Kaikki pikkutytöt haaveilevat uljaasta prinssistä – puoli valtakuntaa on vielä sivuseikka. Huhtikuussa brittien kuninkaallisissa häissä huipentuu tuhkimotarina, jossa yhden tuiki tavallisen tytön leikki käy toteen.

Pikku Kate näyttää täydelliseltä prinsessalta. Hän tuijottaa peiliin ja harjoittelee keimailua: toinen jalkaterä eteen, pää hiukan takakenoon, käsi poskelle ja tirskahdus. Katella on kaikki, mitä prinsessa tarvitsee: vaaleanpunainen tyllimekko, hopeanvärinen käsilaukku ja sinisen timantin koristama muovikruunu.

– Äiti, ota kuva! tyttö komentaa toimiston toisella puolella hääräävää Carole Middletonia. Oikeastaan äidin työpaikalla ei saisi pukeutua naamiaisvaatteisiin. Ne ovat muiden lasten juhlia varten, eikä niitä saisi rytätä tai sotkea. Mutta silloin, kun pahvilaatikoista pilkottaa prinsessavaatteita, 7- vuotias Kate ei voi hillitä itseään.

– Ota kuva niin, että salamavalo räiskyy, Kate kiljuu ja nauraa.

KAMERAT NAKSUTTAVAT sarjatulta, kun kuvaajalauma tuhlaa filmejään saadakseen täydellisen otoksen 3-vuotiaasta prinssi Williamista. Poika puristaa kirkkaanpunaista Postimies Pate -mehupulloaan kaksin käsin ja etsii hätääntyneenä äitiään ihmisjoukosta.

Äiti Diana nyökkää koulun ovia kohti ja hymyilee rohkaisevasti. William jatkaa askellustaan kohti Jane Mynorin leikkikoulua, katse tiukasti maahan käännettynä. Kuvaajat huutelevat pysähtymään ja poseeraamaan. Heitä on joka puolella. Tietenkin on. Williamin ensimmäinen päivä leikkikoulussa on suuri uutinen.

Prinsessa Diana katselee säikähtäneen näköistä poikaansa, ja hänen mielessään käy sama huoli, jota hän on murehtinut ystävilleen jo monta kertaa. Äiti pelkää, että kaikki tämä on pojalle liikaa. William on yhtä herkkä kuin äitinsä. Poika ei tule kestämään sitä, että hänen jokainen askeleensa, ilonsa ja murheensa on uutinen, että hän kuuluu kaikille.

EI POIKA KESTÄKÄÄN. Kun 4- vuotias William on sulhaspoikana setänsä, prinssi Andrew’n, ja Sarah Fergusonin häissä, hän riehaantuu miljoonien televisiokatsojien huviksi ja kuningasperheen häpeäksi ja näyttää kieltään häävieraille ja televisiokameroille.

Kun William on 12-vuotias, koulukaveri pilkkaa hänen vanhempiaan, joiden onneton avioliitto pettämiskohuineen on ollut jo muutaman vuoden maan ykköspuheenaihe. William raahaa kaverinsa koulun vessaan, tunkee tämän pään pönttöön ja vetää litrakaupalla vettä pojan takaraivolle.

Williamin ollessa 15-vuotias hän saa hiihtolomamatkalla Kanadassa vastaansa rakkautta hysteerisesti kirkuvan tyttölauman. Hän lehahtaa punaiseksi, ryntää hotellihuoneeseensa ja vannoo lukkiutuvansa sinne iäksi.
Prinssi kulkee vuosia pää alaspäin painettuna siinä toivossa, ettei kukaan tunnistaisi häntä. Valokuvaajien filmille tallentuu yleensä otos, jossa ujon vihainen poika vilkuilee vaalean hiuspehkon alta. William toivoo, että voisi edes hetken elää tavallista elämää, olla kuten muut pojat.

TOIVE TOTEUTUU 24. syyskuuta vuonna 2001, kun William astuu sisälle vaatimattomaan huoneeseensa skotlantilaisen St Andrew’n yliopiston asuntolassa. Kuningashuone on taivutellut uteliaan ja häikäilemättömän brittimedian sopimukseen. Sen mukaan prinssin annetaan opiskella nelivuotinen tutkinto ilman, että toimittajat ja kuvaajat juoksevat hänen perässään kampusalueella ja pikkukaupungin yöelämässä.

Tiedotusvälineet lupaavat tyytyä etukäteen sovittuihin haastatteluihin ja tiedotustilaisuuksiin. Paparazzeja toki pörrää yliopistokaupungin kaduilla, mutta lehdet kieltäytyvät julkaisemasta salaotoksia.

William on tietoinen sopimuksesta, joten hän vetää asuntolahuoneensa oven helpottuneena kiinni ja alkaa purkaa tavaroita tehdäkseen olonsa kotoisaksi. Hän on pakannut kotipalatsista mukaansa täkin, tyynyn, stereot ja television sekä kasan kirjoja. Seinälle hän kiinnittää kuvia itsestään ja ystävistään. Williamin seinä­naapurina asustaa hänen henkilökohtainen turvamiehensä, mutta muuten asumispuitteet ovat kuten kenellä tahansa ensimmäisen vuoden opiskelijalla.

Kerrosta alempana, tyttöjen käytävällä Kate Middleton on ehtinyt jo viikata vaatteensa kaappiin. Hän on heiluttanut saattamaan tulleille vanhemmilleen hyvästit muutama tunti sitten. Kate istuu nyt sängylle potemaan outoa oloaan; hän tuntee yhtä aikaa olevansa todella yksin ja toisaalta kuuluvansa suureen ryhmään.

Katea jännittää. Jokaisen käytävän varrella olevan suljetun oven takana on joku yhtä yksinäinen kuin hän. Pian hän tietäisi, kenestä heistä tulisi hänen ystäviään. Kate on varma siitä, että hän on aloittamassa elämänsä parasta aikaa.

– KAUNEIN MOPPI, minkä olen koskaan nähnyt, Michael Middleton vitsailee katsellessaan muutaman tunnin ikäistä esikoistytärtään Royal Berkshiren sairaalassa Readingissa. Carole-vaimoa naurattaa; tumma, tuuheatukkainen tyttö muistuttaa tosiaan lattiamoppia.

Tammikuun 9. päivä vuonna 1982 on kaksi vuotta aiemmin avioituneen parin elämän onnellisin päivä, siitä he ovat varmoja. Lakanaan kapaloitu Catherine Elizabeth aloittaa uuden vaiheen perheen elämässä.

Työpaikallaan British Airwaysilla tavanneet Carole ja Michael ovat valmistautuneet vauvan tuloon muuttamalla kerrostaloasunnosta pieneen punatiiliseen omakotitaloon. Ankea tehdasalue Heathrow’n lentokentän kupeessa on vaihtunut Bradfield Southendin pikkukaupunkiin Berkshiressä, Lontoon länsipuolella.

British Airwaysille 70-luvun puolivälissä lentoemännäksi tullut Carole oli jäänyt terminaalissa työskennelleen Michaelin mieleen heti ensitapaamisella. Tumma kaunotar vaikutti yhtä aikaa rempseän huolettomalta ja päättäväiseltä.

Rekkakuskin ja kotiäidin tytär Carole oli tähdännyt lentoemännäksi teinivuosistaan lähtien. Hän halusi hienostuneen ammatin, jossa näkisi maailmaa. Isossa-Britanniassa lentäminen oli vielä 70-luvulla glamouria, harvojen ja varakkaiden puuhaa – Carolen perheellä ei olisi ollut koneeseen tuolloin astumista. Ujo, keskiluokkaisen perheen poika Michael puolestaan oli ajautunut alalle lentokapteenina työskennelleen isänsä houkuttelemana.

KESÄKUUN 21. PÄIVÄNÄ vuonna 1982 viisikuukautisen Catherinen vanhemmat istuvat muiden brittien tavoin uutislähetyksen alkaessa television edessä. He kuuntelevat päivän jymypaukun yhä uudestaan: maa on saanut uuden prinssin ja tulevan vallanperijän.

Vain muutama hetki prinssi Williamin syntymän jälkeen joku on jo ehtinyt köyttää St Maryn sairaalan porttiin kyltin, joka julistaa ”Poika tuli!”. Kun prinssi Charles pari tuntia myöhemmin astuu sairaalan ulkoportaille, satapäinen onnittelijoiden joukko repeää laulamaan For he’s a jolly good fellow.

Sisällä sairaalassa prinsessa Diana makaa kyljellään sängyssä ja katselee vieressään tuhisevaa, lakanaan käärittyä vaaleanpunaista kurttunaamaa. William on tietämättään rikkonut heti elämänsä ensihetkinä kuningasperheen perinteitä. Hän on sitten vuoden 1841 ensimmäinen tuleva hallitsija, joka on syntynyt Buckinghamin palatsin ulkopuolella. Itsepäinen Diana vaati vastoin kuningattaren tahtoa saada synnyttää sairaalassa. Diana on tehnyt toisenkin, kuningasperheessä ennenkuulumattoman päätöksen: hän aikoo imettää lastaan.
Kun William on kahden päivän ikäinen, ylpeät Charles ja Diana esittelevät vauvan toimittajille ja kuvaajille. Vanhemmat hymyilevät leveästi, mutta Diana suostuu vilauttamaan pojastaan vain kaistaleen kasvoja.

Perhepotretti on riemukas, mutta kulisseissa asiat ovat vinksallaan. Charlesin ja Dianan onni on alkanut rakoilla jo vuoden yhdessäolon jälkeen. Kumpikin aikoo kuitenkin omistautua vanhemmuuteen täysillä. Charles, joka joutui lapsena olemaan jatkuvasti erossa vanhemmistaan, on päättänyt, ettei Williamin tarvitse sietää jatkuvaa yksinäisyyttä. Hän karsii kalenteristaan menot minimiin. Charles aikoo olla lämmin isä toisin kuin hänen omansa, prinssi Philip, joka oli lapsilleen pelottava ja etäinen määräilijä. Dianakin päättää, että Williamin on saatava mahdollisimman normaali lapsuus.

PUOLITOISTA VUOTTA esikoistytär Catherinen syntymän jälkeen Middletonin perheeseen syntyy toinen lapsi, Philippa. Äiti alkaa kutsua tyttäriään Kateksi ja Pipaksi. Carole päättää, että lentoemäntäajat ovat hänen osaltaan ohitse. Työ verottaisi liikaa, sillä hän joutuisi olemaan päiviäkin poissa lastensa luota.

Carole rauhoittuu mielellään kotiäidiksi pikkukaupunkiin. Hän kärrää Katen ja Pipan joka tiistai äiti–lapsi-kerhoon ja leipoo tarjottavaksi piirakoita ja pikkuleipiä. Eräänä tiistaina hän tuo kerhoon muutakin: pieniä värikkäitä pussukoita, joiden sisällä on leluja, askartelutarvikkeita ja karkkeja sievissä asetelmissa.

Carole on varma, että äitien mielestä on rasittavaa väkertää lasten synttärijuhliin pakollisia yllätyspusseja vieraille kotiin vietäviksi. Hän on oikeassa. Kerhon äidit ihastuvat ajatuksesta, että joku keksii pussien sisällöt heidän puolestaan ja asettelee yllätykset kauniisti. Muutama tilaa Carolelta pusseja saman tien. Carole on tyytyväinen – tällaista työtä hän ehtii hyvin tehdä lastenhoidon ohella.

Muutama kuukausi Katen viisivuotissyntymäpäivien jälkeen Middletonin perheeseen syntyy vielä kolmas lapsi, James. Samana vuonna, 1987, Carole virallistaa juhlapussibisneksensä ja perustaa Party Pieces -nimisen yrityksen. Hän vuokraa pienen varastotilan muutaman kilometrin päässä perheen kodista ja hankkii sinne kaikenlaista rekvisiittaa lastenkutsuja varten.

Carole pukee Katen ja Pipan erilaisiin printtipaitoihin ja juhlatamineisiin, asettelee heille värikkäitä kuppikakkuja käteen ja napsii kuvia, ja tekee niistä mainoskatalogeja. Carole ja Michael toivovat yrityksen poikivan tarpeellista lisätienestiä perheelle mutta eivät arvaa, että juhlabisnes tekee heistä miljonäärejä, kun internet yleistyy.

Kate aloittaa koulun neljävuotiaana. Tyttö on pienestä pitäen mallioppilas, rauhallinen ja innokas. Hän jakaa kiltisti lelut muiden kanssa ja tekee kotitehtävät huolellisesti.

Seuraavien vuosien aikana Kate innostuu myös urheilemaan. Kymmenenvuotiaana hän on lyömätön pituus- ja korkeushypyssä, voittaa poikkeuksetta maastojuoksukilpailut, ja hänet valitaan kapteeniksi koulun jääkiekko-, verkkopallo- ja uintijoukkueisiin.

Kerran koulun lehteen kirjoitetaan vierekkäisille sivuille artikkelit Katen liikuntamenestykses-tä ja prinssi Williamista. Kate on pakahtua innosta. Hän kiikuttaa lehden posket hehkuen kotiin.
– Äiti, voitko kuvitella, pääsin samaan lehteen Williamin kanssa!

Kate on myös innokas partiolainen ja hän rakastaa näyttelemistä. 10-vuotiaana hänet valitaan kymmenien halukkaiden joukosta esittämään Eliza Doolittlea koulun My Fair Lady -musikaaliin.

Opettajainhuoneessa Middletoneja pidetään täydellisenä malliperheenä. Vanhemmat osallistuvat aktiivisesti lastensa koulunkäyntiin ja harrastuksiin, ja kaikki kolme lasta ovat moitteettoman hyvätapaisia. Katekin on varovainen ja laskelmoiva tyttö, joka haluaa miellyttää muita ja pelkää epäonnistumisia. Hän harkitsee tekemisensä tarkkaan.

WILLIAM KATSOO pienestä pitäen vierestä, millaista hurmiota hänen äitinsä herättää ihmisissä. Diana on kuningasperheen rakastetuin ja seuratuin jäsen. Hänen jokaista askeltaan kodin ulkopuolella tallentavat kymmenet valokuvaajat.

Dianan laaja hyväntekeväisyystyö tekee hänestä maailman tunnetuimman ja ihailluimman naisen. Kun William on 5-vuotias, Diana aiheuttaa maailmanlaajuisen kohun pitämällä aidsia sairastavaa miestä kädestä kiinni. Kukaan julkisuuden henkilö ei ole uskaltanut tehdä samaa. Diana kertoo Williamille, että pieni ele oli vain esimerkki siitä, että kaikkia ihmisiä pitää kohdella samoin. Dianan mielestä se on tärkein opetus, jonka hän voi Williamille ja tätä kaksi vuotta nuoremmalle Harrylle antaa.

Dianalla on hyvin kaksijakoinen suhde julkisuuteen. Toisaalta hän janoaa sitä ja järjestää itsensä valokeilaan tarpeen tullen vaikka tahallisilla paljastuksilla ja lipsautuksilla. Toisaalta hän pelkää ja yrittää paeta huomiota.

Poikiensa osalta hän tavoittelee mahdotonta. Hän toivoo, että William ja Harry voisivat elää aivan tavallista lasten elämää. Kun William on kolmevuotias, Diana vie hänet leikkikouluun, jotta poika saisi kavereita ja tuntisi olevansa muiden kaltainen.

Koulun ikkunat vaihdetaan luodinkestäviksi, ovelle sijoitetaan aseistettu vartija ja luokkahuoneeseen Williamin henkivartija. Kouluun tulijoille aletaan myös tehdä turvatarkastuksia.

Äitinsä hyvistä aikomuksista huolimatta William itse ei ole lainkaan vakuuttunut olevansa samalla viivalla muiden lasten kanssa. Kun leikki yltyy nahisteluksi, prinssi lausuu aina uhkauksensa: – Jos sinä et leiki niin kuin sanon, voit joutua vankilaan. Perheelläni on valtaa.

Charles on raivoissaan pojan käytöksestä. Diana tuskastuu. Vanhempien maanittelut, uhkailut ja lahjonnat eivät tehoa pieneen poikaan. William oppii kasvaessaan aina vain paremmin pyörittämään vanhempiaan, jotka tuntevat syyllisyyttä siitä, että joutuvat lupauksistaan huolimatta olemaan paljon poissa kotoa.

DIANA JA CHARLES hyvittelevät lapsiaan lahjoilla eivätkä osaa pitää yhteistä linjaa kasvatuksessa – eivätkä enää missään muussakaan. William ja Harry joutuvat kuuntelemaan vanhempiensa jatkuvia riitoja, nimittelyjä ja syytöksiä. Charles pakenee yhä useammin perheen kodista Kensingtonin palatsista huvilalleen Lounais-Englannin maaseudulle.

Onnellisen kulissin ylläpitämiseksi perhe raahautuu viikonloppuisin yhdessä maalle. Mediaa temput eivät kuitenkaan vakuuta. Toimittajat jahtaavat jatkuvasti todisteita Dianan ja Charlesin avioliiton ulkopuolisista suhteista, ja lehdet mässäilevät perheen onnettomalla elämällä.

Diana alkaa hakea Williamista tukea. Hän tarrautuu poikaansa sitä enemmän mitä vanhemmaksi tämä tulee. William on vasta kahdeksan, kun Diana kehuu toistuvasti ystävilleen, että pojasta on kasvanut äidin todellinen sielunkumppani ja mahtava kuuntelija.

Keskustelut äidin pahasta olosta ja suruista pelottavat Williamia, mutta hän ei kerro sitä Dianalle. Hän lohduttaa itkevää äitiä ja kuuntelee, kun Diana epäilee miestään uskottomaksi, itkee menneensä naimisiin liian nuorena ja kertoo salaisuuksia siitä, kuinka koko kuningasperhe on kääntynyt häntä vastaan.

William käy koulua Etonin sisäoppilaitoksessa, josta hän pääsee kotiin vain neljän viikon välein. Diana kuitenkin ajaa poikansa luokse säännöllisesti – häneltä ei kielletä vierailuja kuten muiden koululaisten vanhemmilta.

William on kymmenvuotias ja Harry kahdeksan, kun heidät kutsutaan eräänä joulukuun aamuna rehtorinkansliaan. Diana odottaa poikiaan siellä ja kertoo, että Charles ja hän eroavat. Harry punastuu, ei sano mitään ja kääntää katseensa lattiaan. William alkaa itkeä. Hän lopettaa itkemisen, kun huomaa äidin itkevän.

William pyyhkii kyyneleensä hihaan, kävelee äidin luokse ja suutelee häntä poskelle. – Toivon, että nyt sekä sinä että isä tulette onnellisemmiksi, poika sanoo. Illalla William menee pikkuveljensä huoneeseen ja ehdottaa, että he tekevät veljesvalan. Pojat vannovat, etteivät hylkää kumpaakaan vanhempaansa tai valitse toisen puolta.

Media riepottelee perheen elämää, Dianan ja Charlesin avioliiton vaiheita ja avioeroa kuukausitolkulla. Harry muuttuu puhumattomaksi ja sulkeutuu huoneeseensa. William provosoi koulukavereitaan tappeluihin, jättää läksyt tekemättä ja lintsaa tunneilta. Avioeron jälkeen sekä Diana että Charles purkavat katkeruuttaan julkisesti.

Harry ei halua tietää vanhempiensa vihasta mitään. Hän ei avaa televisiota eikä lue lehtiä ja sulkee korvansa koulukavereiden keskusteluilta. Williamille vanhempien kriisi on pakkomielle. Poika hiipii salaa turvamiehensä huoneeseen katsomaan televisiohaastatteluja ja lukemaan lehtiä, joissa revitellään Charlesin uudelleen lämmennyttä suhdetta hänen nuoruudenrakkauteensa Camilla Parker-Bowlesiin ja puidaan Dianan salasuhteita näyttelijä James Gilbeyn ja ratsastusohjaaja James Hewittin kanssa.

– LAUTA!

Kate on aivan varma, että huuto on tarkoitettu hänelle. Niin se onkin. Lauma pari vuotta Katea vanhempia poikia kiikkuu tuoleillaan ja katselee irvistellen, kun hän pujottelee tarjottimensa kanssa kohti sisäoppilaitoksen ruokalan nurkkapöytää. – Sinä olet ykkönen, hyvin meikattuna korkeintaan kakkonen! Yksi pojista kirjoittaa numeron yksi lautasliinaan, ja muut remahtavat nauramaan.

Ykkönen. Kate on kuullut arvion jo monta kertaa. Kauneimmat tytöt saavat poikien arvosteluasteikolla yhdeksikköjä ja kymppejä. Kate on sellaisiin arvosanoihin nähden ilmeisesti liian ruma ja muodoton 14-vuotias. Hän on kiusaajien unelma: ujo, pelokas ja honkkelimaisen pitkä ja laiha.

Kate on vaihtanut yksityiseen ja kalliiseen Marlborough Collegeen kesken lukuvuoden juuri päästääkseen eroon kiusaajista. Hän kuvitteli, ettei edellistä koulua pahempaa voisi olla, mutta näköjään hän erehtyi.

Katen olematon itsetunto on peräisin Downe Housen sisäoppilaitoksesta, jonne hän siirtyi peruskoulun jälkeen. Peruskoulussa urheilumenestystä niittänyt ja musikaalilavoilla nähty tyttö sai Downe Housessa odottamattaan päälleen jokapäiväisen nimittelyryöpyn ja hänet jätettiin syrjään kaikista kaveriporukoista. Kate muuttui muutamassa kuukaudessa niin huonovointiseksi, että hänen vanhempansa päättivät siirtää tyttärensä toiseen kouluun. Party Pieces -yrityksestä oli tullut tuottoisa, joten vanhemmat laskivat, että pystyvät lähettämään ensin Katen ja myöhemmin Pipan ja Jamesin 26 000 puntaa lukuvuodessa maksavaan Marlborough Collegeen.

Yläluokkaisten perheiden lasten koulussa Katen perusporvarillinen tausta antaa yhden lisäsyyn kiusata häntä. Kate välttelee muita oppilaita, sulkeutuu asuntolahuoneeseensa opiskelemaan ja itkee koti-ikäväänsä. Carole on hädissään nähdessään tyttärensä muuttuvan kuukausi kuukaudelta vielä entistäkin epävarmemmaksi, sulkeutuneemmaksi ja kalpeammaksi.

KUN KATE PALAA toisen lukuvuoden päätteeksi kesälomalle kotiin, Carole istuu alas 16-vuotiaan tyttärensä kanssa ja kertoo, että tänä kesänä kaikki muuttuu. Kate on epäuskoinen, mutta äidin mielestä avain muutokseen on yhtä yksinkertainen kuin ulkonäkökeskeisten teinien maailma. Carole kiikuttaa tyttärensä kampaajalle, ostoskierrokselle Lontooseen ja opettaa tälle muutamia meikkauskikkoja.

Syyslukukauden alkaessa kaikki huomaavat Katen muodonmuutoksen. Entisestä tikkuvartaloisesta nörtistä on kuoriutunut tyttömäinen ja muodikas. Kate ei ole yliampuva, hän ei käytä paljastavia vaatteita eikä meikkaa juuri lainkaan. Hän pukeutuu farkkuihin sekä hyvin istuviin paitapuseroihin ja toppeihin. Tyttö on vaihtanut puhetyyliäänkin. Hän käyttää kirjakielisiä sanavalintoja ja venyttää aksenttiaan yläluokan puhetavan suuntaan. Kate on päättänyt häivyttää keskiluokkaisen taustansa.

Sekä tytöt että pojat ovat myytyjä. Katesta tulee nopeasti yksi koulun suosituimpia tyttöjä, ja uudet kaverit tutustuttavat hänet sisäoppilaitoksen iltaelämään, jota Kate aiemmin pakoili huoneessaan. Salabileitä on melkein joka ilta, ja niissä juodaan holtittomasti ja kokeillaan huumeita. Monet karkaavat asuntolasta Readingin kaupungin yöhön juhlimaan. Neitsyyden menettäminen on tyttöjen asuntolassa kunniatapahtuma, ja sitä julistetaan käytävillä kaikille.

Kate ei julista eikä kerää kokemuksia. Koulun pojat yrittävät turhaan pehmitellä häntä.

– He tuntuvat lapsellisilta koviksilta, Kate arvioi poikia ystävilleen. Kun kämppäkaverit tivaavat, kuka Katelle sitten kelpaisi, hän vastaa naureskellen: – No, en usko, että yksikään poika yltää prinssi Williamin tasolle. Hän vaikuttaa niin kiltiltä. Minä huolin vain hänet.

Tytöt liimaavat asuntolahuoneensa seinälle Williamin kuvan ja kikattelevat kuvitellessaan, millainen tulevaisuus Katella olisi prinsessana.

WILLIAMIN HUONEEN seiniä koristavat huippumallien Cindy Crawfordin ja Naomi Campbellin kuvat. Diana kiusoittelee mielellään teini-ikään ehtinyttä ja hormoniensa kanssa taituroivaa poikaa.

Vaikka Williamin rooli äidin uskottuna on raskas, Dianan ja Williamin suhde on toisaalta myös hullutteleva ja humoristinen. Dianan mielestä on hyvä vitsi tehdä Williamin teinihaaveilusta julisteiden tuijottamista todellisempaa. Williamin ja Harryn ällistykseksi äiti kutsuu illalliselle ensin Cindy Crawfordin ja vähän myöhemmin yllätysvierailulle Naomi Campbellin, Christy Turlingtonin ja Claudia Schifferin.

William ja Harry pitävät kiinni veljesvalastaan. Heistä kumpikaan ei asetu toisen vanhemman puolelle eron jälkeen, vaikka nämä jatkavat kinasteluaan ja toistensa julkista teilaamista. Vanhempien ero astuu virallisesti voimaan 15 vuoden liiton jälkeen vuonna 1996.

Samana vuonna Diana rakastuu sydänkirurgi Hasnat Khaniin. Mies ei kuitenkaan kestä jatkuvaa julkisuutta Dianan ympärillä ja lähtee suhteesta. Murtunut Diana haluaa tehdä Hasnatin mustasukkaiseksi ja ottaa vastaan Harrods-tavaratalon omistajan Mohamed Al-Fayedin kutsun tulla lomailemaan miehen hulppeaan lomahuvilaan Saint-Tropeziin. Diana lähtee Etelä-Ranskaan 15-vuotiaan Williamin ja 12-vuotiaan Harryn kanssa heinäkuussa 1997.

Pojat huomaavat pian, että äidillä on taas uusi miesystävä, Mohamedin poika Dodi Al-Fayed. William toivoo, että suhde kestäisi. Äiti näyttää Dodin kanssa ollessaan pitkästä aikaa onnelliselta.

Heinäkuun lopussa William ja Harry hyvästelevät äitinsä ja lähtevät lomailemaan isänsä kanssa.

ELOKUUN VIIMEISENÄ aamuna William herää seitsemältä. Hän makaa sängyssään ja odottaa palvelijaa, joka koputtaa oveen joka aamu puoli kahdeksalta, vetää verhot syrjään ja tuo hänelle kahvia ja pari keksiä ennen varsinaista aamiaista. Nyt ovi aukeaa jo seitsemän jälkeen. Tulija on isä, joka näyttää huonovointiselta. Charles kertoo Dianan kuolleen.

William kuuntelee isän kertomuksen: Puhelin soi yhdeltä yöllä. Ranskasta soitettiin, että auto, joka kuljetti Dianaa ja Dodia, oli murskaantunut täysin tunnelikolarissa Pariisissa. Dodi oli kuollut heti. Diana oli soittohetkellä kriittisessä tilassa leikkaussalissa. Charles herätti äitinsä, kuningatar Elisabetin, joka kielsi poikaansa herättämästä Williamia ja Harrya. Tämä olisi pitkään aikaan viimeinen yö, jolloin he nukkuisivat hyvin. Pari tuntia myöhemmin puhelin soi uudestaan. Diana oli kuollut.

William haluaa lähteä isänsä mukaan, kun tämä kertoo äidin kuolemasta Harrylle. Muutaman tunnin kuluttua pojat raahataan autoon ja viedään perinteiden mukaisesti sunnuntaikirkkoon. Tällaisenakaan päivänä pojat eivät voi paeta kuningasperheen velvollisuuksia.

Dianan kuoleman jälkeen William lopettaa kapinoinnin, alkaa keskittyä tosissaan koulunkäyntiin ja urheilee tauotta. Puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen hän lähtee koulun jääkiekkojoukkueen mukana pelaamaan vuosittaisen koulujen välisen mittelön Marlboroughin koulun joukkuetta vastaan.

Marlboroughin käytävillä on vouhkattu prinssin vierailusta jo päiväkausia. Suurin osa tytöistä on väkertänyt hiuksiaan ja meikannut tuntikausia. Tytöt ryysivät jäähallissa niin lähelle kiekkokaukalon reunusta kuin pääsevät. Kun pelaajat luistelevat jäälle, 15-vuotias prinssi vastaa hysteerisesti kirkuvalle tyttölaumalle ujolla hymyllä. Tyttöjen joukossa prinssiä tuijottaa myös 16-vuotias Kate Middleton. Hän ei ole meikannut eikä pohtinut asuvalintaansa. Hän ei kilju eikä huutele Williamia katsomaan itseensä päin. Prinssi ei huomaa häntä.

Marlboroughin tyttöjen kiljunta antaa Williamille esimakua siitä, mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan. Hän ei ole enää söpö pikkupoika, vaan yhtäkkiä tuhansien tyttöjen teini-idoli.

Brittimedia alkaa puhua William-maniasta. Sama mania jatkuu, kun William hakee opiskelemaan yliopistoon. Kun hän välivuoden jälkeen ilmoittaa vastoin kuningasperheen odotuksia lähtevänsä Cambridgen sijasta skotlantilaiseen St Andrew’n yliopistoon, kyseisen opinahjon hakijamäärä nousee lähes 50 prosentilla – kaikki tyttöjen hakemuksia.

KATE PÄÄTTÄÄ LUKION parhain arvosanoin. Perheyritys tuottaa niin hyvin, ettei Katella ole kiire päättää tulevaisuudestaan. Hänen ei tarvitse mennä töihin eikä kiirehtiä yliopistoon.

Kate haluaakin viettää välivuoden ja suuntaa vanhempiensa maksamalle kolmen kuukauden kielikurssille Firenzeen. Kate hullaantuu italialaiskaupungista. Hän kuvaa historiallisia rakennuksia, mukulakivikatuja ja cappuccinojensa ääreen pysähtyneitä kaupunkilaisia. Hän on taitava kuvaaja, jonka otoksia kämppäkaverit ihastelevat. Firenzessä Kate keksii, mille alalle tähtää: hän haluaa tietää kaiken taidehistoriasta. Vielä olisi valittava yliopisto.

Iltaisin Kate suuntaa kurssikavereidensa kanssa Firenzen baareihin. Kun muut kiskovat viiniä kaksin käsin, Kate juo kaksi, korkeintaan kolme lasillista illan aikana. Pitkäsäärinen, hillityn tyylikäs brunette on italialaisten baarimikkojen mieleen. Kate ei pynttäydy yhtä näyttävästi kuin tiukkoihin mustiin vaatteisiin ja korkeisiin korkoihin pukeutuneet ja vahvasti meikatut italialaiset naiset. Kate on edelleen huolettomasti mutta siististi pukeutuva naapurintyttö farkkuineen ja istuvine paitoineen.

Katen kaverit kutsuvat tyttöä englantilaiseksi ruusuksi, joka osaa torjua iskuyritykset niin hienovaraisesti, etteivät baarimikot edes tajua loukkaantua. Katen mielessä pyörii baarimikkojen sijaan englantilainen Harry, johon hän on tutustunut Firenzessä. Pari tapailee toisiaan, mutta suhde loppuu lyhyeen, kun Kate kuulee Harryn pyörittäneen samaan aikaan muitakin naisia.

Kate päättää unohtaa miehet vähäksi aikaa ja suuntaa Italiasta reppumatkalle Chileen. Pitkällä reissulla hän päättää hakea skotlantilaiseen St Andrew’n yliopistoon, joka on hyvämaineinen ja jossa taidehistorian opetus on monipuolista.

KUN WILLIAM AJAA isänsä kanssa pienen St Andrew’n kaupungin halki kohti yliopistokampusta, hän on vakuuttunut siitä, että on tehnyt nappivalinnan. Kaikki olivat odottaneet hänen suuntaavan Charlesin jalanjäljissä Cambridgeen opiskelemaan, mutta William on pitänyt päänsä. William on varma, että toisin kuin Cambridge, pieni Koillis-Skotlannin rantakaupunki tarjoaa hänelle mahdollisuuden elää neljä vuotta rauhassa, edes melko normaalia elämää.

William nousee autosta tennareihin, farkkuihin ja neuleeseen pukeutuneena. Hän näyttää tavalliselta taidehistorian opiskelijalta, aivan erilaiselta kuin isänsä, joka 34 vuotta aiemmin saapui Cambridgeen hippityylisten opiskelijoiden keskelle puku päällä.

Isä on antanut Williamille muutaman neuvon opiskeluaikaa varten: ei julkista kännäilyä eikä törttöilyä, ei vääränlaisia tyttöjä eikä pussailua muiden edessä. William on varma, että osaa erottaa potentiaaliset tosiystävät ja oikeanlaiset tytöt pyrkyreistä. Lehdistötilaisuudessa hän toteaa: – Ympärilleni kerääntyy paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita vain asemastani ja yrittävät käyttää minua hyväkseen. Tunnistan sellaiset ihmiset nopeasti. En ole tyhmä.

William on ensimmäisten opiskeluviikkojen aikana hiljainen tarkkailija. Eniten hän viettää aikaa Eton Collegesta tutun kaverinsa Fergus Boydin kanssa.

Ujo mutta itsevarma Kate Middleton on jo ehtinyt tutustua moniin ensimmäisen vuoden opiskelijoihin. Hän lähtee luennoilta yleensä yhtä matkaa Olivia Bleasdalen kanssa. Niin sinäkin päivänä, kun joku yhtäkkiä pysäyttää Olivian yliopiston käytävällä.

– William, tässä on Olivia Bleasdale, hänkin opiskelee taidehistoriaa, Katelle tuntematon poika sanoo. Sen sijaan pojan seurassa olevan Williamin Kate kyllä tunnistaa.

– Ja tässä on Catherine Middleton, Olivia esittelee pojille.
Kate kättelee ensin Fergus Boydia, sitten Williamia. Kate tuntee punastuvansa eikä osaa sanoa mitään. Hän kävelee hätäisesti pois ja jättää muut ihmettelemään.

Lähteinä käytetty seuraavia kirjoja:
Claudia Joseph: Kate – The Making of a Princess, Claudia Joseph: Kate Middleton: Princess in Waiting, Robert Jobson: William and Kate – The Love Story. A Celebration of the Wedding of the Century, Robin Nunn: William and Kate. Celebrating a Royal Engagement, James Clench: William and Kate. A Royal Love Story.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.