sanoi.

Siilo olikin kirkko. Vihkipappimme seisoi huoneen keskellä ja viittilöi meitä luokseen. Sukulaiset ja ystävät istuivat lattialla ja katselivat meitä odottaen.

Minulla oli yhtäkkiä ylläni kermakakkua muistuttava, helmin ja pitsein koristeltu morsiuspuku, jossa oli kasvot peittävä huntu.

– Ei tämä ole minun pukuni, minä sanoin. – Tämä on ällöttävä! Minun oikea pukuni on sileää silkkiä, eikä minulla ole mitään huntua! En minä ole mikään pikku neitsykäinen enää!

Katsoin kysyvästi maassa kyyröttäviä häävieraita. Milla ja Mikke istuivat Marian kanssa. Hieman kauempana oli Koikkis. Koikkiksella oli vartijan univormunsa, mutta jostakin syystä hän oli jättänyt housut kokonaan pukematta. Alushousut vilkkuivat takin helman alta.

– Mikä tässä on kuvio? Pitääkö minun mennä nyt vihille Matin kanssa, kysyin Koikkikselta, mutta Koikkis ei vastannut.

Polvistuimme papin eteen. Hän kävi läpi vihkivalaa: Hilisimpsushei, huolta nyt ei, nämä kaksi naitetaan ja vasta kuolema heidät erottaa.

– Mutta hei, Matti sanoi. – Minä olen jo kuollut. Mitäs nyt tehdään?

Ja yhtäkkiä edessäni seisoikin Janne, hän ojensi minulle kätensä ja veti minut maasta ylös. Vieraat olivat kadonneet ja siilo oli vaihtunut rautakaupan takahuoneeksi. Hän veti minut syliinsä ja painoi huulet huuliani vasten. Janne oli alaston. Hänellä oli kullankeltaiset rintakarvat ja hänen ihonsa oli lämmin. Jannen suudelma oli vaativa, käsi vaelsi selkääni ja minunkin vaatteeni olivat kadonneet...

Kun heräsin, tuntui siltä, etten ollut nukkunut koko yönä. Olin heittänyt peiton lattialle ja kietoutunut lakanaan. No, eräänlainen miehen korvike se lakanakin tietysti oli. Oloni oli nihkeän hikinen aivan kuin olisin peuhannut koko yön. Niin kuin tavallaan olinkin. Raahauduin suihkuun ja annoin kuuman veden piiskata vartaloani.

Laitoin aamupuuron koko sakille. Maria havahtui liikkeisiini ja tassutti keittiöön.

– Saitko nukuttua? kysyin. Anopin silmänaluset olivat tummat ja huolirypyt suupielissä olivat syvenneet.

– Otin yhden Tenoxin, Maria vastasi. – Niitä tulee otettua niin harvoin, että yksikin auttoi. Lääkäri määräsi silloin kun Matti kuoli, olen uusinut reseptiä ja pitänyt aina varalla.

Yhtäkkiä minua hävetti seisoa siinä Marian silmien edessä. Minusta tuntui, että olin loukannut häntä, kun olin sillä tavalla unissani rietastellut, vaikka hänen poikansa olikin kuollut. Kyllä unissakin pystyi pettämään.

Hipsin kylpytakissa ja tohveleissa hakemaan aamun postin ulkoa laatikosta. Lehdessä oli neutraali uutinen mökistä löydetystä ruumiista. Artikkeli ei vahingossakaan sanonut, kenestä paikallispoliitikosta oli kyse, vaikka toimittaja taatusti tiesi kaiken tarpeellisen. Poliisit tutkivat henkirikosta, siinä sanottiin. Lööppilehdet varmaan revittelisivät yksityiskohdilla. En haluaisi nähdä niitä.

– Eihän kai mikään lehti ole yrittänyt soittaa sulle? kysyin.
Maria pudisti päätään. – En antaisi haastattelua.

Onneksi Maria oli järkevä. Se vielä puuttuisi, että ovemme takana alkaisi rampata toimittajia tenttaamassa likaisia yksityiskohtia.

Suljin lehden, hörppäsin loput kahvit ja sujahdin univormuuni: kauhtuneeseen villapaitaan, tiukkoihin farkkuihin ja bootseihin. Hiukset kietaisin sykerölle niskaan. Lapset mönkivät sängyistään esille ja lössähtivät puurokulhoineen television eteen. Sallin heille mielelläni rauhalliset aamut viikonloppuisin. Perjantai oli siivouspäivä, ja lauantaiaamuisin lapsilla oli lupa ottaa rennosti.

– Käykää moikkaamassa jos on jotakin, sanoin eteisessä.

– Kyllä minäkin voin jo tänään mennä töihin, Maria sanoi.

– Ei näin lauantaisin ole kummasti puuhaa. Viettäkää rentoa päivää, minä tulen kahden maissa.

Rontti ojentautui seisomaan ja lähti innolla mukaani. Sitä ei näyttänyt vaivaavan enää mikään.

Kaupassa oli hiljaista. Lauantaisin ei paikalla ollut apuväkeäkään. Avasin tietokoneen ja rupesin käymään läpi tilejä. Pidin numeroista. Luvuissa oli jotakin rauhoittavaa. Ne kertoivat pienestä mutta vakaasta kasvusta, ja yksinkertaiset laskutoimitukset saivat ajatukseni pois... no niin…seksistä.

Kun kaikki debitit ja creditit olivat oikeissa sarakkeissaan, levottomuuteni palasi. Vilkuilin hermostuksissani kelloa. Oli tosiaankin hiljainen päivä, ja vettä sataa tihuutti niin, että tuskin kukaan tulisi enää paikalle. Voisin ottaa auton alleni ja mennä mökille hakemaan Jannea jo nyt.

Rontti pieraisi äänekkäästi. Päätös oli tehty.

– Sinä jäät tänne, sanoin Rontille. – Jonkun pitää valvoa, ettei kukaan yritä tunkeutua liikkeeseen.

Pian ajoin kuoppaista tietä pitkin kohti mökkiä ja Jannea. Vatsassani kipristeli hurmaava jännitys. Hymyilin korvasta korvaan kuin lapsi matkalla karkkikauppaan.

– Minä en mene Jannen kanssa sänkyyn, sanoin ääneen. Mutta samaan aikaan tiesin, että juuri sen tekisin puolen tunnin sisällä.

Minulla oli farkkujen ja flanellipaidan alla parhaat alusvaatteeni, mustaa satiinia, joka tuntui ihoani vasten silkkiseltä ja syntiseltä. Olin suihkauttanut hajuvettä ja ajanut sääret ja bikinirajan kaupan takahuoneessa ennen lähtöäni. Sitten olin harjannut hampaani ja hiukseni ja pyörähdellyt peilin edessä ja ihaillut omaa jännityksestä hehkuvaa olemustani, ja kaiken aikaa vakuutellut itselleni, etten tietenkään koskisi Janneen.

Pysäytin auton pihalle ja hyppäsin ulos. Huomasin heti, että Janne oli ahkeroinut. Piha oli raivattu rojuista ja lehdet olivat siisteinä kasoina. Krokettikamppeetkin oli siivottu pois. Miestä itseään ei näkynyt missään.

– Janne, minä huusin, mutta vastausta ei kuulunut.

Avasin mökin oven ja pujahdin tupaan. Takassa paloi iloinen tuli, ja pöydällä oli kuppi pikakahvia ja puoliksi syöty näkkileipä.

– Janne? Missä sinä olet? minä huhuilin. Pirtti oli niin pieni, että näin yhdellä silmäyksellä, että hän ei ollut yhtään missään.

Jannen farkkutakki lojui petaamattomalla sängyllä. Ilman syyllisyyden pistoa sujautin käteni takin taskuun ja nappasin ohuen lompakon. Ajokortti kertoi kortin haltijan olevan Janne Kallapää, kaksikymmentäseitsemän vuotta. Kortti oli myönnetty tässä poliisin piirikunnassa. Kuvasta minua tuijotti lyhythiuksinen, jurottava nuorimies, klassinen kahdeksantoistavuotiaana otettu passikuva. Sujautin lompakon takaisin takintaskuun.

Huoli alkoi kasvaa mielessäni. Oliko hän lähtenyt uimaan kylmiin vesiin ja kangistunut ja uponnut? Tai oliko hän iskenyt itseään kirveellä jalkaan polttopuita hakatessaan ja vuoti parasta aikaa kuiviin jossain liiterin takana?

Samassa kuulin, että ovi aukesi selkäni takana. Huh, mikä helpotus. Käännähdin hymyillen.

Flirttaileva tervehdys kuoli huulilleni. Ovensuussa seisoi liskomies. Hän nojasi ovenkarmiin ja silmäili minua kylmästi päästä jalkoihin. Sitten hän astui sisään ja tuli seisomaan suoraan eteeni.

– Täällähän sitä lymyillään, hän hymähti.

– Mitä se sinulle kuuluu? minä yritin. Liskomies astui eteeni ja tönäisi minut seinää vasten.

– Kerrohan, missä se pikku panomiehesi oikein on.

– En minä tiedä missä hän on! minä sanoin. – Tämä on yksityisalue. Soitan poliisille! Kuulin, kuinka ääneni värähti.

– No kyllä minä hänet löydän.

Liskomies katsoi kylmillä silmillään ja ujutti sormensa farkuntaskuuni. Hän veti esille kännykkäni ja katsettaan kääntämättä nakkasi sen takkaan. Huone alkoi täyttyä kärventyvän muovin hajusta.

– Sinähän olet Matin vaimo, etkö olekin? mies jatkoi. – Matti on varmaan kertonut sinulle paljon kaikenlaista. Kaikki salaisuutensa…

– Matti ei…

– Tiedätkös mitä? mies sanoi. Hänen läheisyytensä tuntui kylmältä ja hyytävän pelottavalta. Pidätin hengitystäni enkä uskaltanut liikahtaakaan.

– Minusta tuntuu, että sinä tiedät missä se kätkö on, mies sanoi.  – Luulen, että sinä piilottelet sitä jossain. Mutta minä olen oikein hyvä saamaan ihmiset puhumaan. Mitenkäs nyt edetään, kultaseni?

Mies kohotti kätensä ja siveli rystysillään poskeani ja kaulaani.

– Haluaisitko puhua vai itkeä ja puhua? Minulle sopii kumpi vain.
Hän hymyili julmasti ja kaivoi taskuaan. Jokin hopeinen ja kiiltävä välähti ilmassa. Kääntöveitsi.

– Minulla ei ole aavistustakaan mistään kätköstä, sanoin. 

Mies avasi hitaasti terän ja painoi sen kaulalleni. Kylmä metalli nirhaisi ihoani. Suustani pääsi nyyhkäys.

– Älä ollenkaan jännitä. Minä osaan kyllä nämä hommat. Et ole ensimmäinen nainen, jota leikkelen.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Uusi jatkokertomus alkaa! Pauliina saa kohtalon oikusta kutsun tuntemattoman pariskunnan, Neten ja Jarin, syyshäihin. Tätä tilaisuutta hän ei voi jättää käyttämättä!

 

Pauliina näki kirjekuoren heti, kun oli avannut ulko-oven. Kuori oli kermanvalkoinen ja paperissa oli aavistus helmiäistä. Kallista paperia eikä mitään postin tusinatavaraa. Terreus. Sellaisen paperimerkin Pauliina muisti toimistolta, kun oli valinnut kuoria firman vuosijuhlien kutsuihin.

Pauliina nosti kuoren karkealta kynnysmatolta, jossa luki Tervetuloa ystävät. Koukeroinen, tyylitelty käsiala oli vallannut kuoren pinta-alasta puolet. Pauliina Berg, Hämeentie numeroineen, 00500 Helsinki. Kuori oli hänelle.

Pauliina noukki malttamattomasti myös muut postit, potkaisi avokkaat jaloistaan ja marssi keittiöön takki päällään. Tiskipöydällä lepäsi leipäveitsi, joka sai toimittaa nyt paperiveitsen virkaa. Jossain piirongin syövereissä oli se norsunluupäinen veitsi, jonka hän oli vaatinut itselleen Keniassa lähetystyössä olleen Anelma-tädin kuolinpesästä. Periaatteessa tuo paperiveitsi kuului Pauliinalle, koska hän ei ollut koskaan päässyt häämatkalle eläviä norsuja katsomaan. Mutta tämä kuori aukesi hyvin myös leipäveitsellä ja paljasti sisuksistaan aarteen, samansävyisen kortin, Terreus-perheen jäsenen, johon oli painettu kutsu.

Tervetuloa todistamaan avioliittoon vihkimistämme Porvoon Tuomiokirkkoon 13. lokakuuta klo 14. Vihkimisen jälkeen siirrymme viettämään hääjuhlaa Juhlahuoneisto...

Kutsujina Nette ja Jari. Pukukoodiksi oli merkitty tumma puku ja kortin alalaidassa hyvin pienellä pistekoolla: Vp. 15.8. mennessä, nette<3jari@gmail.com

Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää.

Pauliinalla ei ollut aavistustakaan keitä nämä ihmiset olivat, mutta kutsu oli hänelle osoitettu, siis hänelle tarkoitettu. Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää. Tähän juhlaan Pauliina voisi astella itsevarmasti, oman elämänsä valtiattarena ja poimia illan hämärtyessä mukaansa vaikka bestmanin tai morsiamen isän, jos siltä tuntui.

Oli tietysti mahdollista, että kutsu oli oikeasti tarkoitettu sille toiselle Pauliina Bergille. Sille ikävälle naiselle, jonka verikoetuloksen hän oli kerran erheellisesti saanut. Pauliinaa oli vaivannut ärhäkkä virtsatievaiva ja hän oli varannut kaikki mahdolliset kokeet, jotka työterveyshuolto salli. Koska oireet viittasivat tyypilliseen virtsatulehdukseen, tuttu lääkäri määräsi hänelle saman tien lääkekuurin, mutta lupasi, että työterveyshoitaja soittaisi vielä lopullisista tuloksista.

”Onneksi olkoon. Näyttää siltä, että te olette raskaana”, terveydenhoitaja oli sanonut seuraavana päivänä puhelimessa.

Se lapsi olisi kuulunut Pauliinalle. Hänen kuuluisi olla äiti, eikä sen toisen Pauliina Bergin. Ärsyttävä ihminen, joka käytti hänen nimeään. Valitettavasti firman pikkujoulujen pikapuuhista oli silloin kulunut jo niin monet kuukautiset, että Pauliinan piti luopua ilmoitetusta raskaudesta. Hän myönsi terveydenhoitajalle, ettei tulos ollut hänen. Hoitaja pahoitteli nolona potilasrekisterin pettämistä tai inhimillistä erehdystä. Pauliina ei tuntenut armoa, vaikka virtsatulehdus alkoi jo helpottaa. Hän valitti HR-osastolle työterveyskumppanin huonosta yhteistyökyvystä.

Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle.


Kutsun aiheuttama jännitys sai Pauliinan ruokahalun heräämään. Hänen oli pakko syödä jotain ennen kuin tekisi asialle yhtään mitään. Hän himoitsi elimistöönsä hiilihydraatteja, jotain rehellistä lohturuokaa, vaikka eihän hän varsinaisesti ollut surullinen. Kutsuhan oli mahdollisuus. Tilaisuus juhlia luvan kanssa.

Pauliina kietaisi punaiseen taittuvat pitkät kutrinsa rennolle nutturalle ja laittoi Tukholman kuninkaanlinnan kaupasta ostamansa esiliinan suojakseen. Sitten hän tutustui jääkaappinsa sisältöön. Pala parmesaania teki päätöksen hänen puolestaan. Kaikki muu pestoon tarvittava löytyikin ruokakomeron vakiovarusteina: pinjansiemeniä, valkosipulia, oliiviöljyä ja ruukusta tuoretta basilikaa.

Pauliina oli oppinut reseptin tädiltään Annelilta, joka oli puolestaan tuonut sen tuliaisena Ventimigliasta, ainoasta ulkomaankohteesta, johon hänen edesmennyt miehensä Einari oli suostunut matkustamaan. Pariskunta oli matkannut samaan italialaiseen pikkukaupunkiin vuosi toisensa perään. He pakkasivat aina juhannuksena farmariautonsa täyteen ja sanoivat lähtevänsä mökille. Samaan aikaan Annelin sisko Anelma vietti jännittävää elämää Afrikan mantereella. Pauliina oli varma, että Anneli oli ollut kateellinen siskolleen, vaikka ei sitä koskaan myöntänyt. Nyt olivat poissa sekä Einari että Anelma. Jäljellä pestoresepti ja norsunluuveitsi.

Pauliina pyöräytti ainekset tehosekoittimessa samalla kun pasta kypsyi kattilassa. Hän valitsi annokselleen suurimman mahdollisen lautasen. Pestoa olisi voinut syödä vielä aamulla paahtoleivän päällä, mutta ei sitä koskaan jäänyt.

Kesken ruokahetkensä Pauliina tajusi olleensa sittenkin alakuloinen. Vatsa oli ollut aivoja viisaampi ja tilannut tarvittavat hiilarit pöytään. Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle. Sebastian oli ollut tarkka ruoasta, pihvin kypsyysasteesta, kananmunien alkuperästä, vihannesten tuoreudesta, viinien rypäleistä puhumattakaan. Sebastian oli ollut ruokahifistelijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Pauliina oli antanut Sebastianin tehdä aina valinnat ravintolassa, mutta peston hän oli osannut valmistaa nuorta miestä tyydyttävällä tavalla.

He olivat tutustuneet Kaivohuoneen sykkeessä, kun Pauliina opiskeli kauppaoppilaitoksessa ja Sebastian Hankkenilla. Flirtti oli alkanut siitä, että Sebastian oli yrittänyt arvata Pauliinan nimen. Viidennellä yrittämällä hän osui oikeaan ja kertoi aikovansa valmistuttuaan pankkiin analyytikoksi. Määrätietoisuus oli Pauliinasta todella seksikäs piirre miehessä. Hän itse oli mennyt kauppaoppilaitokseen, koska ei ollut muutakaan keksinyt.

Vielä silloin Pauliina ei tiennyt, että päätyisi töihin vakuutusyhtiöön ja jämähtäisi ilman akateemista koulutusta samoihin johdon assistentin tehtäviin vuosikausiksi. Vielä silloin Pauliina oli kuvitellut astelevansa jonain päivänä yhdessä Sebastianin kanssa kohti alttaria. Kirkko olisi tietysti ollut Porvoon Tuomiokirkko, sillä Sebastian oli Porvoosta kotoisin. Pauliina ei ollut mistään kotoisin, ei ainakaan mistään, mihin olisi halunnut viedä Sebastianin tai kenenkään muunkaan miehen. Ainut sukulainen, johon Pauliina piti yhteyttä oli Anneli-täti. Siihenkin yhteyteen oli tullut taukoa, kun Anneli oli ottanut luonnevikaisen koiran, eikä Pauliina voinut allergiansa takia käydä tädillään.

Pastalautanen oli tyhjä. Pauliina pyöräytti leivänkannikan pitkin öljyistä lautasta, että sai viimeisetkin kastikkeen rippeet suuhunsa. Sebastianin ajattelu vaati nyt kaakaota jälkiruoaksi. Tumman suklaan aromi voisi vielä korjata sen, mihin pasta ei pystynyt.

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Näin ei voinut herkutella ihan jokaisena päivänä. Rakkaus ruokaan näkyi ja tuntui Pauliinan lantiolla vuosi vuodelta selvemmin. Hän oli aina ollut pehmeän naisellinen.

Vp. Vastausta pyydetään. Hyvä on, saatte pyytämänne, Pauliina ajatteli kutsukortti kädessään. Kaakaokupin ääressä hän avasi sähköpostinsa ja kirjoitti:

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Minä tulen ja otan sen, mikä minulle kuuluu, mutta sitä hän ei sentään viestiinsä kirjoittanut.

Pauliina haki karkkikätköstään kourallisen toffeita kaakaonsa seuraksi ja aloitti tutustumisen Porvoon hotellitarjontaan. Valikoima ei ollut kaksinen. Hän päätyi pieneen boutique-hotelliin, jonka keskeinen sijainti ja tyylikäs sisustus lunastivat korkean hinnan. Pauliina päätti varata hotellista kaksi yötä, jotta olisi kaupungissa jo juhlapäivän aamuna. Huoneessa oli parisänky. Eihän sitä vielä tiennyt, löytyisikö mieluisa unikaveri...

Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Nette trimmasi koiria pihalla. Hän oli jättänyt takaoven auki, että kuulisi, kun Nella ja Noa heräisivät päiväuniltaan. Jari oli luvannut tulla kerrankin ajoissa kotiin ja hoitaa päivällisen. Mies tuntui olettavan, että kotona päivisin oleva Nette ehtisi tehdä kaiken. Nette oli kädet täynnä lasten ja koirien hoitoa sekä kodin sisustamista. Myös hääjärjestelyt haukkasivat osansa Neten ajankäytöstä.

Nette oli värvännyt serkkunsa Jannikan avukseen. Jannika oli Neten kaaso, joten osa hommista kuului luonnollisesti kaason tehtäviin, kuten morsiamen tukeminen kaikissa häihin liittyvissä valinnoissa ja päätöksissä, puvun etsimisessä, kampauksen suunnittelussa ja meikkaajan tilaamisessa. Yhdessä he olivat kierrelleet hääpukuliikkeitä ja kilpailuttaneet juhlapaikat.

Jannika oli puolihuolimattomasti sanonut, että voisi joskus ryhtyä oikeaksi hääsuunnittelijaksi. Nette tarttui takiaisena tähän lauseeseen ja antoi Jannikalle tehtäviä toisensa perään juhlapaikan koristelusta, morsiuslasten pukemiseen ja kaitsemiseen, sekä hääkarkkien askarteluun. Tämähän oli ilmaista työnohjausta ja valmennusta. Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Polttarit olivat fiasko, mutta Nette antoi sen Jannikalle anteeksi ja yritti aktiivisesti unohtaa koko illan. Jannikan tehtävä oli myös selvittää vieraiden osoitteet ja postittaa kutsut. Hääpäivänä Nette halusi Jannikan olevan ennen kaikkea hänen assistenttinsa pukeutumisessa ja aikataulussa pysymisessä.

Neten uusi työ koirakuiskaajana vei oman aikansa. Valitettavasti Jari ei pitänyt ongelmakoirien auttamista oikeana työnä, vaan Neten harrastuksena. Vielä hän näyttäisi kykynsä. Tänäänkin hän oli saanut kyselyn helsinkiläiseltä teinitytöltä, joka ei pärjännyt villakoiransa koulutuksessa.

Iltapäiväaurinko ja koirien turkeista irtoavat karvahahtuvat saivat Neten tuntemaan olonsa huonoksi. Yleensä trimmaus oli hänen mielipuuhaansa. Onneksi säännöllinen turkin hoito ja rutiinit tekivät toimenpiteestä nopean.

Kun viimeinen puudeli oli suittu siistiksi, Nette keräsi tarvikkeet koriin ja toivoi, että päivä jatkuisi yhtä kauniina. He voisivat syödä Jarin valmistaman aterian ulkona.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan.

Jari pakkasi läppärinsä reppuun ja lopetteli työpäiväänsä toimituksessa. Hän ehtisi käydä nopeasti salilla ja viedä sitten perheen ulos syömään. Jokirantaan oli ilmestynyt kebab-kioski, jota urheilutoimittaja Hanski oli kehunut. Hanski jos joku hallitsi kioskiruoan vertailun. Oli milloin missäkin raveissa ja turnajaisissa suolapalaa vailla.

Nellasta ja Noasta olisi varmasti hauskaa istua penkillä, syödä jotain kotiruoasta poikkeavaa, katsoa veneitä ja pelätä lokkeja. Nette voisi ottaa koiratkin mukaan. Eikä Jarin tarvitsisi viedä niitä enää iltalenkille. Siitä oli vaivihkaa tullut hänen hommansa. Muuten Nette hoiti kennelinsä yksin.

Kun he olivat Neten kanssa tavanneet, koiria oli vain yksi. Nyt niitä oli neljä. Vai sittenkin viisi? Välillä heillä oli pentujakin, joista aina joku onnekas karvakasa sai jäädä taloksi. Jari yritti vastustella uusia koiria, mutta ennen kuin hän huomasikaan, heillä oli taas yksi lisää. Nette osasi suostuttelun. Eikä hän voinut vastustaa upeaa avovaimoaan, joka pian olisi vihitty rouva.

Nette oli alusta asti taivutellut Jaria kaikkeen muuhun paitsi avio­liittoon. Nette oli saanut unelmiensa puutalon Porvoon Mannerheiminkadulta, vauvan, toisen koiran, toisen vauvan, lisää koiria, keittiöremontin, uuden sohvan, lomamatkan Mauritiukselle, Burberryn trenssin ja Vuittonin laukun. Mutta sen verran konservatiivinen Nette oli, ettei halunnut ruikuttaa kirkkohäitä, vaikka he olivat olleet kihloissa vuosikaudet. Nette halusi Jarilta polvillaan kosinnan ja lopulta saikin.

Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa.

”Hei rakas, mitä olet puuhaillut tänään?” Jari kysyi ja muiskautti suukon Neten otsalle.

”Mulla meni melkein koko päivä koirien kanssa. Sitten pidettiin Jannikan kanssa Skype-palaveri kaikista tekemättömistä asioista. Mua jänskättää, miten se handlaa näin ison kuvion... Mitä ruokaa sä ajattelit laittaa? Voitais syödä pihalla, kun on niin kaunis ilma.”

”Ilma on kuin morsian, joten mä ajattelin viedä teidät ulos syömään.”

”Ai, oletko varannut pöydän jostain?”

”Ei me tarvita pöytää. Käydään testaamassa jokirannan uusi kebab-kioski. Hanski kehui sitä.”

”Toi oli varmaan vitsi! Kyllähän sä tiedät, että mä yritän vähentää punaista lihaa. Veikkaan, että tommoisen kioskin pitäjällä ei ole edes hygieniapassia.”

Jari otti tyynesti kauppakassin, tyhjät pullot ja Neten laatiman elintarvikkeiden puutelistan, ja lähti kauppaan inspiroitumaan kokkauksesta. Autossa hän yritti inspiroitua myös häähärdellistä.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan. Lopulta morsian oli lähtenyt. Hylännyt hänet yhdellä puhelinsoitolla. Siitä toipumiseen oli mennyt aikansa. Pettymyksestä huolimatta Jari oli halunnut uskoa unelmiinsa. Heti tuoreena valtiotieteilijänä hän oli hakenut porvoolaisen sanomalehden toimitukseen ja saanut paikan. Porvoo oli sopivan etäisyyden päästä Loviisassa asuvista vanhemmista ja Helsingissä kukoistavasta kulttuurielämästä.

Jarin ensimmäinen koti Porvoossa oli ollut vuokra-asunto Runeberginkadulla. Siinä hän asui, kun tapasi terassitunnelmissa Neten. Kaikki oli sillä selvää. Kahden kuukauden päästä hän muutti pienen irtaimistonsa Neten kaksioon, ja virallinen yhteiselämä sai alkaa. Kaikki Neten suunnitelmat sopivat hänelle, olihan nainen kuin lottovoitto. Kaikki muu paitsi häät.

Kun Nella oli syntynyt Jari yllätti Neten Diana-sormuksella. Se oli kihlaus, lupaus avioliitosta. Noan synnyttyä he kävivät lyhyen keskustelun maistraattivihkimisestä. Neten kanta tuli selväksi kahdella kirjaimella: EI.

Vuosi vuodelta muisto menneestä hiipui. Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa. Viime uutenavuotena tasan puoliltaöin Jari löysi itsensä polviltaan Neten edestä ja sai myöntävän vastauksen. Siitä alkoi vimmattu suunnittelu, jolla ei ollut rajoja – eikä budjettia.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!

Pauliina selasi naistenlehteä. Julkimot paistattelivat palstan salamavaloissa. Jossain oli taas juhlittu isosti. Pauliina ei koskaan pääsisi tuollaisiin pirskeisiin. Ei niihin kutsuttu tavallisia pulliaisia, jotka työskentelivät vakuutusyhtiöissä tai muissa tylsissä työpaikoissa.

Pauliinan katse kiinnittyi hymyilevään Anne Kukkohoviin. Tällä oli päällään ihastuttava vaaleansininen puku. Tuollaisen Pauliina haluaisi itselleen Porvoon häihin.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!


Jatkuu ensi viikolla.