– Sä muuten puhut unissasi. Ehdin kuulla pitkät löpinät ennen kuin nukahdin uudelleen. – Niinkö? Samuel istahti takaisin sängylle. Hymy oli hävinnyt kasvoilta.

Lauantai, lokakuun 23. päivä

Talvi kesti taas tasan yhden päivän, ajattelin aamulla lähikaupassa piipahtaessani. Vaikka eihän sen olisi kyllä kuulunut vielä lokakuussa tullakaan.

Lumi oli muuttunut yön aikana sohjoksi ja aamuun mennessä vedeksi. Uutta lunta saataisiin pahimmassa tapauksessa odottaa tammikuuhun. Edellinen joulu oli tosin hyvinkin luminen, mikäli oikein muistan. Ihmisen muistihan on hämmästyttävän lyhyt ja kaikkea muuta kuin luotettava.

Ehkä pitäisi ryhtyä pitämään sääpäiväkirjaa, semmoista monivuotista. Toisaalta, kelihän nyt on kaupungin keskustassa aina mitä on. Jo kehäkolmosen takana vuodenaikojen vaihtelut näkeekin aivan toisella tavalla.

Se uusi kiikari on melkein pelottavan tehokas. Katsellessani naapuritalon ikkunoita tuntuu, että ikään kuin siirryn oikeasti niiden ihmisten elämään. Olisin varmaan pystynyt laskemaan ensimmäisessä kerroksessa asuvan miehen hampaiden paikatkin, kun se seisoi äsken ikkunassa purukalustoaan kaivelemassa.

Tunnustan pohtineeni hetken, toiminko jotenkin lainvastaisesti täällä kiikaroidessani. Olen aina ollut tarkka omista toimistani ja tekemisistäni. Maksan laskut ajallaan, enkä edes kävele päin punaisia valoja, vaikka autoja ei näkyisi mailla halmeilla. Kun noudattaa sääntöjä eikä pidä meteliä itsestään, säästyy paljolta. Kukaan ei huomaa tällaisia tavallisen näköisiä, hyvin käyttäytyviä keski-ikäisiä naisia, joita mahtuu kolmetoista tusinaan. Saa olla läpinäkyvä.

Eilen perjantaina toisen kerroksen olohuoneen ikkunat ammottivat pimeinä koko päivän. Mustatukka teki ilmeisesti pitkää vuoroa. Minähän olin kiikariostoksilla käydessäni nähnytkin hänet kosmetiikkaosastolla.

Kello oli yli seitsemän, kun valot syttyivät asuntoon, juuri kun olin antanut kissalle ruokaa. Se venytteli pitkään ja hartaasti ja käpertyi sitten varhaisille iltaunille. Olisi mukava tietää, minkälaisia unia ne näkevät, vai näkevätkö ylipäätään yhtään mitään.

Minä otin kiikarin ja menin katsomaan.

Se tumma poninhäntäpäinen mies oli Mustatukan mukana, vain pyyhe lanteillaan. Nyt miehen hiukset olivat tosin auki. Mustatukalla oli yllään aamutakki, joten ei ollut kovinkaan vaikea päätellä, mitä ne olivat olleet puuhaamassa – tai menossa puuhaamaan.

Juuri sillä hetkellä keksin miehelle nimen: Tyrkky. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä se tuli. Nimi vain juolahti mieleeni.
Ne tulivat seisoskelemaan ikkunaan. Mustatukka sulki sälekaihtimet, mutta Tyrkky avasi ne saman tien. Sitten aivan äkkiä hän pudotti pyyhkeen ja rupesi kääntyilemään siinä ilkosen alastomana, esitteli itseään sumeilematta edestä ja takaa. Ehkä hän oli huomannut minut ja halusi provosoida. En tiedä.

Järkytyinkö minä? En. En vielä silloin. En suoraan sanoen edes hämmästynyt. Järkytyin vasta siitä, mitä myöhemmin tapahtui.
Ne näyttivät juovan punaviiniä. Sitten Mustatukka poistui hetkeksi ja hänen palattuaan salama välähti. Hän oli ottanut kännykkäkuvan miehestä.

Tyrkky suuttui silmittömästi, hyökkäsi parilla loikalla huoneen poikki ja iski niin kovaa, että Mustatukka lennähti sohvalle.

Olisin voinut tukehtua raivosta. Jos olisin toiminut niin kuin vastuuntuntoinen kansalainen, olisin tietysti soittanut poliisille ja tehnyt ilmoituksen parisuhdeväkivallasta. En soittanut.

Sen sijaan kiskoin takin niskaani ja lähdin ulos, mutta sitä ennen vielä vilkaisin ikkunasta.

Mustatukka istui yhä sohvassa, ja nyt Tyrkky oli polvistunut hänen eteensä ja laskenut pään syliin. Nainen nosti hitaasti kätensä ja alkoi sitten silitellä miestä, keräsi hiuksia kimpuksi käsiinsä niin kuin olisi poiminut kukkia.

Naisen nöyrtyminen raivostutti minua melkein enemmän kuin lyönti. Alhaalla kadulla etsiskelin hetken aikaa tutun näköistä autoa. Jos olisin löytänyt sen, olisin vääntänyt sivupeilit sijoiltaan ja potkaissut kylkeen lommon.

Tänään Mustatukan sälekaihtimet ovat olleet tiukasti kiinni, mutta aamulla siellä näkyi kyllä valoa ja jonkinlaista liikettä. En pysty sanomaan, oliko nainen yksin kotonaan.

Ensi yönä on täyskuu, ja taivas on ollut koko päivän sininen ja pilvetön. Toivottavasti sää jatkuu aamuun saakka samanlaisena.

Viime päivinä kuu on ollut oudon valkoinen. Julman valkoinen.

***

– Eihän enää satu.

Johanna havahtui syvään matalaan ääneen ja kevyeen kosketukseen. Niin kuin perhosen siipi olisi hipaissut poskea.

Samuel istui sängyn laidalla höyryävä kahvimuki kädessään.

Johanna nousi istumaan ja kosketti poskeaan. Se tuntui hiukan turvonneelta. Tai ehkä hän vain kuvitteli.

– Ei satu, hän naurahti. – Ehkä mä vaan ennemminkin pelästyin...

– Voi kulta, Samuel katsoi Johannaa silmät kosteina kuin herkkupalaa anova koiranpentu. – Sinä olet aivan uskomaton nainen. En voi ymmärtää, mikä minuun eilen oikein meni, kun...

– Ssshh, Johanna kuiskasi ja painoi sormen miehen huulille.

– Sehän puhuttiin jo yöllä selväksi, moneen kertaan. Usko nyt, että kaikki on annettu anteeksi. Enkä minä ole norsu.

– Norsu?

– Siis tarkoitan, että mulla ei ole norsun muistia. Mä unohdan tosi helposti. Varsinkin ikävät asiat, hän lisäsi mielessään.

Johanna nuuhkaisi miehen kaulakuoppaa. Samuel oli jo ehtinyt käydä suihkussa, vaikka kello ei ollut vielä seitsemääkään.

– En huomannut kysyä, juotko aamulla mieluummin kahvia vai teetä, mies sanoi. – Joten valitsin oman makuni mukaan. Sinulla on muuten keittiön kaapit hyvässä järjestyksessä. Ei tarvinnut paljon etsiä. Tässä, ole hyvä.

– Mä juon aamuisin aina kahvia, kiitos, Johanna livautti valkoisen valheen ja otti mukin.

– Nukuitko hyvin? Samuel kysyi ja nousi pukeutuakseen.

– Ihanasti, suorastaan täydellisesti, Johanna huokaisi. – Mitä me nyt edes ehdittiin nukkua... Paitsi jossakin vaiheessa kyllä heräsin, kun pukkasit kunnolla kylkeen.

– En kai, Samuel oli kauhistelevinaan kädet pystyssä. – Toivottavasti ei tullut mustelmaa – tämän lisäksi... Hän kumartui sipaisemaan Johannan poskea.

– No tuskin, Johanna naurahti. – Sä muuten puhut unissasi. Ehdin kuulla pitkät löpinät ennen kuin nukahdin uudelleen.

– Niinkö? Samuel istahti takaisin sängylle. Hymy oli hävinnyt kasvoilta. Silmien väliin oli ilmestynyt kaksi pystysuoraa ryppyä.
– Ja mitähän minä mahdoin sanoa?

– Ei siitä oikein mitään selvää saanut, Johanna nauroi. – Mutta jotenkin se kuulosti siltä kuin...

– Miltä? Samuel kysyi terävästi ja tarttui Johannan leukaan. Tummanruskeat silmät katsoivat vakavina, ne olivat aivan lähellä.

Niin kuin olisit ollut hirveän vihainen, Johanna ajatteli. – Ei se kuulostanut oikein miltään, hän sitten vähätteli. – Semmoista pelkkää mutinaa, epämääräistä unipuhetta. Ja nyt tämä tyttö muuten syöksyy suihkuun tai muuten mä myöhästyn duunista.

– Laitanko jotain aamiaista? Samuel kysyi, kun Johanna työnsi hänelle puoliksi juodun kahvikupin ja kiiruhti kylpyhuoneeseen.

– Ei kiitos. Mä en koskaan nauti aamulla muuta kuin kahvia.

Jo kaksi valkoista valhetta tämän aamun kuluessa, Johanna ajatteli ja astui suihkuun.

Johanna käänsi hanan niin kuumalle kuin sielu sieti ja seisoi sen jälkeen kylmän suihkun alla, kunnes ihoa alkoi pistellä.

Tuntui niin kuin veden mukana edellisen illan ikävät välikohtaukset olisivat lopullisesti huuhtoutuneet viemäriin. Ne oli puhuttu pystyyn, poikki ja pinoon. Niitä ei ollut enää olemassakaan.

Johanna ei ollut ikinä nähnyt yhtä onnettomia ja katuvia silmiä kuin Samuelilla, kun mies oli lyönnin jälkeen kirjaimellisesti pudonnut polvilleen, purskahtanut itkuun ja nostanut sitten hitaasti kasvonsa. Anteeksipyynnöistä ja katumisesta ei tahtonut tulla loppua. Aikaisemmin Kosmoksessa sattunut tapaus oli pikkujuttu siihen verrattuna.

– Miksi? Johanna oli kysynyt.

Ja Samuel oli yrittänyt selittää. Oli puhunut ja puhunut, kertonut lapsuudestaan, vanhemmistaan,  lapsettomasta avioliitostaan ja myös taistelustaan ajoittaista aggressiivista käytöstään vastaan.

– Siksi luultavasti halusinkin nimenomaan psykiatriksi, hän oli selittänyt nöyränä. – Että oppisin ymmärtämään itseäni paremmin.

Johanna oli vain nyökytellyt ja silitellyt miehen pitkää kiiltävää tukkaa ja ajatellut, miten ihanaa oli, kun toinen uskalsi olla niin avoin ja rehellinen. Avasi sielunsa, kaikkein mustimmatkin kohdat.

– Minä haluan tulla hyväksi ihmiseksi, Samuel oli sanonut hiljaa ja ruvennut riisumaan Johannan aamutakkia. –Autathan sinä?

– Autan.

Samuel oli kantanut Johannan sänkyyn. Mikään rakastelu ei ollut koskaan tuntunut yhtä hyvältä ja hellältä ja läheiseltä ja kiihkeältä. Ja sitä oli kestänyt kauan.

Juuri tällaisessa minä haluan olla mukana, Johanna oli ajatellut autuaana Samuelin kainalossa hiukan ennen nukahtamistaan. Aina.

– Mikä tuo on?

Sara Peltosen kysymys kajahti kovana ja terävänä ja ennen kaikkea syyttävänä.

Pitkäkyntinen etusormi osoitti Johannan poskea.

– Naarmu. Johanna sipaisi refleksinomaisesti poskeaan, jonka hän oli meikannut piiloon niin huolellisesti kuin ikinä kykeni.

Kalleinkaan peiteväri ei ikävä kyllä pystynyt piilottamaan pitkää punertavaa haavaa osaston kaikkinäkevän pomon katseelta. – Pieni naarmu, hän vähätteli.

– Ai pieni vai? Sara kimahti.

– Minä sanoisin tuota kyllä pikemminkin viilloksi kuin naarmuksi. Näyttää kamalalta... Sara vilkaisi huolestuneena ympärilleen.
Joo, näyttää kamalalta asiakkaiden silmissä, Johanna ajatteli. Siitähän tässä oli kysymys.

– Mistä sinä olet sen saanut? Sara jatkoi. – Joku sika on tietysti käynyt käsiksi ja huitaissut.

– No ei todellakaan! Johanna ärähti ja mietti kuumeisesti. – Se on aika uskomaton juttu, mutta keittiön yläkaapista putosi tavaraa ja joku terävä sitten viilsi tästä. Onneksi ei käynyt sen pahemmin.

– No onneksi tosiaan ja toivottavasti paranee pian, Sara sanoi ja lähti menemään korot kopisten. Kirkkaankeltaiset kengät olivat vaihtuneet syklaaminpunaisiin.

Johanna katseli pomon menoa. Oli pakko myöntää, että se nainen osasi kävellä huimilla piikkareillaan harvinaisen tyylikkäästi, lanteet kepeästi keinahdellen niin kuin italiattarilla.

Päästinkö mä äsken suustani jo päivän kolmannen valkoisen valheen? Johanna ihmetteli itsekseen ja pyyhkäisi tuskin havaittavan tahran kiiltelevästä tiskistä. En, minun yksityiselämäni ei kuulu yhtään kenellekään eikä varsinkaan Sara Peltoselle, hän päätti ja hymyili ystävällisesti uudelle asiakkaalle, joka ilmoitti etsivänsä räväkänoranssia huulipunaa.

Johanna esitteli vaihtoehtoja ja onnitteli sitten itseään myytyään naiselle valikoiman kalleimman tuotteen. Siitä pitäisi ehdottomasti muistaa mainita Saralle, kunhan tämä palaisi.

Muita asiakkaita ei juuri sillä hetkellä ollut paikalla, joten Johanna paneutui lempipuuhaansa, ajattelemaan Samuelia ja edellistä yötä. Itse asiassa hän ajatteli miestä kaiken aikaa, muisteli ja kertasi mielessään jokaista kosketusta ja tuntumaa ja huokausta ja kuiskausta. Lyönnit olivat jo haalistuneet jonnekin taustalle. Ne olivat mitättömiä välikohtauksia, jotka eivät toistuisi. Siitä Johanna itse pitäisi huolen. Hänen avullaan Samuelista tulisi kokonainen ihminen.

– Hei.

Johanna hätkähti. Hän oli vajonnut niin syvälle ajatuksiinsa, ettei ollut huomannut eteensä putkahtanutta naista.

Kiira Paimio, paras ystävätär iät ja ajat, hyvässä ja pahassa, paitsi että edellisenä tiistaina naisten välit olivat hiukan viilentyneet. Syy oli hyvin yksinkertainen: Kiira oli suhtautunut erittäin ikävästi, kun Johanna oli hehkuttanut Samuelista. Ystävätär oli naureskellut ja piikitellyt ja kuitannut rakastumisen lapselliseksi vouhotukseksi.

– Hei, Johanna sanoi jäykästi, mutta onnistui loihtimaan kasvoilleen hymyn tapaisen.

– Miten menee? Kiira kysyi hiukan tunnustelevasti ja sipaisi vaalean hiuskiehkuran korvan taakse.

Se on käynyt taas kampaajalla häivyttämässä juurikasvun, Johanna huomasi.

– Ihan kivasti. Tai itse asiassa suorastaan loistavasti.

– Kiva kuulla. Kiiran katse pyyhkäisi Johannan poskea, mutta hän ei sanonut mitään. Ehkä silmissä kuitenkin häivähti ikään kuin kysymysmerkki.

– Ehtisitkö kahville? Kiira kysyi.

– Nytkö? Johanna hämmästyi.

– Niin. Eikö sulle kuulu jonkinlainen lakisääteinen kahvipaussi tai joku?

– Joo, tietysti mutta...

– Tai mentäiskö myöhemmin lounaalle? Voisin hoidella omia asioitani ennen sitä.

– En oikein tiedä, mä suoraan sanoen ajattelin...

– Mitä?

– No kun ajattelin jättää tänään lounaan väliin, koska mulle tarjotaan illallinen.

Kiiran kulmat kohosivat, mutta hän ei sanonut mitään. Johanna ei oikein osannut tulkita ystävättären kasvoille ilmestynyttä hymyä.

– Sekö?

– Se, Johanna sanoi jäykästi. – Ja sillä on muuten nimikin.

– Joo, muistan kyllä. Samuel.

Johanna hämmästyi, kun Kiira ei nyt venyttänytkään nimeä ivallisesti. Tämä kuulosti muutenkin asialliselta, kysyi vielä, mikä miehen sukunimi taas olikaan.

– Mäntynen, Samuel Mäntynen, Johanna sanoi ja tunsi sulavansa jokaisella tavulla. – Ehkä mä sittenkin voisin hetkeksi, hän päätti. – Tiia hei, hän sanoi osaston toiselle myyjälle ja naputti kelloa.

– Varttitunti tai max kaksikymmentä minuuttia? Mä korvaan.

– Ai millä? Tiia nauroi. – Vitsi vitsi, mene vaan, kyllä mä pärjään.

Matkalla kahvioon Johanna mietti kuumeisesti, kuinka paljon kertoisi Kiiralle. Että Samuel oli maailman ihanin mies. Että he olivat puhuneet kaikesta maan ja taivaan välillä, kaikkein kipeimmistäkin asioista. Että kukaan mies ei ollut ikinä päässyt yhtä lähelle. Että heillä oli ollut aivan taivaallinen yö. Että Samuel oli tarjoutunut tänään valmistamaan kynttilä­illallisen Johannan luona. Että...

He päättivät mennä herkkuosaston rullaportaiden yläpäässä olevaan kahvioon. Se oli kummankin lempipaikkoja tavaratalossa.

Oli mukava istua siinä ja katsella ihmisiä. Asiakkaina oli nykyään yllättävän paljon miehiä, mikä saattoi tietysti osittain johtua siitäkin, että hyvin varustettu viinimyymälä sijaitsi herkkuosaston vieressä.

Kerran siinä kahvilla istuessaan Johanna oli ruvennut huvikseen laskemaan, kuinka monella rullaportaista tupsahtavalla oli Burberry-huivi, mutta hän oli seonnut aika pian laskuissa.

Kiira Paimio kuului ehdottomasti Burberry-heimoon huiveineen ja helmikoruineen. Hän oli ollut leidi jo yläasteella.

– Oikeastaan mä haluaisin puhua Jarkosta, Kiira yllätti, kun he olivat asettuneet espressokuppeineen pöytään.

– Jarkosta? Mitä siitä? Johanna hämmästyi ystävättären yllättävän vaimeaa ääntä. Ehkä tulossa olisi uusin luku jatkokertomukseen Jarkko-Paimion-kootut-syrjähypyt -ja-katumusharjoitukset. Se mies oli pettänyt vaimoaan kroonisesti esikoisen syntymästä lähtien.

– Jarkko nimittäin haluaa... Kiira aloitti.

– Hei, odota vähän, Johanna sanoi ja nosti käden pystyyn, kun kännykkä alkoi soida käsilaukussa. Hän vilkaisi näyttöä ja sitten Kiiraa posket palaen. – Sori, mutta tähän mun on IHAN PAKKO vastata, hän selitti.

Kiira kuunteli ja seurasi, miten ilmeet vaihtuivat Johannan kasvoilla hetkessä suoranaisesta hehkusta surkeaan pettymykseen.

– Voi kurja... Johannan ääni värähti. Koko olemus lysähti. Hän nosti käden silmilleen. – Mutta kulta, kyllä mä ymmärrän, ihan totta... Mä rak...

Lause jäi kesken. Johanna jäi onnettomana tuijottamaan tuuttaavaa kännykkää.

– Bad news? Kiira kysyi ja siemaisi kahviaan.

***

Sunnuntai, lokakuun 24. päivä

Olen aina ollut kaikkea muuta kuin urheilullinen ihminen. Itse asiassa en edes pidä liikunnasta. Inhosin jo koulussa kaikkia lajeja ja aivan erityisesti voimistelua. Puomilla kävellessäni en uskaltanut suoristaa selkää kävelemisestä puhumattakaan, koska pelkäsin putoavani, ja puolapuilla pystyin kiipeämään korkeintaan seitsemännelle askelmalle ennen kuin alkoi huimata. Sitä paitsi jumppasalit ja pukuhuoneet haisivat kamalalle.

Taidan olla edelleenkin hiukan allerginen hienhajulle. Käyn suihkussa kolme kertaa päivässä, ja joskus kaupan kassajonossakin saatan vaivihkaa nuuhkaista kainaloita, etteivät ne vaan tuoksahtaisi. Puhtaus on puoli ruokaa, sanoo sananlaskukin.

Tunnustan kuitenkin, että joku vuosi sitten jossakin satunnaisessa mielenhäiriössä erehdyin ostamaan kävelysauvat. Päähänpistoon vaikutti ehkä presidentti, joka oikein televisiossa näytti esimerkkiä ja sauvoi avustajiensa kanssa Seurasaaressa.

Sauvat olivat erikoistarjouksena Stadiumissa. Myyjä luennoi antaumuksella sauvojen oikeasta pituudesta ja kyynärvarren suorakulmasta ja ties mistä.

No, minähän ostin kirkkaansiniset sauvat, pukeuduin ikivanhoihin hiihtohousuihin ja tukeviin kävelykenkiin ja lähdin ulos. Ehdin sauvoa Hietalahdentorin poikki satamaan, kun vastaantuleva nuori mies huusi: – Täti, sulla on väärä tyyli. Hartiat alas ja sauvat taakse!

Se riitti. Ensinnäkin: minun peräänihän ei huudella. Ja toiseksi: minä en ole kenenkään täti. Olen kyllä ollut, mutta en ole enää...
Jätin sauvat siihen paikkaan. Ihan totta, tipautin ne tyynen rauhallisesti käsistäni, käännähdin kannoillani ja painelin kotiin. Olisi mukava tietää, kuka niillä kepukoilla nyt sauvoo ja missä.

Ei siitä sen enempää, siis liikunnasta. Tosin tänään aamupäivällä pukeuduin taas niihin samoihin hiihtohousuihin ja kävelykenkiin ja lähdin ulos. Mutta kysymys ei todellakaan ollut kuntoilusta. Jotenkin ne elektroniikkamyyjälle sepustetut puheet lintujen bongaamisesta olivat jääneet takaraivoon pyörimään, joten ajattelin kokeilla.

Kävelin Hietalahdenrannan kautta Kaivopuistoon ja kiertelin aikani rantoja. Oli kirkas auringonpaiste. Jos olisin oikea luontoihminen, olisin tietysti ihaillut puiston hienoa ruskaa. Minä kumminkin katselen mieluummin kaupungin katuja ja taloja ja varsinkin yötaivasta ja kuuta.

Kiikarini on todella tehokas. Rannalla tähyillessäni Suomenlinnakin ikään kuin siirtyi melkein kosketuksen päähän. Lintujen bongaaminen loppui kuitenkin kun lokkeja kiikaroidessani lauma tuntui syöksyvän silmille.

Päätin lähteä kotiin syömään. Minä en koskaan laita ruokaa tai siis kokkaa, niin kuin trendikkäästi sanotaan. Käytän valmistuotteita. Purkkiruoka, einekset ja pakasteet kelpaavat oikein hyvin.

Tehtaankadun kulmassa melkein törmäsin Mustatukkaan. Hän käveli ryhdikkäästi selkä suorana mutta jotenkin kireän oloisena.

– Hei, minä livautin juuri, kun ohitimme toisemme.

Mustatukka ei edes vilkaissut minua.

Kotikadulla pysähdyin alaovelle. Katselin aikani vastapäistä taloa, ylitin kadun ja naputtelin ovikoodin.

Mistäkö tiedän sen koodin? No, olenpahan vain saanut selville, vaikka en ollut ikinä aikaisemmin käynyt siinä talossa. Minun keinoni eivät kuulu kenellekään.

Ennen kuin lähdin portaisiin, seisoin hetken katselemassa pientä sisäpihaa. Se on kieltämättä tyylikäs ja hyvin hoidettu. Siellä ei tosin ole saunaa niin kuin meidän taloyhtiömme piharakennuksessa.

Kiipesin toiseen kerrokseen. Kolme ovea, kolme asuntoa. Painoin korvani vasemmanpuoleiseen oveen.

Ei ääntäkään. Eipä tietenkään, eihän Mustatukka ollut kotona.
Astuin pari askelta taaksepäin. Tavanomaisen Lind-nimikyltin alle oli kiinnitetty hohtava messinkilaatta, jossa luki koukeroisin kirjaimin Johanna Lind. Liioittelua, mikäli minulta kysytään.

Oveen oli ripustettu myös pieni valkoinen kranssi, jossa oli muutama himmeästi hohtava helmi. Lähtiessäni laskeutumaan portaita mietin, oliko kranssi siinä aina vai oliko Mustatukka aloittanut joulun odotuksen tavallista aikaisemmin.

***

Sunnuntaina Johanna pähkäili koko aamupäivän, miten pystyisi mahdollisimman luontevasti peruuttamaan sovitun sunnuntailounaan vanhempien luona Kruununhaassa. Hän ei kerta kaikkiaan halunnut tavata ketään, ei puhua kenenkään kanssa, ei selitellä haavaa poskessa, ei yhtään mitään.

Vetoaisiko migreenikohtaukseen? Johonkin yllättävään ja ehdottoman pakolliseen menoon? Johonkin... mihin tahansa?

Ei, mikään tekosyy ei menisi läpi. Migreenistä kuullessaan äiti sitä paitsi porhaltaisi hoitamaan ainoaa tytärtään. Sitä häsläämistä ja loputonta puhetta ja paikkojen nuuskimista ei kestäisi kukaan.

Ja ennen kaikkea Johanna ei halunnut äitiä kotiinsa. Ei itse asiassa ketään muutakaan. Asunnosta oli tullut ikään kuin kahden ihmisen yksityisalue, suljettu maailma, sen jälkeen kun Samuel... Kaikki huoneet tuoksuivatkin siltä mieheltä. Niin Johanna ainakin halusi kuvitella.

Koko lauantai-illan hän oli kuljeskellut huoneesta toiseen ja odottanut, että puhelin soisi ja Samuel peruuttaisi peruuttamisen, tulisi sittenkin kassit täynnä ihania herkkuja ja valmistaisi sen lupaamansa kynttiläillallisen.

Johanna ei muistanut ikinä pettyneensä niin perusteellisesti kuin eilen iltapäivällä, kun he olivat istuneet Kiiran kanssa kahvilla ja kännykkä oli soinut ja Samuel oli ilmoittanut, että oli tullutkin aivan ylikäymätön este.

– Potilasasioita taas, mies oli huokaissut matalalla sänkykamariäänellään. – Se Vaasan lähelle muuttanut entinen potilas onkin ilmestynyt yllättäen tänne ja... no, varmasti ymmärrät, että minun on ihan pakko...

Tietysti Johanna oli ymmärtänyt. Alan olla jo aika hyvää ymmärtämisen piirikunnallista tasoa, hän oli hymähtänyt itsekseen sulkiessaan kännykän.

– Bad news? Kiira oli kysynyt mutta onneksi ei sen enempää. Ihan niin kuin hän ei olisi odottanutkaan vastausta. Hän olikin sitten tipauttanut oman uutispomminsa: – Jarkko haluaa erota.

Lukuisten pitempien ja lyhyempien syrjähyppyjen jälkeen mies oli kuulemma aivan odottamatta löytänyt elämänsä naisen.

– Ja mikä pahinta, se nainen on melkein kymmenen vuotta Jarkkoa vanhempi! Kiira oli sylkäissyt suustaan. – Kuvittele, siis kymmenen vuotta v a n h e m p i! Se on juristina yhdessä isossa firmassa eli takuulla tosi rutikuiva ämmä. Niitä grafiitinharmaissa housupuvuissa ja valkoisissa paitapuseroissa kiitäviä luurangonlaihoja naisohjuksia, jotka pitää varmasti yölläkin mustasankaisia rillejä nenällään. Hyi hitto!

– Eikö sulla... Johanna oli nikotellut. Tätä hän ei olisi sentään edes Jarkko Paimiosta uskonut.

– Eikö sulla siis ollut mitään aavistusta että...?

– Mitä ihmeen aavistusta! Kiira oli kimahtanut. – Mä olin niin tottunut siihen, että niitä naisia tulee ja menee, mutta mikään ei oikeasti uhkaa meidän perhettä... Kiiran alahuuli oli alkanut vapista.

– Entäs pojat?

– Ai Kevin ja Lucas?

– Niin. Tietääkö ne jo?

– Ei vielä. Ja Jarkon on turha kuvitella yhtään mitään. Minä en missään tapauksessa suostu yhteishuoltajuuteen. Eikä se mies voi edes aavistaa, mitä se joutuu tästä kaikesta vielä maksamaan. Mä nyljen sen putipuhtaaksi.

Epäilemättä, Johanna oli hymähtänyt itsekseen. Rahalla Paimion perheessä oli siihenkin mennessä selvitetty niin aviolliset kuin kaikki muutkin ongelmat.

Kahvitauon jälkeen ystävättäret olivat joka tapauksessa hyvästelleet huomattavasti sydämellisemmissä tunnelmissa kuin edellisenä tiistaina ja sopineet soittelevansa viimeistään sunnuntai-iltana.

– Haukutaan kaikki miehet lyttyyn, Kiira oli julistanut. – Tai no, jätetään se sun Samuelisi haukkumatta, vielä toistaiseksi, hän oli sitten lisännyt.

Johannan olo oli hetkellisesti kohentunut, vaikka hävettikin myöntää, että ystävättären vastoinkäymiset tuntuivat hiukan vähentävän omaa pahaa mieltä.

Lauantai-iltaan mennessä mieliala oli kuitenkin vajonnut jo miinuksen puolelle, ja sunnuntaiaamuna Johanna oli löytänyt itsensä suunnilleen kaivon pohjasta.

Yhteentoista mennessä hän oli kumonnut sisäänsä kaksi isoa mukillista kamomillateetä, selannut paksun Hesarin, josta juuri mitään ei jäänyt mieleen, käynyt suihkussa, meikannut huolellisesti ja pukeutunut. Sunnuntailounas vanhempien seurassa olisi vain kestettävä. Onneksi siihen oli jo vuosien rutiini. Ja hyvää ruokaa olisi joka tapauksessa tiedossa, siitä ei ollut epäilystäkään.

Aikaa oli runsaasti, joten Johanna päätti kiertää koko Kaivopuiston. Hän oikaisisi Kauppatorin poikki ja kävelisi Pohjoisrantaa Maurinkadulle. Reipas lenkki tekisi hyvää, saisi pitkästä aikaa haukata happea ja haistella merituulia. Oli harvinaisen kaunis ja kuulas syyspäivä. Ilma oli kuivunut mukavan kirpeäksi.

Kaivopuiston rannoilla vilisi koiria, pikkuruisia fifejä iloisen värinen rusetti päässään, vasikan kokoisia uljaita dogeja, timmissä kunnossa olevia rotuyksilöitä ja ylisyötettyjä lyllertäviä lemmikkejä.

Joku musta tai harmaa keskikokoinen snautseri olisi tyylikäs seuralainen, Johanna ajatteli, vaikka tosissaan hän ei ollut koskaan koiran hankkimista harkinnut. Hän oli kyllä aina pitänyt koirista mutta samalla hiukan pelännyt niitä. Olivathan ne loppujen lopuksi kuitenkin suden sukulaisia. Ja koiraa oli ulkoilutettava monta kertaa päivässä. Ei sille voinut soittaa ja valittaa, että matte nyt tässä ottaa vielä yhden drinkin ja hiukan myöhästyy.

Edelleen auki sinnittelevän jäätelökioskin edessä oli lyhyt jono, mutta Johanna jatkoi matkaa. Äiti olisi kumminkin loihtinut jonkun makean jälkiruuan, koska ”kaikkien ravinto-opillisten sääntöjen mukaan makea ikään kuin laskee ruuan mahassa ja jättää ihanan kylläisen olon ilman ähkyä”.

Oikaistuaan Kauppatorin poikki ja ohitettuaan Presidentinlinnan Johanna pysähtyi hetkeksi katselemaan Uspenskin katedraalia ja lokakuun auringossa sädehtiviä kupoleja, jotka olivat pari vuotta sitten saaneet uuden upean kultauksen.

Korkea kirkonmäki oli ollut Johannan lapsuuden rakas leikkipaikka, silloin kun perhe oli vielä asunut Katajanokalla. Korvaamattomia aarteita täynnä oleva kimalteleva katedraali oli ollut kuin satumaa, eivätkä ystävälliset papit koskaan kieltäneet lapsia tulemasta sisään. Viime kuukausien aikana kirkosta oli ryöstetty suunnattoman arvokkaita ikoneita, joten tuskin siellä enää uskallettiin harjoittaa samanlaista avointen ovien politiikkaa.

Pieni haikeus läikähti Johannan rinnassa hänen jatkaessaan matkaa.

Johanna väitti mielellään, että Pohjoisrannassa tuuli aina, mutta nyt oli harvinaisen tyyntä. Veneet lepäsivät hiljaa laitureissa, ei kuulunut laineiden liplatusta eikä köysien hankausta.

Tervasaaren ravintolan liepeillä näytti liikuskelevan ihmisiä.
Johanna muisti, miten isä oli aina puhunut, että pitäisi oikeastaan hankkia vene, vaikka vain ihan vaatimaton peräprutku, kun kerran meren äärellä asuttiin. Pelkäksi puheeksi ne haaveet olivat kuitenkin jääneet, niin kuin niin monet muutkin isän pienemmät ja suuremmat suunnitelmat.

– Meidän isä ei ole oikein koskaan ollut kiinni todellisuudessa, äidillä oli tapana huokaista.

Ne olivat aina olleet erilaisia kuin yö ja päivä, Johanna tuumi kääntyessään Maurinkadulle. Ehkä juuri se pitikin niitä niin tiiviisti yhdessä. Johanna ei muistanut, että vanhemmat olisivat ikinä edes kunnolla riidelleet. Isä viihtyi omissa maailmoissaan, ja äiti pyöritti huushollia.

Joskus Johanna oli ohimennen pohtinut, miten isä mahtaisi pärjätä, jos äiti kuolisi ensin. Huonosti, hän oli päätellyt ja työntänyt asian mielestään. Turha sellaisia oli mietiskellä, sillä eiväthän ne olleet vielä kuuttakymmentäkään. Seuraavana vuonna isä täyttäisi pyöreitä, ja silloin äiti veisi tämän vihdoinkin Egyptiin pyramideja katselemaan. Siitä mies oli kuulemma puhunut jo ensimmäisillä treffeillä.

Johanna kilautti ovikelloa.

– Mikset sinä käytä omaa avaintasi? Äiti seisoi närkästyneenä käsi ovenkahvalla.

– Koska tämä ei ole mun kotini, Johanna sanoi. – Mä asun Kampissa, mikäli satut muistamaan. Mutta se vara-avain tänne on kyllä hyvässä tallessa.

– Ollaanpas sitä nyt nenäkkäitä, äiti mutisi ja ryhtyi purkamaan kukkapakettia, jonka Johanna oli käynyt ostamassa tutulta kauppiaalta kulman takaa. – Hhmmm, kauniita ovat...

Hyökkäys on paras puolustus, Johanna sitten ajatteli ja sipaisi posken naarmua. – Jos tätä muuten ihmettelet, niin saat syyttää siitä Pirkkoa, hän naurahti.

– Pirkkoa?

– Niin, tai oikeastaan rakkaalta kummitädiltäni perimääni sormusta, Johanna selitti. – Sitä punaista rubiinia. Mä raapaisin sillä aika pahasti tässä yhtenä iltana.

– Niinkö? Äidin silmät olivat kaventuneet viiruiksi.

Johanna käveli olohuoneeseen ja manaili itsekseen. Äidin läpitunkevalta katseelta ei välttynyt mikään.

Vaikka hän yritti kiivaasti torjua, kohtaus vilahti taas välähdyksenä silmissä: miten Samuel oli iskenyt merkillisesti murahtaen kämmenselällä poskeen, niin että sinettisormus oli viiltänyt haavan ja silmissä oli kipunoinut.

– Lopeta! Johanna sähähti itselleen. – Sinä rakastat sitä miestä ja se mies rakastaa sinua.

– Mitä sanoit? äiti ihmetteli ovensuussa.

– En mitään. Johanna käännähti. – Missä isä muuten on?

– Työhuoneessa pähkäilemässä niitä iänikuisia sudokujaan.

Mene sanomaan, että ruoka on kohta valmista.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla