Keski-ikäinen Armi H. asuu valkoisine kissoineen Helsingin Abrahaminkadulla, käy öisin katselemassa kuuta ja kirjoittaa aikansa ­kuluksi päiväkirjaa. Hän seuraa vastapäisen ­talon asukkaiden elämää kiinnostuneena.

Tiistai, lokakuun 19. päivä

Se nainen muutti tuohon vastapäisen talon toiseen kerrokseen elokuussa runsas vuosi sitten. Silloinkin elettiin helteisiä päiviä, mutta ei sentään viikkotolkulla niin kuin viime kesänä.

Aikaisemmin siinä asui hyvin vanha pariskunta. Seurasin niiden elämää vuosikausia, ja aina näytti siltä, että ne eivät koskaan puhuneet keskenään. Ehkä niiden ei tarvinnut. Olivat vuosikymmenten kuluessa oppineet toisensa niin perusteellisesti, ettei sanoja enää tarvittu.

Mies kuoli parisen vuotta sitten. Lähikaupan kassan mukaan raukka oli saanut jo kolmannen sydäninfarktin ja menehtynyt sairaalassa muutaman päivän kuluttua. Muistan ajatelleeni silloin, miten taas tuli todistetuksi, että miehet lähtevät tästä maailmasta nykyään ennen naisia.

En tiedä, minne leski muutti, mutta asunto joka tapauksessa meni myyntiin muutaman kuukauden kuluttua. Seurasin ikkunastani, miten ostajaehdokkaat ja muuten vain uteliaat hiihtelivät kiinteistövälittäjän sinisissä muovisuojuksissa pitkin lattioita ja aukoivat kaappeja.

Taloyhtiö on erittäin arvostettu, joten kaupat tehtiin melkein välittömästi.

Sitten alkoi remontti.

 

Vanhan pariskunnan koti oli ollut kodikas ja vähän liiankin täynnä tavaraa. Korkean olohuoneen seinät oli jaettu tummanruskealla paneelilaudalla. Alaosa oli kellertävä ja yläosa kullan ja ruskean väristä kukkatapettia.

Mielestäni se kaikki sopi hyvin yhteen nurkassa komeilevan vihreän kaakeliuunin kanssa. En nähnyt pariskunnan koskaan pitävän tulta uunissa, mutta ensimmäisestä adventista lähtien siellä paloi aina kynttilälyhty.

Heti loppiaisen jälkeen se hävisi.

Kun remonttimiehet marssivat sisään tikapuineen ja muine kamppeineen, kaikki vanha oli hylätty muutamassa päivässä.
Paneelit ja tapetit revittiin alas, olohuoneen ja keittiön väliseen takaseinään puhkaistiin iso aukko baaritiskiä varten, vaaleanruskeat keittiökalusteet raahattiin kadulle jätelavalle, samoin kuin vanhanaikainen vessanpönttö ja  kulunut istuma-amme.

Jonkin aikaa asunto näytti ontolta niin kuin hampaaton suu, ja sitten remonttimiehet marssivat takaisin valtavine ämpäreineen.
Kaikki maalattiin valkoiseksi, aivan kaikki. Keittiöön asennettiin vitivalkoiset kalusteet ja lattiaankin sudittiin jokin himmeästi kiiltelevä valkoinen maali. Hetken jo naureskelin itsekseni, että jotain hammaslääkärin vastaanottoako siinä oltiin valmistelemassa.

Remontin aikana asunnossa kävi silloin tällöin nuorehko, aina mustiin pukeutunut nainen, jonka päättelin uudeksi asukkaaksi. Oikeassa olinkin.

Yhtenä päivänä rapun eteen sitten parkkeerasi muuttoauto. Sisään kannettiin valkoinen sohva ja iso valkoinen laiskanlinna, valkoinen pyöreä ruokapöytä ja sen ympärille kuusi valkoista tuolia. Sohvan taakse sei¬nälle ripustettiin valtava maalaus, jossa oli punaisia, sinisiä sekä keltaisia neliöitä, viivoja ja kolmikulmioita. Ei suoraan sanoen minun makuuni.

Sohvatyynyt toistivat taulun värejä. Ikkunoihin asennettiin pelkät valkoiset sälekaihtimet. Ei lainkaan verhoja eikä mattoja.
Tyylikästä, sanoisi luultavasti sisustustoimittaja. Kovaa ja kolkkoa, sanon minä.

Yritin udella kaupan kassalta, mitä uusi asukas mahtoi tehdä työkseen, mutta hän ei ihme kyllä tiennyt. Sitten yhtenä päivänä käydessäni Stockmannilla huomasin naisen kosmetiikkaosastolla. Hän on siis siellä myyjänä. Huolellisesti meikattuna, mustiin pukeutuneena ja lyhyet mustat hiukset jollakin geelillä päätä pitkin nuoltuina. Ei muuten juuri poikennut muista osaston myyjättäristä, sillä nehän kaikki pukeutuvat melkein pelkästään mustaan. Joskus olen ihmetellyt, onko väri suorastaan määrätty ylemmältä taholta.

Juuri kun olin poistumassa osastolta, nainen purskahti nauruun. Se kuulosti kammottavan kovalta ja kimeältä. Selkäpiitä suorastaan karmi.

Nainen asuu yksin. Vieraita käy aika harvoin. Joskus joku ystävätär parin lapsen kanssa tai ilman, mutta säännöllisimmin muuan vanhempi pariskunta. Äiti ja isä, arvelisin.

Miehiä naisen luona olen onnistunut näkemään vieläkin harvemmin. Asunnon makuuhuone on tosin pihan puolella, joten hänen kaikkein yksityisimmästä elämästään minun on paha sanoa oikeastaan yhtään mitään.

Eilen illansuussa tilanne muuttui. Sillä hetkellä, kun vastapäiseen olohuoneeseen syttyi valot ja se tumma poninhäntäpäinen mies käveli ikkunaan. Tai oikeastaan jo hetkeä sitä ennen. Minähän jouduin väistämään kadulla, kun se mies parkkeerasi autonsa niin röyhkeästi jalkakäytävälle.
Kissakin muuten huomasi miehen siinä ikkunassa ja kiepautti häntäänsä, mutta minä pysyttelin tietenkin taustalla.

Sä olet kateellinen, Johanna sanoi ja kilautti haarukan lautaselle sushiannoksen viereen, tyhjensi vesilasinsa ja kaatoi pullosta lisää.

Hän katsoi viileästi parasta ystävätärtään Kiira Paimiota, jonka edessä oli pelkkä espressokuppi. Kiira oli aloittanut taas jonkin uuden mullistavan dieetin. Semmoista laihdutuskuuria oli tuskin keksittykään, jota tämä ei olisi kokeillut.

– Kateellinen? Kiiran kulmat kohosivat. Hän nosti huolellisesti punatuille huulilleen kupin, joka oli ollut jo jonkin aikaa tyhjä. – Ja mistähän muka?

– Siitä että... Johanna joutui hetken hakemaan sanoja, kumartui sitten eteenpäin ja kuiskasi:

– Sä olet kateellinen siitä, että mä olen ilmeisesti vihdoinkin löytänyt elämäni miehen.

Ja joudut itse kärvistelemään sen epäluotettavan häntäheikkisiippasi kanssa, hän oli lisäämäisillään, mutta nielaisi sanat. Epäkorrektiudellakin oli rajansa.

Kiira näytti ensin ällistyneeltä ja purskahti sitten nauruun. Liian äänekkääseen, Johanna ajatteli. Juuri niin kuin ihminen, jota ei oikeasti naurattanut ollenkaan.

Kiiran tekonaurusta ei ollut tulla loppua. – Elämäsi miehen, hän sitten matki epämiellyttävän hunajaisella äänellä. – Siis miehen, jonka olet tavannut tasan kerran ja joka kuskasi sinut Espalta kotiin. Et kai sä tosissasi usko rakkauteen ensi silmäyksellä? Ettehän te sitä paitsi ehtineet edes...

Kiira pyöräytti rannettaan ja hymyili vinosti. Hänellä oli aina ollut ikävä taipumus jättää lause kolmen pisteen varaan ilmaan roikkumaan.

– Yrittikö se edes mitään? hän sitten kysyi, kun Johannan suu pysyi tiukasti kiinni. – Tai ehdottiko edes? Jättikö käyntikortin?

– Ei tietenkään, Johanna tuhahti. – Eikä kai kukaan enää käytä käyntikorttia.

– No kyllä vaan käyttää, Kiira väitti vastaan. – Muun muassa mun mieheni. Ja psykiatrit tietysti varsinkin.

– Miksi juuri ne? Johanna ihmetteli.

– Mahdollisia potilaita varten. Ja toisaalta... Kiira madalsi äänensä kuiskaukseksi ja yritti kuulostaa vitsikkäältä: – Mä luulen, että sinä tässä oikeastaan kallonkutistajaa tarvitsetkin.

– Tuo ei muuten sattunut, Johanna sanoi ilmeettömästi.

– Siis jos oli tarkoitus loukata. Ja kyllä se mun puhelinnumeroni pyysi, mikäli kiinnostaa tietää.

– Saaamuel... Kiira venytti.

– Vähän raamatullinen nimi. Kuulostaa jotenkin keinotekoiselta.

– Niinkö? Johanna ihmetteli.

– On se nyt ainakin vähän erikoisempi kuin joku hemmetin Jarkko, hän sitten tuhautti Kiiran aviomiehen nimen.

– No joo, Kiira huitaisi ja kumartui äkkiä taputtamaan Johannan kättä. – Sori hani, hän pyyteli anteeksi. – Mulla on pinna vähän kireällä. Jarkko on taas matkoilla, enkä ole saanut kunnolla nukutuksi pariin viime yöhön. Mä en vaan jotenkin osaa nukkua yksin. Sitä on niin tottunut siihen, että toinen lämmittää siinä vieressä. Ja kuorsaa, hän naurahti.

Älä kuule viitsi, Johanna tuhahti itsekseen. Kiira oli tietysti taas valvonut ja vaellellut huoneesta toiseen ja tuskaillut, oliko se mies taas vieraissa ja oliko se mahdollisesti jonkun entisen kanssa vai löytänyt uuden.

Kiiran mies oli kärähtänyt jo pari kertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen Johanna oli ihmetellyt avoimesti, miksei ystävätär kaapannut saman tien lapsia kainaloon ja lähtenyt kävelemään.

– Ei elämä ole niin yksinkertaista, Kiira oli huokaissut. – Eikä avioliitto varsinkaan. Sitä paitsi jostain kumman syystä mä rakastan sitä retkua edelleen. Ja minne mä muuttaisin kahden lapsen kanssa? Sun luoksesi vai?

Siihen aikaan Johanna oli vielä asunut pienessä vuokrayksiössä Kalliossa, joten hän oli vain naurahtanut ja levittänyt voimattomana kätensä.

Kiira oli päättänyt ”antaa anteeksi lastensa isälle”, kuten hän kauniisti asian ilmaisi, ja avioliitolleen uuden mahdollisuuden. Lapset vietiin anoppilaan ja pariskunta lähti romanttiselle viikonloppumatkalle Prahaan.

Sen jälkeen kaiken piti olla taas pelkkää auringonpaistetta – ja olikin melkein kokonaisen vuoden eli seuraavaan syrjähyppyyn saakka. Silloin Kiira vain puri hetken hammasta ja päätti sitten jatkaa perhe-elämää entiseen malliin. Romanttista sovintomatkaa ei tehty, eikä Johanna vaivautunut enää pitämään palopuheita. Ystävätär oli selvästi luovuttanut.

– Missäs päin se mies tällä kertaa pörrää? Johanna kysyi. Hän ei yrittänytkään peitellä sanojen piilomerkitystä, mutta Kiira ei ollut huomaavinaankaan. Tai ei välittänyt.

– Brysselissä vaihteeksi eli taas, Kiira huitaisi. – Jotain uutta direktiiviä siellä varmaan fiinsliipataan. En mä tiedä, en jaksa oikein enää kiinnostua niistä hommista. Enkä mä ole Jarkon töistä toisaalta ikinä mitään ymmärtänytkään.

– Niinpä, Johanna sanoi, kun ei mitään muutakaan keksinyt.

Pöytään laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Kumpikin katsoi hiukan toisensa ohi, ja tuntui niin kuin ympäröivä hälinäkin olisi aavistuksen verran vaimentunut. He istuivat siinä jonkinlaisessa kuplassa, joka pitäisi ehdottomasti puhkaista.

Johanna oli soittanut Kiiralle myöhään edellisenä iltana. Hän oli päättänyt nukkua ensin yön yli, mutta ei kiihdyksissään ollut malttanut odottaa. Oli pakko saada purkaa kaikki parhaalle ystävälle, päästä hehkuttamaan.

Kiira oli kuulostanut vaisulta, mutta oli hetken harkittuaan hyväksynyt lounasehdotuksen, ”kun nyt lapset olisivat joka tapauksessa tarhassa ja koulussa, ja söisivät ilomielin kotiin tultuaan pakastepizzaa, kun isi ei ole vahtimassa”. Paimion perheessä mies oli varsinainen terveysintoilija. ”Helppohan sen on olla, kun mä joudun kuitenkin hoitamaan käytännön puolen ja jahtaamaan luomutuotteita”, Kiiralla oli tapana tuhahtaa.
He sopivat tapaavansa Johannan lounastauolla, ja siinä he nyt istuvat tavaratalon kahdeksannen kerroksen hälisevässä ravintolamaailmassa.

Johanna pisteli sushin loppuja suuhunsa ja mietti. Hän oli puhunut ihan liian paljon, hehkuttanut elämänsä miehestä ja suurista tunteista ja vaikka mitä vaaleanpunaista höttöä. Hän oli kuulostanut höynähtäneeltä teini-ikäiseltä, tai vielä naurettavammalta, tärähtäneeltä aikuiselta naiselta.

Kiira oli vetänyt suunsa viivoittimeksi. Johanna oli usein ajatellut, että ystävätär sopisi erinomaisesti opettajaksi, saisi pelkästään ilmeellään villeimmänkin luokan hiljaiseksi. Oikeastaan outoa, ettei se pystynyt silti pitämään omaa aviomiestään järjestyksessä.

Lounastauko alkoi olla lopuillaan, mutta Johanna ei millään halunnut nousta ja lähteä niin viileissä tunnelmissa. Kiira kuitenkin oli hänen paras ystävänsä.Kiiraan saattoi luottaa; tosi pahan paikan tullen tämä rynnistäisi kyselemättä paikalle.

– Mitä kummipojalleni kuuluu? Johanna sitten keksi rikkoa hiljaisuuden.

Kiiran silmiin syttyi välittö­mästi lämmin pilke. Lapset oli varma aihe. Kiira ei koskaan kyllästynyt puhumaan niistä, eikä varsinkaan omistaan.

– Ai meidän ekaluokkalaiselle? hän hymyili. – Hyvää vaan. Kevin viihtyy tosi hyvin koulussa. Tykkää kuulemma kaikesta ja varsinkin välitunneista.

– Mikään ei ole siis muuttunut sitten meidän aikojen, Johanna naurahti. – Välkkärit oli parasta, jos muistat.

Johanna oli aina hiukan vierastanut lapsia, mutta suostui tietysti epäröimättä parhaan ystävättären esikoisen sylikummiksi. Oli ainoastaan ihmetellyt kirkuvaa vauvaa pidellessään, miksi sille piti antaa englantilainen nimi. – Varmistetaan kansainvälisyys, Jarkko oli selittänyt ristiäissamppanjalla. Tasan kaksi vuotta myöhemmin syntyneestä toisesta pojasta olikin sitten tullut Lucas, eikä Johanna enää ihmetellyt.

Muutaman kerran Johanna oli istunut lapsenvahtinakin, yrittänyt keksiä leikkejä ja vilkuillut samalla salaa kelloa. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt miten lapsia pitäisi käsitellä ja miten niille pitäisi puhua. Hänellä ei ollut kunnollisia muistikuvia edes omasta lapsuudestaan.

Vauvakuumetta Johanna ei ollut potenut koskaan. – Onhan mulla sitä paitsi vielä muutama vuosi aikaa, hänellä oli tapana puolustautua, kun joku epäkorrekti sukulaistäti huomautteli biologisen kellon tikittämisestä. Vaikka ei tietysti loputtomiin, hän lisäsi siihen aina itsekseen.

– Lähdetäänkö? Kiira kietaisi pitkän beigen Burberry-huivin kaulaansa.

Helminainen, Johanna ajatteli ystävätärtään katsellessaan. Beigejä pehmeitä neuleita ja himmeästi hohtavia helmikoruja. Jotenkin suomenruotsalaista, vaikka Kiira oli niin supisuomalainen kuin olla voi, molemmat vanhemmat jostakin Pohjois-Karjalasta muuttaneita. Jarkkokin oli kolmannen polven Kallion kundi.

Kiira saattoi Johannan osastolle ja sanoi menevänsä vielä lastenvaateosastolle katselemaan jotakin talvihaalaria, joka oli kanta-asiakastarjouksena. Ystävättäret vaihtoivat poskisuudelmat ja pikaisen tapaamisen vakuutukset, mutta hiukan viileä olo Johannalle jäi.

Hän seurasi ystävättären menoa ja totesi, että Kiira Paimio näytti yhä pikemminkin edustusrouvalta kuin kahden pienen lapsen stressaantuneelta kotiäidiltä. Se nainen ei ollut päästänyt itseään repsahtamaan. Ehkä se kompensoi täydellisellä ulkonäöllään epä­onnistunutta avioliittoaan, Johanna mietti. Ja Jarkko kuittaili huonoa omaatuntoaan maksamalla mukisematta rouvan laskut.

Pitkinä iltapäivän tunteina Johanna keksi tavan takaa asiaa käsilaukulleen, jonka hän oli tunkenut kaappiin tiskin alle näyteputkiloiden ja -purnukoiden sekaan.

Piti mukamas lisätä puuteria ja tarkistaa huulten rajaus, vaikka oikeasti hän oli kiinnostunut vain ja ainoastaan äänettömälle asennetun kännykän näytöstä.

Ja sitten vihdoin hiukan neljän jälkeen sinertävä valo välähteli käsilaukussa. Johannan sydän hypähti, vatsassa vihlaisi, kämmenet kostuivat.

1 viesti tullut, näyttöruutu ilmoitti. Johanna henkäisi syvään ja napautti viestin auki: Äiti.

– Shit, hän puuskahti puoliääneen, huokaisi ja luki viestin: Tulisitko sunnuntaina syömään? Laitan lempiruokaasi eli arvaa mitä!

Johanna sujautti kännykän takaisin laukkuun. Hän vastaisi viestiin joskus myöhemmin. Eläkeläisillä olisi aikaa odottaa.
Työvuoron loputtua Johanna piipahti tavaratalon laajennetulle ruokaosastolle. Tilaa oli tullut valtavasti lisää, eikä hän ollut vielä oikein oppinut, mitä mistäkin löytää. Hän kierteli siellä täällä, poimi kärryyn pari kolme juustoa ja valitsi kalatiskiltä hiukan mätiä ja graavia lohta. Pieniä herkkuja, jotka olisi kätevä panna pöytään, mikäli sattuisi tulemaan vieraita...

Viinimyymälässä Johanna tutki pullorivistöjä. Hän ei ollut koskaan yrittänytkään esittää asiantuntijaa ja päätti nytkin pelata varman päälle. Hän valitsi kaksi keskihintaista viiniä, valkoisen italialaisen ja punaisen chileläisen. Koskaanhan ei voinut tietää toisen ihmisen mielijuomia. Jotkut olivat jopa allergisia punaviinille, saivat laikkuja kasvoihin tai migreenin tapaisen päänsäryn. Jotkut taas halusivat voimakkaiden juustojenkin kanssa valkoviiniä.

Migreeni... Johanna työnsi ajatuksen mielestään, vaikka juuri sen ansiotahan kaikki eilen tapahtunut oli. Kun maailma oli keikahtanut raiteiltaan – tai raiteilleen.

Samuel, Johanna maisteli mielessään. Miten niin muka keinotekoinen nimi? Ja senhän voi sitä paitsi helposti lyhentää. Sami... Sam... Play it again, Sam, niin kuin siinä ihanassa Casablanca-leffassa.

Johanna tapaili tuttua sävelmää. Hän ei voinut olla hymyilemättä. Hän väisteli muita asiakkaita ja säteili vastarakastuneen ihmisen hiukan hämmästynyttä ja huvittavan näköistä hymyä.

Hän hymyili vielä tarpoessaan räntäisiä katuja kohti kotia. Hän muisti, mitä joku ystävätär oli sanonut uuden suhteensa alkuhuumassa: ”Mä olen niin rakastunut ja onnellinen, että tuntuu niin kuin kaikki talotkin hymyilisivät.”

Silloin lausahdus oli kuulostanut lähinnä lapselliselta, mutta juuri tällä hetkellä Johannasta tuntui täsmälleen samalta. Koko Kalevankatu oli yhtä hymyä. Ja koko maailma tihkui odotusta.

Usein pitkän työpäivän jälkeen kotiin tultuaan Johanna vaihtoi saman tien mukavampiin vaatteisiin ja poisti meikin eli ”duunikasvot”, niin kuin hänellä oli tapana selittää. Hän nautti siitä, ettei työasioita tarvinnut raahata kotiin. Riitti kun jaksoi olla edustava ja ystävällinen asiakkaille.

Tänään oli kuitenkin täysin poikkeuksellinen päivä, jotenkin epätodellinen. Koko mun elämäni on poikkeustilassa, Johanna ajatteli työntäessään jalkaansa mustat mokkaballerinat, vaikka tassuttelikin iltaisin yleensä äidin kutomissa lämpimissä villasukissa.

Hän pani ruokaostoksensa ja valkoviinipullon jääkaappiin ja työnsi punaviinin tyhjään pullotelineeseen baaritiskille. Se näytti siinä hiukan yksinäiseltä. Olisi pitänyt ostaa useampi pullo. Itse asiassa olisi pitänyt ostaa myös kuohuviiniä. Kiiran mukaan kuohuviiniä pitäisi olla aina jääkaapissa. Sitä tuntee silloin olonsa ikään kuin turvallisemmaksi, ystävättärellä oli tapana nauraa.

Vatsassa kurahti, mutta se ei johtunut nälästä vaan odotuksesta ja jännityksestä. Kalevankatua vaeltaessaan Johanna oli päättänyt, että jos vastaan tulisi vähintään kymmenen punaista autoa, hän saisi illalla kahdeksaan mennessä erittäin tärkeän puhelinsoiton. Abrahaminkadun kulmaan ehtiessään hän oli laskenut yhdeksään. Hän oli hidastanut hiukan askeleitaan, ja juuri kun hän oli ollut kääntymässä kotikadulleen, ohi sujahti kirkkaanpunainen Ford ja heti sen perässä samanvärinen Kuplafolkkari.

Johanna oli nauranut ääneen ja päättänyt saman tien, että siitä lähtien yksitoista olisi hänen onnenlukunsa.

 

Kello oli jo yli kuusi ja ulkona pimeää, mutta liikenne jymisi edelleen. Johannan mielestä erilaiset äänet kuuluivat asiaan, jos kerran halusi asua keskustassa, mutta joskus hän kuitenkin toivoi, että asunnossa olisi kolminkertaiset ikkunat.

Johanna kiersi sammuttamassa kaikki valot nurkassa seisovaa kaarevamuotoista jalkalamppua lukuun ottamatta. Hän asetteli ikkunalaudalla olevalle mustalle vadille kolme paksua valkoista kynttilää ja haki sytyttimen keittiön laatikosta. Liekki oli niin pieni, että hän sai näpsytellä monta kertaa saadakseen kaikki kynttilät syttymään.

Minkähänlaista olisi asua tuolla? Johanna mietti katsellessaan vastapäistä taloa. Se näytti jotenkin yksitoikkoiselta. Punaisessa tiiliseinässä rivi samankokoisia ikkunoita. Ei mitään vaihtelua. Toisaalta, julkisivun takana saattoi olla mitä tahansa.

Johanna oli aina rakastanut vanhoja taloja, vaikka halusikin sisustukseen melkein pelkkää valkoista. Tässä se on, hän oli ajatellut astuessaan ensimmäisen kerran kaksioonsa. Mukana ollut äitikin oli myöntänyt, että oikean asunnon löytäminen oli vähintään yhtä paljon tunne- kuin taloudellinen juttu. Tosin kaikkein mieluimmin Johanna olisi ostanut asunnon talon ullakkokerroksesta, mutta siihen kummitädin perintörahat olisivat asuntolainan lisäksi tuskin riittäneet edes kaksinkertaisina.

Iso valkoinen kissa istui vakiopaikallaan ikkunalaudalla vastapäisen talon kolmannessa kerroksessa. Johanna oli niin tottunut kolliin että huomasi suorastaan huolestuvansa, jos kissaa ei pariin päivään näkynyt.

Mikähän sen nimi mahtaa olla? Johanna mietti taas kerran. Sukupuolesta ei sen sijaan ollut epäilystäkään. Johanna ei muistanut koskaan nähneensä yhtä isoa kissaa.
Äkkiä kissa nousi ja köyristi selkäänsä, alkoi sitten hiipiä edestakaisin ikkunalaudalla, niin kuin pantteri häkissään.
Johanna värähti ja kietaisi kädet ympärilleen. Sanat muistuivat mieleen:

Me hukutettiin niitä isoon saaviin... me erikoistuttiin nimenomaan valkoisiin kissoihin...

Juuri tässä hän oli seisonut eilen Samuelin kanssa.

– No mutta sehän oli vitsi, hän sanoi itselleen tiukasti ääneen.

– Eihän se tietysti tosissaan ollut. Ja pikkupojathan nyt keksivät kaikenlaista, kiskovat kärpäsiltä siipiä. Eivät ne ymmärrä, se on niille pelkkää jännittävää leikkiä. Ja sitä paitsi Samuelhan nauroi päälle – ja otti syliin...

Johanna värähti uudelleen.

Johanna vilkaisi vaivihkaa kelloa. Ainakin kymmenennen kerran puolen tunnin sisällä, hän tunnusti itselleen.
Viittä vaille kahdeksan.

Hän istui valkoisessa sohvassaan ja sulki silmänsä, laski sataan, räväytti silmänsä auki.

Jo yli kahdeksan. Punaisten autojen taika oli pettänyt.

Juuri silloin kännykkä alkoi laulaa sohvapöydällä.

Johanna hypähti sohvassa, tuijotti kännykkää, valahti kylmäksi ja kuumaksi, ja sitten aivan veltoksi. Käsi tärisi, kun hän kurkotti puhelimen pöydältä, laski vielä hitaasti kolmeen ennen kuin vilkaisi näyttöä.

Äiti. Pettymys hulvahti päästä varpaisiin. Shit shit shit... Kännykkä oli vähällä lentää seinään.

Johanna oli unohtanut äidin iltapäivällä lähettämän tekstiviestin. Mikään ei olisi voinut sillä hetkellä vähemmän kiinnostaa kuin sunnuntailounas, jonka askelkuviot olisi osannut unissaankin.
Kännykkä lauloi edelleen, äiti ei luovuttanut. Kohta vastaaja napsahtaisi päälle.

Johanna kokosi itsensä, veti syvään henkeä ja avasi kännykän.

– Hei, hän huokaisi.

– Hei kulta. Et vastannut viestiin, äiti meni suoraan asiaan niin kuin aina.

– En mä kun... tässä on ollut kaikenlaista... sorry, mun piti soittaa nyt illalla mutta...

– Niin?

Äidin kysymys jäi roikkumaan ilmaan. Hän odotti selityksiä. Äidin oli joskus mahdotonta hyväksyä, että tytär oli jo aikuinen itsenäinen nainen. Niin totta puhuen isänkin, mutta se oli eri asia. Isää oli mukava kieputtaa, leikkiä pikkutyttöä. Siitä oli aina hyötyä. Johanna oli isän tyttö.

– Ongelmia osastolla? äiti heitti. Hän oli jatkuvasti huolissaan tyttärensä pätkätöistä. Eikä kyllä aivan syyttä.

– Ei, mutta kiirettä riittää. Meillähän on juuri ne kosmetiikkapäivät menossa, niin että...

– Tosiaan, äiti keskeytti.

– Minähän olin ihan unohtanut. Pitääkin tulla joku päivä ostoksille. Mutta tuletko sinä sunnuntaina syömään? Sama aika, sama paikka, hän heitti vitsikkäästi ja lisäsi: – Lempiruokaasi tiedossa, ihan niin kuin lupasin.

– Korealaista kanaa?

– No sitä justiinsa.

Vesi herahti Johannan kielelle. Äiti oli ikäisekseen ennakkoluuloton kokki. Ja tiesi erinomaisesti, millä tytär houkutellaan paikalle.

– Näillä näkymin kyllä mä varmaan jos... Johanna venytti.

– Miten niin näillä näkymin? Äidin ääni oli muuttunut terä­väksi. – Mitä jos?

– Mehän ollaan nykyään sunnuntainakin auki, niin että...

– No kai sinä sentään tiedät työvuorot edes pariksi päiväksi eteenpäin? äiti keskeytti taas.

– Joo, mutta aina voi tulla jotain viime hetken muutoksia, joku sairastuu tai haluaa vaihtaa vuoroa ja semmoista, pakkotilanteita, Johanna maalaili, eikä edes juuri muuntanut totuutta.

Äiti oli taas hetken hiljaa. Tyytymättömyys säteili näkymättömiä piuhoja pitkin Kruununhaasta Kamppiin. – No, sovitaan nyt kuitenkin että tulet, hän sitten huokaisi. – Ja ilmoitat heti, jos sattuu joku este.

– Ilman muuta. Isälle terkkuja.

Johanna sulki kännykän ja pompotteli sitä kädessään, vaihtoi sen television kaukosäätimeen ja surffaili hetken kanavalta toiselle.

Puoli yhdeksän uutisten alkaessa hän meni keittiöön tutkimaan jääkaappia, poimi suuhunsa graavilohen viipaleen ja pani paketin takaisin kaappiin. Kala oli liian suolaista.

Johanna joi lasillisen vettä ja oli jo lataamassa espressokeitintä mutta luopui ajatuksesta. Ei kahvia kuuden jälkeen, hän muisteli Kiiran opetuksia. Ellei sitten halunnut valvoa puolta yötä.

Hetken mielijohteesta Johanna poimi punaviinipullon telineestä, tutki tyylikästä etikettiä ja kiersi korkin auki. Hän ei ollut oppinut avaamaan viinipulloa elegantisti korkkiruuvilla, joten hän kannatti lämpimästi kierrekorkkiviinejä.

Vain yksi lasillinen, Johanna selitti itselleen viiniä kaataessaan. Hän oli valinnut kaikkein hienoimman kristallilasinsa, joka sekin oli kummitädin perintöjä.

– Skål, Pirkko, Johanna sanoi ääneen ja kohotti lasin kohti kattoa. – Sä olisit ymmärtänyt. Sä olit hyvä tyyppi. Sinunhan piti olla kuolematon, hän sitten lisäsi syyttävästi.

Jouluaattona Pirkon kuolemasta olisi kulunut tasan kaksi vuotta. Äidin sisko, joka ei ollut koskaan mennyt naimisiin, mutta oli vaihtanut sitäkin vauhdikkaammin miesystäviä. Äiti oli paheksunut avoimesti, mutta Pirkko viis veisasi ja nautti, ”koska elämä on tarkoitettu elämistä varten”.

Pirkolla oli ollut sopiva lausahdus joka tilanteeseen, eikä hän ollut suostunut murehtimaan sen enempää menneitä kuin tuleviakaan. Ei edes silloin, kun diagnoosi oli tehty, eivätkä lääkärit olleet antaneet juuri toivoa. Syöpä oli vienyt Pirkon alle kahdessa kuukaudessa. Toiseksi viimeisenä päivänä Johanna oli käynyt jättämässä jäähyväiset ja täytti kummitädin viimeisen toivomuksen: hän oli suihkauttanut Pirkon ranteisiin tämän lempihajuvettä, täyteläistä Boucheronia.

Johanna ei ikinä unohtaisi tätinsä viimeisiä sanoja: ”Ei kuoleman tarvitse haista kuolemalle.”

Johanna käveli laseineen olohuoneen ikkunaan. Hän ei osannut olla aloillaan, olo kävi kaiken aikaa levottomammaksi. Hän ajatteli taas kummitätiään. Mitä Pirkko olisi tässä tilanteessa tehnyt?

Johanna miltei kuuli vastauksen korvissaan: ”Soittaisin tietysti sille miehelle, jos kerran siltä tuntuu. Minähän olen itsenäinen nainen.”

Johanna poimi kännykän sohvapöydältä ja soitti numerotiedusteluun. Sydän oli alkanut lyödä kiivaammin, vaikka eihän tämän tarvinnut vielä mihinkään johtaa. Hänhän tässä vasta tiedusteli...

– Samuel Mäntynen, hän henkäisi, kun virkailija oli ladellut ritirimpsunsa ”yksi-yksi-kahdeksan-eniro-Linda.” – Joo, siis Helsingissä, hän selitti. – Ruoholahdessa, metroaseman lähellä, mä en nyt muista tarkempaa osoitetta...

– Samuel Mäntynen, virkailija toisti naukuvalla äänellä ja kuului naputtelevan  jotakin. – Sillä nimellä ei tule mitään näkyviin koko Suomesta, hän sitten sanoi.

– Miten niin ei tule? Johanna ihmetteli. Pala oli nousemassa kurkkuun. – Kyllä pitäisi tulla.

– Ei löydy Saaamuel Mäntysen nimellä koko Suomesta, virkailija toisti ja venytti ikävästi a-kirjainta. Ihan niin kuin Kiira aikaisemmin päivällä.

– Mutta... Johanna intti.

– Oletteko ihan varma nimestä?

– Tietysti! Johanna tuiskahti.

– Numero on ehkä salainen, virkailija arveli. – Valitettavasti en voi auttaa enempää, hän sitten lisäsi ikään kuin lukisi valmista käsikirjoitusta.

Johanna sulki kännykän turhautuneena. Niskaa kihelmöi.

– Mä en suostu uskomaan! hän sitten huudahti ja marssi makuuhuoneeseen, avasi läppärin, meni nettiin ja naputteli nimen Fonectan numerohakuun.

”Hakusi Mäntynen Samuel, Helsinki, ei tuottanut yhtään tulosta.”

– Ei hemmetti! Johanna nyyhkäisi tuijottaessaan koneen sylkäisemää tylyä tekstiä.

Ruoholahti, Ruoholahti, Ruoholahti... alkoi takoa päässä. 

– Siinä metroaseman lähellä, hän kuuli miehen äänen korvissaan. Eikö se tosiaan sanonut mitään tarkempaa? Hemmetti, olisi pitänyt kysyä...

Johanna torjui päästään kaikki vastaväitteet mennessään eteiseen ja ryhtyessään kiskomaan jalkaansa lenkkareita, jotka hän oli ostanut keväällä sauvakävelyä varten, mutta joita ei ollut käytetty vielä kertaakaan. Hän ei ollut toistaiseksi onnistunut pääsemään irti ajatuksesta, että sauvakävely oli vanhojen tai vähintään keski-ikäisten täti-ihmisten laji. Äiti oli sauvonut jo vuosikausia jossakin naisporukassa.

Johanna käveli Eerikinkadun päähän ja ylitti vanhat ratakiskot. Koko Ruoholahden alue oli ollut jo pitkään valtavan myllerryksen kourissa, ja tuntui että liikennejärjestelytkin muuttuivat miltei viikoittain.

Kello oli jo melkein kymmenen, ja oli alkanut selvästi pakastaa. Varmaan ainakin seitsemän astetta miinusta, Johanna manaili kietoessaan pitkää kaulahuivia korvien suojaksi. Olisi pitänyt ottaa pipo, mutta tikkitakki torjuu onneksi sentään pahimman viiman. Näillä rannoilla tuuli aina.

Itämerenkadun päässä Johanna jäi odottamaan liikennevalojen vaihtumista. Häntä oli alkanut jännittää. Ja kaduttaa. Oikeastaan voisikin vain piipahtaa johonkin ottamaan lasillisen ja palata sitten kotiin ja takaisin järkevien naisten maailmaan.

Valo vaihtui vihreäksi – ja juuri silloin kännykkä alkoi soida.
Johanna kaivoi puhelimen taskustaan. Tuntematon numero. Hän oli pysähtynyt keskelle ajokaistaa ja tuskin huomasi, miten takaa alkoi kuulua äkäistä tuuttausta.

– Johanna, hän henkäisi puhelimeen. Koskaan ei oma nimi ollut tuntunut yhtä pitkältä ja hankalalta lausua.

– Minä täällä, sanoi maailman syvin ja matalin ja kaunein miesääni. – Samuel.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.