Kolmekymppinen kosmetiikkamyyjä Johanna Lind tapaa sattumalta mielenkiintoisen psykiatrin Samuel Mäntysen ja rakastuu. Hän sulkee silmänsä miehen oudolta käytökseltä, ja kaikki katastrofin ainekset ovat ilmassa.

Maanantai, lokakuun 18. päivä

Puolustaudun heti: en minä ole tirkistelijä. Loukkaantuisin, jos joku tulisi semmoista väittämään. Tai en pelkästään loukkaantuisi, vaan suorastaan suuttuisin. Saattaisin jopa lyödä läimäyttää – ja katua sitten saman tien. Olen nimittäin saanut hyvän kotikasvatuksen, eikä siitä pääse ikinä irti.

Tirkistelijähän on ihan kokonaan toisenlainen ihminen. En voi olla ajattelematta, että sellaisella tyypillä on aina loppujen lopuksi kaikkein pahimmat mielessä. Raiskaus, tappo, murha... Tosin kyllä uskon myös, ettei tirkistelijä pohjimmiltaan voi vietilleen mitään. Hän kuuluu tavallaan samaan sarjaan kuin tuhopolttaja. Ei sellaisesta sairaudesta voi parantua. Hukkaan menevät yhteiskunnan terapiarahat ja hoitopaikat.

En siis ole tirkistelijä vaan pikemminkin luonnostani utelias, niin kuin se James Stewartin näyttelemä tyyppi, joka kiikaroi naapureiden ikkunoita Hitchcockin Takaikkunassa. Siinähän äijä istuu jalka kipsissä ja kyttäilee aikansa kuluksi naapuriensa elämää muutamana helteisenä kesäyönä – ja joutuukin sitten murhan todistajaksi ja itsekin melkein uhriksi.

Olen nähnyt sen elokuvan ainakin kymmenen kertaa, ja katson aina uudelleen, kun se tulee televisiosta. Siinä on ikään kuin hiipivästi tiivis ja lopulta suorastaan hikisen tukala tunnelma, mutta Stewart on kyllä minun makuuni hiukan pehmo, eikä mitenkään erityisen miehekäs. Ehkä se johtuu roolihahmon lapsekkaasta innokkuudesta selvittää rikos. Vähän niin kuin mies olisi mukana jossakin poikien seikkailukirjassa.

Grace Kelly on sen sijaan siinäkin leffassa täydellinen leidi. Ne vaatteet ja korut – mitään tyylikkäämpää ei ole valkokankaalla ikinä nähty ennen sitä eikä sen jälkeen, paitsi ehkä Audrey Hepburn Aamiainen Tiffanylla -elokuvassa.

Molemmista leffoista on jo vuosikymmeniä, eikä vastaavanlaisia ikävä kyllä enää tule. Ei sellaisia saada aikaan edes millään rahalla. Aito glamour on kuollut, Valentinokin taitaa vedellä viimeisiään jossain Roomassa tai Pariisissa. Kaikki on nykyään pintamuotia, hetken trendejä, kertakäyttö­kamaa joka hylätään lennossa.

Mutta helteestä puheen ollen. Siitä tosiaan saatiin menneenä kesänä nautiskella tai kärsiä, kukin makunsa mukaan. Nyt lokakuun loppupuolella syksy on jo pitkällä ja ruska upeimmillaan. Luultavasti ihmiset ovat jo melkein unohtaneet helteet, kyselevät viimeistään talvella toisiltaan, millainen sää mahtoikaan edellisenä kesänä olla.

Kaikkein kuumimpina heinäkuun öinä saattoi hyvin kuvitella istuvansa jossakin New Yorkin hautovassa noidankattilassa, niin kuin Stewart siinä leffassa. Paitsi että minä asun pienen kadunpätkän varrella keskellä Helsinkiä, viisikerroksisen punatiilitalon kolmannessa kerroksessa.

Yksiöni ainoa ikkuna antaa kadulle, ja viime kesänä sitä oli pakko pitää auki yötä päivää. Talo saneerattiin perusteellisesti muutama vuosi sitten, mutta ei silloin mitään erityistä ilmastointia asennettu. Ruuhka-aikoina liikenteen melu on tällä kadulla niin kova, että puhelinta tuskin kuulisi, jos se soisi. Eipä silti, että minulle juuri kukaan soittelisikaan. Enimmäkseen vain aikakauslehtien tilausmyyjät ja joskus joku luontaistuotekauppias tai jonkin hyväntekeväisyyskampanjan puuhanainen.

Minulla ei muuten ole kännykkää. Vanhanaikainen lankapuhelin riittää oikein hyvin. Mihin minä kännykkää tarvitsisin? Kenen kanssa esimerkiksi tekstailisin? Sitä paitsi minusta on äärettömän sivistymätöntä kailottaa kaduilla ja kaupoissa kovaan ääneen omia yksityisasioitaan, raitiovaunusta ja bussista puhumattakaan.

Sanoinko jo, että asun tavallisessa punatiilitalossa? Taisin mainita. Vastapäinen talo on sen sijaan varsinainen jugendlinna. Vielä parikymmentä vuotta sitten se oli ankean harmaa, mutta palautettiin ison remontin yhteydessä alkuperäiseen väriinsä vaaleanvihreäksi. Siinä talossa silmä lepää.

Samalla kun jugendtalon väri vaihtui, ullakko saneerattiin hulppeiksi asunnoiksi ja isoimpiin porraskäytäviin asennettiin hissit.

Meillähän on tässä kaupungissa menossa varsinainen hissisota. Museoviranomaiset ja mitä kaikkia päättäjiä niitä nyt onkaan, ovat kieltäneet hissit joistakin Kruununhaan arvotaloista. Siinä kuulemma menisi porraskäytävien museaalinen arvo. Täysin älytöntä touhua. Täytyyhän arkkitehtuurin seurata aikaansa. Väki vanhenee kovaa vauhtia, mutta muutamilla tiukkapipoilla on valta kieltää ikäihmisiltä hissit. Ja lapsiperheiltä, vaikka niistä minä en niin välitäkään. Minun puolestani ne saavat aivan vapaasti muuttaa rivitalonpätkiin jonnekin Espoon tai Vantaan takamaille.

Olen asunut tässä talossa yli kymmenen vuotta, mutta en ole kertaakaan käynyt tuossa vastapäisessä rakennuksessa. Silti tunnen melkein kaikki sen talon asukkaat, tai siis ne, joiden ikkunat antavat tälle kadulle. Voisin kertoa aikamoisia tarinoita perheistä ja pariskunnista ja yksinäisyydestä ja kaappijuopoista ja riidoista ja sovinnoista – elämän koko kirjosta.

Enhän minä tietenkään varsinaisesti tunne niitä asukkaita, mutta tiedän sitäkin paremmin. Osaan oikein hyvin kuvitella loput, rakennella mielessäni elämäntarinoita, sillä minulla on vilkas mielikuvitus. Olen siis sittenkin vähän niin kuin James Stewart siinä leffassa, vaikka en sentään ole alentunut käyttämään kiikaria. Ainakaan vielä.

En muuten asu aivan yksin. Minulla on iso valkoinen kissa, jonka lähikaupan kassa löysi hylättynä pentuna muutama vuosi sitten roskiksesta. Sillä ei ole nimeä, sanon sitä kissaksi. En kirjoita sanaa edes isolla kirjaimella. Joillakin tyypeillä on muutenkin ikävä taipumus yrittää tehdä lemmikeistään ihmisten kaltaisia.

Tämä on ensimmäinen kirje. Tai päiväkirjan ensimmäinen luku, ihan miten vaan. Lopetan tällä erää tähän ja ajan hissillä ullakkokerrokseen. Omasta asunnostani nimittäin näkyy taivaalle vain ikkunasta roikkumalla, ja minä haluan nähdä kuun.

Ihan ullakolle asti ei hissillä tosin pääse. Ajan ylimpään asuinkerrokseen, avaan lukitun ristikko-oven ja kiipeän viimeiset kierreportaat pienelle ikkunalle.

Almanakan mukaan kuu on muutaman vuorokauden kuluttua aivan täysi, mutta jo eilen se oli aika mukavasti pyöristynyt. Seisoin ullakon ikkunassa ja katselin, miten  mustat pilvenhattarat kiisivät jäisenvalkoisen kuun edestä tummalla yötaivaalla. Aaveratsastajat. Mielessäni liityin joukkoon.

Herätessään aamulla tasan kello 6.30 kännykän hilpeään liverrykseen Johanna Lind ei ollut pelkästään väsynyt harvinaisen huonosti nukutun yön jälkeen. Hän oli kaivon pohjassa, tunsi itsensä lähes liikuntakyvyttö­mäksi. Hän oli jokseenkin varma, ettei jaksaisi edessä olevaa työviikkoa, ei edes ensimmäistä päivää.

Oli alkamassa tavaratalon jokasyksyinen kosmetiikkaviikko. Superalennuksia huippukalliista tuotteista, ilmaisia meikkauksia ja manikyyreja, kosmetologien maalailevia lupauksia ja ihmeitä odottavia asiakkaita. Ilma sakeanaan makeita ja kirpeitä tuoksuja, suihkutuksia ja tupsutuksia.

Ja jossain taustalla aamuyöstä kytännyt päänsärky, joka iskisi milloin tahansa ja pahimmassa tapauksessa kehittyisi migreeniksi.

Tilannetta ei parantanut olohuoneen sälekaihdinten aukaisu ja vilkaisu ulos. Edellisenä yönä oli satanut varhainen ensilumi, joka oli aamuun mennessä muuttunut rännäksi ja kuraksi. Vettä tuli taivaalta edelleen isoina märkinä rätteinä, tosin enää harvakseltaan.

Suihkusta tultuaan Johanna avasi keittiön baaritiskillä olevan pienen television. Meteorologi lupaili uudelleen pakastuvaa.
Sen tiesi, mitä siirä seuraisi. Kaupunki olisi koko päivän sekaisin, ihmiset luistelisivat kaduilla. Illalla uutiset raportoisivat kymmenistä peltikolareista ja ensiapuasemat olisivat pullollaan itsensä teloneita potilaita.

Miksei me osata ikinä varautua tähän? Johanna ihmetteli itsekseen. Ensilumi tuli vuodesta toiseen yhtä suurena yllätyksenä.

No, ainakin olisi tulossa erilainen maanantai, Johanna lohduttautui kuivaillessaan itseään. Jääkylmä suihku ei tuntunut virkistäneen vähääkään. Vaatekaapistakin olisi ollut mukava löytää piristykseksi muutakin päällepantavaa kuin pelkkää mustaa.

Johanna oli väärässä.

Siitä päivästä oli tosiaan tulossa erilainen maanantai, mutta se ei johtunut huonosti nukutusta yöstä sen enempää kuin lumestakaan. Se johtui aivan muista syistä, joista hänellä ei ollut aavistustakaan.

Se maanantai muuttaisi Johanna Lindin koko loppuelämän.
Johanna kietaisi mustan saalin ympärilleen, nappasi sateenvarjon naulasta, kipitti portaat alas ja pysähtyi kadulle. Hän ehti juuri ja juuri vetäytyä seinän viereen, ennen kuin ohi ajava bussi roiskautti mahtavan kurakaaren koko jalkakäytävän leveydeltä.

– Kusipää! Johanna kiroili ääneen ja näytti kuskille keskisormea. Ohi kulkeva vanhempi nainen vilkaisi häntä närkästyneenä ja mutisi päätään puistellen nykynuorten huonosta käytöksestä.

Nyt olisi ollut käyttöä kumisaappaille, jotka kaiken lisäksi sattuivat olemaan syksyn ehdoton muotitrendi. Johanna oli jo katsellutkin tavaratalon kenkäosastolla pitkävartisia vitivalkoisia Huntereita sillä silmällä, mutta ei vain ollut tullut vielä ostaneeksi. Yli sata euroa oli kova hinta kumisaappaista. Oli pakko pärjätä ohutpohjaisilla mokkanilkkureilla. Työmatka oli onneksi lyhyt, mutta viimeisen pätkän Kalevankadun alamäkeä Manneheimintielle Johanna joutui kyllä kipittämään lyhyin tikittävin askelin ettei liukastuisi sohjoisen petollisiin katukiviin.

Tavaratalon ovet kävivät taukoamatta heti aamusta alkaen. Ihmisiä lappoi sisään ja ulos jatkuvana virtana, melkein kuin Hulluilla Päivillä tai ruuhkaisina joulunaluspäivinä. Kymmeneen mennessä lattia oli jo värjäytynyt likaisenharmaaksi, ja sinne tänne oli ilmestynyt pieniä lätäköitä.

Johannalla oli huono olo, mutta hän yritti olla ajattelematta koko asiaa. Piti keskittyä asiakkaisiin, hymyilemiseen, myyntiin. Lounastauolla hän siemaisi kaksi kupillista kahvia ja mustikkajogurtin. Ei auttanut, siitä olo pikemminkin paheni.
Nyt et anna periksi! Johanna tolkutti itselleen ohimoita painellen. Kohta se iskisi. Migreeni. Oli otettava estolääke, sitä ei voinut enää lykätä – paitsi että käsilaukku oli unohtunut kaappiin henkilökunnan tiloihin.

Johanna vilkaisi kelloa. Vielä jokseenkin tasan tunti tiskin ääressä. Olisi pakko vain kestää, vaikka paniikkikohtaus vaani jo huolestuttavan lähellä.

– Särkeekö päätä? asiakas kysyi kuulostamatta erityisen myötätuntoiselta. Nainen oli kierrellyt hyllyjä jo pitkään, haistellut ja kokeillut eri tuotteita ja oli vihdoin päätymässä juuri markkinoille tulleeseen kasvoseerumiin.

– Kyllä tämä tästä... Johanna sanoi. – Joko päätitte? Pannaanko pakettiin?

– Menetkö varmasti takuuseen?

Nainen tuijotti Johannaa silmät viiruina. Räikeän kirkkaanpunaiseksi maalattu suu paljasti iän ja nikotiinin kellastamat isot etuhampaat.

– Siis takuuseen mistä? Johanna ihmetteli. Hän yritti hengittää mahdollisimman huomaamattomasti pelkällä kurkunpäällä. Myöhäisinä iltapäivän tunteina tavaratalon ilma alkoi muutenkin tuntua tunkkaisen raskaalta, ja nyt sitä huononsi entisestään kosteiden vaatteiden haju.

– No!? nainen äyskäisi.

– Anteeksi mutta mistä mun pitäisi mennä takuuseen? Johanna taikoi kasvoilleen ammattihymyn. Se onnistui ihme kyllä kuin nappia painamalla.

– Anteeksi mutta mistä... nainen matki ja tuhahti niin, että sylkeä roiskahti suupielestä. – Tästä superseerumista tietysti. Tekeekö se varmasti sen minkä lupaat?

Minä en ole luvannut yhtään mitään, Johanna huokaisi itsekseen ja pyyhkäisi huomaamattomasti sylkipisarat poskeltaan. Kosmetiikkateollisuus on luvannut, minä en. Äkkiä tuli hillitön tarve syöksyä pesemään poski ja kädet, mutta eihän hän voinut minnekään häipyä. Hänen oli seisottava siinä säteilemässä ja julistettava kosmetiikan ilosanomaa, jotta asiakas kaivaisi luottokortin lompakostaan ja kuittaisi summan silmää räpäyttämättä. Hinta oli järkyttävä 20 prosentin kampanja-alennuksesta huolimatta.

Nainen käänteli kultakorkkista pulloa sormissaan epäluuloisen näköisenä. Tummanpunainen lakka oli lohkeillut teräväksi viilatusta etusormen kynnestä.

– Jo kahdessa viikossa huomaa selvän eron, iho siliää, nuortuu ja kirkastuu, nainen maalaili matalalla seksikkäällä äänellä, niin kuin olisi spiikannut jotakin televisiomainosta. – Niinhän siinä mainoksessa sanotaan, siinä missä on joku filmitähti mallina.

– Aivan, kyllä hipiä tästä tosiaan kirkastuu, Johanna mutisi.

– Sen ihan tuntee, siis miten iho vähitellen siliää ja piukkenee mutta ei kuitenkaan rupea kiristämään eikä kirvelemään...

Johannan niskaa kihelmöi. Nyt liikuttiin heikoilla jäillä. Asiakas oli varmasti jo lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä. Ohuet hiukset oli blondattu niin moneen kertaan, että päänahka paistoi sotkuisen tupeerauksen läpi. Paksu iho oli uurteinen ja nikotiinin harmaannuttama. Siihen ei mikään taikatemppu enää tehoaisi. Raskaat luomet ja silmäpussit kirurginveitsi voisi vielä poistaa, mutta ihoa ei nuorentaisi mikään.

– Entäs palautusoikeus? nainen tivasi.

– Anteeksi?

– Voinko minä palauttaa tämän vielä vaikka kolmen viikon kuluttua, jos en ole tyytyväinen?

– Mä en tuota... Johanna vilkuili hädissään ympärilleen, mutta osaston vastaava oli häipynyt jonnekin. Sara Peltonen ei ollut ikinä paikalla silloin, kun olisi eniten kaivattu. – En tosiaankaan osaa sanoa, kun...

– Että se menee sitten kuluttaja-asiamiehelle ja pahimmassa tapauksessa päätyy vielä telkkarin Kuningaskuluttajaan, nainen julisti voitonriemuisesti. – No mikäs, minähän olen aina ollut rohkea riskinottaja, ja tämä nyt on kuitenkin niitä pienimpiä riskejä. Otan tämän, pannaan pakettiin ja katsotaan sitten toimiiko se.

Just joo, pannaan pakettiin, pannaan pakettiin... Johanna toisteli itsekseen. Ja jäädään toivomaan ihmettä.

Hän tipautti pullon ylelliseen hopeanväriseen pikku pussukkaan ja pyysi asiakasta naputtelemaan pin-koodin koneeseen.

– Pientä lisävoitelua vai, nainen hymähti, kun Johanna kuitin ojennettuaan muisti vielä sujauttaa pussiin näytteet uudesta tuoksusta ja silmänympärysvoiteesta.

Nainen taitteli kuitin huolellisesti lompakkoon, nappasi ostoksensa ja toivotti yllättävän ystävällisesti hyvät päivänjatkot. Hän kierteli vielä hetken muiden kosmetiikkamerkkien tiskeillä ja suihkautti ohimennen parista näyte-pullosta parfyymia ranteisiinsa, kunnes lopulta hävisi tavaratalon pääovesta Aleksanterinkadun iltapäiväruuhkaan.

Samalla hetkellä Sara Peltonen purjehti paikalle kirkkaankeltaiset kahdentoista sentin korot kopisten, katsahti ympärilleen ja rypisti tyytymättömänä otsaansa. Huolellisesti manikyroidut kynnet naputtivat kiiltävää tiskiä.

– Missäs asiakkaat? Sara ihmetteli.

– Just myin yhden pullon tuota ihmeseerumia, Johanna kiiruhti selittämään ja suutahti saman tien itselleen. Miksi hän aina automaattisesti puolustautui, vaikka mitään syytä ei olisi ollutkaan? Sara ei koskaan edes suoranaisesti moittinut, mutta sen naisen pelkkä viileä katse riitti. Johanna ei muistanut kollegansa koskaan nauraneen niin että ilo olisi ylettynyt silmiin saakka.

– Mikä sulla on? Sara ihmetteli äkkiä kuulostaen aidosti huolestuneelta. Johanna hämmästyi. Empatia ei kuulunut pomon varsinaisiin vahvuuksiin.

– Migreeni, Johanna huokaisi. – Tai ei siis vielä, mutta tulossa.
Ääni alkoi muuttua itkuiseksi.

– Mun pitäisi ottaa estolääke, mutta kun se unohtui kaappiin.

Sara katsoi Johannaa hetken pää kallellaan ja päätti sitten, että tämä oli tosissaan.

– Nyt tehdään kuule näin, hän sanoi. – Menet ottamaan sen lääkkeen ja lähdet saman tien kotiin. Eihän sulla ole enää tuntiakaan jäljellä. Minä kyllä pärjään tässä, kunnes Tiia tulee vuoroon. Ei kai se muuten kestä kauan? hän vielä lisäsi epäluuloisesti. – Siis se migreeni?

– Ei, jos estolääke vaan ehtii vaikuttaa, Johanna vakuutti innokkaasti. Muussa tapauksessa saattaisi mennä parikin päivää pimennetyssä huoneessa, hän lisäsi itsekseen. Sitä ei missään tapauksessa kannattanut sanoa ääneen, kun pätkätyösuhde oli muutenkin kaiken aikaa katkolla.

Johanna seisoi tavaratalon pääsisäänkäynnin kuuluisan kellon alla ja väisteli sisään ja ulos kiiruhtavia asiakkaita.

”Tavataan Stockan kellon alla”, kuului kaikkien kaupunkilaisten legendaarinen iskulause, mutta Johannalla ei nyt ollut treffejä. Edellisistäkin oli jo turhan pitkä aika. Toisaalta ne treffit menivät niin perusteellisesti metsään, ettei niitä juurikaan kannattanut muistella. Siinä rytäkässä Johanna oli myös päättänyt lopettaa nettideittailun, vaikka muutamalla ystävättärellä olikin hyviä kokemuksia. Yksi oli jopa mennyt kihloihin nettirakkautensa kanssa ja suunnitteli täyttä päätä häitä Vanajanlinnaan, niin kuin kaikki julkkikset nykyään. Toivottavasti rakkaus kestää niin pitkälle, Johanna tuumi aavistuksen verran kateellisena. Ja hääbudjetti.

Sade oli lakannut ja ilma kirkastunut kirpeän viileäksi. Tv-meteorologi oli nähtävästi kerrankin osunut oikeaan, ja illaksi oli tosiaan tulossa tappoliukas keli.

Johanna tunnusteli varovasti oloaan. Ei hyvä. Hän oli ottanut estolääkkeen liian myöhään, eikä jäljellä ollut enää kuin yksi pilleri. Olisi mentävä apteekkiin. Nyt heti. Onneksi resepti kulki aina mukana.

Kaksi apteekkia oli yhtä lähellä. Wilhelms vai Yliopiston apteekki? Johanna kyseli itseltään ja päätti sitten mennä edelliseen, jos ei muuten niin sympatiasta. Joku oli kertonut vähän aikaa sitten henkilö­kunnan ruokalassa, että Aleksin ja Mikonkadun kulmassa oleva vanha Wilhelmsin apteekki joutuisi sulkemaan ovensa Kämpin korttelin remontin tieltä.

Johanna vastusti sellaisia muutoksia, vaikka muuten pitikin itseään tavallista suvaitsevaisempana ihmisenä. Ennen kaikkea hän vastusti niin ikään Kämpin korttelissa olevan Strindbergin ravintolan sulkemista. Siinä menisi kaupungin tyylikkäin kesäterassi ja samalla erään tunnetun kansanedustajan kantapaikka. Johanna hymähti ajatelleessaan miestä, jolla oli niin hankala sukunimi, että tuskin moni edustajakollegakaan osasi kirjoittaa sitä oikein.

Johanna oli tuskin ehtinyt Keskuskadun kulmaan, kun hän tunsi miten näkökenttä alkoi äkkiä supistua ja muuttua putkimaiseksi. Putken laidoille ilmestyi sahalaitaisia kuvioita ja vilkkuvia pieniä pisteitä. Päässä säkenöi. Paniikki iski täysillä.

– Kattosit muija vittu vähän...

Johanna oli törmännyt pitkään laihaan skeittaajaan, joka puikkelehti pipo silmillä ruuhkaisella jalkakäytävällä. Enää ei säkenöinyt pelkästään päässä, vaan myös nilkassa, johon skeittilauta oli kipeästi osunut.

Johanna sopersi anteeksipyynnön ja yritti kohdistaa katseensa, mutta näki pelkkää sumuista ihmismassaa, joka tuntui ikään kuin pyöristyvän ja pakenevan.

Raffaello, Johanna ajatteli sekavasti. Ravintolahan oli tässä ihan lähellä ja niillä oli terassi vielä auki. Oli päästävä istumaan ja saatava vettä. Oli pakko...

Suuntaa oli vaikea pitää, kohta tasapainoaisti pettäisi kokonaan.

– Onpas mimmi päissään keskellä päivää, Johanna kuuli huvittuneen kommentin juuri ennen kuin hoippui viimeiset askeleet ja horjahti terassille. Tuoli keinahti, mutta ei sentään kaatunut.

Tullessaan Johanna oli vähällä kompastua aivan jalkakäytävän tuntumassa istuvaan harmaantuneeseen herraan. Mies imeskeli käyrää vanhanaikaista piippua ja tutki pöydälle levitettyä karttaa otsa huolekkaissa rypyissä. Kolme matkaopasta oli siistissä pinossa korkean olutlasin vieressä.

Saksalainen, Johanna arveli epämääräisesti. Tai ehkä itävaltalainen. Joka tapauksessa myöhäinen turisti.

Päässä pyöri, kieli naksahteli rutikuivaan kitalakeen. Oksetti.
Rauhoitu, keskity, ota iisisti, Johanna tolkutti tuttua mantraa. Ei mitään hätää. Kohta nouset tästä, menet hakemaan vettä ja otat sen viimeisen pillerin. Alkaa helpottaa. Sitten menet apteekkiin ostamaan lisää pillereitä. Migreeni on vaaraton tauti. Ei se tapa. Se menee ohi. Ennemmin tai myöhemmin. Sitten otat lennosta taksin ja menet kotiin. Suljet kaihtimet ja huilaat kunnolla. Etkä varsinkaan ajattele huomista ja duunia. Et ajattele yhtään mitään. Ei mitään hätää.

Piipputupakan makea haju alkoi yököttää. Johanna sulki silmänsä ja päätti laskea hitaasti kymmeneen. Sen jälkeen hän pakottaisi itsensä nousemaan ja hakemaan baarista vettä.
Hän ehti laskea seitsemään, kunnes havahtui tunteeseen, että joku tuijottaa. Se oli tunne, jota ei pystynyt selittämään, sen vain tunsi. Silmät rävähtivät auki.

Jälkeenpäin Johanna ajatteli, että se oli juuri niitä hetkiä, jolloin enkeli lensi ohitse.

Hän ei ollut tullessaan huomannut miestä, koska tämä istui terassin nurkassa. Musta poninhäntä, miltei yhtä tummat silmät. Huolettomasti käytävälle ojennetut pitkät jalat. Kinuskinvärinen mokkapusakka, tummansiniset farkut, täsmälleen pusakan väriset bootsit. Paksu sikarinpätkä oikean käden etusormen ja peukalon välissä.

Johanna siristi silmiään pystyäkseen paremmin kohdistamaan katseensa.

Marlboro-mies, hän rekisteröi sekavassa päässään. Camel-man. Mies joka kulkee omia polkujaan. Joka tietää mitä tahtoo. Ja ottaa myös.

Äkkiä mies kumartui hiukan ja karisti tuhkat sikaristaan, tarttui edessään olevaan kahvikuppiin ja oli ikään kuin skoolavinaan sillä. Virnisti lämpimästi. Tyhjien pöytien yli suoraan sydämeen.
Johanna ei voinut olla vastaamatta hymyyn. Valkoinen kuppi näytti naurettavan pieneltä miehen valtavassa ruskettuneessa kourassa.

Mies laski kupin lautaselle, sammutti sikarin ja tipautti jämän tuhkakuppiin, nousi ja käveli suoraan Johannan pöytään.

– Sä et taida voida oikein hyvin, mies arveli mutta ei istuutunut.

– Katselin kun tulit tuolta. Mies huitaisi kädellään. Etusormea koristi iso kultainen sinettisormus. – Taidat tarvita apua. Voinko mä hakea sulle jotakin? 

Johanna vain nyökkäsi. Luoja mikä ääni, hän ajatteli. Tummaa samettia. Siihen voisi kääriytyä...

– Vettä vaan, kiitos, hän sitten sanoi ja paineli ohimoitaan.

– Mulla on migreeni tulossa.

– Niin arvelinkin, mies hymyili ja lähti hakemaan vettä. – Ei ole mennyt koulutus hukkaan, hän lisäsi olkansa yli.

Johanna seurasi miehen menoa. Se kävelikin niin kuin joku Clint Eastwood niissä ensimmäisissä länkkäreissään, hän ajatteli kiihdyksissään. Olenko mä tietämättäni siirtynyt johonkin leffaan?

Hetken kuluttua mies palasi, istuutui mutkattomasti Johannaa vastapäätä ja kaatoi vettä lasiin.

– Nyt juot kiltisti, hän sanoi niin kuin pienelle lapselle.

– Kyllä isi, kiitos, Johanna hymyili ja napsautti levystä viimeisen pillerin kämmenelleen.

– Mitä sä tarkoitit, kun sanoit äsken, ettei ole mennyt koulutus hukkaan? hän sitten ihmetteli.

– Mä olen lääkäri, mies naurahti. – Tarkemmin sanoen psykiatri, mutta kyllä meikäläinenkin migreenin oireet pystyy erottamaan. Tosiaan, Samuel Mäntynen, hän lisäsi ja ojensi kätensä.

Johanna tarttui käteen. Se oli lämmin ja vahva, siitä ei olisi halunnut päästää irti.

– Johanna, hän sanoi ääni harmittavasti hiukan värähtäen.

– Johanna Lind.

– Kiva nimi, lyhyt ja napakka, jää kerralla mieleen. Jos olisit jonkin sortin taiteilija, ei tarvitsisi vaihtaa nimeä. Tai ehkä sä oletkin?

– No en todellakaan, Johanna hymähti. – Ihan tavallinen kosmetologi vaan, olen duunissa tuolla Stockan kosmetiikassa.

– Mutta onhan niitä meikkitaiteilijoitakin, Samuel huomautti.

– Joo, mutta mä kyllä pikemminkin vaan myyn ja esittelen, Johanna huokaa. – Pääsen aika harvoin tekemään meikkejä.

–  Tavallinen kosmetologi vaan, joka vaan myy... mies toisti yllättävän terävästi. – Älä viitsi vähätellä itseäsi, äläkä muuten anna muidenkaan tehdä niin. Älä anna niille valmiita aseita.

– En... mä...

Johanna katsoi miestä ihmeissään. Tässä hän istui Raffaellon sateen kastelemalla terassilla, ihmisiä tungeksi muutaman metrin päässä, eikä hän nähnyt ketään tai mitään muuta kuin tämän poninhäntäpäisen miehen, jonka silmiin juuri sillä hetkellä syttyi poikamainen pilkahdus.

– Sori, Samuel naurahti. – Mulla on välillä paha taipumus kuljettaa työtä mukanani. Ryhdyn turhan helposti analysoimaan ihmisiä.

– Ei se mitään... Johanna sanoi. – Miten psykiatriksi muuten tullaan? hän sitten ihmetteli.

– Anteeksi, taisi olla aika tyhmä kysymys.

– Lopeta! mies napautti. – Mitä mä äsken sanoin siitä vähättelystä? Ei sitä paitsi ole tyhmiä kysymyksiä, on ainoastaan tyhmiä vastauksia. Ja vastauksena fiksuun kysymykseesi: psykiatriksi tullaan ennen kaikkea kiinnostuksesta ihmisiin, myös niiden pimeisiin puoliin – tai ehkä juuri niihin.

Johanna värähti. – Kuulostaa jotenkin... tai en mä tiedä. Mä en lukenut koskaan edes koulussa psykkaa.

– Ehkä säästyit paljolta, mies hymyili. – Mutta mites se migreeni? Joko alkaa helpottaa?

Johanna hätkähti ja purskahti nauruun. – Mikä migreeni? hän ihmetteli päätään ravistellen. – Se ei tällä kertaa onneksi ehtinyt oikein kunnolla hyökätäkään.

Hän paineli varovasti ohimoitaan. – Olet sä kyllä ihme taikuri.

– En minä vaan se pilleri, mies hymyili ja vilkaisi kelloa. – Täytyykin tästä pikkuhiljaa lähteä. On vielä vähän paperihommia töissä.

Johanna huomasi hätääntyvänsä. – Onko sulla... siis missä sulla on vastaanotto?

– Ruoholahdessa. Käväisin täällä vain hoitamassa pari asiaa. Mulla on muuten auto tuossa kulman takana Espalla. Voisin heittää sinut jonnekin, jos kyyti kelpaa.

– Kiitos, kyllä! Johanna huudahti. Idiootti, hän sitten sätti itseään. Ei pidä heti näyttää että...

– Mä asun siinä matkan varrella Eerikinkadulla, tai Abrahaminkadulla, ihan miten vain. Siinä kulmatalossa. Ai mutta... hän sitten muisti. – Mun pitäisi käydä tuolla apteekissa hakemassa lisää lääkkeitä. Että jos...

– Sopii.

He nousivat yhtä aikaa niin että tuolit vain kolahtivat.
Samuel Mäntynen oli päätä pitempi. Se tuntui hyvältä. Samoin kuin miehen mokkapusakasta lehahtava mieto nahan ja sikarin tuoksu.

– Onko sulla varmasti aikaa? Johanna kysyi apteekin ovella.

– On, mies hymyili. – Koko loppuelämä.

– Voisin tarjota kahvit tai jotain, jos sulla ei... Johanna sanoi, kun auto oli kääntymässä Abrahaminkadulle.

– Ai kiire vai? Samuel naurahti. – Koskaan ei ole niin kiire, ettei ehtisi kahveja juoda. Ei ne paperihommat minnekään karkaa.

– Tämä ei taida kyllä olla oikein sallittua... Johanna huomautti, kun mies koukkasi auton huolettomasti puoliksi jalkakäytävälle. Vastaan tuleva nainen joutui äkisti väistämään.

– Niinkö? mies nauroi. – Jotkut keräävät postimerkkejä, mutta minä kerään parkkisakkoja. Vilkaisepa... Hän avasi hansikaslokeron, joka oli täynnä muovitettuja maksuosoituksia. – Makselen näitä vähitellen, yleensä kerran kuussa, joko perinnän kautta tai ihan vapaaehtoisesti.

Kiivetessään mies perässään portaita toiseen kerrokseen Johanna tunsi, miten pohkeet pingottuivat kiusallisesti. Häntä oli alkanut jännittää. Kotiovella hän rukoili, ettei mies huomaisi avaimen tärinää. Se osui lukkoon vasta kolmannella yrittämällä.

– Tervetuloa... meille, Johanna hymyili ja astui syrjään.

– Meille?

– Siis minun luokseni. Mä asun yksin.

Mennessään miehen perässä sisään Johanna siunasi mielessään, että oli sentään aamulla vaivautunut petaamaan vuoteen, vaikka muuten järjestyksessä oli kyllä toivomisen varaa. Vaatteita ajelehti siellä ja täällä.

Samuel ei riisunut pusakkaansa. Hän käveli olohuoneeseen, vilkaisi ympärilleen ja istahti sohvaan, toinen käsi rennosti selkänojalla.

Ihan kuin kotonaan, Johanna ajatteli ja meni baarikeittiöön lataamaan kahvinkeitintä.

– Oma vai vuokra? kuului olohuoneen puolelta.

– Jos tarkoitat tätä asuntoa, niin oma. Johanna kurkisti tarjoiluluukusta. – Tai osaksi vielä pankin. Mä perin vähän aikaa sitten kummitätini ja sijoitin tähän.

– Viisas tyttö, mies naurahti.

– Paljonko?

– Mitä paljonko?

– Paljonko sitä lainaa vielä on?

Kysymys tuntui kiusalliselta.

– Riittävästi, Johanna sanoi.

– Paljonko? mies tivasi.

Ei todellakaan kuulu sinulle, Johanna kuohahti itsekseen.

– Pankkisalaisuus, hän sitten naurahti ja onnitteli itseään näppä­rästä vastauksesta.

Sohva narahti miehen noustessa. – Saako katsella muita huoneita?

– No ei täällä kyllä ole muuta kuin makuuhuone ja kylppäri. Ja vessakin on entinen komero. Mutta siitä vaan, katsele pois.

Pitäisikö mennä mukaan esittelemään paikkoja? Johanna mietti hermostuneena. Hän ei mennyt.

Samuel viipyi yllättävän pitkään makuuhuoneessa, kurkisti sitten kylpyhuoneeseen. Kahvi pulputti keittimessä.

– Kiva kämppä, mies totesi palattuaan olohuoneeseen. – Tämmöinen huonekorkeus tekee ihmeitä. Mikset muuten ole purkanut sitä makuuhuoneen parvea? Mauton rakennelma. Sehän pilaa koko huoneen.

Johanna laski kahvitarjottimen sohvapöydälle. – Se on edellisten asukkaiden jäljiltä ja toimi niilläkin jonkinlaisena varastona tai varavinttinä. Ne olivat niin vanhoja, etteivät ne halunneet kiivetä sinne nukkumaan. Täällä on tosi vähän säilytystilaa joten...

– Se tosiaan pilaa koko huoneen, Samuel keskeytti. – Pura se ja hanki takaseinälle kunnon kaapisto. Irtokaappejahan saa mistä tahansa. Tai teetä mittojen mukaan.

Mies käveli ikkunaan ja jäi seisomaan siihen kädet taskussa.
Johanna katseli leveitä hartioita ja kapeaa lantiota, kiihottavan pyöreitä pakaroita. Ihme tyyppi, mutta mielenkiintoinen...

– Missä sä itse muuten asut? hän kysyi.

Mies keinahteli kantapäillään.

– Ruoholahdessa, hän sanoi.

– Siinä metroaseman lähellä. Vastaanotto on asunnon yhteydessä.

– Kätevää, Johanna naurahti.

– On ainakin lyhyt työmatka.

– Totta, Samuel sanoi. – Ei tarvitse funtsata, meneekö omalla autolla vai metrolla.

Johanna täytti kupit. – Täällä olisi nyt sitä kahvia niin että jos...

– Tuolla on valkoinen kissa, mies keskeytti. – Tuolla vastapäätä.

– Ai siellä, joo, niin on. Johanna käveli miehen viereen. – Se istuskelee melkein aina tuossa ikkunalaudalla. Siellä pidetään harvoin valoja, mutta valkoisen kissan erottaa helposti yölläkin.

– Minä inhoan kissoja, Samuel sanoi. – Pikkupoikina maalla me hukutettiin niitä isoon saaviin ja katsottiin niiden räpiköintiä. Me erikoistuttiin nimenomaan valkoisiin kissoihin.

– Herrajumala... Johanna henkäisi. – Miten sä... ihan kamalaa...

– Miten niin? Samuel käännähti katsomaan naisen kauhistuneita kasvoja. – Nehän olisi lopetettu joka tapauksessa. Sitten hän räjähti nauruun ja kaappasi Johannan kainaloonsa. – Vitsi vitsi! Älä usko kaikkea mitä ihmiset sanovat. Äläkä varsinkaan mitä psykiatrit päästävät suustaan.

Vastapäisessä talossa kissa loikkasi ikkunalaudalta. Taustalla häivähti hahmo. Tai ehkä se oli vain ulkoa tullut heijastus.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.