– Sä muuten puhut unissasi. Ehdin kuulla pitkät löpinät ennen kuin nukahdin uudelleen. – Niinkö? Samuel istahti takaisin sängylle. Hymy oli hävinnyt kasvoilta.

Lauantai, lokakuun 23. päivä

Talvi kesti taas tasan yhden päivän, ajattelin aamulla lähikaupassa piipahtaessani. Vaikka eihän sen olisi kyllä kuulunut vielä lokakuussa tullakaan.

Lumi oli muuttunut yön aikana sohjoksi ja aamuun mennessä vedeksi. Uutta lunta saataisiin pahimmassa tapauksessa odottaa tammikuuhun. Edellinen joulu oli tosin hyvinkin luminen, mikäli oikein muistan. Ihmisen muistihan on hämmästyttävän lyhyt ja kaikkea muuta kuin luotettava.

Ehkä pitäisi ryhtyä pitämään sääpäiväkirjaa, semmoista monivuotista. Toisaalta, kelihän nyt on kaupungin keskustassa aina mitä on. Jo kehäkolmosen takana vuodenaikojen vaihtelut näkeekin aivan toisella tavalla.

Se uusi kiikari on melkein pelottavan tehokas. Katsellessani naapuritalon ikkunoita tuntuu, että ikään kuin siirryn oikeasti niiden ihmisten elämään. Olisin varmaan pystynyt laskemaan ensimmäisessä kerroksessa asuvan miehen hampaiden paikatkin, kun se seisoi äsken ikkunassa purukalustoaan kaivelemassa.

Tunnustan pohtineeni hetken, toiminko jotenkin lainvastaisesti täällä kiikaroidessani. Olen aina ollut tarkka omista toimistani ja tekemisistäni. Maksan laskut ajallaan, enkä edes kävele päin punaisia valoja, vaikka autoja ei näkyisi mailla halmeilla. Kun noudattaa sääntöjä eikä pidä meteliä itsestään, säästyy paljolta. Kukaan ei huomaa tällaisia tavallisen näköisiä, hyvin käyttäytyviä keski-ikäisiä naisia, joita mahtuu kolmetoista tusinaan. Saa olla läpinäkyvä.

Eilen perjantaina toisen kerroksen olohuoneen ikkunat ammottivat pimeinä koko päivän. Mustatukka teki ilmeisesti pitkää vuoroa. Minähän olin kiikariostoksilla käydessäni nähnytkin hänet kosmetiikkaosastolla.

Kello oli yli seitsemän, kun valot syttyivät asuntoon, juuri kun olin antanut kissalle ruokaa. Se venytteli pitkään ja hartaasti ja käpertyi sitten varhaisille iltaunille. Olisi mukava tietää, minkälaisia unia ne näkevät, vai näkevätkö ylipäätään yhtään mitään.

Minä otin kiikarin ja menin katsomaan.

Se tumma poninhäntäpäinen mies oli Mustatukan mukana, vain pyyhe lanteillaan. Nyt miehen hiukset olivat tosin auki. Mustatukalla oli yllään aamutakki, joten ei ollut kovinkaan vaikea päätellä, mitä ne olivat olleet puuhaamassa – tai menossa puuhaamaan.

Juuri sillä hetkellä keksin miehelle nimen: Tyrkky. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä se tuli. Nimi vain juolahti mieleeni.
Ne tulivat seisoskelemaan ikkunaan. Mustatukka sulki sälekaihtimet, mutta Tyrkky avasi ne saman tien. Sitten aivan äkkiä hän pudotti pyyhkeen ja rupesi kääntyilemään siinä ilkosen alastomana, esitteli itseään sumeilematta edestä ja takaa. Ehkä hän oli huomannut minut ja halusi provosoida. En tiedä.

Järkytyinkö minä? En. En vielä silloin. En suoraan sanoen edes hämmästynyt. Järkytyin vasta siitä, mitä myöhemmin tapahtui.
Ne näyttivät juovan punaviiniä. Sitten Mustatukka poistui hetkeksi ja hänen palattuaan salama välähti. Hän oli ottanut kännykkäkuvan miehestä.

Tyrkky suuttui silmittömästi, hyökkäsi parilla loikalla huoneen poikki ja iski niin kovaa, että Mustatukka lennähti sohvalle.

Olisin voinut tukehtua raivosta. Jos olisin toiminut niin kuin vastuuntuntoinen kansalainen, olisin tietysti soittanut poliisille ja tehnyt ilmoituksen parisuhdeväkivallasta. En soittanut.

Sen sijaan kiskoin takin niskaani ja lähdin ulos, mutta sitä ennen vielä vilkaisin ikkunasta.

Mustatukka istui yhä sohvassa, ja nyt Tyrkky oli polvistunut hänen eteensä ja laskenut pään syliin. Nainen nosti hitaasti kätensä ja alkoi sitten silitellä miestä, keräsi hiuksia kimpuksi käsiinsä niin kuin olisi poiminut kukkia.

Naisen nöyrtyminen raivostutti minua melkein enemmän kuin lyönti. Alhaalla kadulla etsiskelin hetken aikaa tutun näköistä autoa. Jos olisin löytänyt sen, olisin vääntänyt sivupeilit sijoiltaan ja potkaissut kylkeen lommon.

Tänään Mustatukan sälekaihtimet ovat olleet tiukasti kiinni, mutta aamulla siellä näkyi kyllä valoa ja jonkinlaista liikettä. En pysty sanomaan, oliko nainen yksin kotonaan.

Ensi yönä on täyskuu, ja taivas on ollut koko päivän sininen ja pilvetön. Toivottavasti sää jatkuu aamuun saakka samanlaisena.

Viime päivinä kuu on ollut oudon valkoinen. Julman valkoinen.

***

– Eihän enää satu.

Johanna havahtui syvään matalaan ääneen ja kevyeen kosketukseen. Niin kuin perhosen siipi olisi hipaissut poskea.

Samuel istui sängyn laidalla höyryävä kahvimuki kädessään.

Johanna nousi istumaan ja kosketti poskeaan. Se tuntui hiukan turvonneelta. Tai ehkä hän vain kuvitteli.

– Ei satu, hän naurahti. – Ehkä mä vaan ennemminkin pelästyin...

– Voi kulta, Samuel katsoi Johannaa silmät kosteina kuin herkkupalaa anova koiranpentu. – Sinä olet aivan uskomaton nainen. En voi ymmärtää, mikä minuun eilen oikein meni, kun...

– Ssshh, Johanna kuiskasi ja painoi sormen miehen huulille.

– Sehän puhuttiin jo yöllä selväksi, moneen kertaan. Usko nyt, että kaikki on annettu anteeksi. Enkä minä ole norsu.

– Norsu?

– Siis tarkoitan, että mulla ei ole norsun muistia. Mä unohdan tosi helposti. Varsinkin ikävät asiat, hän lisäsi mielessään.

Johanna nuuhkaisi miehen kaulakuoppaa. Samuel oli jo ehtinyt käydä suihkussa, vaikka kello ei ollut vielä seitsemääkään.

– En huomannut kysyä, juotko aamulla mieluummin kahvia vai teetä, mies sanoi. – Joten valitsin oman makuni mukaan. Sinulla on muuten keittiön kaapit hyvässä järjestyksessä. Ei tarvinnut paljon etsiä. Tässä, ole hyvä.

– Mä juon aamuisin aina kahvia, kiitos, Johanna livautti valkoisen valheen ja otti mukin.

– Nukuitko hyvin? Samuel kysyi ja nousi pukeutuakseen.

– Ihanasti, suorastaan täydellisesti, Johanna huokaisi. – Mitä me nyt edes ehdittiin nukkua... Paitsi jossakin vaiheessa kyllä heräsin, kun pukkasit kunnolla kylkeen.

– En kai, Samuel oli kauhistelevinaan kädet pystyssä. – Toivottavasti ei tullut mustelmaa – tämän lisäksi... Hän kumartui sipaisemaan Johannan poskea.

– No tuskin, Johanna naurahti. – Sä muuten puhut unissasi. Ehdin kuulla pitkät löpinät ennen kuin nukahdin uudelleen.

– Niinkö? Samuel istahti takaisin sängylle. Hymy oli hävinnyt kasvoilta. Silmien väliin oli ilmestynyt kaksi pystysuoraa ryppyä.
– Ja mitähän minä mahdoin sanoa?

– Ei siitä oikein mitään selvää saanut, Johanna nauroi. – Mutta jotenkin se kuulosti siltä kuin...

– Miltä? Samuel kysyi terävästi ja tarttui Johannan leukaan. Tummanruskeat silmät katsoivat vakavina, ne olivat aivan lähellä.

Niin kuin olisit ollut hirveän vihainen, Johanna ajatteli. – Ei se kuulostanut oikein miltään, hän sitten vähätteli. – Semmoista pelkkää mutinaa, epämääräistä unipuhetta. Ja nyt tämä tyttö muuten syöksyy suihkuun tai muuten mä myöhästyn duunista.

– Laitanko jotain aamiaista? Samuel kysyi, kun Johanna työnsi hänelle puoliksi juodun kahvikupin ja kiiruhti kylpyhuoneeseen.

– Ei kiitos. Mä en koskaan nauti aamulla muuta kuin kahvia.

Jo kaksi valkoista valhetta tämän aamun kuluessa, Johanna ajatteli ja astui suihkuun.

Johanna käänsi hanan niin kuumalle kuin sielu sieti ja seisoi sen jälkeen kylmän suihkun alla, kunnes ihoa alkoi pistellä.

Tuntui niin kuin veden mukana edellisen illan ikävät välikohtaukset olisivat lopullisesti huuhtoutuneet viemäriin. Ne oli puhuttu pystyyn, poikki ja pinoon. Niitä ei ollut enää olemassakaan.

Johanna ei ollut ikinä nähnyt yhtä onnettomia ja katuvia silmiä kuin Samuelilla, kun mies oli lyönnin jälkeen kirjaimellisesti pudonnut polvilleen, purskahtanut itkuun ja nostanut sitten hitaasti kasvonsa. Anteeksipyynnöistä ja katumisesta ei tahtonut tulla loppua. Aikaisemmin Kosmoksessa sattunut tapaus oli pikkujuttu siihen verrattuna.

– Miksi? Johanna oli kysynyt.

Ja Samuel oli yrittänyt selittää. Oli puhunut ja puhunut, kertonut lapsuudestaan, vanhemmistaan,  lapsettomasta avioliitostaan ja myös taistelustaan ajoittaista aggressiivista käytöstään vastaan.

– Siksi luultavasti halusinkin nimenomaan psykiatriksi, hän oli selittänyt nöyränä. – Että oppisin ymmärtämään itseäni paremmin.

Johanna oli vain nyökytellyt ja silitellyt miehen pitkää kiiltävää tukkaa ja ajatellut, miten ihanaa oli, kun toinen uskalsi olla niin avoin ja rehellinen. Avasi sielunsa, kaikkein mustimmatkin kohdat.

– Minä haluan tulla hyväksi ihmiseksi, Samuel oli sanonut hiljaa ja ruvennut riisumaan Johannan aamutakkia. –Autathan sinä?

– Autan.

Samuel oli kantanut Johannan sänkyyn. Mikään rakastelu ei ollut koskaan tuntunut yhtä hyvältä ja hellältä ja läheiseltä ja kiihkeältä. Ja sitä oli kestänyt kauan.

Juuri tällaisessa minä haluan olla mukana, Johanna oli ajatellut autuaana Samuelin kainalossa hiukan ennen nukahtamistaan. Aina.

– Mikä tuo on?

Sara Peltosen kysymys kajahti kovana ja terävänä ja ennen kaikkea syyttävänä.

Pitkäkyntinen etusormi osoitti Johannan poskea.

– Naarmu. Johanna sipaisi refleksinomaisesti poskeaan, jonka hän oli meikannut piiloon niin huolellisesti kuin ikinä kykeni.

Kalleinkaan peiteväri ei ikävä kyllä pystynyt piilottamaan pitkää punertavaa haavaa osaston kaikkinäkevän pomon katseelta. – Pieni naarmu, hän vähätteli.

– Ai pieni vai? Sara kimahti.

– Minä sanoisin tuota kyllä pikemminkin viilloksi kuin naarmuksi. Näyttää kamalalta... Sara vilkaisi huolestuneena ympärilleen.
Joo, näyttää kamalalta asiakkaiden silmissä, Johanna ajatteli. Siitähän tässä oli kysymys.

– Mistä sinä olet sen saanut? Sara jatkoi. – Joku sika on tietysti käynyt käsiksi ja huitaissut.

– No ei todellakaan! Johanna ärähti ja mietti kuumeisesti. – Se on aika uskomaton juttu, mutta keittiön yläkaapista putosi tavaraa ja joku terävä sitten viilsi tästä. Onneksi ei käynyt sen pahemmin.

– No onneksi tosiaan ja toivottavasti paranee pian, Sara sanoi ja lähti menemään korot kopisten. Kirkkaankeltaiset kengät olivat vaihtuneet syklaaminpunaisiin.

Johanna katseli pomon menoa. Oli pakko myöntää, että se nainen osasi kävellä huimilla piikkareillaan harvinaisen tyylikkäästi, lanteet kepeästi keinahdellen niin kuin italiattarilla.

Päästinkö mä äsken suustani jo päivän kolmannen valkoisen valheen? Johanna ihmetteli itsekseen ja pyyhkäisi tuskin havaittavan tahran kiiltelevästä tiskistä. En, minun yksityiselämäni ei kuulu yhtään kenellekään eikä varsinkaan Sara Peltoselle, hän päätti ja hymyili ystävällisesti uudelle asiakkaalle, joka ilmoitti etsivänsä räväkänoranssia huulipunaa.

Johanna esitteli vaihtoehtoja ja onnitteli sitten itseään myytyään naiselle valikoiman kalleimman tuotteen. Siitä pitäisi ehdottomasti muistaa mainita Saralle, kunhan tämä palaisi.

Muita asiakkaita ei juuri sillä hetkellä ollut paikalla, joten Johanna paneutui lempipuuhaansa, ajattelemaan Samuelia ja edellistä yötä. Itse asiassa hän ajatteli miestä kaiken aikaa, muisteli ja kertasi mielessään jokaista kosketusta ja tuntumaa ja huokausta ja kuiskausta. Lyönnit olivat jo haalistuneet jonnekin taustalle. Ne olivat mitättömiä välikohtauksia, jotka eivät toistuisi. Siitä Johanna itse pitäisi huolen. Hänen avullaan Samuelista tulisi kokonainen ihminen.

– Hei.

Johanna hätkähti. Hän oli vajonnut niin syvälle ajatuksiinsa, ettei ollut huomannut eteensä putkahtanutta naista.

Kiira Paimio, paras ystävätär iät ja ajat, hyvässä ja pahassa, paitsi että edellisenä tiistaina naisten välit olivat hiukan viilentyneet. Syy oli hyvin yksinkertainen: Kiira oli suhtautunut erittäin ikävästi, kun Johanna oli hehkuttanut Samuelista. Ystävätär oli naureskellut ja piikitellyt ja kuitannut rakastumisen lapselliseksi vouhotukseksi.

– Hei, Johanna sanoi jäykästi, mutta onnistui loihtimaan kasvoilleen hymyn tapaisen.

– Miten menee? Kiira kysyi hiukan tunnustelevasti ja sipaisi vaalean hiuskiehkuran korvan taakse.

Se on käynyt taas kampaajalla häivyttämässä juurikasvun, Johanna huomasi.

– Ihan kivasti. Tai itse asiassa suorastaan loistavasti.

– Kiva kuulla. Kiiran katse pyyhkäisi Johannan poskea, mutta hän ei sanonut mitään. Ehkä silmissä kuitenkin häivähti ikään kuin kysymysmerkki.

– Ehtisitkö kahville? Kiira kysyi.

– Nytkö? Johanna hämmästyi.

– Niin. Eikö sulle kuulu jonkinlainen lakisääteinen kahvipaussi tai joku?

– Joo, tietysti mutta...

– Tai mentäiskö myöhemmin lounaalle? Voisin hoidella omia asioitani ennen sitä.

– En oikein tiedä, mä suoraan sanoen ajattelin...

– Mitä?

– No kun ajattelin jättää tänään lounaan väliin, koska mulle tarjotaan illallinen.

Kiiran kulmat kohosivat, mutta hän ei sanonut mitään. Johanna ei oikein osannut tulkita ystävättären kasvoille ilmestynyttä hymyä.

– Sekö?

– Se, Johanna sanoi jäykästi. – Ja sillä on muuten nimikin.

– Joo, muistan kyllä. Samuel.

Johanna hämmästyi, kun Kiira ei nyt venyttänytkään nimeä ivallisesti. Tämä kuulosti muutenkin asialliselta, kysyi vielä, mikä miehen sukunimi taas olikaan.

– Mäntynen, Samuel Mäntynen, Johanna sanoi ja tunsi sulavansa jokaisella tavulla. – Ehkä mä sittenkin voisin hetkeksi, hän päätti. – Tiia hei, hän sanoi osaston toiselle myyjälle ja naputti kelloa.

– Varttitunti tai max kaksikymmentä minuuttia? Mä korvaan.

– Ai millä? Tiia nauroi. – Vitsi vitsi, mene vaan, kyllä mä pärjään.

Matkalla kahvioon Johanna mietti kuumeisesti, kuinka paljon kertoisi Kiiralle. Että Samuel oli maailman ihanin mies. Että he olivat puhuneet kaikesta maan ja taivaan välillä, kaikkein kipeimmistäkin asioista. Että kukaan mies ei ollut ikinä päässyt yhtä lähelle. Että heillä oli ollut aivan taivaallinen yö. Että Samuel oli tarjoutunut tänään valmistamaan kynttilä­illallisen Johannan luona. Että...

He päättivät mennä herkkuosaston rullaportaiden yläpäässä olevaan kahvioon. Se oli kummankin lempipaikkoja tavaratalossa.

Oli mukava istua siinä ja katsella ihmisiä. Asiakkaina oli nykyään yllättävän paljon miehiä, mikä saattoi tietysti osittain johtua siitäkin, että hyvin varustettu viinimyymälä sijaitsi herkkuosaston vieressä.

Kerran siinä kahvilla istuessaan Johanna oli ruvennut huvikseen laskemaan, kuinka monella rullaportaista tupsahtavalla oli Burberry-huivi, mutta hän oli seonnut aika pian laskuissa.

Kiira Paimio kuului ehdottomasti Burberry-heimoon huiveineen ja helmikoruineen. Hän oli ollut leidi jo yläasteella.

– Oikeastaan mä haluaisin puhua Jarkosta, Kiira yllätti, kun he olivat asettuneet espressokuppeineen pöytään.

– Jarkosta? Mitä siitä? Johanna hämmästyi ystävättären yllättävän vaimeaa ääntä. Ehkä tulossa olisi uusin luku jatkokertomukseen Jarkko-Paimion-kootut-syrjähypyt -ja-katumusharjoitukset. Se mies oli pettänyt vaimoaan kroonisesti esikoisen syntymästä lähtien.

– Jarkko nimittäin haluaa... Kiira aloitti.

– Hei, odota vähän, Johanna sanoi ja nosti käden pystyyn, kun kännykkä alkoi soida käsilaukussa. Hän vilkaisi näyttöä ja sitten Kiiraa posket palaen. – Sori, mutta tähän mun on IHAN PAKKO vastata, hän selitti.

Kiira kuunteli ja seurasi, miten ilmeet vaihtuivat Johannan kasvoilla hetkessä suoranaisesta hehkusta surkeaan pettymykseen.

– Voi kurja... Johannan ääni värähti. Koko olemus lysähti. Hän nosti käden silmilleen. – Mutta kulta, kyllä mä ymmärrän, ihan totta... Mä rak...

Lause jäi kesken. Johanna jäi onnettomana tuijottamaan tuuttaavaa kännykkää.

– Bad news? Kiira kysyi ja siemaisi kahviaan.

***

Sunnuntai, lokakuun 24. päivä

Olen aina ollut kaikkea muuta kuin urheilullinen ihminen. Itse asiassa en edes pidä liikunnasta. Inhosin jo koulussa kaikkia lajeja ja aivan erityisesti voimistelua. Puomilla kävellessäni en uskaltanut suoristaa selkää kävelemisestä puhumattakaan, koska pelkäsin putoavani, ja puolapuilla pystyin kiipeämään korkeintaan seitsemännelle askelmalle ennen kuin alkoi huimata. Sitä paitsi jumppasalit ja pukuhuoneet haisivat kamalalle.

Taidan olla edelleenkin hiukan allerginen hienhajulle. Käyn suihkussa kolme kertaa päivässä, ja joskus kaupan kassajonossakin saatan vaivihkaa nuuhkaista kainaloita, etteivät ne vaan tuoksahtaisi. Puhtaus on puoli ruokaa, sanoo sananlaskukin.

Tunnustan kuitenkin, että joku vuosi sitten jossakin satunnaisessa mielenhäiriössä erehdyin ostamaan kävelysauvat. Päähänpistoon vaikutti ehkä presidentti, joka oikein televisiossa näytti esimerkkiä ja sauvoi avustajiensa kanssa Seurasaaressa.

Sauvat olivat erikoistarjouksena Stadiumissa. Myyjä luennoi antaumuksella sauvojen oikeasta pituudesta ja kyynärvarren suorakulmasta ja ties mistä.

No, minähän ostin kirkkaansiniset sauvat, pukeuduin ikivanhoihin hiihtohousuihin ja tukeviin kävelykenkiin ja lähdin ulos. Ehdin sauvoa Hietalahdentorin poikki satamaan, kun vastaantuleva nuori mies huusi: – Täti, sulla on väärä tyyli. Hartiat alas ja sauvat taakse!

Se riitti. Ensinnäkin: minun peräänihän ei huudella. Ja toiseksi: minä en ole kenenkään täti. Olen kyllä ollut, mutta en ole enää...
Jätin sauvat siihen paikkaan. Ihan totta, tipautin ne tyynen rauhallisesti käsistäni, käännähdin kannoillani ja painelin kotiin. Olisi mukava tietää, kuka niillä kepukoilla nyt sauvoo ja missä.

Ei siitä sen enempää, siis liikunnasta. Tosin tänään aamupäivällä pukeuduin taas niihin samoihin hiihtohousuihin ja kävelykenkiin ja lähdin ulos. Mutta kysymys ei todellakaan ollut kuntoilusta. Jotenkin ne elektroniikkamyyjälle sepustetut puheet lintujen bongaamisesta olivat jääneet takaraivoon pyörimään, joten ajattelin kokeilla.

Kävelin Hietalahdenrannan kautta Kaivopuistoon ja kiertelin aikani rantoja. Oli kirkas auringonpaiste. Jos olisin oikea luontoihminen, olisin tietysti ihaillut puiston hienoa ruskaa. Minä kumminkin katselen mieluummin kaupungin katuja ja taloja ja varsinkin yötaivasta ja kuuta.

Kiikarini on todella tehokas. Rannalla tähyillessäni Suomenlinnakin ikään kuin siirtyi melkein kosketuksen päähän. Lintujen bongaaminen loppui kuitenkin kun lokkeja kiikaroidessani lauma tuntui syöksyvän silmille.

Päätin lähteä kotiin syömään. Minä en koskaan laita ruokaa tai siis kokkaa, niin kuin trendikkäästi sanotaan. Käytän valmistuotteita. Purkkiruoka, einekset ja pakasteet kelpaavat oikein hyvin.

Tehtaankadun kulmassa melkein törmäsin Mustatukkaan. Hän käveli ryhdikkäästi selkä suorana mutta jotenkin kireän oloisena.

– Hei, minä livautin juuri, kun ohitimme toisemme.

Mustatukka ei edes vilkaissut minua.

Kotikadulla pysähdyin alaovelle. Katselin aikani vastapäistä taloa, ylitin kadun ja naputtelin ovikoodin.

Mistäkö tiedän sen koodin? No, olenpahan vain saanut selville, vaikka en ollut ikinä aikaisemmin käynyt siinä talossa. Minun keinoni eivät kuulu kenellekään.

Ennen kuin lähdin portaisiin, seisoin hetken katselemassa pientä sisäpihaa. Se on kieltämättä tyylikäs ja hyvin hoidettu. Siellä ei tosin ole saunaa niin kuin meidän taloyhtiömme piharakennuksessa.

Kiipesin toiseen kerrokseen. Kolme ovea, kolme asuntoa. Painoin korvani vasemmanpuoleiseen oveen.

Ei ääntäkään. Eipä tietenkään, eihän Mustatukka ollut kotona.
Astuin pari askelta taaksepäin. Tavanomaisen Lind-nimikyltin alle oli kiinnitetty hohtava messinkilaatta, jossa luki koukeroisin kirjaimin Johanna Lind. Liioittelua, mikäli minulta kysytään.

Oveen oli ripustettu myös pieni valkoinen kranssi, jossa oli muutama himmeästi hohtava helmi. Lähtiessäni laskeutumaan portaita mietin, oliko kranssi siinä aina vai oliko Mustatukka aloittanut joulun odotuksen tavallista aikaisemmin.

***

Sunnuntaina Johanna pähkäili koko aamupäivän, miten pystyisi mahdollisimman luontevasti peruuttamaan sovitun sunnuntailounaan vanhempien luona Kruununhaassa. Hän ei kerta kaikkiaan halunnut tavata ketään, ei puhua kenenkään kanssa, ei selitellä haavaa poskessa, ei yhtään mitään.

Vetoaisiko migreenikohtaukseen? Johonkin yllättävään ja ehdottoman pakolliseen menoon? Johonkin... mihin tahansa?

Ei, mikään tekosyy ei menisi läpi. Migreenistä kuullessaan äiti sitä paitsi porhaltaisi hoitamaan ainoaa tytärtään. Sitä häsläämistä ja loputonta puhetta ja paikkojen nuuskimista ei kestäisi kukaan.

Ja ennen kaikkea Johanna ei halunnut äitiä kotiinsa. Ei itse asiassa ketään muutakaan. Asunnosta oli tullut ikään kuin kahden ihmisen yksityisalue, suljettu maailma, sen jälkeen kun Samuel... Kaikki huoneet tuoksuivatkin siltä mieheltä. Niin Johanna ainakin halusi kuvitella.

Koko lauantai-illan hän oli kuljeskellut huoneesta toiseen ja odottanut, että puhelin soisi ja Samuel peruuttaisi peruuttamisen, tulisi sittenkin kassit täynnä ihania herkkuja ja valmistaisi sen lupaamansa kynttiläillallisen.

Johanna ei muistanut ikinä pettyneensä niin perusteellisesti kuin eilen iltapäivällä, kun he olivat istuneet Kiiran kanssa kahvilla ja kännykkä oli soinut ja Samuel oli ilmoittanut, että oli tullutkin aivan ylikäymätön este.

– Potilasasioita taas, mies oli huokaissut matalalla sänkykamariäänellään. – Se Vaasan lähelle muuttanut entinen potilas onkin ilmestynyt yllättäen tänne ja... no, varmasti ymmärrät, että minun on ihan pakko...

Tietysti Johanna oli ymmärtänyt. Alan olla jo aika hyvää ymmärtämisen piirikunnallista tasoa, hän oli hymähtänyt itsekseen sulkiessaan kännykän.

– Bad news? Kiira oli kysynyt mutta onneksi ei sen enempää. Ihan niin kuin hän ei olisi odottanutkaan vastausta. Hän olikin sitten tipauttanut oman uutispomminsa: – Jarkko haluaa erota.

Lukuisten pitempien ja lyhyempien syrjähyppyjen jälkeen mies oli kuulemma aivan odottamatta löytänyt elämänsä naisen.

– Ja mikä pahinta, se nainen on melkein kymmenen vuotta Jarkkoa vanhempi! Kiira oli sylkäissyt suustaan. – Kuvittele, siis kymmenen vuotta v a n h e m p i! Se on juristina yhdessä isossa firmassa eli takuulla tosi rutikuiva ämmä. Niitä grafiitinharmaissa housupuvuissa ja valkoisissa paitapuseroissa kiitäviä luurangonlaihoja naisohjuksia, jotka pitää varmasti yölläkin mustasankaisia rillejä nenällään. Hyi hitto!

– Eikö sulla... Johanna oli nikotellut. Tätä hän ei olisi sentään edes Jarkko Paimiosta uskonut.

– Eikö sulla siis ollut mitään aavistusta että...?

– Mitä ihmeen aavistusta! Kiira oli kimahtanut. – Mä olin niin tottunut siihen, että niitä naisia tulee ja menee, mutta mikään ei oikeasti uhkaa meidän perhettä... Kiiran alahuuli oli alkanut vapista.

– Entäs pojat?

– Ai Kevin ja Lucas?

– Niin. Tietääkö ne jo?

– Ei vielä. Ja Jarkon on turha kuvitella yhtään mitään. Minä en missään tapauksessa suostu yhteishuoltajuuteen. Eikä se mies voi edes aavistaa, mitä se joutuu tästä kaikesta vielä maksamaan. Mä nyljen sen putipuhtaaksi.

Epäilemättä, Johanna oli hymähtänyt itsekseen. Rahalla Paimion perheessä oli siihenkin mennessä selvitetty niin aviolliset kuin kaikki muutkin ongelmat.

Kahvitauon jälkeen ystävättäret olivat joka tapauksessa hyvästelleet huomattavasti sydämellisemmissä tunnelmissa kuin edellisenä tiistaina ja sopineet soittelevansa viimeistään sunnuntai-iltana.

– Haukutaan kaikki miehet lyttyyn, Kiira oli julistanut. – Tai no, jätetään se sun Samuelisi haukkumatta, vielä toistaiseksi, hän oli sitten lisännyt.

Johannan olo oli hetkellisesti kohentunut, vaikka hävettikin myöntää, että ystävättären vastoinkäymiset tuntuivat hiukan vähentävän omaa pahaa mieltä.

Lauantai-iltaan mennessä mieliala oli kuitenkin vajonnut jo miinuksen puolelle, ja sunnuntaiaamuna Johanna oli löytänyt itsensä suunnilleen kaivon pohjasta.

Yhteentoista mennessä hän oli kumonnut sisäänsä kaksi isoa mukillista kamomillateetä, selannut paksun Hesarin, josta juuri mitään ei jäänyt mieleen, käynyt suihkussa, meikannut huolellisesti ja pukeutunut. Sunnuntailounas vanhempien seurassa olisi vain kestettävä. Onneksi siihen oli jo vuosien rutiini. Ja hyvää ruokaa olisi joka tapauksessa tiedossa, siitä ei ollut epäilystäkään.

Aikaa oli runsaasti, joten Johanna päätti kiertää koko Kaivopuiston. Hän oikaisisi Kauppatorin poikki ja kävelisi Pohjoisrantaa Maurinkadulle. Reipas lenkki tekisi hyvää, saisi pitkästä aikaa haukata happea ja haistella merituulia. Oli harvinaisen kaunis ja kuulas syyspäivä. Ilma oli kuivunut mukavan kirpeäksi.

Kaivopuiston rannoilla vilisi koiria, pikkuruisia fifejä iloisen värinen rusetti päässään, vasikan kokoisia uljaita dogeja, timmissä kunnossa olevia rotuyksilöitä ja ylisyötettyjä lyllertäviä lemmikkejä.

Joku musta tai harmaa keskikokoinen snautseri olisi tyylikäs seuralainen, Johanna ajatteli, vaikka tosissaan hän ei ollut koskaan koiran hankkimista harkinnut. Hän oli kyllä aina pitänyt koirista mutta samalla hiukan pelännyt niitä. Olivathan ne loppujen lopuksi kuitenkin suden sukulaisia. Ja koiraa oli ulkoilutettava monta kertaa päivässä. Ei sille voinut soittaa ja valittaa, että matte nyt tässä ottaa vielä yhden drinkin ja hiukan myöhästyy.

Edelleen auki sinnittelevän jäätelökioskin edessä oli lyhyt jono, mutta Johanna jatkoi matkaa. Äiti olisi kumminkin loihtinut jonkun makean jälkiruuan, koska ”kaikkien ravinto-opillisten sääntöjen mukaan makea ikään kuin laskee ruuan mahassa ja jättää ihanan kylläisen olon ilman ähkyä”.

Oikaistuaan Kauppatorin poikki ja ohitettuaan Presidentinlinnan Johanna pysähtyi hetkeksi katselemaan Uspenskin katedraalia ja lokakuun auringossa sädehtiviä kupoleja, jotka olivat pari vuotta sitten saaneet uuden upean kultauksen.

Korkea kirkonmäki oli ollut Johannan lapsuuden rakas leikkipaikka, silloin kun perhe oli vielä asunut Katajanokalla. Korvaamattomia aarteita täynnä oleva kimalteleva katedraali oli ollut kuin satumaa, eivätkä ystävälliset papit koskaan kieltäneet lapsia tulemasta sisään. Viime kuukausien aikana kirkosta oli ryöstetty suunnattoman arvokkaita ikoneita, joten tuskin siellä enää uskallettiin harjoittaa samanlaista avointen ovien politiikkaa.

Pieni haikeus läikähti Johannan rinnassa hänen jatkaessaan matkaa.

Johanna väitti mielellään, että Pohjoisrannassa tuuli aina, mutta nyt oli harvinaisen tyyntä. Veneet lepäsivät hiljaa laitureissa, ei kuulunut laineiden liplatusta eikä köysien hankausta.

Tervasaaren ravintolan liepeillä näytti liikuskelevan ihmisiä.
Johanna muisti, miten isä oli aina puhunut, että pitäisi oikeastaan hankkia vene, vaikka vain ihan vaatimaton peräprutku, kun kerran meren äärellä asuttiin. Pelkäksi puheeksi ne haaveet olivat kuitenkin jääneet, niin kuin niin monet muutkin isän pienemmät ja suuremmat suunnitelmat.

– Meidän isä ei ole oikein koskaan ollut kiinni todellisuudessa, äidillä oli tapana huokaista.

Ne olivat aina olleet erilaisia kuin yö ja päivä, Johanna tuumi kääntyessään Maurinkadulle. Ehkä juuri se pitikin niitä niin tiiviisti yhdessä. Johanna ei muistanut, että vanhemmat olisivat ikinä edes kunnolla riidelleet. Isä viihtyi omissa maailmoissaan, ja äiti pyöritti huushollia.

Joskus Johanna oli ohimennen pohtinut, miten isä mahtaisi pärjätä, jos äiti kuolisi ensin. Huonosti, hän oli päätellyt ja työntänyt asian mielestään. Turha sellaisia oli mietiskellä, sillä eiväthän ne olleet vielä kuuttakymmentäkään. Seuraavana vuonna isä täyttäisi pyöreitä, ja silloin äiti veisi tämän vihdoinkin Egyptiin pyramideja katselemaan. Siitä mies oli kuulemma puhunut jo ensimmäisillä treffeillä.

Johanna kilautti ovikelloa.

– Mikset sinä käytä omaa avaintasi? Äiti seisoi närkästyneenä käsi ovenkahvalla.

– Koska tämä ei ole mun kotini, Johanna sanoi. – Mä asun Kampissa, mikäli satut muistamaan. Mutta se vara-avain tänne on kyllä hyvässä tallessa.

– Ollaanpas sitä nyt nenäkkäitä, äiti mutisi ja ryhtyi purkamaan kukkapakettia, jonka Johanna oli käynyt ostamassa tutulta kauppiaalta kulman takaa. – Hhmmm, kauniita ovat...

Hyökkäys on paras puolustus, Johanna sitten ajatteli ja sipaisi posken naarmua. – Jos tätä muuten ihmettelet, niin saat syyttää siitä Pirkkoa, hän naurahti.

– Pirkkoa?

– Niin, tai oikeastaan rakkaalta kummitädiltäni perimääni sormusta, Johanna selitti. – Sitä punaista rubiinia. Mä raapaisin sillä aika pahasti tässä yhtenä iltana.

– Niinkö? Äidin silmät olivat kaventuneet viiruiksi.

Johanna käveli olohuoneeseen ja manaili itsekseen. Äidin läpitunkevalta katseelta ei välttynyt mikään.

Vaikka hän yritti kiivaasti torjua, kohtaus vilahti taas välähdyksenä silmissä: miten Samuel oli iskenyt merkillisesti murahtaen kämmenselällä poskeen, niin että sinettisormus oli viiltänyt haavan ja silmissä oli kipunoinut.

– Lopeta! Johanna sähähti itselleen. – Sinä rakastat sitä miestä ja se mies rakastaa sinua.

– Mitä sanoit? äiti ihmetteli ovensuussa.

– En mitään. Johanna käännähti. – Missä isä muuten on?

– Työhuoneessa pähkäilemässä niitä iänikuisia sudokujaan.

Mene sanomaan, että ruoka on kohta valmista.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.