Sillä hetkellä joku päässäni käski minun toimia. – Odota, sanoin ja tartuin viittaan. – Onko jokin hullusti? Voinko minä auttaa?

Lauantai, aamupäivä, lokakuun 30. päivä

Minulla on tapana kirjoittaa näitä sepustuksiani yleensä vasta illalla. On mukava kerrata päivän tapahtumia, pohdiskella asioita ja sillä tavalla ikään kuin kääriä päivä pakettiin. Ennen kuin menen ullakolle kuuta katsomaan. Silloin kun menen. Viime yönä oli sumuista, mutta en olisi mennyt, vaikka olisi ollut tähtikirkas yö. Minulla oli tärkeämpää tekemistä.

Nyt on vasta aamupäivä, eikä kello ole vielä yhtätoistakaan. Olen valvonut koko yön. Pää on unen puutteesta turtana, mutta on pakko yrittää selvittää ajatuksia. Siksi tartuin kynään jo nyt ja rupesin kirjoittamaan.

Kirjoitan tosiaan aina käsin, vaikka tietokoneessani onkin jonkinlainen sanojenkäsittelyohjelma. En vain pidä ajatuksesta, että joutuisin naputtelemaan kylmälle ruudulle.

Joskus olen katsellut kirpputorilla sillä silmällä vanhoja kirjoituskoneita, mutta sellaiseen olisi luultavasti hankala löytää värinauhoja. Sitä paitsi pärjään oikein hyvin pelkällä kynällä ja ruutuviholla.

Myöhään eilen illalla siirsin nojatuolin ikkunan ääreen, istuin siinä kiikari kaulassa ja kissa sylissä ja valvoin. Saatoin tietysti välillä torkahtaa muutamaksi sekunniksi tai minuutiksikin, mutta silti tuntuu, etten ole nukkunut silmällistäkään.

Valvominen särkee koko kropassa. Viluttaa. Hytisyttää. Keitin äsken pannullisen tavallista vahvempaa kahvia, mutta sekään ei lämmitä.

Eniten kumminkin särkee sydämeen.

Eilen illalla tapahtui kauheita asioita. Olen siitä vuorenvarma, vaikka en yksityiskohtia tiedäkään. Näin kuitenkin aivan riittävästi ja osaan vetää johtopäätöksiä.

Minäpä kerron, mutta ensin hiukan taustaa.

En ole koskaan harrastanut varsinaisia iltakävelyjä tai ikkunaostoksia, niin kuin lapsuudessani sanottiin. Minusta on tyhmää katsella näyteikkunoita, jos ei kerran aio ostaa mitään. Minulla on jo kaikkea mitä tarvitsen, enemmänkin, joten on vaikea edes keksiä mitään ostettavaa.

Kun kissa jonakin päivänä kuolee, ruokaakin tarvitaan vähemmän. Toivon tietysti, että siihen menisi vielä monta vuotta. Suoraan sanoen en oikein itsekään ymmärrä, miten minä olen niin kovasti kiintynyt siihen elukkaan.

Kissa on muuten hyvä kuuntelija. Sanokaa mitä sanotte, mutta joskus tuntuu niin kuin se osaisi lukea ajatuksianikin.

Kaikesta huolimatta pidän itseäni jokseenkin järkevänä ihmisenä, vaikka minulla onkin hyvä mielikuvitus. Minulla on jalat tiukasti maassa. En esimerkiksi usko niin sanottuihin etiäisiin tai muuhunkaan vastaavanlaiseen hömppään. Enkä muuten ole edes kuuhullu, vaikka sitä taivaankappaletta rakastankin ja käyn öisin ullakolla katselemassa. Kuuhan on todellinen, koska sen pystyy näkemään pelkällä paljaalla silmällä.

Silti eilen illansuussa hautausmaalta tultuani tunsin oloni merkillisen levottomaksi. En osannut oikein keskittyä mihinkään. Kissakin taisi vaistota sen. Vähän väliä se loikkasi alas vartiopaikaltaan ikkunalaudalta ja tuli jalkoihin kiehnäämään.
Katsoin puoli yhdeksän uutiset, ja kun meteorologi oli ennustanut sumuisen syyssään jatkuvan vielä viikonlopun yli, suljin television ja lähdin ulos.

Kissa jäi eteiseen ihmettelemään. Aivan totta, se näytti ihan oikeasti hämmästyneeltä siinä häntä pörhöllään istuessaan. Kotiin palatessani se oli siirtynyt naulakon alle ja nukkui siellä ikivanhojen kumisaappaiden päällä. Sitä se ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt.

Minä siis lähdin ulos. Alaovella mietin hetken, minne päin suunnistaisin. Oikeastaan olisin halunnut mennä takaisin hautausmaalle, mutta oli liian myöhäistä. Portit olisi jo suljettu.
Minusta pimeissä hautausmaissa ei ole mitään pelottavaa. Kuolleet ovat kuolleita, vainajat vainajia. Eivät ne haudoistaan nouse ja käy elävien kimppuun. Olen aina ajatellut, että jos haamuja ylipäätään on olemassa, ne ovat ystävällisiä sieluja. Liitelevät vain jossakin ja korkeintaan sipaisevat ohi mennessään niin ettei sitä edes huomaa.

En siis mennyt Hietaniemeen, vaan kävelin tavallista reittiä torin poikki satamaan. Vieläkin oli niin tyyntä, että satama-allas näytti katuvaloissa välkehtivältä mustalta öljyltä. Kapakoiden ulko-ovilla seisoskeli ihmisiä tupakoimassa, eivätkä ne näyttäneet edes palelevan. Toista olisi parin kuukauden kuluttua, varsinkin jos lunta tulisi yhtä paljon kuin edellisenä talvena.

Kävelin Ruoholahdenrantaan ja ihmettelin taas kerran, miten nopeasti kaupunkimaisema muuttui. Vain vähän aikaa sitten tavarajunat puksuttivat edestakaisin matkalla Länsisatamaan ja saivat Itämerenkadun päässä jonottavat autoilijat raivon partaalle.

Lähdin pikkuhiljaa takaisin kotiin päin. Eerikinkadun alkupäässä oli aivan hiljaista, ei ensimmäistäkään ihmistä näköpiirissä. Helsinki ei todellakaan ole mikään metropoli, jos mittarina pidetään sitä, että kaupunki elää yötä päivää, eikä nuku koskaan.

Olin juuri lähestymässä Hietalahdenkadun kulmaa, kun takaani alkoi yllättäen kuulua nopeita, hiukan epätahtisia askeleita.
Käännyin katsomaan.

Sumun keskeltä lähestyi mustaan viittaan pukeutunut hahmo, joka käveli kumarassa ja ontui selvästi toista jalkaansa.
Mieleeni muistui äkkiä elokuva, jossa pääosan esittäjä yritti tavoittaa punaiseen viittaan pukeutunutta lasta. Lopulta pakenija paljastuikin kääpiönaiseksi, joka tappoi takaa-ajajan julmasti veitsellä.

Se elokuvan kohtaus osoittautui päähenkilön painajaiseksi, mutta minä en nyt nähnyt unta. Olin täysin hereillä.
Juuri sillä osuudella oli sammunut katulamppu, joten kesti hetken ennen kuin tunnistin ontujan.

Mustatukka.

Hän käveli katse tiukasti kadussa, eikä näyttänyt huomaavan minua edes kohdalle tullessaan.

Sillä hetkellä joku päässäni käski minun toimia.

– Odota, sanoin ja tartuin viittaan. – Onko jokin hullusti? Voinko minä auttaa?

Mustatukka vain katsahti minua, mutta en ikinä unohda niiden silmien ilmettä. Pelkoa. Pettymystä.

Hän tempaisi itsensä irti niin rajusti, että viitta valahti toiselta hartialta. Hän heitti viitan heti takaisin olan yli, mutta olin ehtinyt nähdä tarpeeksi. Vyötärölle makkarannahaksi nousseen tahriintuneen vihreän minimekon. Ison soikean repeämän mustissa sukkahousuissa. Tummanpunaiset puremajäljet ranteessa.

Katsoin voimattomana, miten Mustatukka lähti lonksuttamaan eteenpäin. Silloin vasta tajusin, että ontuminen johtui toisen kengän katkenneesta korosta. Muutamassa hetkessä hän oli hävinnyt porttikongiin Abrahaminkadun kulmassa.

Minäkin menin kotiin ja löysin kissan siitä saappaiden päältä makaamasta. Siirsin nojatuolin ikkunan ääreen ja ripustin kiikarin kaulaan, sammutin valot ja rupesin valvomaan. Jossakin vaiheessa kissa hyppäsi syliini ja kiepautti itsensä kerälle. Siihen se jäi koko yöksi.

Vastapäisiin ikkunoihin ei syttynyt valoja illan eikä yön aikana, mutta sälekaihtimet olivat auki, niin kuin aina viime päivinä.

En ole ikinä ollut yhtä huolissani. Olen vieläkin. Huomaan, ettei kirjoittaminen rauhoittanut ollenkaan.

***

Kiira Paimio seisoi kotonaan Haukilahdessa ja katseli olohuoneen seinän kokoisesta ikkunasta sumuiselle atriumterassille.

Itse asiassa hän vain seisoi siinä näkemättä oikeastaan mitään. Että ruoho oli vielä hämmästyttävän vihreää, vaikka oli lokakuun loppu. Ettei muutaman päivän takainen lumi- ja räntäkuuro ollut sittenkään vienyt aivan kaikkia ruusuja pensaista. Että tuuheat tuijat olivat kasvaneet menneen kesän aikana hämmästyttävän paljon pituutta.

Tavallisesti Kiira oli enemmän kuin tarkka istutuksistaan ja viljelyksistään ja huomasi jokaisen pienen yksityiskohdan ja muutoksen, kuopi ja nyppi, lannoitti ja kasteli.

Tänä viikonloppuna ei kuitenkaan mikään ollut tavallista.
Ennen kaikkea talossa oli aivan liian hiljaista. Ei kuulunut poikien mekastusta, ei tietokonepelien ärsyttäviä piippauksia, poksahduksia ja napsahduksia, ei piirrettyjen leffojen spiikkejä, ei autoratojen hurinaa, ei keskinäistä kinastelua, ei yhtään mitään.

Aina silloin tällöin Kiira myönsi kaipaavansa omaa aikaa kaiken perhetouhun keskellä, mutta sitten kun sellainen hetki koitti, hän ei kuitenkaan oikein osannut nauttia siitä. Eikä varsinkaan tänä viikonloppuna, kun tiesi missä pojat parhaillaan karkkipäiväänsä viettivät. Laivalla uuden äitipuoliehdokkaan syynättävinä.

Toivottavasti ne kullannuput käyttäytyvät oikein tosi törkeän huonosti, niin että se hemmetin tähtijuristi tajuaa luovuttaa jo heti kättelyssä, Kiira ajatteli vilpittömän häijysti. Mitä semmoinen naisihminen ylipäätään voi ymmärtää lapsista, ja villeistä pojista varsinkaan? Ne kaksihan olivat niin kuin Vaahteramäen Eemeli tuplana.

Kiira istahti sohvaan, jonka hän oli keväällä päällystyttänyt maitokahvin värisellä alcantaralla. Hävyttömän kalliiksi oli tullut, mutta lopputuloksessa ei ollut todellakaan valittamista; se oli täydellinen.

Vieraatkin todistelivat aina yhdestä suusta, miten kaunis koti Paimion perheellä olikaan. Sisustuksesta Kiira otti tyynesti koko kunnian itselleen, sillä hän oli suunnitellut kaiken alusta loppuun. Siitä oli varastossa todistuksena suunnilleen tonni kansainvälisiä sisustuslehtiä, joista suurin osa ideoista oli poimittu.

– Ja täältä minä en muuta minnekään! Kiira sanoi äkkiä ääneen. Painukoon Jarkko helvettiin – eli sen ikälopun tähtijuristinsa lukaaliin Katajanokalle. Sillä naisella oli siellä kuulemma asunto, jonka neliömäärää Jarkko ei kuitenkaan suostunut paljastamaan, tai itse asiassa väitti ettei tiennyt. Huoneisto oli siis joko hävettävän pieni tai tolkuttoman iso. Todennäköisesti jälkimmäinen tapaus.

Sohvapöydällä ajelehtiva kullanvärinen kännykkä piippasi tekstiviestin. Kiira kurkotti katsomaan: ”Laivala on kivaa. Pelatan melkeen koko ajan. Lucaslta kans pusi. Kevin.”

Kiiraa alkoi itkettää. Tuli äkkiä mieletön ikävä poikia. Mies saisi painua uusine muijineen vaikka Timbuktuun, mutta Kevinistä ja Lucasista hän ei ikinä luopuisi. Hän ei missään tapauksessa suostuisi edes yhteishuoltajuuteen.

Niin makaa, miten petaa, Kiira muisteli mummilta oppimaansa viisautta ja tunsi olonsa hetkellisesti hiukan paremmaksi.

Sananlasku sopi Jarkko Paimioon enemmän kuin hyvin. Tai että kuka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Toivottavasti ne piikit pistelisivät Jarkkoa tosi pahasti, mutta takaisin hän ei sitä miestä ottaisi, ei missään olosuhteissa. Tai ei ainakaan millä tahansa ehdoilla, hän lisäsi mielessään varmuuden vuoksi.

Kiira pompotteli hetken kännykkää kädessään ja vilkaisi kelloa. Kohta kaksi. Olisi tehnyt mieli soittaa Johannalle ja udella, miten eiliset illalliset olivat onnistuneet. Mitä kaikkea he olivat tehneetkään ja oliko kaikki ollut juuri niin ihanaa kuin Johanna oli odottanut ja...

Paitsi ettei hän tietenkään voinut häiritä vastarakastuneen parin yhteistä viikonloppua. Johannahan oli luvannut itse ilmoittautua heti sopivassa saumassa ja kertoa kaiken.
Jos kuitenkin ihan pieni tekstiviesti... Sormi sojotti jo valmiina näpyttelemään. Ei, hieman hienotunteisuutta kehiin, rouva Paimio! Kiira sitten komensi itseään. Nehän saattoivat olla juuri parhaillaan täydessä touhussa ja kuuroja ja sokeita kaikelle muulle paitsi toisilleen. Sitä paitsi Johanna oli todennäköisesti sulkenut koko kännykän.

Niin minä ainakin olisin tehnyt vastaavassa tilanteessa, Kiira ajatteli haikeana. Hänen omasta vastaavasta tilanteestaan oli jo vuosia. Se oli sitä aikaa, kun sänky oli ollut pienen kalliolaiskaksion ylivoimaisesti tärkein huonekalu, ja esikoinenkin oli mitä suurimmassa määrin vasta työn alla.

Kiira huokaisi ja nousi mennäkseen loihtimaan itselleen jotakin lounaantapaista, ja juuri samalla hetkellä kännykkä alkoi soida.
Kiira vilkaisi näyttöä: Johanna.

– No vihdoinkin! hän huudahti innoissaan. – Arvaa olenko mä odottanut!

Toisessa päässä oli hetken aivan hiljaista.

– Haloo, Kiira huhuili. – Oletko sä siellä?

Jälleen pelkkää huminaa.

– Voisitko sä tulla tänne? kuului sitten niin hiljaa, että sanoja oli vaikea erottaa. – Nyt heti... tai niin pian kuin mahdollista.

Kiira henkäisi kiivaasti. Kännykkä oli vähällä pudota kädestä. Hän ei ollut ikinä kuullut Johannan ääntä yhtä surkeana.

Johanna makasi poikittain sängyllä. Kännykkä oli jäänyt käteen hänen soitettuaan Kiiralle. Hän ei millään jaksanut irrottaa sormia sen ympäriltä. Hänellä ei ollut voimia yhtään mihinkään.

Illalla kotiin tultuaan hän oli juuri ja juuri jaksanut kiskoa oksennuksen tahriman mekon yltään. Hän oli tunkenut sen roskikseen ja kaatunut sänkyyn, laahautunut sitten jossakin vaiheessa vessaan oksentamaan lisää ja keittiöön juomaan ja kaatunut takaisin sänkyyn.

Edestakaisin vaeltamista oli jatkunut koko yön. Ehkä hän oli nukkunut jonkin aikaa, ehkä ei. Hänellä ei ollut siitä kunnon käsitystä.

Nyt hän makasi sängyllä selällään kädet levällään ja tuijotti kattoon silmiä räpäyttämättä, kunnes niitä alkoi kirvellä. Hän ei ollut koskaan aiemmin huomannut, että toisessa ikkunan puoleisessa kulmauksessa oli pieni halkeama. Kun sitä tuijotti tarpeeksi kauan, tuntui niin kuin se olisi vähitellen suurentunut. Kohta koko katto romahtaisi alas ja hän hautautuisi sen alle.
Juuri sillä hetkellä se ei tuntunut edes huonolta vaihtoehdolta. Että saisi kuolla pois.

Johanna vilkaisi kännykkää. Kahdeksan vastaamatonta puhelua ja kolme tekstiviestiä. Äiti oli soittanut kaksi kertaa. Kaikki loput puhelut sekä tekstiviestit olivat tulleet yhdestä ja samasta numerosta. Samuelilta.

Mies oli soittanut ensimmäisen kerran jo ennen kuutta aamulla. Heti sen perään oli tullut ensimmäinen tekstiviesti.
Johannalla ei ollut pienintäkään aikomusta vastata sen enempää puheluihin kuin tekstareihinkaan. Ei koskaan enää. Ei ikinä elämässään.

Hiukan kahdeksan jälkeen hän oli säikähtänyt puolikuoliaaksi, kun ovikello oli soinut. Hän oli maannut sängyllä patsaaksi jähmettyneenä ja pelännyt, että henki loppuisi. Paniikki oli nielaista hänet kokonaan.

Ovikello oli soinut kolme kertaa. Sitten postiluukku oli räpsähtänyt auki, ja Johanna uskoi suorastaan kuulevansa läähättävän hengityksen. Vaikka miten pinnisti, hän ei kuullut poistuvia askelia, joten hän ei uskaltanut pitkään aikaan liikahtaakaan.

Samuel. Kukaan muu siellä ei voinut olla.

Vatsaa oli kouristellut koko aamun. Johanna oli oksentanut kaiken mahdollisen pois, enemmänkin, ja silti hän oli varma, ettei pystyisi enää ikinä syömään mitään. Ei ainakaan lihaa, eikä varsinkaan mitään tummanruskeaksi hautunutta...

Vihdoin kahden maissa hän päätti pakottaa itsensä ylös ja mennä suihkuun. Tai ainakin hän yrittäisi. Hän istui kauan sängynlaidalla ja tunnusteli oloaan.

Kurkku oli rutikuiva. Rannetta särki. Päässä humisi. Se tuntui pahemmalta kuin pahin migreenikohtaus. 

Suihkusta tultuaan Johanna vältti katsomasta kylpyhuoneen peiliin. Hän ei ollut vilkaissutkaan itseään edes vessassa oksentaessaan. Hän ei kestänyt nähdä kasvojaan, levinnyttä meikkiä ja itkuista turvotusta, eikä varsinkaan särkyneitä silmiään.

Johanna haki keittiöstä lasin vettä ja meni olohuoneen ikkunaan. Kevyt harmaa sumu pehmensi vastapäisen tiilitalon karuja linjoja.

Valkoinen kissa istui ikkunassa tutulla paikallaan. Se tuntui äkkiä merkillisen turvalliselta, ankkurilta todellisuuteen, tavalliseen arkiseen elämään.

Äkkiä kissa kiepautti häntäänsä. Aivan kuin se olisi vilkuttanut ja vakuuttanut, että kaikki oli hyvin.

Tietäisitpä vain, miten väärässä olet, Johanna huokaisi. 

– Herrajumala, miltä sä näytät! Kiiralta pääsi. Hän ei edes yrittänyt peitellä järkytystään.

– Tiedetään, Johanna yritti naurahtaa kepeästi, mutta kurkusta kuului pelkkä säälittävä kirahdus. – Ei taida olla mun parhaita päiviäni.

– Mikä täällä muuten haisee? Kiira ihmetteli ripustaessaan takkia henkariin.

– Yrjö, Johanna sanoi totuudenmukaisesti. Olisi pitänyt edes älytä sitoa muovipussi, johon hän oli tunkenut mekon.

Kiira ei sanonut mitään. Hän katsoi Johannaa hiukan hitaasti ja potkaisi nilkkurit jaloistaan. Johanna huomasi, että ystävätär oli lähtenyt kiireellä, ilman että olisi tapansa mukaan valinnut vaatteita ja meikannut puolta tuntia. Hiuksetkin oli vain sitaistu puolihuolimattomasti poninhännälle ruskealla samettilenksulla.

– Sori muuten että kesti vähän, Kiira sanoi. – Hyppäsin heti autoon, mutta Länsiväylällä oli joku kolari ja toinen kaista oli kokonaan suljettu. Jouduin kiertämään korttelinkin pariin kertaan, ennen kuin löytyi parkkipaikka, mutta ihme kyllä sain sen sitten melkein oven edestä. Onneksi ei ole sentään vielä lunta.

– Parkkeeraisit kuule vaan tyynen rauhallisesti jalkakäytävälle, niin kuin eräät... Johannalta lipsahti.

– Ai? Niin kuin kuka? Kiira kysyi ja ymmärsi saman tien. – Sori, ei tarvitse mainita nimiä...

Johanna vain nyökkäsi, pyysi sitten anteeksi ja juoksi vessaan. Oli alkanut taas oksettaa, mutta mitään ei enää tullut, ei edes limaa. Hän vetäisi vessan ja paukautti kannen kiinni.

Johanna vilkaisi varovasti peiliin. Suihkussa hän oli puhdistanut kasvonsa perusteellisesti, mutta ei ollut enää jaksanut meikata. Kasvot kiilsivät punalaikullisina. Sinettisormuksen raapaisema naarmu erottui vielä selvästi poskessa, aivan niin kuin haava olisi aukeamassa uudelleen.

Se haava on kyllä pikemminkin mun sydämessäni, Johanna ajatteli ja sammutti vessan valot.

Hänen viipyessään Kiira oli hakenut keittiöstä vesikannun ja lasit ja istui nyt olohuoneen pyöreässä pöydässä. Siinä he olivat istuneet eilenkin, vain vajaa vuorokausi sitten.

Miten maailma voi keikahtaa jengoiltaan niin lyhyessä ajassa? Johanna ihmetteli. Taivaasta helvettiin. Ainakin minun maailmani. Mutta paras ystävätär istui siinä kuin peruskallio, oli rynnistänyt mitään kyselemättä paikalle.

Johannaa alkoi itkettää liikutuksesta, vaikka hän oli kuvitellut itkeneensä edellisenä yönä koko elämänsä kyynelkiintiön, varsinaisen valtameren.

– Tuolla olisi vielä se puolikas skumppa jääkaapissa, Johanna hymähti, kun Kiira kaatoi vettä ja työnsi lasin hänen eteensä.

– Harmin paikka, että satun olemaan autolla, Kiira naurahti.

– Muutenhan en olisi keksinyt ensimmäistäkään pätevää syytä kieltäytyä. Kerro, hän sitten sanoi ja tarttui Johannan käteen, jota peitti pitkä hiha kämmenen puoleenväliin.

– Mä... Johanna nieleskeli ankarasti. – Se... Hän ei pystynyt jatkamaan. Puhuminen sattui.

– Kaikki ei tainnut mennäkään eilen ihan suunnitelmien mukaan, Kiira arveli.

– Ei mennyt, Johanna sanoi hiljaa. – Mikään ei mennyt. Kaikki meni päin hel... Se...

– Kerro, Kiira sanoi taas. – Ihan omaan tahtiin. Mulla on aikaa vaikka kuinka. Koko loppuelämä.

Koko loppuelämä... Täsmälleen niitä sanoja Samuelkin oli käyttänyt silloin ensimmäisellä kerralla, silloin kun koko maailma oli ollut auki ja kaikki talot ja puistot olivat hymyilleet.

Muuta ei tarvittu. Johanna ei pystynyt enää pidättelemään vaan purskahti itkuun. Salamana Kiira oli siirtynyt lähemmäksi ja kietonut käsivartensa hänen ympärilleen. Pitkään aikaan ei kuulunut mitään muuta kuin lohdutonta nyyhkytystä, mutta lopulta se vaimeni ja lakkasi sitten kokonaan.

Johanna nousi hakemaan keittiön laatikosta paperinenäliinapakkauksen ja niisti perusteellisesti. Hän jäi seisomaan Kiiran viereen ja vetäisi äkkiä oikean käden hihan ylös.

– Viitsitkö vilkaista, Johanna sanoi ja ojensi ranteensa.

– Herrajumala! Kiira tuijotti hampaanjälkiä, jotka olivat muuttumassa tummanpunaisista violeteiksi. – Onko sillä miehellä koira?

– Ei ole koiraa – mutta vahvat hampaat sillä on, kuten kuvasta näkyy.

Kiira katsahti Johannaa, sitten hampaanjälkiä ja taas Johannaa.

– Ei voi olla totta... hän sammalsi. – Onko se...

Johanna vain nyökäytti, vetäisi hihan alas ja istuutui. Sydän takoi villisti.

– Herrajumala! Kiira huudahti uudelleen. – Onko se... sehän on joku helvetin kannibaali!

Johanna nyökäytti taas.

– Miten sä... Kiira ei tahtonut löytää sanoja. – Tekikö se sulle jotain muutakin? hän sitten kuiskasi.

– Ai että raiskasiko se tai jotain? Johanna kysyi kylmästi. Niin kuin jäävettä olisi äkkiä alkanut virrata suonissa. – Ei ehtinyt. Se ei ehtinyt tehdä mitään muuta. Mä pääsin irti ja pakenin paikalta. Sinne ne jäivät, mies ja karhu.

– Karhu? Kiira toisti ällistyneenä. Ettei vain Johanna ollut jotenkin sekoamassa...

– Niin. Se tarjosi illalliseksi karhunlihaa.

– Voi luoja! Kiira henkäisi, eikä voinut olla ajattelematta kaikkia ihania pehmonalleja, joita poikien huoneet olivat pullollaan.

– Mä pääsin pakenemaan, Johanna toisti. – Sillä kertaa se ei nimittäin ehtinyt polvistua ja pyytää anteeksi. Mä...

– Sun pitää ilmoittaa poliisille, Kiira keskeytti tiukasti.

– Ensin menet lääkäriin kuvauttamaan ranteen ja sitten teet ilmoituksen.

– Enkä mene! Johanna torjui niin jyrkästi, että vesilasi oli pudota Kiiran kädestä.

– Tottakai sä menet! Tuollaiset tyypit pitää sulkea telkien taakse. Sä et voi...

– En mene! Johanna keskeytti ääni värähtäen. Oli taas alkanut itkettää. – Mä en voi.

– Miksi muka?

– Koska... koska mua hävettää, Johanna kuiskasi.

– Mitä sä häpeät? Kiira tuohtui. – Sinähän tässä uhri olet ja se mies on täysi kriminaali. Sitäkö sä häpeät? Että menit retkahtamaan johonkin psykokannibaaliin?

– Niin... kai... tai ei... Johanna tunsi itsensä äkkiä loputtoman väsyneeksi ja voimattomaksi. – Mä luulen... mun pitäisi varmasti yrittää ainakin ensin nukkua vähän.

– Tätä ei missään tapauksessa voi jättää tähän, Kiira sanoi. – Tuollainen tyyppi ei saa juosta vapaana. Ja psykiatri vielä, herrajumala, sehän on vaaraksi potilaillekin. Se tässä pitää saada hoitoon tai mieluimmin telkien taakse. Nyt annat mulle kaikki tiedot.

– Mitkä ihmeen tiedot? Mitä varten?

– Sitä varten, että jos sinä et suostu toimimaan, niin minä toimin.

Naiset tuijottivat toisiaan pitkään ja tiukasti. Johanna laski katseen ensimmäisenä ja huokaisi syvään.

– Mitä sä haluat tietää? hän kysyi vaimeasti.

– Kaiken. Kiira kaivoi laukustaan pienen muistilehtiön, jossa oli beiget Burberry-kannet. Tietysti, Johanna hymähti itsekseen. 

– Minkä näköinen se tarkkaan ottaen on?

– Upea, pitkä, harteikas, ruskeasilmäinen, kiiltävä musta poninhäntä, maailman hurmaavin hymy, Johanna luetteli monotonisesti ja ihmetteli itsekseen, ettei sattunut sen enempää.

– Osoite ja ovikoodi?

Johannaa alkoi hermostuttaa.

– Mitä sä niillä teet?

– Menen ja tapan sen miehen, Kiira sanoi ja nauroi kolkosti. 

Kiiran raivokas päättäväisyys vain kasvoi entisestään, kun hän juuri ryhtyessään starttaamaan huomasi, että sivupeili oli kääntynyt väärään asentoon. Tai ehkä se oli suorastaan väännetty siihen.

Automaattisesti peili ei suostunut oikenemaan, joten Kiira kampesi takaisin kadulle säätämään sitä. Onneksi varsi ei ollut sentään vääntynyt.

– Tuommoista se on, huomautti harmaantunut lyhyttukkainen nainen ja jäi odottamaan sopivaa rakoa autojonoon ylittääkseen kadun.

– Huligaaneja joka paikassa.

– Täsmälleen samaa mieltä! Kiira puuskahti, astui autoon ja pamautti oven kiinni. Hän ampaisi liikkeelle samalla hetkellä, kun nainen työnsi avaimen lukkoon ja hävisi muovikasseineen vastapäiseen rappuun.

Kiira ajoi suoraan Ruoholahteen. Toisin kuin ydinkeskustassa, parkkipaikan löytyminen ei tuottanut suurempia ongelmia. Hän jätti auton Selkämerenkadulle ja päätti kävellä hiukan, ennen kuin ryhtyisi toteuttamaan suunnitelmaansa.

Ongelmana oli vain se, ettei hänellä ollut vielä minkään valtakunnan suunnitelmaa. Paitsi että hän oli päättänyt naulata Samuel Mäntysen seinään ja kutsua sitten poliisit paikalle.
Kadunkulmassa oli hampurilaisravintola, jonka keltainen M-logo oli tuttuakin tutumpi. Aina kun se osui kohdalle, pojat alkoivat huutaa kaksiäänisesti kurkku suorana. Paimion perheessä Jarkko yritti pitää yllä tiukkaa lähiruoka–luomu-linjaa, mutta silloin tällöin silmän välttäessä äiti ja pojat livahtivat herkuttelemaan roskaruualla.

Siellä ne varmaan parhaillaan Tukholmassakin istuvat ahtamassa hampurilaisia napaansa, Kiira ajatteli kitkerästi. Pojat käyttäisivät ilman muuta tilaisuutta hyväkseen ja Jarkon olisi pakko suostua. Muutenhan saattaisi syntyä kova huuto ja tähtijuristi alkaisi vetää huolestuttavia johtopäätöksiä uusperhe-elämästä.

Ihan oikein niille, Kiira tuhahti itsekseen tietämättä oikeastaan mitä tarkoitti. Hän käveli sisään ravintolaan, jonotti ison hampurilaisaterian ja asettui tarjottimineen ikkunapöytään.

Kadulla vallitsi iloinen lauantai-iltapäivän ruuhka. Kiira katseli ihmisiä, mutusteli hampurilaistaan ja totesi jälleen kerran, että cokis oli oikeastaan erittäin hyvä janojuoma.

Johanna oli mennyt jotenkin omituisen näköiseksi, kun Kiira oli kysynyt, olisiko hänellä mahdollisesti edes kännykkäkuvaa Samuelista.

– Oli mulla... Johanna oli mutissut ja punastunut rajusti. – Mutta mä olen poistanut sen.

– Niinpä tietysti, Kiira oli sanonut. – Ei mikään ihme – tässä tilanteessa.

Johanna oli punastunut entistä enemmän.

Pitkä ja harteikas. Ruskeat silmät. Kiiltävä musta tukka. Poninhäntä. Maailman hurmaavin hymy (pakko myöntää). Niin Johanna oli kuvaillut Samuelia.

Muutama poninhäntäpää oli jo kävellyt ikkunan ohi, mutta ne olivat kaikki liian nuoria, pelkkiä poikasia. Johanna ei kuulemma tiennyt Samuelin tarkkaa ikää, mutta oli arvellut, että plus miinus neljäkymmentä. Saattoi myös olla hyvin säilynyt lähes viisikymppinenkin.

Kiira siemaisi viimeisen kulauksen cokismukista, pyyhkäisi suunsa ja kävi tyhjentämässä tarjottimen roskiin.
Hän oli jo menossa ulos, mutta käännähtikin ovella ja piipahti naistenhuoneessa. Hän avasi poninhännän ja harjasi hiuksensa, korjaili hiukan huulipunaa ja sipaisi tummanruskeaa luomiväriä silmäkulmiin. Ihan niin kuin sillä nyt olisi ollut mitään merkitystä.

Yrität voittaa aikaa, hän huomautti itselleen. Ei suinkaan rouva ala jänistää viime metreillä?

Kiira ylitti kadun ja käveli hitaasti alaovelle. Hänellä oli aina ollut hyvä numeromuisti, joten hän ei ollut edes kirjoittanut koodia ylös.

Neljä painallusta ja pieni naksahdus.

Toiseksi ylin kerros, niinhän Johanna oli sanonut. Kiira varmisti vielä asukastaulusta. Totta, kaksi Mäntystä, joista toinen kuulemma tarkoitti Samuelin vastaanottoa.

Hissin viereen oli tungettu lastenvaunut ja rattaat. Kiira hämmästyi. Hän oli kuvitellut, että taloyhtiöiden järjestyssäännöt kielsivät nykyään vaunujen säilyttämisen rappukäytävässä. Ehkä tässä talossa oli tavallista avarakatseisempi hallitus.

Rattaisiin oli kiinnitetty pieni valkoinen rekisterikilpi, jossa luki mustin kirjaimin Joona.

Kiiran sydäntä kouraisi. Tuli taas hillitön ikävä poikia. Vielä yksi yö, ja huomenna Kevin ja Lucas olisivat jo kotona. Jarkko oli luvannut tuoda pojat laivalta suoraan Haukilahteen. Sillä ehdolla Kiira oli heidät ylipäätään matkaan päästänytkin.

Kiira astui hissiin ja painoi nappia. Hissi käynnistyi lähes äänettömästi ja oli perillä jo, ennen kuin Kiira ehti kunnolla hengähtääkään. Toista oli ollut se ihanasti natiseva maailman hitain veräjähissi, jolla he olivat pikkutyttöinä ajelleet Johannan kanssa ylös ja alas entisessä kotitalossa Katajanokalla. Siinä oli ollut seikkailun makua, niin kuin ullakon jännittävissä verkkokomeroissakin.

Kiira seisoi hetken kuulostelemassa ja hiipi sitten ovelle, jossa oli pelkkä nimikyltti. Hän painoi korvan oveen ja keskittyi kuuntelemaan.

Sisältä ei kuulunut ääntäkään.

Hemmetti, se mies ei ollut tietysti kotona. Jostakin syystä Kiira ei ollut ottanut ollenkaan huomioon sitä vaihtoehtoa.
Kiira hätkähti, kun viereisen oven takaa alkoi äkkiä kuulua kolahtelua. Niin kuin joku olisi ottanut takin henkarista ja olisi lähdössä ulos.

Se onkin duunissa tuolla, vaikka on lauantai... Kiira henkäisi kiivaasti... mutta eihän niillä ole tietenkään virka-aikoja...
Kiira vetäytyi syrjemmälle ja jäi odottamaan. Hänellä oli tapana väittää, ettei hikoillut ikinä, koska hieno nainen ei hikoile. Nyt hän tunsi, miten kainalot alkoivat kostua ja pusero liimautua selkään.

Vastaanoton ovi avattiin. Rappuun astui hyvin vaalea, lyhyt ja tanakka keski-ikäinen mies kulunut ruskea attaseasalkku kainalossaan. Hän nyökkäsi kohteliaasti Kiiralle.

Varmaan potilas, Kiira ehti ajatella, mutta sitten mies käänsi turvalukon päälle.

Herrajumala, Kiira ajatteli kiihdyksissään. Kuka tuo on...? Eihän se voi mikään potilas olla, kun... sillähän on avaimet tuonne...

Pitkä ja harteikas, musta kiiltävä poninhäntä, Kiira kertasi kiihdyksissään mielessään. Häntä alkoi huimata.

– Anteeksi mutta... hän ynähti tuskin kuuluvasti.

– Niin? Mies käveli hissille ja jäi odottamaan siihen kulmat kysyvästi koholla.

– Tohtori... Kiira nielaisi. – Tohtori Mäntynen?

– Minä olen. Mies hymyili ystävällisesti. – Niin?