Opiskeluajan päättyessä Katen ja Williamin suhde joutuu todelliseen testiin. Kun kosintaa pidetään enää ajan kysymyksenä, tapahtuu mahdoton: Kate ja William eroavat.

Kate istuu Williamin ja turvamiesten kanssa pienessä yksityiskoneessa. William vääntelehtii penkissään ja vilkuilee hermostuneesti ikkunasta ulos. Alla loittonevat lumiset vuortenrinteet. He kuvittelevat olleensa niiden keskellä varmassa suojassa. Toisin kävi.

Kun he parin tunnin kuluttua laskeutuvat Isoon-Britanniaan, ei heidän viisi kuukautta kestänyt seurustelusuhteensa ole enää heidän välisensä asia. Siitä on pitänyt huolen Sun-lehden valokuvaaja, joka oli seurannut Williamia ja Katea Sveitsin Alpeille ja saanut ikuistettua todisteen nuoresta rakkaudesta. Salaa otettujen kuvien kera julkaistu uutinen siitä, että 21-vuotias prinssi William seurustelee, on poikinut valtavan mylläkän.

Britit ovat nähneet Katesta ainoastaan laskettelukypärän suojaaman pään ja toppapuvun, mutta kaikilla on hänestä mielipide: Kuinka William nyt noin tavalliseen tyttöön ihastui? Keskiluokkainen tyttö, modernisoituvan monarkian merkki! Suhde ei tule kestämään, sillä tyttö ei ole prinssin arvoinen.

Kate suhtautuu otsikoihin rauhallisesti ja tietää, ettei hänen tule kommentoida niitä mitenkään. William on neuvonut tyttöystäväänsä noudattamaan kuningasperheen medialinjaa; perässä juokseville toimittajille ja valokuvaajille ei pysähdytä vastailemaan eikä poseeraamaan. Prinssi Charles on painottanut pojilleen vuosikausia, etteivät kuninkaalliset ole eläintarhan apinoita, joiden pitää esiintyä häkin ulkopuolella toljottelijoille – olkoonkin, että kuningasperheen ylellistä ja etuoikeutettua elämää kustannetaan verovaroin.
 

KUNINKAALLINEN ELÄMÄ tuntuu Katesta vielä liian hulppealta ollakseen totta. William on vienyt häntä suhteen alusta asti rauhallisille viikonloppumatkoille isoäitinsä, kuningatar Elisabetin ja isänsä, prinssi Charlesin vapaa-ajan huviloille ja linnoihin ympäri Isoa-Britanniaa. Suurilla, suojaisilla mailla sijaitsevat talot ovat tarjonneet vastarakastuneelle parille varmuuden siitä, että he saavat olla rauhassa. William on halunnut paeta heidän opiskelukaupungistaan, Skotlannin St Andrewsista melkein joka viikonloppu, vaikka heidän arkinen elämänsä onkin melko suojattua. Kate, William ja kaksi heidän ystäväänsä ovat jakaneet pienen yliopistokaupungin laitamilla sijaitsevan omakotitalon kahden lukuvuoden ajan. Neljän seinän sisällä Kate ja William ovat voineet näyttää tunteensa avoimesti, kun taas yliopistolla, kuntosalilla ja opiskelijabileissä he ovat näytelleet olevansa vain ystäviä. William on vaatinut, että rakkaus salataan muilta paitsi kaikkein läheisimmiltä.

Pari kuukautta Alppien-matkan jälkeen Kate pääsee kokeilemaan todellista kuninkaallista lomailua, kun William vie hänet ja joukon ystäviään Rodriguezin paratiisisaarelle Intian valtamerelle. Päivät kuluvat yksityisillä sukelluskursseilla ja vedenalaisia koralliriuttoja ihastellen. Iltaisin he istuvat rantaravintoloiden yksityiskabineteissa ja syövät ja juovat satojen puntien laskuja. Kaikki on täydellistä – kunnes he palaavat matkalta jatkamaan kesälomaa Isoon-Britanniaan, molemmat vanhempiensa koteihin.

Romanttisen loman järjestänyt William alkaa vältellä Katea ja viettää aikaa mieluummin poikaporukalla juhlien. Kate ei mahda mustasukkaisuudelleen mitään. William pakenee heidän suhdettaan Lontoon klubeihin ja baareihin, jotka ovat väärällään päällekäyviä, prinssiä väsymättä piirittäviä tyttöjä. Kate tietää, ettei hänen poikaystävänsä yritä koskaan kovin ärhäkkäästi torjua tyttöjen huomiota, vaan lähtee yleensä mukaan flirttailuun.

Kate haluaa tietää, miksi Williamin käytös on heittänyt täysin yllättäen kuperkeikkaa. Kun hän saa vihdoin istutettua Williamin keskustelemaan kanssaan, prinssi kertoo haluavansa laittaa seurustelusuhteen tauolle. Keskustelu yltyy kovaääniseksi riidaksi Williamin Volkswagen Golfissa, jonka he ovat parkkeeranneet mennäkseen seuraamaan poolo-ottelua. Kymmenet uteliaat löntystävät hitain askelin auton vierestä kuullakseen edes pari sanaa. Vaikka suljetut ikkunat suodattavat huudon epäselväksi muminaksi, lehtien toimituksiin soitetaan lukuisia vihjeitä riidan sisällöstä.

WILLIAMIN MIELESTÄ SUHDE on liian tiivis. He aloittavat kuukauden päästä viimeisen opiskeluvuotensa, ja William haluaa seurustelun sijaan keskittyä pänttäämään lopputentteihin. Lisäksi prinssi on alkanut katua sitä, että on vakiintunut pitkään suhteeseen, vaikka opiskeluvuosien piti olla vapaita ja meneviä. Hän kuuntelee jatkuvasti ystäviensä repostelua naisten- ja oluenkaatoennätyksistä. Mitä hän on tehnyt viimeiset yhdeksän kuukautta? Katsonut kotisohvalla elokuvia löysissä olovaatteissa Katen kainalossa.

Williamista he muistuttavat jo näin lyhyen seurustelun jälkeen vanhaa avioparia. Hän ehdottaa, että suhde jäähdytetään pelkäksi ystävyydeksi. William kaipaa omaa aikaa ja rauhaa.

Kate on tyrmistynyt. William syyttää häntä tylsäksi, vaikka he ovat nyhjänneet neljän seinän sisällä siksi, että prinssi haluaa suojella yksityisyyttään ja heidän suhdettaan lähes vainoharhaisesti. Kate piti suhteen alussa salailua ja muiden katseilta piileskelyä hauskana seikkailuna, mutta on jo täysin kyllästynyt leikkiin. Hän haluaisi joskus voida kävellä poikaystävänsä kanssa käsi kädessä tai poiketa johonkin spontaanisti ilman ainaista laskelmointia siitä, kuka heidät voisi mahdollisesti nähdä.

Kate on vihainen ja pettynyt, mutta muistaa pysähtyä pariksi
sekunniksi miettimään, mitä kannattaa sanoa, hän on nimittäin mestari laskelmoimaan, miten saa käännettyä tilanteet voitokseen.

– Ystävyytesi merkitsee minulle niin paljon, että olen valmis ehdotukseesi, jos se on ainoa vaihtoehto, hän sanoo.

William häkeltyy, sillä hän ei osannut odottaa sellaista vastausta. Kate ei näköjään ole tyttö, joka anelisi häntä takaisin tai pysyttelisi suhteessa hinnalla millä hyvänsä. William peruu eroaikeet ja ehdottaa, että he yrittävät jatkaa yhdessä seuraavan kevään lopputentteihin saakka. Ero nyt, viimeisen lukuvuoden kynnyksellä tarkoittaisi, että toimittajat häiritsisivät heidän lukurauhaansa jatkuvasti.

Seuraavat kuukaudet tuntuvat Katesta ikuisuudelta. Hän asuu
samassa asunnossa Williamin kanssa, mutta pyrkii välttelemään poikaystäväänsä. Hän on päättänyt antaa Williamille tämän toivomaa etäisyyttä ja rauhaa. Vaikka Kate haluaa epätoivoisesti, että heidän suhteensa pelastuu, hän ei aio madella kenenkään edessä. Hänen taktiikkansa puree. Williamin mielestä Kate on liian täydellinen menetettäväksi. 22-vuotias William on varma siitä, että on tavannut elämänsä naisen.

MAALISKUUSSA 2005 William kutsuu Katen mukaan hiihtolomalle, jolle hän lähtee vuosittain isänsä Charlesin ja veljensä Harryn kanssa. Kutsu perhelomalle on merkittävä askel suhteessa, sillä William tietää, että Sveitsin
Alpeille heitä seuraa aina suuri joukko toimittajia. Katen mukaantulo leimattaisiin varmasti vakiintumisen merkiksi.

Kate huomaa lakanneensa jännittämästä Williamin perhettä. Sekä prinssi Charles että hänen tuleva vaimonsa Camilla Parker-Bowles suhtautuvat Kateen lempeästi ja hyväksyvästi. Ainoa, joka suhtautuu häneen varauksella, on Williamin pikkuveli Harry. Raisuna prinssinä tunnetun Harryn mielestä korkeintaan pari lasillista baari-iltojen aikana juova ja aina asiallisena ja fiksuna näyttäytyvä Kate tuntuu tasapaksun tylsältä. Harryn tyttöystävä, zimbabwelaissyntyinen Chelsy Davy on hillityn Katen vastakohta: rempseä, boheemi ja usein paljastavasti
pukeutuva.

Kun prinssien tyttöystäviä vertaillaan lehdissä keskenään, Chelsyn mainitaan näyttävän Katen rinnalla lähinnä petaamattomalta sängyltä. Chelsya pidetään kuitenkin seksikkäänä ja räiskyvänä, kun taas Katea nimitellään seinäruusuksi. Harry ja Chelsy eivät epäröi näyttää tunteitaan julkisesti. Heidän sähäkältä näyttävään suhteeseensa verrattuna yksityisyyttään varjelevat Kate ja William tuntuvat intohimottomalta keski-ikäiseltä avioparilta.

Sveitsin-matkalla William päästää suustaan lauseen, joka nostetaan esille monta kertaa tulevien vuosien aikana. Kate ja William ovat ystävineen viettämässä iltaa hiihtokeskuksen baarissa, kun prinssi ajautuu juttelemaan Sun-lehden toimittajan kanssa. Toimittaja alkaa kysellä Williamin kosinta-aikeista.

– Kuule. Olen vasta 22-vuotias. Olen aivan liian nuori menemään naimisiin. En aio avioitua ennen kuin olen 28-vuotias. Tai ehkä kolmekymmentä, prinssi painottaa.

Kate istuu Williamin selän takana viereisessä pöydässä ja kuulee kaiken. Williamin sanat ovat seuraavan aamun pääuutinen, ja ne nostetaan esille ympäri maailmaa. Moni on varma, että Kate on murtunut kuullessaan poikaystävänsä sanat. Todellisuudessa hän ei ole lausunnosta moksiskaan. Kate ei ole tyttö, joka tavoittelisi prinssin morsiameksi hinnalla millä hyvänsä. He ovat onnellisia yhdessä, mutta hän on 23-vuotias eikä todellakaan valmis avioitumaan.

Kate myös tietää tarkalleen, miksi William sanoi mitä sanoi. Prinssi haluaa suojella tyttöystäväänsä toimittajilta ja kuvaajilta sekä yleisön huomiolta ja kommenteilta. William ei lipsauta
koskaan toimittajille mitään, mitä ei olisi harkinnut huolella. Hän osaa mediapelin, jota on opetellut pelaamaan siitä lähtien, kun oppi puhumaan. Hän sinkosi avioliittoaikeet kauas tulevaisuuteen siinä toivossa, että tiedotusvälineet luovuttaisivat ja jättäisivät Katen rauhaan.

WILLIAM PURESKELEE alahuultaan, ja Kate hypistelee mustan kaapunsa helmaa lakatuilla kynsillään. On kesäkuun 23. päivä. Kun Kate kävelee juhlasalin etuosaan kättelemään yliopiston kansleria ja hakemaan todistuksensa, William hymyilee hänelle opiskelijoiden penkkiriviltä. Taidehistoriaa pääaineenaan lukenut Kate on perfektionisti ja panostanut lopputentteihin yötä päivää. Hän valmistuu parhain arvosanoin.

Kun kansleri kutsuu todistuksen hakuun maantietoa pääaineenaan lukeneen Williamin, yleisössä nousee lukuisia päitä. Opiskelijoiden vanhemmat haluavat ikuistaa lastensa tunnetuimman kurssitoverin perhealbumeihinsa. William tietää, ettei tarvitse arvosanoja mihinkään; hänen tulevaisuutensa ei riipu niistä mitenkään. Hän on kuitenkin rehkinyt saadakseen kiitettävät arvosanat.

– Sanon tämän valmistuville opiskelijoille joka vuosi: olette saattaneet tavata täällä tulevan puolisonne. Kaikkialla tiedetään, että olemme ykkösyliopisto myös parinvalinnan suhteen. Siispä menkää ja lisääntykää, me luotamme teihin, kansleri opastaa leikkisästi Katea, Williamia ja heidän kurssikavereitaan.

Kate ja William tuntevat haikeutta – ja pelkoa. Jättäessään taakseen skotlantilaisen pikkukaupungin he hyvästelevät elämän, jossa suhteen on ollut mahdollista kehittyä kaikessa rauhassa ystävyydestä rakkaudeksi. Heidän seurustelusuhteensa sai syvetä Skotlannin rannikkokaupungissa pitkälti brittimedian ja hovin solmiman sopimuksen ansiosta; William luvattiin jättää neljäksi vuodeksi rauhaan, ja sopimus piti. St Andrewsissa kuvaajat eivät seuranneet heidän jalanjälkiään, mutta Lontoossa heitä olisi kaikkialla.

Kate ja William toivovat suhteen selviävän todellisessa maailmassa. Silti kumpikaan ei ole varma, että niin käy.

VAIKKA WILLIAM ON varoitellut Katea kuninkaallisten elämään kuuluvasta julkisuusmyllystä, todellisuus iskee vasten kasvoja lujaa. Heidän jokaista askeltaan tunnutaan seuraavan. Williamin edustustehtävät ja kouliminen aikanaan koittavaan kuninkaan pestiin alkavat heti opiskeluajan päätyttyä. Prinssi suuntaa ensimmäiselle omalle edustusmatkalleen Uuteen-Seelantiin, ja Kate jää valokuvaajien kohteeksi yksin.

Yleisö ei tiedä hänestä vielä juuri mitään, joten kaikki myy. 
Hänen shoppailureissunsa King’s Roadin putiikeissa ja Peter Jonesin tavaratalossa päätyvät uutisiksi. Nuoria naisia kiinnostaa, mistä hän ostaa vaatteensa, mitä hän hankkii ruokakaupasta jääkaappiinsa ja millainen ponnari hänellä on kuntosalille mennessään.

Media ja valtaosa briteistä pitävät suhteen onnistumista mahdottomana Williamin ja Katen täysin erilaisten taustojen takia. Veikkauksia heidän erostaan heitellään ilmaan jatkuvasti. Katea pidetään liian alaluokkaisena prinssille.

Samaan aikaan hänen odotetaan hallitsevan kuninkaalliset käytöskoodit, vaikkei kukaan ole opastanut häntä.

Prinssi Charles ja kuningatar Elisabet päättävät, että Katen
pitää saada jonkinlaista opastusta siihen kuinka perässä juokseviin toimittajiin, valokuvaajiin ja mediakohuun hänen ympärillään kannattaa suhtautua. Molemmat muistavat vielä liian hyvin, kuinka huonosti parikymppiselle Diana Spencerille kävi, kun seurustelu ja sittemmin avioliitto prinssi Charlesin kanssa vetivät hänet yhtäkkiä päiväkotiapulaisesta maan seuratuimmaksi julkkikseksi. Muutamien palatsista saatujen neuvojen lisäksi Katelle ei tarjota apua. Turvamiehen, viestintätiimin, lakimiehen ja tyylikonsultin hän saisi vasta, jos joskus päätyisi prinssin kihlatuksi.

KATE MIETTII asuvalintaansa tavallista kauemmin. Vaatetuksen pitää olla tarpeeksi hienostunut, eikä se saa näyttää edullisesta kauppaketjusta ostetulta. Hän haluaa näyttää elegantilta mutta ikäiseltään. Kun hän viimein päätyy kesäisen vaaleaan housupukuun ja helmikorvakoruihin ja lähtee kotiovesta ulos, hänen vatsaansa vääntää. William väläyttää tyttöystävälleen hymyn Windsorin linnan pääovelta, mutta sen teho ei riitä lieventämään Katen hermostuneisuutta. Hänen on määrä syödä illallista kuningattaren kanssa.

Ovat he toki ennenkin tavanneet, mutta vain ohimennen suuren
väkimäärän täyttämissä tilaisuuksissa, kuten Williamin 21-vuotispäivillä ja yliopiston valmistujaisjuhlassa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Kate istuutuu kasvotusten kuningattaren kanssa.

Kuningatar on kutsunut hänet illalliselle tutustuakseen pojanpoikansa tyttöystävään. Kate tietää, että hänen on tehtävä vaikutus. Vaikka William jos joku tekee itsepäisesti omat päätöksensä, hänen perheellään ja hovin
pr-koneistolla on suuri sananvalta siihen, kenen kanssa tuleva kruununperijä voi seurustella.
Katen jännitys tyrehtyy kuitenkin jo alkupalojen aikana. Kuningatar on sydämellinen, lämmin ja vitsikäs. Hänen ja Williamin välit ovat leikkisät. Seuraavana päivänä Elisabet ylistää Katea Williamille; tyttö vaikuttaa rehelliseltä, avoimelta ja hyvin kasvatetulta.

Katen hurmaava luonne ei kuitenkaan riitä pitämään suhdetta kukoistavana. Siinä missä he ennen olivat samankaltaisessa elämäntilanteessa – molemmat saman vuosikurssin opiskelijoita – heidän elämänsä tuntuvat nyt olevan aivan vastakkaiset. Williamin polku on ollut suunniteltuna hänen syntymästään lähtien. Nyt, valmistuttuaan hänen kuuluu alkaa keskittyä kuninkaallisiin velvollisuuksiin. Prinssi kiertää tauotta erilaisissa tilaisuuksissa ympäri maata. Samalla hän suorittaa työharjoittelujaksoja, ensin pankeissa ja pörssissä, sitten ilmavoimien pelastusyksikössä.

Prinssi ei ole tilanteestaan onnellinen. Hän haluaisi tehdä
itse omat valintansa eikä kulkea muiden valmiiksi tallaamaa tietä. William kadehtii opiskelukavereitaan, jotka miettivät parhaillaan, mitä haluavat elämällään tehdä ja millaisiin työpaikkoihin hakea.

Tavoitteellinen ja päämäärä­tietoinen Kate puolestaan on
ensimmäistä kertaa elämässään tilanteessa, jossa hän ajelehtii vailla suunnitelmaa. Häntä ahdistaa. Hän on valmistunut huippuarvosanoin yhdestä Ison-Britannian arvostetuimmista yliopistoista, mutta seurustelu prinssi Williamin kanssa tuntuu kaventavan hänen työmahdollisuuksiaan liikaa. Kate saa paljon työtarjouksia, koska yritykset arvelevat prinssin tyttöystävän nostavan bisneksen arvoa. Hän ei kuitenkaan ota tarjouksia vastaan, koska ei halua joutua arvostelun kohteeksi ja kuulla tuntemattomilta saavansa kaiken helpolla Williamin takia.

Hänellä pitäisi myös olla joustava työ, joka mahdollistaisi tapaamiset Williamin kanssa prinssin matkustelun ja aikataulujen mukaan.

KATEA ALKAA RASITTAA ja masentaa kaksoiselämä, johon hän on joutunut. Liikkuessaan Williamin kanssa heillä on mukanaan turvamiehiä ja autonkuljettaja, ja he piiloutuvat kalliiden ravintoloiden yksityissaleihin.

Lehdissä yleisin kuva nuoresta parista on sellainen, jossa he
pujahtavat turvamiesten suojaamana yökerhon ulkopuolella odottavaan autoon. Valokuvaajat pistävät pian merkille, ettei Katesta saa koskaan huonoa kuvaa. Vaikka William ja pariskunnan ystävät näyttävät pikkutunneilla napatuissa kuvissa yleensä homssuisilta, Katen meikki ja hiukset ovat aina viimeisen päälle huolitellut. Hän käy joka kerta ennen yökerhosta tai ravintolasta poistumista laittamassa itsensä näyttäväksi. Hän ei halua antaa juorunnälkäiselle yleisölle sitä iloa, että he saisivat taivastella hänen epäsiistiä olemustaan.

Mutta ollessaan ilman Williamia Kate joutuu kohtaamaan kotikadullaan päivystävät paparazzit yksin ja sietämään ihmisten tuijottelua hitaissa ruuhkabusseissa. Eräänä aamuna Kate katselee vihmaista lokakuista Lontoota bussin ikkunasta. Hän ei huomaa, että bussin pysähtyessä eräälle pysäkille kaksi päivystävää paparazzia tähtää kameroidensa pitkät putket ikkunalasin läpi häntä kohti.

Ennen kuin Kate on noussut kyydistä määränpäässään, paparazzit ovat myyneet kuvansa London Evening Standard -lehdelle. Näyttää siltä, että ajatuksiinsa hautautunut Kate uneksii kuvassa. Kuvan veikataan nousevan samanlaiseksi ikoniksi kuin aikanaan kuva 19-vuotiaasta päiväkotiapulaisesta Diana Spenceristä, jonka huhuttiin seurustelevan prinssi Charlesin kanssa. Valokuvaajat ikuistivat nuoren Dianan hymyilemässä päiväkodin pihalla autuaan tietämättömänä siitä, että hänen hameensa oli aurinkoa vasten läpinäkyvä.

Brittimedia muistuttaa yleisölleen kuitenkin, että Dianan ja
Katen välillä on kaksi selvää eroa: Diana teki ennen avioitumistaan töitä, kun taas Kate näyttää lähinnä shoppailevan ja trimmaavan itseään kuntosalilla. Lisäksi Dianalla oli julkisuuteen astuessaan kihlasormus sormessaan, mutta William ja Kate näyttävät olevan haluttomia virallistamaan suhdettaan.

Kuvan julkaiseminen saa kuninkaalliset hyökkäämään tiedotusvälineitä vastaan. He käskevät toimittajia ja kuvaajia jättämään Katen rauhaan. Asianajajat selvittelevät mahdollisuuksia haastaa toimituksia oikeuteen, ja William pohtii, voisiko valittaa tyttöystävänsä häirinnästä Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimeen.

Katen turvallisuus huolestuttaa Williamia. Lisäksi prinssi pelkää menettävänsä tyttöystävänsä. Hän pelkää, ettei Kate kestä jatkuvaa huomiota, vaan valitsee mieluummin vapaamman, tavallisen elämän.

Kuninkaallisten vastaisku kostetaan Katelle. Häntä nimitetään mediassa naiiviksi seinäruusuksi. Sun-lehti ilkkuu sanoja säästelemättä: Kate Middleton vaatii itselleen nunnan yksityisyyttä mutta valitsee silti seurustella tulevan kuninkaan kanssa. Hän valittaa valokuvaajista, mutta mitä hän oikein odottaa? Kuninkaallisista on tullut sirkus, joka ei enää esiinny maksavalle yleisölleen. Kate ei ymmärrä, että kuninkaalliset tarvitsevat otsikoita oikeuttaakseen elitistisen elämänsä kansan silmissä.

Prinssi Charles ja kuningatar Elisabet tietävät, että sanoissa on perää. Monarkian säilyminen ja arvostus edellyttävät, että kuninkaallisista saadaan positiivisia otsikoita. Kuningatar ohjeistaa Katea hankkimaan itselleen työpaikan. Pian Kate aloittaa työskentelyn Middletonien perhetuttujen omistamassa Jigsaw-naistenvaateyrityksessä. Hän tekee nelipäiväistä työviikkoa asusteiden sisäänostajana. Yksi ekstravapaa viikossa tarkoittaa, että hän ehtii edes joskus viettämään aikaa jatkuvasti reissaavan Williamin kanssa.

TAMMIKUUSSA 2006 William aloittaa armeijakoulutuksensa Sandhurstin kuninkaallisessa sotilasakatemiassa. Viikonloppuvapaillaan hän vetäytyy Katen kanssa Charlesin Highgroven huvilalle. Kuningatar Elisabet haluaa kuitenkin osoittaa hyväksyneensä Katen ja lahjoittaa parille oman vapaa-ajan asunnon Balmoralissa, Skotlannissa. Luonnon keskellä suojassa sijaitsevaa 120 vuotta vanhaa rapistunutta taloa remontoidaan 80 000 punnalla. Kate ja William haluavat taloon muun muassa modernin keittiön, puulämmitteisen uunin ja valtavan porealtaan.

Rauhallisia, romanttisia viikonloppuja ylistetään lehdissä. Katen julkinen pilkkaaminen on vähitellen loppunut, ja hän tuntuu voittaneen nopeassa ajassa kaikki puolelleen. Häntä pidetään kunnon tyttönä, joka sopisi hyvin kuningattareksi. Britit ovat väsyneitä lukemaan juttuja prinssien pari tuhatta puntaa maksaneista bileilloista, joiden aikana verovaroja on valunut ökyviinien ja samppanjoiden muodossa alas Williamin, Harryn ja heidän ystäviensä kurkusta.

Vaikka Harry on ollut jo pitkään kuningasperheen raisu poika ja lööppitykki, myös William osaa toilailla. Vuosien varrella yleisö on saanut lukea hänen holtittomista baari-illoistansa, törkeistä ylinopeuksistaan, kapinoinnistaan ja haluttomuudestaan kantaa kruunua. Katen nähdään rauhoittaneen prinssin. Hänen keskiluokkaisuutensa kummeksuminen on vaihtunut sen ylistämiseen; parin luokkaeron vuoksi heidän seurusteluaan pidetään nyt historiallisena, ja suhteen ajatellaan olevan merkki brittimonarkian modernisaatiosta.

Kun Katen ja Williamin seurustelu on ollut julkista kaksi vuotta, kolumnistit ennakoivat jatkuvasti kosintaa, ja Lontoon rihkamapuoteihin tulee myyntiin nuoren parin kasvokuvilla koristeltuja lautasia, joissa häiden päivämäärän kohdalla on kysymysmerkki.

Joka kerta, kun he lähtevät lomalle – suuntautuipa matka sitten Skotlantiin, Keniaan tai Karibialle – valokuvaajat ja toimittajat seuraavat perässä. Kaikki haluavat kertoa ensimmäisenä kihlausuutisen. Kukaan ei enää kyseenalaista heidän rakkauttaan, vaan avioitumista pidetään varmana.

Williamia aletaan armeijavuoden aikana painostaa myös hovin sisältä. Hänelle kerrotaan, ettei kansaa voi pitää odottamassa
loputtomiin. Prinssiä kehotetaan tekemään siirtonsa: joko kosimaan Katea tai katkaisemaan seurustelusuhteen. Williamia ahdistaa. Hän ei halua rynnätä avioliittoon liian nuorena ja liian aikaisin. Hän pitää vanhempiensa avioliiton epäonnistumisen syynä liian hätäistä naimisiin menoa. William ajattelee Katen olevan hänen elämänsä nainen, mutta ei halua kihlautua ennen kuin on varma, että Kate kestää kuninkaallista elämää kaikkine kohuineen.

WILLIAM VALMISTUU sotilasakatemiasta vuoden koulutuksen jälkeen. Hänen valmistujaisjuhlassaan Kate esiintyy ensimmäistä kertaa julkisesti osana Williamin perhettä ja lähipiiriä – kolmen vuoden seurustelun jälkeen.

Kate saapuu juhlaan vanhempiensa, Carole ja Michael Middletonin kanssa, ja he istuutuvat kuninkaalliseen katsomon lähettyville Williamin parhaiden ystävien kanssa. Sotilasparaatin jälkeen Middletonien on määrä tavata ensimmäistä kertaa Williamin perhe kuningattaren emännöimällä juhlalounaalla.

Kilpailu Katea ja Williamia koskevista uutisista on tiukentunut, ja yksi televisiokanavista on palkannut yleisön joukkoon huuliltalukijan, jonka tehtävänä on väijyä Katen sanomisia. Seuraavan päivän uutinen väittää Katen kommentoineen sotilasparaatin jälkeen Williamin parhaalle ystävälle Thomas van Straubenzeelle:

– Rakastan univormuja, William on niin seksikäs tuossa asussa.
Ehdottomasti suurimmaksi uutiseksi nousee kuitenkin Katen
äidin, Carole Middletonin purukumi, jota hänen väitetään jauhaneen katsoessaan Williamin ja 230 muun kadetin ohimarssia.

Epäsopivaa käytöstä puidaan päiväkausia. Toiset kommentoivat purukumin jauhamisen kertovan karulla tavalla Katen perheen keskiluokkaisuudesta. Jotkut puolustelevat Carolea sanomalla, että kyseessä oli nikotiinipurukumi, jonka avulla Katen äiti pyrkii eroon tupakoinnista.

25-VUOTISPÄIVÄNÄÄN Kate näkee heidät asunnostaan. Hän vilkuilee pienen pienestä raosta verhon takaa ja hengästyy pelosta. Heitä on kaikkialla ja enemmän kuin koskaan ennen: mustien ikkunoiden takana autoissa, nojaamassa katulamppuihin, istumassa kävelytien reunalla. Jotkut heistä sormeilevat kameroitaan, toiset juttelevat ja naureskelevat keskenään, osa vain tuijottaa hänen asuintalonsa ikkunoita. Kun Kate vetää saappaat jalkaansa, hän huomaa sormiensa tärisevän. Hänen on pakko tehdä tämä. Hän katsoo itseään pitkään peilistä. Kun Kate on varma, että kaikki on kohdallaan, hän pakottaa itsensä ulos ovesta. Kate kiiruhtaa autolleen ja pakottaa kasvoilleen tavaramerkikseen muodostuneen hymyn.

Kuva on joidenkin lehtien nettisivuilla jo ennen kuin Kate ehtii työpöytänsä ääreen. Harmaa printtimekko, joka hänellä on yllään, myydään Topshop-ketjun liikkeissä loppuun parissa päivässä.

Lehtien toimituksissa pannaan ensimmäistä kertaa merkille, että Katesta on tullut muoti-ikoni, jota tytöt seuraavat tarkasti. Hänen tyyliään on helppo kopioida, sillä hän ostaa vaatteensa kohtuuhintaisista tusinaliikkeistä. Hänen tyylinsä ei ole omaperäinen tai revittelevä, vaan tuiki tavallinen. Katen kuva on virkistävää vaihtelua kalliissa putiikeissa shoppailevien jalkapalloilijoiden vaimojen ja nuorten naisartistien tyylikuvien vieressä.

Kaikki odottavat Williamin kosivan tuota tavalliselta tuntuvaa tyttöä. Prinssi tuntee painostuksen edessä pakokauhua. Hän on jatkanut sotilasakatemiasta valmistuttuaan armeijakoulutustaan tavoitteenaan valmistua rykmentin komentajaksi. Vaikka William on viikot varuskunnassa ja poissa tyttöystävänsä luota, hän alkaa kaivata enemmän vapautta kuin vakaata parisuhdetta.
William ottaa käyttöön ennestään tutun taktiikkansa; sen sijaan että hän tulisi viikonloppuvapaillaan Katen luokse, hän juhlii
armeijakavereidensa kanssa. Kun pari päättää lähteä parantelemaan välejään romanttiselle hiihtolomalle, William kutsuu viime hetkellä mukaan joukon kavereitaan.

Carole Middleton istuttaa matkan jälkeen tyttärensä keittiönpöydän ääreen. Hän ei halua katsoa vierestä, kuinka Kate elää täysin Williamin ehtojen ja aikataulujen mukaan ilman, että saa uhrauksistaan mitään vastinetta. William tuntuu pitävän Katea itsestäänselvyytenä.

– Jos William ei ole valmis sitoutumaan, sinun on parasta lähteä leikistä. Ja valitettavasti Kate, hän ei taida olla valmis
sitoutumaan, Carole toteaa.

KUN JULKISUUTEEN pulpahtaa kertomus siitä, kuinka Williamin on yhtenä lukuisista baari-illoistaan nähty suutelevan toisen tytön kanssa ja kuinka hän on vähän myöhemmin viettänyt yhteisen yön 19-vuotiaan Lisa Agarin kanssa, Kate tietää saaneensa tarpeeksi. Hän on tottunut siihen, että William on tyttöjen jatkuvan ja päällekäyvän huomion kohde ja että moni on yrittänyt vuosien varrella sepitellä tarinoita romanttisista hetkistään prinssin kanssa. Lisan kertomus pitää kuitenkin paikkansa.

Katumuksen sijaan William alkaa syyttää Katea liian äidilliseksi ja tylsäksi kumppaniksi. Prinssistä tuntuu, että hän on 24-vuotiaaksi aivan liian vakiintunut. Tällä kertaa Kate ei pelaile eikä valitse sanojaan. Hän ei jaksa enää miettiä, millä taktiikalla saisi suhteen toimimaan. Hän antaa periksi.

Huhtikuisena iltana Kate lähtee ystäviensä kanssa ulos. Ravintolapöydässä he kyselevät, miten Williamin kanssa sujuu.

– Suhteemme on vihdoin loppu, Kate sanoo kaikkien yllätykseksi.

Ystävät ovat ihmeissään, sillä Kate näyttää ennemminkin helpottuneelta kuin surulliselta. He eivät näe väärin. Hyvin peittelemänsä surun lisäksi Kate tuntee helpotusta. Hän on viimeisen kolmen ja puolen vuoden ajan joutunut miettimään jokaista tekoaan, menoaan ja ilmettään. Hän ei ole koskaan voinut tietää, mikä asia kääntyy häntä vastaan ja mistä häntä ylistetään. Hän ei jaksaisi vuosikausia elää puoliksi kuninkaallisen perheen sisällä, puoliksi täysin ulkopuolisena. Ehkä on parempi, että kaksoiselämä on ohi.

Lähteinä käytetty seuraavia kirjoja:
Claudia Joseph: Kate – The Making of a Princess, Claudia Joseph: Kate Middleton: Princess in Waiting, Robert Jobson: William and Kate – The Love Story. A Celebration of the Wedding of the Century, Robin Nunn: William and Kate. Celebrating a Royal Engagement, James Clench: William and Kate. A Royal Love Story.

Reija törmää Kimmoon ja joutuu vaaraan. Miten paljon menneisyydestä Ilkalle pitäisi kertoa?

Surkea sunnuntai, ajattelin kun heräsin auringonpaisteeseen ja katse osui Ikean kirjoituspöytään. Miten joku voi sisustaa tuhatvuotisen asumuksen makuuhuoneen Ikealla?

Ilkka – sohvalla – teeskenteli nukkuvaa kun lähdin, mistä olin hänelle kiitollinen. Ilta ei ollut selvittänyt mitään, aamu tuskin olisi sen kummempi.

Astuin ulos ilman kahvia. Toivoton sunnuntai, alakuloa aamusta saakka. Kirkonkellojen kutsusoitot kaikista suunnista, perhekunnat kokoontumassa messuun, pienet tytöt kirmaamassa valkoisissa mekoissaan, mustissa pyhätakeissaan ja kiiltonahkakengissään, minä yksin tikkitakki niskassa taivaltamassa jonnekin kuulumatta mihinkään.

En osannut päättää, vaeltaisinko Gravinan toiselle puolelle vai kiertäisinkö läpi kaupunkialueen kirkot. En ollut käynyt edes Duomossa, koska se oli ollut remontissa aiemmalla matkallani. Myös Möykkykirkon tunsin vain ulkoapäin. Tuomiokirkko oli selvä, mutta muuten en ollut jaksanut opetella kirkkojen oikeita nimiä. Ne oli kaikki nimetty pyhimysten mukaan; minä kutsuin niitä miten tahdoin. Oli muiden muassa Luukirkko, Suolikirkko, Möykkykirkko, Talokirkko, Pikkukirkko ja lisäksi vielä lukematon määrä luolakirkkoja, joille en ollut vaivautunut antamaan lempinimiä.

Pikkutuulihaukat huomasin nyt jo kaukaa seuraillessani jyrkänteen reunaa. Linnut syöksähtelivät laaksossa, kantoivat kai pesätarpeita tiilikattojen alle ja muihin koloihin. Lennossa niiden olemus oli häkellyttävä: pieni petolintu ei muistuttanut mitään tuntemaani – ellei sitten kehonrakentajatörmäpääskyä, jos sellaisia olisi.

Jos olisi… kaikkea hienoa ja jännittävää voisi olla… voisi olla onnellinen Ilkan kanssa… voisi olla jonkun toisen kanssa, jotenkin varmasti voisi… voisi… ei, ei sitä jaksaisi, ajatuskin uudesta suhteesta uuvutti.

 

Huomaamattani olin poikennut tieltä polulle ja laskeuduin alas kohti puroa. Nyt ei auttanut vaipua ajatuksiin, kivet saattaisivat olla liukkaita tai pienimmät murikat luistaa jalan alla. Piti keskittyä muuhun kuin itseen. Terveellinen aate. Siksi kai olin ulos lähtenytkin: jotta saisin muuta ajateltavaa kuin itseni.

Alhaalla laaksossa Gravinan yli oli viritelty muutama lankuntapainen. Jos tasapainotteleminen onnistuisi, pääsisin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Onnistuin! Helpotuksesta hymyillen läksin kipuamaan rinnettä ylös. Aamun viileys väistyi. Puuskutin; kevyt hiki puski pintaan. Yritin muistaa, mistä kohden ei pidä nousta. Vaikka suoranaisesta kiipeilyseinämästä ei ollutkaan kyse, saattoi väärällä reittivalinnalla joutua turhan hankaliin paikkoihin. Mikä matkassa hävitään, se voimassa voitetaan. Pysyttelin loivasti nousevalla, isoa siksakkia sahaavalla polulla. En halunnut päätyä kontilleni ja hilautumaan kynsineni kohti ylätasankoa.

Ja sitten, yllättävän äkkiä: ylhäällä turvallisesti. Näköala oli edelleen yhtä mykistävä kuin ensimmäisellä kerralla, talot ja luolat kuin organismit, kasvaneet pikemminkin kuin rakennetut. Häpeätahrasta Unescon maailmanperintökohteeksi ja kohta kulttuuripääkaupunkivuoden turistiherkuksi… Katsoisinko ikinä tätä näkymää Ilkan kanssa? Niin oli ollut tarkoitus. Enää en ollut varma, ottaisimmeko askeltakaan yhdessä.

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Näköalapaikalta on vain muutama sata metriä kaupunkiin, joka silti näyttää elävän kuin toisessa, saavuttamattomassa todellisuudessa. Kaduilla kulki kaupunkilaisia pyhävaatteissaan; poluilla ei minun lisäkseni retkeilijöitä näkynyt. Vain linnut ja minä sekä rotkon rinteillä uuteen kasvukauteen heräilevät opuntiapehkot.

Istahdin alas. Olisi pitänyt ottaa eväät. Aamiaisen olisi voinut syödä näinkin. Kahvinpuute tykytti. Suljin silmäni ja hieroin ohimoita ja niskaa. Hiukset olivat rasvaiset. Pitäisi käydä suihkussa. Kun palaan…

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Hourinko? Avasin silmäni ja kädet putosivat voimattomina syliini. Taisin huudahtaakin, mutta jokin syvempi ääni käski: Et ole uhri! Nyt kaikki peliin!

Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Onnistuin ponnistautumaan ylös. Olin pystyssä. Se oli voitto. Oli pysyteltävä rauhallisena. Siihen on keinot, siihen on keinot, siihen on – En osaa arvioida, miten paljon hokema tai hengittäminen minua rauhoitti. Ainakin se kirkasti ja ehkä myös pehmensi tajuamisen hetkeä.

Se oli Kimmo. Totta kai. Mikäpä oli helpompaa kuin sattuman rakentaminen. Onnittelin itseäni ironiantajusta vaikka sydämeni pyrki ylös kurkusta.

Kimmo oli puhunut kaiken aikaa, en tiedä mitä. Totta kai Kimmo puhui. Sitä Kimmo teki, puhui, puhui, tuotti ääntä. ”Reijapa Reija. Sillä lailla.”

En sanonut mitään, en nostanut edes katsettani. Oli löydettävä pakoreitti, joka ei johtaisi suorinta tietä rotkon pohjalle.

Edelleen liikkumatta kartoitin ensimmäiset metrit. Olisi pakko astua pelkoa päin. Ohittaisin miehen ja kulkisin takaisin kaupunkiin juuri niin kuin olin aikonut. Menisin kahville, herättäisin Ilkan, lounastai–

Olin jo ohittanut Kimmon ja hengittämäisilläni syvään ulos, kun minut äkkiä tempaistiin puoli kierrosta ympäri. Jos Kimmo olikin hetken ajatellut antaa minun mennä menojani, hän oli muuttanut mielensä. Hänen kätensä lepäsivät olkapäilläni kuin jossain kansantanssissa. Kevyttoppatakkini nepparit olivat revähtäneet auki riuhtaisun voimasta.

”Oletko Reija ikinä ajatellut, miten kätevä paikka tällainen on parisuhdeongelmien ratkaisemiseen? Moni on pudonnut. Onnettomuuksia sattuu, katsos.”

Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni.

Luullakseni olin aidosti hengenvaarassa. Halusin Iiriksen luo, halusin antaa hänelle lisää takkirahaa, halusin Ilkan viereen, halusin Minnan kanssa lasilliselle, halusin mökille kalaan! Piti rauhoittua. Oli oltava jokin järjellinen fysikaalisen maailman ratkaisu. Kimmoraja.

Ponnahtaa en voinut, katketa en saanut.

Kimmon kädet puristivat takkiani, vain takkiani. Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni, hän puristi kangasta. Jos onnistuisin samanaikaisesti kiskaisemaan käsiäni taaksepäin ja itse kääntymään, pääsisin irti liukkaasta takista ja piinaajalleni jäisi vain kuori käteen.

Kuvittelin pyörähdyksen, käsien liikkeen ja loppuasennon. Olisi saatava käsivarret siiviksi taakse kuin Samothraken Nike. Ja sitten – –

Totta kai onnistuin, muuten en olisi kertomassa tarinaani. Juoksin, enää en kuvitellut kävellen selviäväni, laskin kivistä polkua, kiitin reisitaskuhousujeni pellinvahvaa kangasta, putosin vauhdilla, kantapäät yrittivät jarruttaa, kivet söivät käsiä, siipiä ei ollut, mutta se oli pieni riesa, pääsin karkuun ilmankin. Vielä puron poikki, ei saa liukastua, ei saa kaatua veteen, taas polkua ylös, nyt jo kaupungin alla, polulla lasinsirpaleita, ihmisen jälkiä, roskaa… ja hiljaisuus. Mitään ei kuulunut, ei kiireisiä askeleita takaani, ei huohotusta, ei huutoa.

 

Olin kaupungissa, takaisin tiellä. Olinko pelastunut? Muutama turisti tallusti laiskasti pitkin Madonna delle Virtù -katua. Katselin rinteeseen. Kimmo oli arvatenkin piiloutunut johonkin lukuisista luolista. Oliko joku nähnyt meidät? Ei, ei sopinut puhua meistä, ei ollut mitään meitä, oli Kimmo, joka pyrki omistamaan kaiken väkivalloin.

Ja olin tietysti minä.

Minä olin ollut huijattavissa, peloteltavissa ja sidottavissa.

En ollut enää.

Ensin tärinä seis, sitten kahvi ja croissant, seuraavaksi puhelu Iirikselle, kävely majapaikkaan ja keskustelu Ilkan kanssa. Jos kaikki menisi hyvin, ehtisimme ehkä vielä myöhäiselle lounaalle. Näin suunnittelin oikaistessani pitkin Via Sette Doloria.

Pienillä kujilla puikkelehtiessa palautui mieleen, miksi oikaiseminen oli jokseenkin kiistanalainen käsite Materan labyrintissa. Jokin minussa muisti kuitenkin vanhat polut ja sain suunnan pidettyä. Halusin Caffé Tripoliin. Kaipasin vuosisatojen mittaan hioutunutta palvelua ja jonottamista ilman vuoronumeroa, halusin ihailla ruuhkan sujuvaa purkamista ja ripeää ystävällisyyttä, josta huokui virtuositeetti.

Halusin pelastautua koetellun elämänmuodon turviin.

Kohta sain istahtaa herkkujeni kanssa kahvilan edustalle tarkkailemaan piazzan hyörinää. Päivä oli käynnistynyt niin karmeasti, etten luultavasti enää koskaan pelkäisi mitään. Ehkä vaikeinkin on mahdollista, ajattelin: nauttia elämästä.

Muutama pulu etsi turhautuneena einestä kiveyksen raoista: kaksi kadunlakaisijamiestä oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti juuri lintujen edellä. Miesten neonkeltaiset huomioliivit huusivat varoitusta, vaikka autoja ei liikkunut lähimaillakaan. Miehet näyttivät keskittyvän toistensa kiusoittelemiseen, aiheesta en saanut selvää. Toinen lauleli toiselle, pienemmälle, jotain mitä tämä ei halunnut kuulla. Pieni mies piti estomelua, lauloi pitkään, korkealta ja niin kovaa, että kallon sisäinen sointi peitti ulkomaailman äänet tehokkaasti. Miehen ei tarvinnut tukkia korviaan saadakseen kaverinsa virnuilut torjuttua vaan hän saattoi heilauttaa käsiään vähättelevästi kiusaajansa suuntaan, häh-hää, enpäs kuule, en mitään. Muut kulkijat eivät näyttäneet kummastelevan parivaljakon pelleilyä. Ehkä esitys saatiin joka aamu.

Kilpalaulanta jatkui ja jatkui, väliin hengitys ja lisää ääntä. Lopuksi pienempi miehistä tepasteli tiehensä rinta koholla. Hän oli ottanut lavan haltuunsa kuin paraskin sankaritenori.

Katuoopperakohtauksen päätyttyä soitin Iirikselle, mutta tyttö ei vastannut, joten jätin viestin. En halunnut huolestuttaa tytärtäni vaan kirjoitin vain: Olet rakas. Hyvää päivää!

Vaivihkaa nuolaisin croissantin murut sormistani. Oli aika lähteä katsomaan, millä mielin Ilkka oli päivään astunut.

 

Matkalla tapasin yhden ääntään rakastavan italialaisen lisää, nimittäin koiran, johon olin jo ensimmäisenä yönä tutustunut, tosin silloin vasta akustisena ilmiönä. Haukkua en ollut osannut paikallistaa, mutta selväksi oli käynyt, että jossain luolahuoneistomme takana se majaili. Nyt kolmen yön jälkeen oli pakko ihailla piskin täsmällisyyttä. Se aloitti huutolauluesityksensä tasan kello yksitoista ja jaksoi jatkaa aamukolmeen. Niinpä en ollut pelkästään ilahtunut, kun asumuksemme alapuolisella kujalla törmäsin sorjaan keskikokoiseen narttuun. Tunnistaminen onnistui sekunnissa, sillä se tervehti minua sävyllä, josta en voinut erehtyä.

”Tyst nu, koiruli. Keskustellaanpa hetki.” Kyykistyin koiran tasolle ja selitin: ”Kun sanon ’Tyst nu!’ se tarkoittaa, että hiljaisuutta kiitos.”

Koira vaikeni ja katsoi minua pää kallellaan. Jokin eteläinen rottakoirasekoitus se taisi olla, kaunis mustanharmaa luppakorva, selvästi älykäs. Ilmeisesti onnistuin peittämään lievän varautuneisuuteni, sillä hyvässä hengessä sain opetetuksi sille, että ”Ei” tarkoittaa ”No”. ”Ei-no, ei-no.”

Totta puhuen ei se sitä kovin hyvin uskonut minään yönä, mutta minä rauhoituin. Hitusen kuvittelin sen tyyntyneen, kun oli saanut tavata yhden väliaikaisista ja tiuhaan vaihtuvista naapureistaan. Loppuajan kutsuin narttua Einoksi ja sain joka kerta ohi kulkiessani huomiota muutaman hännänheilautuksen verran.

Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä?

Varsinainen haasteeni oli nyt Einon toinen naapuri, oma rakas matkaseurani, Ilkka. Olin jo portilla. Räpläsin oven auki tahallani mahdollisimman paljon rapistellen. Annoin Ilkalle mahdollisuuden tulla ovelle. Tömäytin kassini lattiaan. Ei reaktiota. Astuin peremmälle ja huikkasin hein. Ei vastausta. Kuljin läpi koko huoneiston. Ei Ilkkaa missään, ei lappua keittiön pöydällä, ei tavaroita lojumassa, ei mitään elämän jälkiä.

Lähtenyt. Mennyt mikä mennyt.

Pelastauduin suihkuun. Suihkussa kaikki selviää. Halusin huuhtoa aamupäivän ja koko viime vuosien kuonan alas viemäreihin, alas vesipyörteen mukana kaikki parisuhdeyritelmät, nykyiset ja aivan erityisesti menneet. Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä? Mikseivät he pysy omissa elämissään?

Kastelin hiukseni hennon suihkun alla. Kun hapuilin sampoota kiviseltä hyllyltä, pistin merkille kylpyhuoneen ylänurkan erikoisen koostumuksen. Se oli luonnontilaan jätettyä kiveä, huokoista tufoa, ei tavallista kalkkikiveä, sitä, jota Ilkka nimitti askartelukiveksi, vaan reikäisempää. Hiukan pääni yläpuolella näkyi selvä esiintymä fossiileja, jonkinlaisia kotiloita tai trilobiittejä useita vieri vieressä.

Niin paljon kaikkea vanhaa piilossa eikä Ilkkaa missään! Tämä kiinnostaisi häntä! Miksi yhden pitää tunkea näköpiiriin väkisin ja toisen kadota niin, että koko elämä menee sekaisin tai ainakin matka pilalle? Miksi ylipäätään elämässäni oli koskaan alkanut jakso, jonka otsikoksi saattoi laittaa MIEHET, miksi, oi miksi, kun niin selvästi olin täysin lahjaton heidän kanssaan selviytymään?

 

Miehet. Minun mieheni. Kahlaamista suossa, patikointia erämaassa, taaperrusta rakkaisilla rinteillä… Kävelyretki pitkin joenvartta, siitä se oli alkanut, kuudentoista vuoden iässä. Minä talutin pyörää Veikan vierellä ja mietin herkeämättä, että pyörästä pitäisi päästä eroon, muuten emme voisi suudella. Ensisuudelmaan päästiin, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen, väsytti koko ketju. Vain Ilkan arkiset muiskut ilahduttivat. Ja niitä tuskin enää tulisi.

Ovi kävi. Jokin toiveen kaltainen sävähti lävitseni. Suihku äkkiä kiinni.

Pyyhe turbaanina astuin ulos kylpyhuoneesta suureen eteisaulaan. Vesivanat valuivat reisiäni pitkin lammikoksi kivilattialle.

”Hei”, Ilkka sanoi.

”Hei”, minä sanoin. ”Kävin suihkussa.”

”Niin näkyy. Minä tapasin kivan naisen.”

No niin. Siinä se tuli. ”Vai niin”, minä sanoin.

”Suomalaisen”, Ilkka sanoi.

Riita, minä ajattelin, tästä syntyy riita. Ja että Ilkka haastoi kamppailuun, se oli uutta.

”Minäkin tapasin jonkun”, sanoin ja ajattelin Eino-koiraa, jotta en olisi ajatellut Kimmoa. Havaintoni mukaan oli poikkeuksetta niin, että jos joku koira ei ymmärtänyt minua, se oli pieni pullottavasilmäinen, ihmisen pilalle jalostama tekele, enemmän ihmistä kuin eläintä. Eino oli aito koira, mutta ehkä Ilkka oli liian jalostettu.

Se nyt oli vain ajatus, en sanonut mitään.

”Hieno juttu”, Ilkka sanoi, ”molemmat on tavanneet jonkun.”

Turvauduin sijaistoimintoihin. Vapautin hiukseni pyyhkeestä ja aloin selvitellä niitä.

Ilkka käänsi minulle selkänsä ja suuntasi eteisaulasta kohti olohuonetta. Ajatteliko mies tosiaan jo vaihtoehtoja?

”Mitä aiot?” kysyin.

”Mitä suosittelet?” hän väisti.

”Kivoja naisia on harvassa.”

”Niin tuntuu olevan”, Ilkka sanoi.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Arvailin sanailumme lopputulosta: joko purskahtaisimme nauruun tai sanoisimme hyvästit.

Ilkka sanoi: ”Käytiin Vapun kanssa kahvilla.”

”Kävitte kenen kanssa kahvilla?”

”Vapun, sen suomalaisnaisen, jonka tapasin.”

”No en ajatellutkaan, että Vappu olisi italialaisen nimi”, kiemurtelin ja yritin pelata aikaa. Mitä minun piti tehdä? Tilanne alkoi muistuttaa huonon mustan komedian kohtausta: liian monta kauhua samassa paketissa. Vappu jättäisi Kimmon ja löytäisi Ilkan, oli jo löytänyt; minä murtuisin ja sortuisin takaisin Kimmon syliin; Ilkka ja Vappu eläisivät elämänsä onnellisina, minä ja Kimmo perinpohjaisen onnettomina.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Olin arvannut oikein. Sanoisimme hyvästit. Siihen viittasi hänen seuraava siirtonsa:

”Et sinä ole ainoa, jolla on partnereita varalla. Vaihtoehtoja on muillakin. Jonoksi asti, usko tai älä.”

Repliikki oli yllätys, mutta itse asia helppo uskoa. Ilkka oli ihana. Helppo oli uskoa myös se, että Vappu etsi ulospääsyä suhteesta Kimmoon.

Ilkka veti makuuhuoneen oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta.

Ehkä hiusten väänteleminen virkisti päänahan verenkiertoa ja aivotoimintaa, sillä ennen kuin tukka oli kokonaan kuiva tajusin, että vielä oli mahdollista tehdä siirto kohti parempaa tulevaisuutta. Ilkka ehdottomasti oli niin sanottu hyvä juttu, sellainen, josta olin Minnalle niin monet kerrat selittänyt, itsenäinen, ripustautumaton mies, hyvä juttu kerta kaikkiaan.

Koputin oveen. Ei vastausta. Avasin oven raolleen. Ei myöskään kieltoa astua sisään. Ilkka istui pienen työpöydän ääressä eikä näyttänyt tekevän mitään.

Vähempi kuin kaiken kertominen ei enää riittäisi, sen tajusin.

Tajusin myös, etten pystyisi.

 

En saanut sanaa suustani. Ilkka sai. Kääntymättä minuun hän puhkesi puhumaan. Hän kysyi, mitä minä pelkään, mitä minä piilotan; miten minun kaltaiseni fiksu nainen voi kuvitella, että piilottamalla kipumme selviäisimme pitkän päälle; enkö todellakaan ymmärtänyt, että yksin hänen joustavuutensa varaan emme voineet parisuhdetta rakentaa; enkö sitä ja enkö tätä ja miten niin ja miksi ei näin. Se oli loputonta. Pahinta oli, että enimmässä oli tolkkua.

”Ilkka, älä vaadi liikaa. Kaikkea ei voi selittää kerralla. Minä en ainakaan voi.”

”Selitä edes jotain.”

”Sinua ennen minulla oli todella huono suhde. Olen peloissani.”

”Sen olen huomannut.”

”Se Vappu, jonka tapasit – minä en tunne häntä, mutta hän on – hän on yhden minun lyhytaikaisen yritelmäni naisystävä. Ja se lyhytaikainen viritelmä, Kimmo nimeltään, se on täällä myös. Stalkkaamassa minua.”

”Siis mitä?”

”Stalkkaamassa, kyllä. Ei se Vappu varmaan tiedä. En tiedä, tietääkö edes minun olemassaolostani, mutta mikään muu kuin Kimmon, ööh, kauheus ei selitä sitä, että he ovat täällä. Olivat itse asiassa jo Roomassa.”

”Ja nyt sinä tämän kerrot.”

”Niin.”

”Mutta en käsitä –”

”Ilkka rakas, minä en pysty puhumaan tästä enempää nyt. Joskus, mutta en nyt. Sopiiko?”

Näytin varmaan siihen paikkaan murenevalta, sillä Ilkka nousi, asteli pehmeästi – tai ehkä varovasti – luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Ai että kuitenkin rakas?” hän kysyi.

Kuulin hymyn äänessä.

”Helpottavaa, että stalkkeri et olekaan sinä jahtaamassa exääsi ja vakoilemassa hänen viehättävää naisystäväänsä”, hän jatkoi. Nyt hymy oli vino.

Kauhistuneena työnsin Ilkan käsivarren mitan päähän.

”Ajatteletko sinä todella, että minä voisin tehdä sellaista?”

”Kampaa nyt hyvä ihminen pääsi”, hän sanoi.

Ilkan katseesta ei ottanut selvää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Perillä Materassa menneisyys alkaa tiivistyä Reijan ympärille kuristavana. Miten hän saa pidettyä kaiken salassa Ilkalta?

Teki hyvää viipyä Roomassa, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Jos autossa istuminen oli Saksan mittaan alkanutkin korventaa, nyt Rooman virkistäminä tuskin huomasimme viimeisiä satoja kilometrejä Materaan. Kimmokaan ei ollut näyttäytynyt portaikkokohtaamisen jälkeen.

Ei se aja, joka pelkää. Onko sellainen sananlasku? Käänsin aurinkolipan ylös. Peili häiritsi enemmän kuin alhaalta paistava aurinko.

Matka oli sujunut pääosin hyvin. Roomasta lähtiessä kaoottinen aamuliikenne oli aiheuttanut pienoisen järkytyksen meille tyynempään ajokulttuuriin tottuneille, mutta muuten meno Italian teillä yllätti iloisesti. Roomasta ei tarvinnut kauas edetä kohti kaakkoa, kun liikennevirta jo rauhoittui ja trafiikki toi mieleen lähinnä Etelä-Savon. Tie oli pieni mutta nopea ja liikennettä vähän; matka taittui sen mukaisesti.

Luin Ilkalle ääneen netistä printtaamaani Matera-infoa. Tietoa oli ihmeen vähän saatavilla ottaen huomioon, että kaupunki kuului Unescon maailmanperintökohteisiin ja olisi toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2019.

Olin juuri kertomassa luolakirkoista, kun puhelin alkoi piipata. Ensimmäiset piippaukset korvani yrittivät sovittaa osaksi radiossa soinutta italialaista varhaisbarokkia, mutta lopulta aivot hahmottivat, että kaikki äänet eivät istuneet säveltäjän muotoilemiin kulkuihin.

Tuijottelin puhelinta, kai pitkään tai kummissani, sillä Ilkka kysyi: ”Mitäs maailma?” Erikoista, että Ilkka uteli puhelinliikenteestäni mitään. Tuntui pahaenteiseltä. Kiitos Kimmo tästäkin, tuhahdin mielessäni, epäilen kaikkia vakoilusta. Ilkalle vastasin epämääräisesti: ”Tyttöjen juttuja vain. Minnalla asioita.”

Viisi viestiä Minnalta, outoja viestejä.

Miksi aina pitää lähteä? Minna kysyi ensimmäisessä.

Olin ymmälläni. Mihin Minna viittasi? Meidän matkaammeko? Ei kai se kateellinen ollut?

”Miksi te erositte Kimmon kanssa?”

Liu’utin seuraavan näkyviin. Miten menee?

Mitä se nyt turhia kyselee? Rasitti.

Seuraava viesti pysäytti: Miksi te erositte Kimmon kanssa? Ei voi olla totta! Hengitykseni kiristyi pikkuruiseksi, edes solisluut eivät liikkuneet. Minnan oli täytynyt menettää järkensä. Mitä Kimmo mihinkään kuului? Ja enkö ollut tolkuttanut, että Kimmosta ei puhuta. Sitä paitsi Minna kyllä tiesi, miksi me erosimme: happi loppui, mies tungeksi, pommitti viesteillä, ylitti kaikki rajat, tutki puhelimet ja heittäytyi stalkkeriksi. Kaiken lisäksi hän kohteli koiraansa rumasti. Väkivaltaa se oli. Jokainen järkevä ihminen lopettaa tuollaisen suhteen. Niin minäkin. Mikä Minnalla nyt mätti?

Kaksi viestiä lukematta: Vastaisit. Soita kun voit. Ja viimeinen, pahin: Kimmokin soitti.

Vastasin kaikkiin viesteihin kollektiivisesti: Voi taivas!

Suljin puhelimen. Vaietkoon kokonaan. Itseäni ohjeistin: Älä huokaile, Reija. Rauhoitu, Reija. Koko matka menee pilalle, jos Kimmo työntyy mukaan. Tai pelko Kimmosta. Älä pelkää, Reija. Nauti, Reija.

Reija!

Totta kai tsemppini oli turhaa. Tuntui kuin minut olisi sotkettu muusiksi blenderissä. Saattoiko olla, että Minnalla oli säätöä Kimmon kanssa? Kimmon!

Ilkka rupatteli keskeytymättä. Tai siltä se tuntui. Minä läähätin keskeytymättä tai jotain sinnepäin. En osannut pysähtyä kuuntelemaan selostusta tutkimusrahoituksen supistumisesta ja nuorten tutkijoiden kurimuksesta. Päässä takoi Minna, Minna. Ja sitten: matkan pää. Kohta päässä rynkytti riimi: Matera, Matera matkan pää/ sinnekö minulta Minnakin jää?

Olimme jo ohittaneet muutaman Materaan ohjaavan tienviitan. Kilometrejä oli jäljellä alle viisikymmentä. Ja sitten: matkamme pää. Mitä se meille tarkoittaisi? Mitä minulle? Roomassa olin ollut aivan varma näkemästäni. Enää en ollut. Ehkä hahmo oli vain muistuttanut Kimmoa. Ehkä Kimmo kahvitteli kotona Minnan kanssa. Voiko ihminen kammota jotakuta niin paljon, että näkee valvepainajaisia? Olinko kenties menettämässä järkeni? Vai päinvastoin: onko niin, että jostain oikein pahasta on tervettä nähdä näkyjä?

Mietteeni keskeytyivät, kun Ilkan puheenparsi äkkiä muuttui. Hän lausui latinaa yli radiosta tulvivan musiikin, resitoi juhlallisesti kuin korkea antiikin virkamies: ”Vides ut alta stet nive candidum/ Soracte nec iam sustineant onus/ silvae laborantes geluque/ flumina constiterint acuto?

”No nyt kuulostaa tosiaan akuutilta”, naurahdin.

”Elvyttävä vaikutus tällä kaikella”, Ilkka sanoi, irrotti kätensä ratista ja viittilöi villisti ympärilleen osoitellen kumpuilevaa maastoa. ”Muistuu mieleen muinaisia ulkoläksyjä.”

”Wau.” Tartuin miestä oikeasta kädestä ja asetin sen ratille. Keskittyisi. Outo tie.

”Harmi, että muisti palautui vasta nyt. Olisi pitänyt ennen Roomaa skarpata. Olisi voitu ajaa Oodin vuoren kautta, Soratte se taitaa olla italiaksi. Tosin tuskin siellä olisi lunta ollut. Runo puhuu siitä, miten puut kärvistelevät lumikuorman alla mutta niistä ei pitäisi kantaa huolta.”

”Just joo.”

”En muista kokonaan tietenkään”, Ilkka jatkoi kuulematta ironiaa äänessäni, ”mutta tuollainen taipuu-vaan-ei-taitu-tematiikka siinä oli. Ja Horatius, siis tämä runoilija, se on kaikille yhdestä asiasta tuttu. Sen kynästä on peräisin carpe diem, tiesitkö?”

En tiennyt, mutta sen huomasin, että radiossa monimutkainen oli muuttunut yksinkertaisemmaksi, Monteverdi Vivaldiksi. Lisäsin volyymia, halusin upota musiikkiin. Carpe diem tosiaan, ajattelin tarpeettoman nyrpeästi. Matkamme uhkasi muuttua yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Vaikka miten ponnistelin, en saanut vanhoja haamuja pysymään haudoissaan. Opiskeluaikoina Minna oli kerran vienyt poikaystäväni. Ehkä nyt oli vuorossa exän kierrätys… Ei, ei näitä ajatuksia! Ponnistele!

Auto piti jättää Materan laitamille. Kaupungin kulkuväylät koostuvat lähes pelkistä rappusista, eikä auto olisi teoriassakaan mahtunut kulkemaan kapeilla mukulakivikujilla. Viimeiset sadat metrit saimme raahata matkalaukkumme miten parhaiten taisimme – pyöristä ei ollut apua – ja vielä hyvän osan iltaakin juoksimme autolta asunnolle kanniskellen kenkälaatikoitani. Jossain vaiheessa jo odotin, että Ilkka olisi heittäytynyt ritarilliseksi ja ilmoittanut kantavansa loput kuusi laatikkoa ja pari viimeistä pukupussia, mutta turhaan: suhteemme vaikutti perustuvan vankkumattomaan tasajakoon.

Kaikki vaivat ja matkan väsymys kuitenkin unohtuivat kun saavuimme Airbnb-asuntoomme: ainakaan ilma ei meiltä loppuisi. Holvattu katto kaartui yllemme kuin katedraalissa. Äkkiä arvioiden sain katon keskikohdan korkeudeksi jotain kahdeksan ja kymmenen metrin välillä. Pinta-alaltaan huone oli kai sataneliöinen. Superleveä sänky näytti uimapatjalta valtameressä.

” Sun viime exä soitti.”

Ilkka testaili akustiikkaa, hihkui ja puputti helmipöllönä. ”Uskomaton huusholli!” Ääni kaikui kiviseinistä. Avasin puhelimeni ja sen kilkutus liittyi mukaan sointikudokseen. Viesti toisensa perään ilmoitti itsestään. Minnako taas? ehdin ajatella, mutta nyt rypäs tuli tyttäreltä.

Äiti, miten menee?

Äiti, elät sä?

Soittele joskus, jooks.

Olisi pitänyt pitää puhelin auki, lapsihan oli hädissään. Sormeni oli jo vihreällä luurilla, kun vielä yksi viesti ponnahti näyttöön: Sun viime exä soitti.

Tämä oli jo liian paksua. Iiris oli ehkä täysi-ikäinen, mutta silti lapsi, ja minun lapseni, ei Kimmon. Ihan niin kuin Minna oli minun ystäväni, ei Kimmon. Mitä se mies tekee?

En voinut soittaa kummallekaan, en Iirikselle enkä Minnalle, en kun Ilkka lötkötti vieressäni sängyllä ja suunnitteli tutustumiskävelyä Sassi di Materaan. Jätin oikaisematta, että olimme Sassissa jo, aivan Sasso Barisanon ytimessä. Itse asiassa muistin asuintalomme ulkoapäin. Edelleenkään en paljastanut seudun olevan tuttua. Menneen piti olla mennyttä ja tämän matkan tuore.

Ilkka intoili haukoista. Hän toivoi, että pikkutuulihaukat olisivat jo saapuneet ja hän näkisi niiden pesimistoimia. Maaliskuun loppu. Saattoivat ollakin.

Hörppäsimme espressinot Piazza Vittorio Veneton laidalla ja suuntasimme jyrkänteen reunaa seurailevalle tielle. Maastokävely ei kuulunut ensimmäisen päivän suunnitelmiin, mutta oli rohkaisevaa nähdä retkeilijöitä taivaltamassa asumattomilla rinteillä. Emme olisi yksin liikkeellä. Nuorimmat samoojat ottivat uhkarohkeita juoksuaskelia kapeilla poluilla ja kurkistelivat vaikeapääsyisimpiinkin luolakirkkoihin. Minua märän kalkkikiven liukkaus arvelutti.

”Askartelukiveä koko kaupunki”, Ilkka sanoi hilpeästi.

Pääsiäinen oli sinä vuonna varhain eikä italialaisten mielestä talvi ollut vielä aivan taittunut. Meitä se ei haitannut, pääasia, että maa ei henkinyt jäisiä tuulahduksia eikä räntä pistellyt silmissä. Tuoksui ja näytti Helsingin toukokuulta. Suuret kiitäjät pörisivät hedelmäpuissa ja kanjonin karut rinteet, jotka olin aiemmin nähnyt vain kivierämaana, kukkivat kirjavina. Pääskyset kirkuivat tau­koamatta ja kissat lepäilivät auringonpaisteessa, milloin eivät hakeneet suojaa kuurosateilta. Rotkon pohjalla Gravina virtasi niin vuolaana, että suomalaiseenkin silmään puro näytti lähes siltä, miksi paikalliset sitä nimittävät, joelta.

Ja sitten äkkiä kuulin sen, mitä olin netistä opiskellut ja mieleeni painanut: pikkutuulihaukkojen kutsuäänet. Kimeää vihellyksentapaista, varpusmaista kirskutusta ja hiljaisempia yksittäisiä tavuja. Otin Ilkkaa kädestä kiinni ja pysäytin hänet. Pienen hakemisen jälkeen lintujen jutustelu hahmottui hänenkin korvissaan. Mitään ei näkynyt mutta ääniä oli selvästi muutama.

Niska kenossa katselimme ylös taivaalle. Ei ketään. Äänet tulivat lähempää. Tasatahtiin kuin tennisottelun seuraajat laskimme katseemme taivaan sinestä tiilikattojen punaisille pinnoille – ja samassa joku linnuista kohensi siipisulkiaan, ja silmä osasi tarkentaa: kolme lintua istui yläpuolellamme olevan talon katon reunalla ja muurinharjalla. Teki mieli hihkua, mutta emme uskaltaneet äännähtääkään vaan sähkötimme innostusta toisillemme tiiviillä kädenpuristuksilla. Koreat punaselkäiset ja harmaapäiset koiraat olivat kuin suoraan egyptiläisistä hieroglyfeistä, naaras taas vaatimattomamman värisenä mutta isompana kuvasti vielä riisutummin ja perustavammin minkä tahansa jalohaukan ideaa. Ja silti vaikutelma oli jotenkin vieras: lintujen silmät olivat hyvin suuret, mikä teki niiden haukankatseesta hämmentävän söpön.

Siinä ne varailivat urbaaneja pesäpönttöjä tuleviin tarpeisiinsa. Elleivät linnut jo pesineet, ne ainakin suunnittelivat sitä, se oli selvää. Ehkä edessä oli vielä taistelu puolisosta.

Stalkkerini oli totta.

Ilkka kuvasi, minä keskityin tallentamaan havaintoa muistiini. Nyt katse tavoitti lisää jalohaukkoja. Niitä liiteli kaupungin yllä ikään kuin kerroksittain. Välillä joku alimmista syöksyi talojen väliin. Kun lopulta sain näystä kyllikseni, käänsin katseeni oikealta, pikkutuulihaukoista ja kadun rakennetulta puolelta, vasempaan tarkoituksenani tarkistaa, liitelisikö lintuja myös kanjonissa. Mitään lentävää en nähnyt mutta kävelevää kyllä, vaeltajapariskunnan, naisen ja miehen. Miespuolisen kulkijan ryhdin ja länkisääret olisin tunnistanut missä tahansa.

Tämä ei voinut olla enää sattumaa. Kaksi suomalaispariskuntaa omatoimimatkalla Materassa maaliskuun lopulla – kuinka todennäköistä se muka on? Pariskunnan toinen osapuoli oli Kimmo, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se puolestaan tarkoitti, että olin nähnyt oikein jo Roomassa. Stalkkerini oli totta.

Minna ei kävellyt Kimmon rinnalla. Se sentään oli houretta. Onneksi.

Toimintasuunnitelma syntyi hetkessä. Se oli kaksiosainen:

1) Soita Iirikselle ja kysy, mitä Kimmo oli puhunut.

2) Varoita Kimmon uutta kumppania tai kohta hän, hänkin, on rotkon pohjalla – eikä välttämättä pelkästään kuvaannollisesti.

Toimintasuunnitelman toteuttaminen vaati ehdotonta työrauhaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ilkalle piti keksiä tekemistä. Ehdotin, että emme ensimmäisenä iltana menisi ravintolaan syömään vaan hankkisimme tarpeet torilta, jos se vielä olisi auki, tai kaupasta. ”Minulla on ollut ikävä sinun kokkaustasi”, sanoin Ilkalle. Imartelu toimi, ja keittiömestarini lähti kaupungille.

Minunkin oli astuttava ulos asunnostamme, sillä puhelin ei jaksanut kunnolla kantaa paksujen seinien läpi. Istahdin pikkuruiselle terassillemme. Valurautakalusteet olivat epämiellyttävän viileitä. En välittänyt. Iiris vastasi heti.

”Lapsi, kerro kaikki. Mitä siellä on tapahtunut?”

”No ensinnäkin mulla on rahat loppu”, tytär vastasi.

”Totta kai, mutta nämä viestit, mitä –”

”Ai ne. No se soitti ja sanoi, että sulla ei mene hyvin. Halusi puhua sun tilasta. ’Tiedätkö, Iiris, Reijalla ei mene hyvin, huolestuttaa’, se vikisi”, Iiris selitti.

Helpotuin hiukan, sillä Iiriksen sävystä kuulin, että hän oli tunnistanut Kimmon sepittelyn siksi, mitä se oli, satuiluksi ja häirinnäksi.

”Siis sitä tavallista tunkeilua?” totesin.

”No joo, niin kai. Mä en sanonut mitään. Se sanoi, että haluaa vain auttaa.”

”Auttaa?!” parkaisin.

”En kuule kysellyt, mitä se tarkoitti.”

Oli parasta vaihtaa puheenaihetta. En halunnut huolestuttaa Iiristä paljastamalla, että Kimmo oli löytänyt minut. ”Mihin sinä rahaa?” kysyin.

”Kevättakki olis kiva”, tytär sanoi ja kertoi, mistä oli löytänyt sopivan. Klikkasin siinä puhellessamme puolet hinnasta hänen tililleen. Vaihdoimme muut kuulumiset, lähinnä säästä ja opinnoista (”Hirvee piiskuriope pakottaa lukeen jotain klassikoita!”). Halipusien jälkeen minun oli aika lähteä kaupungille suunnitelman jälkipuoliskoa toteuttamaan.

Pienessä kaupungissa on täysin rationaalista luottaa sattumaan, etenkin jos sitä vähän auttaa. Nyt tarkoitukseni oli rakentaa sattuma, joka toisi tielleni Kimmon naisystävän Vapun. (Nimen oli Facebook ystävällisesti paljastanut.) Kengät jalkaan ja korjausta kaipaava käsilaukku mukaan. Laukun hihna oli poikki. Se oli alibini. Kahvilakierros ja kyläsuutari olisivat kävelyni julkilausuttu syy. Tarpeen tullen voisin selittää Ilkalle, että olin halunnut etsiä meille mukavan paikan yhteisiin kahvihetkiin. Koska kuitenkin tiesin, että tori oli jo kiinni ja arvasin, että ruokakauppaa Ilkka joutuisi etsimään, saatoin mielestäni olla aivan varma, että häneen en törmäisi. Loogista, eikö totta?

Totta kai ajatuksenjuoksuni kummastutti minua jo silloin. Kaikki tuntui äkkiä kovin monimutkaiselta. Vaikka huolellisesti perustelin itselleni toimieni järkevyyttä, jokin hiersi. Haaveeni oli ollut rakentaa suhde Ilkkaan avoimeksi ja lojaaliksi. Salakähmäisyys tuntui väärältä mausteelta. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin ollenkaan käsitin, miksi toimin niin kuin toimin.

Siis matkaan! Iltapäivä alkoi taittua illaksi. Kivet hohtivat keltaisina ja soivat sillä erityisellä tavalla, jolla pehmeä kalkkikivi kumahtaa kengänkannan alla. Kävelin kiirehtimättä ja hain askeleisiini rentoutta. Luotin, että tunnistaisin Vapun, josta oli nähnyt vain kuvia. Luotin myös, että saisin suuni auki ja varoitukseni lausuttua. Ennen kaikkea luotin, että kohtaisin hänet yksin.

Aioin sanoa vain: ”Varo.” Tai ehkä varmuuden vuoksi: ”Vappu, varo Kimmoa.” Naisen ilmeestä sitten näkisin, ymmärtäisikö hän. Se taas riippuisi siitä, oliko hänen puhelimensa jo tutkittu, oliko Kimmo ilmestynyt paikkoihin, joihin ilmestyminen ei voinut olla sattumaa, oliko lyönti jo osunut.

Olin suunnitellut repliikin huolella. Pidemmät versiot olin hylännyt. ”Vappu, sinun kannattaa varoa” tai ” Hei Vappu, me ei tunneta, mutta sinä haluat kuulla tämän” –, ei, ei, liikaa lavertelua. ”Varo!”, se olisi tehokas ja vähäeleinen.

Enempää en ajatellut sanoa enkä tehdä. En halunnut leikkiä jumalaa; jokaisen on totta kai saatava tehdä omat kliseiset virheensä. Saatoin vain toivoa, että Vappu ymmärtäisi pelastautua. Ja olihan myös otettava huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että he todella olivat onnellisia ja sopivat toisilleen.

Suutari sijaitsi entisellä paikallaan Piazza Vittorio Venetolta lähtevällä pikkukadulla. Kun temmoin tuttua tummaksi patinoitunutta tammiovea auki, olkapäälleni laskeutui äkkiä käsi.

”Kulta!”

Käännyin. Ilkka. ”Rakas!” huudahdin yllättyneenä ja toivoin, ettei paniikki kuultanut läpi.

”Eikös mennä sisään.”

Sisään oli mentävä. Totta kai Giuseppe – se oli suutarin nimi – tunnisti minut. Liian myöhään hän hillitsi ilonsa. Paljastuin. ”Signora Reia!” kaikui takahuoneeseen saakka ja rouvakin tuli ihmettelemään pitkään poissa ollutta vierasta. Ilkan kummeksuva katse korvensi niskaani. Kaivoin katkenneen hihnan esiin ja yritin muuttaa tilanteen normaaliksi asiointitilanteeksi, turhaan tietysti. Giuseppe teki työnsä ja kieltäytyi ottamasta maksua.

”Reija, mitä tämä oli?” Ilkka kysyi kun astuimme ulos liikkeestä. Hetken harkitsin, yrittäisinkö sepittää että heidän täytyi sekoittaa minut johonkuhun toiseen, mutta yritys olisi ollut liian epätoivoinen. Materalainen suutari ei sekoita ihmisiä.

”Miksi me ollaan täällä?”

Ilmeisesti olin ollut liian kauan hiljaa, sillä Ilkka totesi: ”Sinä et ole kertonut kaikkea.”

”No tietenkään en”, sähähdin. Ilkka katsoi taas tutkivasti. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä mitä näki. Hienotunteisuudesta oli sovittu, valehtelusta ei. Päätin tunnustaa: ”Tuttu suutari.”

”Ja?”

”Mitä ja?”

”Miksi me ollaan täällä?” Ilkka kysyi suoremmin kuin olin ymmärtänyt pelätä.

”No aika hieno kaupunki tämä on, harvinaislaatuinen, eikö?” sönkkäsin. ”Ja kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki. Piti päästä takaisin ennen kuin kiillottavat kaiken pilalle.”

”Väitätkö tosissasi, että sitä olet pelännyt? Että kiillottavat kaupungin pilalle?” Ilkka ristikuulusteli.

En jaksanut sanoa mitään.

Ilkka pysähtyi ja sanoi: ”Sinä toit minut tänne tapaamaan exääsi! Ja suunnittelit etten minä tajuaisi sitä! Siksikö sinä hymyilet jokaiselle vastaantulevalle Luigille ja Gennarolle? Mikä minä sinulle oikein olen, jatkopala kyläsuutarien ja -seppien ketjuun?”

Ilkka käveli jo poispäin. Itketti kun tajusin tilanteen ironian. Ketään muuta en voinut syyttää kuin itseäni. Ilkka luuli Giuseppea tai jotakuta tämän kaveria exäkseni. Parempi niin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.