Hulppea safiirisormus nimettömässään Kate ei voi välttyä vertailulta prinsessa Dianaan. Nuori kihlapari ei kuitenkaan ­halua toistaa menneisyydessä teh­tyjä virheitä. William ja Kate aikovat kulkea omia polkujaan – yhdessä.

Kate seisoo Williamin käsipuolessa ja keskittyy pitämään hymynsä ystävällisenä. Hän on usein vähällä laskea katseensa lattiaan, sillä saliin kerääntynyt joukko pelottaa häntä. Osa porukasta seisoo mikrofonit tanassa, toiset mittailevat häntä ja Williamia päästä varpaisiin ja kommentoivat hiljaisella äänellä jotakin vierustovereilleen. Eturivissä räiskyvät salamavalot.

Tähän asti Katella on ollut lupa – tai paremminkin Williamin perheen vaatimus – juosta tuota joukkoa karkuun ja pysyä vaiti. Tänään hänen pitäisi vastata kysymyksiin, näyttää kauniilta ja vaikuttaa sympaattiselta. Kate tietää, että hänen jokainen sanansa, ilmeensä ja eleensä käännellään ja väännellään. Jokainen moka jäisi historiaan.

Tänään on hänen tilaisuutensa välittää todellinen ensivaikutelma itsestään. Vaikka hänestä on kirjoitettu lehdissä jo yli kahdeksan vuoden ajan, kaikki artikkelit pikkujuoruista henkilöjuttuihin on kirjoitettu ilman, että häneltä itseltään on kysytty mitään. Tänään hän olisi ensi kertaa äänessä.

Ihmiset odottavat televisioruutujensa ääressä malttamattomina jopa sitä, että kuulevat, millainen ääni tulevalla prinsessalla on. Myöhemmin iltapäivällä työpaikkojen kahvipöydissä pohditaan, kuuluiko hänen puheessaan keskiluokkaisia sanavalintoja tai intonaatiota.

WILLIAM ON NIIN rauhallinen, että Kate pelkää oman hermostuneisuutensa korostuvan. Välillä tuntuu siltä kuin hänen sinisen mekon alta pilkottavat säärensä vapisisivat. William on tottunut antamaan haastatteluja ja hänet on koulittu edustamaan. Hän on lapsesta saakka oppinut hallitsemaan eleensä ja harkitsemaan sanansa tarkkaan toimittajien edessä.

Kuningatar Elisabet II ei ole antanut juurikaan haastatteluja, vaikka on ollut vallassa liki kuusikymmentä vuotta. Kate joutuu ensimmäiseen tiedotusvälineiden tenttiin seitsemän vuoden seurustelun jälkeen. Nuorilta kuninkaallisilta odotetaan mutkatonta suhtautumista mediaan ja kansaan. Kuninkaallisten täytyy täyttää kansalaisten toiveita – ja nämä toivovat kommentteja ja eläviä kuvia.

ON MARRASKUUN 16. päivä, ja palatsi on tiedottanut pari tuntia sitten Williamin ja Katen kihlauksesta. Pari on salaillut sitä kolme viikkoa. Kun he palasivat lomaltaan Keniasta kotiin, William halusi ensin pyytää morsiamensa isän, Michael Middletonin hyväksyntää liitolle.

– Ajattelin, että kysyn sinulta lupaa vasta kosittuani. Et varmaan kehtaa sanoa ei, koska Kate on jo suostunut, William virnuili tulevalle appiukolleen.

Michaelin lisäksi kukaan muu ei tiennyt asiasta päiväkausiin. Pari kertoi jymyuutisen prinssi Charlesille kuningatar Elisabetille ja Katen äidille Carolelle vain pari tuntia ennen julkistamistilaisuutta.

Nyt St Jamesin palatsin salissa tiedotusvälineiden edustajat janoavat lisätietoja – tätä uutista on odotettu vuosia.

Brittien liikutukseksi William on kihlannut Katen äitinsä Dianan sormuksella. 18 karaatin ovaalinmuotoinen safiirisormus oli ainoa esine, jonka William pyysi äitinsä jäämistöstä itselleen. Tuolloin 15-vuotias poika perusteli isälleen haluavansa jonakin päivänä kihlata oman vaimonsa samalla neljäntoista pikkutimantin ympäröimällä sinikivisellä sormuksella, jonka Charles pujotti vuonna 1981 ujonDiana Spencerin nimettömään.

– Äiti ei tietenkään pääse osalliseksi kaikesta jännityksestä ja hauskuudesta, joka häihimme liittyy. Sormus on minun tapani pitää hänet lähellä tärkeänä päivänämme, William perustelee sormuksen valintaa tiedotustilaisuudessa.

Kun William kosi Katea kolme viikkoa aiemmin Keniassa syrjäisen Alice-järven rannalla, hän oli kantanut 100 000 punnan arvoista sormusta reppunsa pikkutaskussa koko kolmen viikon lomamatkan ajan. Hän pujotti sormuksen Katen sormeen, ja se sopi tismalleen.

Kihlajaisuutisen jälkeen jotkut kauhistelevat sormuksen valintaa. Williamin vanhempien avioliitto pettämisineen ja katkerine tilityksineen oli epäonnistuneen avioliiton perikuva. Eikö prinssiä pelota, että sormus tuo huonoa onnea?

Williamille äidin sormus kuitenkin symboloi sitä lyhyttä aikaa, jolloin hänen vanhempansa olivat oikeasti onnellisia yhdessä. Sormusvalinnallaan William toki otti myös riskin; kuten hän aavisteli ennakkoon, sininen kivi Katen nimettömässä kiihdyttää entisestään morsiamen vertailua prinssin edesmenneeseen äitiin.

Dianan kuoleman jälkeen kaikki olivat sitä mieltä, ettei kuninkaallisen perheen rakastetuinta jäsentä voisi koskaan korvata kukaan. Nyt, kolmetoista vuotta myöhemmin moni on sitä mieltä, että Katen olisi mahdollista täyttää Dianan jälkeensä jättämät saappaat – siis suoriutua mahdottomana pidetystä tehtävästä.

KUN KATEA VERRATAAN Dianaan, ensimmäiseksi nostetaan esille huippuluokan tyylitaju.

Diana oli 1980- ja 90-luvuilla maailman kuvatuimpia naisia. Hänen päällään ikuistetuista vaatteista luotiin halpakopioita, ja naiset jäljittelivät hänen hiustyyliään.

Ison-Britannian Vogue-lehden päätoimittaja Alexandra Shulman sanoo Katea Dianan nykyversioksi.

– Kate pukeutuu Dianan tavoin valtavirran tyylin mukaisesti. Olen varma, että yhtä lailla kuin Dianasta, Katestakin hioutuu ajan myötä vielä näyttävämpi.

Kihlajaistiedotustilaisuus oli jälleen kerran osoitus siitä, että Kate on noussut Williamin äidin kaltaiseksi muoti-ikoniksi. Katen tilaisuuteen valitsema Issa London -merkkinen, runsaan 400 punnan tummansininen mekko myydään muutamassa tunnissa loppuun. Muotiasiantuntijat vannovat, että sininen mekko jää muodin historiaan.

Brasilialaisen Daniella Issa Helayelin suunnittemiin Issa London -merkkisiin iltapukuihin ja mekkoihin ovat pukeutuneet laulajat Madonna ja Jennifer Lopez, huippumalli Naomi Campbell sekä näyttelijät Scarlett Johansson ja Keira Knightley. Kuitenkin vasta Kate Middleton on tehnyt merkistä todella maailmankuulun. Helayel on suunnitellut Katelle myös muutamia uniikkimekkoja.

Katen tyylissä ei ole mitään ennennäkemätöntä tai yllättävää, mutta hän on pitänyt kiinni klassisesta, naisellisesta pukeutumisestaan ikäänsä nähden hämmästyttävän johdonmukaisesti. Hän ei ota riskejä, vaan vannoo tutun ja hyväksi havaitun nimeen.

Kate on palauttanut muotilehtien palstoille ja puheenaiheeksi niin kutsutun sloanie-tyylin, jonka lanseeraajana pidetään Dianaa. Sloanie-naisilla viitataan aristokraattien ja ylemmän keskiluokan perheiden tyttäriin, joiden kestosuosikkeja ovat keskisiniset bootcut-malliset farkut, silkkihuivit, kasmirneuleet, ruskeat, matalakorkoiset ratsastussaappaat ja helmikorvakorut. Heillä on lisäksi napakasti istuvia, puolireiteen ulottuvia villakangastakkeja ja kalliita merkkilaukkuja.

Luokkatietoisia, yksityiskouluja käyneitä hyvien perheiden kasvatteja kävelee vastaan ruuhkaksi asti Lontoon eliittikaupunginosassa Chelseassa, jonka Sloane Squaren mukaan tyyli on nimetty. Varma, klassisen naisellinen vaatetus viestii paitsi sosiaalisesta statuksesta myös siitä, että vaatteiden kantaja on pintamuodin oikkujen ulottumattomissa.

Kate on sloanien perikuva hiuksiaan myöten; ne on leikattu ja värjätty luonnollisen ja käsittelemättömän näköisiksi. Hyväkuntoiset, kiiltävät hiukset heiluvat auki latvat laineille käännettyinä tai ne kiinnitetään tiukalle ponnarille takaraivon keskiosaan. Vaaliakseen luonnollisen näköistä hiuslookiaan Kate pulittaa kuuden viikon välein sata puntaa julkkisten suosiman stylistin Richard Wardin kampaamossa.

KATE SEISOO KORKEALLA kalliolla ja tallentaa kameransa muistikortille pilvien ja meren kohtaamista horisontissa, vihreitä kukkuloita ja taivaalla kaartavia lintuja. Usvainen marraskuun aamupäivä on juuri niin harmaa ja viileän kostea kuin vain Isossa-Britanniassa voi olla.

Kate on kotiutunut nopeasti rauhalliselle Angleseyn saarelle Pohjois-Walesiin. Hän viettää suuren osan päivistä lempiharrastuksensa parissa sillä aikaa, kun William on töissä helikopterilentäjänä ilmavoimien tukikohdassa. Kate nauttii rauhallisista, yksinäisistä hetkistä, joita hänellä ei ollut Lontoossa viiteen vuoteen.

Tänään Kate ei kuitenkaan ole kuvausreissullaan yksin. Hänen perässään lampsii turvamies. 28-vuotiaan Katen arkielämä muuttui kertaheitolla viikko sitten, kun hän ja William julkistivat kihlauksensa. Se teki Katesta kuninkaallisen perheen virallisen jäsenen, minkä takia hänelle määrättiin saman tien ympärivuorokautinen vartiointi.

Turvatoimien lisäksi kuninkaallinen koneisto huolehtii Katen muistakin asioista. Tulevaisuuden mediakohuista ja niihin reagoimisesta Kate keskustelee palatsin tiedottajien ja viestintätiimin kanssa; ne laativat hänen puolestaan julkisia lausuntoja, pyyntöjä ja kannanottoja. Hovin tyylikonsultit ehdottelevat ja hankkivat hänelle asuja edustustilaisuuksiin. Ja sen jälkeen, kun hän ja William parin vuoden kuluttua asettuvat asumaan Clarence Houseen, palvelija hakee Katellekin aamuisin vaatteet valmiiksi sillä aikaa, kun prinsessa heräilee sängyssään.

Katelle turvamiehen läsnäolo on helpotus. Hänen turvallisuutensa on huolettanut Williamia, häntä itseään ja molempien perheitä siitä asti, kun prinssi ja Kate muuttivat yliopistosta valmistuttuaan takaisin Lontooseen vuonna 2005. Mahdollisille uhkille ei ole kuitenkaan voitu tehdä mitään, sillä kuninkaallisen perheen turvallisuusbudjetista lohkaistaan varoja vain perheen virallisille jäsenille. Kihlaukseen asti Kate sai etuoikeuksia vain Williamin kanssa liikkuessaan. Muulloin hän joutui kohtaamaan paparazzit ja tunkeilevat ihailijat yksin.

PIAN SEN JÄLKEEN, kun tieto kihlauksesta on tullut julki, News of the World -lehti julkaisee mielipidetutkimuksen. Sen mukaan yli 60 prosenttia kansasta haluaisi, että kruunu hyppäisi prinssi Charlesin ja hänen vaimonsa Camilla Parker-Bowlesin yli suoraan Williamille ja Katelle.

Vaikka Charlesiin suhtaudutaan myönteisemmin kuin ennen, kyse on lähinnä siitä, että häntä on nyt opittu sietämään – suosittu hän ei ole ollut koskaan. Camillakin hyväksyttiin sen jälkeen, kun hän ja Charles menivät naimisiin vuonna 2005. Camilla on Charlesin rinnalla kuitenkin jatkuva muistutus menneestä; parin pitkäaikaista salasuhdetta Charlesin ja Dianan avioliiton aikana pidetään syynä Williamin vanhempien liiton ja perheen rikkoutumiseen.

Britit muistavat edelleen, kuinka Diana eron jälkeen haukkui Charlesia epäsopivaksi kuninkaaksi. Prinssin pätevyyttä hovin herraksi ovat epäilleet myös hänen omat vanhempansa. Kuningatar Elisabetia ja prinssi Philipiä arveluttaa Charlesin kiivas, julkisiinkin raivonpuuskiin johtanut luonne. Lisäksi Charles on puuttunut liian hanakasti maan politiikkaan.

Charles tuskin on kuitenkaan halukas luopumaan tehtävästä, johon hän on valmistautunut koko elämänsä. Huhtikuussa 85 vuotta täyttävä kuningatar Elisabet onkin alkanut hiljalleen ja julkisuudelta salassa luovuttaa tehtäviään Charlesille ja Williamille. Kuninkaallisen perheen avainhenkilökunta on siirtynyt kuningattaren asuttamasta Buckinghamin palatsista Charlesin kotiin Clarence Houseen.

Charles ei siis aio rikkoa monarkian sukupolviketjua, mutta eivät Kate ja Williamkaan ole innokkaita hyppäämään korkeimmalle pallille kylmiltään. He pitävät ensiarvoisen tärkeänä, että saavat opetella tulevan asemansa saloja rauhassa ja pitkään ennen tositoimiin ryhtymistä.

– Olen tietenkin hermostunut. Williamille tämä on tuttua mutta minulle ihan uutta. Aion kuitenkin oppia nopeasti ja työskennellä kovasti oppiakseni. Toivon, että voin vaikuttaa asioihin, edes jollakin pienellä tavalla, Kate selvittää toimittajille kihlauksen julkistamistilaisuudessa.

KATE JA WILLIAM OVAT onnellisia, että voivat vielä tovin viivytellä tavallisessa elämässä ennen täyspäiväisiksi kuninkaallisiksi ryhtymistään. Angleseyn saarella he ovat perustaneet yhteisen kodin pieneen valkoiseen maalaistaloon, josta maksavat vuokraa 750 puntaa kuukaudessa.

William ja Kate ovat pyrkineet pakoilemaan päälle vyöryvää julkisuutta koko suhteensa ajan. Saaren syrjäisyys tarjoaa heille mahdollisuuden yksityisyyteen. He ajelevat moottoripyörällä ja ihailevat saaren upeita maisemia, kokkailevat kotona ruokaa, katsovat vuokraelokuvia ja käyvät silloin tällöin paikallisissa pikkupubeissa siiderillä.

Kate matkustaa vähän väliä vanhempiensa kotiin Berkshireen auttamaan perheen Party Pieces -nimisessä juhlatarvikeyrityksessä. William työskentelee Angleseyn saaren tukikohdassa ilmavoimien etsintä- ja pelastusjoukkojen helikopterilentäjänä kesään 2013 saakka, eli pari jatkaa asumistaan Pohjois-Walesissa häiden jälkeenkin.

Sekä Kate että William unelmoivat, että voisivat säilyttää koti- ja perhekeskeisen elämäntavan myös naimisiin menon jälkeen. Kummankin suurin toive on saada tulevaisuudessa lapsia – sitä heiltä tietenkin myös odotetaan.

He haluavat vähintään kaksi lasta, sillä heillä molemmilla on aina ollut hyvin tiivis suhde omiin sisaruksiinsa. William ja Harry kasvoivat jo lapsina toistensa tukipilareiksi ja parhaiksi ystäviksi. He joutuivat sietämään vanhempiensa itsekeskeistä julkisuudentavoittelua ja julmasanaista nokittelua ja riitelyä. Teinivuosinaan he auttoivat toinen toisiaan pääsemään yli äidin kuoleman aiheuttamasta surusta.

Katella puolestaan on läheinen suhde runsaat puolitoista vuotta nuoremman siskonsa Pipan sekä viisi vuotta nuoremman veljensä Jamesin kanssa. Erityisesti Pippa ja sisarusparven äiti Carole ovat tukeneet Katea seurustelusuhteen hankalien vaiheiden aikana ja julkisessa pyörityksessä. Katelle ja Williamille olikin selviö, että häiden bestmanina ja kaasona nähdään prinssi Harry ja Pippa.

HELMIKUUSSA 2011, kaksi kuukautta ennen häitään, William ja Kate edustavat ensimmäistä kertaa yhdessä. He vihkivät uuden pelastuslaivan käyttöön kotisaarellaan, ja yleisö huokailee Katen kauneutta hänen kaataessaan samppanjaa paatin keulaan.

Kate on keskiluokkaisen taustansa vuoksi kuninkaallinen kummajainen, ja osa briteistä teilaa hänet edelleen liian alaluokkaiseksi prinsessan tehtävään. Valtaosan kansasta hän on kuitenkin jo hurmannut. Katen arvostuksen pohjalla on hänen tahraton menneisyytensä ja moitteeton käytöksensä. Hän ei ole aiheuttanut skandaaleja, eikä hänen elämästään ennen Williamia ole saatu kohu-uutisia. Hän on esiintynyt arvokkaasti seurustelusuhteen ajan ja yrittänyt pitää huolta myös siitä, että Williamin julkinen kuva pysyy puhtoisena.

Vaikka monet poliitikot ja kansalaiset ovat viime vuosina kovaäänisesti kritisoineet monarkiaa vanhentuneeksi instituutioksi, nyt häähumu on vallannut Ison-Britannian ja hiljentänyt arvostelun kuulumattomiin. Kun palatsi tiedotti marraskuun lopulla kuninkaallisten häiden koittavan huhtikuussa, 70 prosenttia briteistä kertoi mielipidetutkimuksessa uskovansa, että monarkia lujittuu ja saa uudenlaisen painoarvon Katen ja Williamin ansiosta. Heidän odotetaan nykyaikaistavan kuninkaallisen elämäntavan ja järjestelmän.

William itse on toppuutellut uudistamisvaatimuksia mutta vihjannut, että muutokset ovat mahdollisia:

– Modernisaatio on aika voimakas ilmaus, sillä monarkia on ollut olemassa satoja vuosia. Mielestäni on kuitenkin tärkeää, että ihmiset kokevat monarkian pysyvän ajan tasalla ja olevan merkityksellinen heidän elämässään.

Nuorelleparille kasattuja paineita muuttaa ja nykyaikaistaa kuninkaallista järjestelmää selittävät Katen ja Williamin ikä sekä heidän elämäntapansa. Heidän seurustelunsa – toisin kuin aiempien brittikuninkaallisten liitot – on kulkenut samoja polkuja kuin heidän ikätovereidensa ihmissuhteet. William ja Kate ovat tutustuneet ja rakastuneet kaikessa rauhassa ja seurustelleet jo vuosia ennen kihlautumistaan. Kate on myös ensimmäinen puoliso, joka on asunut yhdessä kruununperijän kanssa ennen avioliittoa.

KRUUNUNPERIJÄT OVAT usein olleet koreilevia ja tiedostaneet hyvin asemansa ja sen tuomat edut. William on toista maata, hän on aina kaivannut tavallista elämää. Edustamisen sijaan hän on mieluummin tehnyt asioita, joita hänen ikätoverinsakin tekevät.

William on valinnut muutenkin toisin kuin aiemmat kuninkaalliset: hän teki lukion jälkeen välivuonna vapaaehtoistyötä toisella puolella maapalloa, meni opiskelemaan syrjäiseen yliopistoon ja eristäytyi siellä neljäksi vuodeksi mediahuomion ulottumattomiin. Hän myös on mieluummin lentäjä kuin täyspäiväinen prinssi.

Eniten nykyaikaa on kuitenkin puolison valinta. Kate on keskiluokkaisen perheen tytär ja siksi lähtöisin kansankerroksesta, josta aiemmat prinssit ja kuninkaat ovat pitäneet sopivana hankkia ainoastaan rakastajattaria.

Vaikka Williamin päähän on taottu pienestä pitäen, että hänen pitää valita puolisonsa asemansa mukaisesti ja vain sitä ajatellen, prinssi ei ole pelännyt tehdä ennenkuulumatonta ratkaisua. William on luonteeltaan tarpeeksi itsepäinen, ja hänelle on ollut selviö, että hän päättää kumppanistaan itse.

SEKÄ KATE ETTÄ WILLIAM ovat kertoneet olevansa kiinnostuneita sosiaalisista kysymyksistä ja oikeudenmukaisuudesta. Katea on alettu pitää eräänlaisena lupauksena siitä, etteivät kuninkaalliset enää ainoastaan puhu ongelmista ja huolenaiheista, vaan aikovat tulevaisuudessa todella myös tarttua niihin ja pyrkivät saamaan aikaan muutoksia.

Keskiluokkaisuutensa takia Katen uskotaan ymmärtävän tavallisten ihmisten asioita paremmin kuin William ja tämän perhe kykenevät ymmärtämään. Monarkiaa on syytetty elitistiseksi ja normaalielämästä vieraantuneeksi, ja Katen ansiosta sen toivotaan siirtyvän monta harppausta kansan suuntaan.

Katelle ja lähimmille ystävilleen William on kertonut, että hän pyrkii poimimaan ominaisuuksia sekä isoäidiltään ja isältään että äidiltään. Hän haluaisi olla prinssinä ja myöhemmin kuninkaana yhtä vahva ja itsenäinen kuin kuningatar Elisabet, yhtä intohimoinen vakaumustensa ja mielipiteidensä suhteen kuin prinssi Charles ja yhtä lämmin ja empaattinen kuin Diana.

Diana vedettiin nopeasti päiväkotiapulaisesta prinsessaksi, kun taas Katella on ollut aikaa miettiä, minkälainen prinsessa ja myöhemmin kuningatar hän aikoo olla. Prinssi William on yrittänyt oppia perheensä menneisyydestä ja pyrkii olemaan toistamatta jo tehtyjä virheitä.

Yhtä lailla Kate on opiskellut huolella Dianan tarinan. Vaikka Katesta maalataan kuvaa Williamin äidin seuraajana, hän on päättänyt olla toisenlainen. Kate ei aio edustaa itsekseen. Hän haluaa luoda itsestään ja Williamista vahvan tiimin, joka toimii ja työskentelee yhdessä. Toisin kuin parrasvaloissa viihtynyt ja julkisuutta pakonomaisestikin hakenut Diana, Kate aikoo pysytellä askeleen Williamin takana, puoliksi miehensä varjossa.

KUN 29-VUOTIAS KATE kävelee Westminster Abbeyn kirkon käytävää nyt huhtikuun 29. päivänä, hän on vanhin tulevan kuninkaan kanssa naimisiin mennyt nainen. Diana oli Charlesin naidessaan vasta 20-vuotias ja seurustellut prinssin kanssa vain vuoden.

Hääkellojen soidessa Kate on itsevarmempi ja kypsempi kuin Diana oli. Kate ei ole viaton ja kokematon tyttö, vaan hän on jo kerryttänyt elämänkokemusta ja ennen kaikkea tietoa siitä, minkälaista kuninkaallinen elämä on.

Kun Diana alkoi epäröidä naimisiinmenoa hääpäivänsä kynnyksellä, hänen siskonsa muistutti, ettei hän voisi perääntyä, koska kuninkaallisen hääparin kuva oli painettu jo lautasliinoihinkin.

Kun William ja Kate kertoivat prinssi Charlesille kihlauksestaan, tämä totesi, että pari on ainakin harjoitellut jo riittävän kauan. Seitsemänvuotisen seurustelusuhteen aikana kihlausta ehtivät odotella paitsi media ja kansa, myös Charles ja kuningatar Elisabet.

Williamilla oli kuitenkin ollut syynsä harjoitella kauan. Prinssin tavoitteena on, ettei Kate koskaan joudu katumaan kyllä-vastaustaan.

William halusi olla varma liittonsa kestävyydestä ennen kuin kosi Katea. Hän ei halunnut vastata toimittajien kysymykseen rakkaudesta samalla tavalla kuten hänen isänsä teki. Kun Charles ja Diana julkistivat kihlauksensa viisi kuukautta ennen häitä ja toimittaja tiedusteli, ovatko he rakastuneita, Charles totesi: ”Mitä ikinä rakkaus sitten tarkoittaakaan.”

William halusi olla varma, että he kumpikin tietävät, mitä rakkaus tarkoittaa. Hän halusi varmistua myös siitä, että Kate ymmärtää, mitä elämä prinssin rinnalla tarkoittaa.

– Halusin antaa Katelle aikaa asettautua ja nähdä, millaista elämäni on. Tahdoin, että hän voi ensiksi tarkkailla kuninkaallista elämää ja halutessaan lähteä, jos julkisuus ja kaikki muu olisi osoittautunut liian painostavaksi, William sanoi kihlajaishaastattelussa.

WESTMINSTER ABBEYN kirkkoon kerääntyy hääpäivänä 1 900 kutsuvierasta, joista yli puolet on hääparin sukulaisia ja ystäviä. Vieraista 600 pääsee vihkimisseremonian jälkeen kuningattaren emännöimiin lounasjuhliin Buckinghamin palatsiin ja 300 henkeä illalla prinssi Charlesin isännöimille hulppeille illallisille ja tanssiaisiin.

Huhtikuun 29. päivä on julistettu Isossa-Britanniassa kansalliseksi vapaapäiväksi. Hääkirkon ja palatsien liepeille odotetaan kokoontuvan yli kaksi miljoonaa ihmistä.

Kolmekymmentä vuotta sitten Dianan ja Charlesin häitä seurasi televisiosta lähes miljardi ihmistä. Katen ja Williamin häiden katsojaluvusta ennustetaan vielä paljon suurempaa.

Yritykset uskovat häiden elvyttävän lamassa vellovan maan taloutta; kulutuksen ennustetaan kasvavan, kun häähulinasta villiintyneet britit ja ulkomaalaiset turistit ostavat kaupoissa tarjolla olevaa pikkutavaraa. Parin kuva on ikuistettu muun muassa viiden punnan juhlakolikkoon, mukeihin, keittiöpyyhkeisiin ja kondomipaketteihin. Katesta ja Williamista on muotoiltu puutarhatonttuja, ja olutpanimo on tuonut markkinoille Kiss me Kate -oluen.

KATEN JA WILLIAMIN tarina on julistettu vuosisadan rakkaustarinaksi. Se tarina alkoi tutustumisesta ja samaan kaveriporukkaan ajautumisesta – Katen mukaan sattumasta. Tuttavuus syveni ystävyydeksi, koska Williamin mukaan heidän huumorintajunsa – Katen pikkutuhma huumori ja Williamin kuivakat vitsit – sopivat mainiosti yhteen ja poikivat hyviä, naurunsekaisia hetkiä.

Seitsemän vuoden seurustelu on molempien ensimmäinen vakava ja pitkäaikainen suhde. Vaikka heillä molemmilla on ollut romansseja nuoruusvuosinaan, kumpikin menee naimisiin todellisen ensirakkautensa kanssa.

Sekä Katen että Williamin mielestä heidän suhteensa liima on syvän rakkauden lisäksi molemminpuolinen luja luottamus. Se rakentui suhteen pohjaksi heidän ollessaan ennen rakastumistaan pitkään pelkkiä kavereita.

Parin ystävien mukaan Kate ja William ovat kestäneet suhteeseen kasautuvat paineet ja selvinneet kriisiajoista siksi, että kumpikin on pitänyt kiinni omasta elämästään, heillä on ollut omat elinpiirit, kaveriporukat ja siten myös riippumattomuutta ja itsenäisyyttä.

Monien brittien mielestä huhtikuun lopun juhlapäivä on paljon enemmän kuin jälleen yhdet kuninkaalliset häät. Vahvan luokkajaon säilyttäneessä maassa Katen ja Williamin avioliittoa pidetään todisteena siitä, että mikä tahansa unelma voi käydä toteen. Liitto yhdistää nyt kaksi ihmistä, joista yksi on siniverinen ja toinen polveutuu hiilikaivostyöläisistä.

Katen isovanhemmat ja heidän edeltäjänsä eivät olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan osanneet povata tulevaa. Kun prinssin ja keskiluokkaisen tytön suhde tuli julkisuuteen seitsemän vuotta sitten, ajatus heidän avioliitostaan tuntui vielä mahdottomalta.

Siksi vuosisadan rakkaustarinan ohella huhtikuun lopussa juhlitaan myös toisen satumaisen kertomuksen huipentumaa. Tarina kertoo kuinka ujosta, heikolla itsetunnolla varustetusta, kömpelöstä ja koulukiusatusta tytöstä kasvoi todellinen prinsessa.

Tuhkimotarina Kate Middletonista saa onnellisen lopun.

Lähteinä käytetty kirjoja: Claudia Joseph: Kate – The Making of a Princess, Claudia Joseph: Kate Middleton: Princess in Waiting, Robert Jobson: William and Kate – The Love Story. A Celebration of the Wedding of the Century, Robin Nunn: William and Kate. Celebrating a Royal Engagement, James Clench: William and Kate. A Royal Love Story.

Jatkokertomus päättyy. Seuraavaksi alkaa Annakaisa Iivarin jatkis Illaksi voimistuvaa tuulta.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.