Nojasin kyynärpäillä ikkunalautaan ja kurkotin niin pitkälle, että saatoin nähdä kadun koko leveydeltään. Ja silloin minä näin hänet.

Lauantai-ilta, lokakuun 30. päivä

Vastoin meteorologin ennustusta ilma kirkastui iltaa kohden ja taivas on nyt täysin pilvetön. Eilisestä ja aamuisesta sumusta ei ole tietoakaan. Ensi yönä taivaalla vaeltaa vajaa kuu. Aion mennä ullakolle katsomaan sitä, tapahtuipa mitä tahansa. Juuri nyt tarvitsen kuuta, vaikka vain puolikastakin. Saan siitä voimaa ja uusia ajatuksia.

En muista milloin viimeksi olisin ollut näin levoton. Tai muistan kyllä, mutta siitä on jo todella monta vuotta... Ja levottomuus on tosiaan tarttunut kissaankin. Se ei pelkästään hiivi tavan takaa kiehnäämään jalkoihini, vaan myös ikään kuin tarkkailee minua. Uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta niin se on.

En ole vielä päättänyt, milloin ryhdyn varsinaiseen toimintaan. Ensin on laadittava jonkinlainen käsikirjoitus. Ja ennen kaikkea on mentävä vintille penkomaan erästä tiettyä laatikkoa. Tarvitsen todistusaineistoa. En halua jättää mitään pelkkien puheiden varaan.

Näin Mustatukan iltapäivällä tuolla ikkunassa. Hän seisoi siinä vähän aikaa. Se rauhoitti hiukan. En edes tarkistanut kiikarilla, miltä hän näytti. Minulle riitti toistaiseksi, että hän oli olemassa ja hengissä.

Vielä enemmän rauhoitti, kun vähän myöhemmin piipahdin lähikauppaan ostamaan kahvia ja kissanruokaa, ja palatessani melkein törmäsin Mustatukan ystävättäreen, siihen Grace Kellyn näköiseen naiseen. Hän oli tietysti menossa Mustatukan luokse, niin kuin ystävät menevät, kun tarvitaan olkapäätä. Olen aivan varma, että sitä Mustatukka juuri silloin tarvitsikin. Ja tarvitsee edelleen.

Tässä kohden haluan mainita, että vaikka joku voisi ajatella, että elän suurin piirtein kuin erakko, niin kyllä minullakin on ollut ystäviä. Joskus nuoruudessa oli jopa niin sanottu paras ystävätär, mutta sitten hän tapasi miehen, jonka kanssa meni pian naimisiin, ja lapsia alkoi tulla liukuhihnalta, jos saan sanoa. Siis se tavallinen tarina: kun rakkaus astuu ovesta sisään, ystävyys lentää toisesta ulos. Paitsi että onko siinä tapauksessa edes kysymys tosiystävyydestä?

Viimeisen kerran ohimennen tavatessamme ystävättärelläni oli jälkikasvua jo kolmin kappalein. Vanhin ei ollut vielä lähelläkään kouluikää. Siitä on hirveän kauan, ja lapsetkin ovat tietysti jo aikuisia. Todennäköisesti niillä on jo omiakin muksuja. Mahtavatkohan ne sanoa entistä ystävätärtäni mummiksi vai mummoksi vai miksi? Jotkuthan kuulemma vaativat, että lastenlapset kutsuvat heitä arvokkaasti isoäidiksi. Minulle tulee kyllä siitä sanasta lähinnä mieleen Punahilkka ja susi.

Kaikesta on hirvittävän kauan, ja samalla kuitenkin tuntuu, että useimmat asiat tapahtuivat vasta toissa päivänä. Sitä yhtälöä minä en pysty millään ymmärtämään, vaikka matematiikka olikin koulussa vahvin aineeni. Toisaalta, eihän tunteilla ole mitään tekemistä matematiikan kanssa. Matematiikka on täsmällistä, mutta tunteita ei voi itse määrätä, vaikka niitä voikin yrittää hallita, yleensä tosin turhaan. Eikä niitä voi ennakoida, niin kuin ei rakastumistakaan.

Olen minäkin joskus ollut rakastunut, joten tiedän kyllä ¬mistä puhun.

Ei kai Mustatukkakaan tunteilleen mitään ole voinut, on vain kieltäytynyt näkemästä, mitä on varmasti jo nähnyt. Juuri siksi minä olen niin huolissani ja aion puuttua asioihin, ennen kuin se kaikkein pahin ja peruuttamattomin tapahtuu. Se on nimittäin tulossa, minä näin sen eilen illalla aivan selvästi törmätessäni Mustatukkaan Eerikinkadulla.

Historia toistaa itseään, äsken se taas nähtiin. Näky oli kyllä niin naurettava, etten heti edes ymmärtänyt suuttua.

Olin juuri lämmittänyt pinaattikeittoa ilta-ateriaksi ja seisoin ikkunassa syömässä, kun Tyrkky ilmestyi kadulle vastapäisestä rapusta. Säikähdin pahanpäiväisesti, mutta se meni pian ohi.
Hän oli pukeutunut taas siihen pitkään kanelinväriseen ulsteriinsa ja hänellä oli sylissään valtava kukkapaketti. Se rauhoitti hiukan, koska tajusin, ettei Mustatukka ollut päästänyt häntä sisään – ainakaan vielä.

Tyrkky käveli edestakaisin kadulla, pysähtyi välillä ja jäi niska kenossa katsomaan Mustatukan ikkunoita. Kiikarilla pystyin erottamaan, miten miehen huulet liikkuivat, ihan niin kuin hän olisi höpissyt jotakin mantraa.

Äkkiä hän meni takaisin rappuun, ja silloin minä taas säikähdin. Hän tuli kuitenkin melkein saman tien ulos, ja sillä kertaa ilman kukkapakettia.

Purskahdin tahtomattani nauruun, sillä tiesin, miten hän oli toimittanut kukat perille. Siinäkin historia toisti itseään.

Juuri nyt muuten tein päätöksen. Ryhdyn toimimaan huomenna. En lykkää asiaa enää. Mutta ensiksi on käytävä vintillä.

***

Johanna katsoi taas kännykkäkameran kuvaa, vaikka oli tuijottanut sitä jo silmänsä kipeiksi.

Kuvan laadussa ei ollut moittimista, sillä Kiiran kännykkä oli ensiluokkainen. Jarkko oli aina pitänyt huolta siitä, että hänen vaimonsa kommunikointivälineet olivat viimeisintä mallia, olipa sitten kysymyksessä kännykkä tai tietokone tai mikä tahansa. Paitsi että entinen vaimohan Kiira kohta olisi. Saattavat siinä elektroniikan vaihtoviikkojen välit harventua.

Kännykkäkuvassa ei ollut ihmistä eikä ruskassa hehkuvaa puistoa eikä auringonlaskua eikä mitään muutakaan kaunista. Siinä oli pelkkä yksinkertainen kyltti ohuissa mustissa kehyksissä ja musta teksti valkoisella pohjalla:
Samuli Mäntynen
psykiatrian erikoislääkäri

– Samuli Mäntynen, Johanna toisti ainakin kymmenennen kerran. – Miten mä en huomannut sitä... miten se on voinut mennä multa ohi?

– Koska ihminen näkee juuri sen, minkä haluaa nähdä, Kiira sanoi tietävästi. – Samuelhan sanoi, että hänellä on vastaanotto asuntonsa vieressä, joten tietysti sä näit juuri sen nimen tuossa kyltissä. Nimissä on sitä paitsi yhtä monta kirjaintakin.

– Just niin... näin minkä näin, Johanna hymähti. – Noin älyttömän pientä tekstiä, eikä mulla ollut rillejä mukana.

– Melkein tekisi mieli sanoa, että syytä sitten itseäsi, Kiira tuhahti. – Menit kuule vapaaehtoisesti leijonan luolaan, hän lisäsi dramaattisesti.

He olivat istuneet Johannan olohuoneen pöydän ääressä jo ties miten pitkään. Siitä lähtien kun Kiira oli rynnännyt paikalle pakahtumaisillaan. Johanna ei saanut hänestä mitään tolkkua ennen kuin oli hakenut puolikkaan samppanjapullon jääkaapista ja Kiira oli tyhjentänyt ensimmäisen lasillisen.

– Auto saa jäädä tänne, Kiira oli sanonut. – Ja pane toinen pullo jäähtymään. Me tullaan tarvitsemaan sitä.

Enempää samppanjaa Johannalla ei ollut, joten hän oli sujauttanut valkoviinipullon jääkaapin oveen. Se ajaisi saman asian, ainakin melkein.

– Ei voi olla totta, Johanna oli henkäissyt, kun Kiira oli alkanut kertoa. Samaa hän oli tolkuttanut niin monta kertaa, että Kiira oli lopulta käskenyt hänen pitää suunsa kiinni ja keskittyä kuuntelemaan.

Ja Kiira oli kertonut.

Vastaanotolta tullut kaljuuntunut, lyhyt ja tanakka mies oli psykiatrian erikoislääkäri, tohtori Samuli Mäntynen. Hän oli jopa hiukan huvittuneena näyttänyt kuvallista käyntikorttiaan.
Vastaanottonsa tohtori kertoi siirtäneensä Töölöstä Ruoholahteen vain pari kuukautta aikaisemmin, kuulemma tilapäisesti taloyhtiön putkiremontin tieltä.

Sukunimikaimansa eli naapurinsa tohtori kertoi tavanneensa vain ohimennen muutaman kerran: – Jokin sana siinä on vaihdettu, ei sen enempää. Mukavan tuntuinen kaveri.

– Kuuluuko tuolta koskaan mitään? Kiira oli kysynyt.

– Kuten?

– Jotain... erityisiä ääniä... riitelyä tai huutoa tai jotain...

Tohtori oli katsonut Kiiraa kummissaan.

– Ei todellakaan, hän oli sitten sanonut.  – Ihan tavanomaisia kerrostalon ääniä sieltä vain kuuluu silloin tällöin. Hyvin sivistyneesti siellä asutaan.

– Ja se mies... siis tuo Mäntynen asuu ilmeisesti yksin? Kiira oli arvellut.

– Siltä vaikuttaa, tohtori oli sanonut ja naurahtanut sitten:

– Vaikka kyllä siellä taitaa silloin tällöin naisia käydä. Ja mikäs ihme se on, komea mies kuin mikä.

– Naisia? Kiira oli toistanut.

– Siis monikossa?

– Niin. Tohtori oli katsonut Kiiraa epäluuloisesti ja rypistänyt otsaansa. Hän oli ilmeisesti tajunnut puhuneensa jo aivan liikaa tuiki tuntemattomalle ihmiselle. Hän oli ihmetellyt ääneen Kiiran kiinnostusta, joten tämä oli vain selittänyt jotakin epämääräistä puolitutusta, kiittänyt ja kieltäytynyt hissikyydistä.

Portaita alas mennessään Kiira oli harmitellut, että kaikki tärkeimmät kysymykset olivat itse asiassa jääneet esittämättä. Ja ennen kaikkea hänellä ei ollut sittenkään ollut rohkeutta soittaa ovikelloa ja naulata sitä kirottua kannibaalia seinään. Jos se mies nyt olisi sattunut olemaan kotona.

– Siis psykiatrian erikoislääkäri, tohtori Samuli Mäntynen on oikeasti olemassa, hengittää ja voi hyvin, Kiira sanoi ja siemaisi viinilasistaan.

Samppanjat oli juotu jo aikoja sitten, ja viinipullokin oli hyvää vauhtia tyhjenemässä. Jutut alkoivat jumittua, he pyörittivät samaa levyä yhä uudelleen.

– Kysymys siis kuuluu: kuka on Samuel Mäntynen? Johanna huokaisi.

– Aivan, ja ennen kaikkea: onko Samuel Mäntystä edes olemassa? Kiira lisäsi. – Onko se edes sen miehen oikea nimi? Kuka ja mikä se mies oikeasti on?

Täsmälleen samalla hetkellä ovikello kilahti. Naiset katsahtivat säikähtäneinä toisiaan ja olivat sitten vähällä purskahtaa hysteeriseen kikatukseen.

– Et mene! Johanna sitten sihahti, kun Kiiran ilme synkkeni ja hän nousi kuin tuomioenkeli.

– Miksen? Kiira sähähti. – Nythän me saadaan se liero kiinni tuoreeltaan.

– Et mene! Johanna toisti. – Mä en halua!

– No ei väkisin. Syytä sitten itseäsi... Kiira vetäisi tuolin alleen ja suunsa tiukaksi viivoittimeksi.

Portaista kuului loittonevia askeleita ja sitten alaoven kolahdus.

Vilkaisemattakaan Johannaa Kiira nousi ja meni ikkunaan. Hän kurkisti sälekaihtimien raosta ja naurahti ivallisesti.

– Siellä se nyt kuule seisoo niin kuin joku hemmetin Romeo Julian parvekkeen alla. Näyttää kieltämättä valioyksilöltä, siis ulkonaisesti. Siinä suhteessa et kyllä ole yhtään liioitellut. Arvaa muuten mitä sillä on sylissään.

– Mä en halua tietää, Johanna mutisi.

– Sillä on varmaan tämän kaupunginosan suurin kukkapaketti.

– No just...

– Hei... Kiira nousi varpailleen nähdäkseen paremmin. – Nyt se häipyi... hemmetti... ei kai se aio yrittää uudelleen...

Portaista alkoi kuulua taas askeleita. Ne pysähtyivät oven taakse. Kiira hiipi Johannan viereen. Huoneessa kuului vain kaksiääninen jännittynyt hengitys.

Sitten postiluukku rapsahti. Jotakin työnnettiin siitä sisään. Askeleet poistuivat portaisiin.

– Odota siinä! Kiira komensi ja kiiruhti eteiseen.

Postiluukusta roikkui pieni valkoinen kirjekuori. Kiira nykäisi sitä, mutta sai käteensä kortin lisäksi pelkästään pätkän narua.
Kiira kurkisti ovesta. Kukkapaketti roikkui postiluukussa.

Kiira pujotti kortin luukusta, sulki oven ja marssi olohuoneeseen roikottaen pakettia sormenpäässään.

– Tämmöinen pikkupuketti, hän sanoi ja alkoi kääriä paperia kukkien ympäriltä. – Taitaakin täällä olla enemmän kuin ne klassiset kolme vaaleanpunaista neilikkaa...

– Voi luoja! Johanna henkäisi, kun papereista kuoriutui kauniisti sidottu kimppu pitkävartisia mustanpunaisia ruusuja.

Kiira alkoi laskea kukkia. – Kaksikymmentäyksi, hän sitten totesi.

– Ei vähä mitään, sanoi entinen mies, vaikka oikeasti näitä pitäisi kyllä olla seitsemän.

– Miksi just seitsemän? Johanna ihmetteli.

– Koska seitsemän on valehtelijan luku. Ainakin Raamatun mukaan.

– Milloin sä olet Raamattua ruvennut lukemaan? Johanna mutisi.

Kiira ei ollut kuulevinaankaan. – Tässä on korttikin mukana, hän sanoi. – Haluatko lukea itse vai saanko mä?

Johanna nyökkäsi: – Sen kuin luet.

Kiira käänteli hetken korttia. Kasvoille levisi moniselitteinen hymy, kun hän lausui dramaattisesti: – Anteeksi. Rakastan sinua.

– Ei allekirjoitusta, Kiira sitten lisäsi aivan tavallisella äänellä ja heitti kortin pöydälle ruusukimpun viereen.

– No nyt se sen sitten sanoo, Johanna mutisi.

– Siis minkä? Kiira ihmetteli.

– Eikö se nyt ole jo sata kertaa pyydellyt anteeksi paskamaisuuttaan?

– Onhan se anteeksi rukoillut, mutta...

Johanna vilkaisi vaivihkaa korttia, mutta ei onnistunut välttämään Kiiran haukankatsetta.

– Hei haloo! Kiira ärähti. – Et suinkaan sä rupea peruuttamaan! Et jumalauta rupea! Kirosanat alkoivat maistua ihanan makeilta.

– En tietenkään! Johanna vakuutti innokkaasti. – Mä en halua enää ikinä nähdä sitä miestä.

Kiira katsoi ystävätärtään pitkään kädet lanteilla.

– Toivottavasti sä myös tarkoitat sitä, hän sanoi tiukasti.

– Tietysti! Johanna tuohtui.

– Pidätkö sä mua ihan hulluna?

Kieltämättä joskus, Kiira ajatteli, mutta ei sentään sanonut sitä ääneen.

Iltapäivä oli jo tummunut illaksi, kun Kiira alkoi tehdä lähtöä, tosin erittäin vastahakoisesti.

– Voisin ihan hyvin jäädä yöksi, hän ehdotti. – Tukholman-laiva tulee vasta kymmenen maissa, joten ehdin aamulla oikein hyvin kotiin poikia vastaanottamaan.

– Kyllä mä pärjään, Johanna väitti. – Usko nyt, hän lisäsi, kun Kiira näytti lievästi sanottuna epäilevältä. – Sä olet maailman paras ystävä kaikella mahdollisella kermakuorrutuksella, siis aivan ihana, mutta mä haluan olla vähän aikaa yksin. Mun on suorastaan pakko vain olla ihan hiljaa ja sulatella kaikkea.

– Kunhan et vaan sulattele liikaa, Kiira puuskahti ja keksi sitten:

– Tai jos tulisitkin meille? Lämmitetään sauna ja paistetaan makkaraa niin kuin kakaroina partioleirillä. Eikä meidän jääkaapista skumppa lopu.

– Mä inhoan saunaa, enkä tykkää paistetusta makkarasta, Johanna naurahti. – Enkä mä muuten ikinä suostunut menemään partioleirille, koska pelkäsin pimeässä metsässä.

– Juuri niin. Entäs jos sä rupeat nyt pelkäämään täällä yksiksesi? Kiira jankutti. – Tai jos se sika yrittää tulla uudelleen?

– En tietenkään päästä sitä sisään, jos sillä on vielä edes otsaa yrittää. Enkä vastaa sen soittoihin enkä tekstareihin. Panen varmuusketjun päälle.

– Ihan niin kuin se nyt sitä estäisi tulemasta.

– No ei kai se nyt sentään mikään sarjamurhaaja ole, joka taistelee itsensä sisään moottorisahalla, Johanna kuohahti.

– Mistäs tiedät vaikka olisikin, Kiira heitti ja rupesi keräilemään tavaroitaan. – Mä otan taksin lennosta, hän päätti. Juomat olivat nousseet hiukan päähän, joten pieni happihyppely olisi paikallaan. – Tulen hakemaan huomenna auton joskus iltapäivällä. Otan pojat mukaan, niin tekin tapaatte pitkästä aikaa.

– Mulla on huomenna duunipäivä, Johanna muisti. Hän ei ollut jaksanut ajatella koko asiaa.

– No voi harmi.

– Mitä mä tälle teen? Johanna heilutteli rannettaan. Puremajäljet olivat nyt muuttuneet kokonaan violeteiksi. – Pomolla on röntgensilmät, se näkee kaiken. Joskus mä epäilen, että se lukee mun ajatuksianikin.

– Laitat siihen ideaalisiteen, ja jos se ihmettelee, sanot että siihen tuli pieni palovamma, Kiira sanoi käytännöllisesti.

– Palovamma? Mistä mä olisin sen muka saanut?

– Esimerkiksi kuumasta kattilasta tai uunipellistä.

– Enhän mä kokkaa ikinä mitään. Ja uunia olen muuten käyttänyt tasan kerran, kun lämmitin pizzan. Ja senkin mä onnistuin polttamaan.

– No ei kai sitä kukaan tiedä. Kyllä sä jotain keksit. Ja viimeistään maanantaina mä rupean selvittämään asiaa.

– Mitä asiaa?

– Sen kusipään oikeaa henkilöllisyyttä, Kiira sanoi. Kirosana maistui jälleen erityisen hyvältä. – On olemassa kaikenlaisia henkilörekistereitä ja tiedostoja.

Johannaa alkoi taas hermostuttaa. – Mistä sä ajattelit aloittaa?

– Helpoimmasta päästä eli googlesta.

– Voisit muuten ottaa nuo ruusut mukaan, Johanna ehdotti vaimeasti vain pari sekuntia mietittyään.

– Älä unta näe! Kiira puuskahti ja kietaisi pitkän beigen kašhmir-huivin kaulaansa. – Kaikkein mieluimmin mä työntäisin nuo rehut sen miehen arvaa minne.

– En viitsi arvata.

Ovi oli tuskin sulkeutunut Kiiran perässä, kun Johanna jo alkoi katua jääräpäisyyttään. Olisi ehkä sittenkin pitänyt antaa ystävättären jäädä. Yksinolo ei tuntunut enää ollenkaan niin hyvältä ajatukselta kuin hän oli kuvitellut.

Oli liian hiljaista. Vaikka oli lauantai-ilta, ulkoakaan ei kuulunut juuri mitään. Yleensä niin ruuhkaisella Abrahaminkadulla tuntui olevan liikennettäkin tavallista vähemmän.

Johanna avasi television ja surffaili kanavalta toiselle. Brittidekkari oli jo ehtinyt alkaa ykkösellä, eikä muilla kanavilla näyttänyt olevan mitään mielenkiintoista. Tai saattoi ollakin, mutta hän ei kerta kaikkiaan pystynyt keskittymään.

Hän sulki television ja alkoi selailla levykokoelmaansa. Maija Villkkumaa, hän sitten päätti. Hyvää musiikkia ja ennen kaikkea hienoja tekstejä.

Kun Vilkkumaa alkoi laulaa, että ”pitäis järkevä olla joo, olla aikuinen mutten oo, on anteeksianto tärkeää, mutta jos noin kusipää kuten sä...”, Johanna irvisti niin että suupielet olivat revetä. Osuvampaa tekstiä ei siihen tilanteeseen olisi voinut edes kuvitella.

Ruusut tuoksuivat huumaavasti. Se oli imelä vertaus, mutta mitään muutakaan Johanna ei keksinyt. Hän yritti olla ajattelematta, että pahimmassa tapauksessa kukat saattaisivat laukaista migreenin.

Kiiran lähdettyä hän oli päättänyt heittää kukat pois ja viedä saman tien pihalle biojätteisiin, mutta ei ollut lopulta raaskinutkaan. Olivathan ne kuitenkin... no, ainakin kauniita ja harvinaisen pitkävartisia.

Mitähän se mies on niistä mahtanut maksaa? hän mietti etsiessään maljakkoa. Ja oliko se selittänyt jotakin kauppiaalle vai ainoastaan valikoinut pitkävartisimmat ja tummimman punaiset ruusut, pyytänyt sitomaan ja maksanut?

Tarpeeksi isoa maljakkoa ei löytynyt, joten lopulta Johanna tyrkkäsi kimpun valkoiseen muoviämpäriin ja pani sen lattialle kaakeliuunin eteen. Edellisen kerran hän oli käyttänyt ämpäriä jynssätessään kylpyhuoneen lattiaklinkkereitä.

Johanna vilkaisi jälleen kerran kännykkää ja hätkähti.
Mitä sä oikein kuvittelet? hän kysyi tiukasti itseltään. Et suinkaan odota, että se mies soittaisi? Vai pelkäätkö juuri sitä?
Johanna ei osannut sanoa, missä vaiheessa oli ruvennut ajattelemaan Samuelia ”sinä miehenä”. Ikään kuin olisi sillä tavalla saanut etäisyyttä tapahtumiin.

– Samuel, hän kokeili nyt ääneen. Se kuulosti teennäiseltä. Kiira oli väittänyt nimeä raamatulliseksi.

Mahtoiko Samuel edes olla miehen oikea nimi? Entäs Mäntynen?
Johanna meni ikkunaan.

– Kuka sinä olet? hän kysyi äkkiä niin kovaa että pelästyi omaa ääntään ja vilkaisi vaistomaisesti olkansa yli.

Vastapäisessä talossa valkoinen kissa istui tutulla paikallaan ikkunalaudalla niin liikkumattomana, että sitä olisi voinut luulla patsaaksi. Huone kissan takana oli pimeänä, mutta äkkiä jokin
välähti ikkunassa.

Samalla hetkellä Johanna muisti, miten Samuel kerran väitti nähneensä siinä ikkunassa jonkun kiikaroimassa. Silloin Johanna oli vain nauranut, mutta...

Kissalla oli emäntä, joka asui aivan ilmeisesti kaksin kattinsa kanssa. Nainen liikuskeli siellä jotenkin hitaan oloisesti, niin kuin vanhempi ihminen.

Johanna oli jo menossa keittiöön mutta palasikin takaisin ikkunaan. Hän oli äkkiä muistanut sen eilisen tyypin, joka oli pysäyttänyt hänet kadulla, kun hän oli ollut syöksymässä kotiin. Voisiko se olla sama nainen? Miltä se oikein oli näyttänyt?
Ei oikeastaan miltään, Johanna ajatteli. Se oli juuri niitä mitättömän näköisiä vanhahkoja naisia, jotka kiersivät tavaratalojen kosmetiikkaosastot kaukaa. Ei niitä muistanut jälkeenpäin, jos niihin joskus oli törmännytkin. Todennäköisesti Johanna ei tunnistaisi naista enää, jos näkisi uudelleen.

Mutta jos se on sama nainen, Johanna pohti. Sehän halusi auttaa ja vaikutti oikeasti huolestuneelta. Pitäisi tuntua turvalliselta tietää, että lähellä asui joku ihminen, joka välitti – jos jotakin tapahtuisi...

– Mitä muka voisi tapahtua? Johanna kysyi ääneen mutta jätti vastaamatta.

Hän meni keittiöön ja oli jo korkkaamassa uutta viinipulloa mutta panikin sen hetken harkittuaan takaisin jääkaappiin. Huomenna olisi työpäivä, ja Kiiran kanssa nautitut juomatkin höyrysivät vielä päässä.

Johanna napsautti sen sijaan teeveden tulemaan mutta sammutti keittimen saman tien. Ei tehnyt mieli mitään. Ei ollut edes nälkä, vaikka he olivat Kiiran kanssa syöneet vain pari voileipää.

Johanna palasi olohuoneeseen ja sulki levysoittimen. Hän asettui selälleen sohvalle, makasi siinä ja kuunteli hiljaisuutta, keskittyi hengittämään rauhallisesti, niin kuin muinaisilla joogatunneilla oli opetettu.

Ja sitten se iski. Paniikkimainen pelko. Aivan äkkiarvaamatta.
Enää ei tuntunutkaan turvalliselta tietää, että vastapäätä mahdollisesti asui ihminen, joka halusi auttaa. Päinvastoin, pelkkä ajatuskin pelotti. Että siellä todella seisoisi joku kiikaroimassa ja tirkistelemässä. Joku tuntematon, joku joka...
Johanna ponnahti pystyyn, mutta jäi istumaan keskelle sohvaa. Sydän hakkasi.

Rapusta kuului kolahdus. Kuuluiko sieltä myös askeleita?

Johanna hiipi eteiseen ja painoi korvan oveen.

Ei hiiskahdustakaan. Ei yhtään mitään.

Ja samalla hetkellä kännykkä soi, välkehti ja liikkui hitaasti pyöreällä valkoisella ruokapöydällä.

Johanna käveli jäykin askelin olohuoneeseen ja otti kännykän. Käsi tärisi.

Kiira. Helpotus oli niin valtaisa, että Johanna purskahti hysteeriseen nauruun. Hän nauroi vielä vastatessaan.

– Mikä nyt on noin hauskaa? Kiira ihmetteli.

Aavistuksen verran paksusta äänestä kuuli, että toisin kuin Johanna, ystävätär oli kotona Haukilahdessa korkannut uuden pullon.

– Ei mikään, Johanna pärski.

– Mä vaan... taidan käydä vähän ylikierroksilla.

– Sama täällä, Kiira sanoi.

– Mutta mun tapauksessani se kyllä johtuu siitä, että teen parhaillaan listaa, mistä kaikesta Jarkko joutuu mulle ja pojille maksamaan. Voit varmaan kuvitella, että siitä listasta tulee pitkä.

Sitä Johanna ei epäillyt ollenkaan.

– Mutta oikeasti soitin varmistaakseni, että kaikki on hyvin.

– On on, ihan hyvin, Johanna vakuutti. – Yritän mennä aikaisin nukkumaan.

– Ota pilleri, Kiira neuvoi.

– Ei mulla ole, enkä mä muutenkaan...

– Jospa mä kuitenkin tulisin sinne, niin voisin samalla...

– Etkä tule, Johanna keskeytti. – Usko nyt jo, että mulla ei oikeasti ole mitään hätää.

Paitsi että on, hän ajatteli puhelun loputtua. Hirveä hätä.

Johanna riisuutui ja tassutteli paljain jaloin kylpyhuoneeseen. Hän seisoi pitkään lämpimässä suihkussa ja hankasi sitten itseään kuivaksi, kunnes iho alkoi punoittaa. Hetken mietittyään hän pukeutui uudelleen.

Hän meni keittiöön laittamaan ison mukillisen kamomillateetä. Tavallisesti tee hieman rauhoitti, mutta nyt sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta.

Koko pitkä yö edessä. Pelotti.

Johanna sammutti valot keittiöstä ja olohuoneesta. Katulamppu heitti avonaisista sälekaihtimista raidallisen kuvion parkettiin. Ja taas hänelle tuli merkillinen tunne, että joku tarkkaili. Tunne suorastaan kihelmöi ja pisteli iholla.

Johanna hiipi ikkunaan ja kurkisti ulos kaihtimien raosta. Yhdessä ikkunassa toisiinsa kietoutunut pariskunta huojui hitaasti edestakaisin. Ehkä ne tanssivat. Olivat vastarakastuneita. Menisivät kohta sänkyyn.

Sydämessä vihlaisi. Vatsassa vihlaisi.

Johanna raotti kaihtimia hiukan lisää, kurkisti alas kadulle – ja vetäytyi salamana syrjään kiivaasti hengähtäen.

Samuel Mäntynen – tai kuka mies nyt ikinä olikaan – seisoi jalkakäytävällä kädet puuskassa rinnalla.

Vaikka Johanna ei mitenkään ehtinyt nähdä, hän tiesi vuorenvarmasti, että mies seisoi siellä ja tuijotti suoraan hänen ikkunaansa.

***

Lauantaiyö, lokakuun 30. päivä

En pysty nukkumaan, vaikka olen lopen uupunut. Pidän muuten tuosta sanonnasta, lopen uupunut. Se kuulostaa huomattavasti kauniimmalta kuin vaikkapa rättiväsynyt tai ihan poikki.

Myöhään illalla kävin ullakolla. En ole vuosikausiin avannut vinttikomeroni ovea, joten tuntui melkein kuin olisin ollut löytöretkellä. Siellä vierähtikin tovi ja toinenkin, kun uppouduin penkomaan tavaroita ja availemaan laatikoita.

Uskomatonta, mitä kaikkea ihminen säilyttääkään ikään kuin kaiken varalta. Milloin minä käyttäisin esimerkiksi ikivanhoja ruostuneita kaunoluistimia tai 80-luvun ulsteria, jossa on järkyttävän muhkeat olkatoppaukset? Entä mitä teen tuolilla, josta puuttuu yksi jalka? Tai kuluneilla räsymatoilla, joita inhosin jo uusina.

Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja raivata koko komero, lajitella tavarat, heittää roinat pois ja viedä käyttökelpoinen kierrätykseen. Aikaahan minulla olisi vaikka muille jakaa.

Olin muistavinani, että olin pannut sen erään määrätyn kumilenksuilla suljettavan kansion vanhan lipaston ylimpään laatikkoon. Sieltä se löytyikin, valokuva-albumien ja vanhojen postikorttien alta.

Vaikka muistinkin kansion säilytyspaikan, hämmästyin sen kirkkaansinistä väriä. Olisin voinut vaikka vannoa, että se olisi ollut vihreä. Ihmisen muisti tekee merkillisiä temppuja.

En avannut kansiota vielä ullakolla, vaan pistin sen kainalooni ja menin katsomaan kuuta. Kalenterin mukaan se on tänä yönä täsmälleen puolikas, mutta minusta se näytti kyllä vajaammalta. Ja tavallistakin julmemmalta. Pyöreä kuu on paljon ystävällisempi.

Siinä ikkunassa seisoskellessani muistin erään vanhan kotimaisen elokuvan. Kuu on vaarallinen.

Hyvä nimi, vaikka itse tarina olikin aika kömpelö. Aikoinaan joskus 60-luvulla sitä pidettiin rohkeana ja jopa hieman säädyttömänäkin elokuvana, koska pääosan esittäjä meni alasti uimaan, ja rakastelukohtauksessa vilahti paljasta rintaa.

Kyllä ovat ajat muuttuneet, mutta on vaikea sanoa, paremmiksiko vai huonommiksi. Riippuu siitä, mistä kulmasta asioita katsoo. Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että ihminen on seksikkäämpi vaatteet päällä kuin alasti, eikä sillä ole mitään tekemistä moraalin kanssa. Minusta on vain huomattavasti kiihottavampaa, kun salaisuus ikään kuin säilyy. Joutuu arvailemaan ja käyttämään mielikuvitusta.

En avannut kansiota heti kotiin tultuanikaan. Jokin pani vastaan. Ehkä minä sisimmässäni sittenkin pelkäsin, että olisin väärässä. Että olisin erehtynyt henkilöstä.

Keitin pannullisen kahvia pelkäämättä että se valvottaisi. En tosiaankaan saisi muutenkaan unta. Kaadoin jo toisen kupillisen, ennen kuin lopulta istuuduin ja avasin kansion.
Kansiossa oli yksi valokuva ja neljä lehtileikettä. Senkin olin muistanut oikein.

Asetin kuvan ja leikkeet riviin pöydälle. Paperi oli jo aavistuksen verran kellastunutta, mutta kuvista sai erinomaisesti selvää.
Tutkin valokuvaa. Ei epäilystäkään. Minä olin ollut alusta lähtien oikeassa.

En tuntenut oloani kuitenkaan helpottuneeksi, ja sitten aivan äkkiarvaamatta minua alkoi itkettää. Kaikki vuosia sitten tapahtunut vyöryi valtavana hyökyaaltona päälle. Pelkäsin hukkuvani siihen. Oli vaikea hengittää.

Oma itku kuulosti omituiselta. En muista, milloin viimeksi olisin kunnolla itkenyt. Ehkä siitä on yhtä paljon aikaa kuin niistä neljästä lehtileikkeestä.

Mummo aina sanoi, että itke vaan tyttö, se helpottaa. Minua ei helpottanut. Pikemminkin päinvastoin, ahdistus vain tuntui kasvavan. Sydäntä painoi niin kuin se olisi muuttunut kiveksi.

Heitin jäähtyneen kahvin viemäriin ja menin avaamaan ikkunan. Oli pakko saada raitista ilmaa koko huoneen täydeltä, vaikka pakokaasujahan tuolta kadulta tietysti enimmäkseen joutuu hengittämään.

Olipa myrkkyjä tai ei, ulkoilma teki hyvää. Kissa oli tosin eri mieltä ja luikahti sohvan alle.

Nojasin kyynärpäillä ikkunalautaan ja kurkotin niin pitkälle, että saatoin nähdä kadun koko leveydeltään. Ja silloin minä näin hänet.

Tyrkky seisoi suoraan ikkunani alla, pää hiukan takakenossa.
Ei ollut vaikea arvata, mitä se mies siinä vahti, vaikka Mustatukan ikkuna oli pimeänä ja sälekaihtimet oli käännetty kiinni.

Muistin jostain historiankirjasta lukeneeni, että muinaisina aikoina linnoitusten puolustajat kaatoivat muurinharjalta vihollisten päälle sulaa tinaa. Karmeampaa kuolemaa en pysty edes kuvittelemaan.

Minulla ei ollut ikävä kyllä edes uudenvuodentinaa laatikossa, mutta ajattelin että kiehuva vesi ajaisi saman asian, tai ainakin melkein.

Etsin keittiön alakaapista kaikkein suurimman kattilani, täytin sen vedellä laitoja myöten ja panin hellalle kuumenemaan.