Johanna ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla helpottunut vai pelätä entistä enemmän.

Sunnuntai, lokakuun 31. päivä

On ankean harmaa sunnuntaipäivä, ja kello on aivan kohta yksi. Lokakuun viimeinen päivä. Huomenna alkaa kuolemankuukausi, sitähän marraskuu nimenomaan tarkoittaa.

En minä muuten tyhjentänyt sitä kiehuvaa vesikattilaa Tyrkyn niskaan. Tuskin koko asiaa aivan tosissani suunnittelinkaan, vaikka en kyllä mene vannomaankaan... Joka tapauksessa sain päästettyä hiukan omia höyryjäni ulos veden kiehumista odotellessani.

Mies oli sitä paitsi jo hävinnyt kadulta siinä vaiheessa, kun vesi alkoi vasta kuplia. Silloin minä taas hermostuin. Pelkäsin, että Mustatukka oli sittenkin päästänyt sen roiston sisään. Jos tyttö oli kumminkin sokaistunut niistä punaisista ruusuista. Se kyllä tiedetään, että sokeasti hullaantunut nainenhan uskoo helposti melkein mitä tahansa ja ennen kaikkea antaa loputtomasti anteeksi.

Ai mistäkö minä tiedän, että Tyrkky oli vienyt Mustatukalle nimenomaan punaisia ruusuja? No, satunpahan vain tietämään, ettei se mies ikinä osta muita kukkia. Hän kuuluu juuri niihin yksioikoisiin tapauksiin, jotka kuvittelevat, että punainen ruusukimppu pehmittää naisen kuin naisen, vaikka mitä kauheuksia olisi tapahtunut.

 

Mustatukan ikkunat pysyivät pimeinä ja sälekaihtimet tiukasti kiinni, joten onnistuin vakuuttamaan itselleni, että Tyrkky oli lopulta luovuttanut ja poistunut paikalta. Kai senkin miehen on joskus nukuttava.

Paitsi että enhän minäkään viime yönä juuri unta silmiini saanut. Istuin taas nojatuolissa ikkunan ääressä. Nyt kissa ei loikannut syliin vaan nukkui ensin sohvan alla ja siirtyi sieltä eteiseen. Ehkä se oli loukkaantunut jostakin, vaikka en kyllä keksi ensimmäistäkään syytä.

Aamupäivällä puoli kahdentoista maissa tyhjensin jo toista kahvipannullista, kun vastapäisessä ikkunassa alkoi näkyä liikettä. Sälekaihtimet avattiin. Nappasin salamannopeasti kiikarin silmilleni, ja ennen kuin Mustatukka poistui ikkunasta, ehdin nähdä, että hän oli täysissä pukeissa.

Oliko hän lähdössä jonnekin? Keskellä sunnuntaipäivää?
Hetken kuluttua hän ilmestyikin kadulle lyhyessä leveähelmaisessa mustassa takissa ja isot mustasankaiset aurinkolasit silmillään, vaikka minkäänlaisesta paisteesta ei ollut tietoakaan. Ehkä hän oli itkenyt silmänsä turvoksiin.

Juuri silloin tajusin, ketä Mustatukka selvästi muistutti. Hän oli kuin nuori Audrey Hepburn. Hän kävelikin samalla tavalla jalkaterät ulospäin, kuin balettitanssija. Mikäli oikein muistan, Hepburnistakin piti alun perin tulla tanssijatar, mutta sitten hän sai jonkin selkävamman tai muun vaivan.

Mustatukka kaiveli jotakin isosta mustasta laukusta katua ylittäessään, vilkaisi äkkiä ylös ja hävisi näkyvistä keskustan suuntaan.

Hermostuin. Jouduin hiukan rauhoittelemaan itseäni. Yritin keskittyä ajattelemaan. Minähän olin päättänyt ryhtyä toimimaan juuri tänään, enkä aikonut luopua suunnitelmasta.
En tiedä mistä ajatus pälkähti päähäni, mutta muistin äkkiä, että isot tavaratalot olivat nykyään sunnuntaisin auki. Jospa Mustatukka olikin menossa töihin?

Tasan kahdeltatoista soitin numerotiedusteluun ja pyysin yhdistämään Stockmannille. Ei ollut kovinkaan vaikea selvittää, että Mustatukka eli Johanna Lind tosiaan oli sinä sunnuntaina työvuorossa kosmetiikkaosastolla. Kuulemma koko päivän, mikä tarkoitti kahdestatoista iltakuuteen.

Suljin valokuvan ja lehtileikkeet kansioon ja sujautin sen kassiin, otin takin naulakosta, hanskat laatikosta ja kietaisin huivin kaulaan.

Lähtiessäni kissa naukaisi ja kieputteli häntäänsä, mutta en sanonut sille edes heiheitä.

***

Aamulla Johannasta tuntui, että yö oli kulunut levottomassa vaeltamisessa: sängyltä sohvalle ja takaisin, päämäärätöntä kiertelyä huoneesta toiseen ja taas takaisin sänkyyn ja sieltä sohvalle. Hän ei ollut missään vaiheessa edes riisuutunut. Oli parempi yrittää nukkua vaatteet päällä, kaiken varalta jos...

Yö oli suurentanut tavallisesti niin normaalit äänet moninkertaisiksi. Naapurin keittiönhana oli valunut kuin kuohuva koski, rapusta oli kajahdellut jättiläisen askeleita, ja alaoven sulkeutuminen oli kuulostanut pamahdukselta.
Samuel Mäntynen – tai kuka se mies nyt ikinä olikaan – oli häipynyt kadulta ennen puoltayötä. Tai oli vetäytynyt näkymättömiin.

Johanna ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla helpottunut vai pelätä entistä enemmän. Joka tapauksessa hän oli onnistunut jopa nukkumaan pieniä pätkiä, vuoroin sängyssä, vuoroin sohvalla. Muualta kantautuneet äänet olivat heittäneet uniin mitä kummallisimpia ihmisiä ja otuksia ja kohtauksia, mutta eivät sentään saaneet aikaan pahempia painajaisia.

 

Tasan kymmeneltä Johanna päätti nousta kunnolla ylös. Oli lähdettävä töihin. Riisuutuessaan nihkeistä vaatteista hän ajatteli, että oikeastaan oli hyväkin nähdä ympärillään aivan tavallista touhua, normaalia elämänmenoa.

Käytyään suihkussa ja vaahdotettuaan hiukset kahteen kertaan hän tutki rannetta kylpyhuoneen höyrystyneen peilin edessä kunnon valossa. Puremajälki oli edelleen violetti, mutta oli alkanut hiukan kellertää reunoilta. Siitä se muuttuisi vähitellen luultavasti oksennuksenvihreäksi.

Aivan äkkiarvaamatta Johannaa alkoi naurattaa. Hän muisti Kiiran kanssa edellisenä kesänä käydyn keskustelun.
He olivat maanneet yli kolmenkymmenen asteen helteessä parantelemassa rusketustaan Paimion perheen terassilla ja olivat aikansa kuluksi ruvenneet määrittelemään ihannemiehen ominaisuuksia. Siinä oli heitelty ilmaan kaikenlaista ja aika paljon painokelvotontakin, mutta sitten Kiira oli sanonut, että koko asian voisi kiteyttää neljään sanaan:

– Miehen pitää olla eläin.

– Täsmälleen! Johanna oli innostunut.

– Eikä se määritelmä kaipaa minkäänlaisia selityksiä, Kiira oli vielä lisännyt.

– Ei todellakaan, Johanna oli vakuuttanut. – Joka ei sitä ymmärrä niin...

– ... sen ei ole tarkoituskaan ymmärtää, Kiira oli täydentänyt. Ja sitten oli naurua riittänyt.

Ei me silloin ihan tätä tarkoitettu, Johanna ajatteli nyt rannetta tutkiessaan. Ei miehen sentään mikään petoeläin pidä olla.
Lääkekaapista ei löytynyt minkäänlaista sidetarpeita, pelkästään migreenipillereitä ja puolikas laastaripakkaus. Yliopiston apteekki saattaisi olla auki, Johanna arveli, mutta kietaisikin sitten ranteeseen pienen syklaaminpunaisen sifonkihuivin.

Tätä ei tarvitse selitellä kenellekään, hän tuumi ja värähti äkkiä muistaessaan. Samuel, tai siis se mies, oli huomauttanut, että juuri syklaaminpunainen sopisi hänelle parhaiten. Johanna olisi vaihtanut huivin toisenväriseen mutta ei löytänyt tarpeeksi pientä.

Olkoon, hän sitten päätti hiukan epävarmasti. Sai kelvata.

Vilkaistessaan kaakeliuunin edessä valkoisessa muoviämpä­rissä tuoksuvia mustanpunaisia ruusuja hän huomasi, että yksi kukista oli hiukan nuukahtanut. Hän kumartui nyppäämään kukinnon varrestaan ja kiljaisi.

– Auts!

Piikki oli pistänyt sormeen.

Johannan teki mieli potkaista ämpäri kumoon, mutta sitten hän vain rutisti ruusun nyrkkiin, heitti sen roskiin  ja valutti sormenpäätä kylmässä vedessä, kunnes verentulo oli tyrehtynyt kokonaan.

Vasta ulos ehdittyään Johanna tuli ajatelleeksi, että pitäisi ilmoittautua Kiiralle ja vakuuttaa, että hengissä tässä vielä kaikesta huolimatta oltiin. Outoa, ettei ystävätär itse ollut soittanut.

Lähtiessään ylittämään katua Johanna kaivoi kännykän laukustaan ja katsahti samalla ylös kolmanteen kerrokseen. Valkoista kissaa ei näkynyt, mutta joku siellä ikkunassa näytti seisovan.

Voisiko se tosiaan olla se sama nainen? hän pohti taas ja valitsi Kiiran numeron.

Kiira oli nukkunut kuin tukki. Tai pikemminkin kuin uppotukki, hän täsmensi aamulla herätessään isossa hiljaisessa talossa. Ehkä hän havahtuikin nimenomaan äänettömyyteen.
Hän oli sammunut kuin kynttilä, mahdollisesti jo ennen puoltayötä tai vähän sen jälkeen. Eikä hän ollut suinkaan kuukahtanut pehmeään mukavaan parisänkyyn vaan jostakin syystä takkahuoneen matolle. Hänellä ei ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miksi juuri siihen paikkaan. Mitä hän oli ylipäätään takkahuoneessa tehnyt, kun ei ollut käynyt saunassakaan?

Kello oli vasta kahdeksan, mutta Kiira oli tottunut heräämään aikaisin, olipa ilta sitten venähtänyt miten pitkäksi tai kosteaksi tahansa. Hän ei osannut muuta kuin elää pienten lasten äidin normaalin aikataulun mukaan, vaikka tänään pojat kotiutuisivatkin risteilyltä vasta muutaman tunnin kuluttua. Edellyttäen että laiva lipuisi satamaan aikataulussa.

Kiira nousi kontalleen ja siitä varovasti seisomaan. Huimasi. Ja jäseniä särki. Päässä pyöri niin kuin karusellissa.

Kun nyt kerran sattui olemaan takkahuoneessa, Kiira napsautti ohimennen saunan lämpiämään ja meni sitten keittiöön etsimään jääkaapista mahdollisimman kylmää ja kuplivaa juotavaa.

Mutta ei skumppaa, hän huomautti tiukasti itselleen. Mä en maistakaan skumppaa enää ikinä... tai en ainakaan tosi pitkään aikaan.

Jääkaapin perälle oli unohtunut puolityhjä kirkkaanvihreä Muumi-limupullo. Väri etoi Kiiraa ja juoma oli laimentunutta, mutta ainakin se oli kylmää. Kiira istahti pöydän ääreen, ryysti suoraan pullon suusta ja vilkaisi illalla laatimaansa listaa.
Kuten hän oli jo Johannalle soittaessaan uhonnut, listasta oli tullut todella pitkä. Ja mitä pitemmälle ilta oli kulunut, sitä suurisuuntaisemmiksi olivat Jarkolle esitettävät avioeroehdot kasvaneet – ja sitä epäselvemmäksi hänen muutenkin lennokas käsialansa oli muuttunut. Viimeisistä tuherruksista tuskin sai selvää, eikä ollut väliksikään. Kaikkein alimmaiseksi oli piirretty hutero sydän ja sen yli paksu musta risti. Viereen oli raapustettu vaappuvin keppikirjaimin rakkauden hauta.

Ollaanpa sitä oltu dramaattisia, Kiira ei voinut olla nauramatta ja jäi pohtimaan, miten Johanna oli mahtanut edellisenä yönä pärjätä. Olikohan se pelännyt ihan hirveästi? 

Johanna oli aina ollut heistä kahdesta varovaisempi ja pelokkaampi, hiukan perässä vedettävä ja eteenpäin potkittava. Ei Johanna lapsenakaan uskaltanut koskaan lähteä esimerkiksi kokeilemaan jäitä satamaan. Kiira ei edes muistanut, kuinka monta kertaa oli itse pudonnut rantajäihin. Rantaan meneminen ylipäätään oli ollut ankarasti kielletty, ja juuri siksi niin hauskaa.

Puoli kymmeneltä Kiira meni saunaan ja heittäytyi selälleen keskimmäiselle lauteelle. Ihana kostea lämpö levisi koko kroppaan ja alkoi helliä jäseniä hankalasti nukutun yön jälkeen. Siinä hän makasi pitkään puolihorroksessa, otti sitten jääkylmän suihkun ja pukeutui. Hän jäi vielä istuskelemaan takkahuoneeseen, kunnes pihalta alkoi kuulua tuttuja rakkaita ääniä. Kevin ja Lucas olivat tulossa kotiin.

Maailma on palannut raiteilleen, Kiira ajatteli. Paitsi että mikään ei palaisi enää ikinä ennalleen. Hän avasi oven ja kaappasi pienemmän pojan syliinsä.

– Voi kultamussukka, että mulla on ollut ikävä!

Äidin ja pojan suukottelusta ei ollut tulla loppua, mutta isoveli käveli sisään niin kuin aikamies ja heitti reppunsa lattialle.

– Moi mutsi! Kevin sanoi ohimennessään.

– Anteeksi kuinka?

– Sähän olet mun mutsi, poika tokaisi ja potkaisi lenkkarit jaloistaan naulakon alle.

– Olenhan minä, mutta en oikein tykkää... Kiira nieleskeli. Miten pienestä pojasta saattoi yhdessä viikonlopussa kasvaa melkein iso? Kohta sillä alkaisi murrosikä ja...

– Oliko kivaa? hän sitten kysyi.

– Joo, tosi kivaa... Kevin nosti repusta jonkin elektronisen vempaimen, jonka käyttötarkoituksesta Kiiralla ei ollut mitään käsitystä.

– Tehtiin kaikkea kivaa ja me...

Poika hävisi aarteineen omaan huoneeseensa, eikä Kiira kuullut lauseen loppua.

Hän poimi repun lattialta, asetteli lenkkarit siististi vierekkäin kenkätelineeseen ja vilkaisi ulos avoimesta ovesta.

Taksi nakutti edelleen talon edessä. Jarkko nousi kuskin vierestä mutta avasi sitten takaoven ja kumartui sisään. Joku istui takapenkillä.

Hetken kuluttua mies ilmestyi taas näkyviin, sulki oven ja jäi katsomaan, kunnes auto oli hävinnyt pensasaidan taakse.
Nyt mä kuolen, Kiira ajatteli, kun hänen aviomiehensä heitti muutaman lentosuukon taksin perään, ja se takapenkillä istuva kääntyi vastaamaan. Tai joku ainakin kuolee...

– Ota tuo pois. Sara Peltonen osoitti Johannan ranteessa liehuvaa punaista sifonkihuivia.

– Miksi? Johanna ihmetteli.

– Mä ajattelin että tulisi vähän väriä tähän kaikkeen mustaan... hän mutisi vaimeasti.

– Se on kamala, ihan mauton, Sara jankutti. – Pikkutytöt pitivät tuommoisia joskus kahdeksankymmentäluvulla, kun Dingo oli kaikkein kuuminta hottia. Kai sä Dingon muistat?

– Olen kyllä kuullut, Johanna naurahti. – Ainakin Autiotalon ja Nahkatakkisen tytön.

Samalla hetkellä osastoa lähestyi juorupalstoilla kroonisesti esiintyvä tunnettu seurapiirirouva punakettupuuhkassaan, ja Sara leväytti taas kasvoilleen kaikkein ammattitaitoisimman hymynsä.

Johanna antoi pomon säteillä rauhassa ja vetäytyi suosiolla syrjemmälle. Hän poimi laatikosta sakset ja leikkasi vaivihkaa sifonkihuivin liehukkeet roskiin.

Tavaratalossa oli vielä hiljaista. Toista olisi jo parin viikon kuluttua, kun joulusesonki pyörähtäisi kunnolla käyntiin. Silloin tehtäisiin pitkää päivää ja hulinaa riittäisikin aina tammikuun alennusmyyntiin asti.

Johanna ajatteli Kiiraa. Ystävätär oli kuulostanut jokseenkin hysteeriseltä puhelimessa. Jarkko ja pojat olivat palanneet risteilyltä, ja Kiira arveli nähneensä ”sen helvetin tähtijuristin” taksin takapenkillä.

– Että sillä naisella on otsaa tulla meidän kotiportille! hän oli messunnut. – Jo tässä vaiheessa, vaikka me ollaan vielä mitä suurimmassa määrin naimisissa! Eikä Jarkko vaivaudu edes puolustautumaan, kun mä hyökkään sen kimppuun. Siitä miehestä on tullut täystossu!

Rakastuneesta miehestäkin voi tulla tossu, Johanna oli ajatellut, mutta hän ei olisi ikinä uskaltanut sanoa sitä ääneen.

Tilannetta ei ollut parantanut, että Kevin ja Lucas olivat puhuneet aivan sujuvasti Marresta.

– Eikö se... eikö sen tädin nimi ole Marjatta? Kiira oli ihmetellyt.

– Joo, mutta kaikki sen kaverit sanoo sitä Marreksi, Kevin oli huomauttanut.

– Malle, pikku-Lucas oli matkinut ja hymyillyt koko pyöreällä naamallaan.

– Eikä se ole mikään täti, Kevin oli lisännyt. – Se on ihan jees.
”Kaikki sen kaverit.” Se oli ollut Kiiralle liikaa.

– Minä otan iltapäivällä pojat mukaan ja lähden kaupungille, hän oli ilmoittanut Johannalle. – Mun on pakko päästä pois täältä. Me tullaan moikkaamaan sinua. Ja Jarkko saa painua helvetin kuuseen.

– Kiva, Johanna oli sanonut ja muistuttanut sitten, että hän olisi töissä kuuteen saakka.

Tavaratalon ensimmäisen kerroksen päähissien edessä oli muutama asiakastuoli, oli ollut jo iät ja ajat. Enimmäkseen niissä istui vanhoja rouvia lepuuttamassa jalkojaan ja voipuneita nuoria äitejä lapsiaan rauhoittelemassa. Jotkut tekivät hisseille myös treffejä, jos eivät halunneet palella Aleksilla Stockan legendaarisen kellon alla.

Johannalla oli osastoltaan suora näköyhteys hisseille ja tuoleihin, mutta hän ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota keski-ikäiseen naiseen, joka oli istunut siinä jo toista tuntia. Ihmisiä tuli ja meni, eivätkä tusinakasvot erottuneet toisistaan.
Tavallisen näköisellä tukevahkolla naisella oli paksu harmaa tukka ja ruskea säkkimäinen ulsteri. Iso kassi nojasi tuolinjalkaan. Naisella ei näyttänyt olevan kiirettä minnekään, hän vain istui kädet sylissä toimettoman näköisenä, ikään kuin aikaa tappamassa.

Ja sitten aivan äkkiä...

Lähes samanaikaisesti alkoi tapahtua niin paljon, että Johannasta tuntui kuin hänet olisi heitetty keskelle ylikierroksilla pyörivää elokuvaa. Myöhemmin hän ajatteli, ettei kysymyksessä ollut lopulta puhdas komedia sen enempää kuin tragediakaan, vaan nimenomaan kunnon farssi.

Kiira purjehti sisään pääovista poikia taluttaen.

– Moi Jonsku! Kevin huusi jo kaukaa.

– Moltiin laivalla, moltiin laivalla! Lucas säesti, irrottautui näppärästi äitinsä otteesta ja juoksi Johannan luo. Poika alkoi pomppia tasajalkaa tiskin edessä.

Samanaikaisesti koruosaston suunnalta lähestyi pitkä harteikas mies, joka oli pukeutunut tummansinisiin farkkuihin ja pusakkaan ja vetänyt mustan pipon melkein silmilleen.
Mies tönäisi pikkupojan syrjään ja laski tiskille pienen viininpunaisen rasian. 

– Hei, Johanna, hän sanoi hiljaa,  maailman syvimmällä, matalimmalla ja kauneimmalla äänellä.

Vasta silloin Johanna tunnisti miehen, perääntyi ja törmäsi vitriiniin. Kalliit purkit, pullot ja putkilot heilahtivat vaarallisesti.
Samuel Mäntynen seisoi siinä – tai kuka hän nyt ikinä olikaan.
Johanna katsoi hädissään Kiiraa, joka oli ehtinyt Kevinin kanssa paikalle. Hän yritti sanoa jotakin mutta sai aikaan vain surkean piipityksen. Hän ei myöskään huomannut, miten hissien luona istunut harmaatukkainen nainen äkkiä nousi ja marssi nyt määrätietoisesti tiskille.

– Päivää, Esko Tapani Mäntynen, nainen sanoi kovalla metallisella äänellä. Pari ohikulkijaakin käännähti katsomaan.
Pipopäinen mies katsahti naista hämmästyneenä ja sitten Johannaa. Kasvoille levisi hurmaava hymy. Niin tuttu... niin tuttu... Johanna ajatteli sekavasti.

– Anteeksi, mutta nyt te kyllä taidatte erehtyä henkilöstä, mies huomautti harmaatukkaiselle äärimmäisen kohteliaasti.

– Niinkö? Nainen sylkäisi suustaan, nousi sitten varpailleen ja tempaisi pipon miehen päästä.

Pitkät mustat hiukset valahtivat miehen olkapäille.

– Samuel... Johanna sopersi.

– Mikä ihmeen Samuel? harmaatukka puuskahti pilkallisesti. – Unohda koko juttu! Tässä miehessä ei ole mitään aitoa – paitsi alkuperäinen nimi, ja se on Esko Tapani Mäntynen.

– Esko Tapani Mäntynen, Johanna toisti soinnittomasti.

– Täsmälleen, harmaatukkainen sanoi ja nappasi rasian tiskiltä.

Mies ehti vain kahmaista ilmaa, kun nainen oli jo avannut rasian ja poiminut esiin kaulaketjun, jossa roikkui timanttiupotuksin koristeltu kultasydän.

– No pitihän se arvata, nainen nauroi. – Sama symboli ja todennäköisesti sama korukin. Hän heilutti kaulaketjua sormenpäässään.

– Kuulkaas tytöt, tässä meillä on aitoa kierrätyskamaa.

– Voi jumalauta, Kiira murisi.

Johanna vilkaisi häntä pelästyneenä. Hän ei ollut koskaan kuullut ystävättären ääntä niin raivokkaana.

Seurasi parin sekunnin hämmentynyt hiljaisuus – ja sitten Kiira Paimio otti vauhtia ja pamautti Esko Tapani ”Samuel” Mäntystä poskelle koko tyylikkään Gucci-laukkunsa voimalla.

– Hyvä mutsi! Kevin huusi.

– Iske uudelleen!

Pikkuveli säesti villisti hyppien ja taputtaen.

Ja osaston vastaava Sara Peltonen seisoi syrjemmällä henkeään pidätellen ja ajatteli kuumeisesti, että koko tavaratalon maine oli mennyttä. Tai ainakin kosmetiikkaosaston.

– Armi Heino, harmaatukkainen esitteli itsensä ja ojensi kätensä Johannalle, kun Esko Tapani ”Samuel” Mäntynen oli vetäissyt pipon korvilleen ja kirjaimellisesti paennut paikalta.
Mies oli niin vikkelä, ettei Kiira ehtinyt poikien pettymykseksi lyödä enää toista kertaa. Yleisöä oli kuitenkin kerääntynyt mukavasti todistamaan näytelmää, mutta sitten Armi korotti ääntään ja ilmoitti, että esitys oli päättynyt, ja porukka hajaantui naureskellen ja päätään puistellen. Sara Peltonen päästi helpottuneena ilmat keuhkoistaan ja ajatteli, että onneksi ei ollut sentään vielä jouluruuhka.

– Minä haen sinut töiden jälkeen meille ja kerron kaiken, Armi sanoi Johannalle. – Minähän asun sinua vastapäätä, niin kuin varmaan tiedät.

Johanna vain nyökkäsi. Tietysti, sama nainen.

– Mä pääsen vasta kuudelta, hän sanoi.

– Ei haittaa, Armi hymähti.

– Minulla ei muuta olekaan kuin aikaa. Ja kissa.

– Olen huomannut, Johanna nauroi ja osoitti sitten tiskillä lojuvaa korua. – Mitä mä tuolle teen? hän ihmetteli.

– Mietitään sitä myöhemmin, Armi huitaisi. – Pane se siksi aikaa johonkin talteen.

Johanna seurasi, miten Armi Heino poistui pääovista Aleksille. Enää nainen ei vaikuttanut tusinatyypiltä vaan äärimmäisen mielenkiintoiselta ihmiseltä.

– Ihme tyyppi, Kiira kiteytti Johannan ajatukset ääneen.

– Tommonen mummi olis kiva, Kevin huokaisi.

– Me tästä lähdetään poikien kanssa hampurilaiselle, Kiira sanoi.

– Ja lupaat soittaa sitten heti kun voit! Ja kerrot kaiken!

Viittä vaille kuusi Armi Heino ilmestyi taas paikalle. Hän meni odottelemaan henkilökunnan ovelle Mannerheimintielle, kun Johanna haki takkinsa.

Vajaan puolen tunnin kuluttua Johanna istui pienessä yksiössä Abrahaminkadulla omaa kotiaan vastapäätä, kuluneessa mutta erittäin mukavassa nojatuolissa, höyryävä mukillinen vanhan ajan kunnon pannukahvia käsissään.

Valkoinen kissa vahti taas liikennettä ikkunalaudalla. Se oli vielä isompi kuin kadun toiselta puolelta katsottuna oli osannut kuvitellakaan. Heidän tullessaan kolli oli kiepauttanut häntäänsä ikään kuin tervehdykseksi, mutta ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan.

– Hyvää, Johanna sanoi maistettuaan mukista. Pienellä sohvapöydällä oli vadillinen korvapuusteja, jotka Armi oli lämmittänyt uunissa. 

– Pannukahvia ei voita mikään, Armi hymähti ja hörppäsi omasta mukistaan. – Ja parasta se on tietysti nuotiolla keitettynä.

Johannaa huvitti. Hänen oli vaikea kuvitella Armi Heinoa eräretkelle leirinuotiolle istuskelemaan.

Johannaa oli alkanut jännittää niin että vatsaa nipisteli. Armi ei ollut vielä sanallakaan viitannut Samuel... tai siis Esko Mäntyseen. Heidän kävellessään töistä hän oli jutellut niitä näitä ja kysellyt Johannan elämästä ja kommentoinut keskustan nykyisiä liikennejärjestelyjä. Mutta ei sanaakaan Varsinaisesta Asiasta, Johanna ajatteli isoilla alkukirjaimilla.

Sitten Armi nousi yks kaks ja siirsi pullavadin ja oman mukinsa kirjahyllyyn. Hän kävi poimimassa isosta kassista sinisen kansion ja istuutui Johannaa vastapäätä.

Hän katsoi nuorempaa naista hetken pää kallellaan ikään kuin arvioiden ja avasi kansion.

Lehtileikkeitä ja hääkuva. Leikkeet eivät näyttäneet aivan tuoreilta. Johanna henkäisi. Sydän alkoi takoa. Nyt se oli alkamassa...

Armi asetteli leikkeet ja kuvan riviin pöydälle Johannaan päin, mutta ei sanonut vieläkään mitään.

Johanna kurkotti katsomaan.

Kaksi pientä kuolinilmoitusta. Kahdessa muussa leikkeessä oli kuva kolaroituneesta autosta, toisessa ajoneuvo oli täysin romuttunut.

– Näyttääkö tutulta? Armi keskeytti hiljaisuuden niin äkkiä, että Johanna hätkähti.

– Tarkoitatko...? Johanna katsahti Armia ja hääkuvaa ja poimi sen pöydältä. 

Tumma kaunis nainen ja vaalea, lyhyttukkainen ja sinisilmäinen mies.

Johannan käsi alkoi täristä, kämmen tuntui litimärältä.

– Kuka...? hän änkytti, vaikka arvasikin vastauksen.

Armin kasvoille oli levinnyt pieni hymy, silmät kimaltelivat kummallisesti.

– Kuvittelepa tuota miestä muutamaa vuotta vanhempana, Armi sanoi hiljaa. – Ja kuvittele hänelle pitkä musta tukka ja tummat silmät – vaikka piilolinssit.

– Herrajumala... Johanna kuiskasi. Käsi alkoi täristä niin pahasti, että hän pani kuvan takaisin pöydälle. – Sehän on Sa... siis Esko Mäntynen. Eikö olekin?

– Sama mies, Armi sanoi kylmästi. – Kuolleen veljentyttäreni entinen aviomies ja heidän yhteisen kuolleen lapsensa isä.

Johannaa kylmäsi. – Kuolleen...? hän toisti tuskin ääneen.
Armi ei sanonut mitään, työnsi vain sormellaan kuolinilmoituksia lähemmäksi.

Johanna istui käsiensä päälle estääkseen niiden tärinän ja katsoi haalistuneita leikkeitä:

Hannamaria Mäntynen o.s. Heino
s. 13.7. 1974
k. 21.4. 2001

Sallamaria Mäntynen
s. 5.5. 2000
k. 23.2. 2001

– Sallamaria ei ehtinyt täyttää vuottakaan, Armi sanoi. – Ja Hannamaria kuoli pari kuukautta hänen jälkeensä vain kaksikymmentäkuusivuotiaana. Siitä kaikesta on kohta kymmenen vuotta.

Johanna nieleskeli ja räpytteli ankarasti. Itketti, mutta silmät pysyivät kuivina.

Armin kasvot näyttivät kivettyneen.

– Kerro, Johanna pyysi hiljaa.

– Mitä tapahtui?

Armi ei vastannut. – Kahvisi on jäähtynyt, hän huomautti arkisesti. – Keitänkö uutta?

Johanna puisti päätään. – Kerro, hän vain toisti.

Armi nousi ja haki kissan ikkunalta. Kolli alkoi välittömästi kehrätä hänen sylissään.

– Se mies oli täydellisen kelvoton tapaus alusta lähtien, Armi sanoi. – Mutta minkäs teet, kun toinen on niin sokeasti rakastunut ettei kuule eikä näe mitään muuta, eikä varsinkaan vaaran merkkejä. Tuttu tunne, vai mitä?

Johanna nyökkäsi. Läpi hulvahti äkkiä valtava helpotuksen tunne: hän oli pelastunut täpärästi jostakin todella pahasta. Ja se oli tuon merkillisen naisen ansiota.

– Lapsi ilmoitti tulostaan melkein välittömästi häiden jälkeen, Armi jatkoi. – Hannamaria oli onnensa kukkuloilla, mutta sitä riemua ei kauan kestänyt. Mies alkoi saada niitä kohtauksiaan, tai oli tietysti väkivaltainen jo alun pitäenkin, mutta oli osannut jotenkin pitää taipumuksensa kurissa...

Armi istui kauan hiljaa, ennen kuin jatkoi: – Me kaikki pelkäsimme hirveästi, vaikka Hannamaria yrittikin ensin peitellä mustelmiaan ja kääntää kaiken parhain päin. Olin kauhuissani ja silti jollakin tavalla ymmärsin tyttöä. Hannamaria yksinkertaisesti häpesi.

– Tuttu tunne, Johanna mutisi.

– Ja anteeksi se mies tosiaan osasi pyydellä, Armi puuskahti.

– Kantoi varmaan pienen omaisuuden kukkakauppaan ostellessaan iänikuisia ruusujaan. Ja se kultainen timanttisydän... Panithan sinä muuten sen varmaan talteen?

– Se on lukollisessa laatikossa osastolla.

– Hyvä, Armi vastasi ja istui taas hetken ajatuksiinsa vaipuneena.

– Hannamaria oli sitkeästi sitä mieltä, että naimisissa oli pysyttävä, kun kerran lapsikin oli tulossa. Tytön syntymän jälkeen kaikki näyttikin kääntyneen hyväksi, mutta sitä ei kauan kestänyt.

– Vihdoin Hannamaria alkoi pelätä lapsenkin puolesta ja muutti vauvan kanssa takaisin isänsä, siis minun veljeni luo. Mutta se mies ei jättänyt häntä rauhaan, kävi uhkailemassa ja pyytelemässä anteeksi – ja jättämässä ruusupuskia rappukäytävään, kun Hannamaria ei suostunut avaamaan ovea.
Johanna tunsi punastuvansa.

– Miksei hän hankkinut lähestymiskieltoa?

– Kyllä hän yritti mutta ei saanut, kun ei mitään pahempaa ollut vielä tapahtunut, Armi tuhahti.

– Että sen verran tavallisella rehellisellä veronmaksajalla on poliisista iloa.

– Mutta mitä sitten... tapahtui? Johanna uskalsi kysyä.

– Se kaikkein pahin, Armi sanoi. – Ja se oli minun syytäni.

– Sinun? Miten niin? Johanna ihmetteli.

– Koska minä päästin ne lähtemään.

Johanna katsoi naista kummissaan. – Ketkä? hän kysyi.

– Hannamarian ja vauvan sen miehen mukaan, Armi sanoi ja pyyhkäisi silmiään. – Hannamaria oli tullut tänne jonkun kamalan huoltajuusriidan jälkeen, ja eikös se mies ollut taas alta aikayksikön soittelemassa ja pyytelemässä anteeksi. Tuolla se seisoi oven takana huutelemassa ja minä... minä päästin sen lopulta sisään.

– Mutta ei kai se nyt... Johanna yritti varovasti, mutta Armi nosti käden pystyyn.

– Se paholainen oli todella hyvä puhumaan, hän sanoi. – Sillä kertaa se puhui niin hyvin, että minäkin aloin uskoa ja päästin Hannamarian ja vauvan sen mukaan.

Armi otti pöydältä lehtileikkeen, jossa oli vähemmän vaurioituneen auton kuva.

– Ne ajoivat nokkakolarin raitiovaunun kanssa Paciuksenkadulla. Vauva kuoli heti, mutta sekä Hannamaria että se mies selvisivät varsin vähin vammoin.

– Mutta... Johanna ihmetteli.

– Miten Hannamaria sitten...?

– Hän ei kestänyt tytön kuolemaa, ja syytti siitä yötä päivää itseään. Sitten... Armi rykäisi. Silmät olivat alkaneet kiiltää.

– Sitten hän otti veljeni auton ja ajoi Länsiväylällä sillankaiteeseen. Mittarissa oli ollut yli satakuusikymmentä, eikä minkäänlaisia jarrutusjälkiä jäänyt.

– Hän siis...

– Tappoi itsensä, Armi täydensi lauseen. – Se oli päivänselvä itsemurha, vaikka hän ei mitään viestiä jättänytkään. Sillä miehellä on kahden ihmisen henki omallatunnollaan – siis ainakin kahden.

– Mitä sä tarkoitat? Johannan niskaa alkoi kihelmöidä.

– Se mies on täydellinen roisto, paitsi että alunperin hän oli kyllä psykiatri.

– Mitä sitten...

– En tiedä täsmällisesti, mutta joidenkin vakavien hoitovirheiden takia hän menetti lääkärinoikeutensa. Hänellä oli vaimon ja tyttären kuoleman jälkeen paha parin vuoden juomaputki ja siinä kuulemma tapahtui kaikenlaista. No, siitäkin on jo yli viisi vuotta.

– Yhtä asiaa mä ihmettelen, Johanna sanoi. – Sinä tunnistit Sam... sen miehen heti, mutta se taas ei sinua. Ja tiesihän se kumminkin, että asut tässä, kun oli kerran käynyt sun luonasikin...

– Ei välttämättä. Olinhan minä saattanut muuttaakin. Sitä paitsi... Armi vetäisi äkkiä paksun harmaan peruukin päästään ja paljasti kaljun. – Siihen aikaan minulla oli vielä kihara punainen tukka ja olin oikein hyvännäköinen. Sitten tuli pari kertaa uusiutunut syöpä ja nyt on tämä, Armi selitti ja aset¬teli peruukin takaisin päähän.

Johanna istui hiljaa. Tästä kaikesta hän ei helposti toipuisi.
Äkkiä Armi hymyili. – Taisin ainakin onnistua pelastamaan sinut pahimmalta, hän sanoi. – Muistatko sen päivän, kun se mies pysäköi jalkakäytävälle ja oli ajaa ylitseni.

Johanna nyökkäsi. Tapahtuman hän kyllä muisti mutta ei olisi ikinä pystynyt sanomaan, että kysymyksessä oli nimenomaan Armi, silloin vielä melkein läpinäkyvä ihminen.

– Silloin päätin, että paha ei saa enää toistua, Armi sanoi. – Tiesin, että ennemmin tai myöhemmin ¬minun on puututtava asioihin.

– Mitähän Sa... sille miehelle nyt tapahtuu? Johanna ihmetteli ääneen.

– Luultavasti ei mitään, Armi tuhahti. – Evvk.

Ei voisi vähempää kiinnostaa... Johannaa nauratti. Nuorisotermi kuulosti jotenkin hassulta reippaasti keski-ikäisen harmaapäisen naisen suussa.

– Miksi me aina rakastutaan renttuihin? Johanna huokaisi.

– Sanopa se. Meillä nyt vain sattuu olemaan tunteet – hyvässä ja pahassa.

Jatkokertomus päättyy. Ensi viikolla alkaa jatkis prinssi Williamin ja Kate Middletonin rakkaustarinasta.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.