– Ei ruuanlaittotaito geeneissä kulje, Samuel huomautti tosikkomaisesti. – Se on tasan tarkkaan tahdon asia. Niin kuin kaikki muukin.

Perjantai, lokakuun 29. päivä 

Katson harvoin televisiota, paitsi vanhoja hyviä elokuvia, silloin harvoin kun niitä tulee. Kanavia on aivan liikaa, mutta silti ohjelmistossa ei ole kehumista; melkein pelkkiä jenkkisarjoja, joita tuskin toisistaan erottaa.

Suurin syy vähäiseen katseluun on kuitenkin vastapäinen talo. Mikään tositelevisio-ohjelma ei korvaa niitä näytelmiä, joita olen vuosien varrella päässyt seuraamaan omasta ikkunastani.
Nyt on kuitenkin tunnustettava, että pari päivää sitten juutuin katsomaan jotakin maalaismaisemissa tapahtunutta poliisisarjaa. Ei se mikään kummoinen tarina ollut, mutta eräs lause jäi vaivaamaan mieltä: ”Eilinen on vieras maa, sillä rajat on jo suljettu.”

Muistan runollisen lauseen sanatarkasti ja jäin pohtimaan sitä pitkään. Mitä se oikein tarkoitti? Ettei entiseen voi koskaan palata? Että menneisyys on parasta unohtaa, koska sitä ei voi muuttaa?

Olen ehdottomasti eri mieltä. Ei tapahtunutta voi tietenkään muuttaa, mutta menneisyyttä ei todellakaan ole pakko unohtaa. Sitä voi käsitellä. Ja ennen kaikkea voi estää menneisyyttä toistamasta itseään. Tai ainakin voi yrittää estää.

Puhunko arvoituksilla? Mitäkö tarkoitan? En sano yhtään enempää, koska en ole vielä ryhtynyt tekemään päätöksiä. Niiden aika kyllä tulee, saattaa tulla piankin. Kaikki riippuu... No, antaa ajan kulua... Katsotaan...

Tänään kävelin pitkästä aikaa Hietaniemen hautausmaalla. Ehkä menin sinne siksi, että oli sumuisen harmaa päivä. Semmoinen sää, jolloin herkkäuskoisempi voisi kuvitella haamujen tanssivan iltahämärissä haudoilla.

Oli jo myöhäinen iltapäivä, ilta alkoi hämärtyä. Vaeltelin siellä täällä, lueskelin vanhojen hautakivien tekstejä ja menin lopulta uurnalehtoon. Seisoin kauan tutun pienen kivisen enkelin edessä ja annoin ajatusten vaeltaa vapaasti. Sillä tavalla syntyvät parhaat ideat ja suunnitelmat. Niitä ei pidä pakottaa.

Naapuritalon Mustatukan olen nähnyt viikon aikana kadulla kolme kertaa. Kahdesti yksin ja yhden kerran Tyrkyn kainalossa, kun ne tulivat vastaan Kalevankadulla. Mies on yli päätä pitempi, nainen melkein hukkui hänen kainaloonsa. Mustatukka näytti onnelliselta, pakko myöntää.

Juuri ennen kuin lähdin hautausmaalle, huomasin että Mustatukka oli saanut vieraan. Näytti olevan sama nainen, joka on käynyt siellä ennenkin, toisinaan yksin ja joskus parin lapsen kanssa. Ystävätär. Semmoinen viileän vaalea Grace Kellyn tyyppinen nainen, vaikka ei tietenkään lähimainkaan yhtä kaunis.

Iltaa kohden sumu tuntuu tiivistyvän. Ensi yönä en kiipeä ullakolle houkuttelemaan kuuta esiin.

Oleilen. Katselen ja odottelen.

***

– No, mitä sanot? Kiira leväytti lehden Johannan eteen olohuoneen pyöreälle valkoiselle ruokapöydälle ja jäi seisomaan siihen kuin tuomionenkeli.

– Mitä mun pitäisi sanoa? Johanna ihmetteli. Hän vilkaisi ystävätärtään. – Milloin sä tätä lehteä olet ruvennut lukemaan?

– En milloinkaan, Kiira puuskahti. – Rakas aviomieheni – tai siis kohta ex-sellainen – toi sen ja sanoi, että kannattaisi tutustua naiseen, josta on tulossa seuraava rouva Paimio – paitsi ettei tuollainen jääkylmän näköinen tiukkapipoinen uraohjusfeministi tietenkään omasta sukunimestään luovu.

Johanna käänteli sivuja ja levitti sitten kyseisen artikkelin eteensä.

– Karsean näköinen tapaus, vai mitä? Kiira kurkki Johannan olan yli. Hän naputti etusormellaan aukeaman suurinta kuvaa.

– Siis ihan järkyttävä, Kiira jatkoi mesoamistaan. – Mä en pysty edes ajattelemaan niitä kahta yhdessä,  enkä varsinkaan sängyssä...

Johanna kumartui katsomaan tarkemmin.

– Ulkonäkö voi kuule pettää, hän mutisi. – Daamihan saattaa osoittautua varsinaiseksi tiikeriksi makuuhuoneessa. Odotas kun mä luen ensin...

– Mä voin lukea sulle! Kiira tempaisi lehden itselleen. – Osaan jo koko jutun suunnilleen ulkoa. Kuuntele nyt tätä otsikkoakin: Elämä pakottaa tekemään valintoja, sanoo tähtijuristi Marjatta Väinölä, Kiira naukui. – Jumalauta, sanon minä joka en koskaan kiroile! Valintoja tosiaan, ja nyt se kusipää on valinnut mun mieheni!

– Ei tosiaan oikein sovi sun suuhusi, Johanna huomautti. – Siis kiroilu. Kuulostaa väkinäiseltä.

– Kuulostaa vai? Kiira heitti lehden takaisin pöydälle. – Jatkossa saat kyllä tottua siihen. Minähän en luovuta, taistelen loppuun asti!

– Tuo muija on ainakin viisitoista eikä kymmenen vuotta Jarkkoa vanhempi, Kiira jatkoi. – Senhän nyt näkee yhdellä silmäykselläkin. Katso vaikka noita ryppyjä ja roikkuvia luomia ja karmeaa kaksoisleukaa. Ja niin tylsät kuteetkin sillä on, että pelkästään niiden vilkaiseminen alkaa haukotuttaa.

Johanna puraisi poskeaan, ettei olisi purskahtanut nauruun. Hän yritti tutkia kuvia mahdollisimman puolueettomasti. Aika tavanomaisen näköinen, hillitysti meikattu, klassiseen valkoiseen paitapuseroon ja tummansinisiin pitkiin housuihin pukeutunut nainen. Lyhyet vaaleahkot hiukset, rannekello ja korvissa pienet helminapit. Ei mikään kaunotar mutta huoliteltu, asiallisen näköinen tapaus. Jostakin syystä naisen ikää ei mainittu missään yhteydessä.

– Sori vaan, mutta ei näistä kuvista kyllä parhaalla tahdollakaan mitään kaksoisleukaa pysty erottamaan, Johanna huomautti varovasti. – Korkeintaan sillä on hiukan pehmentynyt leuanlinja. Se on muuten edessä meilläkin, ennemmin tai myöhemmin.

– Ai pehmentynyt leuanlinja? Kiira matki. – Sehän on satavuotias!

– Ei nyt sentään ihan... Johanna arveli ja sanoi sitten keittävänsä kahvit. Olisi mukava saada ystävätär hiukan rauhoittumaan.

– Miksi sä mulle kahvia tyrkytät? Kiira ihmetteli. – Onhan sulla kai skumppaa jääkaapissa.

– No on toki, mutta...

– Korkkaa sitten, Kiira sanoi ja jatkoi, ennen kuin Johanna ehti edes vetää henkeä protestoidakseen: – Mulla on kuule koko viikonloppu aikaa. Ei tarvitse hakea Lucasta tarhasta eikä kuskata Keviniä lätkäharkkoihin. Jarkko lähtee nimittäin poikien kanssa risteilylle. Aikoo kuulemma puhua niiden kanssa tärkeistä asioista, vähän niin kuin miesten kesken, että sillä lailla... Voisin lyödä vaikka vetoa, että siellä hytissä on neljäskin henkilö ja se on takuulla nainen. Että äitipuoliehdokasta siinä sitten pojille esitellään, vaikka muija sopisi paremminkin niiden mummoksi, Kiira tykitti ja tyrkkäsi lehden lattialle.

– Sulla saattaa ollakin, mutta mulla ei, Johanna huomautti lähtiessään keittiöön. – Siis koko viikonloppu aikaa. Mun pitäisi jo alkaa laittautua.

– Laittautua? Miten niin? Oletko sä menossa jonnekin?

– No olen, Johanna huokaisi ja mulkaisi kattoon. Olihan hän yrittänyt selittää menemisistään jo puhelimessa, mutta Kiira oli tapansa mukaan keskeyttänyt ja vain ilmoittanut tulevansa, kysymättä ollenkaan, sopisiko vai ei.

Johanna oli juuri ja juuri ehtinyt töistä kotiin ja oli ripustamassa takkia henkariin, kun ovikello oli jo määrätietoisesti kilahtanut ja Kiira oli purjehtinut sisään, heittänyt lehden pöydälle ja ryhtynyt raivoamaan.

– Minne sä olet menossa? Kiira näytti pettyneeltä niin kuin pieni lapsi, jonka lempilelu on hukassa.

– Samuelin luokse syömään.

Johannan ääni värähti. Oli ihana sanoa miehen nimi ääneen. Hän kurkisti keittiön baaritiskin yli, eikä pystynyt mitenkään poistamaan kasvoilleen juuttunutta typerän onnellista hymyä. – Siis hänen kotiinsa. Ensimmäistä kertaa. Tosi mielenkiintoista.

– Ai? Kiira tuijotti ystävätärtään. Häneltä tuntuivat sanat loppuneen. Varjo välähti silmissä.

Kateutta? Johanna ihmetteli itsekseen, mutta torjui ajatuksen saman tien.

– Että niin kuin tyyliin näytä-kotisi-niin-minä-kerron-minkälainen-ihminen-sinä-olet, Kiira sitten hymähti vaisusti. – Missä se tyyppi muuten asuu?

– Ruoholahdessa, Johanna huokaisi. – Olenhan mä sen sanonut vaikka kuinka monta kertaa. Kuunteletko sä mua ollenkaan?

– Kyllä mä... anteeksi... Kiira poimi lehden lattialta, avasi tutuksi tulleen aukeaman, tuijotti sitä hetken ja työnsi lehden syrjään.

– Mulla vaan mielialat ajaa vuoristorataa kamalaa vauhtia...

– Mä ymmärrän kyllä, Johanna sanoi samalla hetkellä, kun pullo poksahti. – Eikä sun tarvitse pyydellä anteeksi. Mä ymmärrän.

Johanna oli edellisenä päivänä törsännyt järkyttävän kalliiseen aitoon samppanjaan ja ajatellut korkata sen Samuelin kanssa jonkin ihanan tapaamisen kunniaksi, ja kaikkein mieluimmin tietysti sängyssä.

Parhaan ystävättären sydänsuru oli kuitenkin vähintään yhtä pätevä syy korkkaamiseen. Tai oikeastaan vielä pätevämpi. ”Miehiä tulee ja menee, mutta älä ikinä luovu tosiystävistä”, oli Pirkko-kummillakin tapana muistuttaa.

Johanna ojensi lasin Kiiralle.

– Skål! Oletteko te... tuota... pystyttekö te Jarkon kanssa yhtään puhumaan, tai siis...

– Kyllä me yritetään, Kiira huokaisi. – Vaikka eihän tässä ole vasta mennyt kuin muutama päivä. Se puhuminen on vähän semmoista... asiassa pysytään korkeintaan kymmenen minuuttia ja sitten alkaa huuto. Siis minä huudan.

Tarpeeton täsmennys, Johanna hymähti itsekseen.

– Voisit muuten olla makutuomarina, hän sitten keksi.

Maailmassa oli kaksi asiaa, jotka saivat Kiira Paimion ainakin hetkellisesti piristymään: lapset eli hänet omat poikansa ja vaatteet.

– No siinä nyt ei ole paljon olemista, Kiira hymähti. – Eihän sulla ole muuta kuin mustaa.

– Yllätys yllätys, mä shoppailin eilen vähän, Johanna virnisti ja lähti makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita.

– No hups! Kiira huudahti, kun Johanna palasi ja alkoi pyörähdellä limenvihreässä minimekossa ja mustissa sukkahousuissa. Jalkaansa hän oli sujauttanut piikkikorkoiset mustat kiiltonahkakengät.

– Tosi cool, Kiira nauroi.

– Ja hyvän näköistä materiaalia, Kiira lisäsi hipelöityään helmaa asiantuntevasti.

– Ja salamannopea riisua, Johanna ei malttanut olla huomauttamatta. Olisin voinut jättää sanomattakin, hän sitten harmitteli itsekseen, kun hymy kuoli Kiiran kasvoilta. Ei pitäisi hehkuttaa omaa onneaan, kun toinen oli juuri eroamassa.

– Mitä minä olen aina sanonut, Kiira sitten muistutti. – Että tummatukkainen...

– Joo, tiedetään, Johanna keskeytti nauraen. – Että tummatukkainen hukkuu mustaan, ellei satu olemaan erityisen vahva persoona.

– Juuri niin, Kiira sanoi. – Katso nyt itseäsi. Ihan niin kuin sä olisit herännyt henkiin tuossa mekossa. Väreissä on oikeasti taikaa.

– Niinpä. Ja kyllä mä olenkin herännyt henkiin. Oikeasti.

Johanna kaatoi lisää samppanjaa ja nosti lasinsa. – Skål! Mille otetaan? Hei otetaan... elämälle!

– Missähän se mahtaa olla? Siis mun elämäni? Kiira huokaisi, mutta siemaisi lasistaan kunnon kulauksen. Aito samppanja oli ehdottomasti paras sydänlaastari. 

Kello oli jo hiukan yli kuusi, ennen kuin Johanna onnistui kampeamaan Kiiran ulos. Sitä ennen hänen oli kuitenkin luvattava ehdottomasti soittaa heti tilaisuuden tullen ja kertoa ”kaikki”.

– Enkä mä nyt todellakaan tarkoita ruokaa. Kiira iski silmää.

– Tai mitä viiniä monsieur sen kanssa tarjosi. You know what I mean?

– Kyllä kyllä, messi meni perille, Johanna nauroi ja melkein työnsi Kiiran ovesta rappuun. – Mun on ehdittävä vielä suihkuun.

– Joopa joo, suihkunraikkaana sitä mennään...

Naiset vaihtoivat poskisuukot ja Kiira lähti kipittämään portaita alas.

Johanna oli tuskin ehtinyt sulkea ovea, kun ovikello soi.

– Hemmetti, mä meinasin unohtaa sen lehden, Kiira sanoi ja paineli Johannan ohi olohuoneeseen.

– Heittäisit koko läpyskän pois, Johanna ehdotti. – Miksi sä sillä itseäsi kiusaat?

– Miten niin kiusaan? Kiira vaikutti hämmästyneeltä. – Minähän saan siitä jutusta energiaa.

Tuota voisi sanoa todelliseksi naisen logiikaksi, Johanna nauroi itsekseen suljettuaan oven uudelleen Kiiran perässä. Joka tapauksessa tuntui mukavalta, että ystävätär oli selvästi paremmalla tuulella kuin tullessaan. Eikä taistelutahtoa todellakaan puuttunut.

Miksi ihmeessä Jarkko Paimio menisi vaihtamaan noin upean naisen johonkin keski-ikäiseen tähtijuristiin? Johanna ihmetteli. No, ehkä juuri siksi.

Johanna siirsi vajaan samppanjapullon jääkaapin ovilokeroon. Siellä se saisi odotella parempaa hetkeä eli Samuelia. Kuplat säilyivät kylmässä oikein hyvin, kun pulloon pani korkin sijasta haarukan.

Samppanjapullo oli puolillaan. Siis vielä puolet jäljellä, eikä vain puolet, Johanna ajatteli ja rupesi riisuutumaan. Tästä eteenpäin hän kääntäisi kaiken elämässään positiiviseksi.

Suihkusta tultuaan Johanna kuljeskeli olohuoneessa hiuksiaan kuivatellen. Oli jo pimeää. Muutama valaistu ikkuna täplitti vastapäisen talon tummaa tiiliseinää. Melkein kaikissa niissä oli eteen vedetyt verhot tai sälekaihtimet.

Samuel oli oikeassa, Johanna naurahti. Miksi ihmeessä sulkeutua verhojen taakse omassa kodissaan? Jos joku katseli, niin katselkoon.

Johanna värähti muistaessaan, miten mies oli tipauttanut pyyhkeen lattialle ja kääntyillyt juuri siinä paikassa ilkosen alastomana merkillinen hymy kasvoillaan. Ja kohta se tapahtuisi taas, mutta tällä kertaa toisessa ikkunassa... Johannalle tuli kostean kuuma olo, posket alkoivat hehkua.

Valkoinen kissa istui vartiopaikallaan kolmannen kerroksen ikkunassa. Hetkeä ennen kuin Johanna lähti kylpyhuoneeseen meikkaamaan, huoneeseen syttyi himmeä valo. Joku ilmestyi ikkunaan ja alkoi silittää kissaa. Valo lankesi huoneen takaosasta, joten hahmo erottui vain tummana möhkäleenä.
Kylpyhuoneessa Johanna oli juuri vetämässä rajausta vasempaan alaluomeen, kun käsi pysähtyi kesken liikkeen. Hänelle oli tullut äkkiä omituinen olo. Ikään kuin joku olisi tarkkaillut.

– Idiootti! hän ärähti ääneen. Niin kuin nyt kukaan olisi pystynyt tirkistelemään suljettuun ikkunattomaan kylpyhuoneeseen. Kuvitteletko sä olevasi jossakin kauhuleffassa, jossa kuljetaan seinien läpi? hän kyseli ivallisesti itseltään.

Uhka. Johanna hätkähti. Aivan kuin joku olisi sanonut sanan ääneen. Mistä ihmeestä nimenomaan se sana oli juolahtanut hänen mieleensä?

– Idiootti! Johanna tuhahti uudelleen ja keskittyi luomirajaukseen. Hän tarkasteli kriittisesti lopputulosta, eikä ollut täysin tyytyväinen.

Ehkä kannattaisi pyrkiä kosmetologikouluun, hän pohti. Voisi ruveta heittämään keikkaa ja ennen pitkää saattaisi päästä vaikka televisioon töihin, tai johonkin filmiyhtiöön.

Täytyy puhua Samuelille, Johanna päätti ja sulki meikkipussin. Vatsassa läikähti. Upeaa, kun oli joku viisas ja luotettava ihminen, jonka mielipidettä saattoi kysyä. Ja että se ihminen vielä sattui olemaan maailman ihanin mies.


Samuel oli kutsunut
Johannan kotiinsa Ruoholahteen puoli kahdeksaksi.

– Tasan puoli kahdeksan, hän oli tähdentänyt, eikä huomautuksesta voinut erottaa vitsin puolikastakaan. 

Täsmällisyyshän merkitsee luotettavuutta, Johanna oli ajatellut ja sanonut sitten ilmestyvänsä paikalle hyvissä ajoin.

– Ei mitään hyvissä ajoin, vaan tasan puoli kahdeksan, Samuel oli toistanut. – Ei myöhemmin eikä myöskään aikaisemmin.

– Asia harvinaisen selvä, Johanna oli nyökytellyt ja todistellut sitten itselleen, että varmasti hän vain kuvitteli miehen kuulostaneen jotenkin tosikkomaiselta. Samuelhan nauroi paljon. Ja hänellä oli harvinaisen ihana nauru. Aivan niin kuin äänikin.

He olivat tavanneet kuluneen viikon aikana vain kerran, kun Samuel oli keskiviikkona iltapäivällä yllättänyt ja ilmestynyt Stockmannille. Oli ensin seisonut pitkään pylvään varjossa, seurannut Johannan työskentelyä ja kävellyt sitten leveästi hymyillen osastolle.

– Sinä olet hyvä myyjä, hän oli ilmoittanut. – Tarkkailin sinua tuolta sivusta. Voisit kyllä hymyillä asiakkaille hiukan enemmän, se tekee aina vaikutukseen.

Johannan sydän oli alkanut takoa hurjasti. Samuel oli ollut häikäisevän hyvän näköinen pitkässä kanelinruskeassa takissaan ja mustassa poninhännässään.  

Johanna oli ollut sillä hetkellä yksin osastolla. Mikä harmittava takaisku, hän pahoitteli itsekseen. Hän olisi halunnut esitellä Samuelin sekä Tiialle että varsinkin Saralle. Tai olisi ainakin näyttänyt, että tässä nyt oli hänen miehensä. Että he olivat pari. Että he kuuluivat yhteen.

Samuel oli lähtenyt hoitelemaan joitakin asioitaan ja palannut, kun Johannan työvuoro oli ollut päättymässä. Hän kertoi vieneensä aikaisemmin päivällä auton huoltoon, mutta sanoi saattavansa Johannan kotiin.

Johanna oli sipsuttanut onnellisena miehen kainalossa pitkin Kalevankatua, hymyillyt rakastuneen naisen hymyä kaikille vastaantulijoille – ja pettynyt pahasti kotiovella. Samuel oli sanonut jatkavansa saman tien matkaa.

Siinä he olivat seisoneet muutaman kiitävän hetken, ja sitten pieni hymy oli alkanut nykiä miehen suupielessä.

Se härnää minua, Johanna oli ehtinyt tuskin ajatella, kun Samuel oli jo esittänyt päivälliskutsunsa ja lisännyt perään osoitteensa sekä ovikoodin.

– Pidä koodi mielessäsi tai pane jonnekin muistiin, mies oli painottanut. – Minä annan sen vain kerran.

Miksi kummassa? Johanna oli ihmetellyt itsekseen. Hän oli tallentanut numerot saman tien kännykän osoitekirjaan. Nimeksi hän oli naputellut ”rakas”, mutta sitä Samuel ei sentään nähnyt.
Se ei ole vielä kertaakaan sanonut suoraan rakastavansa mua, Johanna oli pohtinut kotiin mennessään. No, se aika kyllä tulee. Ja onhan se osoittanut sen muuten niin monella tavalla. 

Johanna lähti kotoa hiukan seitsemän jälkeen. Ensin hän ajatteli tilata taksin, mutta muutti saman tien mielensä. Oli sumuinen mutta yllättävän lämmin sää, ja toisaalta matka Eerikinkadulta Ruoholahden metroaseman tuntumaan oli naurettavan lyhyt. Sitä paitsi, jos taksi ei tulisikaan ajoissa ja hän myöhästyisi, niin... Hän ei halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta loppuun asti.

Vielä viime hetkellä Johanna pohti kuumeisesti, pitäisikö vihreä minimekko sittenkin vaihtaa kokomustaan. Ei, hän sitten päätti tiukasti, kietoutui mustaan viittaan, sujautti matalakorkoisemmat nilkkurit jalkaansa ja kiiltonahkapiikkarit kenkäkassiin. Tuliaisviinipullo mahtui samaan laukkuun. Johanna oli päätynyt lopulta punaviiniin, vaikka Samuel ei ollut suostunut paljastamaan menyytä.

Vaikka Johanna käveli rauhallisesti, hän oli perillä jo seitsemää minuuttia vaille puoli kahdeksan.   

Ottaisiko riskin? hän mietti sormi valmiiksi ovikoodistolla. Ei missään tapauksessa, kutsuhan oli kuulunut täsmälleen puoli kahdeksaksi.

Johanna jäi seisoskelemaan kadulle ja katseli aikansa kuluksi, miten metropysäkin sisäänkäynti nieli ja sylki ihmisiä sisuksiinsa ja ulos. Siinä oli suurkaupungin tuntua, metropolimaisuutta.

Oikeastaan harmi, että hän sattui asumaan sen verran kaukana lähimmästä pysäkistä, että metroa ei juuri tullut käytettyä. Toisaalta ratikan äänet kantautuivat hyvin kesäisin makuuhuoneen avoimesta ikkunasta. Se kuulosti rauhoittavalta, melkein kuin unimusiikilta.

Kahta minuuttia vaille puoli kahdeksan Johanna paineli koodin. Kuului napsahdus, ja ovi aukesi.

Johanna tutki asukastaulua. Toiseksi ylimmässä kerroksessa näytti olevan kaksi Mäntystä. Toinen tarkoitti varmaankin Samuelin vastaanottoa.

Johanna astui hissiin, ja tunsi, miten sydämenlyönnit kiihtyivät sitä mukaa kuin hissi hurisi ylös. Häntä oli alkanut jännittää tolkuttomasti.

Hän oli oikeassa: yhdessä ovessa oli tosiaan pieni vastaanottokyltti. Viereisessä luki tavanomaisesti pelkkä Mäntynen.

Johanna vilkaisi kännykän kelloa, joka näytti varmasti oikeaa aikaa. Tasan puoli kahdeksan.

Hän henkäisi syvään ja painoi ovikelloa.

Ovi aukesi välittömästi. Aivan kuin Samuel olisi seisonut sen takana odottamassa.

– Hei ja tervetuloa, mies hymyili.

– Kiitos.

Johanna katsoi häkeltyneenä Samuelia ja sitten hänen ohitseen eteiseen. Katossa oli kaksi pientä valospottia, mutta silti eteinen näytti pimeältä luolalta. Seinät ja katto olivat pikimustat. Samoin lattia, jota halkoi kulmasta kulmaan kaksi leveää valkoista viivaa.

– Reagoit ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin, Samuel hymyili tyytyväisenä. – Noin käy jokaiselle, joka tänne tulee. Kovin moni ei kyllä pääsekään. Mutta tule nyt ihmeessä sisään.

Johanna astui eteiseen niin kuin hidastetussa filmissä ja antoi Samuelin ottaa viitan. Hän horjahti vaihtaessaan kenkiä, mutta ei menettänyt tasapainoaan.

– Nätti mekko, mies huomautti. – Tosin esimerkiksi voimakas syklaami sopisi sinulle paremmin.

– Kiitos, Johanna töksäytti hämmentyneenä. Pahuksen pahus, juuri syklaaminpunaista hän oli toisena vaihtoehtona harkinnutkin. Olisi pitänyt...

Hän kaivoi viinipullon laukusta ja ojensi sen Samuelille. Toivottavasti mies ei huomaisi nihkeän kosteiden sormien jättämiä jälkiä.

Samuel käänteli pulloa. – Sattuu olemaan lempiviinejäni.

– Telepatiaa, Johanna sanoi ja purskahti nauruun. Samanaikaisesti helpotuksesta ja jännityksestä.

Samuel katsoi häntä ilmeettömänä. Sitten tutut pystyjuovat ilmestyivät silmien väliin.

Se näyttää jotenkin paholaismaiselta. Johanna hätkähti omaa ajatustaan. Tässä mustassa luolassa...  Hän ei saanut naurua millään loppumaan. Kohta se muuttuisi nikotukseksi.

– Lopeta! Samuel sylkäisi suustaan.

Nauru katkesi siihen paikkaan. Johanna tuijotti miestä pelästyneenä. – Anteeksi, hän mutisi.

– Sinulla on ruma nauru, Samuel huomautti kylmästi. – Kova ja kimeä. Minähän sanoin, että hymyile asiakkaille, mutta en käskenyt nauraa.

– En, mä... Johanna huojui korkeilla koroillaan ja veti mekon helmaa alemmaksi.

– Mutta hei, Samuel sitten sanoi ja muuttui sekunnin murto-osassa tavalliseksi hurmaavaksi itsekseen. – Älä kuule vanhan psykiatrin puheista välitä. Enhän mä ole vielä edes toivottanut sinua kunnolla tervetulleeksikaan.

Johanna hukkui miehen tiukkaan syleilyyn. He huojuivat ja seisoivat siinä niin pitkään, että Johanna tunsi miten Samuelin housujen etumus alkoi vähitellen paisua. Sitten mies päästi hänet äkkiä irti, melkein sysäsi syrjään, otti viinipullon mukaansa ja kehotti asettumaan taloksi.

Olohuoneen kynnyksellä Johanna hämmästyi uudelleen. Kolme seinää oli maalattu häränverenpunaisiksi, samoin katto. Valtava taulutelevisio peitti lähes puolet mustaksi maalatusta takaseinästä. Muita tauluja ei seinillä ollutkaan. Parvekkeen verhottomista isoista ikkunoista avautui näkymä iltavaloissa kylpevälle kanavalle.

Huoneessa oli musta, hiukan kulunut nahkasohva, kaksi samaan sarjaan kuuluvaa nojatuolia ja niiden välissä matala savulasinen sohvapöytä. Yhdellä seinällä seisoi iso lähes tyhjä palisanterikirjahylly.

Miksi sillä ylipäätään on kirjahylly? Johanna ihmetteli itsekseen, mutta katsoi parhaaksi olla kysymättä.

– Kävisikö dry martini, Samuel pikemminkin totesi kuin kysyi. Hän ei ollut huomaavinaankaan Johannan hämmennystä.

– Oikein hyvin, kiitos. Johanna nielaisi ja ajatteli, että nyt oli oltava varovainen. Hän ei ollut koskaan oikein kestänyt viiniä väkevämpiä juomia.

– Hyvä, menen keittiöön fiksaamaan drinkit, Samuel sanoi. – Katsele ihan rauhassa ympärillesi.

Samuel hävisi keittiöön, ja Johanna jäi seisomaan keskelle olohuonetta. Oli aivan hiljaista, vain keittiöstä kuului vaimeita kolahduksia. Ihan niin kuin oltaisiin irti muusta maailmasta, Johanna ajatteli ja kurkisti sitten viereiseen huoneeseen, jota valaisi hämärä yöpöydän lamppu.

Johanna henkäisi. Taas melkein pelkkää mustaa: seinät, vuode, lampun silkkinen varjostin. Vaatekaappirivistön joka toinen ovi oli maalattu punaiseksi. Se oli myös vallitseva väri sängyn yläpuolella roikkuvassa isossa surrealistisessa taulussa.
Mitä se oikein esitti? Hevosta vai ihmistä vai kentauria vai niitä kaikkia yhdessä ja erikseen? Johanna kumartui tutkimaan vielä lähempää, mutta ei löytänyt taulusta minkäänlaista signeerausta.

Huolellisesti pedatussa sängyssä ei ollut päiväpeittoa. Johanna vilkaisi nopeasti olkansa yli ja kumartui sitten hypistelemään lakanoita. Paksua himmeästi hohtavaa satiinia.

Äkkiä varjo lankesi lattialle, ja Johanna käännähti pelästyneenä. Samuel seisoi oviaukossa lasit kädessään, oli ilmestynyt siihen täysin äänettömästi.

– Taivas että mä säikähdin! Johanna huudahti. – Mä en yhtään kuullut, kun...

– Anteeksi, ei ollut todellakaan tarkoitus pelästyttää, Samuel sanoi ja ojensi lasin. – Mitä nopeammin juodaan nämä, sitä nopeammin päästään syömään. Skål ja vielä kerran tervetuloa.

– Kiitos ja skål. Johanna otti niin pienen kulauksen kuin ikinä kykeni, mutta sekin vähä poltteli ikävästi kurkussa.

Samuel hymyili lämpimästi lasinsa takaa. Juuri tuollaisena mä sen haluan, Johanna ajatteli. Tuollaisena se on oikea Samuel. Minun mieheni.

– Mua kiinnostaisi tietää, onko tämmöinen jotenkin tyypillistä psykiatrille, Johanna sitten sanoi ja pyöräytti päätään.

– Mikä tämä? Samuel hymyili edelleen, mutta silmät olivat tummuneet, näyttivät täysin mustilta.

– Tämä... siis se, että sulla on täällä niin paljon mustaa, seinät ja kaikki... Johanna katseli ympärilleen. Hän tunsi olonsa äkkiä epävarmaksi, vaikka miehen hymy ei ollut kadonnut minnekään.

– Ehkä se kuvastaa sieluani, Samuel kuiskasi silmät viiruina ja purskahti sitten nauruun.

Johanna yhtyi nauruun, hillitysti. ”Sinulla on ruma nauru...” Sanat kaikuivat korvissa. 

– Etkö sä vieläkään kerro, mitä me syödään? Johanna uteli ja sai ensin pelkkää naurua vastaukseksi.

– Kohtahan se nähdään, Samuel sanoi. – Sä voisitkin jo käydä pöytään. Ruoka on valmiina uunissa. Ei kaipaa kuin hienosäätöä...

Samuel hävisi taas keittiöön.

Raskasrakenteinen suorakaiteen muotoinen pöytä oli sijoitettu syvennykseen keittiön tuntumaan. Se oli petsattu tummaksi ja näytti aidosti vanhalta.

Pöytä oli katettu valmiiksi. Korkeajalkaiset viinilasit, isot mustat lautaset punaisilla tableteilla. Aterimet oli aseteltu matemaattisen tarkasti vierekkäin mustille paperiserveteille, joita koristi valkoinen sädehtivä sydän.

Lautaset kuuluivat tuttuun Teema-sarjaan, ja samanlaisia servettejäkin Johanna muisti nähneensä jollakin Tukholman-reissulla. Koko kattaus olisi näyttänyt kodikkaan tavalliselta tässä erikoisessa asunnossa – ellei lautasia olisi asetettu vierekkäin ja siten, että he joutuisivat istumaan selin huoneeseen, kasvot ikkunaan.

Taas vierekkäin, ihan niin kuin silloin Kosmoksessa...

Johannan sydän alkoi takoa. Se kauhea pysähtynyt hetki välähti jälleen kirkkaana mielessä, eikä suostunut poistumaan ennen kuin Samuel tuli keittiöstä pataa päänsä päällä kantaen ja vihellellen.

– Ihana tuoksu! Johanna huudahti. – Jotakin aasialaista vai?

– Eipäs olekaan. Saat ruveta arvailemaan, kunhan ensin maistat. Tämä pata on niin täyttävää, etten edes ajatellut mitään alkupaloja. Ja jälkiruoka tietysti nautitaan sängyssä.

Samuelin silmät kimaltelivat mustina. Johannan jalat olisivat pettäneet, ellei hän olisi jo istunut.

– Saanko? Samuel nosti sekä Johannan lautaselle että omalleen kaksi kauhallista tummanruskeaa pataa. – Tämä on hautunut yli kolme tuntia, joten ainakin sen pitäisi olla kypsää. Skål.

Samuel siemaisi viiniä ja melkein heittäytyi lautasen ylle.
Taas ihan niin kuin Kosmoksessa... Johanna ajatteli. Haarukka ja veitsi väärissä käsissä. Ja sitten, aivan varoittamatta, häntä alkoi jälleen naurattaa. Nauru pulppusi jossakin syvällä ja yritti väkisin pintaan, vaikka hän yritti kaikin tavoin estää. Hysteria oli vaarallisen lähellä.

Ajattele jotakin surullista ja kauheaa, Johanna psyykkasi itseään lievässä paniikissa. Ajattele vaikka... ajattele, että Samuel jättää sinut...

Se tehosi. Enää ei naurattanut. Johanna nielaisi, poimi lihapalan haarukkaan ja maistoi.

– Ihanaa! hän huudahti. – Mielettömän hyvin maustettu, siis niin kuin voimakkaasti mutta ei yhtään liikaa. Ja tosi hyvää lihaa, niin mureaa, että tuskin tarvitsee pureskellakaan. Tästä meidän mutsi olisi kyllä kateellinen.

– Ai äitisi? Hän on hyvä kokki?

– Joo, se on varsinainen mestarikokki, mutta taito ei ole ikävä kyllä kulkenut geeneissä äidiltä tyttärelle.

– Ei ruuanlaittotaito geeneissä kulje, Samuel huomautti tosikkomaisesti. – Se on tasan tarkkaan tahdon asia. Niin kuin kaikki muukin.

Johanna vilkaisi Samuelia huolestuneena, mutta tämä näytti taas keskittyneen syömiseen.

– Nyt kyllä kerrot, mitä lihaa tämä oikein on, hän sitten pyysi.

– Minähän pyysin arvaamaan.

– Poroa?

– Ei.

– Lammasta, possua, strutsia? Johanna luetteli yhtenä litaniana.

– Kolme kertaa väärin.

– No jotain hyvää härkää?

– Taas väärin.

– Mä en nyt ihan totta arvaa, Johanna puuskahti. – Mä luovutan. Sano nyt!

Samuel taputti huolellisesti suupielensä ja katsoi sitten Johannaa härnäävästi hymyillen.

– Otsoa, hän sanoi. – Mesikämmentä.

– Mitä? Johanna nielaisi.

– Nallekarhua.

Johanna tuijotti miestä järkyttyneenä. – Tarkoitatko sä, että me syödään tässä karhunlihaa? hän kysyi ääni väristen.

Samuel nyökkäsi. Hymy oli levinnyt korviin, mutta Johannan silmissä se näytti irvistykseltä.

Johanna heitti servetin lattialle. – Mä en... hän änkytti. – Mun on mentävä...

Johanna oli varma, ettei ehtisi vessaan, ennen kuin oksennus tulisi. Hän yritti nousta, mutta Samuel tarttui häntä kädestä ja tempaisi takaisin istumaan.

– Ensin syöt lautasen tyhjäksi! mies ärähti.

Johanna yritti nousta uudelleen, mutta samalla hetkellä hirveä kipu viilsi oikeaa kättä.

Samuel oli iskenyt hampaansa hänen ranteeseensa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla