Sillä hetkellä joku päässäni käski minun toimia. – Odota, sanoin ja tartuin viittaan. – Onko jokin hullusti? Voinko minä auttaa?

Lauantai, aamupäivä, lokakuun 30. päivä

Minulla on tapana kirjoittaa näitä sepustuksiani yleensä vasta illalla. On mukava kerrata päivän tapahtumia, pohdiskella asioita ja sillä tavalla ikään kuin kääriä päivä pakettiin. Ennen kuin menen ullakolle kuuta katsomaan. Silloin kun menen. Viime yönä oli sumuista, mutta en olisi mennyt, vaikka olisi ollut tähtikirkas yö. Minulla oli tärkeämpää tekemistä.

Nyt on vasta aamupäivä, eikä kello ole vielä yhtätoistakaan. Olen valvonut koko yön. Pää on unen puutteesta turtana, mutta on pakko yrittää selvittää ajatuksia. Siksi tartuin kynään jo nyt ja rupesin kirjoittamaan.

Kirjoitan tosiaan aina käsin, vaikka tietokoneessani onkin jonkinlainen sanojenkäsittelyohjelma. En vain pidä ajatuksesta, että joutuisin naputtelemaan kylmälle ruudulle.

Joskus olen katsellut kirpputorilla sillä silmällä vanhoja kirjoituskoneita, mutta sellaiseen olisi luultavasti hankala löytää värinauhoja. Sitä paitsi pärjään oikein hyvin pelkällä kynällä ja ruutuviholla.

Myöhään eilen illalla siirsin nojatuolin ikkunan ääreen, istuin siinä kiikari kaulassa ja kissa sylissä ja valvoin. Saatoin tietysti välillä torkahtaa muutamaksi sekunniksi tai minuutiksikin, mutta silti tuntuu, etten ole nukkunut silmällistäkään.

Valvominen särkee koko kropassa. Viluttaa. Hytisyttää. Keitin äsken pannullisen tavallista vahvempaa kahvia, mutta sekään ei lämmitä.

Eniten kumminkin särkee sydämeen.

Eilen illalla tapahtui kauheita asioita. Olen siitä vuorenvarma, vaikka en yksityiskohtia tiedäkään. Näin kuitenkin aivan riittävästi ja osaan vetää johtopäätöksiä.

Minäpä kerron, mutta ensin hiukan taustaa.

En ole koskaan harrastanut varsinaisia iltakävelyjä tai ikkunaostoksia, niin kuin lapsuudessani sanottiin. Minusta on tyhmää katsella näyteikkunoita, jos ei kerran aio ostaa mitään. Minulla on jo kaikkea mitä tarvitsen, enemmänkin, joten on vaikea edes keksiä mitään ostettavaa.

Kun kissa jonakin päivänä kuolee, ruokaakin tarvitaan vähemmän. Toivon tietysti, että siihen menisi vielä monta vuotta. Suoraan sanoen en oikein itsekään ymmärrä, miten minä olen niin kovasti kiintynyt siihen elukkaan.

Kissa on muuten hyvä kuuntelija. Sanokaa mitä sanotte, mutta joskus tuntuu niin kuin se osaisi lukea ajatuksianikin.

Kaikesta huolimatta pidän itseäni jokseenkin järkevänä ihmisenä, vaikka minulla onkin hyvä mielikuvitus. Minulla on jalat tiukasti maassa. En esimerkiksi usko niin sanottuihin etiäisiin tai muuhunkaan vastaavanlaiseen hömppään. Enkä muuten ole edes kuuhullu, vaikka sitä taivaankappaletta rakastankin ja käyn öisin ullakolla katselemassa. Kuuhan on todellinen, koska sen pystyy näkemään pelkällä paljaalla silmällä.

Silti eilen illansuussa hautausmaalta tultuani tunsin oloni merkillisen levottomaksi. En osannut oikein keskittyä mihinkään. Kissakin taisi vaistota sen. Vähän väliä se loikkasi alas vartiopaikaltaan ikkunalaudalta ja tuli jalkoihin kiehnäämään.
Katsoin puoli yhdeksän uutiset, ja kun meteorologi oli ennustanut sumuisen syyssään jatkuvan vielä viikonlopun yli, suljin television ja lähdin ulos.

Kissa jäi eteiseen ihmettelemään. Aivan totta, se näytti ihan oikeasti hämmästyneeltä siinä häntä pörhöllään istuessaan. Kotiin palatessani se oli siirtynyt naulakon alle ja nukkui siellä ikivanhojen kumisaappaiden päällä. Sitä se ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt.

Minä siis lähdin ulos. Alaovella mietin hetken, minne päin suunnistaisin. Oikeastaan olisin halunnut mennä takaisin hautausmaalle, mutta oli liian myöhäistä. Portit olisi jo suljettu.
Minusta pimeissä hautausmaissa ei ole mitään pelottavaa. Kuolleet ovat kuolleita, vainajat vainajia. Eivät ne haudoistaan nouse ja käy elävien kimppuun. Olen aina ajatellut, että jos haamuja ylipäätään on olemassa, ne ovat ystävällisiä sieluja. Liitelevät vain jossakin ja korkeintaan sipaisevat ohi mennessään niin ettei sitä edes huomaa.

En siis mennyt Hietaniemeen, vaan kävelin tavallista reittiä torin poikki satamaan. Vieläkin oli niin tyyntä, että satama-allas näytti katuvaloissa välkehtivältä mustalta öljyltä. Kapakoiden ulko-ovilla seisoskeli ihmisiä tupakoimassa, eivätkä ne näyttäneet edes palelevan. Toista olisi parin kuukauden kuluttua, varsinkin jos lunta tulisi yhtä paljon kuin edellisenä talvena.

Kävelin Ruoholahdenrantaan ja ihmettelin taas kerran, miten nopeasti kaupunkimaisema muuttui. Vain vähän aikaa sitten tavarajunat puksuttivat edestakaisin matkalla Länsisatamaan ja saivat Itämerenkadun päässä jonottavat autoilijat raivon partaalle.

Lähdin pikkuhiljaa takaisin kotiin päin. Eerikinkadun alkupäässä oli aivan hiljaista, ei ensimmäistäkään ihmistä näköpiirissä. Helsinki ei todellakaan ole mikään metropoli, jos mittarina pidetään sitä, että kaupunki elää yötä päivää, eikä nuku koskaan.

Olin juuri lähestymässä Hietalahdenkadun kulmaa, kun takaani alkoi yllättäen kuulua nopeita, hiukan epätahtisia askeleita.
Käännyin katsomaan.

Sumun keskeltä lähestyi mustaan viittaan pukeutunut hahmo, joka käveli kumarassa ja ontui selvästi toista jalkaansa.
Mieleeni muistui äkkiä elokuva, jossa pääosan esittäjä yritti tavoittaa punaiseen viittaan pukeutunutta lasta. Lopulta pakenija paljastuikin kääpiönaiseksi, joka tappoi takaa-ajajan julmasti veitsellä.

Se elokuvan kohtaus osoittautui päähenkilön painajaiseksi, mutta minä en nyt nähnyt unta. Olin täysin hereillä.
Juuri sillä osuudella oli sammunut katulamppu, joten kesti hetken ennen kuin tunnistin ontujan.

Mustatukka.

Hän käveli katse tiukasti kadussa, eikä näyttänyt huomaavan minua edes kohdalle tullessaan.

Sillä hetkellä joku päässäni käski minun toimia.

– Odota, sanoin ja tartuin viittaan. – Onko jokin hullusti? Voinko minä auttaa?

Mustatukka vain katsahti minua, mutta en ikinä unohda niiden silmien ilmettä. Pelkoa. Pettymystä.

Hän tempaisi itsensä irti niin rajusti, että viitta valahti toiselta hartialta. Hän heitti viitan heti takaisin olan yli, mutta olin ehtinyt nähdä tarpeeksi. Vyötärölle makkarannahaksi nousseen tahriintuneen vihreän minimekon. Ison soikean repeämän mustissa sukkahousuissa. Tummanpunaiset puremajäljet ranteessa.

Katsoin voimattomana, miten Mustatukka lähti lonksuttamaan eteenpäin. Silloin vasta tajusin, että ontuminen johtui toisen kengän katkenneesta korosta. Muutamassa hetkessä hän oli hävinnyt porttikongiin Abrahaminkadun kulmassa.

Minäkin menin kotiin ja löysin kissan siitä saappaiden päältä makaamasta. Siirsin nojatuolin ikkunan ääreen ja ripustin kiikarin kaulaan, sammutin valot ja rupesin valvomaan. Jossakin vaiheessa kissa hyppäsi syliini ja kiepautti itsensä kerälle. Siihen se jäi koko yöksi.

Vastapäisiin ikkunoihin ei syttynyt valoja illan eikä yön aikana, mutta sälekaihtimet olivat auki, niin kuin aina viime päivinä.

En ole ikinä ollut yhtä huolissani. Olen vieläkin. Huomaan, ettei kirjoittaminen rauhoittanut ollenkaan.

***

Kiira Paimio seisoi kotonaan Haukilahdessa ja katseli olohuoneen seinän kokoisesta ikkunasta sumuiselle atriumterassille.

Itse asiassa hän vain seisoi siinä näkemättä oikeastaan mitään. Että ruoho oli vielä hämmästyttävän vihreää, vaikka oli lokakuun loppu. Ettei muutaman päivän takainen lumi- ja räntäkuuro ollut sittenkään vienyt aivan kaikkia ruusuja pensaista. Että tuuheat tuijat olivat kasvaneet menneen kesän aikana hämmästyttävän paljon pituutta.

Tavallisesti Kiira oli enemmän kuin tarkka istutuksistaan ja viljelyksistään ja huomasi jokaisen pienen yksityiskohdan ja muutoksen, kuopi ja nyppi, lannoitti ja kasteli.

Tänä viikonloppuna ei kuitenkaan mikään ollut tavallista.
Ennen kaikkea talossa oli aivan liian hiljaista. Ei kuulunut poikien mekastusta, ei tietokonepelien ärsyttäviä piippauksia, poksahduksia ja napsahduksia, ei piirrettyjen leffojen spiikkejä, ei autoratojen hurinaa, ei keskinäistä kinastelua, ei yhtään mitään.

Aina silloin tällöin Kiira myönsi kaipaavansa omaa aikaa kaiken perhetouhun keskellä, mutta sitten kun sellainen hetki koitti, hän ei kuitenkaan oikein osannut nauttia siitä. Eikä varsinkaan tänä viikonloppuna, kun tiesi missä pojat parhaillaan karkkipäiväänsä viettivät. Laivalla uuden äitipuoliehdokkaan syynättävinä.

Toivottavasti ne kullannuput käyttäytyvät oikein tosi törkeän huonosti, niin että se hemmetin tähtijuristi tajuaa luovuttaa jo heti kättelyssä, Kiira ajatteli vilpittömän häijysti. Mitä semmoinen naisihminen ylipäätään voi ymmärtää lapsista, ja villeistä pojista varsinkaan? Ne kaksihan olivat niin kuin Vaahteramäen Eemeli tuplana.

Kiira istahti sohvaan, jonka hän oli keväällä päällystyttänyt maitokahvin värisellä alcantaralla. Hävyttömän kalliiksi oli tullut, mutta lopputuloksessa ei ollut todellakaan valittamista; se oli täydellinen.

Vieraatkin todistelivat aina yhdestä suusta, miten kaunis koti Paimion perheellä olikaan. Sisustuksesta Kiira otti tyynesti koko kunnian itselleen, sillä hän oli suunnitellut kaiken alusta loppuun. Siitä oli varastossa todistuksena suunnilleen tonni kansainvälisiä sisustuslehtiä, joista suurin osa ideoista oli poimittu.

– Ja täältä minä en muuta minnekään! Kiira sanoi äkkiä ääneen. Painukoon Jarkko helvettiin – eli sen ikälopun tähtijuristinsa lukaaliin Katajanokalle. Sillä naisella oli siellä kuulemma asunto, jonka neliömäärää Jarkko ei kuitenkaan suostunut paljastamaan, tai itse asiassa väitti ettei tiennyt. Huoneisto oli siis joko hävettävän pieni tai tolkuttoman iso. Todennäköisesti jälkimmäinen tapaus.

Sohvapöydällä ajelehtiva kullanvärinen kännykkä piippasi tekstiviestin. Kiira kurkotti katsomaan: ”Laivala on kivaa. Pelatan melkeen koko ajan. Lucaslta kans pusi. Kevin.”

Kiiraa alkoi itkettää. Tuli äkkiä mieletön ikävä poikia. Mies saisi painua uusine muijineen vaikka Timbuktuun, mutta Kevinistä ja Lucasista hän ei ikinä luopuisi. Hän ei missään tapauksessa suostuisi edes yhteishuoltajuuteen.

Niin makaa, miten petaa, Kiira muisteli mummilta oppimaansa viisautta ja tunsi olonsa hetkellisesti hiukan paremmaksi.

Sananlasku sopi Jarkko Paimioon enemmän kuin hyvin. Tai että kuka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Toivottavasti ne piikit pistelisivät Jarkkoa tosi pahasti, mutta takaisin hän ei sitä miestä ottaisi, ei missään olosuhteissa. Tai ei ainakaan millä tahansa ehdoilla, hän lisäsi mielessään varmuuden vuoksi.

Kiira pompotteli hetken kännykkää kädessään ja vilkaisi kelloa. Kohta kaksi. Olisi tehnyt mieli soittaa Johannalle ja udella, miten eiliset illalliset olivat onnistuneet. Mitä kaikkea he olivat tehneetkään ja oliko kaikki ollut juuri niin ihanaa kuin Johanna oli odottanut ja...

Paitsi ettei hän tietenkään voinut häiritä vastarakastuneen parin yhteistä viikonloppua. Johannahan oli luvannut itse ilmoittautua heti sopivassa saumassa ja kertoa kaiken.
Jos kuitenkin ihan pieni tekstiviesti... Sormi sojotti jo valmiina näpyttelemään. Ei, hieman hienotunteisuutta kehiin, rouva Paimio! Kiira sitten komensi itseään. Nehän saattoivat olla juuri parhaillaan täydessä touhussa ja kuuroja ja sokeita kaikelle muulle paitsi toisilleen. Sitä paitsi Johanna oli todennäköisesti sulkenut koko kännykän.

Niin minä ainakin olisin tehnyt vastaavassa tilanteessa, Kiira ajatteli haikeana. Hänen omasta vastaavasta tilanteestaan oli jo vuosia. Se oli sitä aikaa, kun sänky oli ollut pienen kalliolaiskaksion ylivoimaisesti tärkein huonekalu, ja esikoinenkin oli mitä suurimmassa määrin vasta työn alla.

Kiira huokaisi ja nousi mennäkseen loihtimaan itselleen jotakin lounaantapaista, ja juuri samalla hetkellä kännykkä alkoi soida.
Kiira vilkaisi näyttöä: Johanna.

– No vihdoinkin! hän huudahti innoissaan. – Arvaa olenko mä odottanut!

Toisessa päässä oli hetken aivan hiljaista.

– Haloo, Kiira huhuili. – Oletko sä siellä?

Jälleen pelkkää huminaa.

– Voisitko sä tulla tänne? kuului sitten niin hiljaa, että sanoja oli vaikea erottaa. – Nyt heti... tai niin pian kuin mahdollista.

Kiira henkäisi kiivaasti. Kännykkä oli vähällä pudota kädestä. Hän ei ollut ikinä kuullut Johannan ääntä yhtä surkeana.

Johanna makasi poikittain sängyllä. Kännykkä oli jäänyt käteen hänen soitettuaan Kiiralle. Hän ei millään jaksanut irrottaa sormia sen ympäriltä. Hänellä ei ollut voimia yhtään mihinkään.

Illalla kotiin tultuaan hän oli juuri ja juuri jaksanut kiskoa oksennuksen tahriman mekon yltään. Hän oli tunkenut sen roskikseen ja kaatunut sänkyyn, laahautunut sitten jossakin vaiheessa vessaan oksentamaan lisää ja keittiöön juomaan ja kaatunut takaisin sänkyyn.

Edestakaisin vaeltamista oli jatkunut koko yön. Ehkä hän oli nukkunut jonkin aikaa, ehkä ei. Hänellä ei ollut siitä kunnon käsitystä.

Nyt hän makasi sängyllä selällään kädet levällään ja tuijotti kattoon silmiä räpäyttämättä, kunnes niitä alkoi kirvellä. Hän ei ollut koskaan aiemmin huomannut, että toisessa ikkunan puoleisessa kulmauksessa oli pieni halkeama. Kun sitä tuijotti tarpeeksi kauan, tuntui niin kuin se olisi vähitellen suurentunut. Kohta koko katto romahtaisi alas ja hän hautautuisi sen alle.
Juuri sillä hetkellä se ei tuntunut edes huonolta vaihtoehdolta. Että saisi kuolla pois.

Johanna vilkaisi kännykkää. Kahdeksan vastaamatonta puhelua ja kolme tekstiviestiä. Äiti oli soittanut kaksi kertaa. Kaikki loput puhelut sekä tekstiviestit olivat tulleet yhdestä ja samasta numerosta. Samuelilta.

Mies oli soittanut ensimmäisen kerran jo ennen kuutta aamulla. Heti sen perään oli tullut ensimmäinen tekstiviesti.
Johannalla ei ollut pienintäkään aikomusta vastata sen enempää puheluihin kuin tekstareihinkaan. Ei koskaan enää. Ei ikinä elämässään.

Hiukan kahdeksan jälkeen hän oli säikähtänyt puolikuoliaaksi, kun ovikello oli soinut. Hän oli maannut sängyllä patsaaksi jähmettyneenä ja pelännyt, että henki loppuisi. Paniikki oli nielaista hänet kokonaan.

Ovikello oli soinut kolme kertaa. Sitten postiluukku oli räpsähtänyt auki, ja Johanna uskoi suorastaan kuulevansa läähättävän hengityksen. Vaikka miten pinnisti, hän ei kuullut poistuvia askelia, joten hän ei uskaltanut pitkään aikaan liikahtaakaan.

Samuel. Kukaan muu siellä ei voinut olla.

Vatsaa oli kouristellut koko aamun. Johanna oli oksentanut kaiken mahdollisen pois, enemmänkin, ja silti hän oli varma, ettei pystyisi enää ikinä syömään mitään. Ei ainakaan lihaa, eikä varsinkaan mitään tummanruskeaksi hautunutta...

Vihdoin kahden maissa hän päätti pakottaa itsensä ylös ja mennä suihkuun. Tai ainakin hän yrittäisi. Hän istui kauan sängynlaidalla ja tunnusteli oloaan.

Kurkku oli rutikuiva. Rannetta särki. Päässä humisi. Se tuntui pahemmalta kuin pahin migreenikohtaus. 

Suihkusta tultuaan Johanna vältti katsomasta kylpyhuoneen peiliin. Hän ei ollut vilkaissutkaan itseään edes vessassa oksentaessaan. Hän ei kestänyt nähdä kasvojaan, levinnyttä meikkiä ja itkuista turvotusta, eikä varsinkaan särkyneitä silmiään.

Johanna haki keittiöstä lasin vettä ja meni olohuoneen ikkunaan. Kevyt harmaa sumu pehmensi vastapäisen tiilitalon karuja linjoja.

Valkoinen kissa istui ikkunassa tutulla paikallaan. Se tuntui äkkiä merkillisen turvalliselta, ankkurilta todellisuuteen, tavalliseen arkiseen elämään.

Äkkiä kissa kiepautti häntäänsä. Aivan kuin se olisi vilkuttanut ja vakuuttanut, että kaikki oli hyvin.

Tietäisitpä vain, miten väärässä olet, Johanna huokaisi. 

– Herrajumala, miltä sä näytät! Kiiralta pääsi. Hän ei edes yrittänyt peitellä järkytystään.

– Tiedetään, Johanna yritti naurahtaa kepeästi, mutta kurkusta kuului pelkkä säälittävä kirahdus. – Ei taida olla mun parhaita päiviäni.

– Mikä täällä muuten haisee? Kiira ihmetteli ripustaessaan takkia henkariin.

– Yrjö, Johanna sanoi totuudenmukaisesti. Olisi pitänyt edes älytä sitoa muovipussi, johon hän oli tunkenut mekon.

Kiira ei sanonut mitään. Hän katsoi Johannaa hiukan hitaasti ja potkaisi nilkkurit jaloistaan. Johanna huomasi, että ystävätär oli lähtenyt kiireellä, ilman että olisi tapansa mukaan valinnut vaatteita ja meikannut puolta tuntia. Hiuksetkin oli vain sitaistu puolihuolimattomasti poninhännälle ruskealla samettilenksulla.

– Sori muuten että kesti vähän, Kiira sanoi. – Hyppäsin heti autoon, mutta Länsiväylällä oli joku kolari ja toinen kaista oli kokonaan suljettu. Jouduin kiertämään korttelinkin pariin kertaan, ennen kuin löytyi parkkipaikka, mutta ihme kyllä sain sen sitten melkein oven edestä. Onneksi ei ole sentään vielä lunta.

– Parkkeeraisit kuule vaan tyynen rauhallisesti jalkakäytävälle, niin kuin eräät... Johannalta lipsahti.

– Ai? Niin kuin kuka? Kiira kysyi ja ymmärsi saman tien. – Sori, ei tarvitse mainita nimiä...

Johanna vain nyökkäsi, pyysi sitten anteeksi ja juoksi vessaan. Oli alkanut taas oksettaa, mutta mitään ei enää tullut, ei edes limaa. Hän vetäisi vessan ja paukautti kannen kiinni.

Johanna vilkaisi varovasti peiliin. Suihkussa hän oli puhdistanut kasvonsa perusteellisesti, mutta ei ollut enää jaksanut meikata. Kasvot kiilsivät punalaikullisina. Sinettisormuksen raapaisema naarmu erottui vielä selvästi poskessa, aivan niin kuin haava olisi aukeamassa uudelleen.

Se haava on kyllä pikemminkin mun sydämessäni, Johanna ajatteli ja sammutti vessan valot.

Hänen viipyessään Kiira oli hakenut keittiöstä vesikannun ja lasit ja istui nyt olohuoneen pyöreässä pöydässä. Siinä he olivat istuneet eilenkin, vain vajaa vuorokausi sitten.

Miten maailma voi keikahtaa jengoiltaan niin lyhyessä ajassa? Johanna ihmetteli. Taivaasta helvettiin. Ainakin minun maailmani. Mutta paras ystävätär istui siinä kuin peruskallio, oli rynnistänyt mitään kyselemättä paikalle.

Johannaa alkoi itkettää liikutuksesta, vaikka hän oli kuvitellut itkeneensä edellisenä yönä koko elämänsä kyynelkiintiön, varsinaisen valtameren.

– Tuolla olisi vielä se puolikas skumppa jääkaapissa, Johanna hymähti, kun Kiira kaatoi vettä ja työnsi lasin hänen eteensä.

– Harmin paikka, että satun olemaan autolla, Kiira naurahti.

– Muutenhan en olisi keksinyt ensimmäistäkään pätevää syytä kieltäytyä. Kerro, hän sitten sanoi ja tarttui Johannan käteen, jota peitti pitkä hiha kämmenen puoleenväliin.

– Mä... Johanna nieleskeli ankarasti. – Se... Hän ei pystynyt jatkamaan. Puhuminen sattui.

– Kaikki ei tainnut mennäkään eilen ihan suunnitelmien mukaan, Kiira arveli.

– Ei mennyt, Johanna sanoi hiljaa. – Mikään ei mennyt. Kaikki meni päin hel... Se...

– Kerro, Kiira sanoi taas. – Ihan omaan tahtiin. Mulla on aikaa vaikka kuinka. Koko loppuelämä.

Koko loppuelämä... Täsmälleen niitä sanoja Samuelkin oli käyttänyt silloin ensimmäisellä kerralla, silloin kun koko maailma oli ollut auki ja kaikki talot ja puistot olivat hymyilleet.

Muuta ei tarvittu. Johanna ei pystynyt enää pidättelemään vaan purskahti itkuun. Salamana Kiira oli siirtynyt lähemmäksi ja kietonut käsivartensa hänen ympärilleen. Pitkään aikaan ei kuulunut mitään muuta kuin lohdutonta nyyhkytystä, mutta lopulta se vaimeni ja lakkasi sitten kokonaan.

Johanna nousi hakemaan keittiön laatikosta paperinenäliinapakkauksen ja niisti perusteellisesti. Hän jäi seisomaan Kiiran viereen ja vetäisi äkkiä oikean käden hihan ylös.

– Viitsitkö vilkaista, Johanna sanoi ja ojensi ranteensa.

– Herrajumala! Kiira tuijotti hampaanjälkiä, jotka olivat muuttumassa tummanpunaisista violeteiksi. – Onko sillä miehellä koira?

– Ei ole koiraa – mutta vahvat hampaat sillä on, kuten kuvasta näkyy.

Kiira katsahti Johannaa, sitten hampaanjälkiä ja taas Johannaa.

– Ei voi olla totta... hän sammalsi. – Onko se...

Johanna vain nyökäytti, vetäisi hihan alas ja istuutui. Sydän takoi villisti.

– Herrajumala! Kiira huudahti uudelleen. – Onko se... sehän on joku helvetin kannibaali!

Johanna nyökäytti taas.

– Miten sä... Kiira ei tahtonut löytää sanoja. – Tekikö se sulle jotain muutakin? hän sitten kuiskasi.

– Ai että raiskasiko se tai jotain? Johanna kysyi kylmästi. Niin kuin jäävettä olisi äkkiä alkanut virrata suonissa. – Ei ehtinyt. Se ei ehtinyt tehdä mitään muuta. Mä pääsin irti ja pakenin paikalta. Sinne ne jäivät, mies ja karhu.

– Karhu? Kiira toisti ällistyneenä. Ettei vain Johanna ollut jotenkin sekoamassa...

– Niin. Se tarjosi illalliseksi karhunlihaa.

– Voi luoja! Kiira henkäisi, eikä voinut olla ajattelematta kaikkia ihania pehmonalleja, joita poikien huoneet olivat pullollaan.

– Mä pääsin pakenemaan, Johanna toisti. – Sillä kertaa se ei nimittäin ehtinyt polvistua ja pyytää anteeksi. Mä...

– Sun pitää ilmoittaa poliisille, Kiira keskeytti tiukasti.

– Ensin menet lääkäriin kuvauttamaan ranteen ja sitten teet ilmoituksen.

– Enkä mene! Johanna torjui niin jyrkästi, että vesilasi oli pudota Kiiran kädestä.

– Tottakai sä menet! Tuollaiset tyypit pitää sulkea telkien taakse. Sä et voi...

– En mene! Johanna keskeytti ääni värähtäen. Oli taas alkanut itkettää. – Mä en voi.

– Miksi muka?

– Koska... koska mua hävettää, Johanna kuiskasi.

– Mitä sä häpeät? Kiira tuohtui. – Sinähän tässä uhri olet ja se mies on täysi kriminaali. Sitäkö sä häpeät? Että menit retkahtamaan johonkin psykokannibaaliin?

– Niin... kai... tai ei... Johanna tunsi itsensä äkkiä loputtoman väsyneeksi ja voimattomaksi. – Mä luulen... mun pitäisi varmasti yrittää ainakin ensin nukkua vähän.

– Tätä ei missään tapauksessa voi jättää tähän, Kiira sanoi. – Tuollainen tyyppi ei saa juosta vapaana. Ja psykiatri vielä, herrajumala, sehän on vaaraksi potilaillekin. Se tässä pitää saada hoitoon tai mieluimmin telkien taakse. Nyt annat mulle kaikki tiedot.

– Mitkä ihmeen tiedot? Mitä varten?

– Sitä varten, että jos sinä et suostu toimimaan, niin minä toimin.

Naiset tuijottivat toisiaan pitkään ja tiukasti. Johanna laski katseen ensimmäisenä ja huokaisi syvään.

– Mitä sä haluat tietää? hän kysyi vaimeasti.

– Kaiken. Kiira kaivoi laukustaan pienen muistilehtiön, jossa oli beiget Burberry-kannet. Tietysti, Johanna hymähti itsekseen. 

– Minkä näköinen se tarkkaan ottaen on?

– Upea, pitkä, harteikas, ruskeasilmäinen, kiiltävä musta poninhäntä, maailman hurmaavin hymy, Johanna luetteli monotonisesti ja ihmetteli itsekseen, ettei sattunut sen enempää.

– Osoite ja ovikoodi?

Johannaa alkoi hermostuttaa.

– Mitä sä niillä teet?

– Menen ja tapan sen miehen, Kiira sanoi ja nauroi kolkosti. 

Kiiran raivokas päättäväisyys vain kasvoi entisestään, kun hän juuri ryhtyessään starttaamaan huomasi, että sivupeili oli kääntynyt väärään asentoon. Tai ehkä se oli suorastaan väännetty siihen.

Automaattisesti peili ei suostunut oikenemaan, joten Kiira kampesi takaisin kadulle säätämään sitä. Onneksi varsi ei ollut sentään vääntynyt.

– Tuommoista se on, huomautti harmaantunut lyhyttukkainen nainen ja jäi odottamaan sopivaa rakoa autojonoon ylittääkseen kadun.

– Huligaaneja joka paikassa.

– Täsmälleen samaa mieltä! Kiira puuskahti, astui autoon ja pamautti oven kiinni. Hän ampaisi liikkeelle samalla hetkellä, kun nainen työnsi avaimen lukkoon ja hävisi muovikasseineen vastapäiseen rappuun.

Kiira ajoi suoraan Ruoholahteen. Toisin kuin ydinkeskustassa, parkkipaikan löytyminen ei tuottanut suurempia ongelmia. Hän jätti auton Selkämerenkadulle ja päätti kävellä hiukan, ennen kuin ryhtyisi toteuttamaan suunnitelmaansa.

Ongelmana oli vain se, ettei hänellä ollut vielä minkään valtakunnan suunnitelmaa. Paitsi että hän oli päättänyt naulata Samuel Mäntysen seinään ja kutsua sitten poliisit paikalle.
Kadunkulmassa oli hampurilaisravintola, jonka keltainen M-logo oli tuttuakin tutumpi. Aina kun se osui kohdalle, pojat alkoivat huutaa kaksiäänisesti kurkku suorana. Paimion perheessä Jarkko yritti pitää yllä tiukkaa lähiruoka–luomu-linjaa, mutta silloin tällöin silmän välttäessä äiti ja pojat livahtivat herkuttelemaan roskaruualla.

Siellä ne varmaan parhaillaan Tukholmassakin istuvat ahtamassa hampurilaisia napaansa, Kiira ajatteli kitkerästi. Pojat käyttäisivät ilman muuta tilaisuutta hyväkseen ja Jarkon olisi pakko suostua. Muutenhan saattaisi syntyä kova huuto ja tähtijuristi alkaisi vetää huolestuttavia johtopäätöksiä uusperhe-elämästä.

Ihan oikein niille, Kiira tuhahti itsekseen tietämättä oikeastaan mitä tarkoitti. Hän käveli sisään ravintolaan, jonotti ison hampurilaisaterian ja asettui tarjottimineen ikkunapöytään.

Kadulla vallitsi iloinen lauantai-iltapäivän ruuhka. Kiira katseli ihmisiä, mutusteli hampurilaistaan ja totesi jälleen kerran, että cokis oli oikeastaan erittäin hyvä janojuoma.

Johanna oli mennyt jotenkin omituisen näköiseksi, kun Kiira oli kysynyt, olisiko hänellä mahdollisesti edes kännykkäkuvaa Samuelista.

– Oli mulla... Johanna oli mutissut ja punastunut rajusti. – Mutta mä olen poistanut sen.

– Niinpä tietysti, Kiira oli sanonut. – Ei mikään ihme – tässä tilanteessa.

Johanna oli punastunut entistä enemmän.

Pitkä ja harteikas. Ruskeat silmät. Kiiltävä musta tukka. Poninhäntä. Maailman hurmaavin hymy (pakko myöntää). Niin Johanna oli kuvaillut Samuelia.

Muutama poninhäntäpää oli jo kävellyt ikkunan ohi, mutta ne olivat kaikki liian nuoria, pelkkiä poikasia. Johanna ei kuulemma tiennyt Samuelin tarkkaa ikää, mutta oli arvellut, että plus miinus neljäkymmentä. Saattoi myös olla hyvin säilynyt lähes viisikymppinenkin.

Kiira siemaisi viimeisen kulauksen cokismukista, pyyhkäisi suunsa ja kävi tyhjentämässä tarjottimen roskiin.
Hän oli jo menossa ulos, mutta käännähtikin ovella ja piipahti naistenhuoneessa. Hän avasi poninhännän ja harjasi hiuksensa, korjaili hiukan huulipunaa ja sipaisi tummanruskeaa luomiväriä silmäkulmiin. Ihan niin kuin sillä nyt olisi ollut mitään merkitystä.

Yrität voittaa aikaa, hän huomautti itselleen. Ei suinkaan rouva ala jänistää viime metreillä?

Kiira ylitti kadun ja käveli hitaasti alaovelle. Hänellä oli aina ollut hyvä numeromuisti, joten hän ei ollut edes kirjoittanut koodia ylös.

Neljä painallusta ja pieni naksahdus.

Toiseksi ylin kerros, niinhän Johanna oli sanonut. Kiira varmisti vielä asukastaulusta. Totta, kaksi Mäntystä, joista toinen kuulemma tarkoitti Samuelin vastaanottoa.

Hissin viereen oli tungettu lastenvaunut ja rattaat. Kiira hämmästyi. Hän oli kuvitellut, että taloyhtiöiden järjestyssäännöt kielsivät nykyään vaunujen säilyttämisen rappukäytävässä. Ehkä tässä talossa oli tavallista avarakatseisempi hallitus.

Rattaisiin oli kiinnitetty pieni valkoinen rekisterikilpi, jossa luki mustin kirjaimin Joona.

Kiiran sydäntä kouraisi. Tuli taas hillitön ikävä poikia. Vielä yksi yö, ja huomenna Kevin ja Lucas olisivat jo kotona. Jarkko oli luvannut tuoda pojat laivalta suoraan Haukilahteen. Sillä ehdolla Kiira oli heidät ylipäätään matkaan päästänytkin.

Kiira astui hissiin ja painoi nappia. Hissi käynnistyi lähes äänettömästi ja oli perillä jo, ennen kuin Kiira ehti kunnolla hengähtääkään. Toista oli ollut se ihanasti natiseva maailman hitain veräjähissi, jolla he olivat pikkutyttöinä ajelleet Johannan kanssa ylös ja alas entisessä kotitalossa Katajanokalla. Siinä oli ollut seikkailun makua, niin kuin ullakon jännittävissä verkkokomeroissakin.

Kiira seisoi hetken kuulostelemassa ja hiipi sitten ovelle, jossa oli pelkkä nimikyltti. Hän painoi korvan oveen ja keskittyi kuuntelemaan.

Sisältä ei kuulunut ääntäkään.

Hemmetti, se mies ei ollut tietysti kotona. Jostakin syystä Kiira ei ollut ottanut ollenkaan huomioon sitä vaihtoehtoa.
Kiira hätkähti, kun viereisen oven takaa alkoi äkkiä kuulua kolahtelua. Niin kuin joku olisi ottanut takin henkarista ja olisi lähdössä ulos.

Se onkin duunissa tuolla, vaikka on lauantai... Kiira henkäisi kiivaasti... mutta eihän niillä ole tietenkään virka-aikoja...
Kiira vetäytyi syrjemmälle ja jäi odottamaan. Hänellä oli tapana väittää, ettei hikoillut ikinä, koska hieno nainen ei hikoile. Nyt hän tunsi, miten kainalot alkoivat kostua ja pusero liimautua selkään.

Vastaanoton ovi avattiin. Rappuun astui hyvin vaalea, lyhyt ja tanakka keski-ikäinen mies kulunut ruskea attaseasalkku kainalossaan. Hän nyökkäsi kohteliaasti Kiiralle.

Varmaan potilas, Kiira ehti ajatella, mutta sitten mies käänsi turvalukon päälle.

Herrajumala, Kiira ajatteli kiihdyksissään. Kuka tuo on...? Eihän se voi mikään potilas olla, kun... sillähän on avaimet tuonne...

Pitkä ja harteikas, musta kiiltävä poninhäntä, Kiira kertasi kiihdyksissään mielessään. Häntä alkoi huimata.

– Anteeksi mutta... hän ynähti tuskin kuuluvasti.

– Niin? Mies käveli hissille ja jäi odottamaan siihen kulmat kysyvästi koholla.

– Tohtori... Kiira nielaisi. – Tohtori Mäntynen?

– Minä olen. Mies hymyili ystävällisesti. – Niin?

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.