Nojasin kyynärpäillä ikkunalautaan ja kurkotin niin pitkälle, että saatoin nähdä kadun koko leveydeltään. Ja silloin minä näin hänet.

Lauantai-ilta, lokakuun 30. päivä

Vastoin meteorologin ennustusta ilma kirkastui iltaa kohden ja taivas on nyt täysin pilvetön. Eilisestä ja aamuisesta sumusta ei ole tietoakaan. Ensi yönä taivaalla vaeltaa vajaa kuu. Aion mennä ullakolle katsomaan sitä, tapahtuipa mitä tahansa. Juuri nyt tarvitsen kuuta, vaikka vain puolikastakin. Saan siitä voimaa ja uusia ajatuksia.

En muista milloin viimeksi olisin ollut näin levoton. Tai muistan kyllä, mutta siitä on jo todella monta vuotta... Ja levottomuus on tosiaan tarttunut kissaankin. Se ei pelkästään hiivi tavan takaa kiehnäämään jalkoihini, vaan myös ikään kuin tarkkailee minua. Uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta niin se on.

En ole vielä päättänyt, milloin ryhdyn varsinaiseen toimintaan. Ensin on laadittava jonkinlainen käsikirjoitus. Ja ennen kaikkea on mentävä vintille penkomaan erästä tiettyä laatikkoa. Tarvitsen todistusaineistoa. En halua jättää mitään pelkkien puheiden varaan.

Näin Mustatukan iltapäivällä tuolla ikkunassa. Hän seisoi siinä vähän aikaa. Se rauhoitti hiukan. En edes tarkistanut kiikarilla, miltä hän näytti. Minulle riitti toistaiseksi, että hän oli olemassa ja hengissä.

Vielä enemmän rauhoitti, kun vähän myöhemmin piipahdin lähikauppaan ostamaan kahvia ja kissanruokaa, ja palatessani melkein törmäsin Mustatukan ystävättäreen, siihen Grace Kellyn näköiseen naiseen. Hän oli tietysti menossa Mustatukan luokse, niin kuin ystävät menevät, kun tarvitaan olkapäätä. Olen aivan varma, että sitä Mustatukka juuri silloin tarvitsikin. Ja tarvitsee edelleen.

Tässä kohden haluan mainita, että vaikka joku voisi ajatella, että elän suurin piirtein kuin erakko, niin kyllä minullakin on ollut ystäviä. Joskus nuoruudessa oli jopa niin sanottu paras ystävätär, mutta sitten hän tapasi miehen, jonka kanssa meni pian naimisiin, ja lapsia alkoi tulla liukuhihnalta, jos saan sanoa. Siis se tavallinen tarina: kun rakkaus astuu ovesta sisään, ystävyys lentää toisesta ulos. Paitsi että onko siinä tapauksessa edes kysymys tosiystävyydestä?

Viimeisen kerran ohimennen tavatessamme ystävättärelläni oli jälkikasvua jo kolmin kappalein. Vanhin ei ollut vielä lähelläkään kouluikää. Siitä on hirveän kauan, ja lapsetkin ovat tietysti jo aikuisia. Todennäköisesti niillä on jo omiakin muksuja. Mahtavatkohan ne sanoa entistä ystävätärtäni mummiksi vai mummoksi vai miksi? Jotkuthan kuulemma vaativat, että lastenlapset kutsuvat heitä arvokkaasti isoäidiksi. Minulle tulee kyllä siitä sanasta lähinnä mieleen Punahilkka ja susi.

Kaikesta on hirvittävän kauan, ja samalla kuitenkin tuntuu, että useimmat asiat tapahtuivat vasta toissa päivänä. Sitä yhtälöä minä en pysty millään ymmärtämään, vaikka matematiikka olikin koulussa vahvin aineeni. Toisaalta, eihän tunteilla ole mitään tekemistä matematiikan kanssa. Matematiikka on täsmällistä, mutta tunteita ei voi itse määrätä, vaikka niitä voikin yrittää hallita, yleensä tosin turhaan. Eikä niitä voi ennakoida, niin kuin ei rakastumistakaan.

Olen minäkin joskus ollut rakastunut, joten tiedän kyllä ¬mistä puhun.

Ei kai Mustatukkakaan tunteilleen mitään ole voinut, on vain kieltäytynyt näkemästä, mitä on varmasti jo nähnyt. Juuri siksi minä olen niin huolissani ja aion puuttua asioihin, ennen kuin se kaikkein pahin ja peruuttamattomin tapahtuu. Se on nimittäin tulossa, minä näin sen eilen illalla aivan selvästi törmätessäni Mustatukkaan Eerikinkadulla.

Historia toistaa itseään, äsken se taas nähtiin. Näky oli kyllä niin naurettava, etten heti edes ymmärtänyt suuttua.

Olin juuri lämmittänyt pinaattikeittoa ilta-ateriaksi ja seisoin ikkunassa syömässä, kun Tyrkky ilmestyi kadulle vastapäisestä rapusta. Säikähdin pahanpäiväisesti, mutta se meni pian ohi.
Hän oli pukeutunut taas siihen pitkään kanelinväriseen ulsteriinsa ja hänellä oli sylissään valtava kukkapaketti. Se rauhoitti hiukan, koska tajusin, ettei Mustatukka ollut päästänyt häntä sisään – ainakaan vielä.

Tyrkky käveli edestakaisin kadulla, pysähtyi välillä ja jäi niska kenossa katsomaan Mustatukan ikkunoita. Kiikarilla pystyin erottamaan, miten miehen huulet liikkuivat, ihan niin kuin hän olisi höpissyt jotakin mantraa.

Äkkiä hän meni takaisin rappuun, ja silloin minä taas säikähdin. Hän tuli kuitenkin melkein saman tien ulos, ja sillä kertaa ilman kukkapakettia.

Purskahdin tahtomattani nauruun, sillä tiesin, miten hän oli toimittanut kukat perille. Siinäkin historia toisti itseään.

Juuri nyt muuten tein päätöksen. Ryhdyn toimimaan huomenna. En lykkää asiaa enää. Mutta ensiksi on käytävä vintillä.

***

Johanna katsoi taas kännykkäkameran kuvaa, vaikka oli tuijottanut sitä jo silmänsä kipeiksi.

Kuvan laadussa ei ollut moittimista, sillä Kiiran kännykkä oli ensiluokkainen. Jarkko oli aina pitänyt huolta siitä, että hänen vaimonsa kommunikointivälineet olivat viimeisintä mallia, olipa sitten kysymyksessä kännykkä tai tietokone tai mikä tahansa. Paitsi että entinen vaimohan Kiira kohta olisi. Saattavat siinä elektroniikan vaihtoviikkojen välit harventua.

Kännykkäkuvassa ei ollut ihmistä eikä ruskassa hehkuvaa puistoa eikä auringonlaskua eikä mitään muutakaan kaunista. Siinä oli pelkkä yksinkertainen kyltti ohuissa mustissa kehyksissä ja musta teksti valkoisella pohjalla:
Samuli Mäntynen
psykiatrian erikoislääkäri

– Samuli Mäntynen, Johanna toisti ainakin kymmenennen kerran. – Miten mä en huomannut sitä... miten se on voinut mennä multa ohi?

– Koska ihminen näkee juuri sen, minkä haluaa nähdä, Kiira sanoi tietävästi. – Samuelhan sanoi, että hänellä on vastaanotto asuntonsa vieressä, joten tietysti sä näit juuri sen nimen tuossa kyltissä. Nimissä on sitä paitsi yhtä monta kirjaintakin.

– Just niin... näin minkä näin, Johanna hymähti. – Noin älyttömän pientä tekstiä, eikä mulla ollut rillejä mukana.

– Melkein tekisi mieli sanoa, että syytä sitten itseäsi, Kiira tuhahti. – Menit kuule vapaaehtoisesti leijonan luolaan, hän lisäsi dramaattisesti.

He olivat istuneet Johannan olohuoneen pöydän ääressä jo ties miten pitkään. Siitä lähtien kun Kiira oli rynnännyt paikalle pakahtumaisillaan. Johanna ei saanut hänestä mitään tolkkua ennen kuin oli hakenut puolikkaan samppanjapullon jääkaapista ja Kiira oli tyhjentänyt ensimmäisen lasillisen.

– Auto saa jäädä tänne, Kiira oli sanonut. – Ja pane toinen pullo jäähtymään. Me tullaan tarvitsemaan sitä.

Enempää samppanjaa Johannalla ei ollut, joten hän oli sujauttanut valkoviinipullon jääkaapin oveen. Se ajaisi saman asian, ainakin melkein.

– Ei voi olla totta, Johanna oli henkäissyt, kun Kiira oli alkanut kertoa. Samaa hän oli tolkuttanut niin monta kertaa, että Kiira oli lopulta käskenyt hänen pitää suunsa kiinni ja keskittyä kuuntelemaan.

Ja Kiira oli kertonut.

Vastaanotolta tullut kaljuuntunut, lyhyt ja tanakka mies oli psykiatrian erikoislääkäri, tohtori Samuli Mäntynen. Hän oli jopa hiukan huvittuneena näyttänyt kuvallista käyntikorttiaan.
Vastaanottonsa tohtori kertoi siirtäneensä Töölöstä Ruoholahteen vain pari kuukautta aikaisemmin, kuulemma tilapäisesti taloyhtiön putkiremontin tieltä.

Sukunimikaimansa eli naapurinsa tohtori kertoi tavanneensa vain ohimennen muutaman kerran: – Jokin sana siinä on vaihdettu, ei sen enempää. Mukavan tuntuinen kaveri.

– Kuuluuko tuolta koskaan mitään? Kiira oli kysynyt.

– Kuten?

– Jotain... erityisiä ääniä... riitelyä tai huutoa tai jotain...

Tohtori oli katsonut Kiiraa kummissaan.

– Ei todellakaan, hän oli sitten sanonut.  – Ihan tavanomaisia kerrostalon ääniä sieltä vain kuuluu silloin tällöin. Hyvin sivistyneesti siellä asutaan.

– Ja se mies... siis tuo Mäntynen asuu ilmeisesti yksin? Kiira oli arvellut.

– Siltä vaikuttaa, tohtori oli sanonut ja naurahtanut sitten:

– Vaikka kyllä siellä taitaa silloin tällöin naisia käydä. Ja mikäs ihme se on, komea mies kuin mikä.

– Naisia? Kiira oli toistanut.

– Siis monikossa?

– Niin. Tohtori oli katsonut Kiiraa epäluuloisesti ja rypistänyt otsaansa. Hän oli ilmeisesti tajunnut puhuneensa jo aivan liikaa tuiki tuntemattomalle ihmiselle. Hän oli ihmetellyt ääneen Kiiran kiinnostusta, joten tämä oli vain selittänyt jotakin epämääräistä puolitutusta, kiittänyt ja kieltäytynyt hissikyydistä.

Portaita alas mennessään Kiira oli harmitellut, että kaikki tärkeimmät kysymykset olivat itse asiassa jääneet esittämättä. Ja ennen kaikkea hänellä ei ollut sittenkään ollut rohkeutta soittaa ovikelloa ja naulata sitä kirottua kannibaalia seinään. Jos se mies nyt olisi sattunut olemaan kotona.

– Siis psykiatrian erikoislääkäri, tohtori Samuli Mäntynen on oikeasti olemassa, hengittää ja voi hyvin, Kiira sanoi ja siemaisi viinilasistaan.

Samppanjat oli juotu jo aikoja sitten, ja viinipullokin oli hyvää vauhtia tyhjenemässä. Jutut alkoivat jumittua, he pyörittivät samaa levyä yhä uudelleen.

– Kysymys siis kuuluu: kuka on Samuel Mäntynen? Johanna huokaisi.

– Aivan, ja ennen kaikkea: onko Samuel Mäntystä edes olemassa? Kiira lisäsi. – Onko se edes sen miehen oikea nimi? Kuka ja mikä se mies oikeasti on?

Täsmälleen samalla hetkellä ovikello kilahti. Naiset katsahtivat säikähtäneinä toisiaan ja olivat sitten vähällä purskahtaa hysteeriseen kikatukseen.

– Et mene! Johanna sitten sihahti, kun Kiiran ilme synkkeni ja hän nousi kuin tuomioenkeli.

– Miksen? Kiira sähähti. – Nythän me saadaan se liero kiinni tuoreeltaan.

– Et mene! Johanna toisti. – Mä en halua!

– No ei väkisin. Syytä sitten itseäsi... Kiira vetäisi tuolin alleen ja suunsa tiukaksi viivoittimeksi.

Portaista kuului loittonevia askeleita ja sitten alaoven kolahdus.

Vilkaisemattakaan Johannaa Kiira nousi ja meni ikkunaan. Hän kurkisti sälekaihtimien raosta ja naurahti ivallisesti.

– Siellä se nyt kuule seisoo niin kuin joku hemmetin Romeo Julian parvekkeen alla. Näyttää kieltämättä valioyksilöltä, siis ulkonaisesti. Siinä suhteessa et kyllä ole yhtään liioitellut. Arvaa muuten mitä sillä on sylissään.

– Mä en halua tietää, Johanna mutisi.

– Sillä on varmaan tämän kaupunginosan suurin kukkapaketti.

– No just...

– Hei... Kiira nousi varpailleen nähdäkseen paremmin. – Nyt se häipyi... hemmetti... ei kai se aio yrittää uudelleen...

Portaista alkoi kuulua taas askeleita. Ne pysähtyivät oven taakse. Kiira hiipi Johannan viereen. Huoneessa kuului vain kaksiääninen jännittynyt hengitys.

Sitten postiluukku rapsahti. Jotakin työnnettiin siitä sisään. Askeleet poistuivat portaisiin.

– Odota siinä! Kiira komensi ja kiiruhti eteiseen.

Postiluukusta roikkui pieni valkoinen kirjekuori. Kiira nykäisi sitä, mutta sai käteensä kortin lisäksi pelkästään pätkän narua.
Kiira kurkisti ovesta. Kukkapaketti roikkui postiluukussa.

Kiira pujotti kortin luukusta, sulki oven ja marssi olohuoneeseen roikottaen pakettia sormenpäässään.

– Tämmöinen pikkupuketti, hän sanoi ja alkoi kääriä paperia kukkien ympäriltä. – Taitaakin täällä olla enemmän kuin ne klassiset kolme vaaleanpunaista neilikkaa...

– Voi luoja! Johanna henkäisi, kun papereista kuoriutui kauniisti sidottu kimppu pitkävartisia mustanpunaisia ruusuja.

Kiira alkoi laskea kukkia. – Kaksikymmentäyksi, hän sitten totesi.

– Ei vähä mitään, sanoi entinen mies, vaikka oikeasti näitä pitäisi kyllä olla seitsemän.

– Miksi just seitsemän? Johanna ihmetteli.

– Koska seitsemän on valehtelijan luku. Ainakin Raamatun mukaan.

– Milloin sä olet Raamattua ruvennut lukemaan? Johanna mutisi.

Kiira ei ollut kuulevinaankaan. – Tässä on korttikin mukana, hän sanoi. – Haluatko lukea itse vai saanko mä?

Johanna nyökkäsi: – Sen kuin luet.

Kiira käänteli hetken korttia. Kasvoille levisi moniselitteinen hymy, kun hän lausui dramaattisesti: – Anteeksi. Rakastan sinua.

– Ei allekirjoitusta, Kiira sitten lisäsi aivan tavallisella äänellä ja heitti kortin pöydälle ruusukimpun viereen.

– No nyt se sen sitten sanoo, Johanna mutisi.

– Siis minkä? Kiira ihmetteli.

– Eikö se nyt ole jo sata kertaa pyydellyt anteeksi paskamaisuuttaan?

– Onhan se anteeksi rukoillut, mutta...

Johanna vilkaisi vaivihkaa korttia, mutta ei onnistunut välttämään Kiiran haukankatsetta.

– Hei haloo! Kiira ärähti. – Et suinkaan sä rupea peruuttamaan! Et jumalauta rupea! Kirosanat alkoivat maistua ihanan makeilta.

– En tietenkään! Johanna vakuutti innokkaasti. – Mä en halua enää ikinä nähdä sitä miestä.

Kiira katsoi ystävätärtään pitkään kädet lanteilla.

– Toivottavasti sä myös tarkoitat sitä, hän sanoi tiukasti.

– Tietysti! Johanna tuohtui.

– Pidätkö sä mua ihan hulluna?

Kieltämättä joskus, Kiira ajatteli, mutta ei sentään sanonut sitä ääneen.

Iltapäivä oli jo tummunut illaksi, kun Kiira alkoi tehdä lähtöä, tosin erittäin vastahakoisesti.

– Voisin ihan hyvin jäädä yöksi, hän ehdotti. – Tukholman-laiva tulee vasta kymmenen maissa, joten ehdin aamulla oikein hyvin kotiin poikia vastaanottamaan.

– Kyllä mä pärjään, Johanna väitti. – Usko nyt, hän lisäsi, kun Kiira näytti lievästi sanottuna epäilevältä. – Sä olet maailman paras ystävä kaikella mahdollisella kermakuorrutuksella, siis aivan ihana, mutta mä haluan olla vähän aikaa yksin. Mun on suorastaan pakko vain olla ihan hiljaa ja sulatella kaikkea.

– Kunhan et vaan sulattele liikaa, Kiira puuskahti ja keksi sitten:

– Tai jos tulisitkin meille? Lämmitetään sauna ja paistetaan makkaraa niin kuin kakaroina partioleirillä. Eikä meidän jääkaapista skumppa lopu.

– Mä inhoan saunaa, enkä tykkää paistetusta makkarasta, Johanna naurahti. – Enkä mä muuten ikinä suostunut menemään partioleirille, koska pelkäsin pimeässä metsässä.

– Juuri niin. Entäs jos sä rupeat nyt pelkäämään täällä yksiksesi? Kiira jankutti. – Tai jos se sika yrittää tulla uudelleen?

– En tietenkään päästä sitä sisään, jos sillä on vielä edes otsaa yrittää. Enkä vastaa sen soittoihin enkä tekstareihin. Panen varmuusketjun päälle.

– Ihan niin kuin se nyt sitä estäisi tulemasta.

– No ei kai se nyt sentään mikään sarjamurhaaja ole, joka taistelee itsensä sisään moottorisahalla, Johanna kuohahti.

– Mistäs tiedät vaikka olisikin, Kiira heitti ja rupesi keräilemään tavaroitaan. – Mä otan taksin lennosta, hän päätti. Juomat olivat nousseet hiukan päähän, joten pieni happihyppely olisi paikallaan. – Tulen hakemaan huomenna auton joskus iltapäivällä. Otan pojat mukaan, niin tekin tapaatte pitkästä aikaa.

– Mulla on huomenna duunipäivä, Johanna muisti. Hän ei ollut jaksanut ajatella koko asiaa.

– No voi harmi.

– Mitä mä tälle teen? Johanna heilutteli rannettaan. Puremajäljet olivat nyt muuttuneet kokonaan violeteiksi. – Pomolla on röntgensilmät, se näkee kaiken. Joskus mä epäilen, että se lukee mun ajatuksianikin.

– Laitat siihen ideaalisiteen, ja jos se ihmettelee, sanot että siihen tuli pieni palovamma, Kiira sanoi käytännöllisesti.

– Palovamma? Mistä mä olisin sen muka saanut?

– Esimerkiksi kuumasta kattilasta tai uunipellistä.

– Enhän mä kokkaa ikinä mitään. Ja uunia olen muuten käyttänyt tasan kerran, kun lämmitin pizzan. Ja senkin mä onnistuin polttamaan.

– No ei kai sitä kukaan tiedä. Kyllä sä jotain keksit. Ja viimeistään maanantaina mä rupean selvittämään asiaa.

– Mitä asiaa?

– Sen kusipään oikeaa henkilöllisyyttä, Kiira sanoi. Kirosana maistui jälleen erityisen hyvältä. – On olemassa kaikenlaisia henkilörekistereitä ja tiedostoja.

Johannaa alkoi taas hermostuttaa. – Mistä sä ajattelit aloittaa?

– Helpoimmasta päästä eli googlesta.

– Voisit muuten ottaa nuo ruusut mukaan, Johanna ehdotti vaimeasti vain pari sekuntia mietittyään.

– Älä unta näe! Kiira puuskahti ja kietaisi pitkän beigen kašhmir-huivin kaulaansa. – Kaikkein mieluimmin mä työntäisin nuo rehut sen miehen arvaa minne.

– En viitsi arvata.

Ovi oli tuskin sulkeutunut Kiiran perässä, kun Johanna jo alkoi katua jääräpäisyyttään. Olisi ehkä sittenkin pitänyt antaa ystävättären jäädä. Yksinolo ei tuntunut enää ollenkaan niin hyvältä ajatukselta kuin hän oli kuvitellut.

Oli liian hiljaista. Vaikka oli lauantai-ilta, ulkoakaan ei kuulunut juuri mitään. Yleensä niin ruuhkaisella Abrahaminkadulla tuntui olevan liikennettäkin tavallista vähemmän.

Johanna avasi television ja surffaili kanavalta toiselle. Brittidekkari oli jo ehtinyt alkaa ykkösellä, eikä muilla kanavilla näyttänyt olevan mitään mielenkiintoista. Tai saattoi ollakin, mutta hän ei kerta kaikkiaan pystynyt keskittymään.

Hän sulki television ja alkoi selailla levykokoelmaansa. Maija Villkkumaa, hän sitten päätti. Hyvää musiikkia ja ennen kaikkea hienoja tekstejä.

Kun Vilkkumaa alkoi laulaa, että ”pitäis järkevä olla joo, olla aikuinen mutten oo, on anteeksianto tärkeää, mutta jos noin kusipää kuten sä...”, Johanna irvisti niin että suupielet olivat revetä. Osuvampaa tekstiä ei siihen tilanteeseen olisi voinut edes kuvitella.

Ruusut tuoksuivat huumaavasti. Se oli imelä vertaus, mutta mitään muutakaan Johanna ei keksinyt. Hän yritti olla ajattelematta, että pahimmassa tapauksessa kukat saattaisivat laukaista migreenin.

Kiiran lähdettyä hän oli päättänyt heittää kukat pois ja viedä saman tien pihalle biojätteisiin, mutta ei ollut lopulta raaskinutkaan. Olivathan ne kuitenkin... no, ainakin kauniita ja harvinaisen pitkävartisia.

Mitähän se mies on niistä mahtanut maksaa? hän mietti etsiessään maljakkoa. Ja oliko se selittänyt jotakin kauppiaalle vai ainoastaan valikoinut pitkävartisimmat ja tummimman punaiset ruusut, pyytänyt sitomaan ja maksanut?

Tarpeeksi isoa maljakkoa ei löytynyt, joten lopulta Johanna tyrkkäsi kimpun valkoiseen muoviämpäriin ja pani sen lattialle kaakeliuunin eteen. Edellisen kerran hän oli käyttänyt ämpäriä jynssätessään kylpyhuoneen lattiaklinkkereitä.

Johanna vilkaisi jälleen kerran kännykkää ja hätkähti.
Mitä sä oikein kuvittelet? hän kysyi tiukasti itseltään. Et suinkaan odota, että se mies soittaisi? Vai pelkäätkö juuri sitä?
Johanna ei osannut sanoa, missä vaiheessa oli ruvennut ajattelemaan Samuelia ”sinä miehenä”. Ikään kuin olisi sillä tavalla saanut etäisyyttä tapahtumiin.

– Samuel, hän kokeili nyt ääneen. Se kuulosti teennäiseltä. Kiira oli väittänyt nimeä raamatulliseksi.

Mahtoiko Samuel edes olla miehen oikea nimi? Entäs Mäntynen?
Johanna meni ikkunaan.

– Kuka sinä olet? hän kysyi äkkiä niin kovaa että pelästyi omaa ääntään ja vilkaisi vaistomaisesti olkansa yli.

Vastapäisessä talossa valkoinen kissa istui tutulla paikallaan ikkunalaudalla niin liikkumattomana, että sitä olisi voinut luulla patsaaksi. Huone kissan takana oli pimeänä, mutta äkkiä jokin
välähti ikkunassa.

Samalla hetkellä Johanna muisti, miten Samuel kerran väitti nähneensä siinä ikkunassa jonkun kiikaroimassa. Silloin Johanna oli vain nauranut, mutta...

Kissalla oli emäntä, joka asui aivan ilmeisesti kaksin kattinsa kanssa. Nainen liikuskeli siellä jotenkin hitaan oloisesti, niin kuin vanhempi ihminen.

Johanna oli jo menossa keittiöön mutta palasikin takaisin ikkunaan. Hän oli äkkiä muistanut sen eilisen tyypin, joka oli pysäyttänyt hänet kadulla, kun hän oli ollut syöksymässä kotiin. Voisiko se olla sama nainen? Miltä se oikein oli näyttänyt?
Ei oikeastaan miltään, Johanna ajatteli. Se oli juuri niitä mitättömän näköisiä vanhahkoja naisia, jotka kiersivät tavaratalojen kosmetiikkaosastot kaukaa. Ei niitä muistanut jälkeenpäin, jos niihin joskus oli törmännytkin. Todennäköisesti Johanna ei tunnistaisi naista enää, jos näkisi uudelleen.

Mutta jos se on sama nainen, Johanna pohti. Sehän halusi auttaa ja vaikutti oikeasti huolestuneelta. Pitäisi tuntua turvalliselta tietää, että lähellä asui joku ihminen, joka välitti – jos jotakin tapahtuisi...

– Mitä muka voisi tapahtua? Johanna kysyi ääneen mutta jätti vastaamatta.

Hän meni keittiöön ja oli jo korkkaamassa uutta viinipulloa mutta panikin sen hetken harkittuaan takaisin jääkaappiin. Huomenna olisi työpäivä, ja Kiiran kanssa nautitut juomatkin höyrysivät vielä päässä.

Johanna napsautti sen sijaan teeveden tulemaan mutta sammutti keittimen saman tien. Ei tehnyt mieli mitään. Ei ollut edes nälkä, vaikka he olivat Kiiran kanssa syöneet vain pari voileipää.

Johanna palasi olohuoneeseen ja sulki levysoittimen. Hän asettui selälleen sohvalle, makasi siinä ja kuunteli hiljaisuutta, keskittyi hengittämään rauhallisesti, niin kuin muinaisilla joogatunneilla oli opetettu.

Ja sitten se iski. Paniikkimainen pelko. Aivan äkkiarvaamatta.
Enää ei tuntunutkaan turvalliselta tietää, että vastapäätä mahdollisesti asui ihminen, joka halusi auttaa. Päinvastoin, pelkkä ajatuskin pelotti. Että siellä todella seisoisi joku kiikaroimassa ja tirkistelemässä. Joku tuntematon, joku joka...
Johanna ponnahti pystyyn, mutta jäi istumaan keskelle sohvaa. Sydän hakkasi.

Rapusta kuului kolahdus. Kuuluiko sieltä myös askeleita?

Johanna hiipi eteiseen ja painoi korvan oveen.

Ei hiiskahdustakaan. Ei yhtään mitään.

Ja samalla hetkellä kännykkä soi, välkehti ja liikkui hitaasti pyöreällä valkoisella ruokapöydällä.

Johanna käveli jäykin askelin olohuoneeseen ja otti kännykän. Käsi tärisi.

Kiira. Helpotus oli niin valtaisa, että Johanna purskahti hysteeriseen nauruun. Hän nauroi vielä vastatessaan.

– Mikä nyt on noin hauskaa? Kiira ihmetteli.

Aavistuksen verran paksusta äänestä kuuli, että toisin kuin Johanna, ystävätär oli kotona Haukilahdessa korkannut uuden pullon.

– Ei mikään, Johanna pärski.

– Mä vaan... taidan käydä vähän ylikierroksilla.

– Sama täällä, Kiira sanoi.

– Mutta mun tapauksessani se kyllä johtuu siitä, että teen parhaillaan listaa, mistä kaikesta Jarkko joutuu mulle ja pojille maksamaan. Voit varmaan kuvitella, että siitä listasta tulee pitkä.

Sitä Johanna ei epäillyt ollenkaan.

– Mutta oikeasti soitin varmistaakseni, että kaikki on hyvin.

– On on, ihan hyvin, Johanna vakuutti. – Yritän mennä aikaisin nukkumaan.

– Ota pilleri, Kiira neuvoi.

– Ei mulla ole, enkä mä muutenkaan...

– Jospa mä kuitenkin tulisin sinne, niin voisin samalla...

– Etkä tule, Johanna keskeytti. – Usko nyt jo, että mulla ei oikeasti ole mitään hätää.

Paitsi että on, hän ajatteli puhelun loputtua. Hirveä hätä.

Johanna riisuutui ja tassutteli paljain jaloin kylpyhuoneeseen. Hän seisoi pitkään lämpimässä suihkussa ja hankasi sitten itseään kuivaksi, kunnes iho alkoi punoittaa. Hetken mietittyään hän pukeutui uudelleen.

Hän meni keittiöön laittamaan ison mukillisen kamomillateetä. Tavallisesti tee hieman rauhoitti, mutta nyt sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta.

Koko pitkä yö edessä. Pelotti.

Johanna sammutti valot keittiöstä ja olohuoneesta. Katulamppu heitti avonaisista sälekaihtimista raidallisen kuvion parkettiin. Ja taas hänelle tuli merkillinen tunne, että joku tarkkaili. Tunne suorastaan kihelmöi ja pisteli iholla.

Johanna hiipi ikkunaan ja kurkisti ulos kaihtimien raosta. Yhdessä ikkunassa toisiinsa kietoutunut pariskunta huojui hitaasti edestakaisin. Ehkä ne tanssivat. Olivat vastarakastuneita. Menisivät kohta sänkyyn.

Sydämessä vihlaisi. Vatsassa vihlaisi.

Johanna raotti kaihtimia hiukan lisää, kurkisti alas kadulle – ja vetäytyi salamana syrjään kiivaasti hengähtäen.

Samuel Mäntynen – tai kuka mies nyt ikinä olikaan – seisoi jalkakäytävällä kädet puuskassa rinnalla.

Vaikka Johanna ei mitenkään ehtinyt nähdä, hän tiesi vuorenvarmasti, että mies seisoi siellä ja tuijotti suoraan hänen ikkunaansa.

***

Lauantaiyö, lokakuun 30. päivä

En pysty nukkumaan, vaikka olen lopen uupunut. Pidän muuten tuosta sanonnasta, lopen uupunut. Se kuulostaa huomattavasti kauniimmalta kuin vaikkapa rättiväsynyt tai ihan poikki.

Myöhään illalla kävin ullakolla. En ole vuosikausiin avannut vinttikomeroni ovea, joten tuntui melkein kuin olisin ollut löytöretkellä. Siellä vierähtikin tovi ja toinenkin, kun uppouduin penkomaan tavaroita ja availemaan laatikoita.

Uskomatonta, mitä kaikkea ihminen säilyttääkään ikään kuin kaiken varalta. Milloin minä käyttäisin esimerkiksi ikivanhoja ruostuneita kaunoluistimia tai 80-luvun ulsteria, jossa on järkyttävän muhkeat olkatoppaukset? Entä mitä teen tuolilla, josta puuttuu yksi jalka? Tai kuluneilla räsymatoilla, joita inhosin jo uusina.

Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja raivata koko komero, lajitella tavarat, heittää roinat pois ja viedä käyttökelpoinen kierrätykseen. Aikaahan minulla olisi vaikka muille jakaa.

Olin muistavinani, että olin pannut sen erään määrätyn kumilenksuilla suljettavan kansion vanhan lipaston ylimpään laatikkoon. Sieltä se löytyikin, valokuva-albumien ja vanhojen postikorttien alta.

Vaikka muistinkin kansion säilytyspaikan, hämmästyin sen kirkkaansinistä väriä. Olisin voinut vaikka vannoa, että se olisi ollut vihreä. Ihmisen muisti tekee merkillisiä temppuja.

En avannut kansiota vielä ullakolla, vaan pistin sen kainalooni ja menin katsomaan kuuta. Kalenterin mukaan se on tänä yönä täsmälleen puolikas, mutta minusta se näytti kyllä vajaammalta. Ja tavallistakin julmemmalta. Pyöreä kuu on paljon ystävällisempi.

Siinä ikkunassa seisoskellessani muistin erään vanhan kotimaisen elokuvan. Kuu on vaarallinen.

Hyvä nimi, vaikka itse tarina olikin aika kömpelö. Aikoinaan joskus 60-luvulla sitä pidettiin rohkeana ja jopa hieman säädyttömänäkin elokuvana, koska pääosan esittäjä meni alasti uimaan, ja rakastelukohtauksessa vilahti paljasta rintaa.

Kyllä ovat ajat muuttuneet, mutta on vaikea sanoa, paremmiksiko vai huonommiksi. Riippuu siitä, mistä kulmasta asioita katsoo. Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että ihminen on seksikkäämpi vaatteet päällä kuin alasti, eikä sillä ole mitään tekemistä moraalin kanssa. Minusta on vain huomattavasti kiihottavampaa, kun salaisuus ikään kuin säilyy. Joutuu arvailemaan ja käyttämään mielikuvitusta.

En avannut kansiota heti kotiin tultuanikaan. Jokin pani vastaan. Ehkä minä sisimmässäni sittenkin pelkäsin, että olisin väärässä. Että olisin erehtynyt henkilöstä.

Keitin pannullisen kahvia pelkäämättä että se valvottaisi. En tosiaankaan saisi muutenkaan unta. Kaadoin jo toisen kupillisen, ennen kuin lopulta istuuduin ja avasin kansion.
Kansiossa oli yksi valokuva ja neljä lehtileikettä. Senkin olin muistanut oikein.

Asetin kuvan ja leikkeet riviin pöydälle. Paperi oli jo aavistuksen verran kellastunutta, mutta kuvista sai erinomaisesti selvää.
Tutkin valokuvaa. Ei epäilystäkään. Minä olin ollut alusta lähtien oikeassa.

En tuntenut oloani kuitenkaan helpottuneeksi, ja sitten aivan äkkiarvaamatta minua alkoi itkettää. Kaikki vuosia sitten tapahtunut vyöryi valtavana hyökyaaltona päälle. Pelkäsin hukkuvani siihen. Oli vaikea hengittää.

Oma itku kuulosti omituiselta. En muista, milloin viimeksi olisin kunnolla itkenyt. Ehkä siitä on yhtä paljon aikaa kuin niistä neljästä lehtileikkeestä.

Mummo aina sanoi, että itke vaan tyttö, se helpottaa. Minua ei helpottanut. Pikemminkin päinvastoin, ahdistus vain tuntui kasvavan. Sydäntä painoi niin kuin se olisi muuttunut kiveksi.

Heitin jäähtyneen kahvin viemäriin ja menin avaamaan ikkunan. Oli pakko saada raitista ilmaa koko huoneen täydeltä, vaikka pakokaasujahan tuolta kadulta tietysti enimmäkseen joutuu hengittämään.

Olipa myrkkyjä tai ei, ulkoilma teki hyvää. Kissa oli tosin eri mieltä ja luikahti sohvan alle.

Nojasin kyynärpäillä ikkunalautaan ja kurkotin niin pitkälle, että saatoin nähdä kadun koko leveydeltään. Ja silloin minä näin hänet.

Tyrkky seisoi suoraan ikkunani alla, pää hiukan takakenossa.
Ei ollut vaikea arvata, mitä se mies siinä vahti, vaikka Mustatukan ikkuna oli pimeänä ja sälekaihtimet oli käännetty kiinni.

Muistin jostain historiankirjasta lukeneeni, että muinaisina aikoina linnoitusten puolustajat kaatoivat muurinharjalta vihollisten päälle sulaa tinaa. Karmeampaa kuolemaa en pysty edes kuvittelemaan.

Minulla ei ollut ikävä kyllä edes uudenvuodentinaa laatikossa, mutta ajattelin että kiehuva vesi ajaisi saman asian, tai ainakin melkein.

Etsin keittiön alakaapista kaikkein suurimman kattilani, täytin sen vedellä laitoja myöten ja panin hellalle kuumenemaan.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla