Johanna ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla helpottunut vai pelätä entistä enemmän.

Sunnuntai, lokakuun 31. päivä

On ankean harmaa sunnuntaipäivä, ja kello on aivan kohta yksi. Lokakuun viimeinen päivä. Huomenna alkaa kuolemankuukausi, sitähän marraskuu nimenomaan tarkoittaa.

En minä muuten tyhjentänyt sitä kiehuvaa vesikattilaa Tyrkyn niskaan. Tuskin koko asiaa aivan tosissani suunnittelinkaan, vaikka en kyllä mene vannomaankaan... Joka tapauksessa sain päästettyä hiukan omia höyryjäni ulos veden kiehumista odotellessani.

Mies oli sitä paitsi jo hävinnyt kadulta siinä vaiheessa, kun vesi alkoi vasta kuplia. Silloin minä taas hermostuin. Pelkäsin, että Mustatukka oli sittenkin päästänyt sen roiston sisään. Jos tyttö oli kumminkin sokaistunut niistä punaisista ruusuista. Se kyllä tiedetään, että sokeasti hullaantunut nainenhan uskoo helposti melkein mitä tahansa ja ennen kaikkea antaa loputtomasti anteeksi.

Ai mistäkö minä tiedän, että Tyrkky oli vienyt Mustatukalle nimenomaan punaisia ruusuja? No, satunpahan vain tietämään, ettei se mies ikinä osta muita kukkia. Hän kuuluu juuri niihin yksioikoisiin tapauksiin, jotka kuvittelevat, että punainen ruusukimppu pehmittää naisen kuin naisen, vaikka mitä kauheuksia olisi tapahtunut.

 

Mustatukan ikkunat pysyivät pimeinä ja sälekaihtimet tiukasti kiinni, joten onnistuin vakuuttamaan itselleni, että Tyrkky oli lopulta luovuttanut ja poistunut paikalta. Kai senkin miehen on joskus nukuttava.

Paitsi että enhän minäkään viime yönä juuri unta silmiini saanut. Istuin taas nojatuolissa ikkunan ääressä. Nyt kissa ei loikannut syliin vaan nukkui ensin sohvan alla ja siirtyi sieltä eteiseen. Ehkä se oli loukkaantunut jostakin, vaikka en kyllä keksi ensimmäistäkään syytä.

Aamupäivällä puoli kahdentoista maissa tyhjensin jo toista kahvipannullista, kun vastapäisessä ikkunassa alkoi näkyä liikettä. Sälekaihtimet avattiin. Nappasin salamannopeasti kiikarin silmilleni, ja ennen kuin Mustatukka poistui ikkunasta, ehdin nähdä, että hän oli täysissä pukeissa.

Oliko hän lähdössä jonnekin? Keskellä sunnuntaipäivää?
Hetken kuluttua hän ilmestyikin kadulle lyhyessä leveähelmaisessa mustassa takissa ja isot mustasankaiset aurinkolasit silmillään, vaikka minkäänlaisesta paisteesta ei ollut tietoakaan. Ehkä hän oli itkenyt silmänsä turvoksiin.

Juuri silloin tajusin, ketä Mustatukka selvästi muistutti. Hän oli kuin nuori Audrey Hepburn. Hän kävelikin samalla tavalla jalkaterät ulospäin, kuin balettitanssija. Mikäli oikein muistan, Hepburnistakin piti alun perin tulla tanssijatar, mutta sitten hän sai jonkin selkävamman tai muun vaivan.

Mustatukka kaiveli jotakin isosta mustasta laukusta katua ylittäessään, vilkaisi äkkiä ylös ja hävisi näkyvistä keskustan suuntaan.

Hermostuin. Jouduin hiukan rauhoittelemaan itseäni. Yritin keskittyä ajattelemaan. Minähän olin päättänyt ryhtyä toimimaan juuri tänään, enkä aikonut luopua suunnitelmasta.
En tiedä mistä ajatus pälkähti päähäni, mutta muistin äkkiä, että isot tavaratalot olivat nykyään sunnuntaisin auki. Jospa Mustatukka olikin menossa töihin?

Tasan kahdeltatoista soitin numerotiedusteluun ja pyysin yhdistämään Stockmannille. Ei ollut kovinkaan vaikea selvittää, että Mustatukka eli Johanna Lind tosiaan oli sinä sunnuntaina työvuorossa kosmetiikkaosastolla. Kuulemma koko päivän, mikä tarkoitti kahdestatoista iltakuuteen.

Suljin valokuvan ja lehtileikkeet kansioon ja sujautin sen kassiin, otin takin naulakosta, hanskat laatikosta ja kietaisin huivin kaulaan.

Lähtiessäni kissa naukaisi ja kieputteli häntäänsä, mutta en sanonut sille edes heiheitä.

***

Aamulla Johannasta tuntui, että yö oli kulunut levottomassa vaeltamisessa: sängyltä sohvalle ja takaisin, päämäärätöntä kiertelyä huoneesta toiseen ja taas takaisin sänkyyn ja sieltä sohvalle. Hän ei ollut missään vaiheessa edes riisuutunut. Oli parempi yrittää nukkua vaatteet päällä, kaiken varalta jos...

Yö oli suurentanut tavallisesti niin normaalit äänet moninkertaisiksi. Naapurin keittiönhana oli valunut kuin kuohuva koski, rapusta oli kajahdellut jättiläisen askeleita, ja alaoven sulkeutuminen oli kuulostanut pamahdukselta.
Samuel Mäntynen – tai kuka se mies nyt ikinä olikaan – oli häipynyt kadulta ennen puoltayötä. Tai oli vetäytynyt näkymättömiin.

Johanna ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla helpottunut vai pelätä entistä enemmän. Joka tapauksessa hän oli onnistunut jopa nukkumaan pieniä pätkiä, vuoroin sängyssä, vuoroin sohvalla. Muualta kantautuneet äänet olivat heittäneet uniin mitä kummallisimpia ihmisiä ja otuksia ja kohtauksia, mutta eivät sentään saaneet aikaan pahempia painajaisia.

 

Tasan kymmeneltä Johanna päätti nousta kunnolla ylös. Oli lähdettävä töihin. Riisuutuessaan nihkeistä vaatteista hän ajatteli, että oikeastaan oli hyväkin nähdä ympärillään aivan tavallista touhua, normaalia elämänmenoa.

Käytyään suihkussa ja vaahdotettuaan hiukset kahteen kertaan hän tutki rannetta kylpyhuoneen höyrystyneen peilin edessä kunnon valossa. Puremajälki oli edelleen violetti, mutta oli alkanut hiukan kellertää reunoilta. Siitä se muuttuisi vähitellen luultavasti oksennuksenvihreäksi.

Aivan äkkiarvaamatta Johannaa alkoi naurattaa. Hän muisti Kiiran kanssa edellisenä kesänä käydyn keskustelun.
He olivat maanneet yli kolmenkymmenen asteen helteessä parantelemassa rusketustaan Paimion perheen terassilla ja olivat aikansa kuluksi ruvenneet määrittelemään ihannemiehen ominaisuuksia. Siinä oli heitelty ilmaan kaikenlaista ja aika paljon painokelvotontakin, mutta sitten Kiira oli sanonut, että koko asian voisi kiteyttää neljään sanaan:

– Miehen pitää olla eläin.

– Täsmälleen! Johanna oli innostunut.

– Eikä se määritelmä kaipaa minkäänlaisia selityksiä, Kiira oli vielä lisännyt.

– Ei todellakaan, Johanna oli vakuuttanut. – Joka ei sitä ymmärrä niin...

– ... sen ei ole tarkoituskaan ymmärtää, Kiira oli täydentänyt. Ja sitten oli naurua riittänyt.

Ei me silloin ihan tätä tarkoitettu, Johanna ajatteli nyt rannetta tutkiessaan. Ei miehen sentään mikään petoeläin pidä olla.
Lääkekaapista ei löytynyt minkäänlaista sidetarpeita, pelkästään migreenipillereitä ja puolikas laastaripakkaus. Yliopiston apteekki saattaisi olla auki, Johanna arveli, mutta kietaisikin sitten ranteeseen pienen syklaaminpunaisen sifonkihuivin.

Tätä ei tarvitse selitellä kenellekään, hän tuumi ja värähti äkkiä muistaessaan. Samuel, tai siis se mies, oli huomauttanut, että juuri syklaaminpunainen sopisi hänelle parhaiten. Johanna olisi vaihtanut huivin toisenväriseen mutta ei löytänyt tarpeeksi pientä.

Olkoon, hän sitten päätti hiukan epävarmasti. Sai kelvata.

Vilkaistessaan kaakeliuunin edessä valkoisessa muoviämpä­rissä tuoksuvia mustanpunaisia ruusuja hän huomasi, että yksi kukista oli hiukan nuukahtanut. Hän kumartui nyppäämään kukinnon varrestaan ja kiljaisi.

– Auts!

Piikki oli pistänyt sormeen.

Johannan teki mieli potkaista ämpäri kumoon, mutta sitten hän vain rutisti ruusun nyrkkiin, heitti sen roskiin  ja valutti sormenpäätä kylmässä vedessä, kunnes verentulo oli tyrehtynyt kokonaan.

Vasta ulos ehdittyään Johanna tuli ajatelleeksi, että pitäisi ilmoittautua Kiiralle ja vakuuttaa, että hengissä tässä vielä kaikesta huolimatta oltiin. Outoa, ettei ystävätär itse ollut soittanut.

Lähtiessään ylittämään katua Johanna kaivoi kännykän laukustaan ja katsahti samalla ylös kolmanteen kerrokseen. Valkoista kissaa ei näkynyt, mutta joku siellä ikkunassa näytti seisovan.

Voisiko se tosiaan olla se sama nainen? hän pohti taas ja valitsi Kiiran numeron.

Kiira oli nukkunut kuin tukki. Tai pikemminkin kuin uppotukki, hän täsmensi aamulla herätessään isossa hiljaisessa talossa. Ehkä hän havahtuikin nimenomaan äänettömyyteen.
Hän oli sammunut kuin kynttilä, mahdollisesti jo ennen puoltayötä tai vähän sen jälkeen. Eikä hän ollut suinkaan kuukahtanut pehmeään mukavaan parisänkyyn vaan jostakin syystä takkahuoneen matolle. Hänellä ei ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miksi juuri siihen paikkaan. Mitä hän oli ylipäätään takkahuoneessa tehnyt, kun ei ollut käynyt saunassakaan?

Kello oli vasta kahdeksan, mutta Kiira oli tottunut heräämään aikaisin, olipa ilta sitten venähtänyt miten pitkäksi tai kosteaksi tahansa. Hän ei osannut muuta kuin elää pienten lasten äidin normaalin aikataulun mukaan, vaikka tänään pojat kotiutuisivatkin risteilyltä vasta muutaman tunnin kuluttua. Edellyttäen että laiva lipuisi satamaan aikataulussa.

Kiira nousi kontalleen ja siitä varovasti seisomaan. Huimasi. Ja jäseniä särki. Päässä pyöri niin kuin karusellissa.

Kun nyt kerran sattui olemaan takkahuoneessa, Kiira napsautti ohimennen saunan lämpiämään ja meni sitten keittiöön etsimään jääkaapista mahdollisimman kylmää ja kuplivaa juotavaa.

Mutta ei skumppaa, hän huomautti tiukasti itselleen. Mä en maistakaan skumppaa enää ikinä... tai en ainakaan tosi pitkään aikaan.

Jääkaapin perälle oli unohtunut puolityhjä kirkkaanvihreä Muumi-limupullo. Väri etoi Kiiraa ja juoma oli laimentunutta, mutta ainakin se oli kylmää. Kiira istahti pöydän ääreen, ryysti suoraan pullon suusta ja vilkaisi illalla laatimaansa listaa.
Kuten hän oli jo Johannalle soittaessaan uhonnut, listasta oli tullut todella pitkä. Ja mitä pitemmälle ilta oli kulunut, sitä suurisuuntaisemmiksi olivat Jarkolle esitettävät avioeroehdot kasvaneet – ja sitä epäselvemmäksi hänen muutenkin lennokas käsialansa oli muuttunut. Viimeisistä tuherruksista tuskin sai selvää, eikä ollut väliksikään. Kaikkein alimmaiseksi oli piirretty hutero sydän ja sen yli paksu musta risti. Viereen oli raapustettu vaappuvin keppikirjaimin rakkauden hauta.

Ollaanpa sitä oltu dramaattisia, Kiira ei voinut olla nauramatta ja jäi pohtimaan, miten Johanna oli mahtanut edellisenä yönä pärjätä. Olikohan se pelännyt ihan hirveästi? 

Johanna oli aina ollut heistä kahdesta varovaisempi ja pelokkaampi, hiukan perässä vedettävä ja eteenpäin potkittava. Ei Johanna lapsenakaan uskaltanut koskaan lähteä esimerkiksi kokeilemaan jäitä satamaan. Kiira ei edes muistanut, kuinka monta kertaa oli itse pudonnut rantajäihin. Rantaan meneminen ylipäätään oli ollut ankarasti kielletty, ja juuri siksi niin hauskaa.

Puoli kymmeneltä Kiira meni saunaan ja heittäytyi selälleen keskimmäiselle lauteelle. Ihana kostea lämpö levisi koko kroppaan ja alkoi helliä jäseniä hankalasti nukutun yön jälkeen. Siinä hän makasi pitkään puolihorroksessa, otti sitten jääkylmän suihkun ja pukeutui. Hän jäi vielä istuskelemaan takkahuoneeseen, kunnes pihalta alkoi kuulua tuttuja rakkaita ääniä. Kevin ja Lucas olivat tulossa kotiin.

Maailma on palannut raiteilleen, Kiira ajatteli. Paitsi että mikään ei palaisi enää ikinä ennalleen. Hän avasi oven ja kaappasi pienemmän pojan syliinsä.

– Voi kultamussukka, että mulla on ollut ikävä!

Äidin ja pojan suukottelusta ei ollut tulla loppua, mutta isoveli käveli sisään niin kuin aikamies ja heitti reppunsa lattialle.

– Moi mutsi! Kevin sanoi ohimennessään.

– Anteeksi kuinka?

– Sähän olet mun mutsi, poika tokaisi ja potkaisi lenkkarit jaloistaan naulakon alle.

– Olenhan minä, mutta en oikein tykkää... Kiira nieleskeli. Miten pienestä pojasta saattoi yhdessä viikonlopussa kasvaa melkein iso? Kohta sillä alkaisi murrosikä ja...

– Oliko kivaa? hän sitten kysyi.

– Joo, tosi kivaa... Kevin nosti repusta jonkin elektronisen vempaimen, jonka käyttötarkoituksesta Kiiralla ei ollut mitään käsitystä.

– Tehtiin kaikkea kivaa ja me...

Poika hävisi aarteineen omaan huoneeseensa, eikä Kiira kuullut lauseen loppua.

Hän poimi repun lattialta, asetteli lenkkarit siististi vierekkäin kenkätelineeseen ja vilkaisi ulos avoimesta ovesta.

Taksi nakutti edelleen talon edessä. Jarkko nousi kuskin vierestä mutta avasi sitten takaoven ja kumartui sisään. Joku istui takapenkillä.

Hetken kuluttua mies ilmestyi taas näkyviin, sulki oven ja jäi katsomaan, kunnes auto oli hävinnyt pensasaidan taakse.
Nyt mä kuolen, Kiira ajatteli, kun hänen aviomiehensä heitti muutaman lentosuukon taksin perään, ja se takapenkillä istuva kääntyi vastaamaan. Tai joku ainakin kuolee...

– Ota tuo pois. Sara Peltonen osoitti Johannan ranteessa liehuvaa punaista sifonkihuivia.

– Miksi? Johanna ihmetteli.

– Mä ajattelin että tulisi vähän väriä tähän kaikkeen mustaan... hän mutisi vaimeasti.

– Se on kamala, ihan mauton, Sara jankutti. – Pikkutytöt pitivät tuommoisia joskus kahdeksankymmentäluvulla, kun Dingo oli kaikkein kuuminta hottia. Kai sä Dingon muistat?

– Olen kyllä kuullut, Johanna naurahti. – Ainakin Autiotalon ja Nahkatakkisen tytön.

Samalla hetkellä osastoa lähestyi juorupalstoilla kroonisesti esiintyvä tunnettu seurapiirirouva punakettupuuhkassaan, ja Sara leväytti taas kasvoilleen kaikkein ammattitaitoisimman hymynsä.

Johanna antoi pomon säteillä rauhassa ja vetäytyi suosiolla syrjemmälle. Hän poimi laatikosta sakset ja leikkasi vaivihkaa sifonkihuivin liehukkeet roskiin.

Tavaratalossa oli vielä hiljaista. Toista olisi jo parin viikon kuluttua, kun joulusesonki pyörähtäisi kunnolla käyntiin. Silloin tehtäisiin pitkää päivää ja hulinaa riittäisikin aina tammikuun alennusmyyntiin asti.

Johanna ajatteli Kiiraa. Ystävätär oli kuulostanut jokseenkin hysteeriseltä puhelimessa. Jarkko ja pojat olivat palanneet risteilyltä, ja Kiira arveli nähneensä ”sen helvetin tähtijuristin” taksin takapenkillä.

– Että sillä naisella on otsaa tulla meidän kotiportille! hän oli messunnut. – Jo tässä vaiheessa, vaikka me ollaan vielä mitä suurimmassa määrin naimisissa! Eikä Jarkko vaivaudu edes puolustautumaan, kun mä hyökkään sen kimppuun. Siitä miehestä on tullut täystossu!

Rakastuneesta miehestäkin voi tulla tossu, Johanna oli ajatellut, mutta hän ei olisi ikinä uskaltanut sanoa sitä ääneen.

Tilannetta ei ollut parantanut, että Kevin ja Lucas olivat puhuneet aivan sujuvasti Marresta.

– Eikö se... eikö sen tädin nimi ole Marjatta? Kiira oli ihmetellyt.

– Joo, mutta kaikki sen kaverit sanoo sitä Marreksi, Kevin oli huomauttanut.

– Malle, pikku-Lucas oli matkinut ja hymyillyt koko pyöreällä naamallaan.

– Eikä se ole mikään täti, Kevin oli lisännyt. – Se on ihan jees.
”Kaikki sen kaverit.” Se oli ollut Kiiralle liikaa.

– Minä otan iltapäivällä pojat mukaan ja lähden kaupungille, hän oli ilmoittanut Johannalle. – Mun on pakko päästä pois täältä. Me tullaan moikkaamaan sinua. Ja Jarkko saa painua helvetin kuuseen.

– Kiva, Johanna oli sanonut ja muistuttanut sitten, että hän olisi töissä kuuteen saakka.

Tavaratalon ensimmäisen kerroksen päähissien edessä oli muutama asiakastuoli, oli ollut jo iät ja ajat. Enimmäkseen niissä istui vanhoja rouvia lepuuttamassa jalkojaan ja voipuneita nuoria äitejä lapsiaan rauhoittelemassa. Jotkut tekivät hisseille myös treffejä, jos eivät halunneet palella Aleksilla Stockan legendaarisen kellon alla.

Johannalla oli osastoltaan suora näköyhteys hisseille ja tuoleihin, mutta hän ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota keski-ikäiseen naiseen, joka oli istunut siinä jo toista tuntia. Ihmisiä tuli ja meni, eivätkä tusinakasvot erottuneet toisistaan.
Tavallisen näköisellä tukevahkolla naisella oli paksu harmaa tukka ja ruskea säkkimäinen ulsteri. Iso kassi nojasi tuolinjalkaan. Naisella ei näyttänyt olevan kiirettä minnekään, hän vain istui kädet sylissä toimettoman näköisenä, ikään kuin aikaa tappamassa.

Ja sitten aivan äkkiä...

Lähes samanaikaisesti alkoi tapahtua niin paljon, että Johannasta tuntui kuin hänet olisi heitetty keskelle ylikierroksilla pyörivää elokuvaa. Myöhemmin hän ajatteli, ettei kysymyksessä ollut lopulta puhdas komedia sen enempää kuin tragediakaan, vaan nimenomaan kunnon farssi.

Kiira purjehti sisään pääovista poikia taluttaen.

– Moi Jonsku! Kevin huusi jo kaukaa.

– Moltiin laivalla, moltiin laivalla! Lucas säesti, irrottautui näppärästi äitinsä otteesta ja juoksi Johannan luo. Poika alkoi pomppia tasajalkaa tiskin edessä.

Samanaikaisesti koruosaston suunnalta lähestyi pitkä harteikas mies, joka oli pukeutunut tummansinisiin farkkuihin ja pusakkaan ja vetänyt mustan pipon melkein silmilleen.
Mies tönäisi pikkupojan syrjään ja laski tiskille pienen viininpunaisen rasian. 

– Hei, Johanna, hän sanoi hiljaa,  maailman syvimmällä, matalimmalla ja kauneimmalla äänellä.

Vasta silloin Johanna tunnisti miehen, perääntyi ja törmäsi vitriiniin. Kalliit purkit, pullot ja putkilot heilahtivat vaarallisesti.
Samuel Mäntynen seisoi siinä – tai kuka hän nyt ikinä olikaan.
Johanna katsoi hädissään Kiiraa, joka oli ehtinyt Kevinin kanssa paikalle. Hän yritti sanoa jotakin mutta sai aikaan vain surkean piipityksen. Hän ei myöskään huomannut, miten hissien luona istunut harmaatukkainen nainen äkkiä nousi ja marssi nyt määrätietoisesti tiskille.

– Päivää, Esko Tapani Mäntynen, nainen sanoi kovalla metallisella äänellä. Pari ohikulkijaakin käännähti katsomaan.
Pipopäinen mies katsahti naista hämmästyneenä ja sitten Johannaa. Kasvoille levisi hurmaava hymy. Niin tuttu... niin tuttu... Johanna ajatteli sekavasti.

– Anteeksi, mutta nyt te kyllä taidatte erehtyä henkilöstä, mies huomautti harmaatukkaiselle äärimmäisen kohteliaasti.

– Niinkö? Nainen sylkäisi suustaan, nousi sitten varpailleen ja tempaisi pipon miehen päästä.

Pitkät mustat hiukset valahtivat miehen olkapäille.

– Samuel... Johanna sopersi.

– Mikä ihmeen Samuel? harmaatukka puuskahti pilkallisesti. – Unohda koko juttu! Tässä miehessä ei ole mitään aitoa – paitsi alkuperäinen nimi, ja se on Esko Tapani Mäntynen.

– Esko Tapani Mäntynen, Johanna toisti soinnittomasti.

– Täsmälleen, harmaatukkainen sanoi ja nappasi rasian tiskiltä.

Mies ehti vain kahmaista ilmaa, kun nainen oli jo avannut rasian ja poiminut esiin kaulaketjun, jossa roikkui timanttiupotuksin koristeltu kultasydän.

– No pitihän se arvata, nainen nauroi. – Sama symboli ja todennäköisesti sama korukin. Hän heilutti kaulaketjua sormenpäässään.

– Kuulkaas tytöt, tässä meillä on aitoa kierrätyskamaa.

– Voi jumalauta, Kiira murisi.

Johanna vilkaisi häntä pelästyneenä. Hän ei ollut koskaan kuullut ystävättären ääntä niin raivokkaana.

Seurasi parin sekunnin hämmentynyt hiljaisuus – ja sitten Kiira Paimio otti vauhtia ja pamautti Esko Tapani ”Samuel” Mäntystä poskelle koko tyylikkään Gucci-laukkunsa voimalla.

– Hyvä mutsi! Kevin huusi.

– Iske uudelleen!

Pikkuveli säesti villisti hyppien ja taputtaen.

Ja osaston vastaava Sara Peltonen seisoi syrjemmällä henkeään pidätellen ja ajatteli kuumeisesti, että koko tavaratalon maine oli mennyttä. Tai ainakin kosmetiikkaosaston.

– Armi Heino, harmaatukkainen esitteli itsensä ja ojensi kätensä Johannalle, kun Esko Tapani ”Samuel” Mäntynen oli vetäissyt pipon korvilleen ja kirjaimellisesti paennut paikalta.
Mies oli niin vikkelä, ettei Kiira ehtinyt poikien pettymykseksi lyödä enää toista kertaa. Yleisöä oli kuitenkin kerääntynyt mukavasti todistamaan näytelmää, mutta sitten Armi korotti ääntään ja ilmoitti, että esitys oli päättynyt, ja porukka hajaantui naureskellen ja päätään puistellen. Sara Peltonen päästi helpottuneena ilmat keuhkoistaan ja ajatteli, että onneksi ei ollut sentään vielä jouluruuhka.

– Minä haen sinut töiden jälkeen meille ja kerron kaiken, Armi sanoi Johannalle. – Minähän asun sinua vastapäätä, niin kuin varmaan tiedät.

Johanna vain nyökkäsi. Tietysti, sama nainen.

– Mä pääsen vasta kuudelta, hän sanoi.

– Ei haittaa, Armi hymähti.

– Minulla ei muuta olekaan kuin aikaa. Ja kissa.

– Olen huomannut, Johanna nauroi ja osoitti sitten tiskillä lojuvaa korua. – Mitä mä tuolle teen? hän ihmetteli.

– Mietitään sitä myöhemmin, Armi huitaisi. – Pane se siksi aikaa johonkin talteen.

Johanna seurasi, miten Armi Heino poistui pääovista Aleksille. Enää nainen ei vaikuttanut tusinatyypiltä vaan äärimmäisen mielenkiintoiselta ihmiseltä.

– Ihme tyyppi, Kiira kiteytti Johannan ajatukset ääneen.

– Tommonen mummi olis kiva, Kevin huokaisi.

– Me tästä lähdetään poikien kanssa hampurilaiselle, Kiira sanoi.

– Ja lupaat soittaa sitten heti kun voit! Ja kerrot kaiken!

Viittä vaille kuusi Armi Heino ilmestyi taas paikalle. Hän meni odottelemaan henkilökunnan ovelle Mannerheimintielle, kun Johanna haki takkinsa.

Vajaan puolen tunnin kuluttua Johanna istui pienessä yksiössä Abrahaminkadulla omaa kotiaan vastapäätä, kuluneessa mutta erittäin mukavassa nojatuolissa, höyryävä mukillinen vanhan ajan kunnon pannukahvia käsissään.

Valkoinen kissa vahti taas liikennettä ikkunalaudalla. Se oli vielä isompi kuin kadun toiselta puolelta katsottuna oli osannut kuvitellakaan. Heidän tullessaan kolli oli kiepauttanut häntäänsä ikään kuin tervehdykseksi, mutta ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan.

– Hyvää, Johanna sanoi maistettuaan mukista. Pienellä sohvapöydällä oli vadillinen korvapuusteja, jotka Armi oli lämmittänyt uunissa. 

– Pannukahvia ei voita mikään, Armi hymähti ja hörppäsi omasta mukistaan. – Ja parasta se on tietysti nuotiolla keitettynä.

Johannaa huvitti. Hänen oli vaikea kuvitella Armi Heinoa eräretkelle leirinuotiolle istuskelemaan.

Johannaa oli alkanut jännittää niin että vatsaa nipisteli. Armi ei ollut vielä sanallakaan viitannut Samuel... tai siis Esko Mäntyseen. Heidän kävellessään töistä hän oli jutellut niitä näitä ja kysellyt Johannan elämästä ja kommentoinut keskustan nykyisiä liikennejärjestelyjä. Mutta ei sanaakaan Varsinaisesta Asiasta, Johanna ajatteli isoilla alkukirjaimilla.

Sitten Armi nousi yks kaks ja siirsi pullavadin ja oman mukinsa kirjahyllyyn. Hän kävi poimimassa isosta kassista sinisen kansion ja istuutui Johannaa vastapäätä.

Hän katsoi nuorempaa naista hetken pää kallellaan ikään kuin arvioiden ja avasi kansion.

Lehtileikkeitä ja hääkuva. Leikkeet eivät näyttäneet aivan tuoreilta. Johanna henkäisi. Sydän alkoi takoa. Nyt se oli alkamassa...

Armi asetteli leikkeet ja kuvan riviin pöydälle Johannaan päin, mutta ei sanonut vieläkään mitään.

Johanna kurkotti katsomaan.

Kaksi pientä kuolinilmoitusta. Kahdessa muussa leikkeessä oli kuva kolaroituneesta autosta, toisessa ajoneuvo oli täysin romuttunut.

– Näyttääkö tutulta? Armi keskeytti hiljaisuuden niin äkkiä, että Johanna hätkähti.

– Tarkoitatko...? Johanna katsahti Armia ja hääkuvaa ja poimi sen pöydältä. 

Tumma kaunis nainen ja vaalea, lyhyttukkainen ja sinisilmäinen mies.

Johannan käsi alkoi täristä, kämmen tuntui litimärältä.

– Kuka...? hän änkytti, vaikka arvasikin vastauksen.

Armin kasvoille oli levinnyt pieni hymy, silmät kimaltelivat kummallisesti.

– Kuvittelepa tuota miestä muutamaa vuotta vanhempana, Armi sanoi hiljaa. – Ja kuvittele hänelle pitkä musta tukka ja tummat silmät – vaikka piilolinssit.

– Herrajumala... Johanna kuiskasi. Käsi alkoi täristä niin pahasti, että hän pani kuvan takaisin pöydälle. – Sehän on Sa... siis Esko Mäntynen. Eikö olekin?

– Sama mies, Armi sanoi kylmästi. – Kuolleen veljentyttäreni entinen aviomies ja heidän yhteisen kuolleen lapsensa isä.

Johannaa kylmäsi. – Kuolleen...? hän toisti tuskin ääneen.
Armi ei sanonut mitään, työnsi vain sormellaan kuolinilmoituksia lähemmäksi.

Johanna istui käsiensä päälle estääkseen niiden tärinän ja katsoi haalistuneita leikkeitä:

Hannamaria Mäntynen o.s. Heino
s. 13.7. 1974
k. 21.4. 2001

Sallamaria Mäntynen
s. 5.5. 2000
k. 23.2. 2001

– Sallamaria ei ehtinyt täyttää vuottakaan, Armi sanoi. – Ja Hannamaria kuoli pari kuukautta hänen jälkeensä vain kaksikymmentäkuusivuotiaana. Siitä kaikesta on kohta kymmenen vuotta.

Johanna nieleskeli ja räpytteli ankarasti. Itketti, mutta silmät pysyivät kuivina.

Armin kasvot näyttivät kivettyneen.

– Kerro, Johanna pyysi hiljaa.

– Mitä tapahtui?

Armi ei vastannut. – Kahvisi on jäähtynyt, hän huomautti arkisesti. – Keitänkö uutta?

Johanna puisti päätään. – Kerro, hän vain toisti.

Armi nousi ja haki kissan ikkunalta. Kolli alkoi välittömästi kehrätä hänen sylissään.

– Se mies oli täydellisen kelvoton tapaus alusta lähtien, Armi sanoi. – Mutta minkäs teet, kun toinen on niin sokeasti rakastunut ettei kuule eikä näe mitään muuta, eikä varsinkaan vaaran merkkejä. Tuttu tunne, vai mitä?

Johanna nyökkäsi. Läpi hulvahti äkkiä valtava helpotuksen tunne: hän oli pelastunut täpärästi jostakin todella pahasta. Ja se oli tuon merkillisen naisen ansiota.

– Lapsi ilmoitti tulostaan melkein välittömästi häiden jälkeen, Armi jatkoi. – Hannamaria oli onnensa kukkuloilla, mutta sitä riemua ei kauan kestänyt. Mies alkoi saada niitä kohtauksiaan, tai oli tietysti väkivaltainen jo alun pitäenkin, mutta oli osannut jotenkin pitää taipumuksensa kurissa...

Armi istui kauan hiljaa, ennen kuin jatkoi: – Me kaikki pelkäsimme hirveästi, vaikka Hannamaria yrittikin ensin peitellä mustelmiaan ja kääntää kaiken parhain päin. Olin kauhuissani ja silti jollakin tavalla ymmärsin tyttöä. Hannamaria yksinkertaisesti häpesi.

– Tuttu tunne, Johanna mutisi.

– Ja anteeksi se mies tosiaan osasi pyydellä, Armi puuskahti.

– Kantoi varmaan pienen omaisuuden kukkakauppaan ostellessaan iänikuisia ruusujaan. Ja se kultainen timanttisydän... Panithan sinä muuten sen varmaan talteen?

– Se on lukollisessa laatikossa osastolla.

– Hyvä, Armi vastasi ja istui taas hetken ajatuksiinsa vaipuneena.

– Hannamaria oli sitkeästi sitä mieltä, että naimisissa oli pysyttävä, kun kerran lapsikin oli tulossa. Tytön syntymän jälkeen kaikki näyttikin kääntyneen hyväksi, mutta sitä ei kauan kestänyt.

– Vihdoin Hannamaria alkoi pelätä lapsenkin puolesta ja muutti vauvan kanssa takaisin isänsä, siis minun veljeni luo. Mutta se mies ei jättänyt häntä rauhaan, kävi uhkailemassa ja pyytelemässä anteeksi – ja jättämässä ruusupuskia rappukäytävään, kun Hannamaria ei suostunut avaamaan ovea.
Johanna tunsi punastuvansa.

– Miksei hän hankkinut lähestymiskieltoa?

– Kyllä hän yritti mutta ei saanut, kun ei mitään pahempaa ollut vielä tapahtunut, Armi tuhahti.

– Että sen verran tavallisella rehellisellä veronmaksajalla on poliisista iloa.

– Mutta mitä sitten... tapahtui? Johanna uskalsi kysyä.

– Se kaikkein pahin, Armi sanoi. – Ja se oli minun syytäni.

– Sinun? Miten niin? Johanna ihmetteli.

– Koska minä päästin ne lähtemään.

Johanna katsoi naista kummissaan. – Ketkä? hän kysyi.

– Hannamarian ja vauvan sen miehen mukaan, Armi sanoi ja pyyhkäisi silmiään. – Hannamaria oli tullut tänne jonkun kamalan huoltajuusriidan jälkeen, ja eikös se mies ollut taas alta aikayksikön soittelemassa ja pyytelemässä anteeksi. Tuolla se seisoi oven takana huutelemassa ja minä... minä päästin sen lopulta sisään.

– Mutta ei kai se nyt... Johanna yritti varovasti, mutta Armi nosti käden pystyyn.

– Se paholainen oli todella hyvä puhumaan, hän sanoi. – Sillä kertaa se puhui niin hyvin, että minäkin aloin uskoa ja päästin Hannamarian ja vauvan sen mukaan.

Armi otti pöydältä lehtileikkeen, jossa oli vähemmän vaurioituneen auton kuva.

– Ne ajoivat nokkakolarin raitiovaunun kanssa Paciuksenkadulla. Vauva kuoli heti, mutta sekä Hannamaria että se mies selvisivät varsin vähin vammoin.

– Mutta... Johanna ihmetteli.

– Miten Hannamaria sitten...?

– Hän ei kestänyt tytön kuolemaa, ja syytti siitä yötä päivää itseään. Sitten... Armi rykäisi. Silmät olivat alkaneet kiiltää.

– Sitten hän otti veljeni auton ja ajoi Länsiväylällä sillankaiteeseen. Mittarissa oli ollut yli satakuusikymmentä, eikä minkäänlaisia jarrutusjälkiä jäänyt.

– Hän siis...

– Tappoi itsensä, Armi täydensi lauseen. – Se oli päivänselvä itsemurha, vaikka hän ei mitään viestiä jättänytkään. Sillä miehellä on kahden ihmisen henki omallatunnollaan – siis ainakin kahden.

– Mitä sä tarkoitat? Johannan niskaa alkoi kihelmöidä.

– Se mies on täydellinen roisto, paitsi että alunperin hän oli kyllä psykiatri.

– Mitä sitten...

– En tiedä täsmällisesti, mutta joidenkin vakavien hoitovirheiden takia hän menetti lääkärinoikeutensa. Hänellä oli vaimon ja tyttären kuoleman jälkeen paha parin vuoden juomaputki ja siinä kuulemma tapahtui kaikenlaista. No, siitäkin on jo yli viisi vuotta.

– Yhtä asiaa mä ihmettelen, Johanna sanoi. – Sinä tunnistit Sam... sen miehen heti, mutta se taas ei sinua. Ja tiesihän se kumminkin, että asut tässä, kun oli kerran käynyt sun luonasikin...

– Ei välttämättä. Olinhan minä saattanut muuttaakin. Sitä paitsi... Armi vetäisi äkkiä paksun harmaan peruukin päästään ja paljasti kaljun. – Siihen aikaan minulla oli vielä kihara punainen tukka ja olin oikein hyvännäköinen. Sitten tuli pari kertaa uusiutunut syöpä ja nyt on tämä, Armi selitti ja aset¬teli peruukin takaisin päähän.

Johanna istui hiljaa. Tästä kaikesta hän ei helposti toipuisi.
Äkkiä Armi hymyili. – Taisin ainakin onnistua pelastamaan sinut pahimmalta, hän sanoi. – Muistatko sen päivän, kun se mies pysäköi jalkakäytävälle ja oli ajaa ylitseni.

Johanna nyökkäsi. Tapahtuman hän kyllä muisti mutta ei olisi ikinä pystynyt sanomaan, että kysymyksessä oli nimenomaan Armi, silloin vielä melkein läpinäkyvä ihminen.

– Silloin päätin, että paha ei saa enää toistua, Armi sanoi. – Tiesin, että ennemmin tai myöhemmin ¬minun on puututtava asioihin.

– Mitähän Sa... sille miehelle nyt tapahtuu? Johanna ihmetteli ääneen.

– Luultavasti ei mitään, Armi tuhahti. – Evvk.

Ei voisi vähempää kiinnostaa... Johannaa nauratti. Nuorisotermi kuulosti jotenkin hassulta reippaasti keski-ikäisen harmaapäisen naisen suussa.

– Miksi me aina rakastutaan renttuihin? Johanna huokaisi.

– Sanopa se. Meillä nyt vain sattuu olemaan tunteet – hyvässä ja pahassa.

Jatkokertomus päättyy. Ensi viikolla alkaa jatkis prinssi Williamin ja Kate Middletonin rakkaustarinasta.