– Sä muuten puhut unissasi. Ehdin kuulla pitkät löpinät ennen kuin nukahdin uudelleen. – Niinkö? Samuel istahti takaisin sängylle. Hymy oli hävinnyt kasvoilta.

Lauantai, lokakuun 23. päivä

Talvi kesti taas tasan yhden päivän, ajattelin aamulla lähikaupassa piipahtaessani. Vaikka eihän sen olisi kyllä kuulunut vielä lokakuussa tullakaan.

Lumi oli muuttunut yön aikana sohjoksi ja aamuun mennessä vedeksi. Uutta lunta saataisiin pahimmassa tapauksessa odottaa tammikuuhun. Edellinen joulu oli tosin hyvinkin luminen, mikäli oikein muistan. Ihmisen muistihan on hämmästyttävän lyhyt ja kaikkea muuta kuin luotettava.

Ehkä pitäisi ryhtyä pitämään sääpäiväkirjaa, semmoista monivuotista. Toisaalta, kelihän nyt on kaupungin keskustassa aina mitä on. Jo kehäkolmosen takana vuodenaikojen vaihtelut näkeekin aivan toisella tavalla.

Se uusi kiikari on melkein pelottavan tehokas. Katsellessani naapuritalon ikkunoita tuntuu, että ikään kuin siirryn oikeasti niiden ihmisten elämään. Olisin varmaan pystynyt laskemaan ensimmäisessä kerroksessa asuvan miehen hampaiden paikatkin, kun se seisoi äsken ikkunassa purukalustoaan kaivelemassa.

Tunnustan pohtineeni hetken, toiminko jotenkin lainvastaisesti täällä kiikaroidessani. Olen aina ollut tarkka omista toimistani ja tekemisistäni. Maksan laskut ajallaan, enkä edes kävele päin punaisia valoja, vaikka autoja ei näkyisi mailla halmeilla. Kun noudattaa sääntöjä eikä pidä meteliä itsestään, säästyy paljolta. Kukaan ei huomaa tällaisia tavallisen näköisiä, hyvin käyttäytyviä keski-ikäisiä naisia, joita mahtuu kolmetoista tusinaan. Saa olla läpinäkyvä.

Eilen perjantaina toisen kerroksen olohuoneen ikkunat ammottivat pimeinä koko päivän. Mustatukka teki ilmeisesti pitkää vuoroa. Minähän olin kiikariostoksilla käydessäni nähnytkin hänet kosmetiikkaosastolla.

Kello oli yli seitsemän, kun valot syttyivät asuntoon, juuri kun olin antanut kissalle ruokaa. Se venytteli pitkään ja hartaasti ja käpertyi sitten varhaisille iltaunille. Olisi mukava tietää, minkälaisia unia ne näkevät, vai näkevätkö ylipäätään yhtään mitään.

Minä otin kiikarin ja menin katsomaan.

Se tumma poninhäntäpäinen mies oli Mustatukan mukana, vain pyyhe lanteillaan. Nyt miehen hiukset olivat tosin auki. Mustatukalla oli yllään aamutakki, joten ei ollut kovinkaan vaikea päätellä, mitä ne olivat olleet puuhaamassa – tai menossa puuhaamaan.

Juuri sillä hetkellä keksin miehelle nimen: Tyrkky. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä se tuli. Nimi vain juolahti mieleeni.
Ne tulivat seisoskelemaan ikkunaan. Mustatukka sulki sälekaihtimet, mutta Tyrkky avasi ne saman tien. Sitten aivan äkkiä hän pudotti pyyhkeen ja rupesi kääntyilemään siinä ilkosen alastomana, esitteli itseään sumeilematta edestä ja takaa. Ehkä hän oli huomannut minut ja halusi provosoida. En tiedä.

Järkytyinkö minä? En. En vielä silloin. En suoraan sanoen edes hämmästynyt. Järkytyin vasta siitä, mitä myöhemmin tapahtui.
Ne näyttivät juovan punaviiniä. Sitten Mustatukka poistui hetkeksi ja hänen palattuaan salama välähti. Hän oli ottanut kännykkäkuvan miehestä.

Tyrkky suuttui silmittömästi, hyökkäsi parilla loikalla huoneen poikki ja iski niin kovaa, että Mustatukka lennähti sohvalle.

Olisin voinut tukehtua raivosta. Jos olisin toiminut niin kuin vastuuntuntoinen kansalainen, olisin tietysti soittanut poliisille ja tehnyt ilmoituksen parisuhdeväkivallasta. En soittanut.

Sen sijaan kiskoin takin niskaani ja lähdin ulos, mutta sitä ennen vielä vilkaisin ikkunasta.

Mustatukka istui yhä sohvassa, ja nyt Tyrkky oli polvistunut hänen eteensä ja laskenut pään syliin. Nainen nosti hitaasti kätensä ja alkoi sitten silitellä miestä, keräsi hiuksia kimpuksi käsiinsä niin kuin olisi poiminut kukkia.

Naisen nöyrtyminen raivostutti minua melkein enemmän kuin lyönti. Alhaalla kadulla etsiskelin hetken aikaa tutun näköistä autoa. Jos olisin löytänyt sen, olisin vääntänyt sivupeilit sijoiltaan ja potkaissut kylkeen lommon.

Tänään Mustatukan sälekaihtimet ovat olleet tiukasti kiinni, mutta aamulla siellä näkyi kyllä valoa ja jonkinlaista liikettä. En pysty sanomaan, oliko nainen yksin kotonaan.

Ensi yönä on täyskuu, ja taivas on ollut koko päivän sininen ja pilvetön. Toivottavasti sää jatkuu aamuun saakka samanlaisena.

Viime päivinä kuu on ollut oudon valkoinen. Julman valkoinen.

***

– Eihän enää satu.

Johanna havahtui syvään matalaan ääneen ja kevyeen kosketukseen. Niin kuin perhosen siipi olisi hipaissut poskea.

Samuel istui sängyn laidalla höyryävä kahvimuki kädessään.

Johanna nousi istumaan ja kosketti poskeaan. Se tuntui hiukan turvonneelta. Tai ehkä hän vain kuvitteli.

– Ei satu, hän naurahti. – Ehkä mä vaan ennemminkin pelästyin...

– Voi kulta, Samuel katsoi Johannaa silmät kosteina kuin herkkupalaa anova koiranpentu. – Sinä olet aivan uskomaton nainen. En voi ymmärtää, mikä minuun eilen oikein meni, kun...

– Ssshh, Johanna kuiskasi ja painoi sormen miehen huulille.

– Sehän puhuttiin jo yöllä selväksi, moneen kertaan. Usko nyt, että kaikki on annettu anteeksi. Enkä minä ole norsu.

– Norsu?

– Siis tarkoitan, että mulla ei ole norsun muistia. Mä unohdan tosi helposti. Varsinkin ikävät asiat, hän lisäsi mielessään.

Johanna nuuhkaisi miehen kaulakuoppaa. Samuel oli jo ehtinyt käydä suihkussa, vaikka kello ei ollut vielä seitsemääkään.

– En huomannut kysyä, juotko aamulla mieluummin kahvia vai teetä, mies sanoi. – Joten valitsin oman makuni mukaan. Sinulla on muuten keittiön kaapit hyvässä järjestyksessä. Ei tarvinnut paljon etsiä. Tässä, ole hyvä.

– Mä juon aamuisin aina kahvia, kiitos, Johanna livautti valkoisen valheen ja otti mukin.

– Nukuitko hyvin? Samuel kysyi ja nousi pukeutuakseen.

– Ihanasti, suorastaan täydellisesti, Johanna huokaisi. – Mitä me nyt edes ehdittiin nukkua... Paitsi jossakin vaiheessa kyllä heräsin, kun pukkasit kunnolla kylkeen.

– En kai, Samuel oli kauhistelevinaan kädet pystyssä. – Toivottavasti ei tullut mustelmaa – tämän lisäksi... Hän kumartui sipaisemaan Johannan poskea.

– No tuskin, Johanna naurahti. – Sä muuten puhut unissasi. Ehdin kuulla pitkät löpinät ennen kuin nukahdin uudelleen.

– Niinkö? Samuel istahti takaisin sängylle. Hymy oli hävinnyt kasvoilta. Silmien väliin oli ilmestynyt kaksi pystysuoraa ryppyä.
– Ja mitähän minä mahdoin sanoa?

– Ei siitä oikein mitään selvää saanut, Johanna nauroi. – Mutta jotenkin se kuulosti siltä kuin...

– Miltä? Samuel kysyi terävästi ja tarttui Johannan leukaan. Tummanruskeat silmät katsoivat vakavina, ne olivat aivan lähellä.

Niin kuin olisit ollut hirveän vihainen, Johanna ajatteli. – Ei se kuulostanut oikein miltään, hän sitten vähätteli. – Semmoista pelkkää mutinaa, epämääräistä unipuhetta. Ja nyt tämä tyttö muuten syöksyy suihkuun tai muuten mä myöhästyn duunista.

– Laitanko jotain aamiaista? Samuel kysyi, kun Johanna työnsi hänelle puoliksi juodun kahvikupin ja kiiruhti kylpyhuoneeseen.

– Ei kiitos. Mä en koskaan nauti aamulla muuta kuin kahvia.

Jo kaksi valkoista valhetta tämän aamun kuluessa, Johanna ajatteli ja astui suihkuun.

Johanna käänsi hanan niin kuumalle kuin sielu sieti ja seisoi sen jälkeen kylmän suihkun alla, kunnes ihoa alkoi pistellä.

Tuntui niin kuin veden mukana edellisen illan ikävät välikohtaukset olisivat lopullisesti huuhtoutuneet viemäriin. Ne oli puhuttu pystyyn, poikki ja pinoon. Niitä ei ollut enää olemassakaan.

Johanna ei ollut ikinä nähnyt yhtä onnettomia ja katuvia silmiä kuin Samuelilla, kun mies oli lyönnin jälkeen kirjaimellisesti pudonnut polvilleen, purskahtanut itkuun ja nostanut sitten hitaasti kasvonsa. Anteeksipyynnöistä ja katumisesta ei tahtonut tulla loppua. Aikaisemmin Kosmoksessa sattunut tapaus oli pikkujuttu siihen verrattuna.

– Miksi? Johanna oli kysynyt.

Ja Samuel oli yrittänyt selittää. Oli puhunut ja puhunut, kertonut lapsuudestaan, vanhemmistaan,  lapsettomasta avioliitostaan ja myös taistelustaan ajoittaista aggressiivista käytöstään vastaan.

– Siksi luultavasti halusinkin nimenomaan psykiatriksi, hän oli selittänyt nöyränä. – Että oppisin ymmärtämään itseäni paremmin.

Johanna oli vain nyökytellyt ja silitellyt miehen pitkää kiiltävää tukkaa ja ajatellut, miten ihanaa oli, kun toinen uskalsi olla niin avoin ja rehellinen. Avasi sielunsa, kaikkein mustimmatkin kohdat.

– Minä haluan tulla hyväksi ihmiseksi, Samuel oli sanonut hiljaa ja ruvennut riisumaan Johannan aamutakkia. –Autathan sinä?

– Autan.

Samuel oli kantanut Johannan sänkyyn. Mikään rakastelu ei ollut koskaan tuntunut yhtä hyvältä ja hellältä ja läheiseltä ja kiihkeältä. Ja sitä oli kestänyt kauan.

Juuri tällaisessa minä haluan olla mukana, Johanna oli ajatellut autuaana Samuelin kainalossa hiukan ennen nukahtamistaan. Aina.

– Mikä tuo on?

Sara Peltosen kysymys kajahti kovana ja terävänä ja ennen kaikkea syyttävänä.

Pitkäkyntinen etusormi osoitti Johannan poskea.

– Naarmu. Johanna sipaisi refleksinomaisesti poskeaan, jonka hän oli meikannut piiloon niin huolellisesti kuin ikinä kykeni.

Kalleinkaan peiteväri ei ikävä kyllä pystynyt piilottamaan pitkää punertavaa haavaa osaston kaikkinäkevän pomon katseelta. – Pieni naarmu, hän vähätteli.

– Ai pieni vai? Sara kimahti.

– Minä sanoisin tuota kyllä pikemminkin viilloksi kuin naarmuksi. Näyttää kamalalta... Sara vilkaisi huolestuneena ympärilleen.
Joo, näyttää kamalalta asiakkaiden silmissä, Johanna ajatteli. Siitähän tässä oli kysymys.

– Mistä sinä olet sen saanut? Sara jatkoi. – Joku sika on tietysti käynyt käsiksi ja huitaissut.

– No ei todellakaan! Johanna ärähti ja mietti kuumeisesti. – Se on aika uskomaton juttu, mutta keittiön yläkaapista putosi tavaraa ja joku terävä sitten viilsi tästä. Onneksi ei käynyt sen pahemmin.

– No onneksi tosiaan ja toivottavasti paranee pian, Sara sanoi ja lähti menemään korot kopisten. Kirkkaankeltaiset kengät olivat vaihtuneet syklaaminpunaisiin.

Johanna katseli pomon menoa. Oli pakko myöntää, että se nainen osasi kävellä huimilla piikkareillaan harvinaisen tyylikkäästi, lanteet kepeästi keinahdellen niin kuin italiattarilla.

Päästinkö mä äsken suustani jo päivän kolmannen valkoisen valheen? Johanna ihmetteli itsekseen ja pyyhkäisi tuskin havaittavan tahran kiiltelevästä tiskistä. En, minun yksityiselämäni ei kuulu yhtään kenellekään eikä varsinkaan Sara Peltoselle, hän päätti ja hymyili ystävällisesti uudelle asiakkaalle, joka ilmoitti etsivänsä räväkänoranssia huulipunaa.

Johanna esitteli vaihtoehtoja ja onnitteli sitten itseään myytyään naiselle valikoiman kalleimman tuotteen. Siitä pitäisi ehdottomasti muistaa mainita Saralle, kunhan tämä palaisi.

Muita asiakkaita ei juuri sillä hetkellä ollut paikalla, joten Johanna paneutui lempipuuhaansa, ajattelemaan Samuelia ja edellistä yötä. Itse asiassa hän ajatteli miestä kaiken aikaa, muisteli ja kertasi mielessään jokaista kosketusta ja tuntumaa ja huokausta ja kuiskausta. Lyönnit olivat jo haalistuneet jonnekin taustalle. Ne olivat mitättömiä välikohtauksia, jotka eivät toistuisi. Siitä Johanna itse pitäisi huolen. Hänen avullaan Samuelista tulisi kokonainen ihminen.

– Hei.

Johanna hätkähti. Hän oli vajonnut niin syvälle ajatuksiinsa, ettei ollut huomannut eteensä putkahtanutta naista.

Kiira Paimio, paras ystävätär iät ja ajat, hyvässä ja pahassa, paitsi että edellisenä tiistaina naisten välit olivat hiukan viilentyneet. Syy oli hyvin yksinkertainen: Kiira oli suhtautunut erittäin ikävästi, kun Johanna oli hehkuttanut Samuelista. Ystävätär oli naureskellut ja piikitellyt ja kuitannut rakastumisen lapselliseksi vouhotukseksi.

– Hei, Johanna sanoi jäykästi, mutta onnistui loihtimaan kasvoilleen hymyn tapaisen.

– Miten menee? Kiira kysyi hiukan tunnustelevasti ja sipaisi vaalean hiuskiehkuran korvan taakse.

Se on käynyt taas kampaajalla häivyttämässä juurikasvun, Johanna huomasi.

– Ihan kivasti. Tai itse asiassa suorastaan loistavasti.

– Kiva kuulla. Kiiran katse pyyhkäisi Johannan poskea, mutta hän ei sanonut mitään. Ehkä silmissä kuitenkin häivähti ikään kuin kysymysmerkki.

– Ehtisitkö kahville? Kiira kysyi.

– Nytkö? Johanna hämmästyi.

– Niin. Eikö sulle kuulu jonkinlainen lakisääteinen kahvipaussi tai joku?

– Joo, tietysti mutta...

– Tai mentäiskö myöhemmin lounaalle? Voisin hoidella omia asioitani ennen sitä.

– En oikein tiedä, mä suoraan sanoen ajattelin...

– Mitä?

– No kun ajattelin jättää tänään lounaan väliin, koska mulle tarjotaan illallinen.

Kiiran kulmat kohosivat, mutta hän ei sanonut mitään. Johanna ei oikein osannut tulkita ystävättären kasvoille ilmestynyttä hymyä.

– Sekö?

– Se, Johanna sanoi jäykästi. – Ja sillä on muuten nimikin.

– Joo, muistan kyllä. Samuel.

Johanna hämmästyi, kun Kiira ei nyt venyttänytkään nimeä ivallisesti. Tämä kuulosti muutenkin asialliselta, kysyi vielä, mikä miehen sukunimi taas olikaan.

– Mäntynen, Samuel Mäntynen, Johanna sanoi ja tunsi sulavansa jokaisella tavulla. – Ehkä mä sittenkin voisin hetkeksi, hän päätti. – Tiia hei, hän sanoi osaston toiselle myyjälle ja naputti kelloa.

– Varttitunti tai max kaksikymmentä minuuttia? Mä korvaan.

– Ai millä? Tiia nauroi. – Vitsi vitsi, mene vaan, kyllä mä pärjään.

Matkalla kahvioon Johanna mietti kuumeisesti, kuinka paljon kertoisi Kiiralle. Että Samuel oli maailman ihanin mies. Että he olivat puhuneet kaikesta maan ja taivaan välillä, kaikkein kipeimmistäkin asioista. Että kukaan mies ei ollut ikinä päässyt yhtä lähelle. Että heillä oli ollut aivan taivaallinen yö. Että Samuel oli tarjoutunut tänään valmistamaan kynttilä­illallisen Johannan luona. Että...

He päättivät mennä herkkuosaston rullaportaiden yläpäässä olevaan kahvioon. Se oli kummankin lempipaikkoja tavaratalossa.

Oli mukava istua siinä ja katsella ihmisiä. Asiakkaina oli nykyään yllättävän paljon miehiä, mikä saattoi tietysti osittain johtua siitäkin, että hyvin varustettu viinimyymälä sijaitsi herkkuosaston vieressä.

Kerran siinä kahvilla istuessaan Johanna oli ruvennut huvikseen laskemaan, kuinka monella rullaportaista tupsahtavalla oli Burberry-huivi, mutta hän oli seonnut aika pian laskuissa.

Kiira Paimio kuului ehdottomasti Burberry-heimoon huiveineen ja helmikoruineen. Hän oli ollut leidi jo yläasteella.

– Oikeastaan mä haluaisin puhua Jarkosta, Kiira yllätti, kun he olivat asettuneet espressokuppeineen pöytään.

– Jarkosta? Mitä siitä? Johanna hämmästyi ystävättären yllättävän vaimeaa ääntä. Ehkä tulossa olisi uusin luku jatkokertomukseen Jarkko-Paimion-kootut-syrjähypyt -ja-katumusharjoitukset. Se mies oli pettänyt vaimoaan kroonisesti esikoisen syntymästä lähtien.

– Jarkko nimittäin haluaa... Kiira aloitti.

– Hei, odota vähän, Johanna sanoi ja nosti käden pystyyn, kun kännykkä alkoi soida käsilaukussa. Hän vilkaisi näyttöä ja sitten Kiiraa posket palaen. – Sori, mutta tähän mun on IHAN PAKKO vastata, hän selitti.

Kiira kuunteli ja seurasi, miten ilmeet vaihtuivat Johannan kasvoilla hetkessä suoranaisesta hehkusta surkeaan pettymykseen.

– Voi kurja... Johannan ääni värähti. Koko olemus lysähti. Hän nosti käden silmilleen. – Mutta kulta, kyllä mä ymmärrän, ihan totta... Mä rak...

Lause jäi kesken. Johanna jäi onnettomana tuijottamaan tuuttaavaa kännykkää.

– Bad news? Kiira kysyi ja siemaisi kahviaan.

***

Sunnuntai, lokakuun 24. päivä

Olen aina ollut kaikkea muuta kuin urheilullinen ihminen. Itse asiassa en edes pidä liikunnasta. Inhosin jo koulussa kaikkia lajeja ja aivan erityisesti voimistelua. Puomilla kävellessäni en uskaltanut suoristaa selkää kävelemisestä puhumattakaan, koska pelkäsin putoavani, ja puolapuilla pystyin kiipeämään korkeintaan seitsemännelle askelmalle ennen kuin alkoi huimata. Sitä paitsi jumppasalit ja pukuhuoneet haisivat kamalalle.

Taidan olla edelleenkin hiukan allerginen hienhajulle. Käyn suihkussa kolme kertaa päivässä, ja joskus kaupan kassajonossakin saatan vaivihkaa nuuhkaista kainaloita, etteivät ne vaan tuoksahtaisi. Puhtaus on puoli ruokaa, sanoo sananlaskukin.

Tunnustan kuitenkin, että joku vuosi sitten jossakin satunnaisessa mielenhäiriössä erehdyin ostamaan kävelysauvat. Päähänpistoon vaikutti ehkä presidentti, joka oikein televisiossa näytti esimerkkiä ja sauvoi avustajiensa kanssa Seurasaaressa.

Sauvat olivat erikoistarjouksena Stadiumissa. Myyjä luennoi antaumuksella sauvojen oikeasta pituudesta ja kyynärvarren suorakulmasta ja ties mistä.

No, minähän ostin kirkkaansiniset sauvat, pukeuduin ikivanhoihin hiihtohousuihin ja tukeviin kävelykenkiin ja lähdin ulos. Ehdin sauvoa Hietalahdentorin poikki satamaan, kun vastaantuleva nuori mies huusi: – Täti, sulla on väärä tyyli. Hartiat alas ja sauvat taakse!

Se riitti. Ensinnäkin: minun peräänihän ei huudella. Ja toiseksi: minä en ole kenenkään täti. Olen kyllä ollut, mutta en ole enää...
Jätin sauvat siihen paikkaan. Ihan totta, tipautin ne tyynen rauhallisesti käsistäni, käännähdin kannoillani ja painelin kotiin. Olisi mukava tietää, kuka niillä kepukoilla nyt sauvoo ja missä.

Ei siitä sen enempää, siis liikunnasta. Tosin tänään aamupäivällä pukeuduin taas niihin samoihin hiihtohousuihin ja kävelykenkiin ja lähdin ulos. Mutta kysymys ei todellakaan ollut kuntoilusta. Jotenkin ne elektroniikkamyyjälle sepustetut puheet lintujen bongaamisesta olivat jääneet takaraivoon pyörimään, joten ajattelin kokeilla.

Kävelin Hietalahdenrannan kautta Kaivopuistoon ja kiertelin aikani rantoja. Oli kirkas auringonpaiste. Jos olisin oikea luontoihminen, olisin tietysti ihaillut puiston hienoa ruskaa. Minä kumminkin katselen mieluummin kaupungin katuja ja taloja ja varsinkin yötaivasta ja kuuta.

Kiikarini on todella tehokas. Rannalla tähyillessäni Suomenlinnakin ikään kuin siirtyi melkein kosketuksen päähän. Lintujen bongaaminen loppui kuitenkin kun lokkeja kiikaroidessani lauma tuntui syöksyvän silmille.

Päätin lähteä kotiin syömään. Minä en koskaan laita ruokaa tai siis kokkaa, niin kuin trendikkäästi sanotaan. Käytän valmistuotteita. Purkkiruoka, einekset ja pakasteet kelpaavat oikein hyvin.

Tehtaankadun kulmassa melkein törmäsin Mustatukkaan. Hän käveli ryhdikkäästi selkä suorana mutta jotenkin kireän oloisena.

– Hei, minä livautin juuri, kun ohitimme toisemme.

Mustatukka ei edes vilkaissut minua.

Kotikadulla pysähdyin alaovelle. Katselin aikani vastapäistä taloa, ylitin kadun ja naputtelin ovikoodin.

Mistäkö tiedän sen koodin? No, olenpahan vain saanut selville, vaikka en ollut ikinä aikaisemmin käynyt siinä talossa. Minun keinoni eivät kuulu kenellekään.

Ennen kuin lähdin portaisiin, seisoin hetken katselemassa pientä sisäpihaa. Se on kieltämättä tyylikäs ja hyvin hoidettu. Siellä ei tosin ole saunaa niin kuin meidän taloyhtiömme piharakennuksessa.

Kiipesin toiseen kerrokseen. Kolme ovea, kolme asuntoa. Painoin korvani vasemmanpuoleiseen oveen.

Ei ääntäkään. Eipä tietenkään, eihän Mustatukka ollut kotona.
Astuin pari askelta taaksepäin. Tavanomaisen Lind-nimikyltin alle oli kiinnitetty hohtava messinkilaatta, jossa luki koukeroisin kirjaimin Johanna Lind. Liioittelua, mikäli minulta kysytään.

Oveen oli ripustettu myös pieni valkoinen kranssi, jossa oli muutama himmeästi hohtava helmi. Lähtiessäni laskeutumaan portaita mietin, oliko kranssi siinä aina vai oliko Mustatukka aloittanut joulun odotuksen tavallista aikaisemmin.

***

Sunnuntaina Johanna pähkäili koko aamupäivän, miten pystyisi mahdollisimman luontevasti peruuttamaan sovitun sunnuntailounaan vanhempien luona Kruununhaassa. Hän ei kerta kaikkiaan halunnut tavata ketään, ei puhua kenenkään kanssa, ei selitellä haavaa poskessa, ei yhtään mitään.

Vetoaisiko migreenikohtaukseen? Johonkin yllättävään ja ehdottoman pakolliseen menoon? Johonkin... mihin tahansa?

Ei, mikään tekosyy ei menisi läpi. Migreenistä kuullessaan äiti sitä paitsi porhaltaisi hoitamaan ainoaa tytärtään. Sitä häsläämistä ja loputonta puhetta ja paikkojen nuuskimista ei kestäisi kukaan.

Ja ennen kaikkea Johanna ei halunnut äitiä kotiinsa. Ei itse asiassa ketään muutakaan. Asunnosta oli tullut ikään kuin kahden ihmisen yksityisalue, suljettu maailma, sen jälkeen kun Samuel... Kaikki huoneet tuoksuivatkin siltä mieheltä. Niin Johanna ainakin halusi kuvitella.

Koko lauantai-illan hän oli kuljeskellut huoneesta toiseen ja odottanut, että puhelin soisi ja Samuel peruuttaisi peruuttamisen, tulisi sittenkin kassit täynnä ihania herkkuja ja valmistaisi sen lupaamansa kynttiläillallisen.

Johanna ei muistanut ikinä pettyneensä niin perusteellisesti kuin eilen iltapäivällä, kun he olivat istuneet Kiiran kanssa kahvilla ja kännykkä oli soinut ja Samuel oli ilmoittanut, että oli tullutkin aivan ylikäymätön este.

– Potilasasioita taas, mies oli huokaissut matalalla sänkykamariäänellään. – Se Vaasan lähelle muuttanut entinen potilas onkin ilmestynyt yllättäen tänne ja... no, varmasti ymmärrät, että minun on ihan pakko...

Tietysti Johanna oli ymmärtänyt. Alan olla jo aika hyvää ymmärtämisen piirikunnallista tasoa, hän oli hymähtänyt itsekseen sulkiessaan kännykän.

– Bad news? Kiira oli kysynyt mutta onneksi ei sen enempää. Ihan niin kuin hän ei olisi odottanutkaan vastausta. Hän olikin sitten tipauttanut oman uutispomminsa: – Jarkko haluaa erota.

Lukuisten pitempien ja lyhyempien syrjähyppyjen jälkeen mies oli kuulemma aivan odottamatta löytänyt elämänsä naisen.

– Ja mikä pahinta, se nainen on melkein kymmenen vuotta Jarkkoa vanhempi! Kiira oli sylkäissyt suustaan. – Kuvittele, siis kymmenen vuotta v a n h e m p i! Se on juristina yhdessä isossa firmassa eli takuulla tosi rutikuiva ämmä. Niitä grafiitinharmaissa housupuvuissa ja valkoisissa paitapuseroissa kiitäviä luurangonlaihoja naisohjuksia, jotka pitää varmasti yölläkin mustasankaisia rillejä nenällään. Hyi hitto!

– Eikö sulla... Johanna oli nikotellut. Tätä hän ei olisi sentään edes Jarkko Paimiosta uskonut.

– Eikö sulla siis ollut mitään aavistusta että...?

– Mitä ihmeen aavistusta! Kiira oli kimahtanut. – Mä olin niin tottunut siihen, että niitä naisia tulee ja menee, mutta mikään ei oikeasti uhkaa meidän perhettä... Kiiran alahuuli oli alkanut vapista.

– Entäs pojat?

– Ai Kevin ja Lucas?

– Niin. Tietääkö ne jo?

– Ei vielä. Ja Jarkon on turha kuvitella yhtään mitään. Minä en missään tapauksessa suostu yhteishuoltajuuteen. Eikä se mies voi edes aavistaa, mitä se joutuu tästä kaikesta vielä maksamaan. Mä nyljen sen putipuhtaaksi.

Epäilemättä, Johanna oli hymähtänyt itsekseen. Rahalla Paimion perheessä oli siihenkin mennessä selvitetty niin aviolliset kuin kaikki muutkin ongelmat.

Kahvitauon jälkeen ystävättäret olivat joka tapauksessa hyvästelleet huomattavasti sydämellisemmissä tunnelmissa kuin edellisenä tiistaina ja sopineet soittelevansa viimeistään sunnuntai-iltana.

– Haukutaan kaikki miehet lyttyyn, Kiira oli julistanut. – Tai no, jätetään se sun Samuelisi haukkumatta, vielä toistaiseksi, hän oli sitten lisännyt.

Johannan olo oli hetkellisesti kohentunut, vaikka hävettikin myöntää, että ystävättären vastoinkäymiset tuntuivat hiukan vähentävän omaa pahaa mieltä.

Lauantai-iltaan mennessä mieliala oli kuitenkin vajonnut jo miinuksen puolelle, ja sunnuntaiaamuna Johanna oli löytänyt itsensä suunnilleen kaivon pohjasta.

Yhteentoista mennessä hän oli kumonnut sisäänsä kaksi isoa mukillista kamomillateetä, selannut paksun Hesarin, josta juuri mitään ei jäänyt mieleen, käynyt suihkussa, meikannut huolellisesti ja pukeutunut. Sunnuntailounas vanhempien seurassa olisi vain kestettävä. Onneksi siihen oli jo vuosien rutiini. Ja hyvää ruokaa olisi joka tapauksessa tiedossa, siitä ei ollut epäilystäkään.

Aikaa oli runsaasti, joten Johanna päätti kiertää koko Kaivopuiston. Hän oikaisisi Kauppatorin poikki ja kävelisi Pohjoisrantaa Maurinkadulle. Reipas lenkki tekisi hyvää, saisi pitkästä aikaa haukata happea ja haistella merituulia. Oli harvinaisen kaunis ja kuulas syyspäivä. Ilma oli kuivunut mukavan kirpeäksi.

Kaivopuiston rannoilla vilisi koiria, pikkuruisia fifejä iloisen värinen rusetti päässään, vasikan kokoisia uljaita dogeja, timmissä kunnossa olevia rotuyksilöitä ja ylisyötettyjä lyllertäviä lemmikkejä.

Joku musta tai harmaa keskikokoinen snautseri olisi tyylikäs seuralainen, Johanna ajatteli, vaikka tosissaan hän ei ollut koskaan koiran hankkimista harkinnut. Hän oli kyllä aina pitänyt koirista mutta samalla hiukan pelännyt niitä. Olivathan ne loppujen lopuksi kuitenkin suden sukulaisia. Ja koiraa oli ulkoilutettava monta kertaa päivässä. Ei sille voinut soittaa ja valittaa, että matte nyt tässä ottaa vielä yhden drinkin ja hiukan myöhästyy.

Edelleen auki sinnittelevän jäätelökioskin edessä oli lyhyt jono, mutta Johanna jatkoi matkaa. Äiti olisi kumminkin loihtinut jonkun makean jälkiruuan, koska ”kaikkien ravinto-opillisten sääntöjen mukaan makea ikään kuin laskee ruuan mahassa ja jättää ihanan kylläisen olon ilman ähkyä”.

Oikaistuaan Kauppatorin poikki ja ohitettuaan Presidentinlinnan Johanna pysähtyi hetkeksi katselemaan Uspenskin katedraalia ja lokakuun auringossa sädehtiviä kupoleja, jotka olivat pari vuotta sitten saaneet uuden upean kultauksen.

Korkea kirkonmäki oli ollut Johannan lapsuuden rakas leikkipaikka, silloin kun perhe oli vielä asunut Katajanokalla. Korvaamattomia aarteita täynnä oleva kimalteleva katedraali oli ollut kuin satumaa, eivätkä ystävälliset papit koskaan kieltäneet lapsia tulemasta sisään. Viime kuukausien aikana kirkosta oli ryöstetty suunnattoman arvokkaita ikoneita, joten tuskin siellä enää uskallettiin harjoittaa samanlaista avointen ovien politiikkaa.

Pieni haikeus läikähti Johannan rinnassa hänen jatkaessaan matkaa.

Johanna väitti mielellään, että Pohjoisrannassa tuuli aina, mutta nyt oli harvinaisen tyyntä. Veneet lepäsivät hiljaa laitureissa, ei kuulunut laineiden liplatusta eikä köysien hankausta.

Tervasaaren ravintolan liepeillä näytti liikuskelevan ihmisiä.
Johanna muisti, miten isä oli aina puhunut, että pitäisi oikeastaan hankkia vene, vaikka vain ihan vaatimaton peräprutku, kun kerran meren äärellä asuttiin. Pelkäksi puheeksi ne haaveet olivat kuitenkin jääneet, niin kuin niin monet muutkin isän pienemmät ja suuremmat suunnitelmat.

– Meidän isä ei ole oikein koskaan ollut kiinni todellisuudessa, äidillä oli tapana huokaista.

Ne olivat aina olleet erilaisia kuin yö ja päivä, Johanna tuumi kääntyessään Maurinkadulle. Ehkä juuri se pitikin niitä niin tiiviisti yhdessä. Johanna ei muistanut, että vanhemmat olisivat ikinä edes kunnolla riidelleet. Isä viihtyi omissa maailmoissaan, ja äiti pyöritti huushollia.

Joskus Johanna oli ohimennen pohtinut, miten isä mahtaisi pärjätä, jos äiti kuolisi ensin. Huonosti, hän oli päätellyt ja työntänyt asian mielestään. Turha sellaisia oli mietiskellä, sillä eiväthän ne olleet vielä kuuttakymmentäkään. Seuraavana vuonna isä täyttäisi pyöreitä, ja silloin äiti veisi tämän vihdoinkin Egyptiin pyramideja katselemaan. Siitä mies oli kuulemma puhunut jo ensimmäisillä treffeillä.

Johanna kilautti ovikelloa.

– Mikset sinä käytä omaa avaintasi? Äiti seisoi närkästyneenä käsi ovenkahvalla.

– Koska tämä ei ole mun kotini, Johanna sanoi. – Mä asun Kampissa, mikäli satut muistamaan. Mutta se vara-avain tänne on kyllä hyvässä tallessa.

– Ollaanpas sitä nyt nenäkkäitä, äiti mutisi ja ryhtyi purkamaan kukkapakettia, jonka Johanna oli käynyt ostamassa tutulta kauppiaalta kulman takaa. – Hhmmm, kauniita ovat...

Hyökkäys on paras puolustus, Johanna sitten ajatteli ja sipaisi posken naarmua. – Jos tätä muuten ihmettelet, niin saat syyttää siitä Pirkkoa, hän naurahti.

– Pirkkoa?

– Niin, tai oikeastaan rakkaalta kummitädiltäni perimääni sormusta, Johanna selitti. – Sitä punaista rubiinia. Mä raapaisin sillä aika pahasti tässä yhtenä iltana.

– Niinkö? Äidin silmät olivat kaventuneet viiruiksi.

Johanna käveli olohuoneeseen ja manaili itsekseen. Äidin läpitunkevalta katseelta ei välttynyt mikään.

Vaikka hän yritti kiivaasti torjua, kohtaus vilahti taas välähdyksenä silmissä: miten Samuel oli iskenyt merkillisesti murahtaen kämmenselällä poskeen, niin että sinettisormus oli viiltänyt haavan ja silmissä oli kipunoinut.

– Lopeta! Johanna sähähti itselleen. – Sinä rakastat sitä miestä ja se mies rakastaa sinua.

– Mitä sanoit? äiti ihmetteli ovensuussa.

– En mitään. Johanna käännähti. – Missä isä muuten on?

– Työhuoneessa pähkäilemässä niitä iänikuisia sudokujaan.

Mene sanomaan, että ruoka on kohta valmista.