Keski-ikäinen Armi H. asuu valkoisine kissoineen Helsingin Abrahaminkadulla, käy öisin katselemassa kuuta ja kirjoittaa aikansa ­kuluksi päiväkirjaa. Hän seuraa vastapäisen ­talon asukkaiden elämää kiinnostuneena.

Tiistai, lokakuun 19. päivä

Se nainen muutti tuohon vastapäisen talon toiseen kerrokseen elokuussa runsas vuosi sitten. Silloinkin elettiin helteisiä päiviä, mutta ei sentään viikkotolkulla niin kuin viime kesänä.

Aikaisemmin siinä asui hyvin vanha pariskunta. Seurasin niiden elämää vuosikausia, ja aina näytti siltä, että ne eivät koskaan puhuneet keskenään. Ehkä niiden ei tarvinnut. Olivat vuosikymmenten kuluessa oppineet toisensa niin perusteellisesti, ettei sanoja enää tarvittu.

Mies kuoli parisen vuotta sitten. Lähikaupan kassan mukaan raukka oli saanut jo kolmannen sydäninfarktin ja menehtynyt sairaalassa muutaman päivän kuluttua. Muistan ajatelleeni silloin, miten taas tuli todistetuksi, että miehet lähtevät tästä maailmasta nykyään ennen naisia.

En tiedä, minne leski muutti, mutta asunto joka tapauksessa meni myyntiin muutaman kuukauden kuluttua. Seurasin ikkunastani, miten ostajaehdokkaat ja muuten vain uteliaat hiihtelivät kiinteistövälittäjän sinisissä muovisuojuksissa pitkin lattioita ja aukoivat kaappeja.

Taloyhtiö on erittäin arvostettu, joten kaupat tehtiin melkein välittömästi.

Sitten alkoi remontti.

 

Vanhan pariskunnan koti oli ollut kodikas ja vähän liiankin täynnä tavaraa. Korkean olohuoneen seinät oli jaettu tummanruskealla paneelilaudalla. Alaosa oli kellertävä ja yläosa kullan ja ruskean väristä kukkatapettia.

Mielestäni se kaikki sopi hyvin yhteen nurkassa komeilevan vihreän kaakeliuunin kanssa. En nähnyt pariskunnan koskaan pitävän tulta uunissa, mutta ensimmäisestä adventista lähtien siellä paloi aina kynttilälyhty.

Heti loppiaisen jälkeen se hävisi.

Kun remonttimiehet marssivat sisään tikapuineen ja muine kamppeineen, kaikki vanha oli hylätty muutamassa päivässä.
Paneelit ja tapetit revittiin alas, olohuoneen ja keittiön väliseen takaseinään puhkaistiin iso aukko baaritiskiä varten, vaaleanruskeat keittiökalusteet raahattiin kadulle jätelavalle, samoin kuin vanhanaikainen vessanpönttö ja  kulunut istuma-amme.

Jonkin aikaa asunto näytti ontolta niin kuin hampaaton suu, ja sitten remonttimiehet marssivat takaisin valtavine ämpäreineen.
Kaikki maalattiin valkoiseksi, aivan kaikki. Keittiöön asennettiin vitivalkoiset kalusteet ja lattiaankin sudittiin jokin himmeästi kiiltelevä valkoinen maali. Hetken jo naureskelin itsekseni, että jotain hammaslääkärin vastaanottoako siinä oltiin valmistelemassa.

Remontin aikana asunnossa kävi silloin tällöin nuorehko, aina mustiin pukeutunut nainen, jonka päättelin uudeksi asukkaaksi. Oikeassa olinkin.

Yhtenä päivänä rapun eteen sitten parkkeerasi muuttoauto. Sisään kannettiin valkoinen sohva ja iso valkoinen laiskanlinna, valkoinen pyöreä ruokapöytä ja sen ympärille kuusi valkoista tuolia. Sohvan taakse sei¬nälle ripustettiin valtava maalaus, jossa oli punaisia, sinisiä sekä keltaisia neliöitä, viivoja ja kolmikulmioita. Ei suoraan sanoen minun makuuni.

Sohvatyynyt toistivat taulun värejä. Ikkunoihin asennettiin pelkät valkoiset sälekaihtimet. Ei lainkaan verhoja eikä mattoja.
Tyylikästä, sanoisi luultavasti sisustustoimittaja. Kovaa ja kolkkoa, sanon minä.

Yritin udella kaupan kassalta, mitä uusi asukas mahtoi tehdä työkseen, mutta hän ei ihme kyllä tiennyt. Sitten yhtenä päivänä käydessäni Stockmannilla huomasin naisen kosmetiikkaosastolla. Hän on siis siellä myyjänä. Huolellisesti meikattuna, mustiin pukeutuneena ja lyhyet mustat hiukset jollakin geelillä päätä pitkin nuoltuina. Ei muuten juuri poikennut muista osaston myyjättäristä, sillä nehän kaikki pukeutuvat melkein pelkästään mustaan. Joskus olen ihmetellyt, onko väri suorastaan määrätty ylemmältä taholta.

Juuri kun olin poistumassa osastolta, nainen purskahti nauruun. Se kuulosti kammottavan kovalta ja kimeältä. Selkäpiitä suorastaan karmi.

Nainen asuu yksin. Vieraita käy aika harvoin. Joskus joku ystävätär parin lapsen kanssa tai ilman, mutta säännöllisimmin muuan vanhempi pariskunta. Äiti ja isä, arvelisin.

Miehiä naisen luona olen onnistunut näkemään vieläkin harvemmin. Asunnon makuuhuone on tosin pihan puolella, joten hänen kaikkein yksityisimmästä elämästään minun on paha sanoa oikeastaan yhtään mitään.

Eilen illansuussa tilanne muuttui. Sillä hetkellä, kun vastapäiseen olohuoneeseen syttyi valot ja se tumma poninhäntäpäinen mies käveli ikkunaan. Tai oikeastaan jo hetkeä sitä ennen. Minähän jouduin väistämään kadulla, kun se mies parkkeerasi autonsa niin röyhkeästi jalkakäytävälle.
Kissakin muuten huomasi miehen siinä ikkunassa ja kiepautti häntäänsä, mutta minä pysyttelin tietenkin taustalla.

Sä olet kateellinen, Johanna sanoi ja kilautti haarukan lautaselle sushiannoksen viereen, tyhjensi vesilasinsa ja kaatoi pullosta lisää.

Hän katsoi viileästi parasta ystävätärtään Kiira Paimiota, jonka edessä oli pelkkä espressokuppi. Kiira oli aloittanut taas jonkin uuden mullistavan dieetin. Semmoista laihdutuskuuria oli tuskin keksittykään, jota tämä ei olisi kokeillut.

– Kateellinen? Kiiran kulmat kohosivat. Hän nosti huolellisesti punatuille huulilleen kupin, joka oli ollut jo jonkin aikaa tyhjä. – Ja mistähän muka?

– Siitä että... Johanna joutui hetken hakemaan sanoja, kumartui sitten eteenpäin ja kuiskasi:

– Sä olet kateellinen siitä, että mä olen ilmeisesti vihdoinkin löytänyt elämäni miehen.

Ja joudut itse kärvistelemään sen epäluotettavan häntäheikkisiippasi kanssa, hän oli lisäämäisillään, mutta nielaisi sanat. Epäkorrektiudellakin oli rajansa.

Kiira näytti ensin ällistyneeltä ja purskahti sitten nauruun. Liian äänekkääseen, Johanna ajatteli. Juuri niin kuin ihminen, jota ei oikeasti naurattanut ollenkaan.

Kiiran tekonaurusta ei ollut tulla loppua. – Elämäsi miehen, hän sitten matki epämiellyttävän hunajaisella äänellä. – Siis miehen, jonka olet tavannut tasan kerran ja joka kuskasi sinut Espalta kotiin. Et kai sä tosissasi usko rakkauteen ensi silmäyksellä? Ettehän te sitä paitsi ehtineet edes...

Kiira pyöräytti rannettaan ja hymyili vinosti. Hänellä oli aina ollut ikävä taipumus jättää lause kolmen pisteen varaan ilmaan roikkumaan.

– Yrittikö se edes mitään? hän sitten kysyi, kun Johannan suu pysyi tiukasti kiinni. – Tai ehdottiko edes? Jättikö käyntikortin?

– Ei tietenkään, Johanna tuhahti. – Eikä kai kukaan enää käytä käyntikorttia.

– No kyllä vaan käyttää, Kiira väitti vastaan. – Muun muassa mun mieheni. Ja psykiatrit tietysti varsinkin.

– Miksi juuri ne? Johanna ihmetteli.

– Mahdollisia potilaita varten. Ja toisaalta... Kiira madalsi äänensä kuiskaukseksi ja yritti kuulostaa vitsikkäältä: – Mä luulen, että sinä tässä oikeastaan kallonkutistajaa tarvitsetkin.

– Tuo ei muuten sattunut, Johanna sanoi ilmeettömästi.

– Siis jos oli tarkoitus loukata. Ja kyllä se mun puhelinnumeroni pyysi, mikäli kiinnostaa tietää.

– Saaamuel... Kiira venytti.

– Vähän raamatullinen nimi. Kuulostaa jotenkin keinotekoiselta.

– Niinkö? Johanna ihmetteli.

– On se nyt ainakin vähän erikoisempi kuin joku hemmetin Jarkko, hän sitten tuhautti Kiiran aviomiehen nimen.

– No joo, Kiira huitaisi ja kumartui äkkiä taputtamaan Johannan kättä. – Sori hani, hän pyyteli anteeksi. – Mulla on pinna vähän kireällä. Jarkko on taas matkoilla, enkä ole saanut kunnolla nukutuksi pariin viime yöhön. Mä en vaan jotenkin osaa nukkua yksin. Sitä on niin tottunut siihen, että toinen lämmittää siinä vieressä. Ja kuorsaa, hän naurahti.

Älä kuule viitsi, Johanna tuhahti itsekseen. Kiira oli tietysti taas valvonut ja vaellellut huoneesta toiseen ja tuskaillut, oliko se mies taas vieraissa ja oliko se mahdollisesti jonkun entisen kanssa vai löytänyt uuden.

Kiiran mies oli kärähtänyt jo pari kertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen Johanna oli ihmetellyt avoimesti, miksei ystävätär kaapannut saman tien lapsia kainaloon ja lähtenyt kävelemään.

– Ei elämä ole niin yksinkertaista, Kiira oli huokaissut. – Eikä avioliitto varsinkaan. Sitä paitsi jostain kumman syystä mä rakastan sitä retkua edelleen. Ja minne mä muuttaisin kahden lapsen kanssa? Sun luoksesi vai?

Siihen aikaan Johanna oli vielä asunut pienessä vuokrayksiössä Kalliossa, joten hän oli vain naurahtanut ja levittänyt voimattomana kätensä.

Kiira oli päättänyt ”antaa anteeksi lastensa isälle”, kuten hän kauniisti asian ilmaisi, ja avioliitolleen uuden mahdollisuuden. Lapset vietiin anoppilaan ja pariskunta lähti romanttiselle viikonloppumatkalle Prahaan.

Sen jälkeen kaiken piti olla taas pelkkää auringonpaistetta – ja olikin melkein kokonaisen vuoden eli seuraavaan syrjähyppyyn saakka. Silloin Kiira vain puri hetken hammasta ja päätti sitten jatkaa perhe-elämää entiseen malliin. Romanttista sovintomatkaa ei tehty, eikä Johanna vaivautunut enää pitämään palopuheita. Ystävätär oli selvästi luovuttanut.

– Missäs päin se mies tällä kertaa pörrää? Johanna kysyi. Hän ei yrittänytkään peitellä sanojen piilomerkitystä, mutta Kiira ei ollut huomaavinaankaan. Tai ei välittänyt.

– Brysselissä vaihteeksi eli taas, Kiira huitaisi. – Jotain uutta direktiiviä siellä varmaan fiinsliipataan. En mä tiedä, en jaksa oikein enää kiinnostua niistä hommista. Enkä mä ole Jarkon töistä toisaalta ikinä mitään ymmärtänytkään.

– Niinpä, Johanna sanoi, kun ei mitään muutakaan keksinyt.

Pöytään laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Kumpikin katsoi hiukan toisensa ohi, ja tuntui niin kuin ympäröivä hälinäkin olisi aavistuksen verran vaimentunut. He istuivat siinä jonkinlaisessa kuplassa, joka pitäisi ehdottomasti puhkaista.

Johanna oli soittanut Kiiralle myöhään edellisenä iltana. Hän oli päättänyt nukkua ensin yön yli, mutta ei kiihdyksissään ollut malttanut odottaa. Oli pakko saada purkaa kaikki parhaalle ystävälle, päästä hehkuttamaan.

Kiira oli kuulostanut vaisulta, mutta oli hetken harkittuaan hyväksynyt lounasehdotuksen, ”kun nyt lapset olisivat joka tapauksessa tarhassa ja koulussa, ja söisivät ilomielin kotiin tultuaan pakastepizzaa, kun isi ei ole vahtimassa”. Paimion perheessä mies oli varsinainen terveysintoilija. ”Helppohan sen on olla, kun mä joudun kuitenkin hoitamaan käytännön puolen ja jahtaamaan luomutuotteita”, Kiiralla oli tapana tuhahtaa.
He sopivat tapaavansa Johannan lounastauolla, ja siinä he nyt istuvat tavaratalon kahdeksannen kerroksen hälisevässä ravintolamaailmassa.

Johanna pisteli sushin loppuja suuhunsa ja mietti. Hän oli puhunut ihan liian paljon, hehkuttanut elämänsä miehestä ja suurista tunteista ja vaikka mitä vaaleanpunaista höttöä. Hän oli kuulostanut höynähtäneeltä teini-ikäiseltä, tai vielä naurettavammalta, tärähtäneeltä aikuiselta naiselta.

Kiira oli vetänyt suunsa viivoittimeksi. Johanna oli usein ajatellut, että ystävätär sopisi erinomaisesti opettajaksi, saisi pelkästään ilmeellään villeimmänkin luokan hiljaiseksi. Oikeastaan outoa, ettei se pystynyt silti pitämään omaa aviomiestään järjestyksessä.

Lounastauko alkoi olla lopuillaan, mutta Johanna ei millään halunnut nousta ja lähteä niin viileissä tunnelmissa. Kiira kuitenkin oli hänen paras ystävänsä.Kiiraan saattoi luottaa; tosi pahan paikan tullen tämä rynnistäisi kyselemättä paikalle.

– Mitä kummipojalleni kuuluu? Johanna sitten keksi rikkoa hiljaisuuden.

Kiiran silmiin syttyi välittö­mästi lämmin pilke. Lapset oli varma aihe. Kiira ei koskaan kyllästynyt puhumaan niistä, eikä varsinkaan omistaan.

– Ai meidän ekaluokkalaiselle? hän hymyili. – Hyvää vaan. Kevin viihtyy tosi hyvin koulussa. Tykkää kuulemma kaikesta ja varsinkin välitunneista.

– Mikään ei ole siis muuttunut sitten meidän aikojen, Johanna naurahti. – Välkkärit oli parasta, jos muistat.

Johanna oli aina hiukan vierastanut lapsia, mutta suostui tietysti epäröimättä parhaan ystävättären esikoisen sylikummiksi. Oli ainoastaan ihmetellyt kirkuvaa vauvaa pidellessään, miksi sille piti antaa englantilainen nimi. – Varmistetaan kansainvälisyys, Jarkko oli selittänyt ristiäissamppanjalla. Tasan kaksi vuotta myöhemmin syntyneestä toisesta pojasta olikin sitten tullut Lucas, eikä Johanna enää ihmetellyt.

Muutaman kerran Johanna oli istunut lapsenvahtinakin, yrittänyt keksiä leikkejä ja vilkuillut samalla salaa kelloa. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt miten lapsia pitäisi käsitellä ja miten niille pitäisi puhua. Hänellä ei ollut kunnollisia muistikuvia edes omasta lapsuudestaan.

Vauvakuumetta Johanna ei ollut potenut koskaan. – Onhan mulla sitä paitsi vielä muutama vuosi aikaa, hänellä oli tapana puolustautua, kun joku epäkorrekti sukulaistäti huomautteli biologisen kellon tikittämisestä. Vaikka ei tietysti loputtomiin, hän lisäsi siihen aina itsekseen.

– Lähdetäänkö? Kiira kietaisi pitkän beigen Burberry-huivin kaulaansa.

Helminainen, Johanna ajatteli ystävätärtään katsellessaan. Beigejä pehmeitä neuleita ja himmeästi hohtavia helmikoruja. Jotenkin suomenruotsalaista, vaikka Kiira oli niin supisuomalainen kuin olla voi, molemmat vanhemmat jostakin Pohjois-Karjalasta muuttaneita. Jarkkokin oli kolmannen polven Kallion kundi.

Kiira saattoi Johannan osastolle ja sanoi menevänsä vielä lastenvaateosastolle katselemaan jotakin talvihaalaria, joka oli kanta-asiakastarjouksena. Ystävättäret vaihtoivat poskisuudelmat ja pikaisen tapaamisen vakuutukset, mutta hiukan viileä olo Johannalle jäi.

Hän seurasi ystävättären menoa ja totesi, että Kiira Paimio näytti yhä pikemminkin edustusrouvalta kuin kahden pienen lapsen stressaantuneelta kotiäidiltä. Se nainen ei ollut päästänyt itseään repsahtamaan. Ehkä se kompensoi täydellisellä ulkonäöllään epä­onnistunutta avioliittoaan, Johanna mietti. Ja Jarkko kuittaili huonoa omaatuntoaan maksamalla mukisematta rouvan laskut.

Pitkinä iltapäivän tunteina Johanna keksi tavan takaa asiaa käsilaukulleen, jonka hän oli tunkenut kaappiin tiskin alle näyteputkiloiden ja -purnukoiden sekaan.

Piti mukamas lisätä puuteria ja tarkistaa huulten rajaus, vaikka oikeasti hän oli kiinnostunut vain ja ainoastaan äänettömälle asennetun kännykän näytöstä.

Ja sitten vihdoin hiukan neljän jälkeen sinertävä valo välähteli käsilaukussa. Johannan sydän hypähti, vatsassa vihlaisi, kämmenet kostuivat.

1 viesti tullut, näyttöruutu ilmoitti. Johanna henkäisi syvään ja napautti viestin auki: Äiti.

– Shit, hän puuskahti puoliääneen, huokaisi ja luki viestin: Tulisitko sunnuntaina syömään? Laitan lempiruokaasi eli arvaa mitä!

Johanna sujautti kännykän takaisin laukkuun. Hän vastaisi viestiin joskus myöhemmin. Eläkeläisillä olisi aikaa odottaa.
Työvuoron loputtua Johanna piipahti tavaratalon laajennetulle ruokaosastolle. Tilaa oli tullut valtavasti lisää, eikä hän ollut vielä oikein oppinut, mitä mistäkin löytää. Hän kierteli siellä täällä, poimi kärryyn pari kolme juustoa ja valitsi kalatiskiltä hiukan mätiä ja graavia lohta. Pieniä herkkuja, jotka olisi kätevä panna pöytään, mikäli sattuisi tulemaan vieraita...

Viinimyymälässä Johanna tutki pullorivistöjä. Hän ei ollut koskaan yrittänytkään esittää asiantuntijaa ja päätti nytkin pelata varman päälle. Hän valitsi kaksi keskihintaista viiniä, valkoisen italialaisen ja punaisen chileläisen. Koskaanhan ei voinut tietää toisen ihmisen mielijuomia. Jotkut olivat jopa allergisia punaviinille, saivat laikkuja kasvoihin tai migreenin tapaisen päänsäryn. Jotkut taas halusivat voimakkaiden juustojenkin kanssa valkoviiniä.

Migreeni... Johanna työnsi ajatuksen mielestään, vaikka juuri sen ansiotahan kaikki eilen tapahtunut oli. Kun maailma oli keikahtanut raiteiltaan – tai raiteilleen.

Samuel, Johanna maisteli mielessään. Miten niin muka keinotekoinen nimi? Ja senhän voi sitä paitsi helposti lyhentää. Sami... Sam... Play it again, Sam, niin kuin siinä ihanassa Casablanca-leffassa.

Johanna tapaili tuttua sävelmää. Hän ei voinut olla hymyilemättä. Hän väisteli muita asiakkaita ja säteili vastarakastuneen ihmisen hiukan hämmästynyttä ja huvittavan näköistä hymyä.

Hän hymyili vielä tarpoessaan räntäisiä katuja kohti kotia. Hän muisti, mitä joku ystävätär oli sanonut uuden suhteensa alkuhuumassa: ”Mä olen niin rakastunut ja onnellinen, että tuntuu niin kuin kaikki talotkin hymyilisivät.”

Silloin lausahdus oli kuulostanut lähinnä lapselliselta, mutta juuri tällä hetkellä Johannasta tuntui täsmälleen samalta. Koko Kalevankatu oli yhtä hymyä. Ja koko maailma tihkui odotusta.

Usein pitkän työpäivän jälkeen kotiin tultuaan Johanna vaihtoi saman tien mukavampiin vaatteisiin ja poisti meikin eli ”duunikasvot”, niin kuin hänellä oli tapana selittää. Hän nautti siitä, ettei työasioita tarvinnut raahata kotiin. Riitti kun jaksoi olla edustava ja ystävällinen asiakkaille.

Tänään oli kuitenkin täysin poikkeuksellinen päivä, jotenkin epätodellinen. Koko mun elämäni on poikkeustilassa, Johanna ajatteli työntäessään jalkaansa mustat mokkaballerinat, vaikka tassuttelikin iltaisin yleensä äidin kutomissa lämpimissä villasukissa.

Hän pani ruokaostoksensa ja valkoviinipullon jääkaappiin ja työnsi punaviinin tyhjään pullotelineeseen baaritiskille. Se näytti siinä hiukan yksinäiseltä. Olisi pitänyt ostaa useampi pullo. Itse asiassa olisi pitänyt ostaa myös kuohuviiniä. Kiiran mukaan kuohuviiniä pitäisi olla aina jääkaapissa. Sitä tuntee silloin olonsa ikään kuin turvallisemmaksi, ystävättärellä oli tapana nauraa.

Vatsassa kurahti, mutta se ei johtunut nälästä vaan odotuksesta ja jännityksestä. Kalevankatua vaeltaessaan Johanna oli päättänyt, että jos vastaan tulisi vähintään kymmenen punaista autoa, hän saisi illalla kahdeksaan mennessä erittäin tärkeän puhelinsoiton. Abrahaminkadun kulmaan ehtiessään hän oli laskenut yhdeksään. Hän oli hidastanut hiukan askeleitaan, ja juuri kun hän oli ollut kääntymässä kotikadulleen, ohi sujahti kirkkaanpunainen Ford ja heti sen perässä samanvärinen Kuplafolkkari.

Johanna oli nauranut ääneen ja päättänyt saman tien, että siitä lähtien yksitoista olisi hänen onnenlukunsa.

 

Kello oli jo yli kuusi ja ulkona pimeää, mutta liikenne jymisi edelleen. Johannan mielestä erilaiset äänet kuuluivat asiaan, jos kerran halusi asua keskustassa, mutta joskus hän kuitenkin toivoi, että asunnossa olisi kolminkertaiset ikkunat.

Johanna kiersi sammuttamassa kaikki valot nurkassa seisovaa kaarevamuotoista jalkalamppua lukuun ottamatta. Hän asetteli ikkunalaudalla olevalle mustalle vadille kolme paksua valkoista kynttilää ja haki sytyttimen keittiön laatikosta. Liekki oli niin pieni, että hän sai näpsytellä monta kertaa saadakseen kaikki kynttilät syttymään.

Minkähänlaista olisi asua tuolla? Johanna mietti katsellessaan vastapäistä taloa. Se näytti jotenkin yksitoikkoiselta. Punaisessa tiiliseinässä rivi samankokoisia ikkunoita. Ei mitään vaihtelua. Toisaalta, julkisivun takana saattoi olla mitä tahansa.

Johanna oli aina rakastanut vanhoja taloja, vaikka halusikin sisustukseen melkein pelkkää valkoista. Tässä se on, hän oli ajatellut astuessaan ensimmäisen kerran kaksioonsa. Mukana ollut äitikin oli myöntänyt, että oikean asunnon löytäminen oli vähintään yhtä paljon tunne- kuin taloudellinen juttu. Tosin kaikkein mieluimmin Johanna olisi ostanut asunnon talon ullakkokerroksesta, mutta siihen kummitädin perintörahat olisivat asuntolainan lisäksi tuskin riittäneet edes kaksinkertaisina.

Iso valkoinen kissa istui vakiopaikallaan ikkunalaudalla vastapäisen talon kolmannessa kerroksessa. Johanna oli niin tottunut kolliin että huomasi suorastaan huolestuvansa, jos kissaa ei pariin päivään näkynyt.

Mikähän sen nimi mahtaa olla? Johanna mietti taas kerran. Sukupuolesta ei sen sijaan ollut epäilystäkään. Johanna ei muistanut koskaan nähneensä yhtä isoa kissaa.
Äkkiä kissa nousi ja köyristi selkäänsä, alkoi sitten hiipiä edestakaisin ikkunalaudalla, niin kuin pantteri häkissään.
Johanna värähti ja kietaisi kädet ympärilleen. Sanat muistuivat mieleen:

Me hukutettiin niitä isoon saaviin... me erikoistuttiin nimenomaan valkoisiin kissoihin...

Juuri tässä hän oli seisonut eilen Samuelin kanssa.

– No mutta sehän oli vitsi, hän sanoi itselleen tiukasti ääneen.

– Eihän se tietysti tosissaan ollut. Ja pikkupojathan nyt keksivät kaikenlaista, kiskovat kärpäsiltä siipiä. Eivät ne ymmärrä, se on niille pelkkää jännittävää leikkiä. Ja sitä paitsi Samuelhan nauroi päälle – ja otti syliin...

Johanna värähti uudelleen.

Johanna vilkaisi vaivihkaa kelloa. Ainakin kymmenennen kerran puolen tunnin sisällä, hän tunnusti itselleen.
Viittä vaille kahdeksan.

Hän istui valkoisessa sohvassaan ja sulki silmänsä, laski sataan, räväytti silmänsä auki.

Jo yli kahdeksan. Punaisten autojen taika oli pettänyt.

Juuri silloin kännykkä alkoi laulaa sohvapöydällä.

Johanna hypähti sohvassa, tuijotti kännykkää, valahti kylmäksi ja kuumaksi, ja sitten aivan veltoksi. Käsi tärisi, kun hän kurkotti puhelimen pöydältä, laski vielä hitaasti kolmeen ennen kuin vilkaisi näyttöä.

Äiti. Pettymys hulvahti päästä varpaisiin. Shit shit shit... Kännykkä oli vähällä lentää seinään.

Johanna oli unohtanut äidin iltapäivällä lähettämän tekstiviestin. Mikään ei olisi voinut sillä hetkellä vähemmän kiinnostaa kuin sunnuntailounas, jonka askelkuviot olisi osannut unissaankin.
Kännykkä lauloi edelleen, äiti ei luovuttanut. Kohta vastaaja napsahtaisi päälle.

Johanna kokosi itsensä, veti syvään henkeä ja avasi kännykän.

– Hei, hän huokaisi.

– Hei kulta. Et vastannut viestiin, äiti meni suoraan asiaan niin kuin aina.

– En mä kun... tässä on ollut kaikenlaista... sorry, mun piti soittaa nyt illalla mutta...

– Niin?

Äidin kysymys jäi roikkumaan ilmaan. Hän odotti selityksiä. Äidin oli joskus mahdotonta hyväksyä, että tytär oli jo aikuinen itsenäinen nainen. Niin totta puhuen isänkin, mutta se oli eri asia. Isää oli mukava kieputtaa, leikkiä pikkutyttöä. Siitä oli aina hyötyä. Johanna oli isän tyttö.

– Ongelmia osastolla? äiti heitti. Hän oli jatkuvasti huolissaan tyttärensä pätkätöistä. Eikä kyllä aivan syyttä.

– Ei, mutta kiirettä riittää. Meillähän on juuri ne kosmetiikkapäivät menossa, niin että...

– Tosiaan, äiti keskeytti.

– Minähän olin ihan unohtanut. Pitääkin tulla joku päivä ostoksille. Mutta tuletko sinä sunnuntaina syömään? Sama aika, sama paikka, hän heitti vitsikkäästi ja lisäsi: – Lempiruokaasi tiedossa, ihan niin kuin lupasin.

– Korealaista kanaa?

– No sitä justiinsa.

Vesi herahti Johannan kielelle. Äiti oli ikäisekseen ennakkoluuloton kokki. Ja tiesi erinomaisesti, millä tytär houkutellaan paikalle.

– Näillä näkymin kyllä mä varmaan jos... Johanna venytti.

– Miten niin näillä näkymin? Äidin ääni oli muuttunut terä­väksi. – Mitä jos?

– Mehän ollaan nykyään sunnuntainakin auki, niin että...

– No kai sinä sentään tiedät työvuorot edes pariksi päiväksi eteenpäin? äiti keskeytti taas.

– Joo, mutta aina voi tulla jotain viime hetken muutoksia, joku sairastuu tai haluaa vaihtaa vuoroa ja semmoista, pakkotilanteita, Johanna maalaili, eikä edes juuri muuntanut totuutta.

Äiti oli taas hetken hiljaa. Tyytymättömyys säteili näkymättömiä piuhoja pitkin Kruununhaasta Kamppiin. – No, sovitaan nyt kuitenkin että tulet, hän sitten huokaisi. – Ja ilmoitat heti, jos sattuu joku este.

– Ilman muuta. Isälle terkkuja.

Johanna sulki kännykän ja pompotteli sitä kädessään, vaihtoi sen television kaukosäätimeen ja surffaili hetken kanavalta toiselle.

Puoli yhdeksän uutisten alkaessa hän meni keittiöön tutkimaan jääkaappia, poimi suuhunsa graavilohen viipaleen ja pani paketin takaisin kaappiin. Kala oli liian suolaista.

Johanna joi lasillisen vettä ja oli jo lataamassa espressokeitintä mutta luopui ajatuksesta. Ei kahvia kuuden jälkeen, hän muisteli Kiiran opetuksia. Ellei sitten halunnut valvoa puolta yötä.

Hetken mielijohteesta Johanna poimi punaviinipullon telineestä, tutki tyylikästä etikettiä ja kiersi korkin auki. Hän ei ollut oppinut avaamaan viinipulloa elegantisti korkkiruuvilla, joten hän kannatti lämpimästi kierrekorkkiviinejä.

Vain yksi lasillinen, Johanna selitti itselleen viiniä kaataessaan. Hän oli valinnut kaikkein hienoimman kristallilasinsa, joka sekin oli kummitädin perintöjä.

– Skål, Pirkko, Johanna sanoi ääneen ja kohotti lasin kohti kattoa. – Sä olisit ymmärtänyt. Sä olit hyvä tyyppi. Sinunhan piti olla kuolematon, hän sitten lisäsi syyttävästi.

Jouluaattona Pirkon kuolemasta olisi kulunut tasan kaksi vuotta. Äidin sisko, joka ei ollut koskaan mennyt naimisiin, mutta oli vaihtanut sitäkin vauhdikkaammin miesystäviä. Äiti oli paheksunut avoimesti, mutta Pirkko viis veisasi ja nautti, ”koska elämä on tarkoitettu elämistä varten”.

Pirkolla oli ollut sopiva lausahdus joka tilanteeseen, eikä hän ollut suostunut murehtimaan sen enempää menneitä kuin tuleviakaan. Ei edes silloin, kun diagnoosi oli tehty, eivätkä lääkärit olleet antaneet juuri toivoa. Syöpä oli vienyt Pirkon alle kahdessa kuukaudessa. Toiseksi viimeisenä päivänä Johanna oli käynyt jättämässä jäähyväiset ja täytti kummitädin viimeisen toivomuksen: hän oli suihkauttanut Pirkon ranteisiin tämän lempihajuvettä, täyteläistä Boucheronia.

Johanna ei ikinä unohtaisi tätinsä viimeisiä sanoja: ”Ei kuoleman tarvitse haista kuolemalle.”

Johanna käveli laseineen olohuoneen ikkunaan. Hän ei osannut olla aloillaan, olo kävi kaiken aikaa levottomammaksi. Hän ajatteli taas kummitätiään. Mitä Pirkko olisi tässä tilanteessa tehnyt?

Johanna miltei kuuli vastauksen korvissaan: ”Soittaisin tietysti sille miehelle, jos kerran siltä tuntuu. Minähän olen itsenäinen nainen.”

Johanna poimi kännykän sohvapöydältä ja soitti numerotiedusteluun. Sydän oli alkanut lyödä kiivaammin, vaikka eihän tämän tarvinnut vielä mihinkään johtaa. Hänhän tässä vasta tiedusteli...

– Samuel Mäntynen, hän henkäisi, kun virkailija oli ladellut ritirimpsunsa ”yksi-yksi-kahdeksan-eniro-Linda.” – Joo, siis Helsingissä, hän selitti. – Ruoholahdessa, metroaseman lähellä, mä en nyt muista tarkempaa osoitetta...

– Samuel Mäntynen, virkailija toisti naukuvalla äänellä ja kuului naputtelevan  jotakin. – Sillä nimellä ei tule mitään näkyviin koko Suomesta, hän sitten sanoi.

– Miten niin ei tule? Johanna ihmetteli. Pala oli nousemassa kurkkuun. – Kyllä pitäisi tulla.

– Ei löydy Saaamuel Mäntysen nimellä koko Suomesta, virkailija toisti ja venytti ikävästi a-kirjainta. Ihan niin kuin Kiira aikaisemmin päivällä.

– Mutta... Johanna intti.

– Oletteko ihan varma nimestä?

– Tietysti! Johanna tuiskahti.

– Numero on ehkä salainen, virkailija arveli. – Valitettavasti en voi auttaa enempää, hän sitten lisäsi ikään kuin lukisi valmista käsikirjoitusta.

Johanna sulki kännykän turhautuneena. Niskaa kihelmöi.

– Mä en suostu uskomaan! hän sitten huudahti ja marssi makuuhuoneeseen, avasi läppärin, meni nettiin ja naputteli nimen Fonectan numerohakuun.

”Hakusi Mäntynen Samuel, Helsinki, ei tuottanut yhtään tulosta.”

– Ei hemmetti! Johanna nyyhkäisi tuijottaessaan koneen sylkäisemää tylyä tekstiä.

Ruoholahti, Ruoholahti, Ruoholahti... alkoi takoa päässä. 

– Siinä metroaseman lähellä, hän kuuli miehen äänen korvissaan. Eikö se tosiaan sanonut mitään tarkempaa? Hemmetti, olisi pitänyt kysyä...

Johanna torjui päästään kaikki vastaväitteet mennessään eteiseen ja ryhtyessään kiskomaan jalkaansa lenkkareita, jotka hän oli ostanut keväällä sauvakävelyä varten, mutta joita ei ollut käytetty vielä kertaakaan. Hän ei ollut toistaiseksi onnistunut pääsemään irti ajatuksesta, että sauvakävely oli vanhojen tai vähintään keski-ikäisten täti-ihmisten laji. Äiti oli sauvonut jo vuosikausia jossakin naisporukassa.

Johanna käveli Eerikinkadun päähän ja ylitti vanhat ratakiskot. Koko Ruoholahden alue oli ollut jo pitkään valtavan myllerryksen kourissa, ja tuntui että liikennejärjestelytkin muuttuivat miltei viikoittain.

Kello oli jo melkein kymmenen, ja oli alkanut selvästi pakastaa. Varmaan ainakin seitsemän astetta miinusta, Johanna manaili kietoessaan pitkää kaulahuivia korvien suojaksi. Olisi pitänyt ottaa pipo, mutta tikkitakki torjuu onneksi sentään pahimman viiman. Näillä rannoilla tuuli aina.

Itämerenkadun päässä Johanna jäi odottamaan liikennevalojen vaihtumista. Häntä oli alkanut jännittää. Ja kaduttaa. Oikeastaan voisikin vain piipahtaa johonkin ottamaan lasillisen ja palata sitten kotiin ja takaisin järkevien naisten maailmaan.

Valo vaihtui vihreäksi – ja juuri silloin kännykkä alkoi soida.
Johanna kaivoi puhelimen taskustaan. Tuntematon numero. Hän oli pysähtynyt keskelle ajokaistaa ja tuskin huomasi, miten takaa alkoi kuulua äkäistä tuuttausta.

– Johanna, hän henkäisi puhelimeen. Koskaan ei oma nimi ollut tuntunut yhtä pitkältä ja hankalalta lausua.

– Minä täällä, sanoi maailman syvin ja matalin ja kaunein miesääni. – Samuel.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.