Uusi jatkis alkaa! Osa 1/5: Eräänä päivänä Sarin rauhallinen elämä pikkukaupungissa muuttuu. Hänen kauppaansa tupsahtaa seksikäs Janne, joka pakoilee outoa, liskomaista miestä.

Kuvitus: Timo Mänttäri

Mun pitäisi hankkia sulle kunnon koira synttärilahjaksi, Koikkis sanoi ja nojautui myyntitiskiin. Hän oli tottuneesti kävellyt lattialla makaavan mustan kasan yli ja parkkeerannut naulalaatikoiden ja paksujen rautalankanippujen väliin.

– Koira vai? Silmäilin hellästi Ronttia. Se oli iso newfoundlandinkoira, jonka lempiharrastus oli nukkuminen. – Minulla on jo koira.

– Tuoko muka koira? Pikemminkin laiskiainen. Minusta on karmivaa, että avuton nainen ja kaksi pientä lasta elävät tällaisessa paikassa ilman kunnon vahtia.

Pudistin päätäni ja naurahdin. Tiesin että Koikkis pelleili, mutta toisaalta hänen jutuissaan oli vähintään puolet tosissaan heitettyä vakaumusta siitä, että minä olin herkkä neitonen pulassa. Neitonen, joka tarvitsi valppaan ja vahvan vahtikoiran. Tai vielä mieluummin valppaan ja vahvan miehen.

– Vai avuton nainen? Kumpi meistä vaihtoi autoosi öljyt ja öljynsuodattimen? Eivätkä lapsetkaan ole enää mitään pikkurääpäleitä. Millakin on 12-vuotias.

Koikkis ei ollut ainoa, joka oli huolissaan meidän puolestamme. Pikku perheeni asui kieltämättä melko eriskummallisissa olosuhteissa. Kotimme, samoin kuin rautakauppani, sijaitsi ikivanhassa, ränsistyneessä makasiinirakennuksessa. Makasiinin takaseinästä kohosi hylätyn viljasiilon jättiläismäinen, betoninen hahmo. Siilo hallitsi koko maisemaa kuin vuorenseinämä tai mahtava kirkon torni, ja se kutsui kolhoudellaan nuorisoa tagaamaan sen kylkeen puumerkkejään. Rontin ja monen muun reviirimerkkaustolppa sijaitsi sen juurella. Ympärillä aukesi pikkukaupungin teollisuusalue: asvaltin, romuautojen ja varastorakennusten valtakunta.

Osuuskauppa oli aikoinaan varastoinut siilossa viljaa, mutta rakennus oli ollut nyt vuosikymmeniä Matin suvun ja sitten minun hallussani. Olin uudistanut sähköt vain muutamaan huoneeseen, niihin tiloihin, joissa pidin liikettä ja varastoa. Siilo sai pitää salaisuutensa, makasiinien tyhjät tilat narahdella ja huokailla yksinäisyyttään. Huhuttiin, että rakennuksessa kummitteli, että siellä oli tapahtunut veriteko ja kuolleen sielu liikkui lähellä niitä lankkuja, joiden alle vainaja oli kätketty. Muuta haittaa tarinasta ei minulle ollut kuin että aina toisinaan nuoriso pyrki omin luvin makasiiniin.

Minusta teollisuusalue ei ollut yhtään hassumpi paikka elää. Siinä oli omaa karua kauneuttaan. Keskustan kaupoille oli lyhyt matka, vain kymmenisen minuuttia autolla, jos tuli yllättäen ikävä sivistyksen pariin. Saman verran kesti ajella metsäpoluille, jos teki mieli haistella kellastuvien lehtien tuoksua.

– No jos uusi koira ei kelpaa, niin mitä sinä sitten haluaisit? Koikkis kysyi. – Jotain superkallista ryppyvoidetta, nyt kun neljäkymppiä tulee täyteen?

Mulkaisin Koikkista ja hän virnisti. Rontti huokaisi, heilautti laiskasti karvaisia korviaan ja jatkoi lepoaan. Minun kävi hieman kateeksi. Päivä oli ollut kiireinen ja pikku unet olisivat maistuneet minullekin hyvin.

Oli kuitenkin vielä paljon tekemistä. Liikkeessä riitti hommaa pitkälle iltaan, ja töiden jälkeen minun piti lähteä kauppaan hankkimaan kakkuaineksia, limua ja kuohuviiniä. Lapset halusivat ehdottomasti tehdä minulle maailman upeimman syntymäpäivä­kakun, ja olin luvannut hankkia tarvittavat ainekset.

Aion juhlia nelikymppisiäni perhepiirissä. Mukana olisivat vain rakkaat kauhukakarani ja anoppini Maria.

Koikkis viivytteli vielä hetken tiskin luona ja yritti kehitellä jutun juurta, sitten hän nosti lakkiaan ja lähti. Näin ikkunasta, kuinka hänen harmaaseen univormuun sonnustautunut hahmonsa katosi lommoisen Saabin sisälle. Koikkis oli vartija. Hän partioi teollisuusalueella ja meistä oli tullut vuosien mittaan hyvät ystävät.

Asiakkaita kulki ovesta sisään ja ulos. Oli viimeinen hetki ostaa tarvikkeita viikonlopuksi mökeille, ja usein juuri perjantaipäivinä tulikin viikon paras myynti. Marraskuun alussa ei enää tehty isoa kauppaa, mutta rakennettiin sitä parhaimman sesongin ulkopuolellakin. Kuulaina syyspäivinä ehti hyvin nikkaroida mökillä. Ensimmäisten pakkasaamujen jälkeen ei ollut hirvikärpäsiäkään riesana.

Iltapäivän puolella hiljentyi. Istahdin tiskin taakse, tein oloni mukavaksi, levitin päivän lehden pöydälle ja siemailin rikkoutuneesta korvamukista kaakaota. Mukissa luki ”Pomon kuppi, älä ryystä”. Rautakaupan pojat olivat antaneet sen minulle vuosia sitten.

Ikkunasta paistoi sisään viisto, kullankeltainen valo. Juuri sellainen keli, että olisi ihana lähteä metsään etsimään suppilovahveroita. Niistä, maidosta ja koskenlaskijajuustosta saisi mitä maistuvimman keiton. Voisin ehkä pyytää Koikkistakin syömään.

Juoma lämmitti mukavasti kättäni ja sisuksiani mennessään alas. Makasiineissa oli kylmänpuoleista, vaikka olin laittanut öljypatterin puhaltamaan täysillä.

Paikallislehden ykkösuutisena oli kerrankin oikea uutinen, mökkimurtojen sarja. Nelossivulla komeili iso artikkeli seutua vaivaavasta rikosaallosta. Viikon aikana oli murtauduttu läheisen Piiskajärven kesämökkeihin. Piiskajärvellä oli seudun tyyriimmät loma-asunnot. Haastateltu poliisi oli niukkasanainen, mutta ääneen oli päästetty myös jokunen harmistunut mökkeilijä, joka kaipaili arvokasta irtaimistoaan. Jutun mukaan varkaille ei kelvannut mikä tahansa roju. Lähinnä he olivat vieneet elektroniikkaa.

Minun kävi sääli mökkeilijöitä. Olin kesällä kiertänyt Piiskajärven mökkitiet läpi ja saanut myytyä rakenteilla oleviin kiinteistöihin melkoisen määrän räystäskouruja, pihakaivoja ja ilmapumppuja. Tuntui inhottavalta ajatella, että kaikkiin niihin kauniisiin huviloihin oli tunkeuduttu pahat mielessä. Monelle kaupunkilaiselle kesähuvila oli pyhättö, johon tultiin satojen kilometrien päästä rentoutumaan. Oma mökkini oli aivan kaupungin kupeessa ja niin vaatimaton, että se tuskin kiinnostaisi konnia. Ja todennäköisesti varkaat olivat jo häipyneet seudulta ajat sitten ja salakuljettaneet tavarat vähin äänin rajan yli.

Ovi paukahti voimalla auki. Rauhallinen hetkeni oli pirstaleina. Sisään tuiskahti tuntematon nuori mies, joka puuskutti aivan kuin olisi juossut pakoon Usain Boltia. Hän pälyili ovensuussa ympäriinsä kuin ei ihan tajuaisi missä oli, syöksyi sitten kohti tiskiä ja – kuinkas muuten – kompastui Ronttiin. Mies kaatui rähmälleen ja pudotti samassa hässäkässä kantamuksensa.

Rontti nosti päätään, katsoi tunkeilijaa ja jatkoi uniaan. Mies nousi ähkien ylös ja nosti laatikon maasta.

– Anteeksi koira, hän sanoi. Sitten hän suuntasi sinisten silmiensä katseen minuun ja väläytti leveän hymyn. – Päivää rouva!

Se oli sen sortin hymy, joka sai perhosparven lehahtamaan vatsanpohjastani lentoon. Pöllämystynyt nuori mies oli syötävän hyvän näköinen. Vaalea tukka, kuluneet, oikeista kohdista kiristävät farkut, leveät hartiat ja ihastuttavat silmät. Täsmälleen minun tyyppiäni. Liian nuori, sanoin mielessäni ankarasti. Kloppi oli tuskin kolmeakymmentäkään, siis poikanen vielä.

– Päivää, sanoin korostetun asiallisesti. – Miten voin auttaa?
Poika rypisti otsaansa, nielaisi ja sanoi:

– Öö. Minä… Sinä… öö.

Hän puristi pahvilaatikkoa rystyset valkoisina. Minulla alkoi raksuttaa.

– Onko tuo ruohonleikkurin hihna?

– Mikä? mies sanoi. Sitten hän rykäisi ja sanoi. – On. Ruohonleikkurin hihna. Juuri se tämä on!

– Veisitkö sen suoraan tuonne takahuoneeseen? sanoin ja osoitin sormellani kaupan takaosaan. – Laita se vaikka sille pöydälle, jolla on mappeja, jos sinne mahtuu.

– Selvä! Tapahtuu, mies sanoi, marssi paketteineen tiskin ohi, poistui takahuoneeseen ja sulki oven perässään.

Ulkomailta tilaaminen oli sitten kätevää. Ruohonleikkurin hihna oli tullut paljon nopeammin kuin olin luullut. Vanhan leikkurini vetohihna oli mennyt poikki, ja lähin varaosa oli löytynyt Koreasta muutamalla kympillä. Kuljetus tuli samaan hintaan, joten tilaaminen oli kannattavaa toimintaa. Homma sujui Visalla netissä nappia painamalla, tavara tuli muutaman vuorokauden sisällä ja kuljetusliikkeet komeine uroineen kantoivat tuotteet kotiin saakka.

Siemaisin kaakaota ja silmäilin vielä lehteä. Mielipideosastolla valitettiin anonyymisti koirankakasta, nuorisosta ja valtuuston tekemistä päätöksistä.

Puhelin soi. Ruudussa vilkkui Maria.

– Moi. Miten hurisee? minä vastasin.

– Sari? Marian ääni kuulosti oudolta, ohuelta ja pieneltä. – Voisitko tulla hakemaan minua Jukaraisen huvilalta?

– Mitä on tapahtunut? kysyin täynnä pahoja aavistuksia. Paavo ”Paroni” Jukarainen oli värikäs paikallispoliitikko, ja hänen huvilansa oli Piiskajärven ylellisin. Oliko Jukaraisenkin huvilalla käynyt rosvoja? Oli varmasti! Maria hoiti pikku bisneksessämme mökkitalonmiehen töitä, siivosi ja järjesteli paikkoja rikkaiden mökeillä. Oliko hän ajanut murtomiesten jättämien tuhojen keskelle? Tai vielä pahempaa: oliko hän nähnyt itse murtomiehet?

Langan päässä oli hiljaista. Kuului vain Marian katkonainen hengitys. Ei kai hän vain itkenyt? Säikähdin toden teolla. Anoppini ei ollut itkeskelevää sorttia.

– Mitä siellä oikein on tapahtunut? Puhu nyt!

– No kuulehan, Sari, Maria sanoi työläästi. – Täällä on käynyt niin, että Jukarainen on tapettu. Minä löysin hänen… ruumiinsa… pirtin pöydältä.

– Voi hyvä luoja, parkaisin. – Oletko sinä soittanut poliisille? Oletko sinä itse kunnossa?

– Olen, olen. Älä nyt hysterisoi. Ei tässä mitään hätää ole. Täällä on poliisit ja kaikki on ihan kunnossa, mutta jotenkin minusta tuntuu... vähän ankealta.

Toisissa olosuhteissa Marian lakoniset sanavalinnat olisivat naurattaneet minua. Hän pyrki olemaan tilanteessa kuin tilanteessa tunteeton ja kivikasvoinen kuin mikäkin sfinksi.

– Voisitkohan sinä tulla hakemaan minua? Maria kysyi.

– Tottakai! Olen siellä hetkessä!

Maria kiitteli minua ja minä sulattelin hänen kertomaansa.

– Mistä sinä tiedät että Jukarainen oli tapettu? kysyin.

– No vaikea sitä on tapaturmaisesti saada kehoaan täyteen veitsenjälkiä, Maria sanoi kuivasti.

Lukitsin liikkeen ja laitoin oveen lapun, jossa luki, että palaisin kolmeen mennessä. Rontti jäi sisälle rotkottamaan. Hyppäsin autooni ja lähdin reipasta nopeutta Piiskajärveä kohti. Tie oli kuoppainen ja auto pomppi tiellä. Metsä oli kaunis syysasussaan, taivas oli autereinen ja maailma näytti heleältä. Tuntui oudolta ajatella, että näin kauniissa maailmassa tapahtui hirvittäviä rikoksia.

Jos joku meidän pikkupaikkakunnallamme murhattiin, niin Jukarainen oli kieltämättä todennäköisin uhri. ”Pulla-Paroni” Jukarainen oli entinen leipuri, josta oli tullut erinäisten epämääräisten vaiheiden jälkeen läpikorruptoitunut poliitikko, joka laukoi valtuustossa värikkäitä mielipiteitä. Hänen menneisyytensä oli täynnä hämäräperäisiä firmoja, epäilyksiä veronkierrosta ja vakavammastakin. Lisäksi hänet tunnettiin pahimman luokan häntäheikkinä ja irstailijana. Hänen huvilallaan pidettävistä orgioista liikkui villejä tarinoita. Juhlissa kuulemma virtasivat huumeet ja viina, ja paljas pinta vilkkui.

Huhut olivat huhuja, ja niitä tietysti pikkukaupungissa riitti, mutta saattoi niissä olla perääkin. Niin me ainakin Marian kanssa olimme ounastelleet, kun olimme siivonneet Jukaraisen huvilalla kekkereiden jälkeen. Lattioilta ja pöydiltä sai viedä kuormakaupalla rikkoutuneita laseja ja pulloja roskikseen. Olimme jynssänneet viinatahroja, ruokatahroja, oksennustahroja ja tahroja, joiden tarkempaa koostumusta emme halunneet pohtia. Kerran pihalta oli löytynyt piikkikorkoinen kenkä, joka oli täynnä verta.

Toisaalta minulle Jukarainen oli ollut aina reilu. Hän puolusti minua siiloasiassa. Koko valtuusto halusi nimittäin häätää minut makasiineilta. Tarkoitus oli räjäyttää rakennukset maan tasalle ja rakentaa paikalle kymmenkerroksinen asuintalo. Jukarainen piti ainoana minun puoliani. Hän puolusti oikeuttani asua perintökodissani, ja hän oli juoksuttanut siilossa asiantuntijoita museovirastosta ja erilaisista ekojärjestöistä etsimässä perusteita rakennuskompleksin suojelemiseksi.

Jukaraisen ystävällisyys minua kohtaan oli arvoitus. Ehkä se johtui siitä, että hän oli ollut lapsuudenystävä mieheni Matin kanssa. Olin usein kummastellut heidän ystävyyttään, sillä Matti oli ollut rauhallinen mies, jolle ei viina ja hurvittelu ollut maistunut liian kanssa.

Selitys oli kuitenkin löytynyt: Matin mukaan Paroni oli kerran pelastanut hänet hukkumasta, kun he olivat olleet pikkupoikia. Matin ja Jukaraisen välille oli muodostunut siten keskinäinen luottamus, jonkinlainen sanaton sopimus, eikä Matti ollut koskaan puhunut Jukaraisesta pahaa.

Ajoin kohti huvilaa. Pian edessäni aukesi rauhallinen järvimaisema. Keltaiset koivunlehdet täplittivät nurmikkoa ja kelluivat peilityynen järven pinnalla. Radiosta kuului Lynyrd Skynyrdiä. Napsautin masiinan pois päältä ja nousin autosta.

Jukaraisen huvila kohosi matalan rinteen päällä. Se oli suuri ja hulppea ja näytti siltä, että Jukarainen olisi pyytänyt sitä rakentaessaan vinkkejä Vesa Keskiseltä ja Hugh Hefneriltä. Pihalla oli kipsisiä, alastomia naisfiguureita, suuria kipsijoutsenia ja muutama puutarhatonttukin. Itse huvila oli koottu valtavista kelohirsistä kolmikerroksiseksi kolossiksi. Nyt alue oli eristetty poliisin kelta-punaisin nauhoin. Piha oli jalanjälkien sotkema.

Pujahdin nauhan alta ja etenin kohti huvilaa. Pihalla vastaani tuli kammottava kulkue: miehet kuljettivat paareilla muovipressun peittämää ruumista ruumisautoon. Kurkkuani kuristi. Jukarainen oli tuonut minullekin epämiellyttäviä viboja, mutta ei hänkään tällaista loppua olisi ansainnut.

Anoppini Maria istui yksin portailla ja näytti kalpealta. Tuntui kauhealta nähdä hänet niin poissa tolaltaan. Hän kyyhötti paikallaan kuin vanha, kuoreensa vetäytynyt kilpikonna. Yleensä hän oli ryhdikäs ja ikävuosistaan huolimatta kaunis nainen.

– Sari! Jumalan kiitos, Maria sanoi kun huomasi minut. Hän nousi ja näytti hetken siltä, että halusi halata minua. Maria oli kuitenkin vanhan liiton naisia ja karsasti tunteilua ja koskettelua kaikissa tilanteissa. Niinpä minä vain tartuin hänen käsivarteensa ja taputin olalle.

– Mennään autolle, minä sanoin. – Minä vien sinut meille. Lapset tulevat kohta koulusta. Voitte sitten syödä välipalaa ja odottaa minua.

– Kyllä minä pärjään, Maria sanoi. – Tämä oli vain tällaista alkujärkytystä. Ei sitä joka päivä tämmöistä näe. Kyllä ihmiseen sitten mahtuu verta. Koko lattia oli aivan punaisenaan. Niitä lankkuja ei saada koskaan puhtaaksi. Pitää vaihtaa koko lattia…

– Onneksi meidän ei tarvitse tehdä sitä.

Mietin, kuka mökin nyt saisi. Jukaraisella ei ollut tietääkseni vaimoa eikä lapsia.

Kurkistin avonaisesta ovesta sisään. Sisällä näytti sekaisemmalta kuin koskaan juhlien jälkeen. Kaikkien hyllyjen sisältö oli vedetty lattioille, matot olivat rypyssä ja pöydät lainehtivat lasinsiruja ja papereita.

– Huh huh, minä sanoin. – Aletaan painua.

Ajoimme metsätietä takaisin teollisuusalueelle. Kysyin Marialta halusiko hän terveyskeskukseen saamaan rauhoittavia, mutta hän kieltäytyi. Tiesin hänet vahvaksi, monessa tilanteessa hän oli se, joka oli kannatellut minua ja auttanut eteenpäin.

Parkkeerasin makasiinien eteen ja saatoin Marian ovelle saakka.

– Minusta on ihan liikaa vaivaa, Maria sanoi. – Jos veisit minut kuitenkin kotiini.

– Ei tule kuuloonkaan. Jäät meille yöksi. Minä tulen niin pian kuin pääsen. Tässä on enää pari tuntia sulkemiseen.

– Ei anneta tämän pilata sinun syntymäpäiviäsi, Maria sanoi ja hymyili minulle lämpimästi. – Biletetään kunnolla.

Jokin lämmin läikähti sisälläni ja hymyilin takaisin. Maailmassa oli paljon pahaa, mutta minä ja Maria pidimme yhtä. Olin varmaan maailman ainoa nainen, jonka paras ystävä oli oma anoppi.

Kun Maria oli mennyt sisälle, palasin kymmenen metriä takaisinpäin ja astuin kauppaan. Kiireisinä päivinä oli paljon iloa siitä, että työ ja koti olivat samoissa tiloissa.

Mielessäni kävi, että nyt kun Jukarainen ei ollut pitämässä valtuustossa minun puoliani, saisin varmaan häädön makasiineista. Se oli kurja ajatus. Minulla ei ollut haluja muuttaa pois. Kaikki oli kätevää näin. Makasiineissa oli rauhallinen, harras henki, josta pidin. Jos maailma uhkasi kaatua päälle, ei tarvinnut muuta kuin mennä makasiinien käyttämättömälle puolelle ja kulkea tyhjissä huoneissa lattialankkujen narinaa kuunnellen. Ei aikaakaan, kun alkoi kuulla omat ajatuksensa, ja ymmärtää mitä halusi. Kaupunki saisi häätää ja kantaa käsivarsista pihalle, en lähtisi taistelutta!

Jatkoin hommia rautakaupalla. Välillä mieleeni välähti kuva muovin peittämästä ruumiista. Yritin siivoilla ja pysyä touhukkaana, etteivät kammottavat ajatukset olisi pulpahtaneet mieleen.

Vähän ennen sulkemisaikaa ovi kilahti. Ovenraosta luikahti sisään pitkä, outo mies. Tervehdin häntä, mutta hän ei vastannut edes pienellä nyökkäyksellä. Hän katseli minua päästä jalkoihin pistävästi.

Mies oli minulle tuntematon. Olin varma, etten ollut koskaan nähnyt häntä. Moisen hyypiön kyllä muistaisi: hän oli paitsi pitkä, myös äärettömän laiha, ja hän oli pukeutunut käärmeennahkaa jäljittelevään takkiin ja vastaaviin buutseihin. Hänessä oli kaiken kaikkiaan jotakin liskomaista. Kasvot olivat kalvakkaat ja niillä maleksi tyly ilme, joka sai minut tuntemaan itseni pieneksi hiireksi, jonka koloon on kiemurrellut käärme. Tuntui siltä kuin huoneeseen olisi tullut entistäkin kylmempi. Mies liikkui hitaasti ja liskomaisen sulavasti hyllyjen lomassa. Puolittain odotin, että hänen suustaan tulisi esille kaksihaarainen kieli.

– Mitäs laitetaan? kysyin reippaasti. Ehkä liskomies oli läheisestä kartanokahvilasta eksynyt turisti. Vaikka ei niitä enää näin syksyllä ollut liikkeellä.

Mies ei vastannut. Hänen katseensa kiersi koko tilan, sitten hän kääntyi ja astui ovelle. En ehtinyt kysyä muuta, kun hän oli jo tunkemassa itseään pihalle. Hän miltei törmäsi Koikkikseen.

– Olipas kiire, Koikkis totesi.

– Mitä lienee ollut vailla, mumisin takaisin. Tapasin harvoin noin töykeitä ihmisiä. Minut otettiin paikkakunnalla vakavasti, eikä kukaan enää äimistellyt sitä, että nainen myi räystäspeltejä ja suunnitteli ilmastointilaitteiden asennuksia. Moni tiesi, että olin yksin jäätyäni opetellut bisneksen vaikeimman kautta. Liike oli ollut minulla nyt seitsemän vuotta ja olin saanut sen hartiavoimin menestymään. Aluksi moni oli epäillyt taitojani, mutta kun he tarvitsivat apua talojensa ja kesämökkiensä kanssa, ja minä olin päässyt esittämään kykyni, epäilyt karisivat. Matti oli opettanut minut hyvin ennen lähtöään.

– Jospa tuo äijä kävi bongaamassa paikkakunnan parhaimman nähtävyyden, Koikkis heitti ja hymyili ujosti.

– Ai siilon vai?

– Niin siilon juu, Koikkis totesi. Hän oli uskomattoman kaino ollakseen niin iso ja komea mies. Hän olisi taatusti halunnut imarrella, että minä olin se lähiseudun paras nähtävyys, muttei uskaltanut.

Sitten Koikkis katsoi minua tutkivasti otsa rypyssä.

– Mikä on hätänä, Sari?

Vuodatin hänelle saman tien koko Jukaraisen jutun.

– Voi taivas, Koikkis päivitteli ja antoi minulle ison halauksen. – Onpas sinulla ja Marialla ollut kehno päivä. Ja Jukaraisella nyt varsinkin. Eipä voi sanoa, että se oli kauhea yllätys. Voisi melkein kuvitella, että sen miehen luo on ollut jonoksi asti tappajia. Kaveriparka kuitenkin! Miten Maria jaksaa?

– Ihan hyvin kai, olosuhteisiin nähden. Se on meillä kotona lasten kanssa.

– Minä voin poiketa myöhemmin heidän luonaan, jos haluat. Käydä katsomassa, jos Maria tarvitsee apua.

– Kiitos. Olet kultainen, minä sanoin ja kurkotin pussaamaan Koikkiksen poskea. Koikkis punastui ja alkoi hypistellä mutterilaatikkoa. Katselin mietteliäästi hänen hämminkiään ja mietin, mitä tekisin, jos hän jonakin päivänä rohkaistuisi ja pyytäisi minua treffeille. En ollut ihan varma miten suhtautuisin siihen. Tavallaan se tuntui mukavalta ajatukselta. Kai. Koikkis oli ollut ystäväni jo vuosia ja suhtauduin häneen hieman kuin isoon ja turvalliseen veljeen. Se ei ollut mikään hyvä lähtökohta romanttiselle suhteelle.

Tottakai minä olisin halunnut rakastua ja löytää onnen unelmieni prinssin kainalosta. Mutta toisaalta minusta oli aika mukava elää itsenäisenä naisena mukuloitten kanssa. En ollut ollenkaan varma, että halusin miestä riesakseni. Juuri sopivanlaista oli eronneiden ja karanneiden joukosta vaikea löytää, ja minähän olin itsekin toisella kierroksella. Minulla oli maailman suloisimmat lapset, maailman laiskin koira, riittävän monipuolinen työ ja paljon ystäviä. Siihen yhtälöön ei oikein enää mies mahtuisi. Elämäni oli hyvää jo tällaisenaan. Ja sitä paitsi, jos olin aivan rehellinen itselleni, menneet kokemukset olivat tehneet minut varovaiseksi. Joskus pelkäsin, etten enää koskaan uskaltaisi rakastua.

Koikkis palasi töihinsä ja jäin jälleen yksin. Rauha oli palannut mieleeni. Venyttelin niskaani ja pyyhin vähän pölyjä. Hyräilin, rapsuttelin Ronttia ja tarkistelin tilauslistoja tietokoneelta. Kaikki oli kunnossa. Voisin laskeutua viikonlopun viettoon. Huomenna liike olisi auki vain yhdeksästä kahteen, ja sitten viettäisimme synttäreitä.

Kello oli viisi ja ulkona hämärsi. Aika sulkea putiikki. Sammutin tietokoneen. Heiluttelin jo avaimia kädessäni, kun yhtäkkiä kuulin takahuoneesta kolahduksen.

Seisahduin sijoilleni, kuulostelin. Tuuliko se vain aiheutti ääniä?

Kolina toistui. Ihoni meni kananlihalle. Muistin tarinat viljasiilon kummituksesta. Nappasin pöydältä putkenpätkän ja hiivin takahuoneen ovelle.

Aukaisin oven ja pidin putkea varoasennossa. Olin koulussakin hyvä pesäpallossa.

Kuljetusliikkeen mies kyykki huoneen nurkassa. Tajusin yhtäkkiä, että hänhän ei ollut koskaan lähtenyt pois liikkeestäni. Hän oli mennyt takahuoneeseen paketin kanssa. En ollut edes kuitannut lähetystä. Ja sitten oli tullut se puhelinsoitto Marialta ja olin lähtenyt kiireessä ja lukinnut miehen sisälle. Mutta miksi hän oli ollut hissun kissun? Olisi nyt rohkeasti näyttäytynyt.

Hän oli polvillaan maassa, vaalea pää kumartuneena paperikasan ylle. Pahvilaatikko oli auki hänen vieressään ja laatikon vieressä retkotti avonainen salkku. Mitään ruohonleikkurin hihnaa etäisestikään muistuttavaa ei näkynyt missään. Laskin putken kädestäni.

– Mitä ihmettä sinä oikein teet? kysyin.

Poika säpsähti, työnsi paperipinon hätäisesti salkkuun, pomppasi jaloilleen, katsoi minua vauhkosti, avasi ja sulki suunsa. Sitten hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja hieraisi nenäänsä.

– Sori. Anteeksi. Niin. Höm, hän sanoi viimein.

– Missä se hihna on? minä kysyin. – Ja minkä ihmeen takia sinä olet tullut tänne tekemään paperihommiasi?

– Hihna? Niin siis, mies sanoi. – Minä… juuri… tarkistin sitä näistä… kuiteistani.

– Jassoo, minä sanoin ja huomasin, että pidätelty nauru nyki suupielissäni. Pojan hämmingissä oli jotain niin söpöä ja hilpeää.

– Löytyykö?

– Niin, tota… kyllä, kyllä…

– Kuule, minusta tuntuu, että sinun olisi nyt parasta lähteä hakemaan sitä oikeaa pakettia.

Avasin oven ja odotin, että suloinen tohelo ottaisi salkkunsa papereineen ja poistuisi.

Mies ottikin salkkunsa ja eteni askeleen kohti ovea. Sitten hän vilkaisi ikkunaan ja näytti hetken hirvittävän huolestuneelta. Hän kalvoi hampaillaan huultaan, veti henkeä, rypisti otsaansa ja sitten hän räväytti minulle niin seksikkään hymyn, että polveni olivat pettää siihen paikkaan. Miehen asennossa oli yhtäkkiä jotakin leikkisää, vastustamatonta ja haastavaa. Hän astui rennosti eteeni, niin lähelle, että tunsin hänen piparminttupurukumilta ja energiajuomalta tuoksuvan hengityksensä kasvoillani.

– Armollinen rouva. Kenelle tahansa voi sattua virhe, hän sanoi. – Pyydän ymmärrystä pikku sekaannuksen johdosta. Minä voisin… Hän katseli minua aivan kuin olisi nähnyt minut ilman flanellipaitaani ja farkkujani ja pitänyt suunnattomasti näkemästään. – Voisin korvata tämän sinulle.

Miehen elkeistä saattoi päätellä ilman pienintäkään epäilystä miten hän ajatteli korvauksen suorittaa. Nielaisin. Tajusin yhtäkkiä, että olimme kahdestaan. Koikkis oli jossakin kierroksillaan ja kaikki asiakkaat olivat lähteneet ajat sitten koteihinsa. Näin sieluni silmin meidät suutelemassa ja kiskomassa vaatteita toistemme päältä. Kuvittelin miten mies nostaisi minut syliinsä ja kantaisi pöydälle. Kuvittelin miltä hänen ihonsa tuntuisi, miltä hänen vaativat kätensä tuntuisivat rinnoillani…

Suustani pääsi tirskahdus. Oli tämäkin. Jopa pornoelokuvissa oli monimutkaisemmat juonenkäänteet. Hän veti minua puoleensa kuin magneetti, mutta rajansa kaikella. Ei kai kaltaiseni topakka bisnesnainen ja kahden lapsen äiti ruvennut lemmenleikkeihin tuntemattomien kuljetusliikkeen poikien kanssa viiden minuutin tuttavuuden perusteella, vaikka nämä olisivat kuinka seksikkäitä.

– Minusta tuntuu, että se mitä sinä nyt ajattele, on vähän huono idea, minä sanoin.

– Miten niin? Oletko sinä naimisissa? mies sanoi. – Anteeksi, että sanon, mutta voi itku.

– En ole naimisissa, sanoin oudossa rehellisyyden puuskassa. – Olen leski.

Poika katsoi minua närkästyneenä.

– Et sinä ole yhtään läski, hän puuskahti. – Sinähän näytät upealta! Mikä teitä naisia vaivaa? Juuri tuollainen nainen kuin sinä näyttää kauniilta kuin unelma. Oletko nähnyt peppuasi? Et varmaan. Sehän on sinun takanasi! Onko tässä huoneessa peilejä? Ei kai! Ei kai rautakaupoissa myydä peilejä! Paitsi jos tekisi jonkun rautakaupan ja kauneussalongin yhdistelmän…

Leukani loksahti auki. En tiennyt kumman tekisin: purskahtaisin nauruun vai antaisin hänelle kuonoon. Poika jatkoi höpötystään aivan kuin hänen henkensä olisi siitä kiinni.

– Mä olen tiedätkö kotoisin täältä! Mutta muutin välillä pois. Nyt olen sitten taas palannut. Niin minun nimeni on Janne! Asustelen siskon lattialla. Hänellä on sellainen pieni vesseli, joka herättää mut joka aamu pomppimalla mun mahan päällä. Onneksi mun vatsalihakset ovat kuin terästä! Pystyn jännittämään ne millä hetkellä hyvänsä. Katso!

Pojalla oli yllään avonainen, hieman resuinen farkkutakki ja sen alla t-paita. Hän vetäisi t-paidan helmaa ylös ja paljasti kieltämättä melko treenatun näköisen vatsalihaksiston.

– Haluatko kokeilla? hän kysyi.

Olen yleensä melko sanavalmis nainen, mutta tämä nuorukainen sai minut mykistymään. Hän oli ilmiselvä sekopää, mutta hänessä oli myös jotakin puoleensavetävää ja sympaattista, jotakin, joka sai minut luottamaan häneen ja viihtymään hänen seurassaan, aivan kuin hänestä säteilisi valoa ja lämpöä. Katselin hänen paljasteluaan ja jouduin hieman pidättelemään itseäni, etten olisi kurottanut kättäni ja kokeillut.

Janne piteli salkkua toisella kädellään, yhtäkkiä sen lukko petti. Paperit valahtivat lattialle. Mies yritti ottaa niitä turhaan kiinni. Katsoin läjää ja kumarruin auttamaan paperien keräämisessä, mutta sitten tajusin mitä ne olivat. Vetäisin hämmästyneenä henkeä. Lattialla lojui pornokuvia. Nuoria naisia irstaissa asennoissa, hölmön näköisissä alusvaatteissa ja piikkikoroissa. Kuvien seassa oli jokunen kirje, lasku ja muu lappunen, mutta suurin osa sisällöstä oli toinen toistaan rivompia otoksia.

Olin elämää nähnyt nainen, mutta yllätykseni oli sitä luokkaa, että tunsin kalpenevani ja punastuvani. En saanut silmiäni irti näystä. Sitten katsoin Jannea. Hän oli vihdoin lakannut höpöttä­mästä. Olin kyllä kuullut kaikenlaisista pornoaddiktioista, mutta tämä löi kyllä voiton kaikesta kuulemastani: jäädä nyt toisen ihmisen kaupan takahuoneeseen katselemaan törkeitä kuvia!

– Nyt kuule, tyyppi, minä sanoin. – Ota tuo saasta mukaasi ja lähde kalppimaan. Ja vähän äkkiä, tai minä usutan koirani sinun kurkkuusi.

Rontti kuuli, että siitä puhuttiin ja heilautti laiskasti häntäänsä. Janne ja minä seisoimme vastakkain irstas kuvameri välissämme. Hetken oli aivan hiljaista.

Ikkunan takaa kuului moottoripyörän murahdus. Poika syöksyi ikkunalle ja katsoi huultaan purren ulos. Vilkaisin samaan suuntaan. Pihaan kaartoi moottoripyörä. ¬Kuski pysäytti ja nousi satulasta. Tunnistin kalsean naaman, liskonnahkaiset saappaat ja liskonnahkatakin. Se oli se tympeä hyypiö, joka oli käynyt aiemmin päivällä nuuskimassa! Liskomies kulki pihan poikki kohti kaupan ovea.

Janne tarttui käsivarteeni kuin hukkuva.

– Mä teen ihan mitä vain, jos sä et kerro tolle tyypille, että mä olen täällä! Pelasta mut! Ole kiltti!

Poika kauhoi pornokuvat salkkuun ja syöksyi pöydän alle.

– Peitä minut, hän kuiskasi kiihkeästi. – Ihan mitä tahansa! Älä kerro, että mä olen täällä!

Katselin häntä ja minun kävi tahtomattanikin sääli.

– En mä halua puuttua tähän juttuun, sanoin ja menin liikkeen puolelle.

Liskomainen mies seisoi ovensuussa ja silmäili minua kalseasti.

– Olemme jo kiinni tältä päivältä, sanoin. Kuulin äänessäni pelästyneen sävyn. Otin ryhdikkäämmän asennon. Tämä oli minun kauppani ja minun reviirini. Kiukutti, että olin näin peloissani.

– Oletko sinä ihan yksin, liskomies kysyi. Yhtäkkiä minä toivoin, että Rontissa olisi ollut vähän enemmän tappajaa. Miehen kylmä katse sai väreet juoksemaan selkääni pitkin.

– Minun ystäväni on juuri tulossa kahville. Hän on vartija.
Tiesin, että Koikkis oli toisella puolella kaupunkia. Kukaan ei olisi tulossa pitkiin aikoihin.

– Minä etsin… ystävääni. Onko täällä käynyt sellainen farkkuihin pukeutunut, vaaleatukkainen nuori mies? Näin pitkä?

Liskomainen mies ojensi kätensä ja osoitti pituutta oman olkapäänsä kohdalta. Tunsin itseni yhtäkkiä hirvittävän pieneksi.

Rontti meni nuuskimaan ystävällisesti liskomiestä. Se heilutteli häntäänsä ja odotti rapsutuksia.

– Täällä käy paljon farkkuihin pukeutuneita miehiä, minä sanoin huolettomasti. – Eikä täällä ole käynyt ketään pitkään aikaan.

– Tiedätkö mitä, mies sanoi ja astui eteeni. Tuntui kylmältä ja pelottavalta, aivan kuin olisin ollut käärmeen lähellä. Pidätin vaistomaisesti hengitystäni. Minusta tuntui, että jotakin pahaa tapahtuisi, jos liikahtaisinkin.

– Jos näet sitä miestä, sano, että meillä on keskeneräisiä asioita.

Mies kohotti kätensä, mutta veti sen sitten takaisin. Hän otti askeleen taakse, sitten toisen, ja ovi kilahti, kun hän oli poissa.

Henkäisin syvään ja seisoin paikoillani jähmettyneenä, kunnes tajusin tilanteen olevan ohi ja ryntäsin laittamaan oven takalukkoon. Kurkistin ikkunasta, miestä ei näkynyt enää missään.

– Sun täytyy auttaa mua, Jannen ääni sanoi takaani. – Piilottaa mut. Auta mut pois täältä, niin ettei se huomaa. Toi tyyppi pistää mut lihoiksi, jos saa kiinni.

Jannen pyyntö kuulosti epätoivoiselta. Tuollaisista rentuista pitää pysyä erossa, sanoin itsekseni. Mutta en voinut sille mitään, että hän oli niin uskomattoman söpö ilmestys.

– Mitä sinä olet mennyt tekemään?

– En mitään, Janne vastasi.

– Mitään pahaa. Tai siis… no… ajellut vain autoa. Siinä mä olen hyvä.

Jannen ääni värähti. Ei hän ainakaan miltään kovaksikeitetyltä konnalta kuulostanut.

– Sä olet ainoa ihminen, johon mä voin luottaa, Janne vielä sanoi ja tapitti minua silmiin.

Janne kuulosti eksyneeltä. Minähän olin käytännössä ventovieras, mutta silti hän luotti minuun. Mitä ihmettä tekisin?

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Uusi jatkokertomus alkaa! Pauliina saa kohtalon oikusta kutsun tuntemattoman pariskunnan, Neten ja Jarin, syyshäihin. Tätä tilaisuutta hän ei voi jättää käyttämättä!

 

Pauliina näki kirjekuoren heti, kun oli avannut ulko-oven. Kuori oli kermanvalkoinen ja paperissa oli aavistus helmiäistä. Kallista paperia eikä mitään postin tusinatavaraa. Terreus. Sellaisen paperimerkin Pauliina muisti toimistolta, kun oli valinnut kuoria firman vuosijuhlien kutsuihin.

Pauliina nosti kuoren karkealta kynnysmatolta, jossa luki Tervetuloa ystävät. Koukeroinen, tyylitelty käsiala oli vallannut kuoren pinta-alasta puolet. Pauliina Berg, Hämeentie numeroineen, 00500 Helsinki. Kuori oli hänelle.

Pauliina noukki malttamattomasti myös muut postit, potkaisi avokkaat jaloistaan ja marssi keittiöön takki päällään. Tiskipöydällä lepäsi leipäveitsi, joka sai toimittaa nyt paperiveitsen virkaa. Jossain piirongin syövereissä oli se norsunluupäinen veitsi, jonka hän oli vaatinut itselleen Keniassa lähetystyössä olleen Anelma-tädin kuolinpesästä. Periaatteessa tuo paperiveitsi kuului Pauliinalle, koska hän ei ollut koskaan päässyt häämatkalle eläviä norsuja katsomaan. Mutta tämä kuori aukesi hyvin myös leipäveitsellä ja paljasti sisuksistaan aarteen, samansävyisen kortin, Terreus-perheen jäsenen, johon oli painettu kutsu.

Tervetuloa todistamaan avioliittoon vihkimistämme Porvoon Tuomiokirkkoon 13. lokakuuta klo 14. Vihkimisen jälkeen siirrymme viettämään hääjuhlaa Juhlahuoneisto...

Kutsujina Nette ja Jari. Pukukoodiksi oli merkitty tumma puku ja kortin alalaidassa hyvin pienellä pistekoolla: Vp. 15.8. mennessä, nette<3jari@gmail.com

Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää.

Pauliinalla ei ollut aavistustakaan keitä nämä ihmiset olivat, mutta kutsu oli hänelle osoitettu, siis hänelle tarkoitettu. Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää. Tähän juhlaan Pauliina voisi astella itsevarmasti, oman elämänsä valtiattarena ja poimia illan hämärtyessä mukaansa vaikka bestmanin tai morsiamen isän, jos siltä tuntui.

Oli tietysti mahdollista, että kutsu oli oikeasti tarkoitettu sille toiselle Pauliina Bergille. Sille ikävälle naiselle, jonka verikoetuloksen hän oli kerran erheellisesti saanut. Pauliinaa oli vaivannut ärhäkkä virtsatievaiva ja hän oli varannut kaikki mahdolliset kokeet, jotka työterveyshuolto salli. Koska oireet viittasivat tyypilliseen virtsatulehdukseen, tuttu lääkäri määräsi hänelle saman tien lääkekuurin, mutta lupasi, että työterveyshoitaja soittaisi vielä lopullisista tuloksista.

”Onneksi olkoon. Näyttää siltä, että te olette raskaana”, terveydenhoitaja oli sanonut seuraavana päivänä puhelimessa.

Se lapsi olisi kuulunut Pauliinalle. Hänen kuuluisi olla äiti, eikä sen toisen Pauliina Bergin. Ärsyttävä ihminen, joka käytti hänen nimeään. Valitettavasti firman pikkujoulujen pikapuuhista oli silloin kulunut jo niin monet kuukautiset, että Pauliinan piti luopua ilmoitetusta raskaudesta. Hän myönsi terveydenhoitajalle, ettei tulos ollut hänen. Hoitaja pahoitteli nolona potilasrekisterin pettämistä tai inhimillistä erehdystä. Pauliina ei tuntenut armoa, vaikka virtsatulehdus alkoi jo helpottaa. Hän valitti HR-osastolle työterveyskumppanin huonosta yhteistyökyvystä.

Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle.


Kutsun aiheuttama jännitys sai Pauliinan ruokahalun heräämään. Hänen oli pakko syödä jotain ennen kuin tekisi asialle yhtään mitään. Hän himoitsi elimistöönsä hiilihydraatteja, jotain rehellistä lohturuokaa, vaikka eihän hän varsinaisesti ollut surullinen. Kutsuhan oli mahdollisuus. Tilaisuus juhlia luvan kanssa.

Pauliina kietaisi punaiseen taittuvat pitkät kutrinsa rennolle nutturalle ja laittoi Tukholman kuninkaanlinnan kaupasta ostamansa esiliinan suojakseen. Sitten hän tutustui jääkaappinsa sisältöön. Pala parmesaania teki päätöksen hänen puolestaan. Kaikki muu pestoon tarvittava löytyikin ruokakomeron vakiovarusteina: pinjansiemeniä, valkosipulia, oliiviöljyä ja ruukusta tuoretta basilikaa.

Pauliina oli oppinut reseptin tädiltään Annelilta, joka oli puolestaan tuonut sen tuliaisena Ventimigliasta, ainoasta ulkomaankohteesta, johon hänen edesmennyt miehensä Einari oli suostunut matkustamaan. Pariskunta oli matkannut samaan italialaiseen pikkukaupunkiin vuosi toisensa perään. He pakkasivat aina juhannuksena farmariautonsa täyteen ja sanoivat lähtevänsä mökille. Samaan aikaan Annelin sisko Anelma vietti jännittävää elämää Afrikan mantereella. Pauliina oli varma, että Anneli oli ollut kateellinen siskolleen, vaikka ei sitä koskaan myöntänyt. Nyt olivat poissa sekä Einari että Anelma. Jäljellä pestoresepti ja norsunluuveitsi.

Pauliina pyöräytti ainekset tehosekoittimessa samalla kun pasta kypsyi kattilassa. Hän valitsi annokselleen suurimman mahdollisen lautasen. Pestoa olisi voinut syödä vielä aamulla paahtoleivän päällä, mutta ei sitä koskaan jäänyt.

Kesken ruokahetkensä Pauliina tajusi olleensa sittenkin alakuloinen. Vatsa oli ollut aivoja viisaampi ja tilannut tarvittavat hiilarit pöytään. Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle. Sebastian oli ollut tarkka ruoasta, pihvin kypsyysasteesta, kananmunien alkuperästä, vihannesten tuoreudesta, viinien rypäleistä puhumattakaan. Sebastian oli ollut ruokahifistelijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Pauliina oli antanut Sebastianin tehdä aina valinnat ravintolassa, mutta peston hän oli osannut valmistaa nuorta miestä tyydyttävällä tavalla.

He olivat tutustuneet Kaivohuoneen sykkeessä, kun Pauliina opiskeli kauppaoppilaitoksessa ja Sebastian Hankkenilla. Flirtti oli alkanut siitä, että Sebastian oli yrittänyt arvata Pauliinan nimen. Viidennellä yrittämällä hän osui oikeaan ja kertoi aikovansa valmistuttuaan pankkiin analyytikoksi. Määrätietoisuus oli Pauliinasta todella seksikäs piirre miehessä. Hän itse oli mennyt kauppaoppilaitokseen, koska ei ollut muutakaan keksinyt.

Vielä silloin Pauliina ei tiennyt, että päätyisi töihin vakuutusyhtiöön ja jämähtäisi ilman akateemista koulutusta samoihin johdon assistentin tehtäviin vuosikausiksi. Vielä silloin Pauliina oli kuvitellut astelevansa jonain päivänä yhdessä Sebastianin kanssa kohti alttaria. Kirkko olisi tietysti ollut Porvoon Tuomiokirkko, sillä Sebastian oli Porvoosta kotoisin. Pauliina ei ollut mistään kotoisin, ei ainakaan mistään, mihin olisi halunnut viedä Sebastianin tai kenenkään muunkaan miehen. Ainut sukulainen, johon Pauliina piti yhteyttä oli Anneli-täti. Siihenkin yhteyteen oli tullut taukoa, kun Anneli oli ottanut luonnevikaisen koiran, eikä Pauliina voinut allergiansa takia käydä tädillään.

Pastalautanen oli tyhjä. Pauliina pyöräytti leivänkannikan pitkin öljyistä lautasta, että sai viimeisetkin kastikkeen rippeet suuhunsa. Sebastianin ajattelu vaati nyt kaakaota jälkiruoaksi. Tumman suklaan aromi voisi vielä korjata sen, mihin pasta ei pystynyt.

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Näin ei voinut herkutella ihan jokaisena päivänä. Rakkaus ruokaan näkyi ja tuntui Pauliinan lantiolla vuosi vuodelta selvemmin. Hän oli aina ollut pehmeän naisellinen.

Vp. Vastausta pyydetään. Hyvä on, saatte pyytämänne, Pauliina ajatteli kutsukortti kädessään. Kaakaokupin ääressä hän avasi sähköpostinsa ja kirjoitti:

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Minä tulen ja otan sen, mikä minulle kuuluu, mutta sitä hän ei sentään viestiinsä kirjoittanut.

Pauliina haki karkkikätköstään kourallisen toffeita kaakaonsa seuraksi ja aloitti tutustumisen Porvoon hotellitarjontaan. Valikoima ei ollut kaksinen. Hän päätyi pieneen boutique-hotelliin, jonka keskeinen sijainti ja tyylikäs sisustus lunastivat korkean hinnan. Pauliina päätti varata hotellista kaksi yötä, jotta olisi kaupungissa jo juhlapäivän aamuna. Huoneessa oli parisänky. Eihän sitä vielä tiennyt, löytyisikö mieluisa unikaveri...

Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Nette trimmasi koiria pihalla. Hän oli jättänyt takaoven auki, että kuulisi, kun Nella ja Noa heräisivät päiväuniltaan. Jari oli luvannut tulla kerrankin ajoissa kotiin ja hoitaa päivällisen. Mies tuntui olettavan, että kotona päivisin oleva Nette ehtisi tehdä kaiken. Nette oli kädet täynnä lasten ja koirien hoitoa sekä kodin sisustamista. Myös hääjärjestelyt haukkasivat osansa Neten ajankäytöstä.

Nette oli värvännyt serkkunsa Jannikan avukseen. Jannika oli Neten kaaso, joten osa hommista kuului luonnollisesti kaason tehtäviin, kuten morsiamen tukeminen kaikissa häihin liittyvissä valinnoissa ja päätöksissä, puvun etsimisessä, kampauksen suunnittelussa ja meikkaajan tilaamisessa. Yhdessä he olivat kierrelleet hääpukuliikkeitä ja kilpailuttaneet juhlapaikat.

Jannika oli puolihuolimattomasti sanonut, että voisi joskus ryhtyä oikeaksi hääsuunnittelijaksi. Nette tarttui takiaisena tähän lauseeseen ja antoi Jannikalle tehtäviä toisensa perään juhlapaikan koristelusta, morsiuslasten pukemiseen ja kaitsemiseen, sekä hääkarkkien askarteluun. Tämähän oli ilmaista työnohjausta ja valmennusta. Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Polttarit olivat fiasko, mutta Nette antoi sen Jannikalle anteeksi ja yritti aktiivisesti unohtaa koko illan. Jannikan tehtävä oli myös selvittää vieraiden osoitteet ja postittaa kutsut. Hääpäivänä Nette halusi Jannikan olevan ennen kaikkea hänen assistenttinsa pukeutumisessa ja aikataulussa pysymisessä.

Neten uusi työ koirakuiskaajana vei oman aikansa. Valitettavasti Jari ei pitänyt ongelmakoirien auttamista oikeana työnä, vaan Neten harrastuksena. Vielä hän näyttäisi kykynsä. Tänäänkin hän oli saanut kyselyn helsinkiläiseltä teinitytöltä, joka ei pärjännyt villakoiransa koulutuksessa.

Iltapäiväaurinko ja koirien turkeista irtoavat karvahahtuvat saivat Neten tuntemaan olonsa huonoksi. Yleensä trimmaus oli hänen mielipuuhaansa. Onneksi säännöllinen turkin hoito ja rutiinit tekivät toimenpiteestä nopean.

Kun viimeinen puudeli oli suittu siistiksi, Nette keräsi tarvikkeet koriin ja toivoi, että päivä jatkuisi yhtä kauniina. He voisivat syödä Jarin valmistaman aterian ulkona.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan.

Jari pakkasi läppärinsä reppuun ja lopetteli työpäiväänsä toimituksessa. Hän ehtisi käydä nopeasti salilla ja viedä sitten perheen ulos syömään. Jokirantaan oli ilmestynyt kebab-kioski, jota urheilutoimittaja Hanski oli kehunut. Hanski jos joku hallitsi kioskiruoan vertailun. Oli milloin missäkin raveissa ja turnajaisissa suolapalaa vailla.

Nellasta ja Noasta olisi varmasti hauskaa istua penkillä, syödä jotain kotiruoasta poikkeavaa, katsoa veneitä ja pelätä lokkeja. Nette voisi ottaa koiratkin mukaan. Eikä Jarin tarvitsisi viedä niitä enää iltalenkille. Siitä oli vaivihkaa tullut hänen hommansa. Muuten Nette hoiti kennelinsä yksin.

Kun he olivat Neten kanssa tavanneet, koiria oli vain yksi. Nyt niitä oli neljä. Vai sittenkin viisi? Välillä heillä oli pentujakin, joista aina joku onnekas karvakasa sai jäädä taloksi. Jari yritti vastustella uusia koiria, mutta ennen kuin hän huomasikaan, heillä oli taas yksi lisää. Nette osasi suostuttelun. Eikä hän voinut vastustaa upeaa avovaimoaan, joka pian olisi vihitty rouva.

Nette oli alusta asti taivutellut Jaria kaikkeen muuhun paitsi avio­liittoon. Nette oli saanut unelmiensa puutalon Porvoon Mannerheiminkadulta, vauvan, toisen koiran, toisen vauvan, lisää koiria, keittiöremontin, uuden sohvan, lomamatkan Mauritiukselle, Burberryn trenssin ja Vuittonin laukun. Mutta sen verran konservatiivinen Nette oli, ettei halunnut ruikuttaa kirkkohäitä, vaikka he olivat olleet kihloissa vuosikaudet. Nette halusi Jarilta polvillaan kosinnan ja lopulta saikin.

Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa.

”Hei rakas, mitä olet puuhaillut tänään?” Jari kysyi ja muiskautti suukon Neten otsalle.

”Mulla meni melkein koko päivä koirien kanssa. Sitten pidettiin Jannikan kanssa Skype-palaveri kaikista tekemättömistä asioista. Mua jänskättää, miten se handlaa näin ison kuvion... Mitä ruokaa sä ajattelit laittaa? Voitais syödä pihalla, kun on niin kaunis ilma.”

”Ilma on kuin morsian, joten mä ajattelin viedä teidät ulos syömään.”

”Ai, oletko varannut pöydän jostain?”

”Ei me tarvita pöytää. Käydään testaamassa jokirannan uusi kebab-kioski. Hanski kehui sitä.”

”Toi oli varmaan vitsi! Kyllähän sä tiedät, että mä yritän vähentää punaista lihaa. Veikkaan, että tommoisen kioskin pitäjällä ei ole edes hygieniapassia.”

Jari otti tyynesti kauppakassin, tyhjät pullot ja Neten laatiman elintarvikkeiden puutelistan, ja lähti kauppaan inspiroitumaan kokkauksesta. Autossa hän yritti inspiroitua myös häähärdellistä.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan. Lopulta morsian oli lähtenyt. Hylännyt hänet yhdellä puhelinsoitolla. Siitä toipumiseen oli mennyt aikansa. Pettymyksestä huolimatta Jari oli halunnut uskoa unelmiinsa. Heti tuoreena valtiotieteilijänä hän oli hakenut porvoolaisen sanomalehden toimitukseen ja saanut paikan. Porvoo oli sopivan etäisyyden päästä Loviisassa asuvista vanhemmista ja Helsingissä kukoistavasta kulttuurielämästä.

Jarin ensimmäinen koti Porvoossa oli ollut vuokra-asunto Runeberginkadulla. Siinä hän asui, kun tapasi terassitunnelmissa Neten. Kaikki oli sillä selvää. Kahden kuukauden päästä hän muutti pienen irtaimistonsa Neten kaksioon, ja virallinen yhteiselämä sai alkaa. Kaikki Neten suunnitelmat sopivat hänelle, olihan nainen kuin lottovoitto. Kaikki muu paitsi häät.

Kun Nella oli syntynyt Jari yllätti Neten Diana-sormuksella. Se oli kihlaus, lupaus avioliitosta. Noan synnyttyä he kävivät lyhyen keskustelun maistraattivihkimisestä. Neten kanta tuli selväksi kahdella kirjaimella: EI.

Vuosi vuodelta muisto menneestä hiipui. Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa. Viime uutenavuotena tasan puoliltaöin Jari löysi itsensä polviltaan Neten edestä ja sai myöntävän vastauksen. Siitä alkoi vimmattu suunnittelu, jolla ei ollut rajoja – eikä budjettia.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!

Pauliina selasi naistenlehteä. Julkimot paistattelivat palstan salamavaloissa. Jossain oli taas juhlittu isosti. Pauliina ei koskaan pääsisi tuollaisiin pirskeisiin. Ei niihin kutsuttu tavallisia pulliaisia, jotka työskentelivät vakuutusyhtiöissä tai muissa tylsissä työpaikoissa.

Pauliinan katse kiinnittyi hymyilevään Anne Kukkohoviin. Tällä oli päällään ihastuttava vaaleansininen puku. Tuollaisen Pauliina haluaisi itselleen Porvoon häihin.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!


Jatkuu ensi viikolla.