Uusi jatkis alkaa! Osa 1/5: Eräänä päivänä Sarin rauhallinen elämä pikkukaupungissa muuttuu. Hänen kauppaansa tupsahtaa seksikäs Janne, joka pakoilee outoa, liskomaista miestä.

Kuvitus: Timo Mänttäri

Mun pitäisi hankkia sulle kunnon koira synttärilahjaksi, Koikkis sanoi ja nojautui myyntitiskiin. Hän oli tottuneesti kävellyt lattialla makaavan mustan kasan yli ja parkkeerannut naulalaatikoiden ja paksujen rautalankanippujen väliin.

– Koira vai? Silmäilin hellästi Ronttia. Se oli iso newfoundlandinkoira, jonka lempiharrastus oli nukkuminen. – Minulla on jo koira.

– Tuoko muka koira? Pikemminkin laiskiainen. Minusta on karmivaa, että avuton nainen ja kaksi pientä lasta elävät tällaisessa paikassa ilman kunnon vahtia.

Pudistin päätäni ja naurahdin. Tiesin että Koikkis pelleili, mutta toisaalta hänen jutuissaan oli vähintään puolet tosissaan heitettyä vakaumusta siitä, että minä olin herkkä neitonen pulassa. Neitonen, joka tarvitsi valppaan ja vahvan vahtikoiran. Tai vielä mieluummin valppaan ja vahvan miehen.

– Vai avuton nainen? Kumpi meistä vaihtoi autoosi öljyt ja öljynsuodattimen? Eivätkä lapsetkaan ole enää mitään pikkurääpäleitä. Millakin on 12-vuotias.

Koikkis ei ollut ainoa, joka oli huolissaan meidän puolestamme. Pikku perheeni asui kieltämättä melko eriskummallisissa olosuhteissa. Kotimme, samoin kuin rautakauppani, sijaitsi ikivanhassa, ränsistyneessä makasiinirakennuksessa. Makasiinin takaseinästä kohosi hylätyn viljasiilon jättiläismäinen, betoninen hahmo. Siilo hallitsi koko maisemaa kuin vuorenseinämä tai mahtava kirkon torni, ja se kutsui kolhoudellaan nuorisoa tagaamaan sen kylkeen puumerkkejään. Rontin ja monen muun reviirimerkkaustolppa sijaitsi sen juurella. Ympärillä aukesi pikkukaupungin teollisuusalue: asvaltin, romuautojen ja varastorakennusten valtakunta.

Osuuskauppa oli aikoinaan varastoinut siilossa viljaa, mutta rakennus oli ollut nyt vuosikymmeniä Matin suvun ja sitten minun hallussani. Olin uudistanut sähköt vain muutamaan huoneeseen, niihin tiloihin, joissa pidin liikettä ja varastoa. Siilo sai pitää salaisuutensa, makasiinien tyhjät tilat narahdella ja huokailla yksinäisyyttään. Huhuttiin, että rakennuksessa kummitteli, että siellä oli tapahtunut veriteko ja kuolleen sielu liikkui lähellä niitä lankkuja, joiden alle vainaja oli kätketty. Muuta haittaa tarinasta ei minulle ollut kuin että aina toisinaan nuoriso pyrki omin luvin makasiiniin.

Minusta teollisuusalue ei ollut yhtään hassumpi paikka elää. Siinä oli omaa karua kauneuttaan. Keskustan kaupoille oli lyhyt matka, vain kymmenisen minuuttia autolla, jos tuli yllättäen ikävä sivistyksen pariin. Saman verran kesti ajella metsäpoluille, jos teki mieli haistella kellastuvien lehtien tuoksua.

– No jos uusi koira ei kelpaa, niin mitä sinä sitten haluaisit? Koikkis kysyi. – Jotain superkallista ryppyvoidetta, nyt kun neljäkymppiä tulee täyteen?

Mulkaisin Koikkista ja hän virnisti. Rontti huokaisi, heilautti laiskasti karvaisia korviaan ja jatkoi lepoaan. Minun kävi hieman kateeksi. Päivä oli ollut kiireinen ja pikku unet olisivat maistuneet minullekin hyvin.

Oli kuitenkin vielä paljon tekemistä. Liikkeessä riitti hommaa pitkälle iltaan, ja töiden jälkeen minun piti lähteä kauppaan hankkimaan kakkuaineksia, limua ja kuohuviiniä. Lapset halusivat ehdottomasti tehdä minulle maailman upeimman syntymäpäivä­kakun, ja olin luvannut hankkia tarvittavat ainekset.

Aion juhlia nelikymppisiäni perhepiirissä. Mukana olisivat vain rakkaat kauhukakarani ja anoppini Maria.

Koikkis viivytteli vielä hetken tiskin luona ja yritti kehitellä jutun juurta, sitten hän nosti lakkiaan ja lähti. Näin ikkunasta, kuinka hänen harmaaseen univormuun sonnustautunut hahmonsa katosi lommoisen Saabin sisälle. Koikkis oli vartija. Hän partioi teollisuusalueella ja meistä oli tullut vuosien mittaan hyvät ystävät.

Asiakkaita kulki ovesta sisään ja ulos. Oli viimeinen hetki ostaa tarvikkeita viikonlopuksi mökeille, ja usein juuri perjantaipäivinä tulikin viikon paras myynti. Marraskuun alussa ei enää tehty isoa kauppaa, mutta rakennettiin sitä parhaimman sesongin ulkopuolellakin. Kuulaina syyspäivinä ehti hyvin nikkaroida mökillä. Ensimmäisten pakkasaamujen jälkeen ei ollut hirvikärpäsiäkään riesana.

Iltapäivän puolella hiljentyi. Istahdin tiskin taakse, tein oloni mukavaksi, levitin päivän lehden pöydälle ja siemailin rikkoutuneesta korvamukista kaakaota. Mukissa luki ”Pomon kuppi, älä ryystä”. Rautakaupan pojat olivat antaneet sen minulle vuosia sitten.

Ikkunasta paistoi sisään viisto, kullankeltainen valo. Juuri sellainen keli, että olisi ihana lähteä metsään etsimään suppilovahveroita. Niistä, maidosta ja koskenlaskijajuustosta saisi mitä maistuvimman keiton. Voisin ehkä pyytää Koikkistakin syömään.

Juoma lämmitti mukavasti kättäni ja sisuksiani mennessään alas. Makasiineissa oli kylmänpuoleista, vaikka olin laittanut öljypatterin puhaltamaan täysillä.

Paikallislehden ykkösuutisena oli kerrankin oikea uutinen, mökkimurtojen sarja. Nelossivulla komeili iso artikkeli seutua vaivaavasta rikosaallosta. Viikon aikana oli murtauduttu läheisen Piiskajärven kesämökkeihin. Piiskajärvellä oli seudun tyyriimmät loma-asunnot. Haastateltu poliisi oli niukkasanainen, mutta ääneen oli päästetty myös jokunen harmistunut mökkeilijä, joka kaipaili arvokasta irtaimistoaan. Jutun mukaan varkaille ei kelvannut mikä tahansa roju. Lähinnä he olivat vieneet elektroniikkaa.

Minun kävi sääli mökkeilijöitä. Olin kesällä kiertänyt Piiskajärven mökkitiet läpi ja saanut myytyä rakenteilla oleviin kiinteistöihin melkoisen määrän räystäskouruja, pihakaivoja ja ilmapumppuja. Tuntui inhottavalta ajatella, että kaikkiin niihin kauniisiin huviloihin oli tunkeuduttu pahat mielessä. Monelle kaupunkilaiselle kesähuvila oli pyhättö, johon tultiin satojen kilometrien päästä rentoutumaan. Oma mökkini oli aivan kaupungin kupeessa ja niin vaatimaton, että se tuskin kiinnostaisi konnia. Ja todennäköisesti varkaat olivat jo häipyneet seudulta ajat sitten ja salakuljettaneet tavarat vähin äänin rajan yli.

Ovi paukahti voimalla auki. Rauhallinen hetkeni oli pirstaleina. Sisään tuiskahti tuntematon nuori mies, joka puuskutti aivan kuin olisi juossut pakoon Usain Boltia. Hän pälyili ovensuussa ympäriinsä kuin ei ihan tajuaisi missä oli, syöksyi sitten kohti tiskiä ja – kuinkas muuten – kompastui Ronttiin. Mies kaatui rähmälleen ja pudotti samassa hässäkässä kantamuksensa.

Rontti nosti päätään, katsoi tunkeilijaa ja jatkoi uniaan. Mies nousi ähkien ylös ja nosti laatikon maasta.

– Anteeksi koira, hän sanoi. Sitten hän suuntasi sinisten silmiensä katseen minuun ja väläytti leveän hymyn. – Päivää rouva!

Se oli sen sortin hymy, joka sai perhosparven lehahtamaan vatsanpohjastani lentoon. Pöllämystynyt nuori mies oli syötävän hyvän näköinen. Vaalea tukka, kuluneet, oikeista kohdista kiristävät farkut, leveät hartiat ja ihastuttavat silmät. Täsmälleen minun tyyppiäni. Liian nuori, sanoin mielessäni ankarasti. Kloppi oli tuskin kolmeakymmentäkään, siis poikanen vielä.

– Päivää, sanoin korostetun asiallisesti. – Miten voin auttaa?
Poika rypisti otsaansa, nielaisi ja sanoi:

– Öö. Minä… Sinä… öö.

Hän puristi pahvilaatikkoa rystyset valkoisina. Minulla alkoi raksuttaa.

– Onko tuo ruohonleikkurin hihna?

– Mikä? mies sanoi. Sitten hän rykäisi ja sanoi. – On. Ruohonleikkurin hihna. Juuri se tämä on!

– Veisitkö sen suoraan tuonne takahuoneeseen? sanoin ja osoitin sormellani kaupan takaosaan. – Laita se vaikka sille pöydälle, jolla on mappeja, jos sinne mahtuu.

– Selvä! Tapahtuu, mies sanoi, marssi paketteineen tiskin ohi, poistui takahuoneeseen ja sulki oven perässään.

Ulkomailta tilaaminen oli sitten kätevää. Ruohonleikkurin hihna oli tullut paljon nopeammin kuin olin luullut. Vanhan leikkurini vetohihna oli mennyt poikki, ja lähin varaosa oli löytynyt Koreasta muutamalla kympillä. Kuljetus tuli samaan hintaan, joten tilaaminen oli kannattavaa toimintaa. Homma sujui Visalla netissä nappia painamalla, tavara tuli muutaman vuorokauden sisällä ja kuljetusliikkeet komeine uroineen kantoivat tuotteet kotiin saakka.

Siemaisin kaakaota ja silmäilin vielä lehteä. Mielipideosastolla valitettiin anonyymisti koirankakasta, nuorisosta ja valtuuston tekemistä päätöksistä.

Puhelin soi. Ruudussa vilkkui Maria.

– Moi. Miten hurisee? minä vastasin.

– Sari? Marian ääni kuulosti oudolta, ohuelta ja pieneltä. – Voisitko tulla hakemaan minua Jukaraisen huvilalta?

– Mitä on tapahtunut? kysyin täynnä pahoja aavistuksia. Paavo ”Paroni” Jukarainen oli värikäs paikallispoliitikko, ja hänen huvilansa oli Piiskajärven ylellisin. Oliko Jukaraisenkin huvilalla käynyt rosvoja? Oli varmasti! Maria hoiti pikku bisneksessämme mökkitalonmiehen töitä, siivosi ja järjesteli paikkoja rikkaiden mökeillä. Oliko hän ajanut murtomiesten jättämien tuhojen keskelle? Tai vielä pahempaa: oliko hän nähnyt itse murtomiehet?

Langan päässä oli hiljaista. Kuului vain Marian katkonainen hengitys. Ei kai hän vain itkenyt? Säikähdin toden teolla. Anoppini ei ollut itkeskelevää sorttia.

– Mitä siellä oikein on tapahtunut? Puhu nyt!

– No kuulehan, Sari, Maria sanoi työläästi. – Täällä on käynyt niin, että Jukarainen on tapettu. Minä löysin hänen… ruumiinsa… pirtin pöydältä.

– Voi hyvä luoja, parkaisin. – Oletko sinä soittanut poliisille? Oletko sinä itse kunnossa?

– Olen, olen. Älä nyt hysterisoi. Ei tässä mitään hätää ole. Täällä on poliisit ja kaikki on ihan kunnossa, mutta jotenkin minusta tuntuu... vähän ankealta.

Toisissa olosuhteissa Marian lakoniset sanavalinnat olisivat naurattaneet minua. Hän pyrki olemaan tilanteessa kuin tilanteessa tunteeton ja kivikasvoinen kuin mikäkin sfinksi.

– Voisitkohan sinä tulla hakemaan minua? Maria kysyi.

– Tottakai! Olen siellä hetkessä!

Maria kiitteli minua ja minä sulattelin hänen kertomaansa.

– Mistä sinä tiedät että Jukarainen oli tapettu? kysyin.

– No vaikea sitä on tapaturmaisesti saada kehoaan täyteen veitsenjälkiä, Maria sanoi kuivasti.

Lukitsin liikkeen ja laitoin oveen lapun, jossa luki, että palaisin kolmeen mennessä. Rontti jäi sisälle rotkottamaan. Hyppäsin autooni ja lähdin reipasta nopeutta Piiskajärveä kohti. Tie oli kuoppainen ja auto pomppi tiellä. Metsä oli kaunis syysasussaan, taivas oli autereinen ja maailma näytti heleältä. Tuntui oudolta ajatella, että näin kauniissa maailmassa tapahtui hirvittäviä rikoksia.

Jos joku meidän pikkupaikkakunnallamme murhattiin, niin Jukarainen oli kieltämättä todennäköisin uhri. ”Pulla-Paroni” Jukarainen oli entinen leipuri, josta oli tullut erinäisten epämääräisten vaiheiden jälkeen läpikorruptoitunut poliitikko, joka laukoi valtuustossa värikkäitä mielipiteitä. Hänen menneisyytensä oli täynnä hämäräperäisiä firmoja, epäilyksiä veronkierrosta ja vakavammastakin. Lisäksi hänet tunnettiin pahimman luokan häntäheikkinä ja irstailijana. Hänen huvilallaan pidettävistä orgioista liikkui villejä tarinoita. Juhlissa kuulemma virtasivat huumeet ja viina, ja paljas pinta vilkkui.

Huhut olivat huhuja, ja niitä tietysti pikkukaupungissa riitti, mutta saattoi niissä olla perääkin. Niin me ainakin Marian kanssa olimme ounastelleet, kun olimme siivonneet Jukaraisen huvilalla kekkereiden jälkeen. Lattioilta ja pöydiltä sai viedä kuormakaupalla rikkoutuneita laseja ja pulloja roskikseen. Olimme jynssänneet viinatahroja, ruokatahroja, oksennustahroja ja tahroja, joiden tarkempaa koostumusta emme halunneet pohtia. Kerran pihalta oli löytynyt piikkikorkoinen kenkä, joka oli täynnä verta.

Toisaalta minulle Jukarainen oli ollut aina reilu. Hän puolusti minua siiloasiassa. Koko valtuusto halusi nimittäin häätää minut makasiineilta. Tarkoitus oli räjäyttää rakennukset maan tasalle ja rakentaa paikalle kymmenkerroksinen asuintalo. Jukarainen piti ainoana minun puoliani. Hän puolusti oikeuttani asua perintökodissani, ja hän oli juoksuttanut siilossa asiantuntijoita museovirastosta ja erilaisista ekojärjestöistä etsimässä perusteita rakennuskompleksin suojelemiseksi.

Jukaraisen ystävällisyys minua kohtaan oli arvoitus. Ehkä se johtui siitä, että hän oli ollut lapsuudenystävä mieheni Matin kanssa. Olin usein kummastellut heidän ystävyyttään, sillä Matti oli ollut rauhallinen mies, jolle ei viina ja hurvittelu ollut maistunut liian kanssa.

Selitys oli kuitenkin löytynyt: Matin mukaan Paroni oli kerran pelastanut hänet hukkumasta, kun he olivat olleet pikkupoikia. Matin ja Jukaraisen välille oli muodostunut siten keskinäinen luottamus, jonkinlainen sanaton sopimus, eikä Matti ollut koskaan puhunut Jukaraisesta pahaa.

Ajoin kohti huvilaa. Pian edessäni aukesi rauhallinen järvimaisema. Keltaiset koivunlehdet täplittivät nurmikkoa ja kelluivat peilityynen järven pinnalla. Radiosta kuului Lynyrd Skynyrdiä. Napsautin masiinan pois päältä ja nousin autosta.

Jukaraisen huvila kohosi matalan rinteen päällä. Se oli suuri ja hulppea ja näytti siltä, että Jukarainen olisi pyytänyt sitä rakentaessaan vinkkejä Vesa Keskiseltä ja Hugh Hefneriltä. Pihalla oli kipsisiä, alastomia naisfiguureita, suuria kipsijoutsenia ja muutama puutarhatonttukin. Itse huvila oli koottu valtavista kelohirsistä kolmikerroksiseksi kolossiksi. Nyt alue oli eristetty poliisin kelta-punaisin nauhoin. Piha oli jalanjälkien sotkema.

Pujahdin nauhan alta ja etenin kohti huvilaa. Pihalla vastaani tuli kammottava kulkue: miehet kuljettivat paareilla muovipressun peittämää ruumista ruumisautoon. Kurkkuani kuristi. Jukarainen oli tuonut minullekin epämiellyttäviä viboja, mutta ei hänkään tällaista loppua olisi ansainnut.

Anoppini Maria istui yksin portailla ja näytti kalpealta. Tuntui kauhealta nähdä hänet niin poissa tolaltaan. Hän kyyhötti paikallaan kuin vanha, kuoreensa vetäytynyt kilpikonna. Yleensä hän oli ryhdikäs ja ikävuosistaan huolimatta kaunis nainen.

– Sari! Jumalan kiitos, Maria sanoi kun huomasi minut. Hän nousi ja näytti hetken siltä, että halusi halata minua. Maria oli kuitenkin vanhan liiton naisia ja karsasti tunteilua ja koskettelua kaikissa tilanteissa. Niinpä minä vain tartuin hänen käsivarteensa ja taputin olalle.

– Mennään autolle, minä sanoin. – Minä vien sinut meille. Lapset tulevat kohta koulusta. Voitte sitten syödä välipalaa ja odottaa minua.

– Kyllä minä pärjään, Maria sanoi. – Tämä oli vain tällaista alkujärkytystä. Ei sitä joka päivä tämmöistä näe. Kyllä ihmiseen sitten mahtuu verta. Koko lattia oli aivan punaisenaan. Niitä lankkuja ei saada koskaan puhtaaksi. Pitää vaihtaa koko lattia…

– Onneksi meidän ei tarvitse tehdä sitä.

Mietin, kuka mökin nyt saisi. Jukaraisella ei ollut tietääkseni vaimoa eikä lapsia.

Kurkistin avonaisesta ovesta sisään. Sisällä näytti sekaisemmalta kuin koskaan juhlien jälkeen. Kaikkien hyllyjen sisältö oli vedetty lattioille, matot olivat rypyssä ja pöydät lainehtivat lasinsiruja ja papereita.

– Huh huh, minä sanoin. – Aletaan painua.

Ajoimme metsätietä takaisin teollisuusalueelle. Kysyin Marialta halusiko hän terveyskeskukseen saamaan rauhoittavia, mutta hän kieltäytyi. Tiesin hänet vahvaksi, monessa tilanteessa hän oli se, joka oli kannatellut minua ja auttanut eteenpäin.

Parkkeerasin makasiinien eteen ja saatoin Marian ovelle saakka.

– Minusta on ihan liikaa vaivaa, Maria sanoi. – Jos veisit minut kuitenkin kotiini.

– Ei tule kuuloonkaan. Jäät meille yöksi. Minä tulen niin pian kuin pääsen. Tässä on enää pari tuntia sulkemiseen.

– Ei anneta tämän pilata sinun syntymäpäiviäsi, Maria sanoi ja hymyili minulle lämpimästi. – Biletetään kunnolla.

Jokin lämmin läikähti sisälläni ja hymyilin takaisin. Maailmassa oli paljon pahaa, mutta minä ja Maria pidimme yhtä. Olin varmaan maailman ainoa nainen, jonka paras ystävä oli oma anoppi.

Kun Maria oli mennyt sisälle, palasin kymmenen metriä takaisinpäin ja astuin kauppaan. Kiireisinä päivinä oli paljon iloa siitä, että työ ja koti olivat samoissa tiloissa.

Mielessäni kävi, että nyt kun Jukarainen ei ollut pitämässä valtuustossa minun puoliani, saisin varmaan häädön makasiineista. Se oli kurja ajatus. Minulla ei ollut haluja muuttaa pois. Kaikki oli kätevää näin. Makasiineissa oli rauhallinen, harras henki, josta pidin. Jos maailma uhkasi kaatua päälle, ei tarvinnut muuta kuin mennä makasiinien käyttämättömälle puolelle ja kulkea tyhjissä huoneissa lattialankkujen narinaa kuunnellen. Ei aikaakaan, kun alkoi kuulla omat ajatuksensa, ja ymmärtää mitä halusi. Kaupunki saisi häätää ja kantaa käsivarsista pihalle, en lähtisi taistelutta!

Jatkoin hommia rautakaupalla. Välillä mieleeni välähti kuva muovin peittämästä ruumiista. Yritin siivoilla ja pysyä touhukkaana, etteivät kammottavat ajatukset olisi pulpahtaneet mieleen.

Vähän ennen sulkemisaikaa ovi kilahti. Ovenraosta luikahti sisään pitkä, outo mies. Tervehdin häntä, mutta hän ei vastannut edes pienellä nyökkäyksellä. Hän katseli minua päästä jalkoihin pistävästi.

Mies oli minulle tuntematon. Olin varma, etten ollut koskaan nähnyt häntä. Moisen hyypiön kyllä muistaisi: hän oli paitsi pitkä, myös äärettömän laiha, ja hän oli pukeutunut käärmeennahkaa jäljittelevään takkiin ja vastaaviin buutseihin. Hänessä oli kaiken kaikkiaan jotakin liskomaista. Kasvot olivat kalvakkaat ja niillä maleksi tyly ilme, joka sai minut tuntemaan itseni pieneksi hiireksi, jonka koloon on kiemurrellut käärme. Tuntui siltä kuin huoneeseen olisi tullut entistäkin kylmempi. Mies liikkui hitaasti ja liskomaisen sulavasti hyllyjen lomassa. Puolittain odotin, että hänen suustaan tulisi esille kaksihaarainen kieli.

– Mitäs laitetaan? kysyin reippaasti. Ehkä liskomies oli läheisestä kartanokahvilasta eksynyt turisti. Vaikka ei niitä enää näin syksyllä ollut liikkeellä.

Mies ei vastannut. Hänen katseensa kiersi koko tilan, sitten hän kääntyi ja astui ovelle. En ehtinyt kysyä muuta, kun hän oli jo tunkemassa itseään pihalle. Hän miltei törmäsi Koikkikseen.

– Olipas kiire, Koikkis totesi.

– Mitä lienee ollut vailla, mumisin takaisin. Tapasin harvoin noin töykeitä ihmisiä. Minut otettiin paikkakunnalla vakavasti, eikä kukaan enää äimistellyt sitä, että nainen myi räystäspeltejä ja suunnitteli ilmastointilaitteiden asennuksia. Moni tiesi, että olin yksin jäätyäni opetellut bisneksen vaikeimman kautta. Liike oli ollut minulla nyt seitsemän vuotta ja olin saanut sen hartiavoimin menestymään. Aluksi moni oli epäillyt taitojani, mutta kun he tarvitsivat apua talojensa ja kesämökkiensä kanssa, ja minä olin päässyt esittämään kykyni, epäilyt karisivat. Matti oli opettanut minut hyvin ennen lähtöään.

– Jospa tuo äijä kävi bongaamassa paikkakunnan parhaimman nähtävyyden, Koikkis heitti ja hymyili ujosti.

– Ai siilon vai?

– Niin siilon juu, Koikkis totesi. Hän oli uskomattoman kaino ollakseen niin iso ja komea mies. Hän olisi taatusti halunnut imarrella, että minä olin se lähiseudun paras nähtävyys, muttei uskaltanut.

Sitten Koikkis katsoi minua tutkivasti otsa rypyssä.

– Mikä on hätänä, Sari?

Vuodatin hänelle saman tien koko Jukaraisen jutun.

– Voi taivas, Koikkis päivitteli ja antoi minulle ison halauksen. – Onpas sinulla ja Marialla ollut kehno päivä. Ja Jukaraisella nyt varsinkin. Eipä voi sanoa, että se oli kauhea yllätys. Voisi melkein kuvitella, että sen miehen luo on ollut jonoksi asti tappajia. Kaveriparka kuitenkin! Miten Maria jaksaa?

– Ihan hyvin kai, olosuhteisiin nähden. Se on meillä kotona lasten kanssa.

– Minä voin poiketa myöhemmin heidän luonaan, jos haluat. Käydä katsomassa, jos Maria tarvitsee apua.

– Kiitos. Olet kultainen, minä sanoin ja kurkotin pussaamaan Koikkiksen poskea. Koikkis punastui ja alkoi hypistellä mutterilaatikkoa. Katselin mietteliäästi hänen hämminkiään ja mietin, mitä tekisin, jos hän jonakin päivänä rohkaistuisi ja pyytäisi minua treffeille. En ollut ihan varma miten suhtautuisin siihen. Tavallaan se tuntui mukavalta ajatukselta. Kai. Koikkis oli ollut ystäväni jo vuosia ja suhtauduin häneen hieman kuin isoon ja turvalliseen veljeen. Se ei ollut mikään hyvä lähtökohta romanttiselle suhteelle.

Tottakai minä olisin halunnut rakastua ja löytää onnen unelmieni prinssin kainalosta. Mutta toisaalta minusta oli aika mukava elää itsenäisenä naisena mukuloitten kanssa. En ollut ollenkaan varma, että halusin miestä riesakseni. Juuri sopivanlaista oli eronneiden ja karanneiden joukosta vaikea löytää, ja minähän olin itsekin toisella kierroksella. Minulla oli maailman suloisimmat lapset, maailman laiskin koira, riittävän monipuolinen työ ja paljon ystäviä. Siihen yhtälöön ei oikein enää mies mahtuisi. Elämäni oli hyvää jo tällaisenaan. Ja sitä paitsi, jos olin aivan rehellinen itselleni, menneet kokemukset olivat tehneet minut varovaiseksi. Joskus pelkäsin, etten enää koskaan uskaltaisi rakastua.

Koikkis palasi töihinsä ja jäin jälleen yksin. Rauha oli palannut mieleeni. Venyttelin niskaani ja pyyhin vähän pölyjä. Hyräilin, rapsuttelin Ronttia ja tarkistelin tilauslistoja tietokoneelta. Kaikki oli kunnossa. Voisin laskeutua viikonlopun viettoon. Huomenna liike olisi auki vain yhdeksästä kahteen, ja sitten viettäisimme synttäreitä.

Kello oli viisi ja ulkona hämärsi. Aika sulkea putiikki. Sammutin tietokoneen. Heiluttelin jo avaimia kädessäni, kun yhtäkkiä kuulin takahuoneesta kolahduksen.

Seisahduin sijoilleni, kuulostelin. Tuuliko se vain aiheutti ääniä?

Kolina toistui. Ihoni meni kananlihalle. Muistin tarinat viljasiilon kummituksesta. Nappasin pöydältä putkenpätkän ja hiivin takahuoneen ovelle.

Aukaisin oven ja pidin putkea varoasennossa. Olin koulussakin hyvä pesäpallossa.

Kuljetusliikkeen mies kyykki huoneen nurkassa. Tajusin yhtäkkiä, että hänhän ei ollut koskaan lähtenyt pois liikkeestäni. Hän oli mennyt takahuoneeseen paketin kanssa. En ollut edes kuitannut lähetystä. Ja sitten oli tullut se puhelinsoitto Marialta ja olin lähtenyt kiireessä ja lukinnut miehen sisälle. Mutta miksi hän oli ollut hissun kissun? Olisi nyt rohkeasti näyttäytynyt.

Hän oli polvillaan maassa, vaalea pää kumartuneena paperikasan ylle. Pahvilaatikko oli auki hänen vieressään ja laatikon vieressä retkotti avonainen salkku. Mitään ruohonleikkurin hihnaa etäisestikään muistuttavaa ei näkynyt missään. Laskin putken kädestäni.

– Mitä ihmettä sinä oikein teet? kysyin.

Poika säpsähti, työnsi paperipinon hätäisesti salkkuun, pomppasi jaloilleen, katsoi minua vauhkosti, avasi ja sulki suunsa. Sitten hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja hieraisi nenäänsä.

– Sori. Anteeksi. Niin. Höm, hän sanoi viimein.

– Missä se hihna on? minä kysyin. – Ja minkä ihmeen takia sinä olet tullut tänne tekemään paperihommiasi?

– Hihna? Niin siis, mies sanoi. – Minä… juuri… tarkistin sitä näistä… kuiteistani.

– Jassoo, minä sanoin ja huomasin, että pidätelty nauru nyki suupielissäni. Pojan hämmingissä oli jotain niin söpöä ja hilpeää.

– Löytyykö?

– Niin, tota… kyllä, kyllä…

– Kuule, minusta tuntuu, että sinun olisi nyt parasta lähteä hakemaan sitä oikeaa pakettia.

Avasin oven ja odotin, että suloinen tohelo ottaisi salkkunsa papereineen ja poistuisi.

Mies ottikin salkkunsa ja eteni askeleen kohti ovea. Sitten hän vilkaisi ikkunaan ja näytti hetken hirvittävän huolestuneelta. Hän kalvoi hampaillaan huultaan, veti henkeä, rypisti otsaansa ja sitten hän räväytti minulle niin seksikkään hymyn, että polveni olivat pettää siihen paikkaan. Miehen asennossa oli yhtäkkiä jotakin leikkisää, vastustamatonta ja haastavaa. Hän astui rennosti eteeni, niin lähelle, että tunsin hänen piparminttupurukumilta ja energiajuomalta tuoksuvan hengityksensä kasvoillani.

– Armollinen rouva. Kenelle tahansa voi sattua virhe, hän sanoi. – Pyydän ymmärrystä pikku sekaannuksen johdosta. Minä voisin… Hän katseli minua aivan kuin olisi nähnyt minut ilman flanellipaitaani ja farkkujani ja pitänyt suunnattomasti näkemästään. – Voisin korvata tämän sinulle.

Miehen elkeistä saattoi päätellä ilman pienintäkään epäilystä miten hän ajatteli korvauksen suorittaa. Nielaisin. Tajusin yhtäkkiä, että olimme kahdestaan. Koikkis oli jossakin kierroksillaan ja kaikki asiakkaat olivat lähteneet ajat sitten koteihinsa. Näin sieluni silmin meidät suutelemassa ja kiskomassa vaatteita toistemme päältä. Kuvittelin miten mies nostaisi minut syliinsä ja kantaisi pöydälle. Kuvittelin miltä hänen ihonsa tuntuisi, miltä hänen vaativat kätensä tuntuisivat rinnoillani…

Suustani pääsi tirskahdus. Oli tämäkin. Jopa pornoelokuvissa oli monimutkaisemmat juonenkäänteet. Hän veti minua puoleensa kuin magneetti, mutta rajansa kaikella. Ei kai kaltaiseni topakka bisnesnainen ja kahden lapsen äiti ruvennut lemmenleikkeihin tuntemattomien kuljetusliikkeen poikien kanssa viiden minuutin tuttavuuden perusteella, vaikka nämä olisivat kuinka seksikkäitä.

– Minusta tuntuu, että se mitä sinä nyt ajattele, on vähän huono idea, minä sanoin.

– Miten niin? Oletko sinä naimisissa? mies sanoi. – Anteeksi, että sanon, mutta voi itku.

– En ole naimisissa, sanoin oudossa rehellisyyden puuskassa. – Olen leski.

Poika katsoi minua närkästyneenä.

– Et sinä ole yhtään läski, hän puuskahti. – Sinähän näytät upealta! Mikä teitä naisia vaivaa? Juuri tuollainen nainen kuin sinä näyttää kauniilta kuin unelma. Oletko nähnyt peppuasi? Et varmaan. Sehän on sinun takanasi! Onko tässä huoneessa peilejä? Ei kai! Ei kai rautakaupoissa myydä peilejä! Paitsi jos tekisi jonkun rautakaupan ja kauneussalongin yhdistelmän…

Leukani loksahti auki. En tiennyt kumman tekisin: purskahtaisin nauruun vai antaisin hänelle kuonoon. Poika jatkoi höpötystään aivan kuin hänen henkensä olisi siitä kiinni.

– Mä olen tiedätkö kotoisin täältä! Mutta muutin välillä pois. Nyt olen sitten taas palannut. Niin minun nimeni on Janne! Asustelen siskon lattialla. Hänellä on sellainen pieni vesseli, joka herättää mut joka aamu pomppimalla mun mahan päällä. Onneksi mun vatsalihakset ovat kuin terästä! Pystyn jännittämään ne millä hetkellä hyvänsä. Katso!

Pojalla oli yllään avonainen, hieman resuinen farkkutakki ja sen alla t-paita. Hän vetäisi t-paidan helmaa ylös ja paljasti kieltämättä melko treenatun näköisen vatsalihaksiston.

– Haluatko kokeilla? hän kysyi.

Olen yleensä melko sanavalmis nainen, mutta tämä nuorukainen sai minut mykistymään. Hän oli ilmiselvä sekopää, mutta hänessä oli myös jotakin puoleensavetävää ja sympaattista, jotakin, joka sai minut luottamaan häneen ja viihtymään hänen seurassaan, aivan kuin hänestä säteilisi valoa ja lämpöä. Katselin hänen paljasteluaan ja jouduin hieman pidättelemään itseäni, etten olisi kurottanut kättäni ja kokeillut.

Janne piteli salkkua toisella kädellään, yhtäkkiä sen lukko petti. Paperit valahtivat lattialle. Mies yritti ottaa niitä turhaan kiinni. Katsoin läjää ja kumarruin auttamaan paperien keräämisessä, mutta sitten tajusin mitä ne olivat. Vetäisin hämmästyneenä henkeä. Lattialla lojui pornokuvia. Nuoria naisia irstaissa asennoissa, hölmön näköisissä alusvaatteissa ja piikkikoroissa. Kuvien seassa oli jokunen kirje, lasku ja muu lappunen, mutta suurin osa sisällöstä oli toinen toistaan rivompia otoksia.

Olin elämää nähnyt nainen, mutta yllätykseni oli sitä luokkaa, että tunsin kalpenevani ja punastuvani. En saanut silmiäni irti näystä. Sitten katsoin Jannea. Hän oli vihdoin lakannut höpöttä­mästä. Olin kyllä kuullut kaikenlaisista pornoaddiktioista, mutta tämä löi kyllä voiton kaikesta kuulemastani: jäädä nyt toisen ihmisen kaupan takahuoneeseen katselemaan törkeitä kuvia!

– Nyt kuule, tyyppi, minä sanoin. – Ota tuo saasta mukaasi ja lähde kalppimaan. Ja vähän äkkiä, tai minä usutan koirani sinun kurkkuusi.

Rontti kuuli, että siitä puhuttiin ja heilautti laiskasti häntäänsä. Janne ja minä seisoimme vastakkain irstas kuvameri välissämme. Hetken oli aivan hiljaista.

Ikkunan takaa kuului moottoripyörän murahdus. Poika syöksyi ikkunalle ja katsoi huultaan purren ulos. Vilkaisin samaan suuntaan. Pihaan kaartoi moottoripyörä. ¬Kuski pysäytti ja nousi satulasta. Tunnistin kalsean naaman, liskonnahkaiset saappaat ja liskonnahkatakin. Se oli se tympeä hyypiö, joka oli käynyt aiemmin päivällä nuuskimassa! Liskomies kulki pihan poikki kohti kaupan ovea.

Janne tarttui käsivarteeni kuin hukkuva.

– Mä teen ihan mitä vain, jos sä et kerro tolle tyypille, että mä olen täällä! Pelasta mut! Ole kiltti!

Poika kauhoi pornokuvat salkkuun ja syöksyi pöydän alle.

– Peitä minut, hän kuiskasi kiihkeästi. – Ihan mitä tahansa! Älä kerro, että mä olen täällä!

Katselin häntä ja minun kävi tahtomattanikin sääli.

– En mä halua puuttua tähän juttuun, sanoin ja menin liikkeen puolelle.

Liskomainen mies seisoi ovensuussa ja silmäili minua kalseasti.

– Olemme jo kiinni tältä päivältä, sanoin. Kuulin äänessäni pelästyneen sävyn. Otin ryhdikkäämmän asennon. Tämä oli minun kauppani ja minun reviirini. Kiukutti, että olin näin peloissani.

– Oletko sinä ihan yksin, liskomies kysyi. Yhtäkkiä minä toivoin, että Rontissa olisi ollut vähän enemmän tappajaa. Miehen kylmä katse sai väreet juoksemaan selkääni pitkin.

– Minun ystäväni on juuri tulossa kahville. Hän on vartija.
Tiesin, että Koikkis oli toisella puolella kaupunkia. Kukaan ei olisi tulossa pitkiin aikoihin.

– Minä etsin… ystävääni. Onko täällä käynyt sellainen farkkuihin pukeutunut, vaaleatukkainen nuori mies? Näin pitkä?

Liskomainen mies ojensi kätensä ja osoitti pituutta oman olkapäänsä kohdalta. Tunsin itseni yhtäkkiä hirvittävän pieneksi.

Rontti meni nuuskimaan ystävällisesti liskomiestä. Se heilutteli häntäänsä ja odotti rapsutuksia.

– Täällä käy paljon farkkuihin pukeutuneita miehiä, minä sanoin huolettomasti. – Eikä täällä ole käynyt ketään pitkään aikaan.

– Tiedätkö mitä, mies sanoi ja astui eteeni. Tuntui kylmältä ja pelottavalta, aivan kuin olisin ollut käärmeen lähellä. Pidätin vaistomaisesti hengitystäni. Minusta tuntui, että jotakin pahaa tapahtuisi, jos liikahtaisinkin.

– Jos näet sitä miestä, sano, että meillä on keskeneräisiä asioita.

Mies kohotti kätensä, mutta veti sen sitten takaisin. Hän otti askeleen taakse, sitten toisen, ja ovi kilahti, kun hän oli poissa.

Henkäisin syvään ja seisoin paikoillani jähmettyneenä, kunnes tajusin tilanteen olevan ohi ja ryntäsin laittamaan oven takalukkoon. Kurkistin ikkunasta, miestä ei näkynyt enää missään.

– Sun täytyy auttaa mua, Jannen ääni sanoi takaani. – Piilottaa mut. Auta mut pois täältä, niin ettei se huomaa. Toi tyyppi pistää mut lihoiksi, jos saa kiinni.

Jannen pyyntö kuulosti epätoivoiselta. Tuollaisista rentuista pitää pysyä erossa, sanoin itsekseni. Mutta en voinut sille mitään, että hän oli niin uskomattoman söpö ilmestys.

– Mitä sinä olet mennyt tekemään?

– En mitään, Janne vastasi.

– Mitään pahaa. Tai siis… no… ajellut vain autoa. Siinä mä olen hyvä.

Jannen ääni värähti. Ei hän ainakaan miltään kovaksikeitetyltä konnalta kuulostanut.

– Sä olet ainoa ihminen, johon mä voin luottaa, Janne vielä sanoi ja tapitti minua silmiin.

Janne kuulosti eksyneeltä. Minähän olin käytännössä ventovieras, mutta silti hän luotti minuun. Mitä ihmettä tekisin?

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla