Keski-ikäinen Armi H. asuu valkoisine kissoineen Helsingin Abrahaminkadulla, käy öisin katselemassa kuuta ja kirjoittaa aikansa ­kuluksi päiväkirjaa. Hän seuraa vastapäisen ­talon asukkaiden elämää kiinnostuneena.

Tiistai, lokakuun 19. päivä

Se nainen muutti tuohon vastapäisen talon toiseen kerrokseen elokuussa runsas vuosi sitten. Silloinkin elettiin helteisiä päiviä, mutta ei sentään viikkotolkulla niin kuin viime kesänä.

Aikaisemmin siinä asui hyvin vanha pariskunta. Seurasin niiden elämää vuosikausia, ja aina näytti siltä, että ne eivät koskaan puhuneet keskenään. Ehkä niiden ei tarvinnut. Olivat vuosikymmenten kuluessa oppineet toisensa niin perusteellisesti, ettei sanoja enää tarvittu.

Mies kuoli parisen vuotta sitten. Lähikaupan kassan mukaan raukka oli saanut jo kolmannen sydäninfarktin ja menehtynyt sairaalassa muutaman päivän kuluttua. Muistan ajatelleeni silloin, miten taas tuli todistetuksi, että miehet lähtevät tästä maailmasta nykyään ennen naisia.

En tiedä, minne leski muutti, mutta asunto joka tapauksessa meni myyntiin muutaman kuukauden kuluttua. Seurasin ikkunastani, miten ostajaehdokkaat ja muuten vain uteliaat hiihtelivät kiinteistövälittäjän sinisissä muovisuojuksissa pitkin lattioita ja aukoivat kaappeja.

Taloyhtiö on erittäin arvostettu, joten kaupat tehtiin melkein välittömästi.

Sitten alkoi remontti.

 

Vanhan pariskunnan koti oli ollut kodikas ja vähän liiankin täynnä tavaraa. Korkean olohuoneen seinät oli jaettu tummanruskealla paneelilaudalla. Alaosa oli kellertävä ja yläosa kullan ja ruskean väristä kukkatapettia.

Mielestäni se kaikki sopi hyvin yhteen nurkassa komeilevan vihreän kaakeliuunin kanssa. En nähnyt pariskunnan koskaan pitävän tulta uunissa, mutta ensimmäisestä adventista lähtien siellä paloi aina kynttilälyhty.

Heti loppiaisen jälkeen se hävisi.

Kun remonttimiehet marssivat sisään tikapuineen ja muine kamppeineen, kaikki vanha oli hylätty muutamassa päivässä.
Paneelit ja tapetit revittiin alas, olohuoneen ja keittiön väliseen takaseinään puhkaistiin iso aukko baaritiskiä varten, vaaleanruskeat keittiökalusteet raahattiin kadulle jätelavalle, samoin kuin vanhanaikainen vessanpönttö ja  kulunut istuma-amme.

Jonkin aikaa asunto näytti ontolta niin kuin hampaaton suu, ja sitten remonttimiehet marssivat takaisin valtavine ämpäreineen.
Kaikki maalattiin valkoiseksi, aivan kaikki. Keittiöön asennettiin vitivalkoiset kalusteet ja lattiaankin sudittiin jokin himmeästi kiiltelevä valkoinen maali. Hetken jo naureskelin itsekseni, että jotain hammaslääkärin vastaanottoako siinä oltiin valmistelemassa.

Remontin aikana asunnossa kävi silloin tällöin nuorehko, aina mustiin pukeutunut nainen, jonka päättelin uudeksi asukkaaksi. Oikeassa olinkin.

Yhtenä päivänä rapun eteen sitten parkkeerasi muuttoauto. Sisään kannettiin valkoinen sohva ja iso valkoinen laiskanlinna, valkoinen pyöreä ruokapöytä ja sen ympärille kuusi valkoista tuolia. Sohvan taakse sei¬nälle ripustettiin valtava maalaus, jossa oli punaisia, sinisiä sekä keltaisia neliöitä, viivoja ja kolmikulmioita. Ei suoraan sanoen minun makuuni.

Sohvatyynyt toistivat taulun värejä. Ikkunoihin asennettiin pelkät valkoiset sälekaihtimet. Ei lainkaan verhoja eikä mattoja.
Tyylikästä, sanoisi luultavasti sisustustoimittaja. Kovaa ja kolkkoa, sanon minä.

Yritin udella kaupan kassalta, mitä uusi asukas mahtoi tehdä työkseen, mutta hän ei ihme kyllä tiennyt. Sitten yhtenä päivänä käydessäni Stockmannilla huomasin naisen kosmetiikkaosastolla. Hän on siis siellä myyjänä. Huolellisesti meikattuna, mustiin pukeutuneena ja lyhyet mustat hiukset jollakin geelillä päätä pitkin nuoltuina. Ei muuten juuri poikennut muista osaston myyjättäristä, sillä nehän kaikki pukeutuvat melkein pelkästään mustaan. Joskus olen ihmetellyt, onko väri suorastaan määrätty ylemmältä taholta.

Juuri kun olin poistumassa osastolta, nainen purskahti nauruun. Se kuulosti kammottavan kovalta ja kimeältä. Selkäpiitä suorastaan karmi.

Nainen asuu yksin. Vieraita käy aika harvoin. Joskus joku ystävätär parin lapsen kanssa tai ilman, mutta säännöllisimmin muuan vanhempi pariskunta. Äiti ja isä, arvelisin.

Miehiä naisen luona olen onnistunut näkemään vieläkin harvemmin. Asunnon makuuhuone on tosin pihan puolella, joten hänen kaikkein yksityisimmästä elämästään minun on paha sanoa oikeastaan yhtään mitään.

Eilen illansuussa tilanne muuttui. Sillä hetkellä, kun vastapäiseen olohuoneeseen syttyi valot ja se tumma poninhäntäpäinen mies käveli ikkunaan. Tai oikeastaan jo hetkeä sitä ennen. Minähän jouduin väistämään kadulla, kun se mies parkkeerasi autonsa niin röyhkeästi jalkakäytävälle.
Kissakin muuten huomasi miehen siinä ikkunassa ja kiepautti häntäänsä, mutta minä pysyttelin tietenkin taustalla.

Sä olet kateellinen, Johanna sanoi ja kilautti haarukan lautaselle sushiannoksen viereen, tyhjensi vesilasinsa ja kaatoi pullosta lisää.

Hän katsoi viileästi parasta ystävätärtään Kiira Paimiota, jonka edessä oli pelkkä espressokuppi. Kiira oli aloittanut taas jonkin uuden mullistavan dieetin. Semmoista laihdutuskuuria oli tuskin keksittykään, jota tämä ei olisi kokeillut.

– Kateellinen? Kiiran kulmat kohosivat. Hän nosti huolellisesti punatuille huulilleen kupin, joka oli ollut jo jonkin aikaa tyhjä. – Ja mistähän muka?

– Siitä että... Johanna joutui hetken hakemaan sanoja, kumartui sitten eteenpäin ja kuiskasi:

– Sä olet kateellinen siitä, että mä olen ilmeisesti vihdoinkin löytänyt elämäni miehen.

Ja joudut itse kärvistelemään sen epäluotettavan häntäheikkisiippasi kanssa, hän oli lisäämäisillään, mutta nielaisi sanat. Epäkorrektiudellakin oli rajansa.

Kiira näytti ensin ällistyneeltä ja purskahti sitten nauruun. Liian äänekkääseen, Johanna ajatteli. Juuri niin kuin ihminen, jota ei oikeasti naurattanut ollenkaan.

Kiiran tekonaurusta ei ollut tulla loppua. – Elämäsi miehen, hän sitten matki epämiellyttävän hunajaisella äänellä. – Siis miehen, jonka olet tavannut tasan kerran ja joka kuskasi sinut Espalta kotiin. Et kai sä tosissasi usko rakkauteen ensi silmäyksellä? Ettehän te sitä paitsi ehtineet edes...

Kiira pyöräytti rannettaan ja hymyili vinosti. Hänellä oli aina ollut ikävä taipumus jättää lause kolmen pisteen varaan ilmaan roikkumaan.

– Yrittikö se edes mitään? hän sitten kysyi, kun Johannan suu pysyi tiukasti kiinni. – Tai ehdottiko edes? Jättikö käyntikortin?

– Ei tietenkään, Johanna tuhahti. – Eikä kai kukaan enää käytä käyntikorttia.

– No kyllä vaan käyttää, Kiira väitti vastaan. – Muun muassa mun mieheni. Ja psykiatrit tietysti varsinkin.

– Miksi juuri ne? Johanna ihmetteli.

– Mahdollisia potilaita varten. Ja toisaalta... Kiira madalsi äänensä kuiskaukseksi ja yritti kuulostaa vitsikkäältä: – Mä luulen, että sinä tässä oikeastaan kallonkutistajaa tarvitsetkin.

– Tuo ei muuten sattunut, Johanna sanoi ilmeettömästi.

– Siis jos oli tarkoitus loukata. Ja kyllä se mun puhelinnumeroni pyysi, mikäli kiinnostaa tietää.

– Saaamuel... Kiira venytti.

– Vähän raamatullinen nimi. Kuulostaa jotenkin keinotekoiselta.

– Niinkö? Johanna ihmetteli.

– On se nyt ainakin vähän erikoisempi kuin joku hemmetin Jarkko, hän sitten tuhautti Kiiran aviomiehen nimen.

– No joo, Kiira huitaisi ja kumartui äkkiä taputtamaan Johannan kättä. – Sori hani, hän pyyteli anteeksi. – Mulla on pinna vähän kireällä. Jarkko on taas matkoilla, enkä ole saanut kunnolla nukutuksi pariin viime yöhön. Mä en vaan jotenkin osaa nukkua yksin. Sitä on niin tottunut siihen, että toinen lämmittää siinä vieressä. Ja kuorsaa, hän naurahti.

Älä kuule viitsi, Johanna tuhahti itsekseen. Kiira oli tietysti taas valvonut ja vaellellut huoneesta toiseen ja tuskaillut, oliko se mies taas vieraissa ja oliko se mahdollisesti jonkun entisen kanssa vai löytänyt uuden.

Kiiran mies oli kärähtänyt jo pari kertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen Johanna oli ihmetellyt avoimesti, miksei ystävätär kaapannut saman tien lapsia kainaloon ja lähtenyt kävelemään.

– Ei elämä ole niin yksinkertaista, Kiira oli huokaissut. – Eikä avioliitto varsinkaan. Sitä paitsi jostain kumman syystä mä rakastan sitä retkua edelleen. Ja minne mä muuttaisin kahden lapsen kanssa? Sun luoksesi vai?

Siihen aikaan Johanna oli vielä asunut pienessä vuokrayksiössä Kalliossa, joten hän oli vain naurahtanut ja levittänyt voimattomana kätensä.

Kiira oli päättänyt ”antaa anteeksi lastensa isälle”, kuten hän kauniisti asian ilmaisi, ja avioliitolleen uuden mahdollisuuden. Lapset vietiin anoppilaan ja pariskunta lähti romanttiselle viikonloppumatkalle Prahaan.

Sen jälkeen kaiken piti olla taas pelkkää auringonpaistetta – ja olikin melkein kokonaisen vuoden eli seuraavaan syrjähyppyyn saakka. Silloin Kiira vain puri hetken hammasta ja päätti sitten jatkaa perhe-elämää entiseen malliin. Romanttista sovintomatkaa ei tehty, eikä Johanna vaivautunut enää pitämään palopuheita. Ystävätär oli selvästi luovuttanut.

– Missäs päin se mies tällä kertaa pörrää? Johanna kysyi. Hän ei yrittänytkään peitellä sanojen piilomerkitystä, mutta Kiira ei ollut huomaavinaankaan. Tai ei välittänyt.

– Brysselissä vaihteeksi eli taas, Kiira huitaisi. – Jotain uutta direktiiviä siellä varmaan fiinsliipataan. En mä tiedä, en jaksa oikein enää kiinnostua niistä hommista. Enkä mä ole Jarkon töistä toisaalta ikinä mitään ymmärtänytkään.

– Niinpä, Johanna sanoi, kun ei mitään muutakaan keksinyt.

Pöytään laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Kumpikin katsoi hiukan toisensa ohi, ja tuntui niin kuin ympäröivä hälinäkin olisi aavistuksen verran vaimentunut. He istuivat siinä jonkinlaisessa kuplassa, joka pitäisi ehdottomasti puhkaista.

Johanna oli soittanut Kiiralle myöhään edellisenä iltana. Hän oli päättänyt nukkua ensin yön yli, mutta ei kiihdyksissään ollut malttanut odottaa. Oli pakko saada purkaa kaikki parhaalle ystävälle, päästä hehkuttamaan.

Kiira oli kuulostanut vaisulta, mutta oli hetken harkittuaan hyväksynyt lounasehdotuksen, ”kun nyt lapset olisivat joka tapauksessa tarhassa ja koulussa, ja söisivät ilomielin kotiin tultuaan pakastepizzaa, kun isi ei ole vahtimassa”. Paimion perheessä mies oli varsinainen terveysintoilija. ”Helppohan sen on olla, kun mä joudun kuitenkin hoitamaan käytännön puolen ja jahtaamaan luomutuotteita”, Kiiralla oli tapana tuhahtaa.
He sopivat tapaavansa Johannan lounastauolla, ja siinä he nyt istuvat tavaratalon kahdeksannen kerroksen hälisevässä ravintolamaailmassa.

Johanna pisteli sushin loppuja suuhunsa ja mietti. Hän oli puhunut ihan liian paljon, hehkuttanut elämänsä miehestä ja suurista tunteista ja vaikka mitä vaaleanpunaista höttöä. Hän oli kuulostanut höynähtäneeltä teini-ikäiseltä, tai vielä naurettavammalta, tärähtäneeltä aikuiselta naiselta.

Kiira oli vetänyt suunsa viivoittimeksi. Johanna oli usein ajatellut, että ystävätär sopisi erinomaisesti opettajaksi, saisi pelkästään ilmeellään villeimmänkin luokan hiljaiseksi. Oikeastaan outoa, ettei se pystynyt silti pitämään omaa aviomiestään järjestyksessä.

Lounastauko alkoi olla lopuillaan, mutta Johanna ei millään halunnut nousta ja lähteä niin viileissä tunnelmissa. Kiira kuitenkin oli hänen paras ystävänsä.Kiiraan saattoi luottaa; tosi pahan paikan tullen tämä rynnistäisi kyselemättä paikalle.

– Mitä kummipojalleni kuuluu? Johanna sitten keksi rikkoa hiljaisuuden.

Kiiran silmiin syttyi välittö­mästi lämmin pilke. Lapset oli varma aihe. Kiira ei koskaan kyllästynyt puhumaan niistä, eikä varsinkaan omistaan.

– Ai meidän ekaluokkalaiselle? hän hymyili. – Hyvää vaan. Kevin viihtyy tosi hyvin koulussa. Tykkää kuulemma kaikesta ja varsinkin välitunneista.

– Mikään ei ole siis muuttunut sitten meidän aikojen, Johanna naurahti. – Välkkärit oli parasta, jos muistat.

Johanna oli aina hiukan vierastanut lapsia, mutta suostui tietysti epäröimättä parhaan ystävättären esikoisen sylikummiksi. Oli ainoastaan ihmetellyt kirkuvaa vauvaa pidellessään, miksi sille piti antaa englantilainen nimi. – Varmistetaan kansainvälisyys, Jarkko oli selittänyt ristiäissamppanjalla. Tasan kaksi vuotta myöhemmin syntyneestä toisesta pojasta olikin sitten tullut Lucas, eikä Johanna enää ihmetellyt.

Muutaman kerran Johanna oli istunut lapsenvahtinakin, yrittänyt keksiä leikkejä ja vilkuillut samalla salaa kelloa. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt miten lapsia pitäisi käsitellä ja miten niille pitäisi puhua. Hänellä ei ollut kunnollisia muistikuvia edes omasta lapsuudestaan.

Vauvakuumetta Johanna ei ollut potenut koskaan. – Onhan mulla sitä paitsi vielä muutama vuosi aikaa, hänellä oli tapana puolustautua, kun joku epäkorrekti sukulaistäti huomautteli biologisen kellon tikittämisestä. Vaikka ei tietysti loputtomiin, hän lisäsi siihen aina itsekseen.

– Lähdetäänkö? Kiira kietaisi pitkän beigen Burberry-huivin kaulaansa.

Helminainen, Johanna ajatteli ystävätärtään katsellessaan. Beigejä pehmeitä neuleita ja himmeästi hohtavia helmikoruja. Jotenkin suomenruotsalaista, vaikka Kiira oli niin supisuomalainen kuin olla voi, molemmat vanhemmat jostakin Pohjois-Karjalasta muuttaneita. Jarkkokin oli kolmannen polven Kallion kundi.

Kiira saattoi Johannan osastolle ja sanoi menevänsä vielä lastenvaateosastolle katselemaan jotakin talvihaalaria, joka oli kanta-asiakastarjouksena. Ystävättäret vaihtoivat poskisuudelmat ja pikaisen tapaamisen vakuutukset, mutta hiukan viileä olo Johannalle jäi.

Hän seurasi ystävättären menoa ja totesi, että Kiira Paimio näytti yhä pikemminkin edustusrouvalta kuin kahden pienen lapsen stressaantuneelta kotiäidiltä. Se nainen ei ollut päästänyt itseään repsahtamaan. Ehkä se kompensoi täydellisellä ulkonäöllään epä­onnistunutta avioliittoaan, Johanna mietti. Ja Jarkko kuittaili huonoa omaatuntoaan maksamalla mukisematta rouvan laskut.

Pitkinä iltapäivän tunteina Johanna keksi tavan takaa asiaa käsilaukulleen, jonka hän oli tunkenut kaappiin tiskin alle näyteputkiloiden ja -purnukoiden sekaan.

Piti mukamas lisätä puuteria ja tarkistaa huulten rajaus, vaikka oikeasti hän oli kiinnostunut vain ja ainoastaan äänettömälle asennetun kännykän näytöstä.

Ja sitten vihdoin hiukan neljän jälkeen sinertävä valo välähteli käsilaukussa. Johannan sydän hypähti, vatsassa vihlaisi, kämmenet kostuivat.

1 viesti tullut, näyttöruutu ilmoitti. Johanna henkäisi syvään ja napautti viestin auki: Äiti.

– Shit, hän puuskahti puoliääneen, huokaisi ja luki viestin: Tulisitko sunnuntaina syömään? Laitan lempiruokaasi eli arvaa mitä!

Johanna sujautti kännykän takaisin laukkuun. Hän vastaisi viestiin joskus myöhemmin. Eläkeläisillä olisi aikaa odottaa.
Työvuoron loputtua Johanna piipahti tavaratalon laajennetulle ruokaosastolle. Tilaa oli tullut valtavasti lisää, eikä hän ollut vielä oikein oppinut, mitä mistäkin löytää. Hän kierteli siellä täällä, poimi kärryyn pari kolme juustoa ja valitsi kalatiskiltä hiukan mätiä ja graavia lohta. Pieniä herkkuja, jotka olisi kätevä panna pöytään, mikäli sattuisi tulemaan vieraita...

Viinimyymälässä Johanna tutki pullorivistöjä. Hän ei ollut koskaan yrittänytkään esittää asiantuntijaa ja päätti nytkin pelata varman päälle. Hän valitsi kaksi keskihintaista viiniä, valkoisen italialaisen ja punaisen chileläisen. Koskaanhan ei voinut tietää toisen ihmisen mielijuomia. Jotkut olivat jopa allergisia punaviinille, saivat laikkuja kasvoihin tai migreenin tapaisen päänsäryn. Jotkut taas halusivat voimakkaiden juustojenkin kanssa valkoviiniä.

Migreeni... Johanna työnsi ajatuksen mielestään, vaikka juuri sen ansiotahan kaikki eilen tapahtunut oli. Kun maailma oli keikahtanut raiteiltaan – tai raiteilleen.

Samuel, Johanna maisteli mielessään. Miten niin muka keinotekoinen nimi? Ja senhän voi sitä paitsi helposti lyhentää. Sami... Sam... Play it again, Sam, niin kuin siinä ihanassa Casablanca-leffassa.

Johanna tapaili tuttua sävelmää. Hän ei voinut olla hymyilemättä. Hän väisteli muita asiakkaita ja säteili vastarakastuneen ihmisen hiukan hämmästynyttä ja huvittavan näköistä hymyä.

Hän hymyili vielä tarpoessaan räntäisiä katuja kohti kotia. Hän muisti, mitä joku ystävätär oli sanonut uuden suhteensa alkuhuumassa: ”Mä olen niin rakastunut ja onnellinen, että tuntuu niin kuin kaikki talotkin hymyilisivät.”

Silloin lausahdus oli kuulostanut lähinnä lapselliselta, mutta juuri tällä hetkellä Johannasta tuntui täsmälleen samalta. Koko Kalevankatu oli yhtä hymyä. Ja koko maailma tihkui odotusta.

Usein pitkän työpäivän jälkeen kotiin tultuaan Johanna vaihtoi saman tien mukavampiin vaatteisiin ja poisti meikin eli ”duunikasvot”, niin kuin hänellä oli tapana selittää. Hän nautti siitä, ettei työasioita tarvinnut raahata kotiin. Riitti kun jaksoi olla edustava ja ystävällinen asiakkaille.

Tänään oli kuitenkin täysin poikkeuksellinen päivä, jotenkin epätodellinen. Koko mun elämäni on poikkeustilassa, Johanna ajatteli työntäessään jalkaansa mustat mokkaballerinat, vaikka tassuttelikin iltaisin yleensä äidin kutomissa lämpimissä villasukissa.

Hän pani ruokaostoksensa ja valkoviinipullon jääkaappiin ja työnsi punaviinin tyhjään pullotelineeseen baaritiskille. Se näytti siinä hiukan yksinäiseltä. Olisi pitänyt ostaa useampi pullo. Itse asiassa olisi pitänyt ostaa myös kuohuviiniä. Kiiran mukaan kuohuviiniä pitäisi olla aina jääkaapissa. Sitä tuntee silloin olonsa ikään kuin turvallisemmaksi, ystävättärellä oli tapana nauraa.

Vatsassa kurahti, mutta se ei johtunut nälästä vaan odotuksesta ja jännityksestä. Kalevankatua vaeltaessaan Johanna oli päättänyt, että jos vastaan tulisi vähintään kymmenen punaista autoa, hän saisi illalla kahdeksaan mennessä erittäin tärkeän puhelinsoiton. Abrahaminkadun kulmaan ehtiessään hän oli laskenut yhdeksään. Hän oli hidastanut hiukan askeleitaan, ja juuri kun hän oli ollut kääntymässä kotikadulleen, ohi sujahti kirkkaanpunainen Ford ja heti sen perässä samanvärinen Kuplafolkkari.

Johanna oli nauranut ääneen ja päättänyt saman tien, että siitä lähtien yksitoista olisi hänen onnenlukunsa.

 

Kello oli jo yli kuusi ja ulkona pimeää, mutta liikenne jymisi edelleen. Johannan mielestä erilaiset äänet kuuluivat asiaan, jos kerran halusi asua keskustassa, mutta joskus hän kuitenkin toivoi, että asunnossa olisi kolminkertaiset ikkunat.

Johanna kiersi sammuttamassa kaikki valot nurkassa seisovaa kaarevamuotoista jalkalamppua lukuun ottamatta. Hän asetteli ikkunalaudalla olevalle mustalle vadille kolme paksua valkoista kynttilää ja haki sytyttimen keittiön laatikosta. Liekki oli niin pieni, että hän sai näpsytellä monta kertaa saadakseen kaikki kynttilät syttymään.

Minkähänlaista olisi asua tuolla? Johanna mietti katsellessaan vastapäistä taloa. Se näytti jotenkin yksitoikkoiselta. Punaisessa tiiliseinässä rivi samankokoisia ikkunoita. Ei mitään vaihtelua. Toisaalta, julkisivun takana saattoi olla mitä tahansa.

Johanna oli aina rakastanut vanhoja taloja, vaikka halusikin sisustukseen melkein pelkkää valkoista. Tässä se on, hän oli ajatellut astuessaan ensimmäisen kerran kaksioonsa. Mukana ollut äitikin oli myöntänyt, että oikean asunnon löytäminen oli vähintään yhtä paljon tunne- kuin taloudellinen juttu. Tosin kaikkein mieluimmin Johanna olisi ostanut asunnon talon ullakkokerroksesta, mutta siihen kummitädin perintörahat olisivat asuntolainan lisäksi tuskin riittäneet edes kaksinkertaisina.

Iso valkoinen kissa istui vakiopaikallaan ikkunalaudalla vastapäisen talon kolmannessa kerroksessa. Johanna oli niin tottunut kolliin että huomasi suorastaan huolestuvansa, jos kissaa ei pariin päivään näkynyt.

Mikähän sen nimi mahtaa olla? Johanna mietti taas kerran. Sukupuolesta ei sen sijaan ollut epäilystäkään. Johanna ei muistanut koskaan nähneensä yhtä isoa kissaa.
Äkkiä kissa nousi ja köyristi selkäänsä, alkoi sitten hiipiä edestakaisin ikkunalaudalla, niin kuin pantteri häkissään.
Johanna värähti ja kietaisi kädet ympärilleen. Sanat muistuivat mieleen:

Me hukutettiin niitä isoon saaviin... me erikoistuttiin nimenomaan valkoisiin kissoihin...

Juuri tässä hän oli seisonut eilen Samuelin kanssa.

– No mutta sehän oli vitsi, hän sanoi itselleen tiukasti ääneen.

– Eihän se tietysti tosissaan ollut. Ja pikkupojathan nyt keksivät kaikenlaista, kiskovat kärpäsiltä siipiä. Eivät ne ymmärrä, se on niille pelkkää jännittävää leikkiä. Ja sitä paitsi Samuelhan nauroi päälle – ja otti syliin...

Johanna värähti uudelleen.

Johanna vilkaisi vaivihkaa kelloa. Ainakin kymmenennen kerran puolen tunnin sisällä, hän tunnusti itselleen.
Viittä vaille kahdeksan.

Hän istui valkoisessa sohvassaan ja sulki silmänsä, laski sataan, räväytti silmänsä auki.

Jo yli kahdeksan. Punaisten autojen taika oli pettänyt.

Juuri silloin kännykkä alkoi laulaa sohvapöydällä.

Johanna hypähti sohvassa, tuijotti kännykkää, valahti kylmäksi ja kuumaksi, ja sitten aivan veltoksi. Käsi tärisi, kun hän kurkotti puhelimen pöydältä, laski vielä hitaasti kolmeen ennen kuin vilkaisi näyttöä.

Äiti. Pettymys hulvahti päästä varpaisiin. Shit shit shit... Kännykkä oli vähällä lentää seinään.

Johanna oli unohtanut äidin iltapäivällä lähettämän tekstiviestin. Mikään ei olisi voinut sillä hetkellä vähemmän kiinnostaa kuin sunnuntailounas, jonka askelkuviot olisi osannut unissaankin.
Kännykkä lauloi edelleen, äiti ei luovuttanut. Kohta vastaaja napsahtaisi päälle.

Johanna kokosi itsensä, veti syvään henkeä ja avasi kännykän.

– Hei, hän huokaisi.

– Hei kulta. Et vastannut viestiin, äiti meni suoraan asiaan niin kuin aina.

– En mä kun... tässä on ollut kaikenlaista... sorry, mun piti soittaa nyt illalla mutta...

– Niin?

Äidin kysymys jäi roikkumaan ilmaan. Hän odotti selityksiä. Äidin oli joskus mahdotonta hyväksyä, että tytär oli jo aikuinen itsenäinen nainen. Niin totta puhuen isänkin, mutta se oli eri asia. Isää oli mukava kieputtaa, leikkiä pikkutyttöä. Siitä oli aina hyötyä. Johanna oli isän tyttö.

– Ongelmia osastolla? äiti heitti. Hän oli jatkuvasti huolissaan tyttärensä pätkätöistä. Eikä kyllä aivan syyttä.

– Ei, mutta kiirettä riittää. Meillähän on juuri ne kosmetiikkapäivät menossa, niin että...

– Tosiaan, äiti keskeytti.

– Minähän olin ihan unohtanut. Pitääkin tulla joku päivä ostoksille. Mutta tuletko sinä sunnuntaina syömään? Sama aika, sama paikka, hän heitti vitsikkäästi ja lisäsi: – Lempiruokaasi tiedossa, ihan niin kuin lupasin.

– Korealaista kanaa?

– No sitä justiinsa.

Vesi herahti Johannan kielelle. Äiti oli ikäisekseen ennakkoluuloton kokki. Ja tiesi erinomaisesti, millä tytär houkutellaan paikalle.

– Näillä näkymin kyllä mä varmaan jos... Johanna venytti.

– Miten niin näillä näkymin? Äidin ääni oli muuttunut terä­väksi. – Mitä jos?

– Mehän ollaan nykyään sunnuntainakin auki, niin että...

– No kai sinä sentään tiedät työvuorot edes pariksi päiväksi eteenpäin? äiti keskeytti taas.

– Joo, mutta aina voi tulla jotain viime hetken muutoksia, joku sairastuu tai haluaa vaihtaa vuoroa ja semmoista, pakkotilanteita, Johanna maalaili, eikä edes juuri muuntanut totuutta.

Äiti oli taas hetken hiljaa. Tyytymättömyys säteili näkymättömiä piuhoja pitkin Kruununhaasta Kamppiin. – No, sovitaan nyt kuitenkin että tulet, hän sitten huokaisi. – Ja ilmoitat heti, jos sattuu joku este.

– Ilman muuta. Isälle terkkuja.

Johanna sulki kännykän ja pompotteli sitä kädessään, vaihtoi sen television kaukosäätimeen ja surffaili hetken kanavalta toiselle.

Puoli yhdeksän uutisten alkaessa hän meni keittiöön tutkimaan jääkaappia, poimi suuhunsa graavilohen viipaleen ja pani paketin takaisin kaappiin. Kala oli liian suolaista.

Johanna joi lasillisen vettä ja oli jo lataamassa espressokeitintä mutta luopui ajatuksesta. Ei kahvia kuuden jälkeen, hän muisteli Kiiran opetuksia. Ellei sitten halunnut valvoa puolta yötä.

Hetken mielijohteesta Johanna poimi punaviinipullon telineestä, tutki tyylikästä etikettiä ja kiersi korkin auki. Hän ei ollut oppinut avaamaan viinipulloa elegantisti korkkiruuvilla, joten hän kannatti lämpimästi kierrekorkkiviinejä.

Vain yksi lasillinen, Johanna selitti itselleen viiniä kaataessaan. Hän oli valinnut kaikkein hienoimman kristallilasinsa, joka sekin oli kummitädin perintöjä.

– Skål, Pirkko, Johanna sanoi ääneen ja kohotti lasin kohti kattoa. – Sä olisit ymmärtänyt. Sä olit hyvä tyyppi. Sinunhan piti olla kuolematon, hän sitten lisäsi syyttävästi.

Jouluaattona Pirkon kuolemasta olisi kulunut tasan kaksi vuotta. Äidin sisko, joka ei ollut koskaan mennyt naimisiin, mutta oli vaihtanut sitäkin vauhdikkaammin miesystäviä. Äiti oli paheksunut avoimesti, mutta Pirkko viis veisasi ja nautti, ”koska elämä on tarkoitettu elämistä varten”.

Pirkolla oli ollut sopiva lausahdus joka tilanteeseen, eikä hän ollut suostunut murehtimaan sen enempää menneitä kuin tuleviakaan. Ei edes silloin, kun diagnoosi oli tehty, eivätkä lääkärit olleet antaneet juuri toivoa. Syöpä oli vienyt Pirkon alle kahdessa kuukaudessa. Toiseksi viimeisenä päivänä Johanna oli käynyt jättämässä jäähyväiset ja täytti kummitädin viimeisen toivomuksen: hän oli suihkauttanut Pirkon ranteisiin tämän lempihajuvettä, täyteläistä Boucheronia.

Johanna ei ikinä unohtaisi tätinsä viimeisiä sanoja: ”Ei kuoleman tarvitse haista kuolemalle.”

Johanna käveli laseineen olohuoneen ikkunaan. Hän ei osannut olla aloillaan, olo kävi kaiken aikaa levottomammaksi. Hän ajatteli taas kummitätiään. Mitä Pirkko olisi tässä tilanteessa tehnyt?

Johanna miltei kuuli vastauksen korvissaan: ”Soittaisin tietysti sille miehelle, jos kerran siltä tuntuu. Minähän olen itsenäinen nainen.”

Johanna poimi kännykän sohvapöydältä ja soitti numerotiedusteluun. Sydän oli alkanut lyödä kiivaammin, vaikka eihän tämän tarvinnut vielä mihinkään johtaa. Hänhän tässä vasta tiedusteli...

– Samuel Mäntynen, hän henkäisi, kun virkailija oli ladellut ritirimpsunsa ”yksi-yksi-kahdeksan-eniro-Linda.” – Joo, siis Helsingissä, hän selitti. – Ruoholahdessa, metroaseman lähellä, mä en nyt muista tarkempaa osoitetta...

– Samuel Mäntynen, virkailija toisti naukuvalla äänellä ja kuului naputtelevan  jotakin. – Sillä nimellä ei tule mitään näkyviin koko Suomesta, hän sitten sanoi.

– Miten niin ei tule? Johanna ihmetteli. Pala oli nousemassa kurkkuun. – Kyllä pitäisi tulla.

– Ei löydy Saaamuel Mäntysen nimellä koko Suomesta, virkailija toisti ja venytti ikävästi a-kirjainta. Ihan niin kuin Kiira aikaisemmin päivällä.

– Mutta... Johanna intti.

– Oletteko ihan varma nimestä?

– Tietysti! Johanna tuiskahti.

– Numero on ehkä salainen, virkailija arveli. – Valitettavasti en voi auttaa enempää, hän sitten lisäsi ikään kuin lukisi valmista käsikirjoitusta.

Johanna sulki kännykän turhautuneena. Niskaa kihelmöi.

– Mä en suostu uskomaan! hän sitten huudahti ja marssi makuuhuoneeseen, avasi läppärin, meni nettiin ja naputteli nimen Fonectan numerohakuun.

”Hakusi Mäntynen Samuel, Helsinki, ei tuottanut yhtään tulosta.”

– Ei hemmetti! Johanna nyyhkäisi tuijottaessaan koneen sylkäisemää tylyä tekstiä.

Ruoholahti, Ruoholahti, Ruoholahti... alkoi takoa päässä. 

– Siinä metroaseman lähellä, hän kuuli miehen äänen korvissaan. Eikö se tosiaan sanonut mitään tarkempaa? Hemmetti, olisi pitänyt kysyä...

Johanna torjui päästään kaikki vastaväitteet mennessään eteiseen ja ryhtyessään kiskomaan jalkaansa lenkkareita, jotka hän oli ostanut keväällä sauvakävelyä varten, mutta joita ei ollut käytetty vielä kertaakaan. Hän ei ollut toistaiseksi onnistunut pääsemään irti ajatuksesta, että sauvakävely oli vanhojen tai vähintään keski-ikäisten täti-ihmisten laji. Äiti oli sauvonut jo vuosikausia jossakin naisporukassa.

Johanna käveli Eerikinkadun päähän ja ylitti vanhat ratakiskot. Koko Ruoholahden alue oli ollut jo pitkään valtavan myllerryksen kourissa, ja tuntui että liikennejärjestelytkin muuttuivat miltei viikoittain.

Kello oli jo melkein kymmenen, ja oli alkanut selvästi pakastaa. Varmaan ainakin seitsemän astetta miinusta, Johanna manaili kietoessaan pitkää kaulahuivia korvien suojaksi. Olisi pitänyt ottaa pipo, mutta tikkitakki torjuu onneksi sentään pahimman viiman. Näillä rannoilla tuuli aina.

Itämerenkadun päässä Johanna jäi odottamaan liikennevalojen vaihtumista. Häntä oli alkanut jännittää. Ja kaduttaa. Oikeastaan voisikin vain piipahtaa johonkin ottamaan lasillisen ja palata sitten kotiin ja takaisin järkevien naisten maailmaan.

Valo vaihtui vihreäksi – ja juuri silloin kännykkä alkoi soida.
Johanna kaivoi puhelimen taskustaan. Tuntematon numero. Hän oli pysähtynyt keskelle ajokaistaa ja tuskin huomasi, miten takaa alkoi kuulua äkäistä tuuttausta.

– Johanna, hän henkäisi puhelimeen. Koskaan ei oma nimi ollut tuntunut yhtä pitkältä ja hankalalta lausua.

– Minä täällä, sanoi maailman syvin ja matalin ja kaunein miesääni. – Samuel.