Kolmekymppinen kosmetiikkamyyjä Johanna Lind tapaa sattumalta mielenkiintoisen psykiatrin Samuel Mäntysen ja rakastuu. Hän sulkee silmänsä miehen oudolta käytökseltä, ja kaikki katastrofin ainekset ovat ilmassa.

Maanantai, lokakuun 18. päivä

Puolustaudun heti: en minä ole tirkistelijä. Loukkaantuisin, jos joku tulisi semmoista väittämään. Tai en pelkästään loukkaantuisi, vaan suorastaan suuttuisin. Saattaisin jopa lyödä läimäyttää – ja katua sitten saman tien. Olen nimittäin saanut hyvän kotikasvatuksen, eikä siitä pääse ikinä irti.

Tirkistelijähän on ihan kokonaan toisenlainen ihminen. En voi olla ajattelematta, että sellaisella tyypillä on aina loppujen lopuksi kaikkein pahimmat mielessä. Raiskaus, tappo, murha... Tosin kyllä uskon myös, ettei tirkistelijä pohjimmiltaan voi vietilleen mitään. Hän kuuluu tavallaan samaan sarjaan kuin tuhopolttaja. Ei sellaisesta sairaudesta voi parantua. Hukkaan menevät yhteiskunnan terapiarahat ja hoitopaikat.

En siis ole tirkistelijä vaan pikemminkin luonnostani utelias, niin kuin se James Stewartin näyttelemä tyyppi, joka kiikaroi naapureiden ikkunoita Hitchcockin Takaikkunassa. Siinähän äijä istuu jalka kipsissä ja kyttäilee aikansa kuluksi naapuriensa elämää muutamana helteisenä kesäyönä – ja joutuukin sitten murhan todistajaksi ja itsekin melkein uhriksi.

Olen nähnyt sen elokuvan ainakin kymmenen kertaa, ja katson aina uudelleen, kun se tulee televisiosta. Siinä on ikään kuin hiipivästi tiivis ja lopulta suorastaan hikisen tukala tunnelma, mutta Stewart on kyllä minun makuuni hiukan pehmo, eikä mitenkään erityisen miehekäs. Ehkä se johtuu roolihahmon lapsekkaasta innokkuudesta selvittää rikos. Vähän niin kuin mies olisi mukana jossakin poikien seikkailukirjassa.

Grace Kelly on sen sijaan siinäkin leffassa täydellinen leidi. Ne vaatteet ja korut – mitään tyylikkäämpää ei ole valkokankaalla ikinä nähty ennen sitä eikä sen jälkeen, paitsi ehkä Audrey Hepburn Aamiainen Tiffanylla -elokuvassa.

Molemmista leffoista on jo vuosikymmeniä, eikä vastaavanlaisia ikävä kyllä enää tule. Ei sellaisia saada aikaan edes millään rahalla. Aito glamour on kuollut, Valentinokin taitaa vedellä viimeisiään jossain Roomassa tai Pariisissa. Kaikki on nykyään pintamuotia, hetken trendejä, kertakäyttö­kamaa joka hylätään lennossa.

Mutta helteestä puheen ollen. Siitä tosiaan saatiin menneenä kesänä nautiskella tai kärsiä, kukin makunsa mukaan. Nyt lokakuun loppupuolella syksy on jo pitkällä ja ruska upeimmillaan. Luultavasti ihmiset ovat jo melkein unohtaneet helteet, kyselevät viimeistään talvella toisiltaan, millainen sää mahtoikaan edellisenä kesänä olla.

Kaikkein kuumimpina heinäkuun öinä saattoi hyvin kuvitella istuvansa jossakin New Yorkin hautovassa noidankattilassa, niin kuin Stewart siinä leffassa. Paitsi että minä asun pienen kadunpätkän varrella keskellä Helsinkiä, viisikerroksisen punatiilitalon kolmannessa kerroksessa.

Yksiöni ainoa ikkuna antaa kadulle, ja viime kesänä sitä oli pakko pitää auki yötä päivää. Talo saneerattiin perusteellisesti muutama vuosi sitten, mutta ei silloin mitään erityistä ilmastointia asennettu. Ruuhka-aikoina liikenteen melu on tällä kadulla niin kova, että puhelinta tuskin kuulisi, jos se soisi. Eipä silti, että minulle juuri kukaan soittelisikaan. Enimmäkseen vain aikakauslehtien tilausmyyjät ja joskus joku luontaistuotekauppias tai jonkin hyväntekeväisyyskampanjan puuhanainen.

Minulla ei muuten ole kännykkää. Vanhanaikainen lankapuhelin riittää oikein hyvin. Mihin minä kännykkää tarvitsisin? Kenen kanssa esimerkiksi tekstailisin? Sitä paitsi minusta on äärettömän sivistymätöntä kailottaa kaduilla ja kaupoissa kovaan ääneen omia yksityisasioitaan, raitiovaunusta ja bussista puhumattakaan.

Sanoinko jo, että asun tavallisessa punatiilitalossa? Taisin mainita. Vastapäinen talo on sen sijaan varsinainen jugendlinna. Vielä parikymmentä vuotta sitten se oli ankean harmaa, mutta palautettiin ison remontin yhteydessä alkuperäiseen väriinsä vaaleanvihreäksi. Siinä talossa silmä lepää.

Samalla kun jugendtalon väri vaihtui, ullakko saneerattiin hulppeiksi asunnoiksi ja isoimpiin porraskäytäviin asennettiin hissit.

Meillähän on tässä kaupungissa menossa varsinainen hissisota. Museoviranomaiset ja mitä kaikkia päättäjiä niitä nyt onkaan, ovat kieltäneet hissit joistakin Kruununhaan arvotaloista. Siinä kuulemma menisi porraskäytävien museaalinen arvo. Täysin älytöntä touhua. Täytyyhän arkkitehtuurin seurata aikaansa. Väki vanhenee kovaa vauhtia, mutta muutamilla tiukkapipoilla on valta kieltää ikäihmisiltä hissit. Ja lapsiperheiltä, vaikka niistä minä en niin välitäkään. Minun puolestani ne saavat aivan vapaasti muuttaa rivitalonpätkiin jonnekin Espoon tai Vantaan takamaille.

Olen asunut tässä talossa yli kymmenen vuotta, mutta en ole kertaakaan käynyt tuossa vastapäisessä rakennuksessa. Silti tunnen melkein kaikki sen talon asukkaat, tai siis ne, joiden ikkunat antavat tälle kadulle. Voisin kertoa aikamoisia tarinoita perheistä ja pariskunnista ja yksinäisyydestä ja kaappijuopoista ja riidoista ja sovinnoista – elämän koko kirjosta.

Enhän minä tietenkään varsinaisesti tunne niitä asukkaita, mutta tiedän sitäkin paremmin. Osaan oikein hyvin kuvitella loput, rakennella mielessäni elämäntarinoita, sillä minulla on vilkas mielikuvitus. Olen siis sittenkin vähän niin kuin James Stewart siinä leffassa, vaikka en sentään ole alentunut käyttämään kiikaria. Ainakaan vielä.

En muuten asu aivan yksin. Minulla on iso valkoinen kissa, jonka lähikaupan kassa löysi hylättynä pentuna muutama vuosi sitten roskiksesta. Sillä ei ole nimeä, sanon sitä kissaksi. En kirjoita sanaa edes isolla kirjaimella. Joillakin tyypeillä on muutenkin ikävä taipumus yrittää tehdä lemmikeistään ihmisten kaltaisia.

Tämä on ensimmäinen kirje. Tai päiväkirjan ensimmäinen luku, ihan miten vaan. Lopetan tällä erää tähän ja ajan hissillä ullakkokerrokseen. Omasta asunnostani nimittäin näkyy taivaalle vain ikkunasta roikkumalla, ja minä haluan nähdä kuun.

Ihan ullakolle asti ei hissillä tosin pääse. Ajan ylimpään asuinkerrokseen, avaan lukitun ristikko-oven ja kiipeän viimeiset kierreportaat pienelle ikkunalle.

Almanakan mukaan kuu on muutaman vuorokauden kuluttua aivan täysi, mutta jo eilen se oli aika mukavasti pyöristynyt. Seisoin ullakon ikkunassa ja katselin, miten  mustat pilvenhattarat kiisivät jäisenvalkoisen kuun edestä tummalla yötaivaalla. Aaveratsastajat. Mielessäni liityin joukkoon.

Herätessään aamulla tasan kello 6.30 kännykän hilpeään liverrykseen Johanna Lind ei ollut pelkästään väsynyt harvinaisen huonosti nukutun yön jälkeen. Hän oli kaivon pohjassa, tunsi itsensä lähes liikuntakyvyttö­mäksi. Hän oli jokseenkin varma, ettei jaksaisi edessä olevaa työviikkoa, ei edes ensimmäistä päivää.

Oli alkamassa tavaratalon jokasyksyinen kosmetiikkaviikko. Superalennuksia huippukalliista tuotteista, ilmaisia meikkauksia ja manikyyreja, kosmetologien maalailevia lupauksia ja ihmeitä odottavia asiakkaita. Ilma sakeanaan makeita ja kirpeitä tuoksuja, suihkutuksia ja tupsutuksia.

Ja jossain taustalla aamuyöstä kytännyt päänsärky, joka iskisi milloin tahansa ja pahimmassa tapauksessa kehittyisi migreeniksi.

Tilannetta ei parantanut olohuoneen sälekaihdinten aukaisu ja vilkaisu ulos. Edellisenä yönä oli satanut varhainen ensilumi, joka oli aamuun mennessä muuttunut rännäksi ja kuraksi. Vettä tuli taivaalta edelleen isoina märkinä rätteinä, tosin enää harvakseltaan.

Suihkusta tultuaan Johanna avasi keittiön baaritiskillä olevan pienen television. Meteorologi lupaili uudelleen pakastuvaa.
Sen tiesi, mitä siirä seuraisi. Kaupunki olisi koko päivän sekaisin, ihmiset luistelisivat kaduilla. Illalla uutiset raportoisivat kymmenistä peltikolareista ja ensiapuasemat olisivat pullollaan itsensä teloneita potilaita.

Miksei me osata ikinä varautua tähän? Johanna ihmetteli itsekseen. Ensilumi tuli vuodesta toiseen yhtä suurena yllätyksenä.

No, ainakin olisi tulossa erilainen maanantai, Johanna lohduttautui kuivaillessaan itseään. Jääkylmä suihku ei tuntunut virkistäneen vähääkään. Vaatekaapistakin olisi ollut mukava löytää piristykseksi muutakin päällepantavaa kuin pelkkää mustaa.

Johanna oli väärässä.

Siitä päivästä oli tosiaan tulossa erilainen maanantai, mutta se ei johtunut huonosti nukutusta yöstä sen enempää kuin lumestakaan. Se johtui aivan muista syistä, joista hänellä ei ollut aavistustakaan.

Se maanantai muuttaisi Johanna Lindin koko loppuelämän.
Johanna kietaisi mustan saalin ympärilleen, nappasi sateenvarjon naulasta, kipitti portaat alas ja pysähtyi kadulle. Hän ehti juuri ja juuri vetäytyä seinän viereen, ennen kuin ohi ajava bussi roiskautti mahtavan kurakaaren koko jalkakäytävän leveydeltä.

– Kusipää! Johanna kiroili ääneen ja näytti kuskille keskisormea. Ohi kulkeva vanhempi nainen vilkaisi häntä närkästyneenä ja mutisi päätään puistellen nykynuorten huonosta käytöksestä.

Nyt olisi ollut käyttöä kumisaappaille, jotka kaiken lisäksi sattuivat olemaan syksyn ehdoton muotitrendi. Johanna oli jo katsellutkin tavaratalon kenkäosastolla pitkävartisia vitivalkoisia Huntereita sillä silmällä, mutta ei vain ollut tullut vielä ostaneeksi. Yli sata euroa oli kova hinta kumisaappaista. Oli pakko pärjätä ohutpohjaisilla mokkanilkkureilla. Työmatka oli onneksi lyhyt, mutta viimeisen pätkän Kalevankadun alamäkeä Manneheimintielle Johanna joutui kyllä kipittämään lyhyin tikittävin askelin ettei liukastuisi sohjoisen petollisiin katukiviin.

Tavaratalon ovet kävivät taukoamatta heti aamusta alkaen. Ihmisiä lappoi sisään ja ulos jatkuvana virtana, melkein kuin Hulluilla Päivillä tai ruuhkaisina joulunaluspäivinä. Kymmeneen mennessä lattia oli jo värjäytynyt likaisenharmaaksi, ja sinne tänne oli ilmestynyt pieniä lätäköitä.

Johannalla oli huono olo, mutta hän yritti olla ajattelematta koko asiaa. Piti keskittyä asiakkaisiin, hymyilemiseen, myyntiin. Lounastauolla hän siemaisi kaksi kupillista kahvia ja mustikkajogurtin. Ei auttanut, siitä olo pikemminkin paheni.
Nyt et anna periksi! Johanna tolkutti itselleen ohimoita painellen. Kohta se iskisi. Migreeni. Oli otettava estolääke, sitä ei voinut enää lykätä – paitsi että käsilaukku oli unohtunut kaappiin henkilökunnan tiloihin.

Johanna vilkaisi kelloa. Vielä jokseenkin tasan tunti tiskin ääressä. Olisi pakko vain kestää, vaikka paniikkikohtaus vaani jo huolestuttavan lähellä.

– Särkeekö päätä? asiakas kysyi kuulostamatta erityisen myötätuntoiselta. Nainen oli kierrellyt hyllyjä jo pitkään, haistellut ja kokeillut eri tuotteita ja oli vihdoin päätymässä juuri markkinoille tulleeseen kasvoseerumiin.

– Kyllä tämä tästä... Johanna sanoi. – Joko päätitte? Pannaanko pakettiin?

– Menetkö varmasti takuuseen?

Nainen tuijotti Johannaa silmät viiruina. Räikeän kirkkaanpunaiseksi maalattu suu paljasti iän ja nikotiinin kellastamat isot etuhampaat.

– Siis takuuseen mistä? Johanna ihmetteli. Hän yritti hengittää mahdollisimman huomaamattomasti pelkällä kurkunpäällä. Myöhäisinä iltapäivän tunteina tavaratalon ilma alkoi muutenkin tuntua tunkkaisen raskaalta, ja nyt sitä huononsi entisestään kosteiden vaatteiden haju.

– No!? nainen äyskäisi.

– Anteeksi mutta mistä mun pitäisi mennä takuuseen? Johanna taikoi kasvoilleen ammattihymyn. Se onnistui ihme kyllä kuin nappia painamalla.

– Anteeksi mutta mistä... nainen matki ja tuhahti niin, että sylkeä roiskahti suupielestä. – Tästä superseerumista tietysti. Tekeekö se varmasti sen minkä lupaat?

Minä en ole luvannut yhtään mitään, Johanna huokaisi itsekseen ja pyyhkäisi huomaamattomasti sylkipisarat poskeltaan. Kosmetiikkateollisuus on luvannut, minä en. Äkkiä tuli hillitön tarve syöksyä pesemään poski ja kädet, mutta eihän hän voinut minnekään häipyä. Hänen oli seisottava siinä säteilemässä ja julistettava kosmetiikan ilosanomaa, jotta asiakas kaivaisi luottokortin lompakostaan ja kuittaisi summan silmää räpäyttämättä. Hinta oli järkyttävä 20 prosentin kampanja-alennuksesta huolimatta.

Nainen käänteli kultakorkkista pulloa sormissaan epäluuloisen näköisenä. Tummanpunainen lakka oli lohkeillut teräväksi viilatusta etusormen kynnestä.

– Jo kahdessa viikossa huomaa selvän eron, iho siliää, nuortuu ja kirkastuu, nainen maalaili matalalla seksikkäällä äänellä, niin kuin olisi spiikannut jotakin televisiomainosta. – Niinhän siinä mainoksessa sanotaan, siinä missä on joku filmitähti mallina.

– Aivan, kyllä hipiä tästä tosiaan kirkastuu, Johanna mutisi.

– Sen ihan tuntee, siis miten iho vähitellen siliää ja piukkenee mutta ei kuitenkaan rupea kiristämään eikä kirvelemään...

Johannan niskaa kihelmöi. Nyt liikuttiin heikoilla jäillä. Asiakas oli varmasti jo lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä. Ohuet hiukset oli blondattu niin moneen kertaan, että päänahka paistoi sotkuisen tupeerauksen läpi. Paksu iho oli uurteinen ja nikotiinin harmaannuttama. Siihen ei mikään taikatemppu enää tehoaisi. Raskaat luomet ja silmäpussit kirurginveitsi voisi vielä poistaa, mutta ihoa ei nuorentaisi mikään.

– Entäs palautusoikeus? nainen tivasi.

– Anteeksi?

– Voinko minä palauttaa tämän vielä vaikka kolmen viikon kuluttua, jos en ole tyytyväinen?

– Mä en tuota... Johanna vilkuili hädissään ympärilleen, mutta osaston vastaava oli häipynyt jonnekin. Sara Peltonen ei ollut ikinä paikalla silloin, kun olisi eniten kaivattu. – En tosiaankaan osaa sanoa, kun...

– Että se menee sitten kuluttaja-asiamiehelle ja pahimmassa tapauksessa päätyy vielä telkkarin Kuningaskuluttajaan, nainen julisti voitonriemuisesti. – No mikäs, minähän olen aina ollut rohkea riskinottaja, ja tämä nyt on kuitenkin niitä pienimpiä riskejä. Otan tämän, pannaan pakettiin ja katsotaan sitten toimiiko se.

Just joo, pannaan pakettiin, pannaan pakettiin... Johanna toisteli itsekseen. Ja jäädään toivomaan ihmettä.

Hän tipautti pullon ylelliseen hopeanväriseen pikku pussukkaan ja pyysi asiakasta naputtelemaan pin-koodin koneeseen.

– Pientä lisävoitelua vai, nainen hymähti, kun Johanna kuitin ojennettuaan muisti vielä sujauttaa pussiin näytteet uudesta tuoksusta ja silmänympärysvoiteesta.

Nainen taitteli kuitin huolellisesti lompakkoon, nappasi ostoksensa ja toivotti yllättävän ystävällisesti hyvät päivänjatkot. Hän kierteli vielä hetken muiden kosmetiikkamerkkien tiskeillä ja suihkautti ohimennen parista näyte-pullosta parfyymia ranteisiinsa, kunnes lopulta hävisi tavaratalon pääovesta Aleksanterinkadun iltapäiväruuhkaan.

Samalla hetkellä Sara Peltonen purjehti paikalle kirkkaankeltaiset kahdentoista sentin korot kopisten, katsahti ympärilleen ja rypisti tyytymättömänä otsaansa. Huolellisesti manikyroidut kynnet naputtivat kiiltävää tiskiä.

– Missäs asiakkaat? Sara ihmetteli.

– Just myin yhden pullon tuota ihmeseerumia, Johanna kiiruhti selittämään ja suutahti saman tien itselleen. Miksi hän aina automaattisesti puolustautui, vaikka mitään syytä ei olisi ollutkaan? Sara ei koskaan edes suoranaisesti moittinut, mutta sen naisen pelkkä viileä katse riitti. Johanna ei muistanut kollegansa koskaan nauraneen niin että ilo olisi ylettynyt silmiin saakka.

– Mikä sulla on? Sara ihmetteli äkkiä kuulostaen aidosti huolestuneelta. Johanna hämmästyi. Empatia ei kuulunut pomon varsinaisiin vahvuuksiin.

– Migreeni, Johanna huokaisi. – Tai ei siis vielä, mutta tulossa.
Ääni alkoi muuttua itkuiseksi.

– Mun pitäisi ottaa estolääke, mutta kun se unohtui kaappiin.

Sara katsoi Johannaa hetken pää kallellaan ja päätti sitten, että tämä oli tosissaan.

– Nyt tehdään kuule näin, hän sanoi. – Menet ottamaan sen lääkkeen ja lähdet saman tien kotiin. Eihän sulla ole enää tuntiakaan jäljellä. Minä kyllä pärjään tässä, kunnes Tiia tulee vuoroon. Ei kai se muuten kestä kauan? hän vielä lisäsi epäluuloisesti. – Siis se migreeni?

– Ei, jos estolääke vaan ehtii vaikuttaa, Johanna vakuutti innokkaasti. Muussa tapauksessa saattaisi mennä parikin päivää pimennetyssä huoneessa, hän lisäsi itsekseen. Sitä ei missään tapauksessa kannattanut sanoa ääneen, kun pätkätyösuhde oli muutenkin kaiken aikaa katkolla.

Johanna seisoi tavaratalon pääsisäänkäynnin kuuluisan kellon alla ja väisteli sisään ja ulos kiiruhtavia asiakkaita.

”Tavataan Stockan kellon alla”, kuului kaikkien kaupunkilaisten legendaarinen iskulause, mutta Johannalla ei nyt ollut treffejä. Edellisistäkin oli jo turhan pitkä aika. Toisaalta ne treffit menivät niin perusteellisesti metsään, ettei niitä juurikaan kannattanut muistella. Siinä rytäkässä Johanna oli myös päättänyt lopettaa nettideittailun, vaikka muutamalla ystävättärellä olikin hyviä kokemuksia. Yksi oli jopa mennyt kihloihin nettirakkautensa kanssa ja suunnitteli täyttä päätä häitä Vanajanlinnaan, niin kuin kaikki julkkikset nykyään. Toivottavasti rakkaus kestää niin pitkälle, Johanna tuumi aavistuksen verran kateellisena. Ja hääbudjetti.

Sade oli lakannut ja ilma kirkastunut kirpeän viileäksi. Tv-meteorologi oli nähtävästi kerrankin osunut oikeaan, ja illaksi oli tosiaan tulossa tappoliukas keli.

Johanna tunnusteli varovasti oloaan. Ei hyvä. Hän oli ottanut estolääkkeen liian myöhään, eikä jäljellä ollut enää kuin yksi pilleri. Olisi mentävä apteekkiin. Nyt heti. Onneksi resepti kulki aina mukana.

Kaksi apteekkia oli yhtä lähellä. Wilhelms vai Yliopiston apteekki? Johanna kyseli itseltään ja päätti sitten mennä edelliseen, jos ei muuten niin sympatiasta. Joku oli kertonut vähän aikaa sitten henkilö­kunnan ruokalassa, että Aleksin ja Mikonkadun kulmassa oleva vanha Wilhelmsin apteekki joutuisi sulkemaan ovensa Kämpin korttelin remontin tieltä.

Johanna vastusti sellaisia muutoksia, vaikka muuten pitikin itseään tavallista suvaitsevaisempana ihmisenä. Ennen kaikkea hän vastusti niin ikään Kämpin korttelissa olevan Strindbergin ravintolan sulkemista. Siinä menisi kaupungin tyylikkäin kesäterassi ja samalla erään tunnetun kansanedustajan kantapaikka. Johanna hymähti ajatelleessaan miestä, jolla oli niin hankala sukunimi, että tuskin moni edustajakollegakaan osasi kirjoittaa sitä oikein.

Johanna oli tuskin ehtinyt Keskuskadun kulmaan, kun hän tunsi miten näkökenttä alkoi äkkiä supistua ja muuttua putkimaiseksi. Putken laidoille ilmestyi sahalaitaisia kuvioita ja vilkkuvia pieniä pisteitä. Päässä säkenöi. Paniikki iski täysillä.

– Kattosit muija vittu vähän...

Johanna oli törmännyt pitkään laihaan skeittaajaan, joka puikkelehti pipo silmillä ruuhkaisella jalkakäytävällä. Enää ei säkenöinyt pelkästään päässä, vaan myös nilkassa, johon skeittilauta oli kipeästi osunut.

Johanna sopersi anteeksipyynnön ja yritti kohdistaa katseensa, mutta näki pelkkää sumuista ihmismassaa, joka tuntui ikään kuin pyöristyvän ja pakenevan.

Raffaello, Johanna ajatteli sekavasti. Ravintolahan oli tässä ihan lähellä ja niillä oli terassi vielä auki. Oli päästävä istumaan ja saatava vettä. Oli pakko...

Suuntaa oli vaikea pitää, kohta tasapainoaisti pettäisi kokonaan.

– Onpas mimmi päissään keskellä päivää, Johanna kuuli huvittuneen kommentin juuri ennen kuin hoippui viimeiset askeleet ja horjahti terassille. Tuoli keinahti, mutta ei sentään kaatunut.

Tullessaan Johanna oli vähällä kompastua aivan jalkakäytävän tuntumassa istuvaan harmaantuneeseen herraan. Mies imeskeli käyrää vanhanaikaista piippua ja tutki pöydälle levitettyä karttaa otsa huolekkaissa rypyissä. Kolme matkaopasta oli siistissä pinossa korkean olutlasin vieressä.

Saksalainen, Johanna arveli epämääräisesti. Tai ehkä itävaltalainen. Joka tapauksessa myöhäinen turisti.

Päässä pyöri, kieli naksahteli rutikuivaan kitalakeen. Oksetti.
Rauhoitu, keskity, ota iisisti, Johanna tolkutti tuttua mantraa. Ei mitään hätää. Kohta nouset tästä, menet hakemaan vettä ja otat sen viimeisen pillerin. Alkaa helpottaa. Sitten menet apteekkiin ostamaan lisää pillereitä. Migreeni on vaaraton tauti. Ei se tapa. Se menee ohi. Ennemmin tai myöhemmin. Sitten otat lennosta taksin ja menet kotiin. Suljet kaihtimet ja huilaat kunnolla. Etkä varsinkaan ajattele huomista ja duunia. Et ajattele yhtään mitään. Ei mitään hätää.

Piipputupakan makea haju alkoi yököttää. Johanna sulki silmänsä ja päätti laskea hitaasti kymmeneen. Sen jälkeen hän pakottaisi itsensä nousemaan ja hakemaan baarista vettä.
Hän ehti laskea seitsemään, kunnes havahtui tunteeseen, että joku tuijottaa. Se oli tunne, jota ei pystynyt selittämään, sen vain tunsi. Silmät rävähtivät auki.

Jälkeenpäin Johanna ajatteli, että se oli juuri niitä hetkiä, jolloin enkeli lensi ohitse.

Hän ei ollut tullessaan huomannut miestä, koska tämä istui terassin nurkassa. Musta poninhäntä, miltei yhtä tummat silmät. Huolettomasti käytävälle ojennetut pitkät jalat. Kinuskinvärinen mokkapusakka, tummansiniset farkut, täsmälleen pusakan väriset bootsit. Paksu sikarinpätkä oikean käden etusormen ja peukalon välissä.

Johanna siristi silmiään pystyäkseen paremmin kohdistamaan katseensa.

Marlboro-mies, hän rekisteröi sekavassa päässään. Camel-man. Mies joka kulkee omia polkujaan. Joka tietää mitä tahtoo. Ja ottaa myös.

Äkkiä mies kumartui hiukan ja karisti tuhkat sikaristaan, tarttui edessään olevaan kahvikuppiin ja oli ikään kuin skoolavinaan sillä. Virnisti lämpimästi. Tyhjien pöytien yli suoraan sydämeen.
Johanna ei voinut olla vastaamatta hymyyn. Valkoinen kuppi näytti naurettavan pieneltä miehen valtavassa ruskettuneessa kourassa.

Mies laski kupin lautaselle, sammutti sikarin ja tipautti jämän tuhkakuppiin, nousi ja käveli suoraan Johannan pöytään.

– Sä et taida voida oikein hyvin, mies arveli mutta ei istuutunut.

– Katselin kun tulit tuolta. Mies huitaisi kädellään. Etusormea koristi iso kultainen sinettisormus. – Taidat tarvita apua. Voinko mä hakea sulle jotakin? 

Johanna vain nyökkäsi. Luoja mikä ääni, hän ajatteli. Tummaa samettia. Siihen voisi kääriytyä...

– Vettä vaan, kiitos, hän sitten sanoi ja paineli ohimoitaan.

– Mulla on migreeni tulossa.

– Niin arvelinkin, mies hymyili ja lähti hakemaan vettä. – Ei ole mennyt koulutus hukkaan, hän lisäsi olkansa yli.

Johanna seurasi miehen menoa. Se kävelikin niin kuin joku Clint Eastwood niissä ensimmäisissä länkkäreissään, hän ajatteli kiihdyksissään. Olenko mä tietämättäni siirtynyt johonkin leffaan?

Hetken kuluttua mies palasi, istuutui mutkattomasti Johannaa vastapäätä ja kaatoi vettä lasiin.

– Nyt juot kiltisti, hän sanoi niin kuin pienelle lapselle.

– Kyllä isi, kiitos, Johanna hymyili ja napsautti levystä viimeisen pillerin kämmenelleen.

– Mitä sä tarkoitit, kun sanoit äsken, ettei ole mennyt koulutus hukkaan? hän sitten ihmetteli.

– Mä olen lääkäri, mies naurahti. – Tarkemmin sanoen psykiatri, mutta kyllä meikäläinenkin migreenin oireet pystyy erottamaan. Tosiaan, Samuel Mäntynen, hän lisäsi ja ojensi kätensä.

Johanna tarttui käteen. Se oli lämmin ja vahva, siitä ei olisi halunnut päästää irti.

– Johanna, hän sanoi ääni harmittavasti hiukan värähtäen.

– Johanna Lind.

– Kiva nimi, lyhyt ja napakka, jää kerralla mieleen. Jos olisit jonkin sortin taiteilija, ei tarvitsisi vaihtaa nimeä. Tai ehkä sä oletkin?

– No en todellakaan, Johanna hymähti. – Ihan tavallinen kosmetologi vaan, olen duunissa tuolla Stockan kosmetiikassa.

– Mutta onhan niitä meikkitaiteilijoitakin, Samuel huomautti.

– Joo, mutta mä kyllä pikemminkin vaan myyn ja esittelen, Johanna huokaa. – Pääsen aika harvoin tekemään meikkejä.

–  Tavallinen kosmetologi vaan, joka vaan myy... mies toisti yllättävän terävästi. – Älä viitsi vähätellä itseäsi, äläkä muuten anna muidenkaan tehdä niin. Älä anna niille valmiita aseita.

– En... mä...

Johanna katsoi miestä ihmeissään. Tässä hän istui Raffaellon sateen kastelemalla terassilla, ihmisiä tungeksi muutaman metrin päässä, eikä hän nähnyt ketään tai mitään muuta kuin tämän poninhäntäpäisen miehen, jonka silmiin juuri sillä hetkellä syttyi poikamainen pilkahdus.

– Sori, Samuel naurahti. – Mulla on välillä paha taipumus kuljettaa työtä mukanani. Ryhdyn turhan helposti analysoimaan ihmisiä.

– Ei se mitään... Johanna sanoi. – Miten psykiatriksi muuten tullaan? hän sitten ihmetteli.

– Anteeksi, taisi olla aika tyhmä kysymys.

– Lopeta! mies napautti. – Mitä mä äsken sanoin siitä vähättelystä? Ei sitä paitsi ole tyhmiä kysymyksiä, on ainoastaan tyhmiä vastauksia. Ja vastauksena fiksuun kysymykseesi: psykiatriksi tullaan ennen kaikkea kiinnostuksesta ihmisiin, myös niiden pimeisiin puoliin – tai ehkä juuri niihin.

Johanna värähti. – Kuulostaa jotenkin... tai en mä tiedä. Mä en lukenut koskaan edes koulussa psykkaa.

– Ehkä säästyit paljolta, mies hymyili. – Mutta mites se migreeni? Joko alkaa helpottaa?

Johanna hätkähti ja purskahti nauruun. – Mikä migreeni? hän ihmetteli päätään ravistellen. – Se ei tällä kertaa onneksi ehtinyt oikein kunnolla hyökätäkään.

Hän paineli varovasti ohimoitaan. – Olet sä kyllä ihme taikuri.

– En minä vaan se pilleri, mies hymyili ja vilkaisi kelloa. – Täytyykin tästä pikkuhiljaa lähteä. On vielä vähän paperihommia töissä.

Johanna huomasi hätääntyvänsä. – Onko sulla... siis missä sulla on vastaanotto?

– Ruoholahdessa. Käväisin täällä vain hoitamassa pari asiaa. Mulla on muuten auto tuossa kulman takana Espalla. Voisin heittää sinut jonnekin, jos kyyti kelpaa.

– Kiitos, kyllä! Johanna huudahti. Idiootti, hän sitten sätti itseään. Ei pidä heti näyttää että...

– Mä asun siinä matkan varrella Eerikinkadulla, tai Abrahaminkadulla, ihan miten vain. Siinä kulmatalossa. Ai mutta... hän sitten muisti. – Mun pitäisi käydä tuolla apteekissa hakemassa lisää lääkkeitä. Että jos...

– Sopii.

He nousivat yhtä aikaa niin että tuolit vain kolahtivat.
Samuel Mäntynen oli päätä pitempi. Se tuntui hyvältä. Samoin kuin miehen mokkapusakasta lehahtava mieto nahan ja sikarin tuoksu.

– Onko sulla varmasti aikaa? Johanna kysyi apteekin ovella.

– On, mies hymyili. – Koko loppuelämä.

– Voisin tarjota kahvit tai jotain, jos sulla ei... Johanna sanoi, kun auto oli kääntymässä Abrahaminkadulle.

– Ai kiire vai? Samuel naurahti. – Koskaan ei ole niin kiire, ettei ehtisi kahveja juoda. Ei ne paperihommat minnekään karkaa.

– Tämä ei taida kyllä olla oikein sallittua... Johanna huomautti, kun mies koukkasi auton huolettomasti puoliksi jalkakäytävälle. Vastaan tuleva nainen joutui äkisti väistämään.

– Niinkö? mies nauroi. – Jotkut keräävät postimerkkejä, mutta minä kerään parkkisakkoja. Vilkaisepa... Hän avasi hansikaslokeron, joka oli täynnä muovitettuja maksuosoituksia. – Makselen näitä vähitellen, yleensä kerran kuussa, joko perinnän kautta tai ihan vapaaehtoisesti.

Kiivetessään mies perässään portaita toiseen kerrokseen Johanna tunsi, miten pohkeet pingottuivat kiusallisesti. Häntä oli alkanut jännittää. Kotiovella hän rukoili, ettei mies huomaisi avaimen tärinää. Se osui lukkoon vasta kolmannella yrittämällä.

– Tervetuloa... meille, Johanna hymyili ja astui syrjään.

– Meille?

– Siis minun luokseni. Mä asun yksin.

Mennessään miehen perässä sisään Johanna siunasi mielessään, että oli sentään aamulla vaivautunut petaamaan vuoteen, vaikka muuten järjestyksessä oli kyllä toivomisen varaa. Vaatteita ajelehti siellä ja täällä.

Samuel ei riisunut pusakkaansa. Hän käveli olohuoneeseen, vilkaisi ympärilleen ja istahti sohvaan, toinen käsi rennosti selkänojalla.

Ihan kuin kotonaan, Johanna ajatteli ja meni baarikeittiöön lataamaan kahvinkeitintä.

– Oma vai vuokra? kuului olohuoneen puolelta.

– Jos tarkoitat tätä asuntoa, niin oma. Johanna kurkisti tarjoiluluukusta. – Tai osaksi vielä pankin. Mä perin vähän aikaa sitten kummitätini ja sijoitin tähän.

– Viisas tyttö, mies naurahti.

– Paljonko?

– Mitä paljonko?

– Paljonko sitä lainaa vielä on?

Kysymys tuntui kiusalliselta.

– Riittävästi, Johanna sanoi.

– Paljonko? mies tivasi.

Ei todellakaan kuulu sinulle, Johanna kuohahti itsekseen.

– Pankkisalaisuus, hän sitten naurahti ja onnitteli itseään näppä­rästä vastauksesta.

Sohva narahti miehen noustessa. – Saako katsella muita huoneita?

– No ei täällä kyllä ole muuta kuin makuuhuone ja kylppäri. Ja vessakin on entinen komero. Mutta siitä vaan, katsele pois.

Pitäisikö mennä mukaan esittelemään paikkoja? Johanna mietti hermostuneena. Hän ei mennyt.

Samuel viipyi yllättävän pitkään makuuhuoneessa, kurkisti sitten kylpyhuoneeseen. Kahvi pulputti keittimessä.

– Kiva kämppä, mies totesi palattuaan olohuoneeseen. – Tämmöinen huonekorkeus tekee ihmeitä. Mikset muuten ole purkanut sitä makuuhuoneen parvea? Mauton rakennelma. Sehän pilaa koko huoneen.

Johanna laski kahvitarjottimen sohvapöydälle. – Se on edellisten asukkaiden jäljiltä ja toimi niilläkin jonkinlaisena varastona tai varavinttinä. Ne olivat niin vanhoja, etteivät ne halunneet kiivetä sinne nukkumaan. Täällä on tosi vähän säilytystilaa joten...

– Se tosiaan pilaa koko huoneen, Samuel keskeytti. – Pura se ja hanki takaseinälle kunnon kaapisto. Irtokaappejahan saa mistä tahansa. Tai teetä mittojen mukaan.

Mies käveli ikkunaan ja jäi seisomaan siihen kädet taskussa.
Johanna katseli leveitä hartioita ja kapeaa lantiota, kiihottavan pyöreitä pakaroita. Ihme tyyppi, mutta mielenkiintoinen...

– Missä sä itse muuten asut? hän kysyi.

Mies keinahteli kantapäillään.

– Ruoholahdessa, hän sanoi.

– Siinä metroaseman lähellä. Vastaanotto on asunnon yhteydessä.

– Kätevää, Johanna naurahti.

– On ainakin lyhyt työmatka.

– Totta, Samuel sanoi. – Ei tarvitse funtsata, meneekö omalla autolla vai metrolla.

Johanna täytti kupit. – Täällä olisi nyt sitä kahvia niin että jos...

– Tuolla on valkoinen kissa, mies keskeytti. – Tuolla vastapäätä.

– Ai siellä, joo, niin on. Johanna käveli miehen viereen. – Se istuskelee melkein aina tuossa ikkunalaudalla. Siellä pidetään harvoin valoja, mutta valkoisen kissan erottaa helposti yölläkin.

– Minä inhoan kissoja, Samuel sanoi. – Pikkupoikina maalla me hukutettiin niitä isoon saaviin ja katsottiin niiden räpiköintiä. Me erikoistuttiin nimenomaan valkoisiin kissoihin.

– Herrajumala... Johanna henkäisi. – Miten sä... ihan kamalaa...

– Miten niin? Samuel käännähti katsomaan naisen kauhistuneita kasvoja. – Nehän olisi lopetettu joka tapauksessa. Sitten hän räjähti nauruun ja kaappasi Johannan kainaloonsa. – Vitsi vitsi! Älä usko kaikkea mitä ihmiset sanovat. Äläkä varsinkaan mitä psykiatrit päästävät suustaan.

Vastapäisessä talossa kissa loikkasi ikkunalaudalta. Taustalla häivähti hahmo. Tai ehkä se oli vain ulkoa tullut heijastus.