Sillä hetkellä joku päässäni käski minun toimia. – Odota, sanoin ja tartuin viittaan. – Onko jokin hullusti? Voinko minä auttaa?

Lauantai, aamupäivä, lokakuun 30. päivä

Minulla on tapana kirjoittaa näitä sepustuksiani yleensä vasta illalla. On mukava kerrata päivän tapahtumia, pohdiskella asioita ja sillä tavalla ikään kuin kääriä päivä pakettiin. Ennen kuin menen ullakolle kuuta katsomaan. Silloin kun menen. Viime yönä oli sumuista, mutta en olisi mennyt, vaikka olisi ollut tähtikirkas yö. Minulla oli tärkeämpää tekemistä.

Nyt on vasta aamupäivä, eikä kello ole vielä yhtätoistakaan. Olen valvonut koko yön. Pää on unen puutteesta turtana, mutta on pakko yrittää selvittää ajatuksia. Siksi tartuin kynään jo nyt ja rupesin kirjoittamaan.

Kirjoitan tosiaan aina käsin, vaikka tietokoneessani onkin jonkinlainen sanojenkäsittelyohjelma. En vain pidä ajatuksesta, että joutuisin naputtelemaan kylmälle ruudulle.

Joskus olen katsellut kirpputorilla sillä silmällä vanhoja kirjoituskoneita, mutta sellaiseen olisi luultavasti hankala löytää värinauhoja. Sitä paitsi pärjään oikein hyvin pelkällä kynällä ja ruutuviholla.

Myöhään eilen illalla siirsin nojatuolin ikkunan ääreen, istuin siinä kiikari kaulassa ja kissa sylissä ja valvoin. Saatoin tietysti välillä torkahtaa muutamaksi sekunniksi tai minuutiksikin, mutta silti tuntuu, etten ole nukkunut silmällistäkään.

Valvominen särkee koko kropassa. Viluttaa. Hytisyttää. Keitin äsken pannullisen tavallista vahvempaa kahvia, mutta sekään ei lämmitä.

Eniten kumminkin särkee sydämeen.

Eilen illalla tapahtui kauheita asioita. Olen siitä vuorenvarma, vaikka en yksityiskohtia tiedäkään. Näin kuitenkin aivan riittävästi ja osaan vetää johtopäätöksiä.

Minäpä kerron, mutta ensin hiukan taustaa.

En ole koskaan harrastanut varsinaisia iltakävelyjä tai ikkunaostoksia, niin kuin lapsuudessani sanottiin. Minusta on tyhmää katsella näyteikkunoita, jos ei kerran aio ostaa mitään. Minulla on jo kaikkea mitä tarvitsen, enemmänkin, joten on vaikea edes keksiä mitään ostettavaa.

Kun kissa jonakin päivänä kuolee, ruokaakin tarvitaan vähemmän. Toivon tietysti, että siihen menisi vielä monta vuotta. Suoraan sanoen en oikein itsekään ymmärrä, miten minä olen niin kovasti kiintynyt siihen elukkaan.

Kissa on muuten hyvä kuuntelija. Sanokaa mitä sanotte, mutta joskus tuntuu niin kuin se osaisi lukea ajatuksianikin.

Kaikesta huolimatta pidän itseäni jokseenkin järkevänä ihmisenä, vaikka minulla onkin hyvä mielikuvitus. Minulla on jalat tiukasti maassa. En esimerkiksi usko niin sanottuihin etiäisiin tai muuhunkaan vastaavanlaiseen hömppään. Enkä muuten ole edes kuuhullu, vaikka sitä taivaankappaletta rakastankin ja käyn öisin ullakolla katselemassa. Kuuhan on todellinen, koska sen pystyy näkemään pelkällä paljaalla silmällä.

Silti eilen illansuussa hautausmaalta tultuani tunsin oloni merkillisen levottomaksi. En osannut oikein keskittyä mihinkään. Kissakin taisi vaistota sen. Vähän väliä se loikkasi alas vartiopaikaltaan ikkunalaudalta ja tuli jalkoihin kiehnäämään.
Katsoin puoli yhdeksän uutiset, ja kun meteorologi oli ennustanut sumuisen syyssään jatkuvan vielä viikonlopun yli, suljin television ja lähdin ulos.

Kissa jäi eteiseen ihmettelemään. Aivan totta, se näytti ihan oikeasti hämmästyneeltä siinä häntä pörhöllään istuessaan. Kotiin palatessani se oli siirtynyt naulakon alle ja nukkui siellä ikivanhojen kumisaappaiden päällä. Sitä se ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt.

Minä siis lähdin ulos. Alaovella mietin hetken, minne päin suunnistaisin. Oikeastaan olisin halunnut mennä takaisin hautausmaalle, mutta oli liian myöhäistä. Portit olisi jo suljettu.
Minusta pimeissä hautausmaissa ei ole mitään pelottavaa. Kuolleet ovat kuolleita, vainajat vainajia. Eivät ne haudoistaan nouse ja käy elävien kimppuun. Olen aina ajatellut, että jos haamuja ylipäätään on olemassa, ne ovat ystävällisiä sieluja. Liitelevät vain jossakin ja korkeintaan sipaisevat ohi mennessään niin ettei sitä edes huomaa.

En siis mennyt Hietaniemeen, vaan kävelin tavallista reittiä torin poikki satamaan. Vieläkin oli niin tyyntä, että satama-allas näytti katuvaloissa välkehtivältä mustalta öljyltä. Kapakoiden ulko-ovilla seisoskeli ihmisiä tupakoimassa, eivätkä ne näyttäneet edes palelevan. Toista olisi parin kuukauden kuluttua, varsinkin jos lunta tulisi yhtä paljon kuin edellisenä talvena.

Kävelin Ruoholahdenrantaan ja ihmettelin taas kerran, miten nopeasti kaupunkimaisema muuttui. Vain vähän aikaa sitten tavarajunat puksuttivat edestakaisin matkalla Länsisatamaan ja saivat Itämerenkadun päässä jonottavat autoilijat raivon partaalle.

Lähdin pikkuhiljaa takaisin kotiin päin. Eerikinkadun alkupäässä oli aivan hiljaista, ei ensimmäistäkään ihmistä näköpiirissä. Helsinki ei todellakaan ole mikään metropoli, jos mittarina pidetään sitä, että kaupunki elää yötä päivää, eikä nuku koskaan.

Olin juuri lähestymässä Hietalahdenkadun kulmaa, kun takaani alkoi yllättäen kuulua nopeita, hiukan epätahtisia askeleita.
Käännyin katsomaan.

Sumun keskeltä lähestyi mustaan viittaan pukeutunut hahmo, joka käveli kumarassa ja ontui selvästi toista jalkaansa.
Mieleeni muistui äkkiä elokuva, jossa pääosan esittäjä yritti tavoittaa punaiseen viittaan pukeutunutta lasta. Lopulta pakenija paljastuikin kääpiönaiseksi, joka tappoi takaa-ajajan julmasti veitsellä.

Se elokuvan kohtaus osoittautui päähenkilön painajaiseksi, mutta minä en nyt nähnyt unta. Olin täysin hereillä.
Juuri sillä osuudella oli sammunut katulamppu, joten kesti hetken ennen kuin tunnistin ontujan.

Mustatukka.

Hän käveli katse tiukasti kadussa, eikä näyttänyt huomaavan minua edes kohdalle tullessaan.

Sillä hetkellä joku päässäni käski minun toimia.

– Odota, sanoin ja tartuin viittaan. – Onko jokin hullusti? Voinko minä auttaa?

Mustatukka vain katsahti minua, mutta en ikinä unohda niiden silmien ilmettä. Pelkoa. Pettymystä.

Hän tempaisi itsensä irti niin rajusti, että viitta valahti toiselta hartialta. Hän heitti viitan heti takaisin olan yli, mutta olin ehtinyt nähdä tarpeeksi. Vyötärölle makkarannahaksi nousseen tahriintuneen vihreän minimekon. Ison soikean repeämän mustissa sukkahousuissa. Tummanpunaiset puremajäljet ranteessa.

Katsoin voimattomana, miten Mustatukka lähti lonksuttamaan eteenpäin. Silloin vasta tajusin, että ontuminen johtui toisen kengän katkenneesta korosta. Muutamassa hetkessä hän oli hävinnyt porttikongiin Abrahaminkadun kulmassa.

Minäkin menin kotiin ja löysin kissan siitä saappaiden päältä makaamasta. Siirsin nojatuolin ikkunan ääreen ja ripustin kiikarin kaulaan, sammutin valot ja rupesin valvomaan. Jossakin vaiheessa kissa hyppäsi syliini ja kiepautti itsensä kerälle. Siihen se jäi koko yöksi.

Vastapäisiin ikkunoihin ei syttynyt valoja illan eikä yön aikana, mutta sälekaihtimet olivat auki, niin kuin aina viime päivinä.

En ole ikinä ollut yhtä huolissani. Olen vieläkin. Huomaan, ettei kirjoittaminen rauhoittanut ollenkaan.

***

Kiira Paimio seisoi kotonaan Haukilahdessa ja katseli olohuoneen seinän kokoisesta ikkunasta sumuiselle atriumterassille.

Itse asiassa hän vain seisoi siinä näkemättä oikeastaan mitään. Että ruoho oli vielä hämmästyttävän vihreää, vaikka oli lokakuun loppu. Ettei muutaman päivän takainen lumi- ja räntäkuuro ollut sittenkään vienyt aivan kaikkia ruusuja pensaista. Että tuuheat tuijat olivat kasvaneet menneen kesän aikana hämmästyttävän paljon pituutta.

Tavallisesti Kiira oli enemmän kuin tarkka istutuksistaan ja viljelyksistään ja huomasi jokaisen pienen yksityiskohdan ja muutoksen, kuopi ja nyppi, lannoitti ja kasteli.

Tänä viikonloppuna ei kuitenkaan mikään ollut tavallista.
Ennen kaikkea talossa oli aivan liian hiljaista. Ei kuulunut poikien mekastusta, ei tietokonepelien ärsyttäviä piippauksia, poksahduksia ja napsahduksia, ei piirrettyjen leffojen spiikkejä, ei autoratojen hurinaa, ei keskinäistä kinastelua, ei yhtään mitään.

Aina silloin tällöin Kiira myönsi kaipaavansa omaa aikaa kaiken perhetouhun keskellä, mutta sitten kun sellainen hetki koitti, hän ei kuitenkaan oikein osannut nauttia siitä. Eikä varsinkaan tänä viikonloppuna, kun tiesi missä pojat parhaillaan karkkipäiväänsä viettivät. Laivalla uuden äitipuoliehdokkaan syynättävinä.

Toivottavasti ne kullannuput käyttäytyvät oikein tosi törkeän huonosti, niin että se hemmetin tähtijuristi tajuaa luovuttaa jo heti kättelyssä, Kiira ajatteli vilpittömän häijysti. Mitä semmoinen naisihminen ylipäätään voi ymmärtää lapsista, ja villeistä pojista varsinkaan? Ne kaksihan olivat niin kuin Vaahteramäen Eemeli tuplana.

Kiira istahti sohvaan, jonka hän oli keväällä päällystyttänyt maitokahvin värisellä alcantaralla. Hävyttömän kalliiksi oli tullut, mutta lopputuloksessa ei ollut todellakaan valittamista; se oli täydellinen.

Vieraatkin todistelivat aina yhdestä suusta, miten kaunis koti Paimion perheellä olikaan. Sisustuksesta Kiira otti tyynesti koko kunnian itselleen, sillä hän oli suunnitellut kaiken alusta loppuun. Siitä oli varastossa todistuksena suunnilleen tonni kansainvälisiä sisustuslehtiä, joista suurin osa ideoista oli poimittu.

– Ja täältä minä en muuta minnekään! Kiira sanoi äkkiä ääneen. Painukoon Jarkko helvettiin – eli sen ikälopun tähtijuristinsa lukaaliin Katajanokalle. Sillä naisella oli siellä kuulemma asunto, jonka neliömäärää Jarkko ei kuitenkaan suostunut paljastamaan, tai itse asiassa väitti ettei tiennyt. Huoneisto oli siis joko hävettävän pieni tai tolkuttoman iso. Todennäköisesti jälkimmäinen tapaus.

Sohvapöydällä ajelehtiva kullanvärinen kännykkä piippasi tekstiviestin. Kiira kurkotti katsomaan: ”Laivala on kivaa. Pelatan melkeen koko ajan. Lucaslta kans pusi. Kevin.”

Kiiraa alkoi itkettää. Tuli äkkiä mieletön ikävä poikia. Mies saisi painua uusine muijineen vaikka Timbuktuun, mutta Kevinistä ja Lucasista hän ei ikinä luopuisi. Hän ei missään tapauksessa suostuisi edes yhteishuoltajuuteen.

Niin makaa, miten petaa, Kiira muisteli mummilta oppimaansa viisautta ja tunsi olonsa hetkellisesti hiukan paremmaksi.

Sananlasku sopi Jarkko Paimioon enemmän kuin hyvin. Tai että kuka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Toivottavasti ne piikit pistelisivät Jarkkoa tosi pahasti, mutta takaisin hän ei sitä miestä ottaisi, ei missään olosuhteissa. Tai ei ainakaan millä tahansa ehdoilla, hän lisäsi mielessään varmuuden vuoksi.

Kiira pompotteli hetken kännykkää kädessään ja vilkaisi kelloa. Kohta kaksi. Olisi tehnyt mieli soittaa Johannalle ja udella, miten eiliset illalliset olivat onnistuneet. Mitä kaikkea he olivat tehneetkään ja oliko kaikki ollut juuri niin ihanaa kuin Johanna oli odottanut ja...

Paitsi ettei hän tietenkään voinut häiritä vastarakastuneen parin yhteistä viikonloppua. Johannahan oli luvannut itse ilmoittautua heti sopivassa saumassa ja kertoa kaiken.
Jos kuitenkin ihan pieni tekstiviesti... Sormi sojotti jo valmiina näpyttelemään. Ei, hieman hienotunteisuutta kehiin, rouva Paimio! Kiira sitten komensi itseään. Nehän saattoivat olla juuri parhaillaan täydessä touhussa ja kuuroja ja sokeita kaikelle muulle paitsi toisilleen. Sitä paitsi Johanna oli todennäköisesti sulkenut koko kännykän.

Niin minä ainakin olisin tehnyt vastaavassa tilanteessa, Kiira ajatteli haikeana. Hänen omasta vastaavasta tilanteestaan oli jo vuosia. Se oli sitä aikaa, kun sänky oli ollut pienen kalliolaiskaksion ylivoimaisesti tärkein huonekalu, ja esikoinenkin oli mitä suurimmassa määrin vasta työn alla.

Kiira huokaisi ja nousi mennäkseen loihtimaan itselleen jotakin lounaantapaista, ja juuri samalla hetkellä kännykkä alkoi soida.
Kiira vilkaisi näyttöä: Johanna.

– No vihdoinkin! hän huudahti innoissaan. – Arvaa olenko mä odottanut!

Toisessa päässä oli hetken aivan hiljaista.

– Haloo, Kiira huhuili. – Oletko sä siellä?

Jälleen pelkkää huminaa.

– Voisitko sä tulla tänne? kuului sitten niin hiljaa, että sanoja oli vaikea erottaa. – Nyt heti... tai niin pian kuin mahdollista.

Kiira henkäisi kiivaasti. Kännykkä oli vähällä pudota kädestä. Hän ei ollut ikinä kuullut Johannan ääntä yhtä surkeana.

Johanna makasi poikittain sängyllä. Kännykkä oli jäänyt käteen hänen soitettuaan Kiiralle. Hän ei millään jaksanut irrottaa sormia sen ympäriltä. Hänellä ei ollut voimia yhtään mihinkään.

Illalla kotiin tultuaan hän oli juuri ja juuri jaksanut kiskoa oksennuksen tahriman mekon yltään. Hän oli tunkenut sen roskikseen ja kaatunut sänkyyn, laahautunut sitten jossakin vaiheessa vessaan oksentamaan lisää ja keittiöön juomaan ja kaatunut takaisin sänkyyn.

Edestakaisin vaeltamista oli jatkunut koko yön. Ehkä hän oli nukkunut jonkin aikaa, ehkä ei. Hänellä ei ollut siitä kunnon käsitystä.

Nyt hän makasi sängyllä selällään kädet levällään ja tuijotti kattoon silmiä räpäyttämättä, kunnes niitä alkoi kirvellä. Hän ei ollut koskaan aiemmin huomannut, että toisessa ikkunan puoleisessa kulmauksessa oli pieni halkeama. Kun sitä tuijotti tarpeeksi kauan, tuntui niin kuin se olisi vähitellen suurentunut. Kohta koko katto romahtaisi alas ja hän hautautuisi sen alle.
Juuri sillä hetkellä se ei tuntunut edes huonolta vaihtoehdolta. Että saisi kuolla pois.

Johanna vilkaisi kännykkää. Kahdeksan vastaamatonta puhelua ja kolme tekstiviestiä. Äiti oli soittanut kaksi kertaa. Kaikki loput puhelut sekä tekstiviestit olivat tulleet yhdestä ja samasta numerosta. Samuelilta.

Mies oli soittanut ensimmäisen kerran jo ennen kuutta aamulla. Heti sen perään oli tullut ensimmäinen tekstiviesti.
Johannalla ei ollut pienintäkään aikomusta vastata sen enempää puheluihin kuin tekstareihinkaan. Ei koskaan enää. Ei ikinä elämässään.

Hiukan kahdeksan jälkeen hän oli säikähtänyt puolikuoliaaksi, kun ovikello oli soinut. Hän oli maannut sängyllä patsaaksi jähmettyneenä ja pelännyt, että henki loppuisi. Paniikki oli nielaista hänet kokonaan.

Ovikello oli soinut kolme kertaa. Sitten postiluukku oli räpsähtänyt auki, ja Johanna uskoi suorastaan kuulevansa läähättävän hengityksen. Vaikka miten pinnisti, hän ei kuullut poistuvia askelia, joten hän ei uskaltanut pitkään aikaan liikahtaakaan.

Samuel. Kukaan muu siellä ei voinut olla.

Vatsaa oli kouristellut koko aamun. Johanna oli oksentanut kaiken mahdollisen pois, enemmänkin, ja silti hän oli varma, ettei pystyisi enää ikinä syömään mitään. Ei ainakaan lihaa, eikä varsinkaan mitään tummanruskeaksi hautunutta...

Vihdoin kahden maissa hän päätti pakottaa itsensä ylös ja mennä suihkuun. Tai ainakin hän yrittäisi. Hän istui kauan sängynlaidalla ja tunnusteli oloaan.

Kurkku oli rutikuiva. Rannetta särki. Päässä humisi. Se tuntui pahemmalta kuin pahin migreenikohtaus. 

Suihkusta tultuaan Johanna vältti katsomasta kylpyhuoneen peiliin. Hän ei ollut vilkaissutkaan itseään edes vessassa oksentaessaan. Hän ei kestänyt nähdä kasvojaan, levinnyttä meikkiä ja itkuista turvotusta, eikä varsinkaan särkyneitä silmiään.

Johanna haki keittiöstä lasin vettä ja meni olohuoneen ikkunaan. Kevyt harmaa sumu pehmensi vastapäisen tiilitalon karuja linjoja.

Valkoinen kissa istui ikkunassa tutulla paikallaan. Se tuntui äkkiä merkillisen turvalliselta, ankkurilta todellisuuteen, tavalliseen arkiseen elämään.

Äkkiä kissa kiepautti häntäänsä. Aivan kuin se olisi vilkuttanut ja vakuuttanut, että kaikki oli hyvin.

Tietäisitpä vain, miten väärässä olet, Johanna huokaisi. 

– Herrajumala, miltä sä näytät! Kiiralta pääsi. Hän ei edes yrittänyt peitellä järkytystään.

– Tiedetään, Johanna yritti naurahtaa kepeästi, mutta kurkusta kuului pelkkä säälittävä kirahdus. – Ei taida olla mun parhaita päiviäni.

– Mikä täällä muuten haisee? Kiira ihmetteli ripustaessaan takkia henkariin.

– Yrjö, Johanna sanoi totuudenmukaisesti. Olisi pitänyt edes älytä sitoa muovipussi, johon hän oli tunkenut mekon.

Kiira ei sanonut mitään. Hän katsoi Johannaa hiukan hitaasti ja potkaisi nilkkurit jaloistaan. Johanna huomasi, että ystävätär oli lähtenyt kiireellä, ilman että olisi tapansa mukaan valinnut vaatteita ja meikannut puolta tuntia. Hiuksetkin oli vain sitaistu puolihuolimattomasti poninhännälle ruskealla samettilenksulla.

– Sori muuten että kesti vähän, Kiira sanoi. – Hyppäsin heti autoon, mutta Länsiväylällä oli joku kolari ja toinen kaista oli kokonaan suljettu. Jouduin kiertämään korttelinkin pariin kertaan, ennen kuin löytyi parkkipaikka, mutta ihme kyllä sain sen sitten melkein oven edestä. Onneksi ei ole sentään vielä lunta.

– Parkkeeraisit kuule vaan tyynen rauhallisesti jalkakäytävälle, niin kuin eräät... Johannalta lipsahti.

– Ai? Niin kuin kuka? Kiira kysyi ja ymmärsi saman tien. – Sori, ei tarvitse mainita nimiä...

Johanna vain nyökkäsi, pyysi sitten anteeksi ja juoksi vessaan. Oli alkanut taas oksettaa, mutta mitään ei enää tullut, ei edes limaa. Hän vetäisi vessan ja paukautti kannen kiinni.

Johanna vilkaisi varovasti peiliin. Suihkussa hän oli puhdistanut kasvonsa perusteellisesti, mutta ei ollut enää jaksanut meikata. Kasvot kiilsivät punalaikullisina. Sinettisormuksen raapaisema naarmu erottui vielä selvästi poskessa, aivan niin kuin haava olisi aukeamassa uudelleen.

Se haava on kyllä pikemminkin mun sydämessäni, Johanna ajatteli ja sammutti vessan valot.

Hänen viipyessään Kiira oli hakenut keittiöstä vesikannun ja lasit ja istui nyt olohuoneen pyöreässä pöydässä. Siinä he olivat istuneet eilenkin, vain vajaa vuorokausi sitten.

Miten maailma voi keikahtaa jengoiltaan niin lyhyessä ajassa? Johanna ihmetteli. Taivaasta helvettiin. Ainakin minun maailmani. Mutta paras ystävätär istui siinä kuin peruskallio, oli rynnistänyt mitään kyselemättä paikalle.

Johannaa alkoi itkettää liikutuksesta, vaikka hän oli kuvitellut itkeneensä edellisenä yönä koko elämänsä kyynelkiintiön, varsinaisen valtameren.

– Tuolla olisi vielä se puolikas skumppa jääkaapissa, Johanna hymähti, kun Kiira kaatoi vettä ja työnsi lasin hänen eteensä.

– Harmin paikka, että satun olemaan autolla, Kiira naurahti.

– Muutenhan en olisi keksinyt ensimmäistäkään pätevää syytä kieltäytyä. Kerro, hän sitten sanoi ja tarttui Johannan käteen, jota peitti pitkä hiha kämmenen puoleenväliin.

– Mä... Johanna nieleskeli ankarasti. – Se... Hän ei pystynyt jatkamaan. Puhuminen sattui.

– Kaikki ei tainnut mennäkään eilen ihan suunnitelmien mukaan, Kiira arveli.

– Ei mennyt, Johanna sanoi hiljaa. – Mikään ei mennyt. Kaikki meni päin hel... Se...

– Kerro, Kiira sanoi taas. – Ihan omaan tahtiin. Mulla on aikaa vaikka kuinka. Koko loppuelämä.

Koko loppuelämä... Täsmälleen niitä sanoja Samuelkin oli käyttänyt silloin ensimmäisellä kerralla, silloin kun koko maailma oli ollut auki ja kaikki talot ja puistot olivat hymyilleet.

Muuta ei tarvittu. Johanna ei pystynyt enää pidättelemään vaan purskahti itkuun. Salamana Kiira oli siirtynyt lähemmäksi ja kietonut käsivartensa hänen ympärilleen. Pitkään aikaan ei kuulunut mitään muuta kuin lohdutonta nyyhkytystä, mutta lopulta se vaimeni ja lakkasi sitten kokonaan.

Johanna nousi hakemaan keittiön laatikosta paperinenäliinapakkauksen ja niisti perusteellisesti. Hän jäi seisomaan Kiiran viereen ja vetäisi äkkiä oikean käden hihan ylös.

– Viitsitkö vilkaista, Johanna sanoi ja ojensi ranteensa.

– Herrajumala! Kiira tuijotti hampaanjälkiä, jotka olivat muuttumassa tummanpunaisista violeteiksi. – Onko sillä miehellä koira?

– Ei ole koiraa – mutta vahvat hampaat sillä on, kuten kuvasta näkyy.

Kiira katsahti Johannaa, sitten hampaanjälkiä ja taas Johannaa.

– Ei voi olla totta... hän sammalsi. – Onko se...

Johanna vain nyökäytti, vetäisi hihan alas ja istuutui. Sydän takoi villisti.

– Herrajumala! Kiira huudahti uudelleen. – Onko se... sehän on joku helvetin kannibaali!

Johanna nyökäytti taas.

– Miten sä... Kiira ei tahtonut löytää sanoja. – Tekikö se sulle jotain muutakin? hän sitten kuiskasi.

– Ai että raiskasiko se tai jotain? Johanna kysyi kylmästi. Niin kuin jäävettä olisi äkkiä alkanut virrata suonissa. – Ei ehtinyt. Se ei ehtinyt tehdä mitään muuta. Mä pääsin irti ja pakenin paikalta. Sinne ne jäivät, mies ja karhu.

– Karhu? Kiira toisti ällistyneenä. Ettei vain Johanna ollut jotenkin sekoamassa...

– Niin. Se tarjosi illalliseksi karhunlihaa.

– Voi luoja! Kiira henkäisi, eikä voinut olla ajattelematta kaikkia ihania pehmonalleja, joita poikien huoneet olivat pullollaan.

– Mä pääsin pakenemaan, Johanna toisti. – Sillä kertaa se ei nimittäin ehtinyt polvistua ja pyytää anteeksi. Mä...

– Sun pitää ilmoittaa poliisille, Kiira keskeytti tiukasti.

– Ensin menet lääkäriin kuvauttamaan ranteen ja sitten teet ilmoituksen.

– Enkä mene! Johanna torjui niin jyrkästi, että vesilasi oli pudota Kiiran kädestä.

– Tottakai sä menet! Tuollaiset tyypit pitää sulkea telkien taakse. Sä et voi...

– En mene! Johanna keskeytti ääni värähtäen. Oli taas alkanut itkettää. – Mä en voi.

– Miksi muka?

– Koska... koska mua hävettää, Johanna kuiskasi.

– Mitä sä häpeät? Kiira tuohtui. – Sinähän tässä uhri olet ja se mies on täysi kriminaali. Sitäkö sä häpeät? Että menit retkahtamaan johonkin psykokannibaaliin?

– Niin... kai... tai ei... Johanna tunsi itsensä äkkiä loputtoman väsyneeksi ja voimattomaksi. – Mä luulen... mun pitäisi varmasti yrittää ainakin ensin nukkua vähän.

– Tätä ei missään tapauksessa voi jättää tähän, Kiira sanoi. – Tuollainen tyyppi ei saa juosta vapaana. Ja psykiatri vielä, herrajumala, sehän on vaaraksi potilaillekin. Se tässä pitää saada hoitoon tai mieluimmin telkien taakse. Nyt annat mulle kaikki tiedot.

– Mitkä ihmeen tiedot? Mitä varten?

– Sitä varten, että jos sinä et suostu toimimaan, niin minä toimin.

Naiset tuijottivat toisiaan pitkään ja tiukasti. Johanna laski katseen ensimmäisenä ja huokaisi syvään.

– Mitä sä haluat tietää? hän kysyi vaimeasti.

– Kaiken. Kiira kaivoi laukustaan pienen muistilehtiön, jossa oli beiget Burberry-kannet. Tietysti, Johanna hymähti itsekseen. 

– Minkä näköinen se tarkkaan ottaen on?

– Upea, pitkä, harteikas, ruskeasilmäinen, kiiltävä musta poninhäntä, maailman hurmaavin hymy, Johanna luetteli monotonisesti ja ihmetteli itsekseen, ettei sattunut sen enempää.

– Osoite ja ovikoodi?

Johannaa alkoi hermostuttaa.

– Mitä sä niillä teet?

– Menen ja tapan sen miehen, Kiira sanoi ja nauroi kolkosti. 

Kiiran raivokas päättäväisyys vain kasvoi entisestään, kun hän juuri ryhtyessään starttaamaan huomasi, että sivupeili oli kääntynyt väärään asentoon. Tai ehkä se oli suorastaan väännetty siihen.

Automaattisesti peili ei suostunut oikenemaan, joten Kiira kampesi takaisin kadulle säätämään sitä. Onneksi varsi ei ollut sentään vääntynyt.

– Tuommoista se on, huomautti harmaantunut lyhyttukkainen nainen ja jäi odottamaan sopivaa rakoa autojonoon ylittääkseen kadun.

– Huligaaneja joka paikassa.

– Täsmälleen samaa mieltä! Kiira puuskahti, astui autoon ja pamautti oven kiinni. Hän ampaisi liikkeelle samalla hetkellä, kun nainen työnsi avaimen lukkoon ja hävisi muovikasseineen vastapäiseen rappuun.

Kiira ajoi suoraan Ruoholahteen. Toisin kuin ydinkeskustassa, parkkipaikan löytyminen ei tuottanut suurempia ongelmia. Hän jätti auton Selkämerenkadulle ja päätti kävellä hiukan, ennen kuin ryhtyisi toteuttamaan suunnitelmaansa.

Ongelmana oli vain se, ettei hänellä ollut vielä minkään valtakunnan suunnitelmaa. Paitsi että hän oli päättänyt naulata Samuel Mäntysen seinään ja kutsua sitten poliisit paikalle.
Kadunkulmassa oli hampurilaisravintola, jonka keltainen M-logo oli tuttuakin tutumpi. Aina kun se osui kohdalle, pojat alkoivat huutaa kaksiäänisesti kurkku suorana. Paimion perheessä Jarkko yritti pitää yllä tiukkaa lähiruoka–luomu-linjaa, mutta silloin tällöin silmän välttäessä äiti ja pojat livahtivat herkuttelemaan roskaruualla.

Siellä ne varmaan parhaillaan Tukholmassakin istuvat ahtamassa hampurilaisia napaansa, Kiira ajatteli kitkerästi. Pojat käyttäisivät ilman muuta tilaisuutta hyväkseen ja Jarkon olisi pakko suostua. Muutenhan saattaisi syntyä kova huuto ja tähtijuristi alkaisi vetää huolestuttavia johtopäätöksiä uusperhe-elämästä.

Ihan oikein niille, Kiira tuhahti itsekseen tietämättä oikeastaan mitä tarkoitti. Hän käveli sisään ravintolaan, jonotti ison hampurilaisaterian ja asettui tarjottimineen ikkunapöytään.

Kadulla vallitsi iloinen lauantai-iltapäivän ruuhka. Kiira katseli ihmisiä, mutusteli hampurilaistaan ja totesi jälleen kerran, että cokis oli oikeastaan erittäin hyvä janojuoma.

Johanna oli mennyt jotenkin omituisen näköiseksi, kun Kiira oli kysynyt, olisiko hänellä mahdollisesti edes kännykkäkuvaa Samuelista.

– Oli mulla... Johanna oli mutissut ja punastunut rajusti. – Mutta mä olen poistanut sen.

– Niinpä tietysti, Kiira oli sanonut. – Ei mikään ihme – tässä tilanteessa.

Johanna oli punastunut entistä enemmän.

Pitkä ja harteikas. Ruskeat silmät. Kiiltävä musta tukka. Poninhäntä. Maailman hurmaavin hymy (pakko myöntää). Niin Johanna oli kuvaillut Samuelia.

Muutama poninhäntäpää oli jo kävellyt ikkunan ohi, mutta ne olivat kaikki liian nuoria, pelkkiä poikasia. Johanna ei kuulemma tiennyt Samuelin tarkkaa ikää, mutta oli arvellut, että plus miinus neljäkymmentä. Saattoi myös olla hyvin säilynyt lähes viisikymppinenkin.

Kiira siemaisi viimeisen kulauksen cokismukista, pyyhkäisi suunsa ja kävi tyhjentämässä tarjottimen roskiin.
Hän oli jo menossa ulos, mutta käännähtikin ovella ja piipahti naistenhuoneessa. Hän avasi poninhännän ja harjasi hiuksensa, korjaili hiukan huulipunaa ja sipaisi tummanruskeaa luomiväriä silmäkulmiin. Ihan niin kuin sillä nyt olisi ollut mitään merkitystä.

Yrität voittaa aikaa, hän huomautti itselleen. Ei suinkaan rouva ala jänistää viime metreillä?

Kiira ylitti kadun ja käveli hitaasti alaovelle. Hänellä oli aina ollut hyvä numeromuisti, joten hän ei ollut edes kirjoittanut koodia ylös.

Neljä painallusta ja pieni naksahdus.

Toiseksi ylin kerros, niinhän Johanna oli sanonut. Kiira varmisti vielä asukastaulusta. Totta, kaksi Mäntystä, joista toinen kuulemma tarkoitti Samuelin vastaanottoa.

Hissin viereen oli tungettu lastenvaunut ja rattaat. Kiira hämmästyi. Hän oli kuvitellut, että taloyhtiöiden järjestyssäännöt kielsivät nykyään vaunujen säilyttämisen rappukäytävässä. Ehkä tässä talossa oli tavallista avarakatseisempi hallitus.

Rattaisiin oli kiinnitetty pieni valkoinen rekisterikilpi, jossa luki mustin kirjaimin Joona.

Kiiran sydäntä kouraisi. Tuli taas hillitön ikävä poikia. Vielä yksi yö, ja huomenna Kevin ja Lucas olisivat jo kotona. Jarkko oli luvannut tuoda pojat laivalta suoraan Haukilahteen. Sillä ehdolla Kiira oli heidät ylipäätään matkaan päästänytkin.

Kiira astui hissiin ja painoi nappia. Hissi käynnistyi lähes äänettömästi ja oli perillä jo, ennen kuin Kiira ehti kunnolla hengähtääkään. Toista oli ollut se ihanasti natiseva maailman hitain veräjähissi, jolla he olivat pikkutyttöinä ajelleet Johannan kanssa ylös ja alas entisessä kotitalossa Katajanokalla. Siinä oli ollut seikkailun makua, niin kuin ullakon jännittävissä verkkokomeroissakin.

Kiira seisoi hetken kuulostelemassa ja hiipi sitten ovelle, jossa oli pelkkä nimikyltti. Hän painoi korvan oveen ja keskittyi kuuntelemaan.

Sisältä ei kuulunut ääntäkään.

Hemmetti, se mies ei ollut tietysti kotona. Jostakin syystä Kiira ei ollut ottanut ollenkaan huomioon sitä vaihtoehtoa.
Kiira hätkähti, kun viereisen oven takaa alkoi äkkiä kuulua kolahtelua. Niin kuin joku olisi ottanut takin henkarista ja olisi lähdössä ulos.

Se onkin duunissa tuolla, vaikka on lauantai... Kiira henkäisi kiivaasti... mutta eihän niillä ole tietenkään virka-aikoja...
Kiira vetäytyi syrjemmälle ja jäi odottamaan. Hänellä oli tapana väittää, ettei hikoillut ikinä, koska hieno nainen ei hikoile. Nyt hän tunsi, miten kainalot alkoivat kostua ja pusero liimautua selkään.

Vastaanoton ovi avattiin. Rappuun astui hyvin vaalea, lyhyt ja tanakka keski-ikäinen mies kulunut ruskea attaseasalkku kainalossaan. Hän nyökkäsi kohteliaasti Kiiralle.

Varmaan potilas, Kiira ehti ajatella, mutta sitten mies käänsi turvalukon päälle.

Herrajumala, Kiira ajatteli kiihdyksissään. Kuka tuo on...? Eihän se voi mikään potilas olla, kun... sillähän on avaimet tuonne...

Pitkä ja harteikas, musta kiiltävä poninhäntä, Kiira kertasi kiihdyksissään mielessään. Häntä alkoi huimata.

– Anteeksi mutta... hän ynähti tuskin kuuluvasti.

– Niin? Mies käveli hissille ja jäi odottamaan siihen kulmat kysyvästi koholla.

– Tohtori... Kiira nielaisi. – Tohtori Mäntynen?

– Minä olen. Mies hymyili ystävällisesti. – Niin?

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.