Kolmekymppinen kosmetiikkamyyjä Johanna Lind tapaa sattumalta mielenkiintoisen psykiatrin Samuel Mäntysen ja rakastuu. Hän sulkee silmänsä miehen oudolta käytökseltä, ja kaikki katastrofin ainekset ovat ilmassa.

Maanantai, lokakuun 18. päivä

Puolustaudun heti: en minä ole tirkistelijä. Loukkaantuisin, jos joku tulisi semmoista väittämään. Tai en pelkästään loukkaantuisi, vaan suorastaan suuttuisin. Saattaisin jopa lyödä läimäyttää – ja katua sitten saman tien. Olen nimittäin saanut hyvän kotikasvatuksen, eikä siitä pääse ikinä irti.

Tirkistelijähän on ihan kokonaan toisenlainen ihminen. En voi olla ajattelematta, että sellaisella tyypillä on aina loppujen lopuksi kaikkein pahimmat mielessä. Raiskaus, tappo, murha... Tosin kyllä uskon myös, ettei tirkistelijä pohjimmiltaan voi vietilleen mitään. Hän kuuluu tavallaan samaan sarjaan kuin tuhopolttaja. Ei sellaisesta sairaudesta voi parantua. Hukkaan menevät yhteiskunnan terapiarahat ja hoitopaikat.

En siis ole tirkistelijä vaan pikemminkin luonnostani utelias, niin kuin se James Stewartin näyttelemä tyyppi, joka kiikaroi naapureiden ikkunoita Hitchcockin Takaikkunassa. Siinähän äijä istuu jalka kipsissä ja kyttäilee aikansa kuluksi naapuriensa elämää muutamana helteisenä kesäyönä – ja joutuukin sitten murhan todistajaksi ja itsekin melkein uhriksi.

Olen nähnyt sen elokuvan ainakin kymmenen kertaa, ja katson aina uudelleen, kun se tulee televisiosta. Siinä on ikään kuin hiipivästi tiivis ja lopulta suorastaan hikisen tukala tunnelma, mutta Stewart on kyllä minun makuuni hiukan pehmo, eikä mitenkään erityisen miehekäs. Ehkä se johtuu roolihahmon lapsekkaasta innokkuudesta selvittää rikos. Vähän niin kuin mies olisi mukana jossakin poikien seikkailukirjassa.

Grace Kelly on sen sijaan siinäkin leffassa täydellinen leidi. Ne vaatteet ja korut – mitään tyylikkäämpää ei ole valkokankaalla ikinä nähty ennen sitä eikä sen jälkeen, paitsi ehkä Audrey Hepburn Aamiainen Tiffanylla -elokuvassa.

Molemmista leffoista on jo vuosikymmeniä, eikä vastaavanlaisia ikävä kyllä enää tule. Ei sellaisia saada aikaan edes millään rahalla. Aito glamour on kuollut, Valentinokin taitaa vedellä viimeisiään jossain Roomassa tai Pariisissa. Kaikki on nykyään pintamuotia, hetken trendejä, kertakäyttö­kamaa joka hylätään lennossa.

Mutta helteestä puheen ollen. Siitä tosiaan saatiin menneenä kesänä nautiskella tai kärsiä, kukin makunsa mukaan. Nyt lokakuun loppupuolella syksy on jo pitkällä ja ruska upeimmillaan. Luultavasti ihmiset ovat jo melkein unohtaneet helteet, kyselevät viimeistään talvella toisiltaan, millainen sää mahtoikaan edellisenä kesänä olla.

Kaikkein kuumimpina heinäkuun öinä saattoi hyvin kuvitella istuvansa jossakin New Yorkin hautovassa noidankattilassa, niin kuin Stewart siinä leffassa. Paitsi että minä asun pienen kadunpätkän varrella keskellä Helsinkiä, viisikerroksisen punatiilitalon kolmannessa kerroksessa.

Yksiöni ainoa ikkuna antaa kadulle, ja viime kesänä sitä oli pakko pitää auki yötä päivää. Talo saneerattiin perusteellisesti muutama vuosi sitten, mutta ei silloin mitään erityistä ilmastointia asennettu. Ruuhka-aikoina liikenteen melu on tällä kadulla niin kova, että puhelinta tuskin kuulisi, jos se soisi. Eipä silti, että minulle juuri kukaan soittelisikaan. Enimmäkseen vain aikakauslehtien tilausmyyjät ja joskus joku luontaistuotekauppias tai jonkin hyväntekeväisyyskampanjan puuhanainen.

Minulla ei muuten ole kännykkää. Vanhanaikainen lankapuhelin riittää oikein hyvin. Mihin minä kännykkää tarvitsisin? Kenen kanssa esimerkiksi tekstailisin? Sitä paitsi minusta on äärettömän sivistymätöntä kailottaa kaduilla ja kaupoissa kovaan ääneen omia yksityisasioitaan, raitiovaunusta ja bussista puhumattakaan.

Sanoinko jo, että asun tavallisessa punatiilitalossa? Taisin mainita. Vastapäinen talo on sen sijaan varsinainen jugendlinna. Vielä parikymmentä vuotta sitten se oli ankean harmaa, mutta palautettiin ison remontin yhteydessä alkuperäiseen väriinsä vaaleanvihreäksi. Siinä talossa silmä lepää.

Samalla kun jugendtalon väri vaihtui, ullakko saneerattiin hulppeiksi asunnoiksi ja isoimpiin porraskäytäviin asennettiin hissit.

Meillähän on tässä kaupungissa menossa varsinainen hissisota. Museoviranomaiset ja mitä kaikkia päättäjiä niitä nyt onkaan, ovat kieltäneet hissit joistakin Kruununhaan arvotaloista. Siinä kuulemma menisi porraskäytävien museaalinen arvo. Täysin älytöntä touhua. Täytyyhän arkkitehtuurin seurata aikaansa. Väki vanhenee kovaa vauhtia, mutta muutamilla tiukkapipoilla on valta kieltää ikäihmisiltä hissit. Ja lapsiperheiltä, vaikka niistä minä en niin välitäkään. Minun puolestani ne saavat aivan vapaasti muuttaa rivitalonpätkiin jonnekin Espoon tai Vantaan takamaille.

Olen asunut tässä talossa yli kymmenen vuotta, mutta en ole kertaakaan käynyt tuossa vastapäisessä rakennuksessa. Silti tunnen melkein kaikki sen talon asukkaat, tai siis ne, joiden ikkunat antavat tälle kadulle. Voisin kertoa aikamoisia tarinoita perheistä ja pariskunnista ja yksinäisyydestä ja kaappijuopoista ja riidoista ja sovinnoista – elämän koko kirjosta.

Enhän minä tietenkään varsinaisesti tunne niitä asukkaita, mutta tiedän sitäkin paremmin. Osaan oikein hyvin kuvitella loput, rakennella mielessäni elämäntarinoita, sillä minulla on vilkas mielikuvitus. Olen siis sittenkin vähän niin kuin James Stewart siinä leffassa, vaikka en sentään ole alentunut käyttämään kiikaria. Ainakaan vielä.

En muuten asu aivan yksin. Minulla on iso valkoinen kissa, jonka lähikaupan kassa löysi hylättynä pentuna muutama vuosi sitten roskiksesta. Sillä ei ole nimeä, sanon sitä kissaksi. En kirjoita sanaa edes isolla kirjaimella. Joillakin tyypeillä on muutenkin ikävä taipumus yrittää tehdä lemmikeistään ihmisten kaltaisia.

Tämä on ensimmäinen kirje. Tai päiväkirjan ensimmäinen luku, ihan miten vaan. Lopetan tällä erää tähän ja ajan hissillä ullakkokerrokseen. Omasta asunnostani nimittäin näkyy taivaalle vain ikkunasta roikkumalla, ja minä haluan nähdä kuun.

Ihan ullakolle asti ei hissillä tosin pääse. Ajan ylimpään asuinkerrokseen, avaan lukitun ristikko-oven ja kiipeän viimeiset kierreportaat pienelle ikkunalle.

Almanakan mukaan kuu on muutaman vuorokauden kuluttua aivan täysi, mutta jo eilen se oli aika mukavasti pyöristynyt. Seisoin ullakon ikkunassa ja katselin, miten  mustat pilvenhattarat kiisivät jäisenvalkoisen kuun edestä tummalla yötaivaalla. Aaveratsastajat. Mielessäni liityin joukkoon.

Herätessään aamulla tasan kello 6.30 kännykän hilpeään liverrykseen Johanna Lind ei ollut pelkästään väsynyt harvinaisen huonosti nukutun yön jälkeen. Hän oli kaivon pohjassa, tunsi itsensä lähes liikuntakyvyttö­mäksi. Hän oli jokseenkin varma, ettei jaksaisi edessä olevaa työviikkoa, ei edes ensimmäistä päivää.

Oli alkamassa tavaratalon jokasyksyinen kosmetiikkaviikko. Superalennuksia huippukalliista tuotteista, ilmaisia meikkauksia ja manikyyreja, kosmetologien maalailevia lupauksia ja ihmeitä odottavia asiakkaita. Ilma sakeanaan makeita ja kirpeitä tuoksuja, suihkutuksia ja tupsutuksia.

Ja jossain taustalla aamuyöstä kytännyt päänsärky, joka iskisi milloin tahansa ja pahimmassa tapauksessa kehittyisi migreeniksi.

Tilannetta ei parantanut olohuoneen sälekaihdinten aukaisu ja vilkaisu ulos. Edellisenä yönä oli satanut varhainen ensilumi, joka oli aamuun mennessä muuttunut rännäksi ja kuraksi. Vettä tuli taivaalta edelleen isoina märkinä rätteinä, tosin enää harvakseltaan.

Suihkusta tultuaan Johanna avasi keittiön baaritiskillä olevan pienen television. Meteorologi lupaili uudelleen pakastuvaa.
Sen tiesi, mitä siirä seuraisi. Kaupunki olisi koko päivän sekaisin, ihmiset luistelisivat kaduilla. Illalla uutiset raportoisivat kymmenistä peltikolareista ja ensiapuasemat olisivat pullollaan itsensä teloneita potilaita.

Miksei me osata ikinä varautua tähän? Johanna ihmetteli itsekseen. Ensilumi tuli vuodesta toiseen yhtä suurena yllätyksenä.

No, ainakin olisi tulossa erilainen maanantai, Johanna lohduttautui kuivaillessaan itseään. Jääkylmä suihku ei tuntunut virkistäneen vähääkään. Vaatekaapistakin olisi ollut mukava löytää piristykseksi muutakin päällepantavaa kuin pelkkää mustaa.

Johanna oli väärässä.

Siitä päivästä oli tosiaan tulossa erilainen maanantai, mutta se ei johtunut huonosti nukutusta yöstä sen enempää kuin lumestakaan. Se johtui aivan muista syistä, joista hänellä ei ollut aavistustakaan.

Se maanantai muuttaisi Johanna Lindin koko loppuelämän.
Johanna kietaisi mustan saalin ympärilleen, nappasi sateenvarjon naulasta, kipitti portaat alas ja pysähtyi kadulle. Hän ehti juuri ja juuri vetäytyä seinän viereen, ennen kuin ohi ajava bussi roiskautti mahtavan kurakaaren koko jalkakäytävän leveydeltä.

– Kusipää! Johanna kiroili ääneen ja näytti kuskille keskisormea. Ohi kulkeva vanhempi nainen vilkaisi häntä närkästyneenä ja mutisi päätään puistellen nykynuorten huonosta käytöksestä.

Nyt olisi ollut käyttöä kumisaappaille, jotka kaiken lisäksi sattuivat olemaan syksyn ehdoton muotitrendi. Johanna oli jo katsellutkin tavaratalon kenkäosastolla pitkävartisia vitivalkoisia Huntereita sillä silmällä, mutta ei vain ollut tullut vielä ostaneeksi. Yli sata euroa oli kova hinta kumisaappaista. Oli pakko pärjätä ohutpohjaisilla mokkanilkkureilla. Työmatka oli onneksi lyhyt, mutta viimeisen pätkän Kalevankadun alamäkeä Manneheimintielle Johanna joutui kyllä kipittämään lyhyin tikittävin askelin ettei liukastuisi sohjoisen petollisiin katukiviin.

Tavaratalon ovet kävivät taukoamatta heti aamusta alkaen. Ihmisiä lappoi sisään ja ulos jatkuvana virtana, melkein kuin Hulluilla Päivillä tai ruuhkaisina joulunaluspäivinä. Kymmeneen mennessä lattia oli jo värjäytynyt likaisenharmaaksi, ja sinne tänne oli ilmestynyt pieniä lätäköitä.

Johannalla oli huono olo, mutta hän yritti olla ajattelematta koko asiaa. Piti keskittyä asiakkaisiin, hymyilemiseen, myyntiin. Lounastauolla hän siemaisi kaksi kupillista kahvia ja mustikkajogurtin. Ei auttanut, siitä olo pikemminkin paheni.
Nyt et anna periksi! Johanna tolkutti itselleen ohimoita painellen. Kohta se iskisi. Migreeni. Oli otettava estolääke, sitä ei voinut enää lykätä – paitsi että käsilaukku oli unohtunut kaappiin henkilökunnan tiloihin.

Johanna vilkaisi kelloa. Vielä jokseenkin tasan tunti tiskin ääressä. Olisi pakko vain kestää, vaikka paniikkikohtaus vaani jo huolestuttavan lähellä.

– Särkeekö päätä? asiakas kysyi kuulostamatta erityisen myötätuntoiselta. Nainen oli kierrellyt hyllyjä jo pitkään, haistellut ja kokeillut eri tuotteita ja oli vihdoin päätymässä juuri markkinoille tulleeseen kasvoseerumiin.

– Kyllä tämä tästä... Johanna sanoi. – Joko päätitte? Pannaanko pakettiin?

– Menetkö varmasti takuuseen?

Nainen tuijotti Johannaa silmät viiruina. Räikeän kirkkaanpunaiseksi maalattu suu paljasti iän ja nikotiinin kellastamat isot etuhampaat.

– Siis takuuseen mistä? Johanna ihmetteli. Hän yritti hengittää mahdollisimman huomaamattomasti pelkällä kurkunpäällä. Myöhäisinä iltapäivän tunteina tavaratalon ilma alkoi muutenkin tuntua tunkkaisen raskaalta, ja nyt sitä huononsi entisestään kosteiden vaatteiden haju.

– No!? nainen äyskäisi.

– Anteeksi mutta mistä mun pitäisi mennä takuuseen? Johanna taikoi kasvoilleen ammattihymyn. Se onnistui ihme kyllä kuin nappia painamalla.

– Anteeksi mutta mistä... nainen matki ja tuhahti niin, että sylkeä roiskahti suupielestä. – Tästä superseerumista tietysti. Tekeekö se varmasti sen minkä lupaat?

Minä en ole luvannut yhtään mitään, Johanna huokaisi itsekseen ja pyyhkäisi huomaamattomasti sylkipisarat poskeltaan. Kosmetiikkateollisuus on luvannut, minä en. Äkkiä tuli hillitön tarve syöksyä pesemään poski ja kädet, mutta eihän hän voinut minnekään häipyä. Hänen oli seisottava siinä säteilemässä ja julistettava kosmetiikan ilosanomaa, jotta asiakas kaivaisi luottokortin lompakostaan ja kuittaisi summan silmää räpäyttämättä. Hinta oli järkyttävä 20 prosentin kampanja-alennuksesta huolimatta.

Nainen käänteli kultakorkkista pulloa sormissaan epäluuloisen näköisenä. Tummanpunainen lakka oli lohkeillut teräväksi viilatusta etusormen kynnestä.

– Jo kahdessa viikossa huomaa selvän eron, iho siliää, nuortuu ja kirkastuu, nainen maalaili matalalla seksikkäällä äänellä, niin kuin olisi spiikannut jotakin televisiomainosta. – Niinhän siinä mainoksessa sanotaan, siinä missä on joku filmitähti mallina.

– Aivan, kyllä hipiä tästä tosiaan kirkastuu, Johanna mutisi.

– Sen ihan tuntee, siis miten iho vähitellen siliää ja piukkenee mutta ei kuitenkaan rupea kiristämään eikä kirvelemään...

Johannan niskaa kihelmöi. Nyt liikuttiin heikoilla jäillä. Asiakas oli varmasti jo lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä. Ohuet hiukset oli blondattu niin moneen kertaan, että päänahka paistoi sotkuisen tupeerauksen läpi. Paksu iho oli uurteinen ja nikotiinin harmaannuttama. Siihen ei mikään taikatemppu enää tehoaisi. Raskaat luomet ja silmäpussit kirurginveitsi voisi vielä poistaa, mutta ihoa ei nuorentaisi mikään.

– Entäs palautusoikeus? nainen tivasi.

– Anteeksi?

– Voinko minä palauttaa tämän vielä vaikka kolmen viikon kuluttua, jos en ole tyytyväinen?

– Mä en tuota... Johanna vilkuili hädissään ympärilleen, mutta osaston vastaava oli häipynyt jonnekin. Sara Peltonen ei ollut ikinä paikalla silloin, kun olisi eniten kaivattu. – En tosiaankaan osaa sanoa, kun...

– Että se menee sitten kuluttaja-asiamiehelle ja pahimmassa tapauksessa päätyy vielä telkkarin Kuningaskuluttajaan, nainen julisti voitonriemuisesti. – No mikäs, minähän olen aina ollut rohkea riskinottaja, ja tämä nyt on kuitenkin niitä pienimpiä riskejä. Otan tämän, pannaan pakettiin ja katsotaan sitten toimiiko se.

Just joo, pannaan pakettiin, pannaan pakettiin... Johanna toisteli itsekseen. Ja jäädään toivomaan ihmettä.

Hän tipautti pullon ylelliseen hopeanväriseen pikku pussukkaan ja pyysi asiakasta naputtelemaan pin-koodin koneeseen.

– Pientä lisävoitelua vai, nainen hymähti, kun Johanna kuitin ojennettuaan muisti vielä sujauttaa pussiin näytteet uudesta tuoksusta ja silmänympärysvoiteesta.

Nainen taitteli kuitin huolellisesti lompakkoon, nappasi ostoksensa ja toivotti yllättävän ystävällisesti hyvät päivänjatkot. Hän kierteli vielä hetken muiden kosmetiikkamerkkien tiskeillä ja suihkautti ohimennen parista näyte-pullosta parfyymia ranteisiinsa, kunnes lopulta hävisi tavaratalon pääovesta Aleksanterinkadun iltapäiväruuhkaan.

Samalla hetkellä Sara Peltonen purjehti paikalle kirkkaankeltaiset kahdentoista sentin korot kopisten, katsahti ympärilleen ja rypisti tyytymättömänä otsaansa. Huolellisesti manikyroidut kynnet naputtivat kiiltävää tiskiä.

– Missäs asiakkaat? Sara ihmetteli.

– Just myin yhden pullon tuota ihmeseerumia, Johanna kiiruhti selittämään ja suutahti saman tien itselleen. Miksi hän aina automaattisesti puolustautui, vaikka mitään syytä ei olisi ollutkaan? Sara ei koskaan edes suoranaisesti moittinut, mutta sen naisen pelkkä viileä katse riitti. Johanna ei muistanut kollegansa koskaan nauraneen niin että ilo olisi ylettynyt silmiin saakka.

– Mikä sulla on? Sara ihmetteli äkkiä kuulostaen aidosti huolestuneelta. Johanna hämmästyi. Empatia ei kuulunut pomon varsinaisiin vahvuuksiin.

– Migreeni, Johanna huokaisi. – Tai ei siis vielä, mutta tulossa.
Ääni alkoi muuttua itkuiseksi.

– Mun pitäisi ottaa estolääke, mutta kun se unohtui kaappiin.

Sara katsoi Johannaa hetken pää kallellaan ja päätti sitten, että tämä oli tosissaan.

– Nyt tehdään kuule näin, hän sanoi. – Menet ottamaan sen lääkkeen ja lähdet saman tien kotiin. Eihän sulla ole enää tuntiakaan jäljellä. Minä kyllä pärjään tässä, kunnes Tiia tulee vuoroon. Ei kai se muuten kestä kauan? hän vielä lisäsi epäluuloisesti. – Siis se migreeni?

– Ei, jos estolääke vaan ehtii vaikuttaa, Johanna vakuutti innokkaasti. Muussa tapauksessa saattaisi mennä parikin päivää pimennetyssä huoneessa, hän lisäsi itsekseen. Sitä ei missään tapauksessa kannattanut sanoa ääneen, kun pätkätyösuhde oli muutenkin kaiken aikaa katkolla.

Johanna seisoi tavaratalon pääsisäänkäynnin kuuluisan kellon alla ja väisteli sisään ja ulos kiiruhtavia asiakkaita.

”Tavataan Stockan kellon alla”, kuului kaikkien kaupunkilaisten legendaarinen iskulause, mutta Johannalla ei nyt ollut treffejä. Edellisistäkin oli jo turhan pitkä aika. Toisaalta ne treffit menivät niin perusteellisesti metsään, ettei niitä juurikaan kannattanut muistella. Siinä rytäkässä Johanna oli myös päättänyt lopettaa nettideittailun, vaikka muutamalla ystävättärellä olikin hyviä kokemuksia. Yksi oli jopa mennyt kihloihin nettirakkautensa kanssa ja suunnitteli täyttä päätä häitä Vanajanlinnaan, niin kuin kaikki julkkikset nykyään. Toivottavasti rakkaus kestää niin pitkälle, Johanna tuumi aavistuksen verran kateellisena. Ja hääbudjetti.

Sade oli lakannut ja ilma kirkastunut kirpeän viileäksi. Tv-meteorologi oli nähtävästi kerrankin osunut oikeaan, ja illaksi oli tosiaan tulossa tappoliukas keli.

Johanna tunnusteli varovasti oloaan. Ei hyvä. Hän oli ottanut estolääkkeen liian myöhään, eikä jäljellä ollut enää kuin yksi pilleri. Olisi mentävä apteekkiin. Nyt heti. Onneksi resepti kulki aina mukana.

Kaksi apteekkia oli yhtä lähellä. Wilhelms vai Yliopiston apteekki? Johanna kyseli itseltään ja päätti sitten mennä edelliseen, jos ei muuten niin sympatiasta. Joku oli kertonut vähän aikaa sitten henkilö­kunnan ruokalassa, että Aleksin ja Mikonkadun kulmassa oleva vanha Wilhelmsin apteekki joutuisi sulkemaan ovensa Kämpin korttelin remontin tieltä.

Johanna vastusti sellaisia muutoksia, vaikka muuten pitikin itseään tavallista suvaitsevaisempana ihmisenä. Ennen kaikkea hän vastusti niin ikään Kämpin korttelissa olevan Strindbergin ravintolan sulkemista. Siinä menisi kaupungin tyylikkäin kesäterassi ja samalla erään tunnetun kansanedustajan kantapaikka. Johanna hymähti ajatelleessaan miestä, jolla oli niin hankala sukunimi, että tuskin moni edustajakollegakaan osasi kirjoittaa sitä oikein.

Johanna oli tuskin ehtinyt Keskuskadun kulmaan, kun hän tunsi miten näkökenttä alkoi äkkiä supistua ja muuttua putkimaiseksi. Putken laidoille ilmestyi sahalaitaisia kuvioita ja vilkkuvia pieniä pisteitä. Päässä säkenöi. Paniikki iski täysillä.

– Kattosit muija vittu vähän...

Johanna oli törmännyt pitkään laihaan skeittaajaan, joka puikkelehti pipo silmillä ruuhkaisella jalkakäytävällä. Enää ei säkenöinyt pelkästään päässä, vaan myös nilkassa, johon skeittilauta oli kipeästi osunut.

Johanna sopersi anteeksipyynnön ja yritti kohdistaa katseensa, mutta näki pelkkää sumuista ihmismassaa, joka tuntui ikään kuin pyöristyvän ja pakenevan.

Raffaello, Johanna ajatteli sekavasti. Ravintolahan oli tässä ihan lähellä ja niillä oli terassi vielä auki. Oli päästävä istumaan ja saatava vettä. Oli pakko...

Suuntaa oli vaikea pitää, kohta tasapainoaisti pettäisi kokonaan.

– Onpas mimmi päissään keskellä päivää, Johanna kuuli huvittuneen kommentin juuri ennen kuin hoippui viimeiset askeleet ja horjahti terassille. Tuoli keinahti, mutta ei sentään kaatunut.

Tullessaan Johanna oli vähällä kompastua aivan jalkakäytävän tuntumassa istuvaan harmaantuneeseen herraan. Mies imeskeli käyrää vanhanaikaista piippua ja tutki pöydälle levitettyä karttaa otsa huolekkaissa rypyissä. Kolme matkaopasta oli siistissä pinossa korkean olutlasin vieressä.

Saksalainen, Johanna arveli epämääräisesti. Tai ehkä itävaltalainen. Joka tapauksessa myöhäinen turisti.

Päässä pyöri, kieli naksahteli rutikuivaan kitalakeen. Oksetti.
Rauhoitu, keskity, ota iisisti, Johanna tolkutti tuttua mantraa. Ei mitään hätää. Kohta nouset tästä, menet hakemaan vettä ja otat sen viimeisen pillerin. Alkaa helpottaa. Sitten menet apteekkiin ostamaan lisää pillereitä. Migreeni on vaaraton tauti. Ei se tapa. Se menee ohi. Ennemmin tai myöhemmin. Sitten otat lennosta taksin ja menet kotiin. Suljet kaihtimet ja huilaat kunnolla. Etkä varsinkaan ajattele huomista ja duunia. Et ajattele yhtään mitään. Ei mitään hätää.

Piipputupakan makea haju alkoi yököttää. Johanna sulki silmänsä ja päätti laskea hitaasti kymmeneen. Sen jälkeen hän pakottaisi itsensä nousemaan ja hakemaan baarista vettä.
Hän ehti laskea seitsemään, kunnes havahtui tunteeseen, että joku tuijottaa. Se oli tunne, jota ei pystynyt selittämään, sen vain tunsi. Silmät rävähtivät auki.

Jälkeenpäin Johanna ajatteli, että se oli juuri niitä hetkiä, jolloin enkeli lensi ohitse.

Hän ei ollut tullessaan huomannut miestä, koska tämä istui terassin nurkassa. Musta poninhäntä, miltei yhtä tummat silmät. Huolettomasti käytävälle ojennetut pitkät jalat. Kinuskinvärinen mokkapusakka, tummansiniset farkut, täsmälleen pusakan väriset bootsit. Paksu sikarinpätkä oikean käden etusormen ja peukalon välissä.

Johanna siristi silmiään pystyäkseen paremmin kohdistamaan katseensa.

Marlboro-mies, hän rekisteröi sekavassa päässään. Camel-man. Mies joka kulkee omia polkujaan. Joka tietää mitä tahtoo. Ja ottaa myös.

Äkkiä mies kumartui hiukan ja karisti tuhkat sikaristaan, tarttui edessään olevaan kahvikuppiin ja oli ikään kuin skoolavinaan sillä. Virnisti lämpimästi. Tyhjien pöytien yli suoraan sydämeen.
Johanna ei voinut olla vastaamatta hymyyn. Valkoinen kuppi näytti naurettavan pieneltä miehen valtavassa ruskettuneessa kourassa.

Mies laski kupin lautaselle, sammutti sikarin ja tipautti jämän tuhkakuppiin, nousi ja käveli suoraan Johannan pöytään.

– Sä et taida voida oikein hyvin, mies arveli mutta ei istuutunut.

– Katselin kun tulit tuolta. Mies huitaisi kädellään. Etusormea koristi iso kultainen sinettisormus. – Taidat tarvita apua. Voinko mä hakea sulle jotakin? 

Johanna vain nyökkäsi. Luoja mikä ääni, hän ajatteli. Tummaa samettia. Siihen voisi kääriytyä...

– Vettä vaan, kiitos, hän sitten sanoi ja paineli ohimoitaan.

– Mulla on migreeni tulossa.

– Niin arvelinkin, mies hymyili ja lähti hakemaan vettä. – Ei ole mennyt koulutus hukkaan, hän lisäsi olkansa yli.

Johanna seurasi miehen menoa. Se kävelikin niin kuin joku Clint Eastwood niissä ensimmäisissä länkkäreissään, hän ajatteli kiihdyksissään. Olenko mä tietämättäni siirtynyt johonkin leffaan?

Hetken kuluttua mies palasi, istuutui mutkattomasti Johannaa vastapäätä ja kaatoi vettä lasiin.

– Nyt juot kiltisti, hän sanoi niin kuin pienelle lapselle.

– Kyllä isi, kiitos, Johanna hymyili ja napsautti levystä viimeisen pillerin kämmenelleen.

– Mitä sä tarkoitit, kun sanoit äsken, ettei ole mennyt koulutus hukkaan? hän sitten ihmetteli.

– Mä olen lääkäri, mies naurahti. – Tarkemmin sanoen psykiatri, mutta kyllä meikäläinenkin migreenin oireet pystyy erottamaan. Tosiaan, Samuel Mäntynen, hän lisäsi ja ojensi kätensä.

Johanna tarttui käteen. Se oli lämmin ja vahva, siitä ei olisi halunnut päästää irti.

– Johanna, hän sanoi ääni harmittavasti hiukan värähtäen.

– Johanna Lind.

– Kiva nimi, lyhyt ja napakka, jää kerralla mieleen. Jos olisit jonkin sortin taiteilija, ei tarvitsisi vaihtaa nimeä. Tai ehkä sä oletkin?

– No en todellakaan, Johanna hymähti. – Ihan tavallinen kosmetologi vaan, olen duunissa tuolla Stockan kosmetiikassa.

– Mutta onhan niitä meikkitaiteilijoitakin, Samuel huomautti.

– Joo, mutta mä kyllä pikemminkin vaan myyn ja esittelen, Johanna huokaa. – Pääsen aika harvoin tekemään meikkejä.

–  Tavallinen kosmetologi vaan, joka vaan myy... mies toisti yllättävän terävästi. – Älä viitsi vähätellä itseäsi, äläkä muuten anna muidenkaan tehdä niin. Älä anna niille valmiita aseita.

– En... mä...

Johanna katsoi miestä ihmeissään. Tässä hän istui Raffaellon sateen kastelemalla terassilla, ihmisiä tungeksi muutaman metrin päässä, eikä hän nähnyt ketään tai mitään muuta kuin tämän poninhäntäpäisen miehen, jonka silmiin juuri sillä hetkellä syttyi poikamainen pilkahdus.

– Sori, Samuel naurahti. – Mulla on välillä paha taipumus kuljettaa työtä mukanani. Ryhdyn turhan helposti analysoimaan ihmisiä.

– Ei se mitään... Johanna sanoi. – Miten psykiatriksi muuten tullaan? hän sitten ihmetteli.

– Anteeksi, taisi olla aika tyhmä kysymys.

– Lopeta! mies napautti. – Mitä mä äsken sanoin siitä vähättelystä? Ei sitä paitsi ole tyhmiä kysymyksiä, on ainoastaan tyhmiä vastauksia. Ja vastauksena fiksuun kysymykseesi: psykiatriksi tullaan ennen kaikkea kiinnostuksesta ihmisiin, myös niiden pimeisiin puoliin – tai ehkä juuri niihin.

Johanna värähti. – Kuulostaa jotenkin... tai en mä tiedä. Mä en lukenut koskaan edes koulussa psykkaa.

– Ehkä säästyit paljolta, mies hymyili. – Mutta mites se migreeni? Joko alkaa helpottaa?

Johanna hätkähti ja purskahti nauruun. – Mikä migreeni? hän ihmetteli päätään ravistellen. – Se ei tällä kertaa onneksi ehtinyt oikein kunnolla hyökätäkään.

Hän paineli varovasti ohimoitaan. – Olet sä kyllä ihme taikuri.

– En minä vaan se pilleri, mies hymyili ja vilkaisi kelloa. – Täytyykin tästä pikkuhiljaa lähteä. On vielä vähän paperihommia töissä.

Johanna huomasi hätääntyvänsä. – Onko sulla... siis missä sulla on vastaanotto?

– Ruoholahdessa. Käväisin täällä vain hoitamassa pari asiaa. Mulla on muuten auto tuossa kulman takana Espalla. Voisin heittää sinut jonnekin, jos kyyti kelpaa.

– Kiitos, kyllä! Johanna huudahti. Idiootti, hän sitten sätti itseään. Ei pidä heti näyttää että...

– Mä asun siinä matkan varrella Eerikinkadulla, tai Abrahaminkadulla, ihan miten vain. Siinä kulmatalossa. Ai mutta... hän sitten muisti. – Mun pitäisi käydä tuolla apteekissa hakemassa lisää lääkkeitä. Että jos...

– Sopii.

He nousivat yhtä aikaa niin että tuolit vain kolahtivat.
Samuel Mäntynen oli päätä pitempi. Se tuntui hyvältä. Samoin kuin miehen mokkapusakasta lehahtava mieto nahan ja sikarin tuoksu.

– Onko sulla varmasti aikaa? Johanna kysyi apteekin ovella.

– On, mies hymyili. – Koko loppuelämä.

– Voisin tarjota kahvit tai jotain, jos sulla ei... Johanna sanoi, kun auto oli kääntymässä Abrahaminkadulle.

– Ai kiire vai? Samuel naurahti. – Koskaan ei ole niin kiire, ettei ehtisi kahveja juoda. Ei ne paperihommat minnekään karkaa.

– Tämä ei taida kyllä olla oikein sallittua... Johanna huomautti, kun mies koukkasi auton huolettomasti puoliksi jalkakäytävälle. Vastaan tuleva nainen joutui äkisti väistämään.

– Niinkö? mies nauroi. – Jotkut keräävät postimerkkejä, mutta minä kerään parkkisakkoja. Vilkaisepa... Hän avasi hansikaslokeron, joka oli täynnä muovitettuja maksuosoituksia. – Makselen näitä vähitellen, yleensä kerran kuussa, joko perinnän kautta tai ihan vapaaehtoisesti.

Kiivetessään mies perässään portaita toiseen kerrokseen Johanna tunsi, miten pohkeet pingottuivat kiusallisesti. Häntä oli alkanut jännittää. Kotiovella hän rukoili, ettei mies huomaisi avaimen tärinää. Se osui lukkoon vasta kolmannella yrittämällä.

– Tervetuloa... meille, Johanna hymyili ja astui syrjään.

– Meille?

– Siis minun luokseni. Mä asun yksin.

Mennessään miehen perässä sisään Johanna siunasi mielessään, että oli sentään aamulla vaivautunut petaamaan vuoteen, vaikka muuten järjestyksessä oli kyllä toivomisen varaa. Vaatteita ajelehti siellä ja täällä.

Samuel ei riisunut pusakkaansa. Hän käveli olohuoneeseen, vilkaisi ympärilleen ja istahti sohvaan, toinen käsi rennosti selkänojalla.

Ihan kuin kotonaan, Johanna ajatteli ja meni baarikeittiöön lataamaan kahvinkeitintä.

– Oma vai vuokra? kuului olohuoneen puolelta.

– Jos tarkoitat tätä asuntoa, niin oma. Johanna kurkisti tarjoiluluukusta. – Tai osaksi vielä pankin. Mä perin vähän aikaa sitten kummitätini ja sijoitin tähän.

– Viisas tyttö, mies naurahti.

– Paljonko?

– Mitä paljonko?

– Paljonko sitä lainaa vielä on?

Kysymys tuntui kiusalliselta.

– Riittävästi, Johanna sanoi.

– Paljonko? mies tivasi.

Ei todellakaan kuulu sinulle, Johanna kuohahti itsekseen.

– Pankkisalaisuus, hän sitten naurahti ja onnitteli itseään näppä­rästä vastauksesta.

Sohva narahti miehen noustessa. – Saako katsella muita huoneita?

– No ei täällä kyllä ole muuta kuin makuuhuone ja kylppäri. Ja vessakin on entinen komero. Mutta siitä vaan, katsele pois.

Pitäisikö mennä mukaan esittelemään paikkoja? Johanna mietti hermostuneena. Hän ei mennyt.

Samuel viipyi yllättävän pitkään makuuhuoneessa, kurkisti sitten kylpyhuoneeseen. Kahvi pulputti keittimessä.

– Kiva kämppä, mies totesi palattuaan olohuoneeseen. – Tämmöinen huonekorkeus tekee ihmeitä. Mikset muuten ole purkanut sitä makuuhuoneen parvea? Mauton rakennelma. Sehän pilaa koko huoneen.

Johanna laski kahvitarjottimen sohvapöydälle. – Se on edellisten asukkaiden jäljiltä ja toimi niilläkin jonkinlaisena varastona tai varavinttinä. Ne olivat niin vanhoja, etteivät ne halunneet kiivetä sinne nukkumaan. Täällä on tosi vähän säilytystilaa joten...

– Se tosiaan pilaa koko huoneen, Samuel keskeytti. – Pura se ja hanki takaseinälle kunnon kaapisto. Irtokaappejahan saa mistä tahansa. Tai teetä mittojen mukaan.

Mies käveli ikkunaan ja jäi seisomaan siihen kädet taskussa.
Johanna katseli leveitä hartioita ja kapeaa lantiota, kiihottavan pyöreitä pakaroita. Ihme tyyppi, mutta mielenkiintoinen...

– Missä sä itse muuten asut? hän kysyi.

Mies keinahteli kantapäillään.

– Ruoholahdessa, hän sanoi.

– Siinä metroaseman lähellä. Vastaanotto on asunnon yhteydessä.

– Kätevää, Johanna naurahti.

– On ainakin lyhyt työmatka.

– Totta, Samuel sanoi. – Ei tarvitse funtsata, meneekö omalla autolla vai metrolla.

Johanna täytti kupit. – Täällä olisi nyt sitä kahvia niin että jos...

– Tuolla on valkoinen kissa, mies keskeytti. – Tuolla vastapäätä.

– Ai siellä, joo, niin on. Johanna käveli miehen viereen. – Se istuskelee melkein aina tuossa ikkunalaudalla. Siellä pidetään harvoin valoja, mutta valkoisen kissan erottaa helposti yölläkin.

– Minä inhoan kissoja, Samuel sanoi. – Pikkupoikina maalla me hukutettiin niitä isoon saaviin ja katsottiin niiden räpiköintiä. Me erikoistuttiin nimenomaan valkoisiin kissoihin.

– Herrajumala... Johanna henkäisi. – Miten sä... ihan kamalaa...

– Miten niin? Samuel käännähti katsomaan naisen kauhistuneita kasvoja. – Nehän olisi lopetettu joka tapauksessa. Sitten hän räjähti nauruun ja kaappasi Johannan kainaloonsa. – Vitsi vitsi! Älä usko kaikkea mitä ihmiset sanovat. Äläkä varsinkaan mitä psykiatrit päästävät suustaan.

Vastapäisessä talossa kissa loikkasi ikkunalaudalta. Taustalla häivähti hahmo. Tai ehkä se oli vain ulkoa tullut heijastus.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla