– Ei ruuanlaittotaito geeneissä kulje, Samuel huomautti tosikkomaisesti. – Se on tasan tarkkaan tahdon asia. Niin kuin kaikki muukin.

Perjantai, lokakuun 29. päivä 

Katson harvoin televisiota, paitsi vanhoja hyviä elokuvia, silloin harvoin kun niitä tulee. Kanavia on aivan liikaa, mutta silti ohjelmistossa ei ole kehumista; melkein pelkkiä jenkkisarjoja, joita tuskin toisistaan erottaa.

Suurin syy vähäiseen katseluun on kuitenkin vastapäinen talo. Mikään tositelevisio-ohjelma ei korvaa niitä näytelmiä, joita olen vuosien varrella päässyt seuraamaan omasta ikkunastani.
Nyt on kuitenkin tunnustettava, että pari päivää sitten juutuin katsomaan jotakin maalaismaisemissa tapahtunutta poliisisarjaa. Ei se mikään kummoinen tarina ollut, mutta eräs lause jäi vaivaamaan mieltä: ”Eilinen on vieras maa, sillä rajat on jo suljettu.”

Muistan runollisen lauseen sanatarkasti ja jäin pohtimaan sitä pitkään. Mitä se oikein tarkoitti? Ettei entiseen voi koskaan palata? Että menneisyys on parasta unohtaa, koska sitä ei voi muuttaa?

Olen ehdottomasti eri mieltä. Ei tapahtunutta voi tietenkään muuttaa, mutta menneisyyttä ei todellakaan ole pakko unohtaa. Sitä voi käsitellä. Ja ennen kaikkea voi estää menneisyyttä toistamasta itseään. Tai ainakin voi yrittää estää.

Puhunko arvoituksilla? Mitäkö tarkoitan? En sano yhtään enempää, koska en ole vielä ryhtynyt tekemään päätöksiä. Niiden aika kyllä tulee, saattaa tulla piankin. Kaikki riippuu... No, antaa ajan kulua... Katsotaan...

Tänään kävelin pitkästä aikaa Hietaniemen hautausmaalla. Ehkä menin sinne siksi, että oli sumuisen harmaa päivä. Semmoinen sää, jolloin herkkäuskoisempi voisi kuvitella haamujen tanssivan iltahämärissä haudoilla.

Oli jo myöhäinen iltapäivä, ilta alkoi hämärtyä. Vaeltelin siellä täällä, lueskelin vanhojen hautakivien tekstejä ja menin lopulta uurnalehtoon. Seisoin kauan tutun pienen kivisen enkelin edessä ja annoin ajatusten vaeltaa vapaasti. Sillä tavalla syntyvät parhaat ideat ja suunnitelmat. Niitä ei pidä pakottaa.

Naapuritalon Mustatukan olen nähnyt viikon aikana kadulla kolme kertaa. Kahdesti yksin ja yhden kerran Tyrkyn kainalossa, kun ne tulivat vastaan Kalevankadulla. Mies on yli päätä pitempi, nainen melkein hukkui hänen kainaloonsa. Mustatukka näytti onnelliselta, pakko myöntää.

Juuri ennen kuin lähdin hautausmaalle, huomasin että Mustatukka oli saanut vieraan. Näytti olevan sama nainen, joka on käynyt siellä ennenkin, toisinaan yksin ja joskus parin lapsen kanssa. Ystävätär. Semmoinen viileän vaalea Grace Kellyn tyyppinen nainen, vaikka ei tietenkään lähimainkaan yhtä kaunis.

Iltaa kohden sumu tuntuu tiivistyvän. Ensi yönä en kiipeä ullakolle houkuttelemaan kuuta esiin.

Oleilen. Katselen ja odottelen.

***

– No, mitä sanot? Kiira leväytti lehden Johannan eteen olohuoneen pyöreälle valkoiselle ruokapöydälle ja jäi seisomaan siihen kuin tuomionenkeli.

– Mitä mun pitäisi sanoa? Johanna ihmetteli. Hän vilkaisi ystävätärtään. – Milloin sä tätä lehteä olet ruvennut lukemaan?

– En milloinkaan, Kiira puuskahti. – Rakas aviomieheni – tai siis kohta ex-sellainen – toi sen ja sanoi, että kannattaisi tutustua naiseen, josta on tulossa seuraava rouva Paimio – paitsi ettei tuollainen jääkylmän näköinen tiukkapipoinen uraohjusfeministi tietenkään omasta sukunimestään luovu.

Johanna käänteli sivuja ja levitti sitten kyseisen artikkelin eteensä.

– Karsean näköinen tapaus, vai mitä? Kiira kurkki Johannan olan yli. Hän naputti etusormellaan aukeaman suurinta kuvaa.

– Siis ihan järkyttävä, Kiira jatkoi mesoamistaan. – Mä en pysty edes ajattelemaan niitä kahta yhdessä,  enkä varsinkaan sängyssä...

Johanna kumartui katsomaan tarkemmin.

– Ulkonäkö voi kuule pettää, hän mutisi. – Daamihan saattaa osoittautua varsinaiseksi tiikeriksi makuuhuoneessa. Odotas kun mä luen ensin...

– Mä voin lukea sulle! Kiira tempaisi lehden itselleen. – Osaan jo koko jutun suunnilleen ulkoa. Kuuntele nyt tätä otsikkoakin: Elämä pakottaa tekemään valintoja, sanoo tähtijuristi Marjatta Väinölä, Kiira naukui. – Jumalauta, sanon minä joka en koskaan kiroile! Valintoja tosiaan, ja nyt se kusipää on valinnut mun mieheni!

– Ei tosiaan oikein sovi sun suuhusi, Johanna huomautti. – Siis kiroilu. Kuulostaa väkinäiseltä.

– Kuulostaa vai? Kiira heitti lehden takaisin pöydälle. – Jatkossa saat kyllä tottua siihen. Minähän en luovuta, taistelen loppuun asti!

– Tuo muija on ainakin viisitoista eikä kymmenen vuotta Jarkkoa vanhempi, Kiira jatkoi. – Senhän nyt näkee yhdellä silmäykselläkin. Katso vaikka noita ryppyjä ja roikkuvia luomia ja karmeaa kaksoisleukaa. Ja niin tylsät kuteetkin sillä on, että pelkästään niiden vilkaiseminen alkaa haukotuttaa.

Johanna puraisi poskeaan, ettei olisi purskahtanut nauruun. Hän yritti tutkia kuvia mahdollisimman puolueettomasti. Aika tavanomaisen näköinen, hillitysti meikattu, klassiseen valkoiseen paitapuseroon ja tummansinisiin pitkiin housuihin pukeutunut nainen. Lyhyet vaaleahkot hiukset, rannekello ja korvissa pienet helminapit. Ei mikään kaunotar mutta huoliteltu, asiallisen näköinen tapaus. Jostakin syystä naisen ikää ei mainittu missään yhteydessä.

– Sori vaan, mutta ei näistä kuvista kyllä parhaalla tahdollakaan mitään kaksoisleukaa pysty erottamaan, Johanna huomautti varovasti. – Korkeintaan sillä on hiukan pehmentynyt leuanlinja. Se on muuten edessä meilläkin, ennemmin tai myöhemmin.

– Ai pehmentynyt leuanlinja? Kiira matki. – Sehän on satavuotias!

– Ei nyt sentään ihan... Johanna arveli ja sanoi sitten keittävänsä kahvit. Olisi mukava saada ystävätär hiukan rauhoittumaan.

– Miksi sä mulle kahvia tyrkytät? Kiira ihmetteli. – Onhan sulla kai skumppaa jääkaapissa.

– No on toki, mutta...

– Korkkaa sitten, Kiira sanoi ja jatkoi, ennen kuin Johanna ehti edes vetää henkeä protestoidakseen: – Mulla on kuule koko viikonloppu aikaa. Ei tarvitse hakea Lucasta tarhasta eikä kuskata Keviniä lätkäharkkoihin. Jarkko lähtee nimittäin poikien kanssa risteilylle. Aikoo kuulemma puhua niiden kanssa tärkeistä asioista, vähän niin kuin miesten kesken, että sillä lailla... Voisin lyödä vaikka vetoa, että siellä hytissä on neljäskin henkilö ja se on takuulla nainen. Että äitipuoliehdokasta siinä sitten pojille esitellään, vaikka muija sopisi paremminkin niiden mummoksi, Kiira tykitti ja tyrkkäsi lehden lattialle.

– Sulla saattaa ollakin, mutta mulla ei, Johanna huomautti lähtiessään keittiöön. – Siis koko viikonloppu aikaa. Mun pitäisi jo alkaa laittautua.

– Laittautua? Miten niin? Oletko sä menossa jonnekin?

– No olen, Johanna huokaisi ja mulkaisi kattoon. Olihan hän yrittänyt selittää menemisistään jo puhelimessa, mutta Kiira oli tapansa mukaan keskeyttänyt ja vain ilmoittanut tulevansa, kysymättä ollenkaan, sopisiko vai ei.

Johanna oli juuri ja juuri ehtinyt töistä kotiin ja oli ripustamassa takkia henkariin, kun ovikello oli jo määrätietoisesti kilahtanut ja Kiira oli purjehtinut sisään, heittänyt lehden pöydälle ja ryhtynyt raivoamaan.

– Minne sä olet menossa? Kiira näytti pettyneeltä niin kuin pieni lapsi, jonka lempilelu on hukassa.

– Samuelin luokse syömään.

Johannan ääni värähti. Oli ihana sanoa miehen nimi ääneen. Hän kurkisti keittiön baaritiskin yli, eikä pystynyt mitenkään poistamaan kasvoilleen juuttunutta typerän onnellista hymyä. – Siis hänen kotiinsa. Ensimmäistä kertaa. Tosi mielenkiintoista.

– Ai? Kiira tuijotti ystävätärtään. Häneltä tuntuivat sanat loppuneen. Varjo välähti silmissä.

Kateutta? Johanna ihmetteli itsekseen, mutta torjui ajatuksen saman tien.

– Että niin kuin tyyliin näytä-kotisi-niin-minä-kerron-minkälainen-ihminen-sinä-olet, Kiira sitten hymähti vaisusti. – Missä se tyyppi muuten asuu?

– Ruoholahdessa, Johanna huokaisi. – Olenhan mä sen sanonut vaikka kuinka monta kertaa. Kuunteletko sä mua ollenkaan?

– Kyllä mä... anteeksi... Kiira poimi lehden lattialta, avasi tutuksi tulleen aukeaman, tuijotti sitä hetken ja työnsi lehden syrjään.

– Mulla vaan mielialat ajaa vuoristorataa kamalaa vauhtia...

– Mä ymmärrän kyllä, Johanna sanoi samalla hetkellä, kun pullo poksahti. – Eikä sun tarvitse pyydellä anteeksi. Mä ymmärrän.

Johanna oli edellisenä päivänä törsännyt järkyttävän kalliiseen aitoon samppanjaan ja ajatellut korkata sen Samuelin kanssa jonkin ihanan tapaamisen kunniaksi, ja kaikkein mieluimmin tietysti sängyssä.

Parhaan ystävättären sydänsuru oli kuitenkin vähintään yhtä pätevä syy korkkaamiseen. Tai oikeastaan vielä pätevämpi. ”Miehiä tulee ja menee, mutta älä ikinä luovu tosiystävistä”, oli Pirkko-kummillakin tapana muistuttaa.

Johanna ojensi lasin Kiiralle.

– Skål! Oletteko te... tuota... pystyttekö te Jarkon kanssa yhtään puhumaan, tai siis...

– Kyllä me yritetään, Kiira huokaisi. – Vaikka eihän tässä ole vasta mennyt kuin muutama päivä. Se puhuminen on vähän semmoista... asiassa pysytään korkeintaan kymmenen minuuttia ja sitten alkaa huuto. Siis minä huudan.

Tarpeeton täsmennys, Johanna hymähti itsekseen.

– Voisit muuten olla makutuomarina, hän sitten keksi.

Maailmassa oli kaksi asiaa, jotka saivat Kiira Paimion ainakin hetkellisesti piristymään: lapset eli hänet omat poikansa ja vaatteet.

– No siinä nyt ei ole paljon olemista, Kiira hymähti. – Eihän sulla ole muuta kuin mustaa.

– Yllätys yllätys, mä shoppailin eilen vähän, Johanna virnisti ja lähti makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita.

– No hups! Kiira huudahti, kun Johanna palasi ja alkoi pyörähdellä limenvihreässä minimekossa ja mustissa sukkahousuissa. Jalkaansa hän oli sujauttanut piikkikorkoiset mustat kiiltonahkakengät.

– Tosi cool, Kiira nauroi.

– Ja hyvän näköistä materiaalia, Kiira lisäsi hipelöityään helmaa asiantuntevasti.

– Ja salamannopea riisua, Johanna ei malttanut olla huomauttamatta. Olisin voinut jättää sanomattakin, hän sitten harmitteli itsekseen, kun hymy kuoli Kiiran kasvoilta. Ei pitäisi hehkuttaa omaa onneaan, kun toinen oli juuri eroamassa.

– Mitä minä olen aina sanonut, Kiira sitten muistutti. – Että tummatukkainen...

– Joo, tiedetään, Johanna keskeytti nauraen. – Että tummatukkainen hukkuu mustaan, ellei satu olemaan erityisen vahva persoona.

– Juuri niin, Kiira sanoi. – Katso nyt itseäsi. Ihan niin kuin sä olisit herännyt henkiin tuossa mekossa. Väreissä on oikeasti taikaa.

– Niinpä. Ja kyllä mä olenkin herännyt henkiin. Oikeasti.

Johanna kaatoi lisää samppanjaa ja nosti lasinsa. – Skål! Mille otetaan? Hei otetaan... elämälle!

– Missähän se mahtaa olla? Siis mun elämäni? Kiira huokaisi, mutta siemaisi lasistaan kunnon kulauksen. Aito samppanja oli ehdottomasti paras sydänlaastari. 

Kello oli jo hiukan yli kuusi, ennen kuin Johanna onnistui kampeamaan Kiiran ulos. Sitä ennen hänen oli kuitenkin luvattava ehdottomasti soittaa heti tilaisuuden tullen ja kertoa ”kaikki”.

– Enkä mä nyt todellakaan tarkoita ruokaa. Kiira iski silmää.

– Tai mitä viiniä monsieur sen kanssa tarjosi. You know what I mean?

– Kyllä kyllä, messi meni perille, Johanna nauroi ja melkein työnsi Kiiran ovesta rappuun. – Mun on ehdittävä vielä suihkuun.

– Joopa joo, suihkunraikkaana sitä mennään...

Naiset vaihtoivat poskisuukot ja Kiira lähti kipittämään portaita alas.

Johanna oli tuskin ehtinyt sulkea ovea, kun ovikello soi.

– Hemmetti, mä meinasin unohtaa sen lehden, Kiira sanoi ja paineli Johannan ohi olohuoneeseen.

– Heittäisit koko läpyskän pois, Johanna ehdotti. – Miksi sä sillä itseäsi kiusaat?

– Miten niin kiusaan? Kiira vaikutti hämmästyneeltä. – Minähän saan siitä jutusta energiaa.

Tuota voisi sanoa todelliseksi naisen logiikaksi, Johanna nauroi itsekseen suljettuaan oven uudelleen Kiiran perässä. Joka tapauksessa tuntui mukavalta, että ystävätär oli selvästi paremmalla tuulella kuin tullessaan. Eikä taistelutahtoa todellakaan puuttunut.

Miksi ihmeessä Jarkko Paimio menisi vaihtamaan noin upean naisen johonkin keski-ikäiseen tähtijuristiin? Johanna ihmetteli. No, ehkä juuri siksi.

Johanna siirsi vajaan samppanjapullon jääkaapin ovilokeroon. Siellä se saisi odotella parempaa hetkeä eli Samuelia. Kuplat säilyivät kylmässä oikein hyvin, kun pulloon pani korkin sijasta haarukan.

Samppanjapullo oli puolillaan. Siis vielä puolet jäljellä, eikä vain puolet, Johanna ajatteli ja rupesi riisuutumaan. Tästä eteenpäin hän kääntäisi kaiken elämässään positiiviseksi.

Suihkusta tultuaan Johanna kuljeskeli olohuoneessa hiuksiaan kuivatellen. Oli jo pimeää. Muutama valaistu ikkuna täplitti vastapäisen talon tummaa tiiliseinää. Melkein kaikissa niissä oli eteen vedetyt verhot tai sälekaihtimet.

Samuel oli oikeassa, Johanna naurahti. Miksi ihmeessä sulkeutua verhojen taakse omassa kodissaan? Jos joku katseli, niin katselkoon.

Johanna värähti muistaessaan, miten mies oli tipauttanut pyyhkeen lattialle ja kääntyillyt juuri siinä paikassa ilkosen alastomana merkillinen hymy kasvoillaan. Ja kohta se tapahtuisi taas, mutta tällä kertaa toisessa ikkunassa... Johannalle tuli kostean kuuma olo, posket alkoivat hehkua.

Valkoinen kissa istui vartiopaikallaan kolmannen kerroksen ikkunassa. Hetkeä ennen kuin Johanna lähti kylpyhuoneeseen meikkaamaan, huoneeseen syttyi himmeä valo. Joku ilmestyi ikkunaan ja alkoi silittää kissaa. Valo lankesi huoneen takaosasta, joten hahmo erottui vain tummana möhkäleenä.
Kylpyhuoneessa Johanna oli juuri vetämässä rajausta vasempaan alaluomeen, kun käsi pysähtyi kesken liikkeen. Hänelle oli tullut äkkiä omituinen olo. Ikään kuin joku olisi tarkkaillut.

– Idiootti! hän ärähti ääneen. Niin kuin nyt kukaan olisi pystynyt tirkistelemään suljettuun ikkunattomaan kylpyhuoneeseen. Kuvitteletko sä olevasi jossakin kauhuleffassa, jossa kuljetaan seinien läpi? hän kyseli ivallisesti itseltään.

Uhka. Johanna hätkähti. Aivan kuin joku olisi sanonut sanan ääneen. Mistä ihmeestä nimenomaan se sana oli juolahtanut hänen mieleensä?

– Idiootti! Johanna tuhahti uudelleen ja keskittyi luomirajaukseen. Hän tarkasteli kriittisesti lopputulosta, eikä ollut täysin tyytyväinen.

Ehkä kannattaisi pyrkiä kosmetologikouluun, hän pohti. Voisi ruveta heittämään keikkaa ja ennen pitkää saattaisi päästä vaikka televisioon töihin, tai johonkin filmiyhtiöön.

Täytyy puhua Samuelille, Johanna päätti ja sulki meikkipussin. Vatsassa läikähti. Upeaa, kun oli joku viisas ja luotettava ihminen, jonka mielipidettä saattoi kysyä. Ja että se ihminen vielä sattui olemaan maailman ihanin mies.


Samuel oli kutsunut
Johannan kotiinsa Ruoholahteen puoli kahdeksaksi.

– Tasan puoli kahdeksan, hän oli tähdentänyt, eikä huomautuksesta voinut erottaa vitsin puolikastakaan. 

Täsmällisyyshän merkitsee luotettavuutta, Johanna oli ajatellut ja sanonut sitten ilmestyvänsä paikalle hyvissä ajoin.

– Ei mitään hyvissä ajoin, vaan tasan puoli kahdeksan, Samuel oli toistanut. – Ei myöhemmin eikä myöskään aikaisemmin.

– Asia harvinaisen selvä, Johanna oli nyökytellyt ja todistellut sitten itselleen, että varmasti hän vain kuvitteli miehen kuulostaneen jotenkin tosikkomaiselta. Samuelhan nauroi paljon. Ja hänellä oli harvinaisen ihana nauru. Aivan niin kuin äänikin.

He olivat tavanneet kuluneen viikon aikana vain kerran, kun Samuel oli keskiviikkona iltapäivällä yllättänyt ja ilmestynyt Stockmannille. Oli ensin seisonut pitkään pylvään varjossa, seurannut Johannan työskentelyä ja kävellyt sitten leveästi hymyillen osastolle.

– Sinä olet hyvä myyjä, hän oli ilmoittanut. – Tarkkailin sinua tuolta sivusta. Voisit kyllä hymyillä asiakkaille hiukan enemmän, se tekee aina vaikutukseen.

Johannan sydän oli alkanut takoa hurjasti. Samuel oli ollut häikäisevän hyvän näköinen pitkässä kanelinruskeassa takissaan ja mustassa poninhännässään.  

Johanna oli ollut sillä hetkellä yksin osastolla. Mikä harmittava takaisku, hän pahoitteli itsekseen. Hän olisi halunnut esitellä Samuelin sekä Tiialle että varsinkin Saralle. Tai olisi ainakin näyttänyt, että tässä nyt oli hänen miehensä. Että he olivat pari. Että he kuuluivat yhteen.

Samuel oli lähtenyt hoitelemaan joitakin asioitaan ja palannut, kun Johannan työvuoro oli ollut päättymässä. Hän kertoi vieneensä aikaisemmin päivällä auton huoltoon, mutta sanoi saattavansa Johannan kotiin.

Johanna oli sipsuttanut onnellisena miehen kainalossa pitkin Kalevankatua, hymyillyt rakastuneen naisen hymyä kaikille vastaantulijoille – ja pettynyt pahasti kotiovella. Samuel oli sanonut jatkavansa saman tien matkaa.

Siinä he olivat seisoneet muutaman kiitävän hetken, ja sitten pieni hymy oli alkanut nykiä miehen suupielessä.

Se härnää minua, Johanna oli ehtinyt tuskin ajatella, kun Samuel oli jo esittänyt päivälliskutsunsa ja lisännyt perään osoitteensa sekä ovikoodin.

– Pidä koodi mielessäsi tai pane jonnekin muistiin, mies oli painottanut. – Minä annan sen vain kerran.

Miksi kummassa? Johanna oli ihmetellyt itsekseen. Hän oli tallentanut numerot saman tien kännykän osoitekirjaan. Nimeksi hän oli naputellut ”rakas”, mutta sitä Samuel ei sentään nähnyt.
Se ei ole vielä kertaakaan sanonut suoraan rakastavansa mua, Johanna oli pohtinut kotiin mennessään. No, se aika kyllä tulee. Ja onhan se osoittanut sen muuten niin monella tavalla. 

Johanna lähti kotoa hiukan seitsemän jälkeen. Ensin hän ajatteli tilata taksin, mutta muutti saman tien mielensä. Oli sumuinen mutta yllättävän lämmin sää, ja toisaalta matka Eerikinkadulta Ruoholahden metroaseman tuntumaan oli naurettavan lyhyt. Sitä paitsi, jos taksi ei tulisikaan ajoissa ja hän myöhästyisi, niin... Hän ei halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta loppuun asti.

Vielä viime hetkellä Johanna pohti kuumeisesti, pitäisikö vihreä minimekko sittenkin vaihtaa kokomustaan. Ei, hän sitten päätti tiukasti, kietoutui mustaan viittaan, sujautti matalakorkoisemmat nilkkurit jalkaansa ja kiiltonahkapiikkarit kenkäkassiin. Tuliaisviinipullo mahtui samaan laukkuun. Johanna oli päätynyt lopulta punaviiniin, vaikka Samuel ei ollut suostunut paljastamaan menyytä.

Vaikka Johanna käveli rauhallisesti, hän oli perillä jo seitsemää minuuttia vaille puoli kahdeksan.   

Ottaisiko riskin? hän mietti sormi valmiiksi ovikoodistolla. Ei missään tapauksessa, kutsuhan oli kuulunut täsmälleen puoli kahdeksaksi.

Johanna jäi seisoskelemaan kadulle ja katseli aikansa kuluksi, miten metropysäkin sisäänkäynti nieli ja sylki ihmisiä sisuksiinsa ja ulos. Siinä oli suurkaupungin tuntua, metropolimaisuutta.

Oikeastaan harmi, että hän sattui asumaan sen verran kaukana lähimmästä pysäkistä, että metroa ei juuri tullut käytettyä. Toisaalta ratikan äänet kantautuivat hyvin kesäisin makuuhuoneen avoimesta ikkunasta. Se kuulosti rauhoittavalta, melkein kuin unimusiikilta.

Kahta minuuttia vaille puoli kahdeksan Johanna paineli koodin. Kuului napsahdus, ja ovi aukesi.

Johanna tutki asukastaulua. Toiseksi ylimmässä kerroksessa näytti olevan kaksi Mäntystä. Toinen tarkoitti varmaankin Samuelin vastaanottoa.

Johanna astui hissiin, ja tunsi, miten sydämenlyönnit kiihtyivät sitä mukaa kuin hissi hurisi ylös. Häntä oli alkanut jännittää tolkuttomasti.

Hän oli oikeassa: yhdessä ovessa oli tosiaan pieni vastaanottokyltti. Viereisessä luki tavanomaisesti pelkkä Mäntynen.

Johanna vilkaisi kännykän kelloa, joka näytti varmasti oikeaa aikaa. Tasan puoli kahdeksan.

Hän henkäisi syvään ja painoi ovikelloa.

Ovi aukesi välittömästi. Aivan kuin Samuel olisi seisonut sen takana odottamassa.

– Hei ja tervetuloa, mies hymyili.

– Kiitos.

Johanna katsoi häkeltyneenä Samuelia ja sitten hänen ohitseen eteiseen. Katossa oli kaksi pientä valospottia, mutta silti eteinen näytti pimeältä luolalta. Seinät ja katto olivat pikimustat. Samoin lattia, jota halkoi kulmasta kulmaan kaksi leveää valkoista viivaa.

– Reagoit ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin, Samuel hymyili tyytyväisenä. – Noin käy jokaiselle, joka tänne tulee. Kovin moni ei kyllä pääsekään. Mutta tule nyt ihmeessä sisään.

Johanna astui eteiseen niin kuin hidastetussa filmissä ja antoi Samuelin ottaa viitan. Hän horjahti vaihtaessaan kenkiä, mutta ei menettänyt tasapainoaan.

– Nätti mekko, mies huomautti. – Tosin esimerkiksi voimakas syklaami sopisi sinulle paremmin.

– Kiitos, Johanna töksäytti hämmentyneenä. Pahuksen pahus, juuri syklaaminpunaista hän oli toisena vaihtoehtona harkinnutkin. Olisi pitänyt...

Hän kaivoi viinipullon laukusta ja ojensi sen Samuelille. Toivottavasti mies ei huomaisi nihkeän kosteiden sormien jättämiä jälkiä.

Samuel käänteli pulloa. – Sattuu olemaan lempiviinejäni.

– Telepatiaa, Johanna sanoi ja purskahti nauruun. Samanaikaisesti helpotuksesta ja jännityksestä.

Samuel katsoi häntä ilmeettömänä. Sitten tutut pystyjuovat ilmestyivät silmien väliin.

Se näyttää jotenkin paholaismaiselta. Johanna hätkähti omaa ajatustaan. Tässä mustassa luolassa...  Hän ei saanut naurua millään loppumaan. Kohta se muuttuisi nikotukseksi.

– Lopeta! Samuel sylkäisi suustaan.

Nauru katkesi siihen paikkaan. Johanna tuijotti miestä pelästyneenä. – Anteeksi, hän mutisi.

– Sinulla on ruma nauru, Samuel huomautti kylmästi. – Kova ja kimeä. Minähän sanoin, että hymyile asiakkaille, mutta en käskenyt nauraa.

– En, mä... Johanna huojui korkeilla koroillaan ja veti mekon helmaa alemmaksi.

– Mutta hei, Samuel sitten sanoi ja muuttui sekunnin murto-osassa tavalliseksi hurmaavaksi itsekseen. – Älä kuule vanhan psykiatrin puheista välitä. Enhän mä ole vielä edes toivottanut sinua kunnolla tervetulleeksikaan.

Johanna hukkui miehen tiukkaan syleilyyn. He huojuivat ja seisoivat siinä niin pitkään, että Johanna tunsi miten Samuelin housujen etumus alkoi vähitellen paisua. Sitten mies päästi hänet äkkiä irti, melkein sysäsi syrjään, otti viinipullon mukaansa ja kehotti asettumaan taloksi.

Olohuoneen kynnyksellä Johanna hämmästyi uudelleen. Kolme seinää oli maalattu häränverenpunaisiksi, samoin katto. Valtava taulutelevisio peitti lähes puolet mustaksi maalatusta takaseinästä. Muita tauluja ei seinillä ollutkaan. Parvekkeen verhottomista isoista ikkunoista avautui näkymä iltavaloissa kylpevälle kanavalle.

Huoneessa oli musta, hiukan kulunut nahkasohva, kaksi samaan sarjaan kuuluvaa nojatuolia ja niiden välissä matala savulasinen sohvapöytä. Yhdellä seinällä seisoi iso lähes tyhjä palisanterikirjahylly.

Miksi sillä ylipäätään on kirjahylly? Johanna ihmetteli itsekseen, mutta katsoi parhaaksi olla kysymättä.

– Kävisikö dry martini, Samuel pikemminkin totesi kuin kysyi. Hän ei ollut huomaavinaankaan Johannan hämmennystä.

– Oikein hyvin, kiitos. Johanna nielaisi ja ajatteli, että nyt oli oltava varovainen. Hän ei ollut koskaan oikein kestänyt viiniä väkevämpiä juomia.

– Hyvä, menen keittiöön fiksaamaan drinkit, Samuel sanoi. – Katsele ihan rauhassa ympärillesi.

Samuel hävisi keittiöön, ja Johanna jäi seisomaan keskelle olohuonetta. Oli aivan hiljaista, vain keittiöstä kuului vaimeita kolahduksia. Ihan niin kuin oltaisiin irti muusta maailmasta, Johanna ajatteli ja kurkisti sitten viereiseen huoneeseen, jota valaisi hämärä yöpöydän lamppu.

Johanna henkäisi. Taas melkein pelkkää mustaa: seinät, vuode, lampun silkkinen varjostin. Vaatekaappirivistön joka toinen ovi oli maalattu punaiseksi. Se oli myös vallitseva väri sängyn yläpuolella roikkuvassa isossa surrealistisessa taulussa.
Mitä se oikein esitti? Hevosta vai ihmistä vai kentauria vai niitä kaikkia yhdessä ja erikseen? Johanna kumartui tutkimaan vielä lähempää, mutta ei löytänyt taulusta minkäänlaista signeerausta.

Huolellisesti pedatussa sängyssä ei ollut päiväpeittoa. Johanna vilkaisi nopeasti olkansa yli ja kumartui sitten hypistelemään lakanoita. Paksua himmeästi hohtavaa satiinia.

Äkkiä varjo lankesi lattialle, ja Johanna käännähti pelästyneenä. Samuel seisoi oviaukossa lasit kädessään, oli ilmestynyt siihen täysin äänettömästi.

– Taivas että mä säikähdin! Johanna huudahti. – Mä en yhtään kuullut, kun...

– Anteeksi, ei ollut todellakaan tarkoitus pelästyttää, Samuel sanoi ja ojensi lasin. – Mitä nopeammin juodaan nämä, sitä nopeammin päästään syömään. Skål ja vielä kerran tervetuloa.

– Kiitos ja skål. Johanna otti niin pienen kulauksen kuin ikinä kykeni, mutta sekin vähä poltteli ikävästi kurkussa.

Samuel hymyili lämpimästi lasinsa takaa. Juuri tuollaisena mä sen haluan, Johanna ajatteli. Tuollaisena se on oikea Samuel. Minun mieheni.

– Mua kiinnostaisi tietää, onko tämmöinen jotenkin tyypillistä psykiatrille, Johanna sitten sanoi ja pyöräytti päätään.

– Mikä tämä? Samuel hymyili edelleen, mutta silmät olivat tummuneet, näyttivät täysin mustilta.

– Tämä... siis se, että sulla on täällä niin paljon mustaa, seinät ja kaikki... Johanna katseli ympärilleen. Hän tunsi olonsa äkkiä epävarmaksi, vaikka miehen hymy ei ollut kadonnut minnekään.

– Ehkä se kuvastaa sieluani, Samuel kuiskasi silmät viiruina ja purskahti sitten nauruun.

Johanna yhtyi nauruun, hillitysti. ”Sinulla on ruma nauru...” Sanat kaikuivat korvissa. 

– Etkö sä vieläkään kerro, mitä me syödään? Johanna uteli ja sai ensin pelkkää naurua vastaukseksi.

– Kohtahan se nähdään, Samuel sanoi. – Sä voisitkin jo käydä pöytään. Ruoka on valmiina uunissa. Ei kaipaa kuin hienosäätöä...

Samuel hävisi taas keittiöön.

Raskasrakenteinen suorakaiteen muotoinen pöytä oli sijoitettu syvennykseen keittiön tuntumaan. Se oli petsattu tummaksi ja näytti aidosti vanhalta.

Pöytä oli katettu valmiiksi. Korkeajalkaiset viinilasit, isot mustat lautaset punaisilla tableteilla. Aterimet oli aseteltu matemaattisen tarkasti vierekkäin mustille paperiserveteille, joita koristi valkoinen sädehtivä sydän.

Lautaset kuuluivat tuttuun Teema-sarjaan, ja samanlaisia servettejäkin Johanna muisti nähneensä jollakin Tukholman-reissulla. Koko kattaus olisi näyttänyt kodikkaan tavalliselta tässä erikoisessa asunnossa – ellei lautasia olisi asetettu vierekkäin ja siten, että he joutuisivat istumaan selin huoneeseen, kasvot ikkunaan.

Taas vierekkäin, ihan niin kuin silloin Kosmoksessa...

Johannan sydän alkoi takoa. Se kauhea pysähtynyt hetki välähti jälleen kirkkaana mielessä, eikä suostunut poistumaan ennen kuin Samuel tuli keittiöstä pataa päänsä päällä kantaen ja vihellellen.

– Ihana tuoksu! Johanna huudahti. – Jotakin aasialaista vai?

– Eipäs olekaan. Saat ruveta arvailemaan, kunhan ensin maistat. Tämä pata on niin täyttävää, etten edes ajatellut mitään alkupaloja. Ja jälkiruoka tietysti nautitaan sängyssä.

Samuelin silmät kimaltelivat mustina. Johannan jalat olisivat pettäneet, ellei hän olisi jo istunut.

– Saanko? Samuel nosti sekä Johannan lautaselle että omalleen kaksi kauhallista tummanruskeaa pataa. – Tämä on hautunut yli kolme tuntia, joten ainakin sen pitäisi olla kypsää. Skål.

Samuel siemaisi viiniä ja melkein heittäytyi lautasen ylle.
Taas ihan niin kuin Kosmoksessa... Johanna ajatteli. Haarukka ja veitsi väärissä käsissä. Ja sitten, aivan varoittamatta, häntä alkoi jälleen naurattaa. Nauru pulppusi jossakin syvällä ja yritti väkisin pintaan, vaikka hän yritti kaikin tavoin estää. Hysteria oli vaarallisen lähellä.

Ajattele jotakin surullista ja kauheaa, Johanna psyykkasi itseään lievässä paniikissa. Ajattele vaikka... ajattele, että Samuel jättää sinut...

Se tehosi. Enää ei naurattanut. Johanna nielaisi, poimi lihapalan haarukkaan ja maistoi.

– Ihanaa! hän huudahti. – Mielettömän hyvin maustettu, siis niin kuin voimakkaasti mutta ei yhtään liikaa. Ja tosi hyvää lihaa, niin mureaa, että tuskin tarvitsee pureskellakaan. Tästä meidän mutsi olisi kyllä kateellinen.

– Ai äitisi? Hän on hyvä kokki?

– Joo, se on varsinainen mestarikokki, mutta taito ei ole ikävä kyllä kulkenut geeneissä äidiltä tyttärelle.

– Ei ruuanlaittotaito geeneissä kulje, Samuel huomautti tosikkomaisesti. – Se on tasan tarkkaan tahdon asia. Niin kuin kaikki muukin.

Johanna vilkaisi Samuelia huolestuneena, mutta tämä näytti taas keskittyneen syömiseen.

– Nyt kyllä kerrot, mitä lihaa tämä oikein on, hän sitten pyysi.

– Minähän pyysin arvaamaan.

– Poroa?

– Ei.

– Lammasta, possua, strutsia? Johanna luetteli yhtenä litaniana.

– Kolme kertaa väärin.

– No jotain hyvää härkää?

– Taas väärin.

– Mä en nyt ihan totta arvaa, Johanna puuskahti. – Mä luovutan. Sano nyt!

Samuel taputti huolellisesti suupielensä ja katsoi sitten Johannaa härnäävästi hymyillen.

– Otsoa, hän sanoi. – Mesikämmentä.

– Mitä? Johanna nielaisi.

– Nallekarhua.

Johanna tuijotti miestä järkyttyneenä. – Tarkoitatko sä, että me syödään tässä karhunlihaa? hän kysyi ääni väristen.

Samuel nyökkäsi. Hymy oli levinnyt korviin, mutta Johannan silmissä se näytti irvistykseltä.

Johanna heitti servetin lattialle. – Mä en... hän änkytti. – Mun on mentävä...

Johanna oli varma, ettei ehtisi vessaan, ennen kuin oksennus tulisi. Hän yritti nousta, mutta Samuel tarttui häntä kädestä ja tempaisi takaisin istumaan.

– Ensin syöt lautasen tyhjäksi! mies ärähti.

Johanna yritti nousta uudelleen, mutta samalla hetkellä hirveä kipu viilsi oikeaa kättä.

Samuel oli iskenyt hampaansa hänen ranteeseensa.