Uusi jatkis alkaa! Osa 1/5: Eräänä päivänä Sarin rauhallinen elämä pikkukaupungissa muuttuu. Hänen kauppaansa tupsahtaa seksikäs Janne, joka pakoilee outoa, liskomaista miestä.

Kuvitus: Timo Mänttäri

Mun pitäisi hankkia sulle kunnon koira synttärilahjaksi, Koikkis sanoi ja nojautui myyntitiskiin. Hän oli tottuneesti kävellyt lattialla makaavan mustan kasan yli ja parkkeerannut naulalaatikoiden ja paksujen rautalankanippujen väliin.

– Koira vai? Silmäilin hellästi Ronttia. Se oli iso newfoundlandinkoira, jonka lempiharrastus oli nukkuminen. – Minulla on jo koira.

– Tuoko muka koira? Pikemminkin laiskiainen. Minusta on karmivaa, että avuton nainen ja kaksi pientä lasta elävät tällaisessa paikassa ilman kunnon vahtia.

Pudistin päätäni ja naurahdin. Tiesin että Koikkis pelleili, mutta toisaalta hänen jutuissaan oli vähintään puolet tosissaan heitettyä vakaumusta siitä, että minä olin herkkä neitonen pulassa. Neitonen, joka tarvitsi valppaan ja vahvan vahtikoiran. Tai vielä mieluummin valppaan ja vahvan miehen.

– Vai avuton nainen? Kumpi meistä vaihtoi autoosi öljyt ja öljynsuodattimen? Eivätkä lapsetkaan ole enää mitään pikkurääpäleitä. Millakin on 12-vuotias.

Koikkis ei ollut ainoa, joka oli huolissaan meidän puolestamme. Pikku perheeni asui kieltämättä melko eriskummallisissa olosuhteissa. Kotimme, samoin kuin rautakauppani, sijaitsi ikivanhassa, ränsistyneessä makasiinirakennuksessa. Makasiinin takaseinästä kohosi hylätyn viljasiilon jättiläismäinen, betoninen hahmo. Siilo hallitsi koko maisemaa kuin vuorenseinämä tai mahtava kirkon torni, ja se kutsui kolhoudellaan nuorisoa tagaamaan sen kylkeen puumerkkejään. Rontin ja monen muun reviirimerkkaustolppa sijaitsi sen juurella. Ympärillä aukesi pikkukaupungin teollisuusalue: asvaltin, romuautojen ja varastorakennusten valtakunta.

Osuuskauppa oli aikoinaan varastoinut siilossa viljaa, mutta rakennus oli ollut nyt vuosikymmeniä Matin suvun ja sitten minun hallussani. Olin uudistanut sähköt vain muutamaan huoneeseen, niihin tiloihin, joissa pidin liikettä ja varastoa. Siilo sai pitää salaisuutensa, makasiinien tyhjät tilat narahdella ja huokailla yksinäisyyttään. Huhuttiin, että rakennuksessa kummitteli, että siellä oli tapahtunut veriteko ja kuolleen sielu liikkui lähellä niitä lankkuja, joiden alle vainaja oli kätketty. Muuta haittaa tarinasta ei minulle ollut kuin että aina toisinaan nuoriso pyrki omin luvin makasiiniin.

Minusta teollisuusalue ei ollut yhtään hassumpi paikka elää. Siinä oli omaa karua kauneuttaan. Keskustan kaupoille oli lyhyt matka, vain kymmenisen minuuttia autolla, jos tuli yllättäen ikävä sivistyksen pariin. Saman verran kesti ajella metsäpoluille, jos teki mieli haistella kellastuvien lehtien tuoksua.

– No jos uusi koira ei kelpaa, niin mitä sinä sitten haluaisit? Koikkis kysyi. – Jotain superkallista ryppyvoidetta, nyt kun neljäkymppiä tulee täyteen?

Mulkaisin Koikkista ja hän virnisti. Rontti huokaisi, heilautti laiskasti karvaisia korviaan ja jatkoi lepoaan. Minun kävi hieman kateeksi. Päivä oli ollut kiireinen ja pikku unet olisivat maistuneet minullekin hyvin.

Oli kuitenkin vielä paljon tekemistä. Liikkeessä riitti hommaa pitkälle iltaan, ja töiden jälkeen minun piti lähteä kauppaan hankkimaan kakkuaineksia, limua ja kuohuviiniä. Lapset halusivat ehdottomasti tehdä minulle maailman upeimman syntymäpäivä­kakun, ja olin luvannut hankkia tarvittavat ainekset.

Aion juhlia nelikymppisiäni perhepiirissä. Mukana olisivat vain rakkaat kauhukakarani ja anoppini Maria.

Koikkis viivytteli vielä hetken tiskin luona ja yritti kehitellä jutun juurta, sitten hän nosti lakkiaan ja lähti. Näin ikkunasta, kuinka hänen harmaaseen univormuun sonnustautunut hahmonsa katosi lommoisen Saabin sisälle. Koikkis oli vartija. Hän partioi teollisuusalueella ja meistä oli tullut vuosien mittaan hyvät ystävät.

Asiakkaita kulki ovesta sisään ja ulos. Oli viimeinen hetki ostaa tarvikkeita viikonlopuksi mökeille, ja usein juuri perjantaipäivinä tulikin viikon paras myynti. Marraskuun alussa ei enää tehty isoa kauppaa, mutta rakennettiin sitä parhaimman sesongin ulkopuolellakin. Kuulaina syyspäivinä ehti hyvin nikkaroida mökillä. Ensimmäisten pakkasaamujen jälkeen ei ollut hirvikärpäsiäkään riesana.

Iltapäivän puolella hiljentyi. Istahdin tiskin taakse, tein oloni mukavaksi, levitin päivän lehden pöydälle ja siemailin rikkoutuneesta korvamukista kaakaota. Mukissa luki ”Pomon kuppi, älä ryystä”. Rautakaupan pojat olivat antaneet sen minulle vuosia sitten.

Ikkunasta paistoi sisään viisto, kullankeltainen valo. Juuri sellainen keli, että olisi ihana lähteä metsään etsimään suppilovahveroita. Niistä, maidosta ja koskenlaskijajuustosta saisi mitä maistuvimman keiton. Voisin ehkä pyytää Koikkistakin syömään.

Juoma lämmitti mukavasti kättäni ja sisuksiani mennessään alas. Makasiineissa oli kylmänpuoleista, vaikka olin laittanut öljypatterin puhaltamaan täysillä.

Paikallislehden ykkösuutisena oli kerrankin oikea uutinen, mökkimurtojen sarja. Nelossivulla komeili iso artikkeli seutua vaivaavasta rikosaallosta. Viikon aikana oli murtauduttu läheisen Piiskajärven kesämökkeihin. Piiskajärvellä oli seudun tyyriimmät loma-asunnot. Haastateltu poliisi oli niukkasanainen, mutta ääneen oli päästetty myös jokunen harmistunut mökkeilijä, joka kaipaili arvokasta irtaimistoaan. Jutun mukaan varkaille ei kelvannut mikä tahansa roju. Lähinnä he olivat vieneet elektroniikkaa.

Minun kävi sääli mökkeilijöitä. Olin kesällä kiertänyt Piiskajärven mökkitiet läpi ja saanut myytyä rakenteilla oleviin kiinteistöihin melkoisen määrän räystäskouruja, pihakaivoja ja ilmapumppuja. Tuntui inhottavalta ajatella, että kaikkiin niihin kauniisiin huviloihin oli tunkeuduttu pahat mielessä. Monelle kaupunkilaiselle kesähuvila oli pyhättö, johon tultiin satojen kilometrien päästä rentoutumaan. Oma mökkini oli aivan kaupungin kupeessa ja niin vaatimaton, että se tuskin kiinnostaisi konnia. Ja todennäköisesti varkaat olivat jo häipyneet seudulta ajat sitten ja salakuljettaneet tavarat vähin äänin rajan yli.

Ovi paukahti voimalla auki. Rauhallinen hetkeni oli pirstaleina. Sisään tuiskahti tuntematon nuori mies, joka puuskutti aivan kuin olisi juossut pakoon Usain Boltia. Hän pälyili ovensuussa ympäriinsä kuin ei ihan tajuaisi missä oli, syöksyi sitten kohti tiskiä ja – kuinkas muuten – kompastui Ronttiin. Mies kaatui rähmälleen ja pudotti samassa hässäkässä kantamuksensa.

Rontti nosti päätään, katsoi tunkeilijaa ja jatkoi uniaan. Mies nousi ähkien ylös ja nosti laatikon maasta.

– Anteeksi koira, hän sanoi. Sitten hän suuntasi sinisten silmiensä katseen minuun ja väläytti leveän hymyn. – Päivää rouva!

Se oli sen sortin hymy, joka sai perhosparven lehahtamaan vatsanpohjastani lentoon. Pöllämystynyt nuori mies oli syötävän hyvän näköinen. Vaalea tukka, kuluneet, oikeista kohdista kiristävät farkut, leveät hartiat ja ihastuttavat silmät. Täsmälleen minun tyyppiäni. Liian nuori, sanoin mielessäni ankarasti. Kloppi oli tuskin kolmeakymmentäkään, siis poikanen vielä.

– Päivää, sanoin korostetun asiallisesti. – Miten voin auttaa?
Poika rypisti otsaansa, nielaisi ja sanoi:

– Öö. Minä… Sinä… öö.

Hän puristi pahvilaatikkoa rystyset valkoisina. Minulla alkoi raksuttaa.

– Onko tuo ruohonleikkurin hihna?

– Mikä? mies sanoi. Sitten hän rykäisi ja sanoi. – On. Ruohonleikkurin hihna. Juuri se tämä on!

– Veisitkö sen suoraan tuonne takahuoneeseen? sanoin ja osoitin sormellani kaupan takaosaan. – Laita se vaikka sille pöydälle, jolla on mappeja, jos sinne mahtuu.

– Selvä! Tapahtuu, mies sanoi, marssi paketteineen tiskin ohi, poistui takahuoneeseen ja sulki oven perässään.

Ulkomailta tilaaminen oli sitten kätevää. Ruohonleikkurin hihna oli tullut paljon nopeammin kuin olin luullut. Vanhan leikkurini vetohihna oli mennyt poikki, ja lähin varaosa oli löytynyt Koreasta muutamalla kympillä. Kuljetus tuli samaan hintaan, joten tilaaminen oli kannattavaa toimintaa. Homma sujui Visalla netissä nappia painamalla, tavara tuli muutaman vuorokauden sisällä ja kuljetusliikkeet komeine uroineen kantoivat tuotteet kotiin saakka.

Siemaisin kaakaota ja silmäilin vielä lehteä. Mielipideosastolla valitettiin anonyymisti koirankakasta, nuorisosta ja valtuuston tekemistä päätöksistä.

Puhelin soi. Ruudussa vilkkui Maria.

– Moi. Miten hurisee? minä vastasin.

– Sari? Marian ääni kuulosti oudolta, ohuelta ja pieneltä. – Voisitko tulla hakemaan minua Jukaraisen huvilalta?

– Mitä on tapahtunut? kysyin täynnä pahoja aavistuksia. Paavo ”Paroni” Jukarainen oli värikäs paikallispoliitikko, ja hänen huvilansa oli Piiskajärven ylellisin. Oliko Jukaraisenkin huvilalla käynyt rosvoja? Oli varmasti! Maria hoiti pikku bisneksessämme mökkitalonmiehen töitä, siivosi ja järjesteli paikkoja rikkaiden mökeillä. Oliko hän ajanut murtomiesten jättämien tuhojen keskelle? Tai vielä pahempaa: oliko hän nähnyt itse murtomiehet?

Langan päässä oli hiljaista. Kuului vain Marian katkonainen hengitys. Ei kai hän vain itkenyt? Säikähdin toden teolla. Anoppini ei ollut itkeskelevää sorttia.

– Mitä siellä oikein on tapahtunut? Puhu nyt!

– No kuulehan, Sari, Maria sanoi työläästi. – Täällä on käynyt niin, että Jukarainen on tapettu. Minä löysin hänen… ruumiinsa… pirtin pöydältä.

– Voi hyvä luoja, parkaisin. – Oletko sinä soittanut poliisille? Oletko sinä itse kunnossa?

– Olen, olen. Älä nyt hysterisoi. Ei tässä mitään hätää ole. Täällä on poliisit ja kaikki on ihan kunnossa, mutta jotenkin minusta tuntuu... vähän ankealta.

Toisissa olosuhteissa Marian lakoniset sanavalinnat olisivat naurattaneet minua. Hän pyrki olemaan tilanteessa kuin tilanteessa tunteeton ja kivikasvoinen kuin mikäkin sfinksi.

– Voisitkohan sinä tulla hakemaan minua? Maria kysyi.

– Tottakai! Olen siellä hetkessä!

Maria kiitteli minua ja minä sulattelin hänen kertomaansa.

– Mistä sinä tiedät että Jukarainen oli tapettu? kysyin.

– No vaikea sitä on tapaturmaisesti saada kehoaan täyteen veitsenjälkiä, Maria sanoi kuivasti.

Lukitsin liikkeen ja laitoin oveen lapun, jossa luki, että palaisin kolmeen mennessä. Rontti jäi sisälle rotkottamaan. Hyppäsin autooni ja lähdin reipasta nopeutta Piiskajärveä kohti. Tie oli kuoppainen ja auto pomppi tiellä. Metsä oli kaunis syysasussaan, taivas oli autereinen ja maailma näytti heleältä. Tuntui oudolta ajatella, että näin kauniissa maailmassa tapahtui hirvittäviä rikoksia.

Jos joku meidän pikkupaikkakunnallamme murhattiin, niin Jukarainen oli kieltämättä todennäköisin uhri. ”Pulla-Paroni” Jukarainen oli entinen leipuri, josta oli tullut erinäisten epämääräisten vaiheiden jälkeen läpikorruptoitunut poliitikko, joka laukoi valtuustossa värikkäitä mielipiteitä. Hänen menneisyytensä oli täynnä hämäräperäisiä firmoja, epäilyksiä veronkierrosta ja vakavammastakin. Lisäksi hänet tunnettiin pahimman luokan häntäheikkinä ja irstailijana. Hänen huvilallaan pidettävistä orgioista liikkui villejä tarinoita. Juhlissa kuulemma virtasivat huumeet ja viina, ja paljas pinta vilkkui.

Huhut olivat huhuja, ja niitä tietysti pikkukaupungissa riitti, mutta saattoi niissä olla perääkin. Niin me ainakin Marian kanssa olimme ounastelleet, kun olimme siivonneet Jukaraisen huvilalla kekkereiden jälkeen. Lattioilta ja pöydiltä sai viedä kuormakaupalla rikkoutuneita laseja ja pulloja roskikseen. Olimme jynssänneet viinatahroja, ruokatahroja, oksennustahroja ja tahroja, joiden tarkempaa koostumusta emme halunneet pohtia. Kerran pihalta oli löytynyt piikkikorkoinen kenkä, joka oli täynnä verta.

Toisaalta minulle Jukarainen oli ollut aina reilu. Hän puolusti minua siiloasiassa. Koko valtuusto halusi nimittäin häätää minut makasiineilta. Tarkoitus oli räjäyttää rakennukset maan tasalle ja rakentaa paikalle kymmenkerroksinen asuintalo. Jukarainen piti ainoana minun puoliani. Hän puolusti oikeuttani asua perintökodissani, ja hän oli juoksuttanut siilossa asiantuntijoita museovirastosta ja erilaisista ekojärjestöistä etsimässä perusteita rakennuskompleksin suojelemiseksi.

Jukaraisen ystävällisyys minua kohtaan oli arvoitus. Ehkä se johtui siitä, että hän oli ollut lapsuudenystävä mieheni Matin kanssa. Olin usein kummastellut heidän ystävyyttään, sillä Matti oli ollut rauhallinen mies, jolle ei viina ja hurvittelu ollut maistunut liian kanssa.

Selitys oli kuitenkin löytynyt: Matin mukaan Paroni oli kerran pelastanut hänet hukkumasta, kun he olivat olleet pikkupoikia. Matin ja Jukaraisen välille oli muodostunut siten keskinäinen luottamus, jonkinlainen sanaton sopimus, eikä Matti ollut koskaan puhunut Jukaraisesta pahaa.

Ajoin kohti huvilaa. Pian edessäni aukesi rauhallinen järvimaisema. Keltaiset koivunlehdet täplittivät nurmikkoa ja kelluivat peilityynen järven pinnalla. Radiosta kuului Lynyrd Skynyrdiä. Napsautin masiinan pois päältä ja nousin autosta.

Jukaraisen huvila kohosi matalan rinteen päällä. Se oli suuri ja hulppea ja näytti siltä, että Jukarainen olisi pyytänyt sitä rakentaessaan vinkkejä Vesa Keskiseltä ja Hugh Hefneriltä. Pihalla oli kipsisiä, alastomia naisfiguureita, suuria kipsijoutsenia ja muutama puutarhatonttukin. Itse huvila oli koottu valtavista kelohirsistä kolmikerroksiseksi kolossiksi. Nyt alue oli eristetty poliisin kelta-punaisin nauhoin. Piha oli jalanjälkien sotkema.

Pujahdin nauhan alta ja etenin kohti huvilaa. Pihalla vastaani tuli kammottava kulkue: miehet kuljettivat paareilla muovipressun peittämää ruumista ruumisautoon. Kurkkuani kuristi. Jukarainen oli tuonut minullekin epämiellyttäviä viboja, mutta ei hänkään tällaista loppua olisi ansainnut.

Anoppini Maria istui yksin portailla ja näytti kalpealta. Tuntui kauhealta nähdä hänet niin poissa tolaltaan. Hän kyyhötti paikallaan kuin vanha, kuoreensa vetäytynyt kilpikonna. Yleensä hän oli ryhdikäs ja ikävuosistaan huolimatta kaunis nainen.

– Sari! Jumalan kiitos, Maria sanoi kun huomasi minut. Hän nousi ja näytti hetken siltä, että halusi halata minua. Maria oli kuitenkin vanhan liiton naisia ja karsasti tunteilua ja koskettelua kaikissa tilanteissa. Niinpä minä vain tartuin hänen käsivarteensa ja taputin olalle.

– Mennään autolle, minä sanoin. – Minä vien sinut meille. Lapset tulevat kohta koulusta. Voitte sitten syödä välipalaa ja odottaa minua.

– Kyllä minä pärjään, Maria sanoi. – Tämä oli vain tällaista alkujärkytystä. Ei sitä joka päivä tämmöistä näe. Kyllä ihmiseen sitten mahtuu verta. Koko lattia oli aivan punaisenaan. Niitä lankkuja ei saada koskaan puhtaaksi. Pitää vaihtaa koko lattia…

– Onneksi meidän ei tarvitse tehdä sitä.

Mietin, kuka mökin nyt saisi. Jukaraisella ei ollut tietääkseni vaimoa eikä lapsia.

Kurkistin avonaisesta ovesta sisään. Sisällä näytti sekaisemmalta kuin koskaan juhlien jälkeen. Kaikkien hyllyjen sisältö oli vedetty lattioille, matot olivat rypyssä ja pöydät lainehtivat lasinsiruja ja papereita.

– Huh huh, minä sanoin. – Aletaan painua.

Ajoimme metsätietä takaisin teollisuusalueelle. Kysyin Marialta halusiko hän terveyskeskukseen saamaan rauhoittavia, mutta hän kieltäytyi. Tiesin hänet vahvaksi, monessa tilanteessa hän oli se, joka oli kannatellut minua ja auttanut eteenpäin.

Parkkeerasin makasiinien eteen ja saatoin Marian ovelle saakka.

– Minusta on ihan liikaa vaivaa, Maria sanoi. – Jos veisit minut kuitenkin kotiini.

– Ei tule kuuloonkaan. Jäät meille yöksi. Minä tulen niin pian kuin pääsen. Tässä on enää pari tuntia sulkemiseen.

– Ei anneta tämän pilata sinun syntymäpäiviäsi, Maria sanoi ja hymyili minulle lämpimästi. – Biletetään kunnolla.

Jokin lämmin läikähti sisälläni ja hymyilin takaisin. Maailmassa oli paljon pahaa, mutta minä ja Maria pidimme yhtä. Olin varmaan maailman ainoa nainen, jonka paras ystävä oli oma anoppi.

Kun Maria oli mennyt sisälle, palasin kymmenen metriä takaisinpäin ja astuin kauppaan. Kiireisinä päivinä oli paljon iloa siitä, että työ ja koti olivat samoissa tiloissa.

Mielessäni kävi, että nyt kun Jukarainen ei ollut pitämässä valtuustossa minun puoliani, saisin varmaan häädön makasiineista. Se oli kurja ajatus. Minulla ei ollut haluja muuttaa pois. Kaikki oli kätevää näin. Makasiineissa oli rauhallinen, harras henki, josta pidin. Jos maailma uhkasi kaatua päälle, ei tarvinnut muuta kuin mennä makasiinien käyttämättömälle puolelle ja kulkea tyhjissä huoneissa lattialankkujen narinaa kuunnellen. Ei aikaakaan, kun alkoi kuulla omat ajatuksensa, ja ymmärtää mitä halusi. Kaupunki saisi häätää ja kantaa käsivarsista pihalle, en lähtisi taistelutta!

Jatkoin hommia rautakaupalla. Välillä mieleeni välähti kuva muovin peittämästä ruumiista. Yritin siivoilla ja pysyä touhukkaana, etteivät kammottavat ajatukset olisi pulpahtaneet mieleen.

Vähän ennen sulkemisaikaa ovi kilahti. Ovenraosta luikahti sisään pitkä, outo mies. Tervehdin häntä, mutta hän ei vastannut edes pienellä nyökkäyksellä. Hän katseli minua päästä jalkoihin pistävästi.

Mies oli minulle tuntematon. Olin varma, etten ollut koskaan nähnyt häntä. Moisen hyypiön kyllä muistaisi: hän oli paitsi pitkä, myös äärettömän laiha, ja hän oli pukeutunut käärmeennahkaa jäljittelevään takkiin ja vastaaviin buutseihin. Hänessä oli kaiken kaikkiaan jotakin liskomaista. Kasvot olivat kalvakkaat ja niillä maleksi tyly ilme, joka sai minut tuntemaan itseni pieneksi hiireksi, jonka koloon on kiemurrellut käärme. Tuntui siltä kuin huoneeseen olisi tullut entistäkin kylmempi. Mies liikkui hitaasti ja liskomaisen sulavasti hyllyjen lomassa. Puolittain odotin, että hänen suustaan tulisi esille kaksihaarainen kieli.

– Mitäs laitetaan? kysyin reippaasti. Ehkä liskomies oli läheisestä kartanokahvilasta eksynyt turisti. Vaikka ei niitä enää näin syksyllä ollut liikkeellä.

Mies ei vastannut. Hänen katseensa kiersi koko tilan, sitten hän kääntyi ja astui ovelle. En ehtinyt kysyä muuta, kun hän oli jo tunkemassa itseään pihalle. Hän miltei törmäsi Koikkikseen.

– Olipas kiire, Koikkis totesi.

– Mitä lienee ollut vailla, mumisin takaisin. Tapasin harvoin noin töykeitä ihmisiä. Minut otettiin paikkakunnalla vakavasti, eikä kukaan enää äimistellyt sitä, että nainen myi räystäspeltejä ja suunnitteli ilmastointilaitteiden asennuksia. Moni tiesi, että olin yksin jäätyäni opetellut bisneksen vaikeimman kautta. Liike oli ollut minulla nyt seitsemän vuotta ja olin saanut sen hartiavoimin menestymään. Aluksi moni oli epäillyt taitojani, mutta kun he tarvitsivat apua talojensa ja kesämökkiensä kanssa, ja minä olin päässyt esittämään kykyni, epäilyt karisivat. Matti oli opettanut minut hyvin ennen lähtöään.

– Jospa tuo äijä kävi bongaamassa paikkakunnan parhaimman nähtävyyden, Koikkis heitti ja hymyili ujosti.

– Ai siilon vai?

– Niin siilon juu, Koikkis totesi. Hän oli uskomattoman kaino ollakseen niin iso ja komea mies. Hän olisi taatusti halunnut imarrella, että minä olin se lähiseudun paras nähtävyys, muttei uskaltanut.

Sitten Koikkis katsoi minua tutkivasti otsa rypyssä.

– Mikä on hätänä, Sari?

Vuodatin hänelle saman tien koko Jukaraisen jutun.

– Voi taivas, Koikkis päivitteli ja antoi minulle ison halauksen. – Onpas sinulla ja Marialla ollut kehno päivä. Ja Jukaraisella nyt varsinkin. Eipä voi sanoa, että se oli kauhea yllätys. Voisi melkein kuvitella, että sen miehen luo on ollut jonoksi asti tappajia. Kaveriparka kuitenkin! Miten Maria jaksaa?

– Ihan hyvin kai, olosuhteisiin nähden. Se on meillä kotona lasten kanssa.

– Minä voin poiketa myöhemmin heidän luonaan, jos haluat. Käydä katsomassa, jos Maria tarvitsee apua.

– Kiitos. Olet kultainen, minä sanoin ja kurkotin pussaamaan Koikkiksen poskea. Koikkis punastui ja alkoi hypistellä mutterilaatikkoa. Katselin mietteliäästi hänen hämminkiään ja mietin, mitä tekisin, jos hän jonakin päivänä rohkaistuisi ja pyytäisi minua treffeille. En ollut ihan varma miten suhtautuisin siihen. Tavallaan se tuntui mukavalta ajatukselta. Kai. Koikkis oli ollut ystäväni jo vuosia ja suhtauduin häneen hieman kuin isoon ja turvalliseen veljeen. Se ei ollut mikään hyvä lähtökohta romanttiselle suhteelle.

Tottakai minä olisin halunnut rakastua ja löytää onnen unelmieni prinssin kainalosta. Mutta toisaalta minusta oli aika mukava elää itsenäisenä naisena mukuloitten kanssa. En ollut ollenkaan varma, että halusin miestä riesakseni. Juuri sopivanlaista oli eronneiden ja karanneiden joukosta vaikea löytää, ja minähän olin itsekin toisella kierroksella. Minulla oli maailman suloisimmat lapset, maailman laiskin koira, riittävän monipuolinen työ ja paljon ystäviä. Siihen yhtälöön ei oikein enää mies mahtuisi. Elämäni oli hyvää jo tällaisenaan. Ja sitä paitsi, jos olin aivan rehellinen itselleni, menneet kokemukset olivat tehneet minut varovaiseksi. Joskus pelkäsin, etten enää koskaan uskaltaisi rakastua.

Koikkis palasi töihinsä ja jäin jälleen yksin. Rauha oli palannut mieleeni. Venyttelin niskaani ja pyyhin vähän pölyjä. Hyräilin, rapsuttelin Ronttia ja tarkistelin tilauslistoja tietokoneelta. Kaikki oli kunnossa. Voisin laskeutua viikonlopun viettoon. Huomenna liike olisi auki vain yhdeksästä kahteen, ja sitten viettäisimme synttäreitä.

Kello oli viisi ja ulkona hämärsi. Aika sulkea putiikki. Sammutin tietokoneen. Heiluttelin jo avaimia kädessäni, kun yhtäkkiä kuulin takahuoneesta kolahduksen.

Seisahduin sijoilleni, kuulostelin. Tuuliko se vain aiheutti ääniä?

Kolina toistui. Ihoni meni kananlihalle. Muistin tarinat viljasiilon kummituksesta. Nappasin pöydältä putkenpätkän ja hiivin takahuoneen ovelle.

Aukaisin oven ja pidin putkea varoasennossa. Olin koulussakin hyvä pesäpallossa.

Kuljetusliikkeen mies kyykki huoneen nurkassa. Tajusin yhtäkkiä, että hänhän ei ollut koskaan lähtenyt pois liikkeestäni. Hän oli mennyt takahuoneeseen paketin kanssa. En ollut edes kuitannut lähetystä. Ja sitten oli tullut se puhelinsoitto Marialta ja olin lähtenyt kiireessä ja lukinnut miehen sisälle. Mutta miksi hän oli ollut hissun kissun? Olisi nyt rohkeasti näyttäytynyt.

Hän oli polvillaan maassa, vaalea pää kumartuneena paperikasan ylle. Pahvilaatikko oli auki hänen vieressään ja laatikon vieressä retkotti avonainen salkku. Mitään ruohonleikkurin hihnaa etäisestikään muistuttavaa ei näkynyt missään. Laskin putken kädestäni.

– Mitä ihmettä sinä oikein teet? kysyin.

Poika säpsähti, työnsi paperipinon hätäisesti salkkuun, pomppasi jaloilleen, katsoi minua vauhkosti, avasi ja sulki suunsa. Sitten hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja hieraisi nenäänsä.

– Sori. Anteeksi. Niin. Höm, hän sanoi viimein.

– Missä se hihna on? minä kysyin. – Ja minkä ihmeen takia sinä olet tullut tänne tekemään paperihommiasi?

– Hihna? Niin siis, mies sanoi. – Minä… juuri… tarkistin sitä näistä… kuiteistani.

– Jassoo, minä sanoin ja huomasin, että pidätelty nauru nyki suupielissäni. Pojan hämmingissä oli jotain niin söpöä ja hilpeää.

– Löytyykö?

– Niin, tota… kyllä, kyllä…

– Kuule, minusta tuntuu, että sinun olisi nyt parasta lähteä hakemaan sitä oikeaa pakettia.

Avasin oven ja odotin, että suloinen tohelo ottaisi salkkunsa papereineen ja poistuisi.

Mies ottikin salkkunsa ja eteni askeleen kohti ovea. Sitten hän vilkaisi ikkunaan ja näytti hetken hirvittävän huolestuneelta. Hän kalvoi hampaillaan huultaan, veti henkeä, rypisti otsaansa ja sitten hän räväytti minulle niin seksikkään hymyn, että polveni olivat pettää siihen paikkaan. Miehen asennossa oli yhtäkkiä jotakin leikkisää, vastustamatonta ja haastavaa. Hän astui rennosti eteeni, niin lähelle, että tunsin hänen piparminttupurukumilta ja energiajuomalta tuoksuvan hengityksensä kasvoillani.

– Armollinen rouva. Kenelle tahansa voi sattua virhe, hän sanoi. – Pyydän ymmärrystä pikku sekaannuksen johdosta. Minä voisin… Hän katseli minua aivan kuin olisi nähnyt minut ilman flanellipaitaani ja farkkujani ja pitänyt suunnattomasti näkemästään. – Voisin korvata tämän sinulle.

Miehen elkeistä saattoi päätellä ilman pienintäkään epäilystä miten hän ajatteli korvauksen suorittaa. Nielaisin. Tajusin yhtäkkiä, että olimme kahdestaan. Koikkis oli jossakin kierroksillaan ja kaikki asiakkaat olivat lähteneet ajat sitten koteihinsa. Näin sieluni silmin meidät suutelemassa ja kiskomassa vaatteita toistemme päältä. Kuvittelin miten mies nostaisi minut syliinsä ja kantaisi pöydälle. Kuvittelin miltä hänen ihonsa tuntuisi, miltä hänen vaativat kätensä tuntuisivat rinnoillani…

Suustani pääsi tirskahdus. Oli tämäkin. Jopa pornoelokuvissa oli monimutkaisemmat juonenkäänteet. Hän veti minua puoleensa kuin magneetti, mutta rajansa kaikella. Ei kai kaltaiseni topakka bisnesnainen ja kahden lapsen äiti ruvennut lemmenleikkeihin tuntemattomien kuljetusliikkeen poikien kanssa viiden minuutin tuttavuuden perusteella, vaikka nämä olisivat kuinka seksikkäitä.

– Minusta tuntuu, että se mitä sinä nyt ajattele, on vähän huono idea, minä sanoin.

– Miten niin? Oletko sinä naimisissa? mies sanoi. – Anteeksi, että sanon, mutta voi itku.

– En ole naimisissa, sanoin oudossa rehellisyyden puuskassa. – Olen leski.

Poika katsoi minua närkästyneenä.

– Et sinä ole yhtään läski, hän puuskahti. – Sinähän näytät upealta! Mikä teitä naisia vaivaa? Juuri tuollainen nainen kuin sinä näyttää kauniilta kuin unelma. Oletko nähnyt peppuasi? Et varmaan. Sehän on sinun takanasi! Onko tässä huoneessa peilejä? Ei kai! Ei kai rautakaupoissa myydä peilejä! Paitsi jos tekisi jonkun rautakaupan ja kauneussalongin yhdistelmän…

Leukani loksahti auki. En tiennyt kumman tekisin: purskahtaisin nauruun vai antaisin hänelle kuonoon. Poika jatkoi höpötystään aivan kuin hänen henkensä olisi siitä kiinni.

– Mä olen tiedätkö kotoisin täältä! Mutta muutin välillä pois. Nyt olen sitten taas palannut. Niin minun nimeni on Janne! Asustelen siskon lattialla. Hänellä on sellainen pieni vesseli, joka herättää mut joka aamu pomppimalla mun mahan päällä. Onneksi mun vatsalihakset ovat kuin terästä! Pystyn jännittämään ne millä hetkellä hyvänsä. Katso!

Pojalla oli yllään avonainen, hieman resuinen farkkutakki ja sen alla t-paita. Hän vetäisi t-paidan helmaa ylös ja paljasti kieltämättä melko treenatun näköisen vatsalihaksiston.

– Haluatko kokeilla? hän kysyi.

Olen yleensä melko sanavalmis nainen, mutta tämä nuorukainen sai minut mykistymään. Hän oli ilmiselvä sekopää, mutta hänessä oli myös jotakin puoleensavetävää ja sympaattista, jotakin, joka sai minut luottamaan häneen ja viihtymään hänen seurassaan, aivan kuin hänestä säteilisi valoa ja lämpöä. Katselin hänen paljasteluaan ja jouduin hieman pidättelemään itseäni, etten olisi kurottanut kättäni ja kokeillut.

Janne piteli salkkua toisella kädellään, yhtäkkiä sen lukko petti. Paperit valahtivat lattialle. Mies yritti ottaa niitä turhaan kiinni. Katsoin läjää ja kumarruin auttamaan paperien keräämisessä, mutta sitten tajusin mitä ne olivat. Vetäisin hämmästyneenä henkeä. Lattialla lojui pornokuvia. Nuoria naisia irstaissa asennoissa, hölmön näköisissä alusvaatteissa ja piikkikoroissa. Kuvien seassa oli jokunen kirje, lasku ja muu lappunen, mutta suurin osa sisällöstä oli toinen toistaan rivompia otoksia.

Olin elämää nähnyt nainen, mutta yllätykseni oli sitä luokkaa, että tunsin kalpenevani ja punastuvani. En saanut silmiäni irti näystä. Sitten katsoin Jannea. Hän oli vihdoin lakannut höpöttä­mästä. Olin kyllä kuullut kaikenlaisista pornoaddiktioista, mutta tämä löi kyllä voiton kaikesta kuulemastani: jäädä nyt toisen ihmisen kaupan takahuoneeseen katselemaan törkeitä kuvia!

– Nyt kuule, tyyppi, minä sanoin. – Ota tuo saasta mukaasi ja lähde kalppimaan. Ja vähän äkkiä, tai minä usutan koirani sinun kurkkuusi.

Rontti kuuli, että siitä puhuttiin ja heilautti laiskasti häntäänsä. Janne ja minä seisoimme vastakkain irstas kuvameri välissämme. Hetken oli aivan hiljaista.

Ikkunan takaa kuului moottoripyörän murahdus. Poika syöksyi ikkunalle ja katsoi huultaan purren ulos. Vilkaisin samaan suuntaan. Pihaan kaartoi moottoripyörä. ¬Kuski pysäytti ja nousi satulasta. Tunnistin kalsean naaman, liskonnahkaiset saappaat ja liskonnahkatakin. Se oli se tympeä hyypiö, joka oli käynyt aiemmin päivällä nuuskimassa! Liskomies kulki pihan poikki kohti kaupan ovea.

Janne tarttui käsivarteeni kuin hukkuva.

– Mä teen ihan mitä vain, jos sä et kerro tolle tyypille, että mä olen täällä! Pelasta mut! Ole kiltti!

Poika kauhoi pornokuvat salkkuun ja syöksyi pöydän alle.

– Peitä minut, hän kuiskasi kiihkeästi. – Ihan mitä tahansa! Älä kerro, että mä olen täällä!

Katselin häntä ja minun kävi tahtomattanikin sääli.

– En mä halua puuttua tähän juttuun, sanoin ja menin liikkeen puolelle.

Liskomainen mies seisoi ovensuussa ja silmäili minua kalseasti.

– Olemme jo kiinni tältä päivältä, sanoin. Kuulin äänessäni pelästyneen sävyn. Otin ryhdikkäämmän asennon. Tämä oli minun kauppani ja minun reviirini. Kiukutti, että olin näin peloissani.

– Oletko sinä ihan yksin, liskomies kysyi. Yhtäkkiä minä toivoin, että Rontissa olisi ollut vähän enemmän tappajaa. Miehen kylmä katse sai väreet juoksemaan selkääni pitkin.

– Minun ystäväni on juuri tulossa kahville. Hän on vartija.
Tiesin, että Koikkis oli toisella puolella kaupunkia. Kukaan ei olisi tulossa pitkiin aikoihin.

– Minä etsin… ystävääni. Onko täällä käynyt sellainen farkkuihin pukeutunut, vaaleatukkainen nuori mies? Näin pitkä?

Liskomainen mies ojensi kätensä ja osoitti pituutta oman olkapäänsä kohdalta. Tunsin itseni yhtäkkiä hirvittävän pieneksi.

Rontti meni nuuskimaan ystävällisesti liskomiestä. Se heilutteli häntäänsä ja odotti rapsutuksia.

– Täällä käy paljon farkkuihin pukeutuneita miehiä, minä sanoin huolettomasti. – Eikä täällä ole käynyt ketään pitkään aikaan.

– Tiedätkö mitä, mies sanoi ja astui eteeni. Tuntui kylmältä ja pelottavalta, aivan kuin olisin ollut käärmeen lähellä. Pidätin vaistomaisesti hengitystäni. Minusta tuntui, että jotakin pahaa tapahtuisi, jos liikahtaisinkin.

– Jos näet sitä miestä, sano, että meillä on keskeneräisiä asioita.

Mies kohotti kätensä, mutta veti sen sitten takaisin. Hän otti askeleen taakse, sitten toisen, ja ovi kilahti, kun hän oli poissa.

Henkäisin syvään ja seisoin paikoillani jähmettyneenä, kunnes tajusin tilanteen olevan ohi ja ryntäsin laittamaan oven takalukkoon. Kurkistin ikkunasta, miestä ei näkynyt enää missään.

– Sun täytyy auttaa mua, Jannen ääni sanoi takaani. – Piilottaa mut. Auta mut pois täältä, niin ettei se huomaa. Toi tyyppi pistää mut lihoiksi, jos saa kiinni.

Jannen pyyntö kuulosti epätoivoiselta. Tuollaisista rentuista pitää pysyä erossa, sanoin itsekseni. Mutta en voinut sille mitään, että hän oli niin uskomattoman söpö ilmestys.

– Mitä sinä olet mennyt tekemään?

– En mitään, Janne vastasi.

– Mitään pahaa. Tai siis… no… ajellut vain autoa. Siinä mä olen hyvä.

Jannen ääni värähti. Ei hän ainakaan miltään kovaksikeitetyltä konnalta kuulostanut.

– Sä olet ainoa ihminen, johon mä voin luottaa, Janne vielä sanoi ja tapitti minua silmiin.

Janne kuulosti eksyneeltä. Minähän olin käytännössä ventovieras, mutta silti hän luotti minuun. Mitä ihmettä tekisin?