Osa 2/5: – Vahdin nyt kulmia erityisen tarkasti, Koikkis selitti. – Jos täällä sattuisi liikkumaan epämääräistä porukkaa.

Olimme jälleen kaksin kauppani¬takahuoneessa. Minä tasoittelin hengitystäni ja Janne lymysi kyyryssä. Hän oli kerännyt maahan levinneet pornovalokuvat pois.

– Onneksi se hyypiö häipyi, sanoin ja käännyin. Jannen siniset silmät katsoivat omiini ja hän hymyili minulle valloittavasti.

Kammottava asiakas oli viimein poistunut. Hän oli ollut vähintään yhtä outo ilmestys kuin pöytäni alla äsken kyyristellyt söpöliini, mutta täsmälleen päinvastaisella tavalla. Söpöliini – Janne – oli heti ensi silmäyksellä vaikuttanut sympaattiselta kuin korillinen koiranpentuja, mutta asiakas oli ollut liskomainen niljake, joka oli nuuskinut ympäri kauppaa ja lähtiessään uhkaillut palaavansa.

– Kuka tuo tyyppi oli? Ja itse asiassa nyt kun pääsin vauhtiin, niin kuka sinä olet? Miksi sinä menit piiloon? kyselin Jannelta. – Onko hän seurannut sinua pitkäänkin? Vai mitä hän täällä oikein luuhaa?

Mielessäni oli vieläkin kokoelma irstaita kuvia, joita Janne oli takahuoneessani tutkinut. Janne oli omituinen, mutta ehkä kaikkeen oli luonteva selitys.

– En tiedä. Ja en. Oikeastaan. Onko tuo kaakaota? Otettaisiinko kupilliset? Minä rakastan kaakaota. Minä en tajua, miksi ihmiset aina litkivät kahvia, vaikka kaakao on paljon parempaa. Tajuatko sinä?

Janne jatkoi höpötystään kuin urheiluselostaja – säästä, autoista, ruoholeikkureista ja siskonpojastaan. Hän kaatoi itselleen ja minulle lupaa kysymättä kupilliset kaakaota termoskannusta ja kippisti kolhiintuneilla kupeilla. Hänen olemuksensa tuntui muuttavan koko nuhruisen takahuoneeni tunnelman, aivan kuin energiansäästölamppu valaisisi kirkkaammin ja kotoisammin. Hän säteili minun suuntaani. Päivän murheet ja liskomiehen aiheuttama järkytys tuntuivat sulavan mielestäni. Minun oli mahdoton olla hymyilemättä. Tuntui vähän oudolta, mutta ihanalta: sisälläni oli heräämässä jokin kauan sitten unohtunut, riemukas tunne, jota en osannut nimetä.

Vihdoin Jannen höpötys taukosi. Katselimme toisiamme hiljaisuuden vallassa. Sitten Janne katsahti ikkunasta ulos, sävähti seinää vasten kuin sähköiskun saaneena ja sanoi: – Anteeksi vaan, mutta tuolla hurtalla on yrjöttävän huono maku!

Katsoin ikkunasta pihalle: Rontti oli siellä liehakoimassa liskomiestä. Kammottava mies oli jäänyt norkoilemaan parkkeerattujen autojen väliin! Rontti seurasi miehen kintereillä häntä heiluen ja rapsutuksia kerjäten.

– Tuollainen se on, minä sanoin. – Se rakastaa kaikkia.

– Rakkaus on ihana asia, Janne sanoi. – Mutta pitäisi katsoa, ketä rakastaa!

Liskomies heitti Rontin kuonon eteen jotakin, nousi prätkänsä selkään ja kaasutti pois. Rontti jäi nuuskimaan kiinnostuneena.

– Ja nyt se roskasi minun pihani! minä tuhahdin. Koira alkoi lipoa innokkaasti maata. – Tosin nyt näyttää siltä, että Rontti aikoo syödä sen...

– Mitä sä sanoit? Janne huusi. – Tule äkkiä!

Janne juoksi ovelle ja painui täyttä vauhtia ulos. Seurasin häntä ymmälläni. Janne säntäsi pihan poikki, hyökkäsi Rontin kimppuun, kellisti sen kuin cowboy vasikan ja avasi kaksin käsin koiran kidan. Kun ehdin paikalle, Rontti katsoi minua hämmästyneenä. Mikäs älyvapaa leikki tämä on, se tuntui kysyvän.

– Nopeasti, Janne kiljui, – Kaiva se ulos!

– Mikä?

Kurkistin Rontin kidan kuolaisiin uumeniin. Hampaat ja kieli olivat ruskean massan peitossa.

– Suklaata! Se ei ole hyväksi koirille, mutta annetaan nyt Rontin tämän kerran nauttia.

– Ota joku riepu ja puhdista suu, Janne sanoi. – Se on täynnä myrkkyä!

Säikähdin. Saattoiko Janne puhua totta? Vedin taskustani nenäliinan, polvistuin Rontin avoimen kidan ääreen ja pyyhin hampaat ja kielen.

– Meniköhän sitä mahaan asti?

– Voi olla, Janne sanoi. – Paras viedä se lääkäriin.

Rontti oli harmissaan kun makupala oli riistetty siltä, mutta heti kun Janne päästi sen irti, se ravisteli turkkiaan ja unohti kaunansa. Se oli todella maailman leppoisin olento.

Nostin suklaan ja kuolan tahriman paperin nenäni eteen ja nuuskin sitä. Siinä tuntui selvästi jokin ylimääräinen haju. Toisaalta Rontilla ei näyttänyt olevan huolen häivää. Se loikki pitkin kylmää pihaa ja ajoi takaa ilmassa kieppuvia keltaisia lehtiä. Se oli joka suhteessa kuin terveyden perikuva.

– Millä perusteella sä luulet, että siinä oli myrkkyä?

– Tuo mies tekee inhottavia juttuja eläimille, Janne sanoi vakavasti. – Ja ihmisillekin.

Katsoin Jannea säikähtäneenä. Hän seisoi keskellä pihaa rennon ja komean näköisenä, vaalea tukka kylmässä tuulessa liikkuen. Kuka hän oikein oli? Ja kuka oli omituinen liskomies, jota hän pelkäsi kuin ruttoa? Kaikki tuntui hetken kuin unelta. Tutussa siilossa ja hiekkapihassa tuntui yhtäkkiä olevan jotakin painajaismaista ja uhkaavaa. Eilen minä olin elänyt tavallisen tylsää ja mukavaa pikkukaupunkilaisen elämää, ja tänään maailmassani oli murhia, ryöstöjä, outoja miehiä...

– Mä vien Rontin eläinlääkärille, sanoin ja lähdin ripeästi liikkeelle. – Menen heti. Tänne Rontti!

Avasin autoni takaoven ja usutin Rontin kyytiin. Se loikkasi tottuneesti penkille. Janne meni yhtä luontevan näköisesti sen viereen istumaan ja kietoi kätensä koiran kaulaan.

– Nasta lautaan, hän sanoi.

Eläinlääkärin vastaanotto oli Rontin mielestä mahtava paikka. Se haukahteli innokkaasti kaikille potilaille papukaijoista kissoihin. Se ei vaikuttanut millään tavalla sairaalta. Vilkaisin Jannea, joka tuijotti otsa rypyssä koiraa. Minusta alkoi tuntua, että hän oli keksinyt koko jutun.

– Olkaa hyvät ja istukaa odottamaan, sanoi vastaanottovirkailija. – Kynsiäkö te tulitte leikkauttamaan?

– Kynsiä? No ei helkkarissa! Tämä koira on kuoleman kielissä, Janne huusi ja osoitti Ronttia. – Me ei todellakaan istuta! Meidän pitää päästä jonon ohi! 

Rontti vinkaisi. Se katsoi minua kysyvästi ja meni häntä koipien välissä nurkkaan makaamaan. Vastaanottovirkailija rypisti otsaansa ja kehotti meitä astumaan lääkärin huoneeseen.

Lääkäri tutki Rontin, työnsi ojentamani suklaatahraisen nenäliinan mikroskoopin lasille ja katsoi sitä hetken linssin läpi.

– Käsittämätöntä, mitä jotkut sairaat ihmiset tekevät viattomille luontokappaleille, eläinlääkäri puuskahti. Hän laski kämmenensä Rontin rintakehälle. Rontti makasi kyljellään tutkimuspöydällä ja läähätti jo selvästi sairaana.

– Miten sen nyt käy? minä kysyin. Rapsutin koiran tummaa turkkia. Se yritti heiluttaa häntäänsä, mutta ei jaksanut. Kurkkuani kuristi ja itku pyrki silmiin. Rontti oli minulla rakkainta maailmassa, heti Miken, Millan, Marian ja Koikkiksen jälkeen. Se oli ollut minulla pikkupennusta asti. Olin valinnut sen itse pentueesta, joka oli syntynyt rautakaupan viereisessä eläinsuojassa.

– Laitan sen vatsahuuhteluun, lääkäri sanoi. – Nopea toimintanne takasi sen, että vain pieni määrä myrkkyä on ehtinyt elimistöön. Tällä eläimellä ei ole hengenvaaraa. Se on pian ennallaan.

Sanat saivat minut hyppimään ilosta. Kiedoin käteni Jannen ympärille ja rutistin. Janne vastasi syleilyyn ja kietoi vahvat kätensä ympärilleni. Hänen huulensa hipaisivat kaulaani. Eläinlääkäri rykäisi ja irrottauduin pikaisesti.

– Kiitos, Janne. Sinä pelastit Rontin hengen.

Janne nyökkäsi. Hänen kätensä oli vielä vyötärölläni ja hän katsoi minua tiukasti silmiin. – Niin pelastin. Sinä voitkin korvata sen minulle!

Punastuin. Olin hetken sataprosenttisen varma, että Janne alkaisi ehdotella taas sänkyyn menemistä.

– Millä tavalla? kysyin varovaisesti.

– Piilota minut, Janne sanoi.

– Joko taas?

Tunsin ohikiitävää pettymystä, aivan kuin pieni osanen minusta olisi halunnut kuulla vonkaamista.

– Ei mihinkään pöydän alle, Janne sanoi. – Vaan kunnolla. Jonnekin missä voi olla yötä. Voisinko mä tulla sun luo, Janne kysyi ja lehahti punaiseksi.

– Eikös sinulla ollut sisko? Eikö hänen luonaan voisi olla yötä?

– Sisko ja sen poika joutuu vaaraan, jos mä menen sinne. Ne tietää etsiä mua sieltä.

– Ketkä ne? Sano nyt, kuka se liskomies oikein on!

– Lupaan selittää, jos autat.

Tuijotimme toisiamme, minä topakasti ja torjuntaa yrittäen, Janne vuorostaan pehmeästi ja anovasti kuin koiranpentu. Hyvin vaatelias koiranpentu. Rapsuteltava, rakastettava…

– No minä tiedän, tokaisin lopulta. – Vien sinut kesämökilleni. Mutta saat totisesti selittää, mistä on kyse.

– Kiitos, Janne sanoi ja heitti minulle vihjaavan hymyn. – Minä lupaan, ettet tule katumaan tätä.

– Saanko ehdottaa, että herrasväki menisi sinne kesämökilleen nyt heti, eikä jatkaisi seurusteluaan juuri tässä? eläinlääkäri sanoi. – Täällä on pitkä jono potilaita. Rontin voitte hakea illalla.

En tainnut olla järjissäni. Kaikki viittasi siihen, että Janne oli sotkeutunut johonkin hyvin vakavaan. Silti jollakin primitiivisellä tasolla luotin häneen. Vaistoni oli toiminut usein edukseni. Janne tuntui vilpittömältä. Kohelolta kylläkin, mutta pohjimmiltaan kuitenkin ihmiseltä, joka tarkoitti hyvää. Jos hän oli sotkeutunut johonkin vakavaan – kuten ilmeisesti oli – ehkä ei vielä ollut liian myöhäistä pelastaa häntä ja…

Käynnistin auton ja radio räsähti päälle. Sieltä kuului Mambaa. Vaimensin Tero Vaaran namiskuukkelista ja kaarroin valtatielle. Muutama kilometri pohjoiseen, sitten sukellus sivutielle, ja siitä kurvaus entistä mutkaisemmalle kinttupolulle.

– Onko pitkäkin matka?

– Kymmenkunta kilometriä. Meidän mökki on kätevän lähellä, mutta silti ihan riittävän maalla, jotta siellä tuntee olevansa erillään kaikesta arkisesta.

Vilkuilin vaivihkaa Jannea. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään tavaroita, ei edes sitä salkkua, jota hän oli niin autuaasti vaalinut. Tajusin, etten tiennyt edes hänen sukunimeään.

– Sari Matikainen, esittäydyin ja ojensin vaihdekeppikäteni.

– Janne, hän vastasi ja kätteli minua. – …Kallapää.

Nimi kuulosti keksityltä, mutta annoin asian olla. Kaikilla meillä oli salaisuutemme.

Kännykkä alkoi rallattaa farkuntaskussa ja taituroin sen käteen. Olisi pitänyt hommata handsfree, mutta olin tottunut luottamaan siihen, että kestäisin tiellä vaikka puhuinkin kännykkään ajaessani. Poliisilta olin saanut kaksi huomautustakin, ja Koikkis räpätti siitä minulle jatkuvasti, mutta ei se ollut opettanut minulle mitään.

– Olethan varovainen? Koikkiksen kiihtynyt ääni kajahti kännystä.

– Olenhan minä, aina, sanoin hämilläni.

– Se Jukaraisen juttu on kaikkea muuta kuin selvitetty! Onneksi poliisi satsaa tutkintaan. Juttelin Marian kanssa pihalla. Hän yrittää esittää sellaista kovanaamaa kuin aina, mutta hän on varmasti aivan järkyttynyt! Sehän on kerrassaan kamalaa löytää vainaja.

– Niin, minä sanoin. Olin Jannen ja Rontin lääkärireissun takia melkein ehtinyt unohtaa anoppini Marian. Hän oli löytänyt kaupunginvaltuutettu Jukaraisen ruumiin mökiltä aikaisemmin päivällä ja oli nyt kotona Millan ja Miken kanssa.

– Maria tarvitsee nyt varmasti kaiken tuen. Ei se kyllä ottanut kuuleviin korviinsakaan kriisiterapiaa tai sielunhoitajaa, vaikka olisihan niitäkin palveluita tarjolla. Oletko sinä kunnossa?

– Mikäs minulla. 

Olisin halunnut vuodattaa kaiken päivän aikana sattuneen kamaluuden Koikkiksen korvaan, mutta olin varma, että hän saisi vuosisadan hepulin, jos kuulisi, että kuskasin epämääräistä, komeaa nuorukaista mökilleni.

Väistin tiellä olevaa ruohomätästä. Naapuri, joka huolehti tien lanauksesta, oli käynyt huoltamassa tien. Lanan jäljiltä oli maahan jäänyt möykkyjä, jotka pitäisi käydä kävellen potkimassa pois.

– Vahdin nyt kulmia erityisen tarkasti, Koikkis selitti. – Jos täällä sattuisi liikkumaan epämääräistä porukkaa. Poliisilla tosin on jo varkaistakin epäilyksenalaisia.

– Ai on vai?

– Pidätystä puuhaavat. Varma tieto.

– No sehän on hyvä. Turvallisuus lisääntyy. Saadaan ehkä varastetut tavaratkin takaisin.

Koikkiksella oli suora kontakti poliiseihin, hän tiesi aina mehevimmät juorut. Koikkiksessa oli vähän sankarin vikaa: hän oli monta kertaa tehnyt poliisien hommat, vaikka hänen kaltaisensa vartijan kuului vain pitää silmällä teollisuuskiinteistöjä ja kauppoja ja ilmoittaa poliisille, jos näki tihutyöntekijöitä, humalaisia teinejä tai tappeluita. Koikkis nappasi kohtaamansa lurjukset usein saman tien ja kuskasi heidät lommoisella autollaan asemalle. Alaikäiset ryypiskelijät hän ajoi suoraan kotiovelle äidin ja isän hoteisiin.

Koikkiksen poliisimaiset otteet eivät olleet yltiöpäisyyttä, sillä hän oli rauhallinen ja harkitseva luonne. Pikemminkin hän tuntui olevan sitä mieltä, että nilkkien ja rettelöitsijöiden taltuttaminen oli maailman luonnollisin asia ja jokaisen kansalaisvelvollisuus. Olin monta kertaa sanonut, että Koikkiksen oikea paikka olisi poliisin riveissä, mutta Koikkis väitti, ettei hänellä ollut lukupäätä tai riittävää älyä poliisikouluun. Todellisuudessa häneltä puuttui vain itseluottamusta.

– Oletko nyt kaupassa? Koikkis kysyi. – Milla intoilee kakusta. Se muistutti, että ottaisit nestemäistä vaniljaa, jos sitä on.

– Juu, menossa juuri, vastasin. – Nyt täytyy lopetella.

– Ai jaa. Okei, Koikkis sanoi. Hän kuulosti hieman pettyneeltä.

Lisäsin nopeasti: – Tule sinäkin huomenna synttäreilleni.

Koikkiksen ääni kuulosti heti piristyneeltä.

– Mihin aikaan?

– Kolmelta. Varaudu hiilitableteilla ja närästyslääkkeillä. Siitä kakusta on puhuttu niin paljon, että minua jo pelottaa, mitä ne muksut oikein saavat aikaan!

Koikkis hymähti tyytyväisenä, sanoi heit ja katkaisi yhteyden.

– Oliko se sinun poikaystäväsi? Janne kysyi. Hän oli nostanut jalkansa rennosti hansikaslokeron päälle, turvavyötä hän ei tietenkään ollut laittanut. Hänen äänessään oli kuitenkin terävä sävy, aivan kuin ajatus poikaystävästä ei miellyttäisi häntä.

– Ei, minä sanoin. – Se oli minun...

En oikein löytänyt sanaa joka olisi kuvannut Koikkista. Ystävähän hän kai oli. Mutta siinä sanassa ei ollut tarpeeksi potkua.

– Ei poikaystävää! Janne huusi ja iski nyrkillä ilmaan. – Jes!

– Pöljä, minä sanoin.

Loppumatka piti sinnitellä kapeaa ja kuoppaista mökkitietä.

– Pidä kiinni hampaistasi, tokaisin ja ohjasin auton jyrkkään alamäkeen.

– Mihin korpeen sä oikein olet menossa?

– Korvessa on parhat bileet!

Alamäki näytti kuilulta, jonka pohjalla oli järvi. Jokainen ensimmäistä kertaa mökilleni tuleva alkoi kirkua kauhusta, kun ajoimme tätä reittiä. Janne ei tehnyt poikkeusta, tosin hän oli niin rämä­päinen, että hänen kauhuunsa sekoittui riemunkiljahduksia.

– Kyllä minä jossakin vaiheessa jarrutan, minä sanoin ja päästin auton valumaan hitaasti kuoppaista alamäkeä. – Älä jännitä, minä huollan tämän kotteron jarruja juuri tämän takia koko ajan.

– En mä pelkää, Janne sanoi ja alkoi lauleskella kovaäänisesti.

– Driving in your car, I never never want to go home, because I haven’t got one anymore...

– Smithsiä vai? Mä ajattelin että pitäisit enemmänkin jostain hard rockin tyyppisestä, minä sanoin.

– Mä pidän kaikesta, Janne vastasi ja hymyili. Annoin auton valua jälleen alaspäin. Janne jatkoi lauleskelua: – Tonight by your side, it’s such a heavenly way to die...

Vihdoin olimme mäen alla. Tie jatkui pitkin kapeaa maakannasta. Ajoimme ihanan järvimaiseman halki. Sininen, peilityyni pinta näkyi kummallakin puolella.

– Katsos nyt, hengissä selvittiin, sanoin ja sammutin auton tien päähän.

Mökki oli maapläntillä suuren kallion kupeessa. Kalliolta näki pitkälle järven selkää. Kaukana vastapäätä oli yksi mökkinaapuri, mutta muutoin paikka sijaitsi hyvin rauhallisella seudulla.

– Vau. Täähän on kauniilla paikalla, Janne huokasi ja nousi nopeasti autosta ulos.

Puut olivat karistaneet lehtensä terassille ja mökin huopakatolle. Katto pitäisi vaihtaa ja räystäät puhdistaa, mutta en ollut kesän kiireiden aikana joutanut korjaamaan mitään. Olin koko kesän huoltanut toisten ihmisten mökkejä. Se oli firmamme tehtävä. Maria ja minä myimme ja asensimme kaikenlaista rompetta vapaa-ajan asuntoihin ja jopa siivosimme niitä, jos kesäasukkaat olivat uusavuttomia tai laiskoja.

Suutarin lapsella ei tunnetusti ollut kenkiä. Oma piilopirttini oli lahoamassa. Ulkohuussikin oli kuluneelta kesältä tyhjäämättä. Maassa lojui Millan ja Miken krokettikamppeet ja mökin vieressä oli lautapino kastumassa.

– Ai sulla on siis lapsia? Ne on mukavia, mäkin haluan jonain päivänä vähintään tusinan omia, Janne totesi. – Montako sulla on?

– Kaksi, tyttö ja poika.

– No, sehän on ihan hyvä alku, Janne sanoi.

– Kyllä se määrä jo riittää, minä sanoin. – Enkä minä niitä voi yksin tehdä.

– En usko että sinulla on mitään vaikeuksia saada joku tekemään niitä kanssasi, Janne sanoi.

– Jaahas, minä sanoin ja harmittelin että olin harhautunut puhumaan perheestäni. – Vaihdetaankos puheenaihetta?

Keskellä pihaa oli vanha, romuluinen haapa. Sen kyljessä oli kolo, johon sujautin käteni ja nappasin avaimen.

– Hyvä jemma, Janne naurahti. – Yleensä ihmiset laittavat avaimen maton alle tai terassin kukkaruukkuun.

– En ole niin ennalta-arvattava kuin mitä luulisi, vastasin. – Tänne ei tule sähköjä, selitin kun aukaisin oven. – Kynttilöitä löytyy, ja kun laitat takkaan ison tulen, niin näet eteesi. Taskulamppu on naulassa ja pattereita pitäisi löytyä.

Janne vilkuili ympärilleen.

– Kodikkaan oloinen. Tulee mieleen oma mummola. Sähköttömyys on nykyajan trendi. Ei voi ottaa töitä mukaan mökille, ei ainakaan kannettavalla…

– Remontin tarpeessa jo, vastasin. – Käydään sitten katsomassa sauna.

Kuljimme rantasaunalle hiljaisuuden vallitessa. Jannen läsnäolo oli kuin taivaanrannassa uhkaavan myrskyn saapuminen. Aivan kuin ilmassa olisi sähköä, sellainen ukkosmyrskyn edellä kulkeva syöksyvirtaus, jota olisi kaunista katsella, mutta joka voisi tehdä laajoja tuhoja.

Minun olisi pitänyt jo olla matkalla kotiin, mutta silti norkoilin paikan päällä. Enkö kuitenkaan luottanut vieraaseeni? Ei, ei se sitä ollut, tie mökille oli niin mutkikas ja oikukas, hyvä kun osaisi täältä omin avuin pois. Ei se täältä mitään varastaisi, ei täällä ollut mitään arvokasta.

Halusin kiihkeästi jäädä. Sisuskaluissa oli kutina, jonka tunnistin, vaikken ollut aikoihin kohdannut sitä kenenkään kanssa.

Saunan ovi oli jumissa, ja temmoin sitä kaksin käsin.

– Hei, anna kun mä autan, Janne sanoi ja siirsi minut lempeästi sivummalle. Hän tempaisi lujasti ja ovi aukesi. Sisällä saunassa oli pimeää. Tuoksui koivunlehdiltä.

Astuin sisään ja Janne tuli perässäni. Mitään kysymättä hän otti minua kiinni hartioista, käänsi ympäri itseään vasten ja painoi huulensa omilleni. Kiedoin käteni Jannen kaulaan ja vastasin suudelmaan nälkäisesti. Hänen vartalonsa painautui omaani vasten ja minusta tuntui hetken, että jalkani pettäisivät. Jannen kieli työntyi huulteni raosta, ensin varovaisesti ja sitten yhä rohkeammin.

– Sari, sinä olet niin kaunis. Heti kun näin sinut, tiesin, että minun olisi pakko saada sinut.

Hänen kätensä olivat puseroni helmassa ja silloin – puhelin soi.

– Anna sen olla, Janne kuiskasi.

– Odota, minä sanoin. – Se voi olla jotain tärkeää.

Kaivoin puhelimen hermostuneena käteeni. Se oli Milla.

– Äiti! Missä jauhot on? Kauanko sulla kestää yhdessä kauppamatkassa? kuului tyttäreni ääni.

– Älä hermostu, sanoin ja astuin kännykkä korvalla pimeästä saunasta ulos. – Olen jo tulossa.

Suljin puhelimen, kohensin vaatteitani ja lähdin autolle.

– Sari hei, come on! Älä tee tätä, Janne sanoi. Hänen äänessään kuului kaikki se turhautuminen, jota itse tunsin.

Minusta tuntui, että kuolisin siihen paikkaan, jos en saisi mennä Jannen kanssa sänkyyn tällä sekunnilla. Mutta tyttären puhelu oli palauttanut järjen päähäni. Minulla oli paljon vastuuta: järkyttynyt anoppi, alaikäiset lapset, yritys. Minä en voinut ruveta pelehtimään seksikkäiden renttujen kanssa.

Paukautin auton oven perässäni kiinni. Janne koputti auton ikkunaan ja avasin sen.

– Entäs me? Janne tivasi.

– Siis kuinka? nieleskelin. Jalkani olivat aivan veltot, onneksi istuin jo ratin takana, eikä Janne nähnyt poskieni punoitusta.

– Niin että siis että huominen, mitä sitten tapahtuu?

– Tulen hakemaan sinua huomenna, vastasin napakasti. – Kaapissa on paljon säilykkeitä. Sä pärjäät vallan mainiosti.

– Oolrait, sä määräät tahdin, hän vastasi.

Janne hipaisi kättäni ja veti omansa pois. Painoin napista auton ikkunan kiinni. Auton valot hopeoivat pientareella olevat pensaat.

Ajoin nopeasti ruokakauppaan ja sitten kurvasin eläinklinikan kautta kotiin. Milla hyökkäsi ruokakassien kimppuun eteisessä. Hän otti nipusta banaanin ja alkoi mutustaa sitä samalla, kun nosteli leivontatarvikkeita pöydälle.

– Älä syö nyt, minä sanoin. – Mä laitan meille kunnon ruokaa.
Rontti tallusti omalle paikalleen vessaan makaamaan. Se näytti väsyneeltä, mutta lääkärissä oli vannottu, että se toipuisi kyllä.

Napsautin lieden päälle ja valutin hanasta vettä kattilaan. Nyt tulisi ruuaksi pastaa, tonnikalaa ja purkkitomaattikastiketta. Sen hienompiin virityksiin minusta ei tänä iltana olisi.

Maria tuli keittiöön.

– Anteeksi, Sari-kulta. Minun olisi pitänyt laittaa ruoka valmiiksi, kun olen ollut täällä koko päivän tyhjänpanttina.

– Höpö höpö, minä sanoin ja taputin hänen kättään. Maria vilkaisi Millaa, joka tutki keittokirjaa, ja Mikkeä, joka pelasi nintendoa keittiön pöydän ääressä.

– Poliisi kävi täällä jututtamassa, hän kuiskasi.

– Entä lapset?

– Menivät Millan huoneeseen katsomaan videoita. Sanoin, että jututtaminen liittyi siihen, että teemme mökkitalkkareina yhteistyötä myös poliisin kanssa.

– No hyvä. Haluaisin suojella heitä vielä kauheuksilta.

– Niin minäkin. Heillä on ollut jo liikaakin murhetta tuohon ikään mennessä, Maria sanoi.

Huokaisin ja katsoin lasteni keskittyneitä hahmoja. He vaikuttivat usein reippailta ja isoilta, mutta toisaalta he olivat vielä pieniä ja keskeneräisiä.

Näin seuraavana yönä unta, että olin Matin kanssa siilossa. Matti piti minua kädestä kiinni, ja kuljimme yhdessä tyhjän viljavaraston kaikuvassa hämärässä.

– Mihin me olemme menossa, kysyin.

– Naimisiin, Matti sanoi.

Siilo olikin kirkko. Vihkipappimme seisoi huoneen keskellä ja viittilöi meitä luokseen. Sukulaiset ja ystävät istuivat lattialla ja katselivat meitä odottaen.

Minulla oli yhtäkkiä ylläni kermakakkua muistuttava, helmin ja pitsein koristeltu morsiuspuku, jossa oli kasvot peittävä huntu.

– Ei tämä ole minun pukuni, minä sanoin. – Tämä on ällöttävä! Minun oikea pukuni on sileää silkkiä, eikä minulla ole mitään huntua! En minä ole mikään pikku neitsykäinen enää!

Katsoin kysyvästi maassa kyyröttäviä häävieraita. Milla ja Mikke istuivat Marian kanssa. Hieman kauempana oli Koikkis. Koikkiksella oli vartijan univormunsa, mutta jostakin syystä hän oli jättänyt housut kokonaan pukematta. Alushousut vilkkuivat takin helman alta.

– Mikä tässä on kuvio? Pitääkö minun mennä nyt vihille Matin kanssa, kysyin Koikkikselta, mutta Koikkis ei vastannut.

Polvistuimme papin eteen. Hän kävi läpi vihkivalaa: Hilisimpsushei, huolta nyt ei, nämä kaksi naitetaan ja vasta kuolema heidät erottaa.

– Mutta hei, Matti sanoi. – Minä olen jo kuollut. Mitäs nyt tehdään?

Ja yhtäkkiä edessäni seisoikin Janne, hän ojensi minulle kätensä ja veti minut maasta ylös. Vieraat olivat kadonneet ja siilo oli vaihtunut rautakaupan takahuoneeksi. Hän veti minut syliinsä ja painoi huulet huuliani vasten. Janne oli alaston. Hänellä oli kullankeltaiset rintakarvat ja hänen ihonsa oli lämmin. Jannen suudelma oli vaativa, käsi vaelsi selkääni ja minunkin vaatteeni olivat kadonneet...

Kun heräsin, tuntui siltä, etten ollut nukkunut koko yönä. Olin heittänyt peiton lattialle ja kietoutunut lakanaan. No, eräänlainen miehen korvike se lakanakin tietysti oli. Oloni oli nihkeän hikinen aivan kuin olisin peuhannut koko yön. Niin kuin tavallaan olinkin. Raahauduin suihkuun ja annoin kuuman veden piiskata vartaloani.

Laitoin aamupuuron koko sakille. Maria havahtui liikkeisiini ja tassutti keittiöön.

– Saitko nukuttua? kysyin. Anopin silmänaluset olivat tummat ja huolirypyt suupielissä olivat syvenneet.

– Otin yhden Tenoxin, Maria vastasi. – Niitä tulee otettua niin harvoin, että yksikin auttoi. Lääkäri määräsi silloin kun Matti kuoli, olen uusinut reseptiä ja pitänyt aina varalla.

Yhtäkkiä minua hävetti seisoa siinä Marian silmien edessä. Minusta tuntui, että olin loukannut häntä, kun olin sillä tavalla unissani rietastellut, vaikka hänen poikansa olikin kuollut. Kyllä unissakin pystyi pettämään.

Hipsin kylpytakissa ja tohveleissa hakemaan aamun postin ulkoa laatikosta. Lehdessä oli neutraali uutinen mökistä löydetystä ruumiista. Artikkeli ei vahingossakaan sanonut, kenestä paikallispoliitikosta oli kyse, vaikka toimittaja taatusti tiesi kaiken tarpeellisen. Poliisit tutkivat henkirikosta, siinä sanottiin. Lööppilehdet varmaan revittelisivät yksityiskohdilla. En haluaisi nähdä niitä.

– Eihän kai mikään lehti ole yrittänyt soittaa sulle? kysyin.
Maria pudisti päätään. – En antaisi haastattelua.

Onneksi Maria oli järkevä. Se vielä puuttuisi, että ovemme takana alkaisi rampata toimittajia tenttaamassa likaisia yksityiskohtia.

Suljin lehden, hörppäsin loput kahvit ja sujahdin univormuuni: kauhtuneeseen villapaitaan, tiukkoihin farkkuihin ja bootseihin. Hiukset kietaisin sykerölle niskaan. Lapset mönkivät sängyistään esille ja lössähtivät puurokulhoineen television eteen. Sallin heille mielelläni rauhalliset aamut viikonloppuisin. Perjantai oli siivouspäivä, ja lauantaiaamuisin lapsilla oli lupa ottaa rennosti.

– Käykää moikkaamassa jos on jotakin, sanoin eteisessä.

– Kyllä minäkin voin jo tänään mennä töihin, Maria sanoi.

– Ei näin lauantaisin ole kummasti puuhaa. Viettäkää rentoa päivää, minä tulen kahden maissa.

Rontti ojentautui seisomaan ja lähti innolla mukaani. Sitä ei näyttänyt vaivaavan enää mikään.

Kaupassa oli hiljaista. Lauantaisin ei paikalla ollut apuväkeäkään. Avasin tietokoneen ja rupesin käymään läpi tilejä. Pidin numeroista. Luvuissa oli jotakin rauhoittavaa. Ne kertoivat pienestä mutta vakaasta kasvusta, ja yksinkertaiset laskutoimitukset saivat ajatukseni pois... no niin…seksistä.

Kun kaikki debitit ja creditit olivat oikeissa sarakkeissaan, levottomuuteni palasi. Vilkuilin hermostuksissani kelloa. Oli tosiaankin hiljainen päivä, ja vettä sataa tihuutti niin, että tuskin kukaan tulisi enää paikalle. Voisin ottaa auton alleni ja mennä mökille hakemaan Jannea jo nyt.

Rontti pieraisi äänekkäästi. Päätös oli tehty.

– Sinä jäät tänne, sanoin Rontille. – Jonkun pitää valvoa, ettei kukaan yritä tunkeutua liikkeeseen.

Pian ajoin kuoppaista tietä pitkin kohti mökkiä ja Jannea. Vatsassani kipristeli hurmaava jännitys. Hymyilin korvasta korvaan kuin lapsi matkalla karkkikauppaan.

– Minä en mene Jannen kanssa sänkyyn, sanoin ääneen. Mutta samaan aikaan tiesin, että juuri sen tekisin puolen tunnin sisällä.

Minulla oli farkkujen ja flanellipaidan alla parhaat alusvaatteeni, mustaa satiinia, joka tuntui ihoani vasten silkkiseltä ja syntiseltä. Olin suihkauttanut hajuvettä ja ajanut sääret ja bikinirajan kaupan takahuoneessa ennen lähtöäni. Sitten olin harjannut hampaani ja hiukseni ja pyörähdellyt peilin edessä ja ihaillut omaa jännityksestä hehkuvaa olemustani, ja kaiken aikaa vakuutellut itselleni, etten tietenkään koskisi Janneen.

Pysäytin auton pihalle ja hyppäsin ulos. Huomasin heti, että Janne oli ahkeroinut. Piha oli raivattu rojuista ja lehdet olivat siisteinä kasoina. Krokettikamppeetkin oli siivottu pois. Miestä itseään ei näkynyt missään.

– Janne, minä huusin, mutta vastausta ei kuulunut.

Avasin mökin oven ja pujahdin tupaan. Takassa paloi iloinen tuli, ja pöydällä oli kuppi pikakahvia ja puoliksi syöty näkkileipä.

– Janne? Missä sinä olet? minä huhuilin. Pirtti oli niin pieni, että näin yhdellä silmäyksellä, että hän ei ollut yhtään missään.

Jannen farkkutakki lojui petaamattomalla sängyllä. Ilman syyllisyyden pistoa sujautin käteni takin taskuun ja nappasin ohuen lompakon. Ajokortti kertoi kortin haltijan olevan Janne Kallapää, kaksikymmentäseitsemän vuotta. Kortti oli myönnetty tässä poliisin piirikunnassa. Kuvasta minua tuijotti lyhythiuksinen, jurottava nuorimies, klassinen kahdeksantoistavuotiaana otettu passikuva. Sujautin lompakon takaisin takintaskuun.

Huoli alkoi kasvaa mielessäni. Oliko hän lähtenyt uimaan kylmiin vesiin ja kangistunut ja uponnut? Tai oliko hän iskenyt itseään kirveellä jalkaan polttopuita hakatessaan ja vuoti parasta aikaa kuiviin jossain liiterin takana?

Samassa kuulin, että ovi aukesi selkäni takana. Huh, mikä helpotus. Käännähdin hymyillen.

Flirttaileva tervehdys kuoli huulilleni. Ovensuussa seisoi liskomies. Hän nojasi ovenkarmiin ja silmäili minua kylmästi päästä jalkoihin. Sitten hän astui sisään ja tuli seisomaan suoraan eteeni.

– Täällähän sitä lymyillään, hän hymähti.

– Mitä se sinulle kuuluu? minä yritin. Liskomies astui eteeni ja tönäisi minut seinää vasten.

– Kerrohan, missä se pikku panomiehesi oikein on.

– En minä tiedä missä hän on! minä sanoin. – Tämä on yksityisalue. Soitan poliisille! Kuulin, kuinka ääneni värähti.

– No kyllä minä hänet löydän.

Liskomies katsoi kylmillä silmillään ja ujutti sormensa farkuntaskuuni. Hän veti esille kännykkäni ja katsettaan kääntämättä nakkasi sen takkaan. Huone alkoi täyttyä kärventyvän muovin hajusta.

– Sinähän olet Matin vaimo, etkö olekin? mies jatkoi. – Matti on varmaan kertonut sinulle paljon kaikenlaista. Kaikki salaisuutensa…

– Matti ei…

– Tiedätkös mitä? mies sanoi. Hänen läheisyytensä tuntui kylmältä ja hyytävän pelottavalta. Pidätin hengitystäni enkä uskaltanut liikahtaakaan.

– Minusta tuntuu, että sinä tiedät missä se kätkö on, mies sanoi.  – Luulen, että sinä piilottelet sitä jossain. Mutta minä olen oikein hyvä saamaan ihmiset puhumaan. Mitenkäs nyt edetään, kultaseni?

Mies kohotti kätensä ja siveli rystysillään poskeani ja kaulaani.

– Haluaisitko puhua vai itkeä ja puhua? Minulle sopii kumpi vain.
Hän hymyili julmasti ja kaivoi taskuaan. Jokin hopeinen ja kiiltävä välähti ilmassa. Kääntöveitsi.

– Minulla ei ole aavistustakaan mistään kätköstä, sanoin. 

Mies avasi hitaasti terän ja painoi sen kaulalleni. Kylmä metalli nirhaisi ihoani. Suustani pääsi nyyhkäys.

– Älä ollenkaan jännitä. Minä osaan kyllä nämä hommat. Et ole ensimmäinen nainen, jota leikkelen.