Osa 2/5: – Vahdin nyt kulmia erityisen tarkasti, Koikkis selitti. – Jos täällä sattuisi liikkumaan epämääräistä porukkaa.

Olimme jälleen kaksin kauppani¬takahuoneessa. Minä tasoittelin hengitystäni ja Janne lymysi kyyryssä. Hän oli kerännyt maahan levinneet pornovalokuvat pois.

– Onneksi se hyypiö häipyi, sanoin ja käännyin. Jannen siniset silmät katsoivat omiini ja hän hymyili minulle valloittavasti.

Kammottava asiakas oli viimein poistunut. Hän oli ollut vähintään yhtä outo ilmestys kuin pöytäni alla äsken kyyristellyt söpöliini, mutta täsmälleen päinvastaisella tavalla. Söpöliini – Janne – oli heti ensi silmäyksellä vaikuttanut sympaattiselta kuin korillinen koiranpentuja, mutta asiakas oli ollut liskomainen niljake, joka oli nuuskinut ympäri kauppaa ja lähtiessään uhkaillut palaavansa.

– Kuka tuo tyyppi oli? Ja itse asiassa nyt kun pääsin vauhtiin, niin kuka sinä olet? Miksi sinä menit piiloon? kyselin Jannelta. – Onko hän seurannut sinua pitkäänkin? Vai mitä hän täällä oikein luuhaa?

Mielessäni oli vieläkin kokoelma irstaita kuvia, joita Janne oli takahuoneessani tutkinut. Janne oli omituinen, mutta ehkä kaikkeen oli luonteva selitys.

– En tiedä. Ja en. Oikeastaan. Onko tuo kaakaota? Otettaisiinko kupilliset? Minä rakastan kaakaota. Minä en tajua, miksi ihmiset aina litkivät kahvia, vaikka kaakao on paljon parempaa. Tajuatko sinä?

Janne jatkoi höpötystään kuin urheiluselostaja – säästä, autoista, ruoholeikkureista ja siskonpojastaan. Hän kaatoi itselleen ja minulle lupaa kysymättä kupilliset kaakaota termoskannusta ja kippisti kolhiintuneilla kupeilla. Hänen olemuksensa tuntui muuttavan koko nuhruisen takahuoneeni tunnelman, aivan kuin energiansäästölamppu valaisisi kirkkaammin ja kotoisammin. Hän säteili minun suuntaani. Päivän murheet ja liskomiehen aiheuttama järkytys tuntuivat sulavan mielestäni. Minun oli mahdoton olla hymyilemättä. Tuntui vähän oudolta, mutta ihanalta: sisälläni oli heräämässä jokin kauan sitten unohtunut, riemukas tunne, jota en osannut nimetä.

Vihdoin Jannen höpötys taukosi. Katselimme toisiamme hiljaisuuden vallassa. Sitten Janne katsahti ikkunasta ulos, sävähti seinää vasten kuin sähköiskun saaneena ja sanoi: – Anteeksi vaan, mutta tuolla hurtalla on yrjöttävän huono maku!

Katsoin ikkunasta pihalle: Rontti oli siellä liehakoimassa liskomiestä. Kammottava mies oli jäänyt norkoilemaan parkkeerattujen autojen väliin! Rontti seurasi miehen kintereillä häntä heiluen ja rapsutuksia kerjäten.

– Tuollainen se on, minä sanoin. – Se rakastaa kaikkia.

– Rakkaus on ihana asia, Janne sanoi. – Mutta pitäisi katsoa, ketä rakastaa!

Liskomies heitti Rontin kuonon eteen jotakin, nousi prätkänsä selkään ja kaasutti pois. Rontti jäi nuuskimaan kiinnostuneena.

– Ja nyt se roskasi minun pihani! minä tuhahdin. Koira alkoi lipoa innokkaasti maata. – Tosin nyt näyttää siltä, että Rontti aikoo syödä sen...

– Mitä sä sanoit? Janne huusi. – Tule äkkiä!

Janne juoksi ovelle ja painui täyttä vauhtia ulos. Seurasin häntä ymmälläni. Janne säntäsi pihan poikki, hyökkäsi Rontin kimppuun, kellisti sen kuin cowboy vasikan ja avasi kaksin käsin koiran kidan. Kun ehdin paikalle, Rontti katsoi minua hämmästyneenä. Mikäs älyvapaa leikki tämä on, se tuntui kysyvän.

– Nopeasti, Janne kiljui, – Kaiva se ulos!

– Mikä?

Kurkistin Rontin kidan kuolaisiin uumeniin. Hampaat ja kieli olivat ruskean massan peitossa.

– Suklaata! Se ei ole hyväksi koirille, mutta annetaan nyt Rontin tämän kerran nauttia.

– Ota joku riepu ja puhdista suu, Janne sanoi. – Se on täynnä myrkkyä!

Säikähdin. Saattoiko Janne puhua totta? Vedin taskustani nenäliinan, polvistuin Rontin avoimen kidan ääreen ja pyyhin hampaat ja kielen.

– Meniköhän sitä mahaan asti?

– Voi olla, Janne sanoi. – Paras viedä se lääkäriin.

Rontti oli harmissaan kun makupala oli riistetty siltä, mutta heti kun Janne päästi sen irti, se ravisteli turkkiaan ja unohti kaunansa. Se oli todella maailman leppoisin olento.

Nostin suklaan ja kuolan tahriman paperin nenäni eteen ja nuuskin sitä. Siinä tuntui selvästi jokin ylimääräinen haju. Toisaalta Rontilla ei näyttänyt olevan huolen häivää. Se loikki pitkin kylmää pihaa ja ajoi takaa ilmassa kieppuvia keltaisia lehtiä. Se oli joka suhteessa kuin terveyden perikuva.

– Millä perusteella sä luulet, että siinä oli myrkkyä?

– Tuo mies tekee inhottavia juttuja eläimille, Janne sanoi vakavasti. – Ja ihmisillekin.

Katsoin Jannea säikähtäneenä. Hän seisoi keskellä pihaa rennon ja komean näköisenä, vaalea tukka kylmässä tuulessa liikkuen. Kuka hän oikein oli? Ja kuka oli omituinen liskomies, jota hän pelkäsi kuin ruttoa? Kaikki tuntui hetken kuin unelta. Tutussa siilossa ja hiekkapihassa tuntui yhtäkkiä olevan jotakin painajaismaista ja uhkaavaa. Eilen minä olin elänyt tavallisen tylsää ja mukavaa pikkukaupunkilaisen elämää, ja tänään maailmassani oli murhia, ryöstöjä, outoja miehiä...

– Mä vien Rontin eläinlääkärille, sanoin ja lähdin ripeästi liikkeelle. – Menen heti. Tänne Rontti!

Avasin autoni takaoven ja usutin Rontin kyytiin. Se loikkasi tottuneesti penkille. Janne meni yhtä luontevan näköisesti sen viereen istumaan ja kietoi kätensä koiran kaulaan.

– Nasta lautaan, hän sanoi.

Eläinlääkärin vastaanotto oli Rontin mielestä mahtava paikka. Se haukahteli innokkaasti kaikille potilaille papukaijoista kissoihin. Se ei vaikuttanut millään tavalla sairaalta. Vilkaisin Jannea, joka tuijotti otsa rypyssä koiraa. Minusta alkoi tuntua, että hän oli keksinyt koko jutun.

– Olkaa hyvät ja istukaa odottamaan, sanoi vastaanottovirkailija. – Kynsiäkö te tulitte leikkauttamaan?

– Kynsiä? No ei helkkarissa! Tämä koira on kuoleman kielissä, Janne huusi ja osoitti Ronttia. – Me ei todellakaan istuta! Meidän pitää päästä jonon ohi! 

Rontti vinkaisi. Se katsoi minua kysyvästi ja meni häntä koipien välissä nurkkaan makaamaan. Vastaanottovirkailija rypisti otsaansa ja kehotti meitä astumaan lääkärin huoneeseen.

Lääkäri tutki Rontin, työnsi ojentamani suklaatahraisen nenäliinan mikroskoopin lasille ja katsoi sitä hetken linssin läpi.

– Käsittämätöntä, mitä jotkut sairaat ihmiset tekevät viattomille luontokappaleille, eläinlääkäri puuskahti. Hän laski kämmenensä Rontin rintakehälle. Rontti makasi kyljellään tutkimuspöydällä ja läähätti jo selvästi sairaana.

– Miten sen nyt käy? minä kysyin. Rapsutin koiran tummaa turkkia. Se yritti heiluttaa häntäänsä, mutta ei jaksanut. Kurkkuani kuristi ja itku pyrki silmiin. Rontti oli minulla rakkainta maailmassa, heti Miken, Millan, Marian ja Koikkiksen jälkeen. Se oli ollut minulla pikkupennusta asti. Olin valinnut sen itse pentueesta, joka oli syntynyt rautakaupan viereisessä eläinsuojassa.

– Laitan sen vatsahuuhteluun, lääkäri sanoi. – Nopea toimintanne takasi sen, että vain pieni määrä myrkkyä on ehtinyt elimistöön. Tällä eläimellä ei ole hengenvaaraa. Se on pian ennallaan.

Sanat saivat minut hyppimään ilosta. Kiedoin käteni Jannen ympärille ja rutistin. Janne vastasi syleilyyn ja kietoi vahvat kätensä ympärilleni. Hänen huulensa hipaisivat kaulaani. Eläinlääkäri rykäisi ja irrottauduin pikaisesti.

– Kiitos, Janne. Sinä pelastit Rontin hengen.

Janne nyökkäsi. Hänen kätensä oli vielä vyötärölläni ja hän katsoi minua tiukasti silmiin. – Niin pelastin. Sinä voitkin korvata sen minulle!

Punastuin. Olin hetken sataprosenttisen varma, että Janne alkaisi ehdotella taas sänkyyn menemistä.

– Millä tavalla? kysyin varovaisesti.

– Piilota minut, Janne sanoi.

– Joko taas?

Tunsin ohikiitävää pettymystä, aivan kuin pieni osanen minusta olisi halunnut kuulla vonkaamista.

– Ei mihinkään pöydän alle, Janne sanoi. – Vaan kunnolla. Jonnekin missä voi olla yötä. Voisinko mä tulla sun luo, Janne kysyi ja lehahti punaiseksi.

– Eikös sinulla ollut sisko? Eikö hänen luonaan voisi olla yötä?

– Sisko ja sen poika joutuu vaaraan, jos mä menen sinne. Ne tietää etsiä mua sieltä.

– Ketkä ne? Sano nyt, kuka se liskomies oikein on!

– Lupaan selittää, jos autat.

Tuijotimme toisiamme, minä topakasti ja torjuntaa yrittäen, Janne vuorostaan pehmeästi ja anovasti kuin koiranpentu. Hyvin vaatelias koiranpentu. Rapsuteltava, rakastettava…

– No minä tiedän, tokaisin lopulta. – Vien sinut kesämökilleni. Mutta saat totisesti selittää, mistä on kyse.

– Kiitos, Janne sanoi ja heitti minulle vihjaavan hymyn. – Minä lupaan, ettet tule katumaan tätä.

– Saanko ehdottaa, että herrasväki menisi sinne kesämökilleen nyt heti, eikä jatkaisi seurusteluaan juuri tässä? eläinlääkäri sanoi. – Täällä on pitkä jono potilaita. Rontin voitte hakea illalla.

En tainnut olla järjissäni. Kaikki viittasi siihen, että Janne oli sotkeutunut johonkin hyvin vakavaan. Silti jollakin primitiivisellä tasolla luotin häneen. Vaistoni oli toiminut usein edukseni. Janne tuntui vilpittömältä. Kohelolta kylläkin, mutta pohjimmiltaan kuitenkin ihmiseltä, joka tarkoitti hyvää. Jos hän oli sotkeutunut johonkin vakavaan – kuten ilmeisesti oli – ehkä ei vielä ollut liian myöhäistä pelastaa häntä ja…

Käynnistin auton ja radio räsähti päälle. Sieltä kuului Mambaa. Vaimensin Tero Vaaran namiskuukkelista ja kaarroin valtatielle. Muutama kilometri pohjoiseen, sitten sukellus sivutielle, ja siitä kurvaus entistä mutkaisemmalle kinttupolulle.

– Onko pitkäkin matka?

– Kymmenkunta kilometriä. Meidän mökki on kätevän lähellä, mutta silti ihan riittävän maalla, jotta siellä tuntee olevansa erillään kaikesta arkisesta.

Vilkuilin vaivihkaa Jannea. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään tavaroita, ei edes sitä salkkua, jota hän oli niin autuaasti vaalinut. Tajusin, etten tiennyt edes hänen sukunimeään.

– Sari Matikainen, esittäydyin ja ojensin vaihdekeppikäteni.

– Janne, hän vastasi ja kätteli minua. – …Kallapää.

Nimi kuulosti keksityltä, mutta annoin asian olla. Kaikilla meillä oli salaisuutemme.

Kännykkä alkoi rallattaa farkuntaskussa ja taituroin sen käteen. Olisi pitänyt hommata handsfree, mutta olin tottunut luottamaan siihen, että kestäisin tiellä vaikka puhuinkin kännykkään ajaessani. Poliisilta olin saanut kaksi huomautustakin, ja Koikkis räpätti siitä minulle jatkuvasti, mutta ei se ollut opettanut minulle mitään.

– Olethan varovainen? Koikkiksen kiihtynyt ääni kajahti kännystä.

– Olenhan minä, aina, sanoin hämilläni.

– Se Jukaraisen juttu on kaikkea muuta kuin selvitetty! Onneksi poliisi satsaa tutkintaan. Juttelin Marian kanssa pihalla. Hän yrittää esittää sellaista kovanaamaa kuin aina, mutta hän on varmasti aivan järkyttynyt! Sehän on kerrassaan kamalaa löytää vainaja.

– Niin, minä sanoin. Olin Jannen ja Rontin lääkärireissun takia melkein ehtinyt unohtaa anoppini Marian. Hän oli löytänyt kaupunginvaltuutettu Jukaraisen ruumiin mökiltä aikaisemmin päivällä ja oli nyt kotona Millan ja Miken kanssa.

– Maria tarvitsee nyt varmasti kaiken tuen. Ei se kyllä ottanut kuuleviin korviinsakaan kriisiterapiaa tai sielunhoitajaa, vaikka olisihan niitäkin palveluita tarjolla. Oletko sinä kunnossa?

– Mikäs minulla. 

Olisin halunnut vuodattaa kaiken päivän aikana sattuneen kamaluuden Koikkiksen korvaan, mutta olin varma, että hän saisi vuosisadan hepulin, jos kuulisi, että kuskasin epämääräistä, komeaa nuorukaista mökilleni.

Väistin tiellä olevaa ruohomätästä. Naapuri, joka huolehti tien lanauksesta, oli käynyt huoltamassa tien. Lanan jäljiltä oli maahan jäänyt möykkyjä, jotka pitäisi käydä kävellen potkimassa pois.

– Vahdin nyt kulmia erityisen tarkasti, Koikkis selitti. – Jos täällä sattuisi liikkumaan epämääräistä porukkaa. Poliisilla tosin on jo varkaistakin epäilyksenalaisia.

– Ai on vai?

– Pidätystä puuhaavat. Varma tieto.

– No sehän on hyvä. Turvallisuus lisääntyy. Saadaan ehkä varastetut tavaratkin takaisin.

Koikkiksella oli suora kontakti poliiseihin, hän tiesi aina mehevimmät juorut. Koikkiksessa oli vähän sankarin vikaa: hän oli monta kertaa tehnyt poliisien hommat, vaikka hänen kaltaisensa vartijan kuului vain pitää silmällä teollisuuskiinteistöjä ja kauppoja ja ilmoittaa poliisille, jos näki tihutyöntekijöitä, humalaisia teinejä tai tappeluita. Koikkis nappasi kohtaamansa lurjukset usein saman tien ja kuskasi heidät lommoisella autollaan asemalle. Alaikäiset ryypiskelijät hän ajoi suoraan kotiovelle äidin ja isän hoteisiin.

Koikkiksen poliisimaiset otteet eivät olleet yltiöpäisyyttä, sillä hän oli rauhallinen ja harkitseva luonne. Pikemminkin hän tuntui olevan sitä mieltä, että nilkkien ja rettelöitsijöiden taltuttaminen oli maailman luonnollisin asia ja jokaisen kansalaisvelvollisuus. Olin monta kertaa sanonut, että Koikkiksen oikea paikka olisi poliisin riveissä, mutta Koikkis väitti, ettei hänellä ollut lukupäätä tai riittävää älyä poliisikouluun. Todellisuudessa häneltä puuttui vain itseluottamusta.

– Oletko nyt kaupassa? Koikkis kysyi. – Milla intoilee kakusta. Se muistutti, että ottaisit nestemäistä vaniljaa, jos sitä on.

– Juu, menossa juuri, vastasin. – Nyt täytyy lopetella.

– Ai jaa. Okei, Koikkis sanoi. Hän kuulosti hieman pettyneeltä.

Lisäsin nopeasti: – Tule sinäkin huomenna synttäreilleni.

Koikkiksen ääni kuulosti heti piristyneeltä.

– Mihin aikaan?

– Kolmelta. Varaudu hiilitableteilla ja närästyslääkkeillä. Siitä kakusta on puhuttu niin paljon, että minua jo pelottaa, mitä ne muksut oikein saavat aikaan!

Koikkis hymähti tyytyväisenä, sanoi heit ja katkaisi yhteyden.

– Oliko se sinun poikaystäväsi? Janne kysyi. Hän oli nostanut jalkansa rennosti hansikaslokeron päälle, turvavyötä hän ei tietenkään ollut laittanut. Hänen äänessään oli kuitenkin terävä sävy, aivan kuin ajatus poikaystävästä ei miellyttäisi häntä.

– Ei, minä sanoin. – Se oli minun...

En oikein löytänyt sanaa joka olisi kuvannut Koikkista. Ystävähän hän kai oli. Mutta siinä sanassa ei ollut tarpeeksi potkua.

– Ei poikaystävää! Janne huusi ja iski nyrkillä ilmaan. – Jes!

– Pöljä, minä sanoin.

Loppumatka piti sinnitellä kapeaa ja kuoppaista mökkitietä.

– Pidä kiinni hampaistasi, tokaisin ja ohjasin auton jyrkkään alamäkeen.

– Mihin korpeen sä oikein olet menossa?

– Korvessa on parhat bileet!

Alamäki näytti kuilulta, jonka pohjalla oli järvi. Jokainen ensimmäistä kertaa mökilleni tuleva alkoi kirkua kauhusta, kun ajoimme tätä reittiä. Janne ei tehnyt poikkeusta, tosin hän oli niin rämä­päinen, että hänen kauhuunsa sekoittui riemunkiljahduksia.

– Kyllä minä jossakin vaiheessa jarrutan, minä sanoin ja päästin auton valumaan hitaasti kuoppaista alamäkeä. – Älä jännitä, minä huollan tämän kotteron jarruja juuri tämän takia koko ajan.

– En mä pelkää, Janne sanoi ja alkoi lauleskella kovaäänisesti.

– Driving in your car, I never never want to go home, because I haven’t got one anymore...

– Smithsiä vai? Mä ajattelin että pitäisit enemmänkin jostain hard rockin tyyppisestä, minä sanoin.

– Mä pidän kaikesta, Janne vastasi ja hymyili. Annoin auton valua jälleen alaspäin. Janne jatkoi lauleskelua: – Tonight by your side, it’s such a heavenly way to die...

Vihdoin olimme mäen alla. Tie jatkui pitkin kapeaa maakannasta. Ajoimme ihanan järvimaiseman halki. Sininen, peilityyni pinta näkyi kummallakin puolella.

– Katsos nyt, hengissä selvittiin, sanoin ja sammutin auton tien päähän.

Mökki oli maapläntillä suuren kallion kupeessa. Kalliolta näki pitkälle järven selkää. Kaukana vastapäätä oli yksi mökkinaapuri, mutta muutoin paikka sijaitsi hyvin rauhallisella seudulla.

– Vau. Täähän on kauniilla paikalla, Janne huokasi ja nousi nopeasti autosta ulos.

Puut olivat karistaneet lehtensä terassille ja mökin huopakatolle. Katto pitäisi vaihtaa ja räystäät puhdistaa, mutta en ollut kesän kiireiden aikana joutanut korjaamaan mitään. Olin koko kesän huoltanut toisten ihmisten mökkejä. Se oli firmamme tehtävä. Maria ja minä myimme ja asensimme kaikenlaista rompetta vapaa-ajan asuntoihin ja jopa siivosimme niitä, jos kesäasukkaat olivat uusavuttomia tai laiskoja.

Suutarin lapsella ei tunnetusti ollut kenkiä. Oma piilopirttini oli lahoamassa. Ulkohuussikin oli kuluneelta kesältä tyhjäämättä. Maassa lojui Millan ja Miken krokettikamppeet ja mökin vieressä oli lautapino kastumassa.

– Ai sulla on siis lapsia? Ne on mukavia, mäkin haluan jonain päivänä vähintään tusinan omia, Janne totesi. – Montako sulla on?

– Kaksi, tyttö ja poika.

– No, sehän on ihan hyvä alku, Janne sanoi.

– Kyllä se määrä jo riittää, minä sanoin. – Enkä minä niitä voi yksin tehdä.

– En usko että sinulla on mitään vaikeuksia saada joku tekemään niitä kanssasi, Janne sanoi.

– Jaahas, minä sanoin ja harmittelin että olin harhautunut puhumaan perheestäni. – Vaihdetaankos puheenaihetta?

Keskellä pihaa oli vanha, romuluinen haapa. Sen kyljessä oli kolo, johon sujautin käteni ja nappasin avaimen.

– Hyvä jemma, Janne naurahti. – Yleensä ihmiset laittavat avaimen maton alle tai terassin kukkaruukkuun.

– En ole niin ennalta-arvattava kuin mitä luulisi, vastasin. – Tänne ei tule sähköjä, selitin kun aukaisin oven. – Kynttilöitä löytyy, ja kun laitat takkaan ison tulen, niin näet eteesi. Taskulamppu on naulassa ja pattereita pitäisi löytyä.

Janne vilkuili ympärilleen.

– Kodikkaan oloinen. Tulee mieleen oma mummola. Sähköttömyys on nykyajan trendi. Ei voi ottaa töitä mukaan mökille, ei ainakaan kannettavalla…

– Remontin tarpeessa jo, vastasin. – Käydään sitten katsomassa sauna.

Kuljimme rantasaunalle hiljaisuuden vallitessa. Jannen läsnäolo oli kuin taivaanrannassa uhkaavan myrskyn saapuminen. Aivan kuin ilmassa olisi sähköä, sellainen ukkosmyrskyn edellä kulkeva syöksyvirtaus, jota olisi kaunista katsella, mutta joka voisi tehdä laajoja tuhoja.

Minun olisi pitänyt jo olla matkalla kotiin, mutta silti norkoilin paikan päällä. Enkö kuitenkaan luottanut vieraaseeni? Ei, ei se sitä ollut, tie mökille oli niin mutkikas ja oikukas, hyvä kun osaisi täältä omin avuin pois. Ei se täältä mitään varastaisi, ei täällä ollut mitään arvokasta.

Halusin kiihkeästi jäädä. Sisuskaluissa oli kutina, jonka tunnistin, vaikken ollut aikoihin kohdannut sitä kenenkään kanssa.

Saunan ovi oli jumissa, ja temmoin sitä kaksin käsin.

– Hei, anna kun mä autan, Janne sanoi ja siirsi minut lempeästi sivummalle. Hän tempaisi lujasti ja ovi aukesi. Sisällä saunassa oli pimeää. Tuoksui koivunlehdiltä.

Astuin sisään ja Janne tuli perässäni. Mitään kysymättä hän otti minua kiinni hartioista, käänsi ympäri itseään vasten ja painoi huulensa omilleni. Kiedoin käteni Jannen kaulaan ja vastasin suudelmaan nälkäisesti. Hänen vartalonsa painautui omaani vasten ja minusta tuntui hetken, että jalkani pettäisivät. Jannen kieli työntyi huulteni raosta, ensin varovaisesti ja sitten yhä rohkeammin.

– Sari, sinä olet niin kaunis. Heti kun näin sinut, tiesin, että minun olisi pakko saada sinut.

Hänen kätensä olivat puseroni helmassa ja silloin – puhelin soi.

– Anna sen olla, Janne kuiskasi.

– Odota, minä sanoin. – Se voi olla jotain tärkeää.

Kaivoin puhelimen hermostuneena käteeni. Se oli Milla.

– Äiti! Missä jauhot on? Kauanko sulla kestää yhdessä kauppamatkassa? kuului tyttäreni ääni.

– Älä hermostu, sanoin ja astuin kännykkä korvalla pimeästä saunasta ulos. – Olen jo tulossa.

Suljin puhelimen, kohensin vaatteitani ja lähdin autolle.

– Sari hei, come on! Älä tee tätä, Janne sanoi. Hänen äänessään kuului kaikki se turhautuminen, jota itse tunsin.

Minusta tuntui, että kuolisin siihen paikkaan, jos en saisi mennä Jannen kanssa sänkyyn tällä sekunnilla. Mutta tyttären puhelu oli palauttanut järjen päähäni. Minulla oli paljon vastuuta: järkyttynyt anoppi, alaikäiset lapset, yritys. Minä en voinut ruveta pelehtimään seksikkäiden renttujen kanssa.

Paukautin auton oven perässäni kiinni. Janne koputti auton ikkunaan ja avasin sen.

– Entäs me? Janne tivasi.

– Siis kuinka? nieleskelin. Jalkani olivat aivan veltot, onneksi istuin jo ratin takana, eikä Janne nähnyt poskieni punoitusta.

– Niin että siis että huominen, mitä sitten tapahtuu?

– Tulen hakemaan sinua huomenna, vastasin napakasti. – Kaapissa on paljon säilykkeitä. Sä pärjäät vallan mainiosti.

– Oolrait, sä määräät tahdin, hän vastasi.

Janne hipaisi kättäni ja veti omansa pois. Painoin napista auton ikkunan kiinni. Auton valot hopeoivat pientareella olevat pensaat.

Ajoin nopeasti ruokakauppaan ja sitten kurvasin eläinklinikan kautta kotiin. Milla hyökkäsi ruokakassien kimppuun eteisessä. Hän otti nipusta banaanin ja alkoi mutustaa sitä samalla, kun nosteli leivontatarvikkeita pöydälle.

– Älä syö nyt, minä sanoin. – Mä laitan meille kunnon ruokaa.
Rontti tallusti omalle paikalleen vessaan makaamaan. Se näytti väsyneeltä, mutta lääkärissä oli vannottu, että se toipuisi kyllä.

Napsautin lieden päälle ja valutin hanasta vettä kattilaan. Nyt tulisi ruuaksi pastaa, tonnikalaa ja purkkitomaattikastiketta. Sen hienompiin virityksiin minusta ei tänä iltana olisi.

Maria tuli keittiöön.

– Anteeksi, Sari-kulta. Minun olisi pitänyt laittaa ruoka valmiiksi, kun olen ollut täällä koko päivän tyhjänpanttina.

– Höpö höpö, minä sanoin ja taputin hänen kättään. Maria vilkaisi Millaa, joka tutki keittokirjaa, ja Mikkeä, joka pelasi nintendoa keittiön pöydän ääressä.

– Poliisi kävi täällä jututtamassa, hän kuiskasi.

– Entä lapset?

– Menivät Millan huoneeseen katsomaan videoita. Sanoin, että jututtaminen liittyi siihen, että teemme mökkitalkkareina yhteistyötä myös poliisin kanssa.

– No hyvä. Haluaisin suojella heitä vielä kauheuksilta.

– Niin minäkin. Heillä on ollut jo liikaakin murhetta tuohon ikään mennessä, Maria sanoi.

Huokaisin ja katsoin lasteni keskittyneitä hahmoja. He vaikuttivat usein reippailta ja isoilta, mutta toisaalta he olivat vielä pieniä ja keskeneräisiä.

Näin seuraavana yönä unta, että olin Matin kanssa siilossa. Matti piti minua kädestä kiinni, ja kuljimme yhdessä tyhjän viljavaraston kaikuvassa hämärässä.

– Mihin me olemme menossa, kysyin.

– Naimisiin, Matti sanoi.

Siilo olikin kirkko. Vihkipappimme seisoi huoneen keskellä ja viittilöi meitä luokseen. Sukulaiset ja ystävät istuivat lattialla ja katselivat meitä odottaen.

Minulla oli yhtäkkiä ylläni kermakakkua muistuttava, helmin ja pitsein koristeltu morsiuspuku, jossa oli kasvot peittävä huntu.

– Ei tämä ole minun pukuni, minä sanoin. – Tämä on ällöttävä! Minun oikea pukuni on sileää silkkiä, eikä minulla ole mitään huntua! En minä ole mikään pikku neitsykäinen enää!

Katsoin kysyvästi maassa kyyröttäviä häävieraita. Milla ja Mikke istuivat Marian kanssa. Hieman kauempana oli Koikkis. Koikkiksella oli vartijan univormunsa, mutta jostakin syystä hän oli jättänyt housut kokonaan pukematta. Alushousut vilkkuivat takin helman alta.

– Mikä tässä on kuvio? Pitääkö minun mennä nyt vihille Matin kanssa, kysyin Koikkikselta, mutta Koikkis ei vastannut.

Polvistuimme papin eteen. Hän kävi läpi vihkivalaa: Hilisimpsushei, huolta nyt ei, nämä kaksi naitetaan ja vasta kuolema heidät erottaa.

– Mutta hei, Matti sanoi. – Minä olen jo kuollut. Mitäs nyt tehdään?

Ja yhtäkkiä edessäni seisoikin Janne, hän ojensi minulle kätensä ja veti minut maasta ylös. Vieraat olivat kadonneet ja siilo oli vaihtunut rautakaupan takahuoneeksi. Hän veti minut syliinsä ja painoi huulet huuliani vasten. Janne oli alaston. Hänellä oli kullankeltaiset rintakarvat ja hänen ihonsa oli lämmin. Jannen suudelma oli vaativa, käsi vaelsi selkääni ja minunkin vaatteeni olivat kadonneet...

Kun heräsin, tuntui siltä, etten ollut nukkunut koko yönä. Olin heittänyt peiton lattialle ja kietoutunut lakanaan. No, eräänlainen miehen korvike se lakanakin tietysti oli. Oloni oli nihkeän hikinen aivan kuin olisin peuhannut koko yön. Niin kuin tavallaan olinkin. Raahauduin suihkuun ja annoin kuuman veden piiskata vartaloani.

Laitoin aamupuuron koko sakille. Maria havahtui liikkeisiini ja tassutti keittiöön.

– Saitko nukuttua? kysyin. Anopin silmänaluset olivat tummat ja huolirypyt suupielissä olivat syvenneet.

– Otin yhden Tenoxin, Maria vastasi. – Niitä tulee otettua niin harvoin, että yksikin auttoi. Lääkäri määräsi silloin kun Matti kuoli, olen uusinut reseptiä ja pitänyt aina varalla.

Yhtäkkiä minua hävetti seisoa siinä Marian silmien edessä. Minusta tuntui, että olin loukannut häntä, kun olin sillä tavalla unissani rietastellut, vaikka hänen poikansa olikin kuollut. Kyllä unissakin pystyi pettämään.

Hipsin kylpytakissa ja tohveleissa hakemaan aamun postin ulkoa laatikosta. Lehdessä oli neutraali uutinen mökistä löydetystä ruumiista. Artikkeli ei vahingossakaan sanonut, kenestä paikallispoliitikosta oli kyse, vaikka toimittaja taatusti tiesi kaiken tarpeellisen. Poliisit tutkivat henkirikosta, siinä sanottiin. Lööppilehdet varmaan revittelisivät yksityiskohdilla. En haluaisi nähdä niitä.

– Eihän kai mikään lehti ole yrittänyt soittaa sulle? kysyin.
Maria pudisti päätään. – En antaisi haastattelua.

Onneksi Maria oli järkevä. Se vielä puuttuisi, että ovemme takana alkaisi rampata toimittajia tenttaamassa likaisia yksityiskohtia.

Suljin lehden, hörppäsin loput kahvit ja sujahdin univormuuni: kauhtuneeseen villapaitaan, tiukkoihin farkkuihin ja bootseihin. Hiukset kietaisin sykerölle niskaan. Lapset mönkivät sängyistään esille ja lössähtivät puurokulhoineen television eteen. Sallin heille mielelläni rauhalliset aamut viikonloppuisin. Perjantai oli siivouspäivä, ja lauantaiaamuisin lapsilla oli lupa ottaa rennosti.

– Käykää moikkaamassa jos on jotakin, sanoin eteisessä.

– Kyllä minäkin voin jo tänään mennä töihin, Maria sanoi.

– Ei näin lauantaisin ole kummasti puuhaa. Viettäkää rentoa päivää, minä tulen kahden maissa.

Rontti ojentautui seisomaan ja lähti innolla mukaani. Sitä ei näyttänyt vaivaavan enää mikään.

Kaupassa oli hiljaista. Lauantaisin ei paikalla ollut apuväkeäkään. Avasin tietokoneen ja rupesin käymään läpi tilejä. Pidin numeroista. Luvuissa oli jotakin rauhoittavaa. Ne kertoivat pienestä mutta vakaasta kasvusta, ja yksinkertaiset laskutoimitukset saivat ajatukseni pois... no niin…seksistä.

Kun kaikki debitit ja creditit olivat oikeissa sarakkeissaan, levottomuuteni palasi. Vilkuilin hermostuksissani kelloa. Oli tosiaankin hiljainen päivä, ja vettä sataa tihuutti niin, että tuskin kukaan tulisi enää paikalle. Voisin ottaa auton alleni ja mennä mökille hakemaan Jannea jo nyt.

Rontti pieraisi äänekkäästi. Päätös oli tehty.

– Sinä jäät tänne, sanoin Rontille. – Jonkun pitää valvoa, ettei kukaan yritä tunkeutua liikkeeseen.

Pian ajoin kuoppaista tietä pitkin kohti mökkiä ja Jannea. Vatsassani kipristeli hurmaava jännitys. Hymyilin korvasta korvaan kuin lapsi matkalla karkkikauppaan.

– Minä en mene Jannen kanssa sänkyyn, sanoin ääneen. Mutta samaan aikaan tiesin, että juuri sen tekisin puolen tunnin sisällä.

Minulla oli farkkujen ja flanellipaidan alla parhaat alusvaatteeni, mustaa satiinia, joka tuntui ihoani vasten silkkiseltä ja syntiseltä. Olin suihkauttanut hajuvettä ja ajanut sääret ja bikinirajan kaupan takahuoneessa ennen lähtöäni. Sitten olin harjannut hampaani ja hiukseni ja pyörähdellyt peilin edessä ja ihaillut omaa jännityksestä hehkuvaa olemustani, ja kaiken aikaa vakuutellut itselleni, etten tietenkään koskisi Janneen.

Pysäytin auton pihalle ja hyppäsin ulos. Huomasin heti, että Janne oli ahkeroinut. Piha oli raivattu rojuista ja lehdet olivat siisteinä kasoina. Krokettikamppeetkin oli siivottu pois. Miestä itseään ei näkynyt missään.

– Janne, minä huusin, mutta vastausta ei kuulunut.

Avasin mökin oven ja pujahdin tupaan. Takassa paloi iloinen tuli, ja pöydällä oli kuppi pikakahvia ja puoliksi syöty näkkileipä.

– Janne? Missä sinä olet? minä huhuilin. Pirtti oli niin pieni, että näin yhdellä silmäyksellä, että hän ei ollut yhtään missään.

Jannen farkkutakki lojui petaamattomalla sängyllä. Ilman syyllisyyden pistoa sujautin käteni takin taskuun ja nappasin ohuen lompakon. Ajokortti kertoi kortin haltijan olevan Janne Kallapää, kaksikymmentäseitsemän vuotta. Kortti oli myönnetty tässä poliisin piirikunnassa. Kuvasta minua tuijotti lyhythiuksinen, jurottava nuorimies, klassinen kahdeksantoistavuotiaana otettu passikuva. Sujautin lompakon takaisin takintaskuun.

Huoli alkoi kasvaa mielessäni. Oliko hän lähtenyt uimaan kylmiin vesiin ja kangistunut ja uponnut? Tai oliko hän iskenyt itseään kirveellä jalkaan polttopuita hakatessaan ja vuoti parasta aikaa kuiviin jossain liiterin takana?

Samassa kuulin, että ovi aukesi selkäni takana. Huh, mikä helpotus. Käännähdin hymyillen.

Flirttaileva tervehdys kuoli huulilleni. Ovensuussa seisoi liskomies. Hän nojasi ovenkarmiin ja silmäili minua kylmästi päästä jalkoihin. Sitten hän astui sisään ja tuli seisomaan suoraan eteeni.

– Täällähän sitä lymyillään, hän hymähti.

– Mitä se sinulle kuuluu? minä yritin. Liskomies astui eteeni ja tönäisi minut seinää vasten.

– Kerrohan, missä se pikku panomiehesi oikein on.

– En minä tiedä missä hän on! minä sanoin. – Tämä on yksityisalue. Soitan poliisille! Kuulin, kuinka ääneni värähti.

– No kyllä minä hänet löydän.

Liskomies katsoi kylmillä silmillään ja ujutti sormensa farkuntaskuuni. Hän veti esille kännykkäni ja katsettaan kääntämättä nakkasi sen takkaan. Huone alkoi täyttyä kärventyvän muovin hajusta.

– Sinähän olet Matin vaimo, etkö olekin? mies jatkoi. – Matti on varmaan kertonut sinulle paljon kaikenlaista. Kaikki salaisuutensa…

– Matti ei…

– Tiedätkös mitä? mies sanoi. Hänen läheisyytensä tuntui kylmältä ja hyytävän pelottavalta. Pidätin hengitystäni enkä uskaltanut liikahtaakaan.

– Minusta tuntuu, että sinä tiedät missä se kätkö on, mies sanoi.  – Luulen, että sinä piilottelet sitä jossain. Mutta minä olen oikein hyvä saamaan ihmiset puhumaan. Mitenkäs nyt edetään, kultaseni?

Mies kohotti kätensä ja siveli rystysillään poskeani ja kaulaani.

– Haluaisitko puhua vai itkeä ja puhua? Minulle sopii kumpi vain.
Hän hymyili julmasti ja kaivoi taskuaan. Jokin hopeinen ja kiiltävä välähti ilmassa. Kääntöveitsi.

– Minulla ei ole aavistustakaan mistään kätköstä, sanoin. 

Mies avasi hitaasti terän ja painoi sen kaulalleni. Kylmä metalli nirhaisi ihoani. Suustani pääsi nyyhkäys.

– Älä ollenkaan jännitä. Minä osaan kyllä nämä hommat. Et ole ensimmäinen nainen, jota leikkelen.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.