Johanna ei ikinä unohtaisi niitä sanoja, eikä pehmeää matalaa ääntä. Eikä varsinkaan kuumaa aaltoa, joka valahti päästä varpaisiin.

Perjantai, lokakuun 22. päivä

Muutaman päivän itseni kanssa neuvoteltuani tein sen sitten tänään – kävin ostamassa kiikarin.

En tietenkään ymmärrä moisista kapistuksista enkä varsinkaan niiden ominaisuuksista yhtään mitään, joten surffailin ensin erilaisilla nettisivustoilla. Kiikareita löytyy vaikka minkä nimisinä – on Lugeria ja Kamakuraa ja Zenithiä, ihan vain muutaman mainitakseni.

Kamakurasta tuli tietysti heti mieleen Kamasutra, jota murrosikäisinä salaa kurkittiin ja tirskuttiin. Oli mukamas jännittävää ja vähän hävettävääkin, eikä ihan kaikkea taidettu ymmärtääkään...

Lugerin taas yhdistän jostakin syystä aseisiin, vaikka saatan olla tietysti väärässäkin. Itse asiassa ymmärrän aseista juuri ja juuri sen verran, että pystyn erottamaan pistoolin kivääristä. Sen joka tapauksessa muistan varmasti, että isällä oli aikoinaan Zenith-merkkinen rannekello. Siinä oli leveä musta nahkaranneke, joka vuosien kuluessa hilseili harmaaksi.

Vaikka en omistakaan kännykkää, tietokone minulla on. Ei todellakaan mikään hieno ultrakevyt nopea läppäri, vaan vanhanaikainen tukeva pöytämalli. Minulle riittää, että pääsen internetiin. Koneeni on kieltämättä hidas kuin vanha väsynyt työhevonen, mutta mihin minulla tässä ylipäätään kiire olisi, valmiissa maailmassa? Sitä paitsi hidas kone tuntuu jotenkin inhimilliseltä, kun se ikään kuin miettii aikansa ennen kuin ryhtyy toimimaan.

Surffailin myös Stockmannin uusilla hienoilla nettisivuilla, ja päätin sitten mennä paikan päälle katselemaan niitä kiikareita. Arvelin, että ammattimyyjä osaisi varmasti ehdottaa oikeanlaista, vaikka elektroniikkaporukalla onkin usein taipumus puhua täysin käsittämätöntä kieltä laitteiden ominaisuuksia selostaessaan. Ja melkein poikkeuksetta ne suosittelevat tietysti kalleimpia malleja.

Tavaratalon kosmetiikkaosastoa ei voi välttää, jos menee sisään pääovesta Aleksanterinkadun puolelta. Siellä oli menossa tarjousviikon viimeinen päivä, joten asiakkaita riitti. Pysähdyin hetkeksi katselemaan, mutta en nähnyt tuttuja kasvoja, ja kävelin sitten osaston läpi infotiskille tiedustelemaan, mistä päin kiikarit löytyisivät.

Jouduin jonkin aikaa odottelemaan vuoroani, kun paksuihin untuvatakkeihin pukeutunut iäkäs japanilaispariskunta oli paneutunut keskustelemaan virkailijan kanssa muumeista. Luin vastikään jostakin lehdestä, että missään muualla muumit eivät ole yhtä suosittuja kuin Japanissa. Niin, ja joulupukki. Ihmeellistä porukkaa.

Lopulta pariskunta poistui vuolaasti kiitellen ja kumarrellen, ja virkailija neuvoi minut oikealle osastolle kerrosta alemmaksi.

Olin juuri menossa portaisiin, kun huomasin vastapäisen talon naapurini, jonka muuten olen mielessäni ristinyt Mustatukaksi. Kissani on edelleen pelkkä kissa, mutta ihmisille on mukava keksiä ulkonäköön liittyviä lempinimiä.

Sekunnin murto-osaksi katseemme kohtasivat. Olin huomaavinani Mustatukan silmissä ikään kuin ohimenevän kysymyksen: ollaanko me nähty jossakin? Sitten hän kääntyi sanomaan jotakin takanaan tulevalle naiselle, jolla oli huiman korkeakorkoiset, kirkkaankeltaiset kengät. Minulle ei olisi kyllä edes nuorena tullut mieleenkään ostaa sen värisiä jalkineita.

Elektroniikkaosastolla kävi juuri niin kuin olin arvellutkin. Nuori raamikas klaniksi ajeltu myyjä oli äärimmäisen kohtelias, asiantunteva, innokas – ja puhui täysin käsittämätöntä kieltä.

– Sama suomeksi, kiitos, pyysin ja selitin sitten etsiväni tehokasta kiikaria lähinnä lintujen bongailuun. Kerroin kierteleväni kesät talvet kaupungin rantoja.

– Siinä tapauksessa suosittelisin tämmöistä sääsuojattua Pentaxia, myyjä sanoi ja poimi vitriinistä kiikarin suorastaan hellästi. Se oli valikoiman kolmanneksi kallein.

Tekniset yksityiskohdat ja vakuutussuositukset menivät ohi korvieni. Myyjä yritti tyrkyttää myös jalustaa, joka kuulemma kuuluu jokaisen lintubongarin vakiovarustuksiin. En ostanut jalustaa. Aloin olla kärsimätön, halusin pian kotiin kokeilemaan uutta leikkikaluani.

Poistuin tavaratalosta samaa reittiä kuin olin tullutkin. Mustatukka oli taas omalla osastollaan. Asiakkaita ei juuri sillä hetkellä ollut, ja näin miten hän kumartui ottamaan jotakin tiskin alta. Hän vaikutti jotenkin tyytymättömältä.

Ylihuomenna on täysikuu. Toivon hartaasti, että tulisi tähtikirkas yö. Harmi, ettei kiikarista ole juurikaan iloa kuun katselemisessa. Sitä varten pitäisi tietysti olla kaukoputki.

***

Johanna laski tunteja ja minuutteja. Hän oli laskenut niitä jo monta päivää, siitä tiistai-illan hetkestä lähtien, kun kännykkä Ruoholahdessa oli soinut ja hän oli pysähtynyt keskelle ajokaistaa ja oli ollut vähällä jäädä äkäisesti tuuttaavan auton yliajamaksi.

”Minä täällä... Samuel.”

Hän ei ikinä unohtaisi niitä sanoja, eikä pehmeää matalaa ääntä. Eikä varsinkaan kuumaa aaltoa, joka valahti päästä varpaisiin. Se aalto ei hävinnyt mihinkään, vaan oli nyt asettunut ihanasti kuumottavaksi palloksi jonnekin vatsan tienoille.

Menneiden päivien aikana Johanna oli kertaillut lyhyttä keskustelua, hän yritti muistaa kaiken aivan sanatarkasti, sävyt ja äänenpainot, ihan kaiken.

Samuel oli Vaasassa, tai jossakin siellä lähellä, Mustasaaressa ehkä, paikan nimi ei ollut jäänyt Johannan mieleen. Miehelle oli tullut äkkilähtö, kun eräs entinen potilas oli yllättäen soittanut ja uhkaillut itsemurhalla.

Entinen... Johanna oli ihmetellyt mielessään ja oli kysynyt sitten ääneen, oliko Samuelilla paljonkin potilaita ympäri Suomea.

– No ei nyt sentään, mies oli naurahtanut. – Tämä kyseinen tapaus on muuttanut vähän aikaa sitten entiselle kotiseudulleen. Itse asiassa minun suosituksestani. Lääkäri ei voi koskaan jättää potilastaan, vaikka tämä olisi virallisesti miten entinen tahansa. Niistä ihmisistä on tavalla tai toisella vastuussa loppuun saakka. Niille on oltava uskollinen. Psykiatrin varsinkin.

Johanna oli nyökytellyt ja painanut kännykkää korvalleen ja ajatellut, että vastuuntunto ja uskollisuus olivat hienoja ominaisuuksia. Toisin oli esimerkiksi parhaan ystävättären Kiiran aviomiehen laita. Jarkon yhteydessä ei voinut uskollisuudesta puhua, hän oli naurahtanut itsekseen hiukan vahingoniloisesti. Se mies petti vaimoaan sen kuin kerkesi.

– Olisi mukava tavata, Samuel oli sitten sanonut. – Kunhan pääsen täältä tulemaan.

– Niin, Johanna oli henkäissyt. – Milloin sä...?

– Tässä taitaa vielä mennä pari päivää, mutta viimeistään perjantaina olen varmasti jo kotona.

– Niin, Johanna oli henkäissyt uudelleen. – Mulle kyllä perjantai sopii oikein hyvin, hän oli lisännyt ja päättänyt taistella vaikka millä keinoin itselleen lyhennetyn työvuoron.

– Voitaisiin mennä ottamaan lasillinen tai pari, Samuel oli ehdottanut. – Tai vaikka syömään.

– Ehdottomasti! Johanna oli miltei huutanut. – Mulle käy kaikki. Sano vaan aika ja paikka. Ja mä olen muuten kaikkiruokainen, että jos mennään syömään niin...

– Hhmm... Kävisikö Kosmos, Samuel oli ehdottanut.

Johanna oli nielaissut. – Ilman muuta, hän oli sitten sanonut hiukan vaimeasti.

Kosmos sijaitsi Mannerheimintien toisella puolella melkein Stockmannia vastapäätä, mutta Johanna ei edes muistanut, miten pitkä aika hänen edellisestä käynnistään oli vierähtänyt. Varmasti ainakin kaksi vuotta. Sen hän kuitenkin muisti, että Arja Saijonmaa oli silloin istunut ikkunapöydässä pitämässä hovia, punainen huivi taiteellisesti olan yli heitettynä.

Johanna oli aina tuntenut olonsa hiukan epävarmaksi ja ulkopuoliseksi niinä harvoina kertoinaan Kosmoksessa. Legendaarisella ravintolalla oli edelleen taiteilijakapakan maine, vaikka varsinkin lounasaikaan asiakaskunta edusti nykyään pikemminkin bisnes- ja mediamaailmaa.

Myöhään torstai-iltana Samuel oli taas soittanut ja kertonut palanneensa juuri kotiin.

– Rankka reissu, mies oli huokaissut sen enempää selittelemättä. – Huomennahan me sitten tavataan, eikö? hän oli lisännyt.

– Mulla on potilaita jonnekin alkuiltapäivään saakka, mutta sopiiko että soittelen sen jälkeen?

– Mulle sopii kaikki, Johanna oli taas lipsauttanut vähän turhankin innokkaana. – Työvuoro loppuu kolmelta, niin että siitä eteenpäin...

– Hyvä, soitellaan. Tai odotas vähän... Samuel oli miettinyt hetken. – Kyllä mä olen jo neljään mennessä varmasti vapaa ja vähintäänkin nälkäinen. Kapakassa on silloin väljempääkin lounasajan jälkeen ja ennen iltaruuhkaa. Tuskin tarvitsee varata pöytääkään. Sanotaanko puoli viisi?

– Sanotaan, mulle sopii tosiaan kaikki, Johanna oli henkäissyt.

– Nähdään siellä.

Totta puhuen Johanna oli joutunut käymään tiukan väännön osaston vastaavan Sara Peltosen kanssa, ennen kuin tämä oli suostunut vuoronvaihtoon.

– Ainahan sulle on sopinut perjantain iltavuoro, pomo oli tokaissut närkästyneenä. – Mikäs nyt on?

– Force majeure. Ehdottoman tärkeä meno. Pakollinen.

– Niinkö? Saran kulmat olivat kohonneet uteliaan kysyvästi.

Tietäisitkin... Johanna oli ajatellut kiihdyksissään. – Yksityisasia, hän oli sitten mutissut.

– No, menköön nyt tämän kerran, Sara oli lopulta myöntynyt. – Vaikka minä en kyllä yhtään tykkää näistä viime hetken muutoksista, kuten hyvin tiedät. Ja huomenna teet sitten pitkän päivän.

Pitäisikö sittenkin käydä vaihtamassa kuteet? Johanna pohti kääntyillessään peilin edessä henkilökunnan naistenhuoneessa. Vielä ehtisi, Kosmoshan oli kotimatkan varrella.

Kaikki oli mustaa: tiukka ohut kietaisuneule, minihame, himmeästi hohtavat legginsit ja yli polven yltävät mokkasaappaat. Kynnet Johanna oli edellisenä iltana lakannut hiilenharmaiksi, mutta tietyssä valaistuksessa nekin näyttivät pikimustilta.

Ihanat mutta järjettömän kalliit saappaat hän oli ostanut edellisenä päivänä pelkästä päähänpistosta. Hän oli kuitannut huiman laskun vain lievästi itsekseen nikotellen. Maksun aikahan koittaisi vasta joskus seuraavassa kuussa, kun Luottokunta muistuttaisi itsestään.

Tyylitaiturina itseään pitävä Kiira oli pari kertaa huomauttanut, että Johannan olisi syytä käyttää enemmän kirkkaita värejä. Tumma ihminen kuulemma helposti hukkui mustaan, jos ei sattunut olemaan erityisen säteilevä persoona.

Johanna oli hiukan loukkaantunut ystävättären suorasukaisesta puheesta ja sanonut sitten, että musta oli aina ollut hänen värinsä. Suurin osa muunvärisistä heräteostoista roikkui edelleen hintalappuineen kaapissa.

– Enkä mä mikään Tarja Turunen kuvittelekaan olevani, Johanna oli puolustautunut.

– Huono esimerkki, Kiira oli nauranut. – Sekin leidi nimittäin rupesi käyttämään muitakin värejä saatuaan potkut Nightwishistä.

Kiira... Johanna pysähtyi miettimään. Hän ei ollut soittanut ystävättärelleen tiistaisen epäonnistuneen lounaan jälkeen. Mutta eipä ollut Kiirakaan antanut kuulua itsestään, Johanna sitten puolustautui, tarkisti huulten rajauksen ja astui pari askelta taaksepäin nähdäkseen kokovartalokuvansa. Kelpaa, hän päätti tiukasti. Eikä pelkästään kelpaa, vaan näyttää oikeasti hyvältä.

Hän vilkaisi kelloa: vähän vaille puoli neljä. Vatsassa kurahti pahaenteisesti. Hemmetin hemmetti. Hän oli aina reagoinut jännitykseen vatsallaan. Koulussakin juuri ennen tärkeitä kokeita tai kun piti valmistautua pitämään esitelmä. Vatsan kurina ei sattunut niin kuin migreeni, mutta se oli sitäkin kiusallisempaa.

Oli pakko vielä käydä vessassa. Onneksi naistenhuone oli tyhjä, ei tarvinnut välittää äänistä eikä hajuista.

Hetken kuluttua Johanna pesi huolellisesti kätensä ja heitti vielä vihoviimeisen vilkaisun peiliin. Hän poimi suuhunsa varmuuden vuoksi pari närästystablettia ja haki takin kaapista. Vasen saapas oli alkanut ikävästi hiertää kantapäätä, mutta siihen ei nyt ollut aikaa kiinnittää sen enempää huomiota.

Hississä Johannaan iski äkkiä kummallinen ajatus. Hänelle tuli outo tunne, että hän oli tässä talossa viimeistä kertaa, oli ikään kuin jättämässä jäähyväisiä. Ettei hän ikinä enää astuisi tämän tavaratalon ovesta sisään.

Absurdi ja naurettava ajatus, hän pilkkasi itseään. Mutta kieltämättä hiukan pelottava. Kadulla tunne oli jo onneksi kokonaan hävinnyt. Tilalle alkoi sen sijaan hiipiä kasvava jännitys – ja kipu. Vasen saapas hankasi nyt armottomasti. Luultavasti kantapäähän oli jo noussut rakkula.

Johanna nilkutti Mannerheimintien yli ja pysähtyi kadunkulmaan. Kosmos oli vain muutaman metrin päässä, mutta kellohan ei ollut vielä paljon mitään.

Jos menisi Baker’siin kahville ja odottelemaan? Johanna pohti. Ei sittenkään. Hän halusi joka tapauksessa olla paikalla ennen Samuelia, istuskelisi siinä ja tappaisi aikaa ja nauttisi kutkuttavasta odotuksesta. Mikäli pystyisi keskittymään nauttimiseen.

Paino lähes kokonaan oikealla jalalla Johanna hypähteli Kosmoksen ovelle. Kesti hetken ennen kuin hän oivalsi, kummin päin ovi aukesi.

– Onko pöytävarausta? Ystävällisesti hymyilevä portsari nousi ja pani samalla iltapäivälehden syrjään.

– Ei kun... Johanna katseli epävarmasti ympärilleen. Salissa näytti olevan runsaasti tilaa.

– Mulle sanottiin että....

– No kyllä sieltä varmaan tilaa löytyykin. Portsari auttoi takin Johannan yltä. – Että tervetuloa vaan.

– Kiitos, mun pitää vaan ensin käydä tuolla... Johanna lähti menemään naistenhuoneeseen.

– Se ovi muuten aukeaa sivulle vetämällä, portsari huomautti.

– Sen mä sentään muistan, Johanna naurahti. – Ja senkin että siellä kuuluu linnunlaulu.

Hän veti varovasti vasemman saappaan jalastaan. Nahka oli hiertynyt jo niin pahasti, että legginsien kantapää oli tarttunut ihoon kiinni.

– Shit shit shit! Johanna kiroili. Kirveli niin armottomasti.
Hän joutui penkomaan laukkuaan kauan, ennen kuin löysi pohjalta pienen nuhjaantuneen laastarin. Sai kelvata. Helpotti edes hetkeksi.

Naistenhuoneesta tullessaan Johanna jäi seisomaan salin ovelle ja kysyi sitten ohikulkevalta tarjoilijalta, voisiko valita paikan salin perältä.

– Monelleko?

– Kahdelle... tai siis mä odotan seuraa... Hän vilkaisi taas kelloa.

– Tulin vähän etuajassa, kun...

– Tänne päin sitten vaan. Tarjoilija ohjasi Johannan salin perälle pieneen kahden hengen pöytään. Äänekäs miesseurue oli juuri maksanut laskunsa viereisessä pöydässä. Astioiden ja huolettomasti lautasille heitettyjen servettien ja varsinkin lasien runsaudesta päätellen siinä oli istuttu nykykäytännön vastaisesti tavallista pitempi lounas.

– Pitäiskö vielä ottaa yhdet, kun jälkiruokakin näytti saapuvan vasta nyt? yksi miehistä hohotti ja iski Johannalle silmää. Muut yhtyivät nauruun hiukan vaivautuneina, ja sitten seurue marssi eteiseen aavistuksen verran horjahdellen.

– Että semmoista, tarjoilija hymähti miesten perään. – Pojat ne on poikia, ikään katsomatta. Yksi noista pääsi just eläkkeelle, ja sitä ne olivat juhlimassa – ja varmaan menevät jatkamaankin jonnekin.

– Jotenkin tutun näköistä jengiä, Johanna huomautti. – Ainakin jonkun noista olen nähnyt telkkarissa, uutisissa kommentoimassa jotain talousjuttua tai jotain.

– Aika monikin meidän asiakkaista on teeveestä tuttu, sekä nykyisistä että edesmenneistä, tarjoilija naurahti. – Saisiko muuten olla jotakin juotavaa odotellessa? hän sitten kysyi samalla, kun ryhtyi raivaamaan pöytää.

Johanna pyysi pelkkää vettä.

– Siis niinku alkuun, hän kiiruhti selittämään. – Mä tosiaan odotan seuraa, niin että...

Tarjoilija kaatoi veden ja jätti kannun pöytään. Johanna siemaisi lasista. Vesi maistui väljähtäneen lämpimältä, mutta hän ei kehdannut pyytää uutta kannullista. Sitä paitsi huoneenlämpöinen vesi oli lempeämpää häiriköivälle vatsalle.

Perjantai-iltapäivä hämärtyi ravintolan ison ikkunan takana. Taas oli alkanut sataa räntää. Ihmiset kiiruhtivat kadulla pää hartioissa. Joku taisteli temppuilevan sateenvarjon kanssa ja joku toinen kiskoi huppua päähänsä.

Äkkiä Johanna hätkähti. Kiitävän hetken hän kuvitteli nähneensä ikkunan ohi kävelevän tutun hahmon. Tumman poninhäntäpäisen miehen, pieni vaalea nainen käsipuolessaan. Eihän se mitenkään voinut olla...

Johanna vilkaisi taas kelloa: kaksi minuuttia yli neljän. Vielä puoli tuntia – tai enää...

Vatsassa kiersi ja kurisi. Oli pakko rauhoittua. Johanna istui hetken käsiensä päällä ja viittasi sitten tarjoilijan paikalle. Hän tilasi konjakin.

– Odottavan aika saattaa tosiaan joskus käydä pitkäksi, tarjoilija naurahti ja lähti toimittamaan tilausta.

Samuel Mäntynen astui sisään täsmälleen puoli viisi ja käveli sivuilleen vilkuilematta suoraan salin perälle, ikään kuin olisi tiennyt Johannan valitsevan paikan juuri sieltä.

Johanna siirsi hätäisesti tyhjentämänsä konjakkilasin salamannopeasti naapuripöytään, pyyhkäisi kostuneita kämmeniään vaivihkaa hameeseen ja nousi ylös. Konjakki poltteli vielä kurkussa. Hän yritti pidätellä hengitystä, ettei tuoksu paljastaisi.

– Sä olet ihanan täsmällinen, hän nauroi ja ojensi kätensä. Samuel ei tarttunut siihen.

– Tietysti, mies tokaisi jotenkin ilmeettömästi. – Minä en voi sietää myöhästelijöitä.

Hän laski kätensä Johannan olkapäille ja suikkasi ilmaan nopeat poskisuudelmat. Sitten hän katsahti ympärilleen ja istuutui sohvalle Johannan viereen.

– Mukava taas tavata.

– Tosi kivaa, Johanna mutisi hiukan hämmentyneenä. Hän oli jo ehtinyt nähdä mielessään, miten he istuisivat siinä vastakkain pöydän yli kumartuneina ja pitelisivät toisiaan kädestä ja katsoisivat syvälle silmiin ja...

– Vähän ahtaat paikat syömiselle, hän naurahti. Ääni kuulosti pelkältä vinkaisulta.

– Niinkö? No vaihdetaan paikkaa tuohon, Samuel sanoi ja nyökkäsi naapuripöytään. – Me voidaan varmaankin siirtyä tähän? hän vielä varmisti tarjoilijalta, joka oli juuri tuomassa ruoka- ja viinilistoja. – Minä en ikinä istu selin yleisöön.

– Kyllä se käy, kunhan poistutte seitsemään mennessä, tarjoilija sanoi ja poimi yksinäisen konjakkilasin pöydältä. – Siitä eteenpäin tämä on varattu.

– Eiköhän me silloin ollakin jo ihan jossakin muualla, Samuel madalsi ääntään ja väläytti kasvoilleen hurmaavan hymyn.

Nyt se näyttää juuri samanlaiselta kuin silloin Raffaellon terassilla, Johanna ajatteli ja tunsi hiukan rentoutuvansa. Samuelin pitäisi hymyillä aina.

He ryhtyivät tutkimaan ruokalistaa, mutta Johannan oli vaikea keskittyä. Hän ei saanut silmiään irti miehen valtavista kourista. Kämmenselässä kasvoi punertavaa karvaa, sormet olivat pitkät ja tylppäpäiset. Johanna värähti ajatellessaan, mitä kaikkea ihanaa ne kädet pystyisivätkään tekemään.

– Otetaan vorschmack täältä klassikko-osastolta, Samuel päätti pian. – Se on tässä talossa takuuvarma valinta, vaikka ei tietysti ylläkään aivan Savoyn tasolle.

Johanna nyökytteli asiantuntevan näköisenä. Hän ei ollut ikinä ollut Savoyssa, mutta tiesi sentään sen edustavan ravintoloiden ehdotonta eliittiä.

– Sopii oikein hyvin mulle, hän sanoi ja ajatteli, että kiva kun toinen päätti kummankin puolesta. Tuli ikään kuin varmempi olo.

– Ja joku hyvä punaviini, Samuel jälleen pikemminkin päätti kuin ehdotti.

Johanna nyökkäsi taas. Hänelle tuli äkkiä hillitön tarve tarttua miehen käteen.

– Mä ihailin tätä jo silloin... ensimmäisellä kerralla, hän sanoi ja sipaisi varovasti isoa kultaista sormusta. – Mistä sä olet saanut sen?

– Perintökamaa. Samuel vilkaisi välinpitämättömästi sormusta.

– Kulkenut suvussa.

– Jännän muotoinen sinetti. Mitä se oikein esittää?

– Miten niin esittää? Samuel vilkaisi Johannaa otsaansa rypistäen. – Miksi sen pitäisi esittää jotakin?

– Ei tietysti mitenkään, mä vaan...

Johanna nielaisi nolona. Aivot eivät toimineet ollenkaan, eivätkä varsinkaan tuottaneet ensimmäistäkään älykästä lausetta.

Tarjoilija kävi hakemassa tilauksen, ja sitten hänen poistuttuaan Samuel laski aivan yllättäen kätensä Johannan reidelle, puristi kovaa ja jätti käden siihen.

– Syödään nopeasti ja sitten lähdetään, mies sanoi hiljaa. Hän katsoi tiukasti saliin, ei vilkaissutkaan Johannaan.

– Minne? Johanna henkäisi.

– Sänkyyn.

Johanna nielaisi uudelleen, mutta sillä kertaa pelkästä kiihtymyksestä. Siinä he istuivat asiallisen näköisinä vierekkäin niin kuin liikeneuvottelussa. Kukaan salissa ei voinut tietää, mistä he juuri sillä hetkellä puhuivat.

– Meille vai teille? Johanna kykeni juuri ja juuri kysymään. Kiihtymys väreili iholla. Sydän hakkasi. Oli hankala hengittää. Suusta pääsi typerä pieni tirskahdus.

– Teille on lyhyempi matka, Samuel sanoi ja puristi taas reittä, nyt niin kovaa, että se melkein sattui. Hän käännähti äkkiä katsomaan Johannaa, joka ajatteli, ettei noin tummia silmiä oikeasti ollutkaan. Pupilleja tuskin erotti.

Johanna henkäisi helpottuneena, kun tarjoilija toi viinipullon, korkkasi sen ja pyysi Samuelia maistamaan.

Mies nuuhkaisi korkkia, siemaisi lasistaan ja pyöritteli viiniä suussaan otsa rypyssä. – Ei täydellistä, mutta kelpaa, hän sitten huomautti tarjoilijalle. – Se on aavistuksen verran liian viileää, hän lisäsi, kun Johanna oli maistanut omasta lasistaan. – Vai mitä sanot?

– Emmä oikein tiedä... Johanna mutisi epävarmasti. – Ehkä... tai siis on se kyllä vähän... viileää.

– Skool joka tapauksessa, Samuel sitten naurahti ja kohotti lasiaan. – Otetaan meille ja mukavalle illalle.

– Meille! Johanna yhtyi maljaan. Hän suorastaan kuuli huutomerkin sanan perässä.

Ravintolasalissa oli heidän lisäkseen edelleen vain muutama asiakas. Räntäsade ikkunan takana oli tihentynyt ja muuttunut valkoisemmaksi, melkein lumeksi. Punaviini lämmitti suloisesti. Johanna alkoi tuntea olonsa vapautuneemmaksi. Hän oli tyhjentänyt lasinsa, ennen kuin Samuel oli ehtinyt tuskin puoleenväliinkään. Tuntui aivan luontevalta istua siinä tämän miehen kanssa rinnakkain. He olivat pari. Tai ainakin heistä tulisi pari. Johanna oli siitä vuorenvarma. Hän ei ollut ikinä elämässään ollut mistään yhtä varma.

Johanna nuuhkaisi autuaana, kun nelikulmaiset vorschmack-kulhot hetken kuluttua tuotiin pöytään.

– Ihana tuoksu! hän henkäisi ja seurasi sivusilmällä, miten kätevästi Samuel sekoitti smetanan ja maustekurkku- ja punajuurikuutiot ruokaan.

Mies taputteli suupielensä huolellisesti servetillä, toivotti hyvää ruokahalua ja kumartui syömään, miltei heittäytyi annoksensa ylle.

Johanna tuijotti hetken Samuelia ja purskahti sitten tahattomaan nauruun.

– Miten ihmeessä sä oikein syöt? hän ihmetteli.

Mies jäykistyi. – Mitä tarkoitat? hän kysyi oudolla äänellä.

– No mä vaan ihmettelen kun... Johanna hätääntyi. – Oletko sä vasuri, kun sä pidät haarukkaa ja veistä niinku väärinpäin... siis tällä tavalla... Hän vaihtoi veitsen ja haarukan keskenään käsissään.

– Lopeta! Samuel sähähti ja iski. Hän löi Johannan ranteeseen niin kovaa, että veitsi putosi pöydälle ja siitä lattialle.

Johanna kääntyi katsomaan miestä järkyttyneenä. Ei olisi tuntunut kauheammalta, vaikka tämä olisi iskenyt haarukalla kämmenen läpi. Sydämeen sattui enemmän kuin ranteeseen.
Maailma oli pysähtynyt siihen paikkaan.

– Anteeksi... mies sitten mutisi hiljaa. Hän kumartui poimimaan veitsen lattialta, mutta ei noussutkaan heti ylös, vaan painoi päänsä Johannan syliin.

Sekunnit tipahtelivat. Ne tuntuivat ikuisuudelta. Sitten Johanna kosketti varovasti miehen niskaa ja alkoi silittää hiljaa.

– Ei se mitään, hän kuiskasi.

– Kyllä mä ymmärrän, hän selitti. – Otetaan lisää viiniä, jooko?

Tuntia myöhemmin vorschmackit oli syöty, viinipullo tyhjentynyt ja Johanna kieltäytynyt jälkiruuasta. Samuel pyysi laskun.

– Yhdessä vai erikseen? tarjoilija kysyi.

– Yhdessä, mies naurahti. – Seuraavalla kerralla vuoro saattaakin vaihtua...

Johanna nyökkäsi onnellisena. Seuraavalla kerralla...  Mikään ei loppuisi tähän iltaan, jatkoa seuraisi aivan varmasti.

Hän suorastaan tanssahteli uusissa saappaissaan miehen kainalossa Kalevankatua ylös kohti kotia, pyydysti lumihiutaleita kielenkärjellään ja ajatteli, että elämä oli ihanaa. Kantapään hiertymä oli maailman pienin murhe.

Fredrikinkadun kulmassa olevan pubin kohdalla Samuel hidasti askeleitaan.

– Entinen kantapaikkani, hän hymähti. – Tai yksi niistä. Istuskeltiin tuolla paljonkin joskus opiskeluaikoina. Nykyisin siellä käy tuskin kukaan. Ihme että paikka on vielä pystyssä.

Vasta portaita kiivetessä hiertymä alkoi hangata niin kipeästi, että Johanna yritti hypähdellä vain toisella jalalla. Äkkiä Samuel kaappasi hänet syliinsä ja laski alas vasta kotioven edessä.

– Ei sentään vielä kynnyksen yli, mies naurahti. – Se olisi hiukan liian symbolista.

Vielä vielä vielä... Johanna toisteli mielessään ja pudotti innoissaan avaimen. Mutta ehkä jonakin päivänä...

Samuel poimi avaimen ylös ja avasi oven. Se ehti tuskin sulkeutua heidän perässään, kun mies jo rupesi repimään vaatteita Johannan yltä.

– Varo vähän, Johanna ulvahti Samuelin kiskaistessa yhdellä vetäisyllä saappaan vasemmasta jalasta. – Odota kun mä sytytän... Hän hapuili katkaisinta.

– Ei valoja! mies sihahti.

Johanna hämmästyi. – Okei, ei valoja, hän sitten myönteli.

Kuului risahdus, kun rintaliivien olkain repeytyi irti.

He kompuroivat pimeään makuuhuoneeseen ja Samuel miltei paiskasi Johannan vuoteelle. Hän makasi siinä hämmentyneenä ja kiihottuneena ja katsoi, miten ikkunaa vasten kuvastuva musta siluetti heitteli omia vaatteitaan ympäriinsä ja sukelsi sitten sänkyyn ja hänen päälleen.

Johanna muistaisi ikuisesti, että juuri sillä hetkellä hän antoi periksi. Hän päätti olla ihmettelemättä enää yhtään mitään. Hän antaisi vain mennä ja nauttisi kaikesta, miehen omituisen poukkoilevasta käytöksestä ja läähätykseksi muuttuvasta hengityksestä ja rajuista otteista ja siitäkin, että itse tuskin ehti mukaan, ennen kuin mies oli jo lauennut, kierähtänyt hänen päältään ja jäänyt viereen makaamaan kädet ristissä rinnalla raskaasti hengittäen.

He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan, eivät ensimmäistäkään hellittelevää sanaa tai kuiskausta.

– Mä menen nyt, Samuel sitten rikkoi hiljaisuuden ja venytteli niin että nikamat naksuivat.

Johannan sydän hypähti kurkkuun.

– Siis suihkuun, Samuel täsmensi. – Mistähän löytyisi pyyhe?

– Kylppärin kaapista, Johanna sanoi ja huokaisi itsekseen.

– Siellä pitäisi olla puhtaita. Voinko mä jo sytyttää valot? hän kysyi varovasti.

– Tottakai.

Johanna nousi istumaan ja siirtyi sängyn laidalle. Päässä pyöri, vatsassa pyöri, kaikkialla pyöri. Lattialankut tuntuivat kylmiltä paljaiden jalkojen alla.

Kylpyhuoneesta alkoi kuulua veden kohinaa ja laulua. Samuelilla oli täyteläinen basso. Johannaa hymyilytti. Hänellä ei ollut vielä koskaan ollut miestä, joka olisi laulanut suihkussa niin kuin jossakin televisiomainoksessa. Hän kietaisi aamutakin ylleen samalla hetkellä, kun veden kohina lakkasi. Hän hiipi kylpyhuoneen ovelle ja koputti.

– Ottaisitko jotain?

– Mitä talo tarjoaa? kuului oven takaa.

– Punkkua tai valkkaria... On mulla pari pulloa oluttakin.

– Jatketaan samalla linjalla.

– Ok, siis punkkua.

Johanna seisoi hetken epä­tietoisena keittiön baaritiskin ääressä. Viinipullo oli avattu tiistaina ja saattoi olla jo jotenkin pilalla, vaikka korkki oli kierretty tiiviisti kiinni. Mutta ei auttanut, koska se oli talon ainoa punaviini.

Johanna valitsi vitriinistä kummitädiltä perimänsä kristallilasit ja kaatoi viiniä. Kuin rubiinia, hän ajatteli nostaessaan lasin valoa vasten. Samuel tuli kylpyhuoneesta pyyhe rennosti lanteillaan ja käveli suoraan olohuoneen ikkunaan.

Johanna otti lasit tiskiltä ja meni perässä. He skoolasivat, ja Johanna seurasi jännittyneenä, kun mies joi ison kulauksen.

– Hhmmm.... Samuel pyöritteli lasia kädessään. – Ei hassumpaa. Ainakin parempaa kuin äskeinen.

Johanna huokaisi helpottuneena ja sulki sälekaihtimet.

– Miksi? Samuel ihmetteli ja avasi kaihtimet. – Typerää häveliäisyyttä. Jos joku haluaa tuolta katsoa, niin katsokoon.

– Totta kyllä mutta... Johanna mutisi vaivautuneena.

He seisoivat siinä hetken hiljaa viiniä siemaillen.

– Mikäs tuolla on? Samuel sitten katkaisi hiljaisuuden ja laski lasinsa ikkunalaudalle.

– Missä? En mä näe mitään.

– Tuossa ikkunassa, missä oli viimeksi se valkoinen kissa. Siellä on jotain... Katti on hävinnyt, mutta ihan niin kuin... Jumalauta, kiikaroiko joku siellä? Samuel purskahti nauruun. – Että on otsaa...

– Ei kai sentään... Johanna ei nähnyt vastapäisessä ikkunassa mitään erikoista.

– No helvetti, katsokoon sitten oikein kunnolla! Samuel nauroi. Hän pudotti pyyheliinan lattialle ja rupesi kääntyilemään, esitteli itseään edestä, takaa ja sivuilta.

– Et kuule viitsisi... Johannaa nolotti. – Tule nyt, mennään istumaan. Mä haen lisää viiniä.

Hän nosti pyyhkeen lattialta ja kietoi sen takaisin Samuelin lanteille. Mies tuoksui hyvälle, rakastelun ja suihkugeelin yhdistelmälle. Johanna painoi nenänsä kullanpunaiseen rintakarvoitukseen.

– Sä olet värjännyt tukan, hän huomautti. – Ei se mitenkään voi oikeasti olla noin musta kun...

Samuel jäykistyi. – Mitä väliä sillä on, hän sitten naurahti. – En edes muista alkuperäistä väriä.

– En minäkään omaani, Johanna nauroi. – Hei odota vähän...

Hän juoksi eteiseen ja joutui penkomaan hetken, ennen kuin löysi käsilaukkunsa hujan hajan heitettyjen vaatteiden alta. Hän poimi kännykän laukusta ja palasi olohuoneeseen.

– Ja nyt hymyä! hän huudahti.

Samuel käännähti. – Pane se pois! hän ärähti.

– Miksi? Johanna ihmetteli. Sydän alkoi takoa. – Mä ottaisin vaan yhden kuvan muistoksi. Sä näytät niin jumalaisen hyvältä ja juurihan sä poseerasit tuossa ikkunassakin ihan...

– Minua ei jumalauta kuvata! Samuelin ääni oli madaltunut kuiskaukseksi.

Kännykän salama leimahti.

– Helvetin helvetti... Samuel loikkasi huoneen poikki parilla askeleella ja iski niin kovaa, että Johanna horjahti sohvaan.
Huoneeseen putosi järkyttynyt tykyttävä hiljaisuus.
Johanna nosti käden hitaasti poskelleen.

Kultainen sinettisormus oli repäissyt siihen pitkän syvän haavan.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.