Johanna ei ikinä unohtaisi niitä sanoja, eikä pehmeää matalaa ääntä. Eikä varsinkaan kuumaa aaltoa, joka valahti päästä varpaisiin.

Perjantai, lokakuun 22. päivä

Muutaman päivän itseni kanssa neuvoteltuani tein sen sitten tänään – kävin ostamassa kiikarin.

En tietenkään ymmärrä moisista kapistuksista enkä varsinkaan niiden ominaisuuksista yhtään mitään, joten surffailin ensin erilaisilla nettisivustoilla. Kiikareita löytyy vaikka minkä nimisinä – on Lugeria ja Kamakuraa ja Zenithiä, ihan vain muutaman mainitakseni.

Kamakurasta tuli tietysti heti mieleen Kamasutra, jota murrosikäisinä salaa kurkittiin ja tirskuttiin. Oli mukamas jännittävää ja vähän hävettävääkin, eikä ihan kaikkea taidettu ymmärtääkään...

Lugerin taas yhdistän jostakin syystä aseisiin, vaikka saatan olla tietysti väärässäkin. Itse asiassa ymmärrän aseista juuri ja juuri sen verran, että pystyn erottamaan pistoolin kivääristä. Sen joka tapauksessa muistan varmasti, että isällä oli aikoinaan Zenith-merkkinen rannekello. Siinä oli leveä musta nahkaranneke, joka vuosien kuluessa hilseili harmaaksi.

Vaikka en omistakaan kännykkää, tietokone minulla on. Ei todellakaan mikään hieno ultrakevyt nopea läppäri, vaan vanhanaikainen tukeva pöytämalli. Minulle riittää, että pääsen internetiin. Koneeni on kieltämättä hidas kuin vanha väsynyt työhevonen, mutta mihin minulla tässä ylipäätään kiire olisi, valmiissa maailmassa? Sitä paitsi hidas kone tuntuu jotenkin inhimilliseltä, kun se ikään kuin miettii aikansa ennen kuin ryhtyy toimimaan.

Surffailin myös Stockmannin uusilla hienoilla nettisivuilla, ja päätin sitten mennä paikan päälle katselemaan niitä kiikareita. Arvelin, että ammattimyyjä osaisi varmasti ehdottaa oikeanlaista, vaikka elektroniikkaporukalla onkin usein taipumus puhua täysin käsittämätöntä kieltä laitteiden ominaisuuksia selostaessaan. Ja melkein poikkeuksetta ne suosittelevat tietysti kalleimpia malleja.

Tavaratalon kosmetiikkaosastoa ei voi välttää, jos menee sisään pääovesta Aleksanterinkadun puolelta. Siellä oli menossa tarjousviikon viimeinen päivä, joten asiakkaita riitti. Pysähdyin hetkeksi katselemaan, mutta en nähnyt tuttuja kasvoja, ja kävelin sitten osaston läpi infotiskille tiedustelemaan, mistä päin kiikarit löytyisivät.

Jouduin jonkin aikaa odottelemaan vuoroani, kun paksuihin untuvatakkeihin pukeutunut iäkäs japanilaispariskunta oli paneutunut keskustelemaan virkailijan kanssa muumeista. Luin vastikään jostakin lehdestä, että missään muualla muumit eivät ole yhtä suosittuja kuin Japanissa. Niin, ja joulupukki. Ihmeellistä porukkaa.

Lopulta pariskunta poistui vuolaasti kiitellen ja kumarrellen, ja virkailija neuvoi minut oikealle osastolle kerrosta alemmaksi.

Olin juuri menossa portaisiin, kun huomasin vastapäisen talon naapurini, jonka muuten olen mielessäni ristinyt Mustatukaksi. Kissani on edelleen pelkkä kissa, mutta ihmisille on mukava keksiä ulkonäköön liittyviä lempinimiä.

Sekunnin murto-osaksi katseemme kohtasivat. Olin huomaavinani Mustatukan silmissä ikään kuin ohimenevän kysymyksen: ollaanko me nähty jossakin? Sitten hän kääntyi sanomaan jotakin takanaan tulevalle naiselle, jolla oli huiman korkeakorkoiset, kirkkaankeltaiset kengät. Minulle ei olisi kyllä edes nuorena tullut mieleenkään ostaa sen värisiä jalkineita.

Elektroniikkaosastolla kävi juuri niin kuin olin arvellutkin. Nuori raamikas klaniksi ajeltu myyjä oli äärimmäisen kohtelias, asiantunteva, innokas – ja puhui täysin käsittämätöntä kieltä.

– Sama suomeksi, kiitos, pyysin ja selitin sitten etsiväni tehokasta kiikaria lähinnä lintujen bongailuun. Kerroin kierteleväni kesät talvet kaupungin rantoja.

– Siinä tapauksessa suosittelisin tämmöistä sääsuojattua Pentaxia, myyjä sanoi ja poimi vitriinistä kiikarin suorastaan hellästi. Se oli valikoiman kolmanneksi kallein.

Tekniset yksityiskohdat ja vakuutussuositukset menivät ohi korvieni. Myyjä yritti tyrkyttää myös jalustaa, joka kuulemma kuuluu jokaisen lintubongarin vakiovarustuksiin. En ostanut jalustaa. Aloin olla kärsimätön, halusin pian kotiin kokeilemaan uutta leikkikaluani.

Poistuin tavaratalosta samaa reittiä kuin olin tullutkin. Mustatukka oli taas omalla osastollaan. Asiakkaita ei juuri sillä hetkellä ollut, ja näin miten hän kumartui ottamaan jotakin tiskin alta. Hän vaikutti jotenkin tyytymättömältä.

Ylihuomenna on täysikuu. Toivon hartaasti, että tulisi tähtikirkas yö. Harmi, ettei kiikarista ole juurikaan iloa kuun katselemisessa. Sitä varten pitäisi tietysti olla kaukoputki.

***

Johanna laski tunteja ja minuutteja. Hän oli laskenut niitä jo monta päivää, siitä tiistai-illan hetkestä lähtien, kun kännykkä Ruoholahdessa oli soinut ja hän oli pysähtynyt keskelle ajokaistaa ja oli ollut vähällä jäädä äkäisesti tuuttaavan auton yliajamaksi.

”Minä täällä... Samuel.”

Hän ei ikinä unohtaisi niitä sanoja, eikä pehmeää matalaa ääntä. Eikä varsinkaan kuumaa aaltoa, joka valahti päästä varpaisiin. Se aalto ei hävinnyt mihinkään, vaan oli nyt asettunut ihanasti kuumottavaksi palloksi jonnekin vatsan tienoille.

Menneiden päivien aikana Johanna oli kertaillut lyhyttä keskustelua, hän yritti muistaa kaiken aivan sanatarkasti, sävyt ja äänenpainot, ihan kaiken.

Samuel oli Vaasassa, tai jossakin siellä lähellä, Mustasaaressa ehkä, paikan nimi ei ollut jäänyt Johannan mieleen. Miehelle oli tullut äkkilähtö, kun eräs entinen potilas oli yllättäen soittanut ja uhkaillut itsemurhalla.

Entinen... Johanna oli ihmetellyt mielessään ja oli kysynyt sitten ääneen, oliko Samuelilla paljonkin potilaita ympäri Suomea.

– No ei nyt sentään, mies oli naurahtanut. – Tämä kyseinen tapaus on muuttanut vähän aikaa sitten entiselle kotiseudulleen. Itse asiassa minun suosituksestani. Lääkäri ei voi koskaan jättää potilastaan, vaikka tämä olisi virallisesti miten entinen tahansa. Niistä ihmisistä on tavalla tai toisella vastuussa loppuun saakka. Niille on oltava uskollinen. Psykiatrin varsinkin.

Johanna oli nyökytellyt ja painanut kännykkää korvalleen ja ajatellut, että vastuuntunto ja uskollisuus olivat hienoja ominaisuuksia. Toisin oli esimerkiksi parhaan ystävättären Kiiran aviomiehen laita. Jarkon yhteydessä ei voinut uskollisuudesta puhua, hän oli naurahtanut itsekseen hiukan vahingoniloisesti. Se mies petti vaimoaan sen kuin kerkesi.

– Olisi mukava tavata, Samuel oli sitten sanonut. – Kunhan pääsen täältä tulemaan.

– Niin, Johanna oli henkäissyt. – Milloin sä...?

– Tässä taitaa vielä mennä pari päivää, mutta viimeistään perjantaina olen varmasti jo kotona.

– Niin, Johanna oli henkäissyt uudelleen. – Mulle kyllä perjantai sopii oikein hyvin, hän oli lisännyt ja päättänyt taistella vaikka millä keinoin itselleen lyhennetyn työvuoron.

– Voitaisiin mennä ottamaan lasillinen tai pari, Samuel oli ehdottanut. – Tai vaikka syömään.

– Ehdottomasti! Johanna oli miltei huutanut. – Mulle käy kaikki. Sano vaan aika ja paikka. Ja mä olen muuten kaikkiruokainen, että jos mennään syömään niin...

– Hhmm... Kävisikö Kosmos, Samuel oli ehdottanut.

Johanna oli nielaissut. – Ilman muuta, hän oli sitten sanonut hiukan vaimeasti.

Kosmos sijaitsi Mannerheimintien toisella puolella melkein Stockmannia vastapäätä, mutta Johanna ei edes muistanut, miten pitkä aika hänen edellisestä käynnistään oli vierähtänyt. Varmasti ainakin kaksi vuotta. Sen hän kuitenkin muisti, että Arja Saijonmaa oli silloin istunut ikkunapöydässä pitämässä hovia, punainen huivi taiteellisesti olan yli heitettynä.

Johanna oli aina tuntenut olonsa hiukan epävarmaksi ja ulkopuoliseksi niinä harvoina kertoinaan Kosmoksessa. Legendaarisella ravintolalla oli edelleen taiteilijakapakan maine, vaikka varsinkin lounasaikaan asiakaskunta edusti nykyään pikemminkin bisnes- ja mediamaailmaa.

Myöhään torstai-iltana Samuel oli taas soittanut ja kertonut palanneensa juuri kotiin.

– Rankka reissu, mies oli huokaissut sen enempää selittelemättä. – Huomennahan me sitten tavataan, eikö? hän oli lisännyt.

– Mulla on potilaita jonnekin alkuiltapäivään saakka, mutta sopiiko että soittelen sen jälkeen?

– Mulle sopii kaikki, Johanna oli taas lipsauttanut vähän turhankin innokkaana. – Työvuoro loppuu kolmelta, niin että siitä eteenpäin...

– Hyvä, soitellaan. Tai odotas vähän... Samuel oli miettinyt hetken. – Kyllä mä olen jo neljään mennessä varmasti vapaa ja vähintäänkin nälkäinen. Kapakassa on silloin väljempääkin lounasajan jälkeen ja ennen iltaruuhkaa. Tuskin tarvitsee varata pöytääkään. Sanotaanko puoli viisi?

– Sanotaan, mulle sopii tosiaan kaikki, Johanna oli henkäissyt.

– Nähdään siellä.

Totta puhuen Johanna oli joutunut käymään tiukan väännön osaston vastaavan Sara Peltosen kanssa, ennen kuin tämä oli suostunut vuoronvaihtoon.

– Ainahan sulle on sopinut perjantain iltavuoro, pomo oli tokaissut närkästyneenä. – Mikäs nyt on?

– Force majeure. Ehdottoman tärkeä meno. Pakollinen.

– Niinkö? Saran kulmat olivat kohonneet uteliaan kysyvästi.

Tietäisitkin... Johanna oli ajatellut kiihdyksissään. – Yksityisasia, hän oli sitten mutissut.

– No, menköön nyt tämän kerran, Sara oli lopulta myöntynyt. – Vaikka minä en kyllä yhtään tykkää näistä viime hetken muutoksista, kuten hyvin tiedät. Ja huomenna teet sitten pitkän päivän.

Pitäisikö sittenkin käydä vaihtamassa kuteet? Johanna pohti kääntyillessään peilin edessä henkilökunnan naistenhuoneessa. Vielä ehtisi, Kosmoshan oli kotimatkan varrella.

Kaikki oli mustaa: tiukka ohut kietaisuneule, minihame, himmeästi hohtavat legginsit ja yli polven yltävät mokkasaappaat. Kynnet Johanna oli edellisenä iltana lakannut hiilenharmaiksi, mutta tietyssä valaistuksessa nekin näyttivät pikimustilta.

Ihanat mutta järjettömän kalliit saappaat hän oli ostanut edellisenä päivänä pelkästä päähänpistosta. Hän oli kuitannut huiman laskun vain lievästi itsekseen nikotellen. Maksun aikahan koittaisi vasta joskus seuraavassa kuussa, kun Luottokunta muistuttaisi itsestään.

Tyylitaiturina itseään pitävä Kiira oli pari kertaa huomauttanut, että Johannan olisi syytä käyttää enemmän kirkkaita värejä. Tumma ihminen kuulemma helposti hukkui mustaan, jos ei sattunut olemaan erityisen säteilevä persoona.

Johanna oli hiukan loukkaantunut ystävättären suorasukaisesta puheesta ja sanonut sitten, että musta oli aina ollut hänen värinsä. Suurin osa muunvärisistä heräteostoista roikkui edelleen hintalappuineen kaapissa.

– Enkä mä mikään Tarja Turunen kuvittelekaan olevani, Johanna oli puolustautunut.

– Huono esimerkki, Kiira oli nauranut. – Sekin leidi nimittäin rupesi käyttämään muitakin värejä saatuaan potkut Nightwishistä.

Kiira... Johanna pysähtyi miettimään. Hän ei ollut soittanut ystävättärelleen tiistaisen epäonnistuneen lounaan jälkeen. Mutta eipä ollut Kiirakaan antanut kuulua itsestään, Johanna sitten puolustautui, tarkisti huulten rajauksen ja astui pari askelta taaksepäin nähdäkseen kokovartalokuvansa. Kelpaa, hän päätti tiukasti. Eikä pelkästään kelpaa, vaan näyttää oikeasti hyvältä.

Hän vilkaisi kelloa: vähän vaille puoli neljä. Vatsassa kurahti pahaenteisesti. Hemmetin hemmetti. Hän oli aina reagoinut jännitykseen vatsallaan. Koulussakin juuri ennen tärkeitä kokeita tai kun piti valmistautua pitämään esitelmä. Vatsan kurina ei sattunut niin kuin migreeni, mutta se oli sitäkin kiusallisempaa.

Oli pakko vielä käydä vessassa. Onneksi naistenhuone oli tyhjä, ei tarvinnut välittää äänistä eikä hajuista.

Hetken kuluttua Johanna pesi huolellisesti kätensä ja heitti vielä vihoviimeisen vilkaisun peiliin. Hän poimi suuhunsa varmuuden vuoksi pari närästystablettia ja haki takin kaapista. Vasen saapas oli alkanut ikävästi hiertää kantapäätä, mutta siihen ei nyt ollut aikaa kiinnittää sen enempää huomiota.

Hississä Johannaan iski äkkiä kummallinen ajatus. Hänelle tuli outo tunne, että hän oli tässä talossa viimeistä kertaa, oli ikään kuin jättämässä jäähyväisiä. Ettei hän ikinä enää astuisi tämän tavaratalon ovesta sisään.

Absurdi ja naurettava ajatus, hän pilkkasi itseään. Mutta kieltämättä hiukan pelottava. Kadulla tunne oli jo onneksi kokonaan hävinnyt. Tilalle alkoi sen sijaan hiipiä kasvava jännitys – ja kipu. Vasen saapas hankasi nyt armottomasti. Luultavasti kantapäähän oli jo noussut rakkula.

Johanna nilkutti Mannerheimintien yli ja pysähtyi kadunkulmaan. Kosmos oli vain muutaman metrin päässä, mutta kellohan ei ollut vielä paljon mitään.

Jos menisi Baker’siin kahville ja odottelemaan? Johanna pohti. Ei sittenkään. Hän halusi joka tapauksessa olla paikalla ennen Samuelia, istuskelisi siinä ja tappaisi aikaa ja nauttisi kutkuttavasta odotuksesta. Mikäli pystyisi keskittymään nauttimiseen.

Paino lähes kokonaan oikealla jalalla Johanna hypähteli Kosmoksen ovelle. Kesti hetken ennen kuin hän oivalsi, kummin päin ovi aukesi.

– Onko pöytävarausta? Ystävällisesti hymyilevä portsari nousi ja pani samalla iltapäivälehden syrjään.

– Ei kun... Johanna katseli epävarmasti ympärilleen. Salissa näytti olevan runsaasti tilaa.

– Mulle sanottiin että....

– No kyllä sieltä varmaan tilaa löytyykin. Portsari auttoi takin Johannan yltä. – Että tervetuloa vaan.

– Kiitos, mun pitää vaan ensin käydä tuolla... Johanna lähti menemään naistenhuoneeseen.

– Se ovi muuten aukeaa sivulle vetämällä, portsari huomautti.

– Sen mä sentään muistan, Johanna naurahti. – Ja senkin että siellä kuuluu linnunlaulu.

Hän veti varovasti vasemman saappaan jalastaan. Nahka oli hiertynyt jo niin pahasti, että legginsien kantapää oli tarttunut ihoon kiinni.

– Shit shit shit! Johanna kiroili. Kirveli niin armottomasti.
Hän joutui penkomaan laukkuaan kauan, ennen kuin löysi pohjalta pienen nuhjaantuneen laastarin. Sai kelvata. Helpotti edes hetkeksi.

Naistenhuoneesta tullessaan Johanna jäi seisomaan salin ovelle ja kysyi sitten ohikulkevalta tarjoilijalta, voisiko valita paikan salin perältä.

– Monelleko?

– Kahdelle... tai siis mä odotan seuraa... Hän vilkaisi taas kelloa.

– Tulin vähän etuajassa, kun...

– Tänne päin sitten vaan. Tarjoilija ohjasi Johannan salin perälle pieneen kahden hengen pöytään. Äänekäs miesseurue oli juuri maksanut laskunsa viereisessä pöydässä. Astioiden ja huolettomasti lautasille heitettyjen servettien ja varsinkin lasien runsaudesta päätellen siinä oli istuttu nykykäytännön vastaisesti tavallista pitempi lounas.

– Pitäiskö vielä ottaa yhdet, kun jälkiruokakin näytti saapuvan vasta nyt? yksi miehistä hohotti ja iski Johannalle silmää. Muut yhtyivät nauruun hiukan vaivautuneina, ja sitten seurue marssi eteiseen aavistuksen verran horjahdellen.

– Että semmoista, tarjoilija hymähti miesten perään. – Pojat ne on poikia, ikään katsomatta. Yksi noista pääsi just eläkkeelle, ja sitä ne olivat juhlimassa – ja varmaan menevät jatkamaankin jonnekin.

– Jotenkin tutun näköistä jengiä, Johanna huomautti. – Ainakin jonkun noista olen nähnyt telkkarissa, uutisissa kommentoimassa jotain talousjuttua tai jotain.

– Aika monikin meidän asiakkaista on teeveestä tuttu, sekä nykyisistä että edesmenneistä, tarjoilija naurahti. – Saisiko muuten olla jotakin juotavaa odotellessa? hän sitten kysyi samalla, kun ryhtyi raivaamaan pöytää.

Johanna pyysi pelkkää vettä.

– Siis niinku alkuun, hän kiiruhti selittämään. – Mä tosiaan odotan seuraa, niin että...

Tarjoilija kaatoi veden ja jätti kannun pöytään. Johanna siemaisi lasista. Vesi maistui väljähtäneen lämpimältä, mutta hän ei kehdannut pyytää uutta kannullista. Sitä paitsi huoneenlämpöinen vesi oli lempeämpää häiriköivälle vatsalle.

Perjantai-iltapäivä hämärtyi ravintolan ison ikkunan takana. Taas oli alkanut sataa räntää. Ihmiset kiiruhtivat kadulla pää hartioissa. Joku taisteli temppuilevan sateenvarjon kanssa ja joku toinen kiskoi huppua päähänsä.

Äkkiä Johanna hätkähti. Kiitävän hetken hän kuvitteli nähneensä ikkunan ohi kävelevän tutun hahmon. Tumman poninhäntäpäisen miehen, pieni vaalea nainen käsipuolessaan. Eihän se mitenkään voinut olla...

Johanna vilkaisi taas kelloa: kaksi minuuttia yli neljän. Vielä puoli tuntia – tai enää...

Vatsassa kiersi ja kurisi. Oli pakko rauhoittua. Johanna istui hetken käsiensä päällä ja viittasi sitten tarjoilijan paikalle. Hän tilasi konjakin.

– Odottavan aika saattaa tosiaan joskus käydä pitkäksi, tarjoilija naurahti ja lähti toimittamaan tilausta.

Samuel Mäntynen astui sisään täsmälleen puoli viisi ja käveli sivuilleen vilkuilematta suoraan salin perälle, ikään kuin olisi tiennyt Johannan valitsevan paikan juuri sieltä.

Johanna siirsi hätäisesti tyhjentämänsä konjakkilasin salamannopeasti naapuripöytään, pyyhkäisi kostuneita kämmeniään vaivihkaa hameeseen ja nousi ylös. Konjakki poltteli vielä kurkussa. Hän yritti pidätellä hengitystä, ettei tuoksu paljastaisi.

– Sä olet ihanan täsmällinen, hän nauroi ja ojensi kätensä. Samuel ei tarttunut siihen.

– Tietysti, mies tokaisi jotenkin ilmeettömästi. – Minä en voi sietää myöhästelijöitä.

Hän laski kätensä Johannan olkapäille ja suikkasi ilmaan nopeat poskisuudelmat. Sitten hän katsahti ympärilleen ja istuutui sohvalle Johannan viereen.

– Mukava taas tavata.

– Tosi kivaa, Johanna mutisi hiukan hämmentyneenä. Hän oli jo ehtinyt nähdä mielessään, miten he istuisivat siinä vastakkain pöydän yli kumartuneina ja pitelisivät toisiaan kädestä ja katsoisivat syvälle silmiin ja...

– Vähän ahtaat paikat syömiselle, hän naurahti. Ääni kuulosti pelkältä vinkaisulta.

– Niinkö? No vaihdetaan paikkaa tuohon, Samuel sanoi ja nyökkäsi naapuripöytään. – Me voidaan varmaankin siirtyä tähän? hän vielä varmisti tarjoilijalta, joka oli juuri tuomassa ruoka- ja viinilistoja. – Minä en ikinä istu selin yleisöön.

– Kyllä se käy, kunhan poistutte seitsemään mennessä, tarjoilija sanoi ja poimi yksinäisen konjakkilasin pöydältä. – Siitä eteenpäin tämä on varattu.

– Eiköhän me silloin ollakin jo ihan jossakin muualla, Samuel madalsi ääntään ja väläytti kasvoilleen hurmaavan hymyn.

Nyt se näyttää juuri samanlaiselta kuin silloin Raffaellon terassilla, Johanna ajatteli ja tunsi hiukan rentoutuvansa. Samuelin pitäisi hymyillä aina.

He ryhtyivät tutkimaan ruokalistaa, mutta Johannan oli vaikea keskittyä. Hän ei saanut silmiään irti miehen valtavista kourista. Kämmenselässä kasvoi punertavaa karvaa, sormet olivat pitkät ja tylppäpäiset. Johanna värähti ajatellessaan, mitä kaikkea ihanaa ne kädet pystyisivätkään tekemään.

– Otetaan vorschmack täältä klassikko-osastolta, Samuel päätti pian. – Se on tässä talossa takuuvarma valinta, vaikka ei tietysti ylläkään aivan Savoyn tasolle.

Johanna nyökytteli asiantuntevan näköisenä. Hän ei ollut ikinä ollut Savoyssa, mutta tiesi sentään sen edustavan ravintoloiden ehdotonta eliittiä.

– Sopii oikein hyvin mulle, hän sanoi ja ajatteli, että kiva kun toinen päätti kummankin puolesta. Tuli ikään kuin varmempi olo.

– Ja joku hyvä punaviini, Samuel jälleen pikemminkin päätti kuin ehdotti.

Johanna nyökkäsi taas. Hänelle tuli äkkiä hillitön tarve tarttua miehen käteen.

– Mä ihailin tätä jo silloin... ensimmäisellä kerralla, hän sanoi ja sipaisi varovasti isoa kultaista sormusta. – Mistä sä olet saanut sen?

– Perintökamaa. Samuel vilkaisi välinpitämättömästi sormusta.

– Kulkenut suvussa.

– Jännän muotoinen sinetti. Mitä se oikein esittää?

– Miten niin esittää? Samuel vilkaisi Johannaa otsaansa rypistäen. – Miksi sen pitäisi esittää jotakin?

– Ei tietysti mitenkään, mä vaan...

Johanna nielaisi nolona. Aivot eivät toimineet ollenkaan, eivätkä varsinkaan tuottaneet ensimmäistäkään älykästä lausetta.

Tarjoilija kävi hakemassa tilauksen, ja sitten hänen poistuttuaan Samuel laski aivan yllättäen kätensä Johannan reidelle, puristi kovaa ja jätti käden siihen.

– Syödään nopeasti ja sitten lähdetään, mies sanoi hiljaa. Hän katsoi tiukasti saliin, ei vilkaissutkaan Johannaan.

– Minne? Johanna henkäisi.

– Sänkyyn.

Johanna nielaisi uudelleen, mutta sillä kertaa pelkästä kiihtymyksestä. Siinä he istuivat asiallisen näköisinä vierekkäin niin kuin liikeneuvottelussa. Kukaan salissa ei voinut tietää, mistä he juuri sillä hetkellä puhuivat.

– Meille vai teille? Johanna kykeni juuri ja juuri kysymään. Kiihtymys väreili iholla. Sydän hakkasi. Oli hankala hengittää. Suusta pääsi typerä pieni tirskahdus.

– Teille on lyhyempi matka, Samuel sanoi ja puristi taas reittä, nyt niin kovaa, että se melkein sattui. Hän käännähti äkkiä katsomaan Johannaa, joka ajatteli, ettei noin tummia silmiä oikeasti ollutkaan. Pupilleja tuskin erotti.

Johanna henkäisi helpottuneena, kun tarjoilija toi viinipullon, korkkasi sen ja pyysi Samuelia maistamaan.

Mies nuuhkaisi korkkia, siemaisi lasistaan ja pyöritteli viiniä suussaan otsa rypyssä. – Ei täydellistä, mutta kelpaa, hän sitten huomautti tarjoilijalle. – Se on aavistuksen verran liian viileää, hän lisäsi, kun Johanna oli maistanut omasta lasistaan. – Vai mitä sanot?

– Emmä oikein tiedä... Johanna mutisi epävarmasti. – Ehkä... tai siis on se kyllä vähän... viileää.

– Skool joka tapauksessa, Samuel sitten naurahti ja kohotti lasiaan. – Otetaan meille ja mukavalle illalle.

– Meille! Johanna yhtyi maljaan. Hän suorastaan kuuli huutomerkin sanan perässä.

Ravintolasalissa oli heidän lisäkseen edelleen vain muutama asiakas. Räntäsade ikkunan takana oli tihentynyt ja muuttunut valkoisemmaksi, melkein lumeksi. Punaviini lämmitti suloisesti. Johanna alkoi tuntea olonsa vapautuneemmaksi. Hän oli tyhjentänyt lasinsa, ennen kuin Samuel oli ehtinyt tuskin puoleenväliinkään. Tuntui aivan luontevalta istua siinä tämän miehen kanssa rinnakkain. He olivat pari. Tai ainakin heistä tulisi pari. Johanna oli siitä vuorenvarma. Hän ei ollut ikinä elämässään ollut mistään yhtä varma.

Johanna nuuhkaisi autuaana, kun nelikulmaiset vorschmack-kulhot hetken kuluttua tuotiin pöytään.

– Ihana tuoksu! hän henkäisi ja seurasi sivusilmällä, miten kätevästi Samuel sekoitti smetanan ja maustekurkku- ja punajuurikuutiot ruokaan.

Mies taputteli suupielensä huolellisesti servetillä, toivotti hyvää ruokahalua ja kumartui syömään, miltei heittäytyi annoksensa ylle.

Johanna tuijotti hetken Samuelia ja purskahti sitten tahattomaan nauruun.

– Miten ihmeessä sä oikein syöt? hän ihmetteli.

Mies jäykistyi. – Mitä tarkoitat? hän kysyi oudolla äänellä.

– No mä vaan ihmettelen kun... Johanna hätääntyi. – Oletko sä vasuri, kun sä pidät haarukkaa ja veistä niinku väärinpäin... siis tällä tavalla... Hän vaihtoi veitsen ja haarukan keskenään käsissään.

– Lopeta! Samuel sähähti ja iski. Hän löi Johannan ranteeseen niin kovaa, että veitsi putosi pöydälle ja siitä lattialle.

Johanna kääntyi katsomaan miestä järkyttyneenä. Ei olisi tuntunut kauheammalta, vaikka tämä olisi iskenyt haarukalla kämmenen läpi. Sydämeen sattui enemmän kuin ranteeseen.
Maailma oli pysähtynyt siihen paikkaan.

– Anteeksi... mies sitten mutisi hiljaa. Hän kumartui poimimaan veitsen lattialta, mutta ei noussutkaan heti ylös, vaan painoi päänsä Johannan syliin.

Sekunnit tipahtelivat. Ne tuntuivat ikuisuudelta. Sitten Johanna kosketti varovasti miehen niskaa ja alkoi silittää hiljaa.

– Ei se mitään, hän kuiskasi.

– Kyllä mä ymmärrän, hän selitti. – Otetaan lisää viiniä, jooko?

Tuntia myöhemmin vorschmackit oli syöty, viinipullo tyhjentynyt ja Johanna kieltäytynyt jälkiruuasta. Samuel pyysi laskun.

– Yhdessä vai erikseen? tarjoilija kysyi.

– Yhdessä, mies naurahti. – Seuraavalla kerralla vuoro saattaakin vaihtua...

Johanna nyökkäsi onnellisena. Seuraavalla kerralla...  Mikään ei loppuisi tähän iltaan, jatkoa seuraisi aivan varmasti.

Hän suorastaan tanssahteli uusissa saappaissaan miehen kainalossa Kalevankatua ylös kohti kotia, pyydysti lumihiutaleita kielenkärjellään ja ajatteli, että elämä oli ihanaa. Kantapään hiertymä oli maailman pienin murhe.

Fredrikinkadun kulmassa olevan pubin kohdalla Samuel hidasti askeleitaan.

– Entinen kantapaikkani, hän hymähti. – Tai yksi niistä. Istuskeltiin tuolla paljonkin joskus opiskeluaikoina. Nykyisin siellä käy tuskin kukaan. Ihme että paikka on vielä pystyssä.

Vasta portaita kiivetessä hiertymä alkoi hangata niin kipeästi, että Johanna yritti hypähdellä vain toisella jalalla. Äkkiä Samuel kaappasi hänet syliinsä ja laski alas vasta kotioven edessä.

– Ei sentään vielä kynnyksen yli, mies naurahti. – Se olisi hiukan liian symbolista.

Vielä vielä vielä... Johanna toisteli mielessään ja pudotti innoissaan avaimen. Mutta ehkä jonakin päivänä...

Samuel poimi avaimen ylös ja avasi oven. Se ehti tuskin sulkeutua heidän perässään, kun mies jo rupesi repimään vaatteita Johannan yltä.

– Varo vähän, Johanna ulvahti Samuelin kiskaistessa yhdellä vetäisyllä saappaan vasemmasta jalasta. – Odota kun mä sytytän... Hän hapuili katkaisinta.

– Ei valoja! mies sihahti.

Johanna hämmästyi. – Okei, ei valoja, hän sitten myönteli.

Kuului risahdus, kun rintaliivien olkain repeytyi irti.

He kompuroivat pimeään makuuhuoneeseen ja Samuel miltei paiskasi Johannan vuoteelle. Hän makasi siinä hämmentyneenä ja kiihottuneena ja katsoi, miten ikkunaa vasten kuvastuva musta siluetti heitteli omia vaatteitaan ympäriinsä ja sukelsi sitten sänkyyn ja hänen päälleen.

Johanna muistaisi ikuisesti, että juuri sillä hetkellä hän antoi periksi. Hän päätti olla ihmettelemättä enää yhtään mitään. Hän antaisi vain mennä ja nauttisi kaikesta, miehen omituisen poukkoilevasta käytöksestä ja läähätykseksi muuttuvasta hengityksestä ja rajuista otteista ja siitäkin, että itse tuskin ehti mukaan, ennen kuin mies oli jo lauennut, kierähtänyt hänen päältään ja jäänyt viereen makaamaan kädet ristissä rinnalla raskaasti hengittäen.

He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan, eivät ensimmäistäkään hellittelevää sanaa tai kuiskausta.

– Mä menen nyt, Samuel sitten rikkoi hiljaisuuden ja venytteli niin että nikamat naksuivat.

Johannan sydän hypähti kurkkuun.

– Siis suihkuun, Samuel täsmensi. – Mistähän löytyisi pyyhe?

– Kylppärin kaapista, Johanna sanoi ja huokaisi itsekseen.

– Siellä pitäisi olla puhtaita. Voinko mä jo sytyttää valot? hän kysyi varovasti.

– Tottakai.

Johanna nousi istumaan ja siirtyi sängyn laidalle. Päässä pyöri, vatsassa pyöri, kaikkialla pyöri. Lattialankut tuntuivat kylmiltä paljaiden jalkojen alla.

Kylpyhuoneesta alkoi kuulua veden kohinaa ja laulua. Samuelilla oli täyteläinen basso. Johannaa hymyilytti. Hänellä ei ollut vielä koskaan ollut miestä, joka olisi laulanut suihkussa niin kuin jossakin televisiomainoksessa. Hän kietaisi aamutakin ylleen samalla hetkellä, kun veden kohina lakkasi. Hän hiipi kylpyhuoneen ovelle ja koputti.

– Ottaisitko jotain?

– Mitä talo tarjoaa? kuului oven takaa.

– Punkkua tai valkkaria... On mulla pari pulloa oluttakin.

– Jatketaan samalla linjalla.

– Ok, siis punkkua.

Johanna seisoi hetken epä­tietoisena keittiön baaritiskin ääressä. Viinipullo oli avattu tiistaina ja saattoi olla jo jotenkin pilalla, vaikka korkki oli kierretty tiiviisti kiinni. Mutta ei auttanut, koska se oli talon ainoa punaviini.

Johanna valitsi vitriinistä kummitädiltä perimänsä kristallilasit ja kaatoi viiniä. Kuin rubiinia, hän ajatteli nostaessaan lasin valoa vasten. Samuel tuli kylpyhuoneesta pyyhe rennosti lanteillaan ja käveli suoraan olohuoneen ikkunaan.

Johanna otti lasit tiskiltä ja meni perässä. He skoolasivat, ja Johanna seurasi jännittyneenä, kun mies joi ison kulauksen.

– Hhmmm.... Samuel pyöritteli lasia kädessään. – Ei hassumpaa. Ainakin parempaa kuin äskeinen.

Johanna huokaisi helpottuneena ja sulki sälekaihtimet.

– Miksi? Samuel ihmetteli ja avasi kaihtimet. – Typerää häveliäisyyttä. Jos joku haluaa tuolta katsoa, niin katsokoon.

– Totta kyllä mutta... Johanna mutisi vaivautuneena.

He seisoivat siinä hetken hiljaa viiniä siemaillen.

– Mikäs tuolla on? Samuel sitten katkaisi hiljaisuuden ja laski lasinsa ikkunalaudalle.

– Missä? En mä näe mitään.

– Tuossa ikkunassa, missä oli viimeksi se valkoinen kissa. Siellä on jotain... Katti on hävinnyt, mutta ihan niin kuin... Jumalauta, kiikaroiko joku siellä? Samuel purskahti nauruun. – Että on otsaa...

– Ei kai sentään... Johanna ei nähnyt vastapäisessä ikkunassa mitään erikoista.

– No helvetti, katsokoon sitten oikein kunnolla! Samuel nauroi. Hän pudotti pyyheliinan lattialle ja rupesi kääntyilemään, esitteli itseään edestä, takaa ja sivuilta.

– Et kuule viitsisi... Johannaa nolotti. – Tule nyt, mennään istumaan. Mä haen lisää viiniä.

Hän nosti pyyhkeen lattialta ja kietoi sen takaisin Samuelin lanteille. Mies tuoksui hyvälle, rakastelun ja suihkugeelin yhdistelmälle. Johanna painoi nenänsä kullanpunaiseen rintakarvoitukseen.

– Sä olet värjännyt tukan, hän huomautti. – Ei se mitenkään voi oikeasti olla noin musta kun...

Samuel jäykistyi. – Mitä väliä sillä on, hän sitten naurahti. – En edes muista alkuperäistä väriä.

– En minäkään omaani, Johanna nauroi. – Hei odota vähän...

Hän juoksi eteiseen ja joutui penkomaan hetken, ennen kuin löysi käsilaukkunsa hujan hajan heitettyjen vaatteiden alta. Hän poimi kännykän laukusta ja palasi olohuoneeseen.

– Ja nyt hymyä! hän huudahti.

Samuel käännähti. – Pane se pois! hän ärähti.

– Miksi? Johanna ihmetteli. Sydän alkoi takoa. – Mä ottaisin vaan yhden kuvan muistoksi. Sä näytät niin jumalaisen hyvältä ja juurihan sä poseerasit tuossa ikkunassakin ihan...

– Minua ei jumalauta kuvata! Samuelin ääni oli madaltunut kuiskaukseksi.

Kännykän salama leimahti.

– Helvetin helvetti... Samuel loikkasi huoneen poikki parilla askeleella ja iski niin kovaa, että Johanna horjahti sohvaan.
Huoneeseen putosi järkyttynyt tykyttävä hiljaisuus.
Johanna nosti käden hitaasti poskelleen.

Kultainen sinettisormus oli repäissyt siihen pitkän syvän haavan.