– Ei ruuanlaittotaito geeneissä kulje, Samuel huomautti tosikkomaisesti. – Se on tasan tarkkaan tahdon asia. Niin kuin kaikki muukin.

Perjantai, lokakuun 29. päivä 

Katson harvoin televisiota, paitsi vanhoja hyviä elokuvia, silloin harvoin kun niitä tulee. Kanavia on aivan liikaa, mutta silti ohjelmistossa ei ole kehumista; melkein pelkkiä jenkkisarjoja, joita tuskin toisistaan erottaa.

Suurin syy vähäiseen katseluun on kuitenkin vastapäinen talo. Mikään tositelevisio-ohjelma ei korvaa niitä näytelmiä, joita olen vuosien varrella päässyt seuraamaan omasta ikkunastani.
Nyt on kuitenkin tunnustettava, että pari päivää sitten juutuin katsomaan jotakin maalaismaisemissa tapahtunutta poliisisarjaa. Ei se mikään kummoinen tarina ollut, mutta eräs lause jäi vaivaamaan mieltä: ”Eilinen on vieras maa, sillä rajat on jo suljettu.”

Muistan runollisen lauseen sanatarkasti ja jäin pohtimaan sitä pitkään. Mitä se oikein tarkoitti? Ettei entiseen voi koskaan palata? Että menneisyys on parasta unohtaa, koska sitä ei voi muuttaa?

Olen ehdottomasti eri mieltä. Ei tapahtunutta voi tietenkään muuttaa, mutta menneisyyttä ei todellakaan ole pakko unohtaa. Sitä voi käsitellä. Ja ennen kaikkea voi estää menneisyyttä toistamasta itseään. Tai ainakin voi yrittää estää.

Puhunko arvoituksilla? Mitäkö tarkoitan? En sano yhtään enempää, koska en ole vielä ryhtynyt tekemään päätöksiä. Niiden aika kyllä tulee, saattaa tulla piankin. Kaikki riippuu... No, antaa ajan kulua... Katsotaan...

Tänään kävelin pitkästä aikaa Hietaniemen hautausmaalla. Ehkä menin sinne siksi, että oli sumuisen harmaa päivä. Semmoinen sää, jolloin herkkäuskoisempi voisi kuvitella haamujen tanssivan iltahämärissä haudoilla.

Oli jo myöhäinen iltapäivä, ilta alkoi hämärtyä. Vaeltelin siellä täällä, lueskelin vanhojen hautakivien tekstejä ja menin lopulta uurnalehtoon. Seisoin kauan tutun pienen kivisen enkelin edessä ja annoin ajatusten vaeltaa vapaasti. Sillä tavalla syntyvät parhaat ideat ja suunnitelmat. Niitä ei pidä pakottaa.

Naapuritalon Mustatukan olen nähnyt viikon aikana kadulla kolme kertaa. Kahdesti yksin ja yhden kerran Tyrkyn kainalossa, kun ne tulivat vastaan Kalevankadulla. Mies on yli päätä pitempi, nainen melkein hukkui hänen kainaloonsa. Mustatukka näytti onnelliselta, pakko myöntää.

Juuri ennen kuin lähdin hautausmaalle, huomasin että Mustatukka oli saanut vieraan. Näytti olevan sama nainen, joka on käynyt siellä ennenkin, toisinaan yksin ja joskus parin lapsen kanssa. Ystävätär. Semmoinen viileän vaalea Grace Kellyn tyyppinen nainen, vaikka ei tietenkään lähimainkaan yhtä kaunis.

Iltaa kohden sumu tuntuu tiivistyvän. Ensi yönä en kiipeä ullakolle houkuttelemaan kuuta esiin.

Oleilen. Katselen ja odottelen.

***

– No, mitä sanot? Kiira leväytti lehden Johannan eteen olohuoneen pyöreälle valkoiselle ruokapöydälle ja jäi seisomaan siihen kuin tuomionenkeli.

– Mitä mun pitäisi sanoa? Johanna ihmetteli. Hän vilkaisi ystävätärtään. – Milloin sä tätä lehteä olet ruvennut lukemaan?

– En milloinkaan, Kiira puuskahti. – Rakas aviomieheni – tai siis kohta ex-sellainen – toi sen ja sanoi, että kannattaisi tutustua naiseen, josta on tulossa seuraava rouva Paimio – paitsi ettei tuollainen jääkylmän näköinen tiukkapipoinen uraohjusfeministi tietenkään omasta sukunimestään luovu.

Johanna käänteli sivuja ja levitti sitten kyseisen artikkelin eteensä.

– Karsean näköinen tapaus, vai mitä? Kiira kurkki Johannan olan yli. Hän naputti etusormellaan aukeaman suurinta kuvaa.

– Siis ihan järkyttävä, Kiira jatkoi mesoamistaan. – Mä en pysty edes ajattelemaan niitä kahta yhdessä,  enkä varsinkaan sängyssä...

Johanna kumartui katsomaan tarkemmin.

– Ulkonäkö voi kuule pettää, hän mutisi. – Daamihan saattaa osoittautua varsinaiseksi tiikeriksi makuuhuoneessa. Odotas kun mä luen ensin...

– Mä voin lukea sulle! Kiira tempaisi lehden itselleen. – Osaan jo koko jutun suunnilleen ulkoa. Kuuntele nyt tätä otsikkoakin: Elämä pakottaa tekemään valintoja, sanoo tähtijuristi Marjatta Väinölä, Kiira naukui. – Jumalauta, sanon minä joka en koskaan kiroile! Valintoja tosiaan, ja nyt se kusipää on valinnut mun mieheni!

– Ei tosiaan oikein sovi sun suuhusi, Johanna huomautti. – Siis kiroilu. Kuulostaa väkinäiseltä.

– Kuulostaa vai? Kiira heitti lehden takaisin pöydälle. – Jatkossa saat kyllä tottua siihen. Minähän en luovuta, taistelen loppuun asti!

– Tuo muija on ainakin viisitoista eikä kymmenen vuotta Jarkkoa vanhempi, Kiira jatkoi. – Senhän nyt näkee yhdellä silmäykselläkin. Katso vaikka noita ryppyjä ja roikkuvia luomia ja karmeaa kaksoisleukaa. Ja niin tylsät kuteetkin sillä on, että pelkästään niiden vilkaiseminen alkaa haukotuttaa.

Johanna puraisi poskeaan, ettei olisi purskahtanut nauruun. Hän yritti tutkia kuvia mahdollisimman puolueettomasti. Aika tavanomaisen näköinen, hillitysti meikattu, klassiseen valkoiseen paitapuseroon ja tummansinisiin pitkiin housuihin pukeutunut nainen. Lyhyet vaaleahkot hiukset, rannekello ja korvissa pienet helminapit. Ei mikään kaunotar mutta huoliteltu, asiallisen näköinen tapaus. Jostakin syystä naisen ikää ei mainittu missään yhteydessä.

– Sori vaan, mutta ei näistä kuvista kyllä parhaalla tahdollakaan mitään kaksoisleukaa pysty erottamaan, Johanna huomautti varovasti. – Korkeintaan sillä on hiukan pehmentynyt leuanlinja. Se on muuten edessä meilläkin, ennemmin tai myöhemmin.

– Ai pehmentynyt leuanlinja? Kiira matki. – Sehän on satavuotias!

– Ei nyt sentään ihan... Johanna arveli ja sanoi sitten keittävänsä kahvit. Olisi mukava saada ystävätär hiukan rauhoittumaan.

– Miksi sä mulle kahvia tyrkytät? Kiira ihmetteli. – Onhan sulla kai skumppaa jääkaapissa.

– No on toki, mutta...

– Korkkaa sitten, Kiira sanoi ja jatkoi, ennen kuin Johanna ehti edes vetää henkeä protestoidakseen: – Mulla on kuule koko viikonloppu aikaa. Ei tarvitse hakea Lucasta tarhasta eikä kuskata Keviniä lätkäharkkoihin. Jarkko lähtee nimittäin poikien kanssa risteilylle. Aikoo kuulemma puhua niiden kanssa tärkeistä asioista, vähän niin kuin miesten kesken, että sillä lailla... Voisin lyödä vaikka vetoa, että siellä hytissä on neljäskin henkilö ja se on takuulla nainen. Että äitipuoliehdokasta siinä sitten pojille esitellään, vaikka muija sopisi paremminkin niiden mummoksi, Kiira tykitti ja tyrkkäsi lehden lattialle.

– Sulla saattaa ollakin, mutta mulla ei, Johanna huomautti lähtiessään keittiöön. – Siis koko viikonloppu aikaa. Mun pitäisi jo alkaa laittautua.

– Laittautua? Miten niin? Oletko sä menossa jonnekin?

– No olen, Johanna huokaisi ja mulkaisi kattoon. Olihan hän yrittänyt selittää menemisistään jo puhelimessa, mutta Kiira oli tapansa mukaan keskeyttänyt ja vain ilmoittanut tulevansa, kysymättä ollenkaan, sopisiko vai ei.

Johanna oli juuri ja juuri ehtinyt töistä kotiin ja oli ripustamassa takkia henkariin, kun ovikello oli jo määrätietoisesti kilahtanut ja Kiira oli purjehtinut sisään, heittänyt lehden pöydälle ja ryhtynyt raivoamaan.

– Minne sä olet menossa? Kiira näytti pettyneeltä niin kuin pieni lapsi, jonka lempilelu on hukassa.

– Samuelin luokse syömään.

Johannan ääni värähti. Oli ihana sanoa miehen nimi ääneen. Hän kurkisti keittiön baaritiskin yli, eikä pystynyt mitenkään poistamaan kasvoilleen juuttunutta typerän onnellista hymyä. – Siis hänen kotiinsa. Ensimmäistä kertaa. Tosi mielenkiintoista.

– Ai? Kiira tuijotti ystävätärtään. Häneltä tuntuivat sanat loppuneen. Varjo välähti silmissä.

Kateutta? Johanna ihmetteli itsekseen, mutta torjui ajatuksen saman tien.

– Että niin kuin tyyliin näytä-kotisi-niin-minä-kerron-minkälainen-ihminen-sinä-olet, Kiira sitten hymähti vaisusti. – Missä se tyyppi muuten asuu?

– Ruoholahdessa, Johanna huokaisi. – Olenhan mä sen sanonut vaikka kuinka monta kertaa. Kuunteletko sä mua ollenkaan?

– Kyllä mä... anteeksi... Kiira poimi lehden lattialta, avasi tutuksi tulleen aukeaman, tuijotti sitä hetken ja työnsi lehden syrjään.

– Mulla vaan mielialat ajaa vuoristorataa kamalaa vauhtia...

– Mä ymmärrän kyllä, Johanna sanoi samalla hetkellä, kun pullo poksahti. – Eikä sun tarvitse pyydellä anteeksi. Mä ymmärrän.

Johanna oli edellisenä päivänä törsännyt järkyttävän kalliiseen aitoon samppanjaan ja ajatellut korkata sen Samuelin kanssa jonkin ihanan tapaamisen kunniaksi, ja kaikkein mieluimmin tietysti sängyssä.

Parhaan ystävättären sydänsuru oli kuitenkin vähintään yhtä pätevä syy korkkaamiseen. Tai oikeastaan vielä pätevämpi. ”Miehiä tulee ja menee, mutta älä ikinä luovu tosiystävistä”, oli Pirkko-kummillakin tapana muistuttaa.

Johanna ojensi lasin Kiiralle.

– Skål! Oletteko te... tuota... pystyttekö te Jarkon kanssa yhtään puhumaan, tai siis...

– Kyllä me yritetään, Kiira huokaisi. – Vaikka eihän tässä ole vasta mennyt kuin muutama päivä. Se puhuminen on vähän semmoista... asiassa pysytään korkeintaan kymmenen minuuttia ja sitten alkaa huuto. Siis minä huudan.

Tarpeeton täsmennys, Johanna hymähti itsekseen.

– Voisit muuten olla makutuomarina, hän sitten keksi.

Maailmassa oli kaksi asiaa, jotka saivat Kiira Paimion ainakin hetkellisesti piristymään: lapset eli hänet omat poikansa ja vaatteet.

– No siinä nyt ei ole paljon olemista, Kiira hymähti. – Eihän sulla ole muuta kuin mustaa.

– Yllätys yllätys, mä shoppailin eilen vähän, Johanna virnisti ja lähti makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita.

– No hups! Kiira huudahti, kun Johanna palasi ja alkoi pyörähdellä limenvihreässä minimekossa ja mustissa sukkahousuissa. Jalkaansa hän oli sujauttanut piikkikorkoiset mustat kiiltonahkakengät.

– Tosi cool, Kiira nauroi.

– Ja hyvän näköistä materiaalia, Kiira lisäsi hipelöityään helmaa asiantuntevasti.

– Ja salamannopea riisua, Johanna ei malttanut olla huomauttamatta. Olisin voinut jättää sanomattakin, hän sitten harmitteli itsekseen, kun hymy kuoli Kiiran kasvoilta. Ei pitäisi hehkuttaa omaa onneaan, kun toinen oli juuri eroamassa.

– Mitä minä olen aina sanonut, Kiira sitten muistutti. – Että tummatukkainen...

– Joo, tiedetään, Johanna keskeytti nauraen. – Että tummatukkainen hukkuu mustaan, ellei satu olemaan erityisen vahva persoona.

– Juuri niin, Kiira sanoi. – Katso nyt itseäsi. Ihan niin kuin sä olisit herännyt henkiin tuossa mekossa. Väreissä on oikeasti taikaa.

– Niinpä. Ja kyllä mä olenkin herännyt henkiin. Oikeasti.

Johanna kaatoi lisää samppanjaa ja nosti lasinsa. – Skål! Mille otetaan? Hei otetaan... elämälle!

– Missähän se mahtaa olla? Siis mun elämäni? Kiira huokaisi, mutta siemaisi lasistaan kunnon kulauksen. Aito samppanja oli ehdottomasti paras sydänlaastari. 

Kello oli jo hiukan yli kuusi, ennen kuin Johanna onnistui kampeamaan Kiiran ulos. Sitä ennen hänen oli kuitenkin luvattava ehdottomasti soittaa heti tilaisuuden tullen ja kertoa ”kaikki”.

– Enkä mä nyt todellakaan tarkoita ruokaa. Kiira iski silmää.

– Tai mitä viiniä monsieur sen kanssa tarjosi. You know what I mean?

– Kyllä kyllä, messi meni perille, Johanna nauroi ja melkein työnsi Kiiran ovesta rappuun. – Mun on ehdittävä vielä suihkuun.

– Joopa joo, suihkunraikkaana sitä mennään...

Naiset vaihtoivat poskisuukot ja Kiira lähti kipittämään portaita alas.

Johanna oli tuskin ehtinyt sulkea ovea, kun ovikello soi.

– Hemmetti, mä meinasin unohtaa sen lehden, Kiira sanoi ja paineli Johannan ohi olohuoneeseen.

– Heittäisit koko läpyskän pois, Johanna ehdotti. – Miksi sä sillä itseäsi kiusaat?

– Miten niin kiusaan? Kiira vaikutti hämmästyneeltä. – Minähän saan siitä jutusta energiaa.

Tuota voisi sanoa todelliseksi naisen logiikaksi, Johanna nauroi itsekseen suljettuaan oven uudelleen Kiiran perässä. Joka tapauksessa tuntui mukavalta, että ystävätär oli selvästi paremmalla tuulella kuin tullessaan. Eikä taistelutahtoa todellakaan puuttunut.

Miksi ihmeessä Jarkko Paimio menisi vaihtamaan noin upean naisen johonkin keski-ikäiseen tähtijuristiin? Johanna ihmetteli. No, ehkä juuri siksi.

Johanna siirsi vajaan samppanjapullon jääkaapin ovilokeroon. Siellä se saisi odotella parempaa hetkeä eli Samuelia. Kuplat säilyivät kylmässä oikein hyvin, kun pulloon pani korkin sijasta haarukan.

Samppanjapullo oli puolillaan. Siis vielä puolet jäljellä, eikä vain puolet, Johanna ajatteli ja rupesi riisuutumaan. Tästä eteenpäin hän kääntäisi kaiken elämässään positiiviseksi.

Suihkusta tultuaan Johanna kuljeskeli olohuoneessa hiuksiaan kuivatellen. Oli jo pimeää. Muutama valaistu ikkuna täplitti vastapäisen talon tummaa tiiliseinää. Melkein kaikissa niissä oli eteen vedetyt verhot tai sälekaihtimet.

Samuel oli oikeassa, Johanna naurahti. Miksi ihmeessä sulkeutua verhojen taakse omassa kodissaan? Jos joku katseli, niin katselkoon.

Johanna värähti muistaessaan, miten mies oli tipauttanut pyyhkeen lattialle ja kääntyillyt juuri siinä paikassa ilkosen alastomana merkillinen hymy kasvoillaan. Ja kohta se tapahtuisi taas, mutta tällä kertaa toisessa ikkunassa... Johannalle tuli kostean kuuma olo, posket alkoivat hehkua.

Valkoinen kissa istui vartiopaikallaan kolmannen kerroksen ikkunassa. Hetkeä ennen kuin Johanna lähti kylpyhuoneeseen meikkaamaan, huoneeseen syttyi himmeä valo. Joku ilmestyi ikkunaan ja alkoi silittää kissaa. Valo lankesi huoneen takaosasta, joten hahmo erottui vain tummana möhkäleenä.
Kylpyhuoneessa Johanna oli juuri vetämässä rajausta vasempaan alaluomeen, kun käsi pysähtyi kesken liikkeen. Hänelle oli tullut äkkiä omituinen olo. Ikään kuin joku olisi tarkkaillut.

– Idiootti! hän ärähti ääneen. Niin kuin nyt kukaan olisi pystynyt tirkistelemään suljettuun ikkunattomaan kylpyhuoneeseen. Kuvitteletko sä olevasi jossakin kauhuleffassa, jossa kuljetaan seinien läpi? hän kyseli ivallisesti itseltään.

Uhka. Johanna hätkähti. Aivan kuin joku olisi sanonut sanan ääneen. Mistä ihmeestä nimenomaan se sana oli juolahtanut hänen mieleensä?

– Idiootti! Johanna tuhahti uudelleen ja keskittyi luomirajaukseen. Hän tarkasteli kriittisesti lopputulosta, eikä ollut täysin tyytyväinen.

Ehkä kannattaisi pyrkiä kosmetologikouluun, hän pohti. Voisi ruveta heittämään keikkaa ja ennen pitkää saattaisi päästä vaikka televisioon töihin, tai johonkin filmiyhtiöön.

Täytyy puhua Samuelille, Johanna päätti ja sulki meikkipussin. Vatsassa läikähti. Upeaa, kun oli joku viisas ja luotettava ihminen, jonka mielipidettä saattoi kysyä. Ja että se ihminen vielä sattui olemaan maailman ihanin mies.


Samuel oli kutsunut
Johannan kotiinsa Ruoholahteen puoli kahdeksaksi.

– Tasan puoli kahdeksan, hän oli tähdentänyt, eikä huomautuksesta voinut erottaa vitsin puolikastakaan. 

Täsmällisyyshän merkitsee luotettavuutta, Johanna oli ajatellut ja sanonut sitten ilmestyvänsä paikalle hyvissä ajoin.

– Ei mitään hyvissä ajoin, vaan tasan puoli kahdeksan, Samuel oli toistanut. – Ei myöhemmin eikä myöskään aikaisemmin.

– Asia harvinaisen selvä, Johanna oli nyökytellyt ja todistellut sitten itselleen, että varmasti hän vain kuvitteli miehen kuulostaneen jotenkin tosikkomaiselta. Samuelhan nauroi paljon. Ja hänellä oli harvinaisen ihana nauru. Aivan niin kuin äänikin.

He olivat tavanneet kuluneen viikon aikana vain kerran, kun Samuel oli keskiviikkona iltapäivällä yllättänyt ja ilmestynyt Stockmannille. Oli ensin seisonut pitkään pylvään varjossa, seurannut Johannan työskentelyä ja kävellyt sitten leveästi hymyillen osastolle.

– Sinä olet hyvä myyjä, hän oli ilmoittanut. – Tarkkailin sinua tuolta sivusta. Voisit kyllä hymyillä asiakkaille hiukan enemmän, se tekee aina vaikutukseen.

Johannan sydän oli alkanut takoa hurjasti. Samuel oli ollut häikäisevän hyvän näköinen pitkässä kanelinruskeassa takissaan ja mustassa poninhännässään.  

Johanna oli ollut sillä hetkellä yksin osastolla. Mikä harmittava takaisku, hän pahoitteli itsekseen. Hän olisi halunnut esitellä Samuelin sekä Tiialle että varsinkin Saralle. Tai olisi ainakin näyttänyt, että tässä nyt oli hänen miehensä. Että he olivat pari. Että he kuuluivat yhteen.

Samuel oli lähtenyt hoitelemaan joitakin asioitaan ja palannut, kun Johannan työvuoro oli ollut päättymässä. Hän kertoi vieneensä aikaisemmin päivällä auton huoltoon, mutta sanoi saattavansa Johannan kotiin.

Johanna oli sipsuttanut onnellisena miehen kainalossa pitkin Kalevankatua, hymyillyt rakastuneen naisen hymyä kaikille vastaantulijoille – ja pettynyt pahasti kotiovella. Samuel oli sanonut jatkavansa saman tien matkaa.

Siinä he olivat seisoneet muutaman kiitävän hetken, ja sitten pieni hymy oli alkanut nykiä miehen suupielessä.

Se härnää minua, Johanna oli ehtinyt tuskin ajatella, kun Samuel oli jo esittänyt päivälliskutsunsa ja lisännyt perään osoitteensa sekä ovikoodin.

– Pidä koodi mielessäsi tai pane jonnekin muistiin, mies oli painottanut. – Minä annan sen vain kerran.

Miksi kummassa? Johanna oli ihmetellyt itsekseen. Hän oli tallentanut numerot saman tien kännykän osoitekirjaan. Nimeksi hän oli naputellut ”rakas”, mutta sitä Samuel ei sentään nähnyt.
Se ei ole vielä kertaakaan sanonut suoraan rakastavansa mua, Johanna oli pohtinut kotiin mennessään. No, se aika kyllä tulee. Ja onhan se osoittanut sen muuten niin monella tavalla. 

Johanna lähti kotoa hiukan seitsemän jälkeen. Ensin hän ajatteli tilata taksin, mutta muutti saman tien mielensä. Oli sumuinen mutta yllättävän lämmin sää, ja toisaalta matka Eerikinkadulta Ruoholahden metroaseman tuntumaan oli naurettavan lyhyt. Sitä paitsi, jos taksi ei tulisikaan ajoissa ja hän myöhästyisi, niin... Hän ei halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta loppuun asti.

Vielä viime hetkellä Johanna pohti kuumeisesti, pitäisikö vihreä minimekko sittenkin vaihtaa kokomustaan. Ei, hän sitten päätti tiukasti, kietoutui mustaan viittaan, sujautti matalakorkoisemmat nilkkurit jalkaansa ja kiiltonahkapiikkarit kenkäkassiin. Tuliaisviinipullo mahtui samaan laukkuun. Johanna oli päätynyt lopulta punaviiniin, vaikka Samuel ei ollut suostunut paljastamaan menyytä.

Vaikka Johanna käveli rauhallisesti, hän oli perillä jo seitsemää minuuttia vaille puoli kahdeksan.   

Ottaisiko riskin? hän mietti sormi valmiiksi ovikoodistolla. Ei missään tapauksessa, kutsuhan oli kuulunut täsmälleen puoli kahdeksaksi.

Johanna jäi seisoskelemaan kadulle ja katseli aikansa kuluksi, miten metropysäkin sisäänkäynti nieli ja sylki ihmisiä sisuksiinsa ja ulos. Siinä oli suurkaupungin tuntua, metropolimaisuutta.

Oikeastaan harmi, että hän sattui asumaan sen verran kaukana lähimmästä pysäkistä, että metroa ei juuri tullut käytettyä. Toisaalta ratikan äänet kantautuivat hyvin kesäisin makuuhuoneen avoimesta ikkunasta. Se kuulosti rauhoittavalta, melkein kuin unimusiikilta.

Kahta minuuttia vaille puoli kahdeksan Johanna paineli koodin. Kuului napsahdus, ja ovi aukesi.

Johanna tutki asukastaulua. Toiseksi ylimmässä kerroksessa näytti olevan kaksi Mäntystä. Toinen tarkoitti varmaankin Samuelin vastaanottoa.

Johanna astui hissiin, ja tunsi, miten sydämenlyönnit kiihtyivät sitä mukaa kuin hissi hurisi ylös. Häntä oli alkanut jännittää tolkuttomasti.

Hän oli oikeassa: yhdessä ovessa oli tosiaan pieni vastaanottokyltti. Viereisessä luki tavanomaisesti pelkkä Mäntynen.

Johanna vilkaisi kännykän kelloa, joka näytti varmasti oikeaa aikaa. Tasan puoli kahdeksan.

Hän henkäisi syvään ja painoi ovikelloa.

Ovi aukesi välittömästi. Aivan kuin Samuel olisi seisonut sen takana odottamassa.

– Hei ja tervetuloa, mies hymyili.

– Kiitos.

Johanna katsoi häkeltyneenä Samuelia ja sitten hänen ohitseen eteiseen. Katossa oli kaksi pientä valospottia, mutta silti eteinen näytti pimeältä luolalta. Seinät ja katto olivat pikimustat. Samoin lattia, jota halkoi kulmasta kulmaan kaksi leveää valkoista viivaa.

– Reagoit ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin, Samuel hymyili tyytyväisenä. – Noin käy jokaiselle, joka tänne tulee. Kovin moni ei kyllä pääsekään. Mutta tule nyt ihmeessä sisään.

Johanna astui eteiseen niin kuin hidastetussa filmissä ja antoi Samuelin ottaa viitan. Hän horjahti vaihtaessaan kenkiä, mutta ei menettänyt tasapainoaan.

– Nätti mekko, mies huomautti. – Tosin esimerkiksi voimakas syklaami sopisi sinulle paremmin.

– Kiitos, Johanna töksäytti hämmentyneenä. Pahuksen pahus, juuri syklaaminpunaista hän oli toisena vaihtoehtona harkinnutkin. Olisi pitänyt...

Hän kaivoi viinipullon laukusta ja ojensi sen Samuelille. Toivottavasti mies ei huomaisi nihkeän kosteiden sormien jättämiä jälkiä.

Samuel käänteli pulloa. – Sattuu olemaan lempiviinejäni.

– Telepatiaa, Johanna sanoi ja purskahti nauruun. Samanaikaisesti helpotuksesta ja jännityksestä.

Samuel katsoi häntä ilmeettömänä. Sitten tutut pystyjuovat ilmestyivät silmien väliin.

Se näyttää jotenkin paholaismaiselta. Johanna hätkähti omaa ajatustaan. Tässä mustassa luolassa...  Hän ei saanut naurua millään loppumaan. Kohta se muuttuisi nikotukseksi.

– Lopeta! Samuel sylkäisi suustaan.

Nauru katkesi siihen paikkaan. Johanna tuijotti miestä pelästyneenä. – Anteeksi, hän mutisi.

– Sinulla on ruma nauru, Samuel huomautti kylmästi. – Kova ja kimeä. Minähän sanoin, että hymyile asiakkaille, mutta en käskenyt nauraa.

– En, mä... Johanna huojui korkeilla koroillaan ja veti mekon helmaa alemmaksi.

– Mutta hei, Samuel sitten sanoi ja muuttui sekunnin murto-osassa tavalliseksi hurmaavaksi itsekseen. – Älä kuule vanhan psykiatrin puheista välitä. Enhän mä ole vielä edes toivottanut sinua kunnolla tervetulleeksikaan.

Johanna hukkui miehen tiukkaan syleilyyn. He huojuivat ja seisoivat siinä niin pitkään, että Johanna tunsi miten Samuelin housujen etumus alkoi vähitellen paisua. Sitten mies päästi hänet äkkiä irti, melkein sysäsi syrjään, otti viinipullon mukaansa ja kehotti asettumaan taloksi.

Olohuoneen kynnyksellä Johanna hämmästyi uudelleen. Kolme seinää oli maalattu häränverenpunaisiksi, samoin katto. Valtava taulutelevisio peitti lähes puolet mustaksi maalatusta takaseinästä. Muita tauluja ei seinillä ollutkaan. Parvekkeen verhottomista isoista ikkunoista avautui näkymä iltavaloissa kylpevälle kanavalle.

Huoneessa oli musta, hiukan kulunut nahkasohva, kaksi samaan sarjaan kuuluvaa nojatuolia ja niiden välissä matala savulasinen sohvapöytä. Yhdellä seinällä seisoi iso lähes tyhjä palisanterikirjahylly.

Miksi sillä ylipäätään on kirjahylly? Johanna ihmetteli itsekseen, mutta katsoi parhaaksi olla kysymättä.

– Kävisikö dry martini, Samuel pikemminkin totesi kuin kysyi. Hän ei ollut huomaavinaankaan Johannan hämmennystä.

– Oikein hyvin, kiitos. Johanna nielaisi ja ajatteli, että nyt oli oltava varovainen. Hän ei ollut koskaan oikein kestänyt viiniä väkevämpiä juomia.

– Hyvä, menen keittiöön fiksaamaan drinkit, Samuel sanoi. – Katsele ihan rauhassa ympärillesi.

Samuel hävisi keittiöön, ja Johanna jäi seisomaan keskelle olohuonetta. Oli aivan hiljaista, vain keittiöstä kuului vaimeita kolahduksia. Ihan niin kuin oltaisiin irti muusta maailmasta, Johanna ajatteli ja kurkisti sitten viereiseen huoneeseen, jota valaisi hämärä yöpöydän lamppu.

Johanna henkäisi. Taas melkein pelkkää mustaa: seinät, vuode, lampun silkkinen varjostin. Vaatekaappirivistön joka toinen ovi oli maalattu punaiseksi. Se oli myös vallitseva väri sängyn yläpuolella roikkuvassa isossa surrealistisessa taulussa.
Mitä se oikein esitti? Hevosta vai ihmistä vai kentauria vai niitä kaikkia yhdessä ja erikseen? Johanna kumartui tutkimaan vielä lähempää, mutta ei löytänyt taulusta minkäänlaista signeerausta.

Huolellisesti pedatussa sängyssä ei ollut päiväpeittoa. Johanna vilkaisi nopeasti olkansa yli ja kumartui sitten hypistelemään lakanoita. Paksua himmeästi hohtavaa satiinia.

Äkkiä varjo lankesi lattialle, ja Johanna käännähti pelästyneenä. Samuel seisoi oviaukossa lasit kädessään, oli ilmestynyt siihen täysin äänettömästi.

– Taivas että mä säikähdin! Johanna huudahti. – Mä en yhtään kuullut, kun...

– Anteeksi, ei ollut todellakaan tarkoitus pelästyttää, Samuel sanoi ja ojensi lasin. – Mitä nopeammin juodaan nämä, sitä nopeammin päästään syömään. Skål ja vielä kerran tervetuloa.

– Kiitos ja skål. Johanna otti niin pienen kulauksen kuin ikinä kykeni, mutta sekin vähä poltteli ikävästi kurkussa.

Samuel hymyili lämpimästi lasinsa takaa. Juuri tuollaisena mä sen haluan, Johanna ajatteli. Tuollaisena se on oikea Samuel. Minun mieheni.

– Mua kiinnostaisi tietää, onko tämmöinen jotenkin tyypillistä psykiatrille, Johanna sitten sanoi ja pyöräytti päätään.

– Mikä tämä? Samuel hymyili edelleen, mutta silmät olivat tummuneet, näyttivät täysin mustilta.

– Tämä... siis se, että sulla on täällä niin paljon mustaa, seinät ja kaikki... Johanna katseli ympärilleen. Hän tunsi olonsa äkkiä epävarmaksi, vaikka miehen hymy ei ollut kadonnut minnekään.

– Ehkä se kuvastaa sieluani, Samuel kuiskasi silmät viiruina ja purskahti sitten nauruun.

Johanna yhtyi nauruun, hillitysti. ”Sinulla on ruma nauru...” Sanat kaikuivat korvissa. 

– Etkö sä vieläkään kerro, mitä me syödään? Johanna uteli ja sai ensin pelkkää naurua vastaukseksi.

– Kohtahan se nähdään, Samuel sanoi. – Sä voisitkin jo käydä pöytään. Ruoka on valmiina uunissa. Ei kaipaa kuin hienosäätöä...

Samuel hävisi taas keittiöön.

Raskasrakenteinen suorakaiteen muotoinen pöytä oli sijoitettu syvennykseen keittiön tuntumaan. Se oli petsattu tummaksi ja näytti aidosti vanhalta.

Pöytä oli katettu valmiiksi. Korkeajalkaiset viinilasit, isot mustat lautaset punaisilla tableteilla. Aterimet oli aseteltu matemaattisen tarkasti vierekkäin mustille paperiserveteille, joita koristi valkoinen sädehtivä sydän.

Lautaset kuuluivat tuttuun Teema-sarjaan, ja samanlaisia servettejäkin Johanna muisti nähneensä jollakin Tukholman-reissulla. Koko kattaus olisi näyttänyt kodikkaan tavalliselta tässä erikoisessa asunnossa – ellei lautasia olisi asetettu vierekkäin ja siten, että he joutuisivat istumaan selin huoneeseen, kasvot ikkunaan.

Taas vierekkäin, ihan niin kuin silloin Kosmoksessa...

Johannan sydän alkoi takoa. Se kauhea pysähtynyt hetki välähti jälleen kirkkaana mielessä, eikä suostunut poistumaan ennen kuin Samuel tuli keittiöstä pataa päänsä päällä kantaen ja vihellellen.

– Ihana tuoksu! Johanna huudahti. – Jotakin aasialaista vai?

– Eipäs olekaan. Saat ruveta arvailemaan, kunhan ensin maistat. Tämä pata on niin täyttävää, etten edes ajatellut mitään alkupaloja. Ja jälkiruoka tietysti nautitaan sängyssä.

Samuelin silmät kimaltelivat mustina. Johannan jalat olisivat pettäneet, ellei hän olisi jo istunut.

– Saanko? Samuel nosti sekä Johannan lautaselle että omalleen kaksi kauhallista tummanruskeaa pataa. – Tämä on hautunut yli kolme tuntia, joten ainakin sen pitäisi olla kypsää. Skål.

Samuel siemaisi viiniä ja melkein heittäytyi lautasen ylle.
Taas ihan niin kuin Kosmoksessa... Johanna ajatteli. Haarukka ja veitsi väärissä käsissä. Ja sitten, aivan varoittamatta, häntä alkoi jälleen naurattaa. Nauru pulppusi jossakin syvällä ja yritti väkisin pintaan, vaikka hän yritti kaikin tavoin estää. Hysteria oli vaarallisen lähellä.

Ajattele jotakin surullista ja kauheaa, Johanna psyykkasi itseään lievässä paniikissa. Ajattele vaikka... ajattele, että Samuel jättää sinut...

Se tehosi. Enää ei naurattanut. Johanna nielaisi, poimi lihapalan haarukkaan ja maistoi.

– Ihanaa! hän huudahti. – Mielettömän hyvin maustettu, siis niin kuin voimakkaasti mutta ei yhtään liikaa. Ja tosi hyvää lihaa, niin mureaa, että tuskin tarvitsee pureskellakaan. Tästä meidän mutsi olisi kyllä kateellinen.

– Ai äitisi? Hän on hyvä kokki?

– Joo, se on varsinainen mestarikokki, mutta taito ei ole ikävä kyllä kulkenut geeneissä äidiltä tyttärelle.

– Ei ruuanlaittotaito geeneissä kulje, Samuel huomautti tosikkomaisesti. – Se on tasan tarkkaan tahdon asia. Niin kuin kaikki muukin.

Johanna vilkaisi Samuelia huolestuneena, mutta tämä näytti taas keskittyneen syömiseen.

– Nyt kyllä kerrot, mitä lihaa tämä oikein on, hän sitten pyysi.

– Minähän pyysin arvaamaan.

– Poroa?

– Ei.

– Lammasta, possua, strutsia? Johanna luetteli yhtenä litaniana.

– Kolme kertaa väärin.

– No jotain hyvää härkää?

– Taas väärin.

– Mä en nyt ihan totta arvaa, Johanna puuskahti. – Mä luovutan. Sano nyt!

Samuel taputti huolellisesti suupielensä ja katsoi sitten Johannaa härnäävästi hymyillen.

– Otsoa, hän sanoi. – Mesikämmentä.

– Mitä? Johanna nielaisi.

– Nallekarhua.

Johanna tuijotti miestä järkyttyneenä. – Tarkoitatko sä, että me syödään tässä karhunlihaa? hän kysyi ääni väristen.

Samuel nyökkäsi. Hymy oli levinnyt korviin, mutta Johannan silmissä se näytti irvistykseltä.

Johanna heitti servetin lattialle. – Mä en... hän änkytti. – Mun on mentävä...

Johanna oli varma, ettei ehtisi vessaan, ennen kuin oksennus tulisi. Hän yritti nousta, mutta Samuel tarttui häntä kädestä ja tempaisi takaisin istumaan.

– Ensin syöt lautasen tyhjäksi! mies ärähti.

Johanna yritti nousta uudelleen, mutta samalla hetkellä hirveä kipu viilsi oikeaa kättä.

Samuel oli iskenyt hampaansa hänen ranteeseensa.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.