Katesta tulee ensin Williamin ystävä, sitten prinssin terapeutti ja kämppäkaveri. Kun suhde syvenee seurusteluksi, William vannottaa Katea vaikenemaan.

Kate Middletonin korkojen kopina kumisee kaikusarjana asuntolan käytävällä. Kate ryntää huoneeseensa, vetää oven kiinni ja kiroilee. Häntä hävettää. Kuinka hän saattoi olla niin hölmö?

Kate oli haaveillut teinivuosistaan lähtien tapaavansa prinssi Williamin. Kun Kate oli muutama kuukausi sitten kuullut, että William ja hän olivat valinneet sattumalta saman yliopiston opiskelupaikakseen, hän oli suunnitellut leikillään äitinsä ja ystäviensä kanssa satumaista ensikohtaamista prinssin kanssa. Mutta mitä hän teki, kun William äsken yllättäen esiteltiin hänelle yliopiston käytävällä? Hän ujostui sanattomaksi, punastui ja ryntäsi nolona pois paikalta.

Mikä häneen oli mennyt? Tällaista ei ollut koskaan ennen
tapahtunut. Hän osaa ujoudestaan huolimatta luoda aina hyvän ensivaikutelman – kuvan asiallisesta mutta samalla hauskasta ja huumorintajuisesta tyypistä.
Kate on varma, että William muistaa hänet koko opiskeluajan outona, puhumattomana punastelijana. Ehkä hän ei enää edes saisi uutta tilaisuutta puhua prinssin kanssa.

PRINSSI WILLIAM on esittäytynyt kymmenille, ellei sadoille opiskelijoille ensimmäisten viikkojensa aikana St Andrew’n yliopistossa. Etenkin tytöt haluavat päästä juttusille hänen kanssaan. Jotkut kertovat prinssille ujosti itsestään ja siitä, kuinka ovat seuranneet ja ihailleet häntä lehtien kautta jo vuosia. Toiset käyvät suoraan asiaan; he lyöttäytyvät prinssin kylkeen baaritiskillä, yrittävät repiä häntä villiin yhteistanssiin tai läimäyttelevät häntä ohi mennessään takapuolelle.

William kuulee ystäviltään huhuja, joiden mukaan jotkut ensimmäisen vuoden opiskelijatytöistä ovat hankkineet hääpuvun valmiiksi, koska aikovat päästä prinssin morsiameksi konstilla millä hyvänsä. Taidehistorian peruskurssit eivät ole olleet skotlantilaisyliopistossa koskaan yhtä suosittuja kuin syyslukukaudella 2001, sillä kaikki haluavat opiskella sitä, mitä prinssikin.
19-vuotias William nauttii saamastaan huomiosta. Baarissa hän murjaisee siiderituopin takaa keskustelunavaukseksi:

– Minusta tulee jonakin päivänä kuningas, mitäs siitä tuumit?

Opiskelija-asuntolan illanistujaisissa William tavallisesti seisoo keskellä huonetta, ja hänen ympärillään hymyilee kilpaa lauma tyttöjä. Williamin kaverit naureskelevat, että prinssillä on aivan erityiset, vaeltamisen taidon osaavat silmät. Hän saattaa puhua yhden tytön kanssa ja samalla tämän huomaamatta vilkuilla, onko huoneessa ketään parempaa vaihtoehtoa.
 
WILLIAMISTA ON kuoriutunut muutaman viime vuoden aikana itsevarma nuori mies. Vielä lukiovuosinaan hän hämmästyi joka kerta, kun tytöt seurasivat häntä hysteerisesti huutaen, mutta nykyään prinssi ajattelee, että voisi saada kenet tahansa.

Samalla William kuitenkin tietää, että hänen täytyy pitää itsensä aisoissa tiukemmin kuin muiden. Vaikka hän patsastelee mielellään huomion keskipisteenä, hän ei kerro muille ajatuksistaan, tekemisistään tai todellisista kuulumisistaan. Hän kertoo vitsejään muutaman minuutin mutta vaihtaa sitten seuruetta ja välttelee kahdenkeskisiä keskusteluja tyttöjen kanssa.

Williamin isä, prinssi Charles, on jo useita kertoja varoittanut poikaansa erehtymästä vääränlaisiin tyttöihin Skotlannissa. William tietää, että suurin osa opiskelijatytöistä on vääränlaisia. Hän kutsuu luentosaliin, kahviloihin ja kirjastoon hänen perässään vaeltavia tyttöjä lampaiksi. Lampaat ovat keskiluokkaisten perheiden tyttöjä, jotka ovat käyneet julkisia kouluja mutta  yrittävät vaikuttaa yksityisesti koulutetuilta ja yläluokkaisilta. He pukeutuvat kašmirneuleisiin, suihkuttavat tukkansa liikkumattomaksi lakalla ja käyttävät liikaa meikkiä ja hajuvettä.

Williamia nämä tytöt ärsyttävät. He ovat liian epätoivoisia ja helppoja ja flirttailevat hänelle kömpelösti ja kikattavat lapsellisesti perään. Lampaat ovat kiinnostuneita hänestä ainoastaan siksi, että seurustelu prinssin kanssa tekisi heistä yhdessä yössä maan seuratuimpia julkkiksia. Sellaiset tytöt kertoisivat toimittajille kaiken ja paisuttelisivat mitättömistä asioista meheviä lööppejä.
Valtaosa St Andrew’n opiskelijoista tulee yläluokkaisista perheistä. Yksityisiä eliittikouluja käyneet tytöt osaavat suhtautua Williamiin mutkattomammin. He ovat tottuneet julkisuuden henkilöihin koulujensa kevätjuhlissa, lapsuudenkotinsa puutarhakekkereissä ja kesäasuntojensa golfkentillä.

William viettää aikaa lähinnä juuri varakkaista perheistä tulevien opiskelijoiden kanssa. Hän tietää kuitenkin, että monilla yläluokkaisilla tytöillä on vakavia ongelmia: liiallisia ulkonäköpaineita, syömishäiriöitä, huume- ja lääkeriippuvuuksia. Sellaisten tyttöjen tapailu tai seurustelu heidän kanssaan olisivat vakavia iskuja kuningasperheen imagolle.

William ei muista suurinta osaa tytöistä, jotka hänelle ovat esittäytyneet ensimmäisten viikkojen aikana. Yksi ruskeahiuksinen kaunotar jää hänen mieleensä kuitenkin heti ensi tapaamisella. Tytön nimi on Carley Massy-Birch, ja hänestä ja Williamista tulee nopeasti pari. Carley on juuri sellainen tyttö, joka Williamiin vetoaa: kaunis, seikkailunhaluinen, jännittävä ja vähän kapinallinen.

KATE ON MUUTAMAN päivän sadatellut hänen ja Williamin ensi kohtaamista, mutta pian hän tajuaa, ettei prinssi edes muista häntä. Kate törmää Williamiin päivittäin luennoilla, sillä he opiskelevat molemmat pääaineenaan taidehistoriaa. Lisäksi he kulkevat päivittäin toistensa ohi yliopistoasuntolan käytävillä. William ei kiinnitä Kateen mitään huomiota, prinssi ei tosiaankaan muista hänen noloa punasteluaan ja ryntäilyään.

Kate huomaa Williamin ystävystyneen lähinnä rikkaista, yläluokkaisista perheistä tulevien nuorten kanssa. Kate taas on ehtinyt saada uusia kavereita kaikenlaisista taustoista. Hän on keskiluokkaisen perheen tytär, mutta hänen vanhempansa ovat luoneet yllättävän menestystarinan juhlatarvikeyrityksestään, joten hänen on ollut mahdollista käydä hyvämaineisia ja kalliita yksityiskouluja. Niiden pulpettien ääressä Kate on opetellut puhumaan ja pukeutumaan kuten yläluokkaiset nuoret, jottei erottuisi joukosta.

Kouluvuodet ovat kuitenkin näyttäneet, etteivät eliittinuoret ole sen kummempia kuin muutkaan. Yliopistossa Kate huomaa, kuinka monet muut keskiluokkaisten perheiden kasvatit mielistelevät ja suhtautuvat naurettavalla kunnioituksella yläluokkaisiin opiskelutovereihin. Kate ei katso ketään ylöspäin vain sen takia, että tämän vanhemmilla on rahaa.

OPISKELUN ALOITTAMISESTA on kulunut vasta kuukausi, kun Kate huomaa yhtäkkiä päätyneensä samaan kahvilapöytään Williamin kanssa.

Pöydän ympärillä on toistakymmentä tuolia, joilla istuu Katen ja Williamin ystäviä. He näköjään  sattuvat tuntemaan toisiaan.

Kahvilatapaamisista tulee kaveriporukan tapa, eikä Kate voi olla tarkkailematta Williamia niiden aikana. Kate huomaa, että muiden vitsaillessa, nauraessa ja jutellessa William on hiljaa – aivan kuten hän itsekin. William vaikuttaa ystävälliseltä, ujolta eikä lainkaan öykkärimäiseltä.

Eräänä iltana Kate on lukemassa taidehistorian paksua kirjaa seuraavan päivän luennolle, kun hänen ystävänsä Olivia Bleasdale koputta oveen.

– Meidät on kutsuttu illanistujaisiin yläkertaan. Tuletko?

Kate epäröi, hän on ehtinyt lukea vasta parikymmentä sivua.

– Meidät on kutsuttu drinkille Williamin huoneeseen, Olivia sanoo.

– Odota, olen valmis viidessä minuutissa, Kate vastaa virnistäen.

Kate on tietämättään ollut Williamin tarkkailun kohteena jo monta viikkoa. William on asettanut ensimmäisen lukukauden tärkeimmäksi tavoitteekseen muovata itselleen ystäväporukan, jonka jokaiseen jäseneen hän voi luottaa. Huoneeseensa hän on kutsunut drinkille vain sellaisia, joiden kanssa arvelee voivansa jakaa mietteitään ja olla oma itsensä ilman, että hänen tekemisensä tai sanomisensa ovat painettuina lehdessä muutaman päivän kuluttua.

Sen illan aikana William on puhelias ja nauraa paljon. Hän kertoo opiskeluaikaa edeltäneestä välivuodestaan Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Kate kertoo omasta välivuodestaan Italiassa ja Chilessä. Yhteinen puheenaihe on löytynyt. Illan aikana löytyy toinenkin heitä yhdistävä tekijä: molemmat ovat urheiluhulluja. William on vaikuttunut siitä, kuinka monta lajia Kate hallitsee.

– Haastan sinut joskus tennismatsiin, William huikkaa illan päätteeksi.

Kate pohtii yöllä huoneessaan, mahtoiko prinssi tarkoittaa sitä.

VAUHDIKKAIDEN ensi kuUkausien jälkeen opiskelijaelämä rauhoittuu. Kaveriporukat alkavat vakiintua, eikä juuri kukaan jaksa enää ylenpalttista tutustumisvimmaa ja juhlintaa. Kate alkaa viettää aikaa enimmäkseen pienessä asuntolahuoneessaan. Opiskelu on alkanut stressata häntä.

Kate on tunnollinen perfektionisti, ja kurssien valtavan työmäärän hoitaminen kunnialla tuntuu lähes mahdottomalta. Kate on aina pelännyt epäonnistumisia ja hän stressaa esseiden, tenttien ja arvosanojen takia. Hän istuu iltaisin tuntikaupalla kirjapinon ääressä.

Opiskelijaelämä tuntuu yksinäiseltä puurtamiselta, ja Kate ikävöi perhettään, kotiaan ja ystäviään Berkshiressä.
Williamkin ikävöi. St Andrew’n kaupunki tuntuu pystyyn kuolleelta kylältä. Prinssi on tottunut Lontoon yö- ja seuraelämän loputtomaan tarjontaan. Hän tuntee itsensä yksinäiseksi pienessä asuntolahuoneessaan ja pakkaa kyllästyneenä torstai-iltaisin laukun, jonka nappaa mukaansa perjantain luentojen jälkeen. Hänen on päästävä viikonlopuiksi pois. Sunnuntai-iltaisin, kun hänen pitäisi palata Skotlantiin prinssi Charlesin huvilalta Highgrovesta tai Lontoosta, Williamia ahdistaa.

Hän lopettaa seurustelusuhteensa Carleyn kanssa parin kuukauden jälkeen, koska ei halua vakiintua heti opintojen alkutaipaleella. Carley vihjaa yliopistolehden kolumnissa, että eron todellinen syy on se, ettei William voinut ymmärtää Carleyn vakaumusta, jonka mukaan seksi kuuluu ainoastaan avioliittoon. Carley ei mainitse kolumnissaan nimiä mutta kaikki tietävät, kenestä hän puhuu. Williamin elämä kiinnostaa kaikkia.

Prinssin lupaamaa tennishaastetta Katelle ei kuulu. Sen sijaan komea, tummahiuksinen ja pari vuotta Katea vanhempi oikeustieteen opiskelija alkaa ilmestyä kuntosalille samaan aikaan Katen kanssa. Rupert Finch hyppää viereisen kuntopyörän satulaan ja alkaa jutella leppoisasti niitä näitä.

Kate kertoo ystävilleen tavanneensa ihannemiehensä: Rupert on älykäs, urheilullinen, kohtelias ja kunnianhimoinen. Hän on yksi vuosikurssinsa parhaimpia opiskelijoita ja luonteeltaan yhtä rauhallinen kuin Kate. Kate ei kaipaa elämäänsä jatkuvaa säpinää tai baari-iltoja, vaan keskittyy mieluummin opiskeluun ja urheilemiseen. Treffailu Rupertin kanssa syvenee nopeasti seurusteluksi, ja Katen alakuloisuus ja opiskelupaineet unohtuvat. Hän on pitkästä aikaa taas onnellinen.

– VALINTANI OLI VÄÄRÄ, enkä palaa loman jälkeen enää sinne, William sanoo isälleen Charlesille joululomalla, ensimmäisen lukukauden päätyttyä.

William on onneton. Hänen toiveensa saada elää rauhallista elämää opiskeluajan on toteutunut melko hyvin. Paparazzit ovat saalistaneet hänestä muutamia kuvia, mutta lehdet ovat kunnioittaneet kuningashuoneen kanssa tekemäänsä sopimusta ja kieltäytyneet julkaisemasta niitä.

St Andrew’n kaupungin asukkaatkaan eivät ole juuri pysäytelleet Williamia kaupungilla, vaan hän on voinut kulkea kaduilla, kaupoissa ja baareissa melko rauhassa. Myös muiden opiskelijoiden yltiöpäinen intoilu hänen läsnäolostaan samassa opinahjossa on laantunut.

Silti William tuntee valinneensa täysin väärän yliopiston. St Andrew’ssa on liian hiljaista ja yksitoikkoista. Kaupungilla ei ole tarjottavanaan kuin kourallinen baareja ja kahviloita, ja taidehistoriakin tuntuu tylsältä.
Charles kuuntelee, kun hänen vanhempi poikansa purkaa ahdistustaan. Hän haluaisi suostua Williamin pyyntöön lopettaa opinnot Skotlannissa. Kuningasperheen neuvonantajat kuitenkin tyrmäävät keskeyttämisaikeet välittömästi. Moiseen päätökseen ei olisi varaa, sillä se leimaisi Williamin ja sitä kautta koko kuningasperheen luovuttajaksi. Prinssi Philip, Williamin isoisä, antaa
pojanpojalleen lyhyen neuvon:

– Sinun on vain tultava toimeen koti-ikäväsi ja valintasi kanssa.

JOULULOMAN VIETOSTA palannut Kate lähtee ystäviensä kanssa Ma Bells -baariin. Hän istuu hetken ajan pöydässä yksin, kun muut noutavat juomatilausta. William istahtaa vastakkaiselle tuolille kyselemään kuulumisia.

Katen mielessä käy muisto heidän ensimmäisestä tapaamisestaan: siitä, kuinka hän punastuneena ja sanakaan sanomatta paineli prinssin tavattuaan tiehensä. Häntä naurattaa – siitä tuntuu olevan jo ikuisuus, vaikka aikaa on kulunut vasta neljä kuukautta. Samassa kaveriporukassa vietetty aika on hävittänyt jännityksen, jota Kate tunsi aluksi joka kerta Williamin tavatessaan.

William alkaa kertoa siiderituoppinsa ääressä varovasti ahdistuksestaan. Kate kuuntelee ja kyselee. Williamista Kate on rauhoittavaa seuraa. Hän tuntuu jollakin tapaa muita vanhemmalta, vähän äidilliseltä – mutta ei huonolla tavalla. Katelle on helppo puhua, sillä hän osaa pysähtyä kuuntelemaan eikä pelkää esittää mielipiteitään ja kysymyksiään suoraan.

Parin viikon päästä William näkee Katen asuntolan käytävällä ja ehdottaa, että he lähtisivät kahville. Kate suostuu. William puhuu jälleen alakuloisuudestaan ja toiveestaan voida lopettaa opinnot.

William alkaa pyytää Katea toistuvasti kuuntelijakseen. Kate saa pian myös aikaa sitten luvatun tennishaasteen, kun prinssi kysyy, tapaisivatko he kerran viikossa pelikentällä.

Erään tennismatsin päätteeksi Kate ehdottaa, että William vaihtaisi pääainettaan. Jos taidehistoria tuntuu prinssistä tylsältä, miksei hän yrittäisi jotakin muuta? William miettii ehdotusta joitakin päiviä ja vaihtaa sen jälkeen pääaineekseen maantiedon. Hän saa parissa viikossa opiskelumotivaatiosta kiinni.

Katen poikaystävä Rupert haluaa, että Kate lopettaa kahdenkeskisen tapailun Williamin kanssa. Kate ei suostu. Williamista on tullut hänelle tärkeä ystävä. Kate on kuunnellut Williamin huolia ja yrittänyt auttaa, mutta myös William on oppinut paljon Katesta.

Kate on kertonut Williamille suunnitelmistaan ja haaveistaan sekä muistellut menneitä, kipeitä vuosiaan koulukiusattuna.

Kate jatkaa Williamin tapailua salaa, sillä hänestä tuntuu, että prinssi ymmärtää häntä paremmin kuin muut. Kun William ehdottaa erään tapaamiskerran päätteeksi, että Kate muuttaisi hänen ja kahden muun ystävän kanssa ensi lukuvuonna yhteiseen asuntoon, Kate suostuu. Kate ei kerro suunnitelmasta kenellekään. Ei edes Rupertille.

KATEA JÄNNITTÄÄ. Hänellä on yllään ohut musta pitsimekko, jonka alta kuultavat mustat alusvaatteet. Kun hän kävelee verhon takaa catwalkille, hän tuntee olonsa yhtäkkiä alastomaksi. Kirkkaat valot paistavat silmiin suoraan edestä ja lavan sivuilta, ja jossakin niiden takana katsomon kaikki ihmiset tuijottavat häntä. Yves St Laurentin sponsoroima yliopiston hyväntekeväisyysmuotinäytös on myyty loppuun, joten sadat ihmiset näkevät hänen paljaat säärensä ja läpinäkyvän asunsa.

Kate askeltaa näytöslavan päähän, pysähtyy pariksi sekunniksi, kääntyy ympäri ja kävelee takaisin. Lavan puolivälissä hän huomaa eturivissä istuvan Williamin. William katsoo häntä suu auki ja vinkkaa silmää vähän viiveellä. Kate hymyilee nopeasti takaisin.

William on maksanut eturivin lipustaan 200 puntaa. Kate on hänen syynsä olla täällä. Prinssi haluaa kannustaa mallina ensi kertaa esiintyvää ystäväänsä. Kate on auttanut hänet vaikeiden kuukausien yli, ja heidän monet kahdenkeskiset keskustelunsa ovat tehneet Katesta Williamin ehdottoman ykkösystävän. William on aivan varma, että hän voi luottaa Kateen täysin.

Kun Kate sitten kävelee esiin muotinäytöksen verhon takaa, William ei meinaa tunnistaa ystäväänsä. On hän tähänkin asti pitänyt Katea kauniina mutta ei ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa häneen. Kate ei ole vähääkään kapinallinen, viekoitteleva eikä pähkähullu seikkailija. Mustassa pitsimekossa yleisöään flirttailevasti silmäilevä Kate tuntuu kuitenkin yhtäkkiä kaikkea muuta kuin asialliselta ja rauhalliselta naapurintytöltä.

PARI VIIKKOA muotinäytöksen jälkeen Kate vastaa aamulla äitinsä, Carole Middletonin, puheluun.

– Kuvasi on lehdessä, äiti tervehtii tytärtään.

Mail on Sunday kuuluttaa, että William etsii yhteistä asuntoa Katen kanssa. Lehdessä Kate esitellään muotinäytöksessä napatulla kuvalla, jossa hän kävelee alusvaatteissa ja pitsimekossa.

Kate on ällistynyt ja häpeissään. Williamia raivostuttaa. Asumissuunnitelmien vuotamien julkisuuteen tarkoittaa, että William on epäonnistunut uskollisten kavereiden keräämisessä; joku hänen luottoystävistään on kertonut asiasta toimittajille.

Katen päätös muuttaa yhteiseen asuntoon Williamin kanssa on poikaystävä Rupertille liikaa. Kun Kate ei suostu perääntymään suunnitelmassaan, pari päätyy eroon.

TOISEN LUKUVUODEN aluksi Kate, William, Olivia Bleasdale ja Fergus Boyd kantavat muuttolaatikkonsa 600 000 punnan arvoisen omakotitalon ovesta sisään. Talo on golfkentän kupeessa, kaukana kaupungin keskustasta. Nelikko maksaa 400 punnan viikkovuokraa.

Williamille talo on unelma sen sijainnin takia. Kimppakämppä on tarpeeksi lähellä yliopistoa, jotta nelikko voi pyöräillä luennoille ja kutsua ystäviään kyläilemään mutta kuitenkin niin kaukana ja eristyksissä, etteivät tuntemattomat pääse vakoilemaan heidän elämäänsä. Naapurusto on täynnä varakkaista perheistä tulevia opiskelijoita, jotka järjestävät takapihoillaan hulppeita grillijuhlia.

Jotta Kate voi asua hienostoalueella, hänen täytyy tehdä töitä opintojensa ohella. Hän pistäytyy kaikissa pikkukaupungin baareissa ja kysyy työtä, jotta voisi maksaa huikean vuokransa ja opintolainojaan.

Kate palkataan viiden punnan tuntipalkalla Pimm’s-nimiseen baariin. Kuppilan omistaja laskeskelee, että jokainen tyttö, joka on juorulehdissä liitetty prinssi Williamiin, toisi todennäköisesti lisää uteliaita asiakkaita. Alhaista palkkaa pomo perustelee Katelle sillä, että nätti tyttö saa asiakkailta paljon tippiä.

Kate, William, Fergus ja Olivia muotoilevat kimppa-asumisen säännöt heti ensimmäisellä viikolla: jokainen kokkaa vuorollaan koko poppoolle, tiskivuoroista ei luista kukaan ja kaikilla on oikeus omaan rauhaan huoneessaan. Williamin taidot keittiössä ovat muiden pilkan kohde. Prinssi ei ole ennen juuri joutunut keittopuuhiin. Williamin kokkausvuorolla nelikko saa usein lähiravintolasta noudettua currya.

Tiskaamisesta tulee yhdessä asumisen kipukohta. Lautaset, lasit ja kattilat kasautuvat tiskipöydälle ja lopulta ympäri keittiötä. Jokainen käy vuorollaan keittiön ovella, mutta kääntyy kaaoksen nähdessään kannoillaan ja jättää astiat lojumaan. Muutaman kuukauden jälkeen kaikki ovat väsyneitä tappelemaan tiskauksesta. Nelikko ostaa yhteisvaroin tiskikoneen.

SIIVOUSRIIDOISTA huolimatta William on talossa onnellisempi kuin aikoihin. Hän tuntee elävänsä sitä tavallista elämää, josta on haaveillut. Palatsissa asuessaan hänen ei tarvinnut koskaan vetää itse edes verhoja ikkunan edestä aamuisin. Palvelija teki sen, samoin kuin katsoi hänelle vaatteet valmiiksi ja avasi radion, jotta prinssi voisi kuunnella uutiset.

Katea Williamin tavallisuuden ihannointi huvittaa; prinssi jaksaa hehkuttaa sitä, kuinka on seissyt ruokakaupan jonossa ikuisuuden.

Katen ja Williamin kimppakämppään muuton jälkeen toimittajat alkavat soitella Katen vanhemmille. Soittajat inttävät tiedonmurusia Katen ja Williamin suhteesta sekä siitä, voisiko heistä mahdollisesti tulla joskus pari.
Williamia Middletonien häirintä suututtaa.

– Minua ärsyttää, että jokaista seurassani nähtyä tyttöä epäillään tyttöystäväkseni. Tyttöraukat joutuvat ikävään valokeilaan, ja heidän perheitään häiritään puhelinsoitoilla. Mielestäni se on epäreilua. Minä olen tottunut häirintään, mutta heille se on vaikeaa, prinssi toteaa lehtihaastattelussa.

Kun Middletoneilta on metsästetty kommentteja kuukausikaupalla, Katen isä Michael antaa julkisuuteen lausunnon:

– He ovat yhdessä koko ajan, koska ovat kämppäkavereita ja parhaita ystäviä. Heidän välillään ei ole mitään sen enempää. Minua ja vaimoani huvittaa ajatus, että olisimme Williamin appivanhemmat. Sitä tuskin tapahtuu koskaan.

21. KESÄKUUTA vuonna 2003 toimittajat ja kuvaajat kerääntyvät Windsorin linnan ympärille muuriksi. Prinssi William täyttää 21 vuotta, ja tiedossa on hulppeat, Afrikka-teemaiset juhlat. William pitää tiedotustilaisuuden, jossa kaikki toimittajat haluavat vastauksen yhteen kysymykseen: onko prinssillä tyttöystävää? William kiistää.

– Tapailen kyllä tyttöjä, mutta moni ei ymmärrä, miten kiusallisia tilanteita minun tuntemisestani – saati sitten tyttöystävänäni olemisesta – seuraa.

Kate on jännittänyt Williamin juhlia jo monta päivää. Tuntuu epätodelliselta, että hän on menossa Windsorin linnaan, samoihin juhliin kuningattaren kanssa!

Kate saapuu opiskelukavereidensa seurassa turvatarkastukseen. Poliisit ja rauta-aidat ympäröivät linnaa. Linnan saleissa jököttää viiden metrin korkuisia elefanttipatsaita, ja seinillä roikkuu eläintennahkoja ja heimopäähineitä. Rytmikäs rumpumusiikki soi, ja vieraat ovat värikkäitä ja vertailevat pukujaan naureskellen. Jostakin satapäisen yleisön joukosta puikkelehtii Tarzaniksi pukeutunut William. Kuningatar Elisabet on mahtipontinen Swazimaan hallitsija, prinssi Charles puolestaan ohittaa Katen ystäväseurueen raidalliseen kaftaaniviittaan pukeutuneena.

Muutaman tunnin kuluttua William kiipeää lavalle ja aloittaa kiitospuheensa. Yhtäkkiä hänen viereensä ryntää vaaleanpunaiseen kaapuun, valkoiseen turbaaniin ja aurinkolaseihin pukeutunut tuuheapartainen mies, joka nappaa mikrofonin Williamin kädestä ja huutaa vahvalla arabiaksentilla:

– Nimeni on Osama!

Kate pelästyy niin, että kiljahtaa. Muutkin hänen ympärillään säpsähtävät. Kuuluu huutoa.

Turvamiehet ovat salamana paikalla, ja tekopartaan sonnustautunut ja juhliin tunkeutunut koomikko Aaron Barschak taltutetaan käsirautoihin muutamassa sekunnissa.

William ottaa mikrofonin takaisin ja sanoo rauhallisesti:

– En tiennytkään, että veljeni osaa tuollaisen aksentin.

Yleisö remahtaa nauruun. Katea ei huvita. Hänen sydämensä takoo edelleen. Kuinka William saattoi pysyä koko ajan ilmeettömän rauhallisena? Kate tajuaa, että tällainen on prinssin elämässä normaalia. Se pelottaa häntä.

MUUTAMA KUUKAUSI Williamin juhlien jälkeen lehdet Isossa-Britanniassa ja Australiassa julistavat, kuinka William on viettänyt villin yön eräällä lontoolaisklubilla 19-vuotiaan australialaisen mallin, Elouise Blairin, kanssa. Tytön äiti on vuolaasti kertonut kaikille, jotka ovat halunneet kuunnella, kuinka William iski hänen tyttärensä.

Kate on mustasukkainen. Hän ei haluaisi myöntää sitä itselleen, mutta juoru suututtaa häntä. Kate tajuaa, että hänen on vaikeaa ajatella Williamia enää pelkkänä ystävänä. He ovat jakaneet puolentoista vuoden ajan huoliaan, pelkojaan ja ilojaan. Katella ei ole ollut yhtä luottamuksellista suhdetta koskaan kenenkään kanssa. Hän ei silti aio kertoa Williamille tunteistaan eikä varsinkaan mustasukkaisuudestaan. Siihen hän on aivan liian ylpeä.

Kolme kuukautta myöhemmin joulukuussa käy selväksi, ettei pelkkä ystävyys riitä enää Williamillekaan. William vie Katen isänsä, prinssi Charlesin huvilalle Highgroveen, jossa he voivat rauhassa puhua tunteistaan.

William vaatii, että he tekevät suhteen pelisäännöt selviksi heti. Seurustelusta saisi kertoa vain valituille ja ehdottoman luotettaville ihmisille. He eivät koskaan näyttäytyisi pariskuntana julkisilla paikoilla tai tilaisuuksissa, joissa on muitakin kuin heidän luottoystäviään. Katesta salailu tuntuu jännittävältä.
Joululomalla Kate kertoo seurustelustaan vanhemmilleen ja sisaruksilleen. He luulevat hänen vitsailevan. Äiti varoittaa Katea saamasta siipeensä. Tytär nauraa äidin huolen pois; tämähän on hauska seikkailu.

SUHTEENSA ENSIMMÄISET kuukaudet Kate ja William lukkiutuvat kimppakämpän seinien suojaan. Viikonloppuisin he karkaavat kuningasperheen loma-asunnoille eri puolille Isoa-Britanniaa saadakseen olla rauhassa. Kolmen kuukauden seurustelun jälkeen William esittelee Katen parhaille ystävilleen. Katen ystävät kuuntelevat haltioituneina kertomuksia viikonloppumatkoista.

– Olet onnentyttö, kun saat seurustella Williamin kanssa, yksi ystävistä huokaisee.

– Ei, hän on onnenpekka saadessaan minut tyttöystäväkseen, Kate korjaa.

Kate vedetään pilvilinnoista maankamaralle kuitenkin heti suhteen alkutaipaleella. Eräänä aamuna hän saa kuulla ystäviltään taas uusista otsikoista. Ne meuhkaavat, että William on muutama ilta sitten yrittänyt iskeä eräällä klubilla 29-vuotiasta blondia.

Katen on pakko saada lehti käsiinsä. Hän istuu huoneeseensa lukemaan, kuinka William on flirttaillut kolme tuntia näyttävän yksinhuoltajaäidin kanssa ja pyytänyt lopulta hänen numeronsa.

Kate on pettynyt ja hämmentynyt. William saa kuitenkin seliteltyä toilailunsa; hänen tekemisiään suurennellaan aina, eikä lehtijutuilla yleensä ole mitään tekemistä todellisten tapahtumien kanssa.

BRITTIMEDIA ON jo vuosia kärkkynyt kilpaa Williamin ensimmäistä vakavaa seurustelusuhdetta. Kaikki haluavat paljastaa tulevan kruununperijän tyttöystävän ensimmäisenä. Toimittajat ovat yksimielisiä siitä, ettei William tietenkään menisi naimisiin ensimmäisen tyttöystävänsä kanssa, mutta kyseessä olisi silti
jymyuutinen.

Huhtikuussa 2004 Kate ja William kuvittelevat lähtevänsä rauhalliselle ja romanttiselle hiihtolomalle Sveitsin Alpeille. Muutamaa päivää aiemmin Sun-lehden toimittaja on saanut vihiä, että

Kate on viettänyt prinssin kanssa usein aikaa Highgrovessa. Valokuvaajat lähtevät skuupin toivossa Williamin ja Katen perään Alpeille. Yksi kuvaajista seuraa heitä hiihtohissillä vuoren huipulle ja napsii kuvia lähekkäin seisovasta, toppapukuisesta pariskunnasta.
Seuraavana aamuna britit poimivat kioskien telineistä kilpaa lehteä, joka lupaa paljastaa Williamin odotetun ensimmäisen tyttöystävän. Miltä mahdollinen tuleva kuningatar näyttää? Nyt 22-vuotiaasta Katesta kohisevat kaikki.

Jo parin päivän kuluttua Kate oppii, mitä kaikkea Williamin tyttö­ystävä joutuu sietämään. 29- vuotias Solange Jacobs, jota Williamin väitettiin iskeneen klubilla pari viikkoa aiemmin, haluaa lähettää lehtihaastattelussa Katelle terveisensä.

– William on liian menevä naistenmies asettuakseen aloilleen. Viettäessään aikaa kanssani hän ei todellakaan näyttänyt olevan rakastunut johonkuhun toiseen. Minun lisäkseni hän yritti samana iltana iskeä kahta muutakin tyttöä. Katen pitää olla varuillaan, ellei halua joutua muiden pilkan kohteeksi. Toivotan hänelle onnea – sitä hän tulee tarvitsemaan.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.