Osa 3

22-vuotias Julia oli tavannut vuotta itseään vanhemman Kiefer Sutherlandin Raja tuntemattomaan -leffan kuvauksissa. Kieferin avioliitto oli ollut jo pitkään vaikeuksissa, ja se sai lopullisen kuoliniskunsa, kun miesnäyttelijä rakastui Juliaan korviaan myöten. Pariskunta muutti yhteen jo seuraavana keväänä.

Myöhemmin vuonna 1990 Julian sormessa huomattiin sormus, jonka hän kielsi olevan kihlasormus. Hän oli kuitenkin kertonut rakkaudestaan Kieferiin avoimesti lehdistölle. Kun Julia täytti lokakuussa 23, hän sai Kieferiltä syntymäpäivälahjaksi sydämenmuotoisen tatuoinnin olkapäähänsä. Sen kiinankielinen symboli tarkoitti sydämen voimaa.

Vielä alkuvuodesta 1991 Julia luuli kaiken olevan kunnossa. Hän työskenteli viimeisiä viikkoja elokuvansa Rakkauden valinta kuvauksissa ja kertoi USA Today -lehdelle olevansa onnellinen yksityiselämässään, vaikka hän oli tehnyt jo pitkään töitä väsyttävällä tahdilla. Lähipiiri tiesi, että Kieferin rankka alkoholinkäyttö aiheutti välillä Julialle mielipahaa, mutta lehdistölle Julia hehkutti suhdettaan.

”Rakkauteni Kieferiin kestää yhtä kauan kuin tatuointini. Olemme yhdessä koko ajan. Työskentelemme yhdessä ja rakastamme toisiamme. Elämä on ihanaa.”

Vaikka Juliasta oli tullut supertähti, hänen rento suhtautumisensa ulkonäköasioihin säilyi. Julia pukeutui mieluiten farkkuihin eikä seurannut trendejä, mikä sai kansan rakastamaan häntä yhä enemmän. Vaikka luonnonkaunis Julia näytti elokuvatähdeltä kiharapehkoineen ja hänessä oli gasellimaista eleganssia, hänessä oli yhä tallella välittömyyttä.
Hän osasi olla huoleton ja tavallinen kuin pikkukaupungin tyttö. Hän kiroili kuin rekkamies ja kosketteli ihmisiä jutellessaan näiden kanssa. Hän ei asettanut itseään muiden yläpuolelle, minkä takia toimittajat söivät hänen kädestään. Juorutoimittajat olivat tosin asia erikseen. Heitä Julia ei pystynyt hurmaamaan hiljaisiksi, vaikka olisi kuinka yrittänyt.

Helmikuussa taivaalta tipahti pommi, jollaista Julia ei olisi osannut odottaa: Hän sai lukea Kieferin uskottomuudesta jokaisesta kadulla vastaantulevasta Globe-lehden lööpistä. Kieferin väitettiin pettäneen Juliaa Amanda Rice -nimisen mustatukkaisen stripparin kanssa, kun Julia oli ollut kuvaamassa Rakkauden valintaa.

Asiasta seurasi välittömästi raivokas perheriita, ja tappelun päätteeksi Julia heitti Kieferin ulos uudesta Hollywood Hillsin -miljoonatalostaan. Kiefer muutti häntä koipien välissä nuhjuiseen St. Francis -hotelliin Hollywood Boulevardille – vastapäätä biljardibaaria, jossa hän oli tavannut Amandan.

Juliaa oli nöyryytetty julkisesti, ja hän oli pettynyt Kieferiin. Jonkin ajan kuluttua hän alkoi silti leppyä ja ikävöidä miestä. Hän jätti Kieferille viestejä hotellin vastaanottoon, sillä huoneissa ei ollut puhelimia. Yhdessä viesteistä Julia sanoi sovittelevasti, että ”jokaisen myrskyn jälkeen ilmestyy sateenkaari”. Julia oli valmis antamaan anteeksi. Kieferillä oli ehkä ollut peliä Amanda Ricen kanssa, mutta Julian mielestä miehellä ei voinut olla niin huono maku, että tämä olisi maannut stripparin kanssa.

Julia ja Kiefer palasivat yhteen ja yrittivät unohtaa skandaalin, jolla lehdet jaksoivat herkutella. Nyt oli tärkeämpääkin ajateltavaa, sillä Oscar-gaala lähestyi. Julia oli ehdolla parhaaksi naisnäyttelijäksi roolistaan Pretty Womanissa, ja pariskunta päätti ilmestyä paikalle yhdessä. Mustiin pukeutuneen Julian hiukset yllättivät kansan punaisella matolla: kiharat olivat vahvasti vaalennetut ja ne laskeutuivat hädin tuskin olkapäille asti. Parhaan naisnäyttelijän Oscar meni lopulta Kathy Batesille. Julia ei näyttänyt pettyneeltä. Hän antoi juhlien tv-lähetyksessä toimittaja Barbara Waltersille tunteellisen haastattelun, mutta tunteet liittyivät Julian kuolleeseen isään.

”Minulla on kauhea ikävä häntä, mutta samanaikaisesti tunnen, että hän on… Meidän suhdettamme eivät sanele enää fyysiset lait. Nyt olemme koko ajan yhdessä. En halua kuulostaa mitenkään oudolta voodootyypiltä, mutta jos isäni olisi elossa, pystyisikö hän varmasti tulemaan paikalle? Ehkä ei. Mutta nyt hän on mukanani, ja kun menen kotiin, voin sanoa hänelle, että ’isä, ehkä minun ei olisi pitänyt sanoa kaikkea sitä Barbara Waltersille, se oli kammottava veto’. Jotenkin vain tunnen, että hän on mukanani seuraamassa kaikkea.”

Julia kertoi toimittajalle myös, että Kiefer oli hänen elämänsä rakkaus. He olisivat yhdessä ikuisesti.

Lyhyt tukka selittyi sillä, että Julian oli määrä astua Helinä-keijun mekkoon Steven Spielbergin suurelokuvassa Hook – Kapteeni Koukku. Julia intoili tulevasta roolistaan, sillä Helinä oli yksi hänen lapsuuden suosikkihahmoistaan.

”Ensi viikolla pääsen sovittamaan siipiäni. Sovittamaan siipiäni! Rakastan kaikkea tuollaista”, näyttelijä hehkutti.

Huhtikuun lopussa yli vuoden seurustelleet Julia ja Kiefer ilmoittivat julkisesti, että pienet, intiimit häät pidettäisiin kesäkuun 14. päivänä. Toisin kuitenkin kävi. Koska Julian uusi elokuva Rakkauden valinta tulisi ensi-iltaan vain viikkoa häiden jälkeen, 20th Century Fox halusi ottaa tapahtumasta kaiken pr-hyödyn irti ja lupasi tarjota tilat hääjuhlalle. Pian intiimi juhla muuttui Hollywoodin suurimmaksi prinsessafantasiaksi.

Valmistelut olivat massiivisia. Yli 200 elokuvamaailman kuuluisinta, kauneinta ja rikkainta oli kutsuttu häihin, jotka oli määrä pitää Foxin mammuttimaisilla studioilla. Juhlapaikka oli koristeltu näyttämään paratiisin puutarhalta, ja ruusukoristeet, jääveistokset, pöytähopeat, samppanjat, kakut ja naudanfileepihvit oli tilattu.

Julia oli teettänyt 8 000 dollarin morsiuspuvun Tyler Trafficante -salongissa. Hän oli valinnut morsiusneidoikseen hyvät ystävänsä, meikkitaiteilija Lucienne Zammitin, näyttelijä Deborah Porterin ja agenttinsa Elaine Goldsmithin sekä Risa Shapiron. Naiset olivat hakeneet ostoskatu Rodeo Drivelta yli kolmen tonnin hintaiset merenvihreät Richard Tyler -mekkonsa ja yli 400 dollarin Manolo Blahnik -korkkarinsa. Julian siskon Lisan oli määrä toimia kaasona.

Häihin oli enää reilu kuukausi aikaa, kun tarina sai ruman käänteen. Lontoolainen The Sun -sanomalehti julkaisi strippari Amanda Ricen kohuhaastattelun, jossa tämä kertoi, että hänellä oli ollut Kieferin kanssa nimenomaan seksisuhde. Stripparin mukaan Kiefer oli valittanut Julian olevan itsekeskeinen ja vaativa nainen, jolla oli huono itsetunto. Rice väitti, että Julia oli Kieferin mielestä pienirintainen, ahteriton nainen, joka oli ”jääprinsessa sängyssä”. Rice antoi tulla tuutin täydeltä:

”Kiefer sanoi, että Julian kanssa rakastelu oli kuin yrittäisi rakastella kuollutta ruumista. Hän sanoi, ettei voisi ikinä mennä naimisiin Julian kanssa, koska tämä oli niin huono sängyssä. Julia halusi olla Kieferin kanssa vain, jotta tämä toteuttaisi hänen jokaisen oikkunsa. Sanoin Kieferille, että jos hän ikinä haluaa ulos suhteesta, hän voi tulla minun luokseni. Minä kyllä saan hänet unohtamaan Julian. Minulla on upea uusi tissipari ja olen milloin vain käytettävissä. En olisi yllättynyt, vaikka Kiefer ottaisi minuun vielä yhteyttä. Hän tarvitsee rakkautta.”

Julia oli sokissa. Hän yritti aloittaa Kapteeni Koukun kuvaukset normaalisti, mutta stressi ja häpeä olivat valtavia. Kuvaukset muuttuivat tappeluksi, ja Juliaa kutsuttiin jo parin päivän kuluttua liikanimellä ”Tinkerhell”, Helinä-keiju helvetistä.

Kolme päivää skandaalijutun julkaisemisen jälkeen Julialle nousi 40 asteen kuume ja hänet kiidätettiin sairaalaan. Kaupungilla liikkui sekavia huhuja, ja sairaalareissun takia jotkut väittivät, että riutunut Julia käytti heroiinia. Tosiasiassa Julia oli taas saanut virusinfektion. Kiefer oli hänen tukenaan yötä päivää, ja pariskunta kävi läpi kriisiään. He päättivät yrittää kaikkensa ja mennä naimisiin kaaoksesta huolimatta. Tai niin Kiefer ainakin kuvitteli.
Kesäkuun yhdentenätoista päivänä, vain kolme päivää ennen kuninkaalliseksi paisunutta hääjuhlaa, Julian tiedottaja ilmoitti avioliiton peruuntuneen. Uutinen päätyi pääotsikoksi ympäri maailmaa.

Media arvuutteli kilvan eron syytä. Oliko Kiefer hommannut polttareihinsa stripparin ja harrastiko hän enemmänkin pettämisjuttuja? Oliko Julia heroiinikoukussa? Oliko Julialla toinen mies? Vai eikö Kiefer kestänyt sitä, että hänen uransa oli alamäessä mutta Julian nousujohteessa?
Yleinen mielipide kallistui syyttämään Amanda Ricea, mutta pian paljastui, että Juliallakin oli ollut vipinää avoliiton ulkopuolella.

Ennen häiden peruuttamista Julia oli lentänyt Arizonaan siskojensa Lisan ja Nancyn sekä agenttinsa Elaine Goldsmithin ja näyttelijä Ally Sheedyn kanssa. Naiset olivat matkalla hulppeaan Canyon Ranch -hoitolakeitaaseen Tucsoniin, kun Julia törmäsi yllättäen 23-vuotiaaseen Jason Patriciin. Julia oli tavannut tummahiuksisen, sinisilmäisen ja jykeväleukaisen näyttelijän kerran aikaisemmin Kieferin kautta. Kiefer oli näytellyt Jasonin kanssa nuorena elokuvassa The Lost Boys. Mutta nyt Kiefer ei ollut paikalla, ja ilmassa oli sähköä. Jason oli sattumoisin matkalla samaan kohteeseen kuin Julia.
Julia halusi tutustua Jasoniin paremmin ja vietti tämän kanssa hoitolassa paljon aikaa. Heidän nähtiin poistuvan illalliselta kaksin.

Kun Kiefer sai vihiä asiasta, raivostunut sulho veti Jasonin nimen pois häävieraslistalta. Julia oli kuitenkin jo tehnyt päätöksensä: hän ei menisi Kieferin kanssa naimisiin. Amanda Rice -tapaus, Kieferin alkoholinkäyttö ja hirvittäviin mittoihin paisuneet häät ahdistivat Juliaa. Silti häntä pelotti pettää koko maailman odotukset. Kuinka hän voisi perua häät tässä vaiheessa? Kuinka noloa olisi, kun media juoruaisi taas pieleen menneestä suhteesta? Keskustelu Jasonin kanssa vahvisti kuitenkin Julian ajatuksia, ja hän tajusi tekevänsä elämänsä suurimman virheen, jos hän menisi naimisiin.

Puhelin soi. Julia oli yllättynyt, kun Kiefer soitti hänelle ja kertoi, ettei hän halunnutkaan mennä naimisiin. Julia oli aikonut sanoa saman asian, mutta nyt hän oli vain hiljaa ja kuunteli Kieferin solvauksia. Lopulta kiukkuinen mies lopetti puhelun.

Parin tunnin päästä puhelin soi taas. ”No pidetäänkö ne häät nyt vai ei?” Kiefer kysyi.

Julia vastasi kieltävästi. Hän ei halunnut mennä naimisiin.

Uutiset eron jälkipyykistä seurasivat toisiaan kuin lumivyöry. Kiefer otti alttarille jätetyn uhrin roolin, eikä Julia ymmärtänyt piikittelevää ex-miestään. Samanaikaisesti hän joutui itse vakuuttelemaan Steven Spielbergin rinnalla, että Kapteeni Koukku kuvattaisiin normaalisti Julian henkilökohtaisen elämän pyörremyrskyistä huolimatta. Pressitilaisuudessa Julialla oli päässään baseball-lippis, joka mainosti Notre Dame -joukkuetta. Se oli Jason Patricin suosikkijoukkue, mistä tarkkanäköisimmät pystyivät tekemään johtopäätöksensä. Samana iltana Julia kurvasi BMW:llään Jasonin Hollywoodin-kämpille yöksi.

Seuraavan päivän satuhäiden olisi pitänyt olla vuoden mediatapaus, mutta nyt perjantai kului karusti. Kiefer haki tavaransa yhteisestä kodista samaan aikaan, kun Julia ja Jason istuivat kalkkunahampurilaiset edessään Beverly Boulevardin trendiravintolassa. Myöhemmin illalla Julia hyppäsi Jasonin kanssa lentokoneeseen ja häipyi Dubliniin. Julialle oli luvattu häämatkan pituinen tauko kuvauksista, joten hän päätti pitää vapaansa kaikesta huolimatta.

Pian pariskunnasta julkaistiin kuvia syömässä ja suutelemassa Dublinin kaduilla ja hotellissa.

Julia oli jälleen kerran haksahtanut komeaan ja urheilulliseen näyttelijämieheen, jonka tausta muistutti hänen omaansa: myös Jasonin vanhemmat olivat teatteri-ihmisiä, ja he olivat eronneet, kun Jason oli ollut kuusivuotias.

Jason ei kuitenkaan nauttinut elämästä myrskynsilmässä. Ensimmäinen ikävä maistiainen oli People-lehden kansikuva, joka tervehti Yhdysvaltoihin palaavaa pariskuntaa. Kannessa olivat Julia, Jason ja Kiefer, ja otsikko kirkui: ”SUURI ERO!” Lehden haastatteleman lähipiiriläisen mielestä Julian oli aina paettava suhteistaan, jos ne alkoivat olla liian vakavia.

Julia oli käynyt viimeisten neljän vuoden aikana läpi kokonaista neljä avoliittoa ja kaksi kihlausta. Silti hän suuttui yksityiselämäänsä koskevista puheista. Eihän tässä sentään ollut kyse yhden viikonlopun tapahtumista! Sitä paitsi hän oli pelastanut elämänsä perumalla häät Kieferin kanssa.

Julian elämä ei kuitenkaan ollut menossa parhaaseen mahdolliseen suuntaan – lähinnä hän näytti olevan matkalla alaspäin. Rakkauden valinta tuotti kolmanneksen vähemmän rahaa kuin Julian edelliset elokuvat, ja lehdistö vihjaili kilvan ”hermoromahduksesta” ja ”huumeongelmista”.

Julia tunsi olonsa perin pohjin vihatuksi. Ensin media oli rakastanut häntä ja nostanut hänet huipulle. Nyt kuitenkin oltiin pisteessä, jossa supertähteys oli saanut monet kirjoitukset muuttumaan myrkyllisiksi ja ilkeät kielet halusivat tiputtaa Julian palliltaan. Paparazzit hyppivät puskista ja halusivat saada kaupungilla liikkuvasta Juliasta pelästyneen näköisiä kuvia, joita voitaisiin käyttää parjaavissa lehtijutuissa.

Julia nuoli haavojaan Kieferin jäljiltä ja joutui käymään terapiassa sekä eronsa että julkisuuden paineiden takia. Kapteeni Koukun teko oli yhtä painajaista, ja Julia kiukutteli kuvauspaikalla milloin kenellekin ohjaajasta tekniikan henkilökuntaan. Kun leffa tuli elokuvateattereihin, se sai paljon katsojia mutta huonot arviot.

Julia koki tilanteen niin sietämättömäksi, että seuraavat kaksi vuotta hän pysyi poissa kameran edestä. Hänet nähtiin People-lehden kannessa vasta 1993, ja silloinkin otsikossa kysyttiin: ”Mitä tapahtui Julia Robertsille?”

Julia oli halunnut paeta hullunmyllyä. Hän oli suunnitellut pitävänsä tauon jo ennen eroa Kieferistä, ja yksityiselämän myrsky oli vain vahvistanut halua paeta julkisuuden valokeilasta. Pahinta oli, että koko maailma oli seurannut Julian nöyryytystä. Seuraavina vuosina yksikään käsikirjoitus ei innostanut Juliaa palaamaan valkokankaalle ja lehdistön kynsiin.

Tammikuun 18. päivän iltana vuonna 1993 Julian ja Jasonin naapurit kuulivat äänekästä riitelyä kadulta. Julia oli juonut jonkin verran alkoholia, ja hoippuva Jason oli ottanut sitä selvästi liikaa.

”Sinä makasit hänen kanssaan! Tiedän, että makasit hänen kanssaan!” Jason huusi käärmeissään.

”Minähän makaan kenen kanssa haluan!” Julia kirkui takaisin. Häntä ei kukaan komentelisi.

Kärhämän päätteeksi Julia hyppäsi autoon ja ajoi tiehensä. Pariskuntaa ei enää nähty yhdessä, ja Julian agentin Elainen huhuttiin ilmoittaneen Jasonille, että suhde oli ohi.

Syy riitaan oli Daniel Day-Lewis, jota Julia oli yrittänyt saada vastanäyttelijäkseen elokuvaan Rakastunut Shakespeare. Jason oli tajunnut, että Julia oli ihastunut Danieliin. Asiasta seurasi kitkerä riita ja ero. Hylätty Jason päätti antaa takaisin: yleensä niin pidättyväinen mies mustamaalasi Juliaa lehdistölle ja aloitti heti suhteen näyttelijä Isabelle Adjanin kanssa. Isabelle oli Danielin ex-tyttöystävä, ja hänen mukaansa Julia oli ollut Danielin kanssa jo puoli vuotta aikaisemmin – samaan aikaan, kun Isabelle oli synnyttänyt Danielille pojan.

Julian ja Jasonin välit tulehtuivat, kun taas Julian ja Danielin suhde syveni. Daniel edusti Julian kaavanmukaista miestyyppiä: komea näyttelijä, jonka isä oli kuollut hänen ollessaan pieni. Kieferin ja Jasonin tavoin Daniel oli keskeyttänyt koulun tullakseen näyttelijäksi.

Julia pettyi, kun Daniel ei suhteesta huolimatta halunnutkaan osallistua elokuvaan Rakastunut Shakespeare. Myös Julia jättäytyi pian projektista. Jälleen kerran Hollywoodin seurapiirit juorusivat Julian rakkauselämästä. Danielin väitettiin olleen valmis petipuuhiin, mutta mitä elokuvaan tuli, Danielin kerrottiin pitäneen yhteistyötä Julian kanssa riskinä uralleen. Lisäksi kuiskittiin, että Julia oli onnellinen ja rakastunut, kun taas Daniel halusi pitää suhteessaan matalaa profiilia. Hän piti Juliasta muttei rakastanut tätä.
Julia sai kokea karvaan pettymyksen, kun Daniel kertoi, ettei hän halunnut muuta kuin rakentaa uraansa näyttelijänä. Ainakaan hän ei haluaisi naimisiin. Pian heitä ei enää nähty yhdessä.

Julian vetäytyminen Shakespeare-leffasta oli viimeinen naula huonon uravuoden arkkuun.

Vasta Pelikaanimuistio toi Julian takaisin valkokankaalle. Uuden elokuvan tekeminen oli jännittävää. Vastanäyttelijänä oli konkari Denzel Washington, mutta Julia oli epävarma omista kyvyistään. Osaisiko hän vielä näytellä? Julian palkka oli kahdeksan miljoonaa dollaria – korkein naisnäyttelijän palkka Hollywoodin historiassa – mikä vain lisäsi paineita.

Trillerin kuvaaminen oli raskasta, eikä vähiten siksi, että Julia

alkoi saada kammottavia fanikirjeitä. Kirjoittaja puhui sadomasokistisesta seksistä, jossa hän pakottaisi Julian tekemään kaikenlaista. Etsivätoimisto ryhtyi tutkimaan asiaa, ja Julialle palkattiin ympärivuorokautinen vartiointi. Kirjeiden tulo jatkui kuitenkin kuvausten loppuun asti.

Paluu valkokankaalle imi Juliasta mehut, ja hän saattoi nukahdella kuvauksissa uupumuksen takia. Paineista huolimatta Julia oli onnellinen saadessaan taas tehdä töitä, ja kuvauspaikoilla odotellessaan hän keksi uuden henkireiän: kutomisen.

Pelikaanimuistion ensimmäisessä pressitilaisuudessa lehdistö kohtasi Julian, joka näytti huomattavasti iloisemmalta ja rennommalta kuin nainen, jonka he olivat tavanneet pari vuotta sitten. Hiljaiselo oli tehnyt hyvää.

Lehdistö ei tiennyt, että hymyilevä olemus johtui myös siitä, että Julia oli mennyt salaa naimisiin.

Kantrilaulaja Lyle Lovett ei ollut Julian tyyppiä: hänellä ei ollut pyykkilautavatsaa tai eronneita vanhempia, hän ei ollut kuolattavan komea eikä viihtynyt näyttelijä­piireissä. Itse asiassa Lyle oli vastakohta lähes kaikille miehille, joista Julia oli ollut kiinnostunut.

Kun ulkomaailma kuuli Julian valinnasta, monet eivät uskoneet juttua. Julia oli kuitenkin mennyt 35-vuotiaan teksasilaisen kanssa naimisiin pienessä St. James Lutheran Church -kirkossa Indianassa. Häissä oli ollut vain 75 vierasta, jotka olivat ehtineet paikalle kolmen päivän varoitusajalla. Julia oli astellut käytävälle ripoteltujen ruusun terälehtien päällä paljain jaloin. Hän oli nyt rouva Lovett, uskoi maailma tai ei.

Julia oli tavannut Lylen heti Danielista erottuaan. Hän oli kuunnellut Lylen musiikkia jo kauan, ja kun mies sai vihiä asiasta, hän otti Juliaan yhteyttä ja sopi treffit.

Lyle osoittautui Julian silmissä toisenlaiseksi mieheksi ”kuin kukaan muu koko maapallolla”. Lyle oli sovussa itsensä kanssa, mitä Julia ihaili. Julia oli kyllästynyt näyttelijämiehiin, ja Lyle tarjosi jotain muuta. Hän oli mukava, kiltti ja huomaavainen. Hän kohteli Juliaa kuin kukkaa kämmenellä: jos Julia poikkesi Lylen keikoille, mies omisti kappaleita ”hyvin tärkeälle ystävälleen” tai Fionalle, joka oli Julian toinen nimi. Julia rakasti hemmottelua ja huomiota, joten hän oli nopeasti Lylen pauloissa.

Avioelämän alku sujui pitkälti erossa, eikä Julia muuttanut Lylen kanssa yhteen. Sitä vastoin hän pysyi New Yorkin -asunnossaan, joka sijaitsi Gramecy Parkin hienostoalueella seitsenkerroksisen talon kattohuoneistossa. Myöhemmin Julia päätyi ostamaan talosta myös neljä muuta asuntoa, yhden niistä siskolleen Lisalle.

Pelikaanimuistio tuli elokuvateattereihin joulukuussa 1993, ja Julian helpotukseksi se oli myyntimenestys. 26-vuotiaana hän oli taas elokuvamaailman huipulla samaan aikaan, kun Lyle kiersi maata kiertueellaan.

Viiden ensimmäisen aviokuukauden aikana Julia näki miestään korkeintaan viikon yhteen menoon, joten pariskunnan arki oli erikoista jopa Hollywoodin mittapuulla. He eivät vaikuttaneet vieläkään sopivalta parilta, vaikka Julia oli omaksunut Lylen kantri-imagosta vaikutteita pukeutumiseensa. Kieferin ja Jasonin kanssa Julia oli pukeutunut farkkuihin tai babydoll-mekkoihin. Tyyliä olivat korostaneet tatuointi, avainketju ja viiden korvakorun rivistö. Nyt Julia nähtiin muodottomissa kantrityylisissä mekoissa, joita koristi pienikokoinen kukkaprintti.

Oli pariskunta sopiva tai ei, avioelämä oli tehnyt Julialle hyvää. Julia tunsi itsensä vapaammaksi ja vahvemmaksi kuin ennen ja luotti omiin päätöksiinsä.
Työrintamalla sen sijaan tapahtui jälleen kömmähdyksiä. Nick Nolten kanssa tehty elokuva Etusivun rakkaustarina osoittautui pannukakuksi. Julian ja Nickin kemiat eivät toimineet, ja elokuva sai lyttäävät arviot. Myöhemmin Julia totesi itsekin, että leffa oli ”kasa paskaa”.

Seuraavaksi Julia nähtiin elokuvassa Prêt-à-Porter, jossa myös Lyle esiintyi. Vaikka pariskunta nähtiin kuvausten aikaan onnellisina käsi kädessä Pariisin Champs-Élyséellä, jokin oli pielessä. Julia ei enää pitänyt kihlasormustaan vakituisesti, ja huhtikuun 29. päivän aamuna 1994 hän soitti tiedottajalleen Nancy Seltzerille mahdollisesta kohusta varoittaen.

”Mitä on tapahtunut?” Nancy kysyi.

”Noo... Olin vähän ulkona eilen”, Julia kiemurteli.

Päivän lehtiotsikot herkuttelivat: ”Julialla kuumaa päivällisseuraa – Lyle ei varmasti tykkää!”

Julia oli viettänyt edellisen illan 23-vuotiaan näyttelijän Ethan Hawken seurassa. Pari oli nähty tanssimassa, juomassa samppanjaa ja tuijottamassa käsi kädessä toisiaan silmiin. Huhut Julian ja Lylen erosta kiihtyivät, vaikka pariskunta oli edelleen yhdessä.

Julia puolusti tekojaan.

”Kävin tanssimassa. Onko se rikos? Faktat ovat yksinkertaiset: kävin päivällisellä pitkästä aikaa parin työkaverini kanssa. Bändi alkoi soittaa, ja menimme tanssimaan. Mistä lähtien se on ollut väärin? Rakastan tanssimista ja aion jatkaa sitä niin usein kuin mahdollista. Tanssin kunnes tipahdan. Mitäs siihen sanotte?”

Julia oli menettänyt hermonsa toimittajiin.

”Maanantaina olen raskaana, keskiviikkona eroan. Perjantaina minulla on uusia suhteita. Siinä on median versio minun työviikostani. Oikeasti teen työni, käyn parissa tapaamisessa, kuntoilen viisi kertaa ja syön terveellisesti”, Julia tilitti Rolling Stonen toimittajalle.

”Onneksi Lyle tietää totuuden. Oikeastaan liittomme on kuin suoraan romanttisesta kirjasta.”

Romanttisen kirjan tarina ei kuitenkaan loppuisi siihen, että Julia ja Lyle eläisivät elämänsä onnellisina loppuun asti.
”Nalkissa!” lehtiotsikko huusi.

Sana oli Julialle puistattavan tuttu. Sen, minkä hän oli jo kokenut Kiefer Sutherlandin kanssa, hän joutui kokemaan uudelleen Lylen kanssa. Julia sai lukea lehdestä, että mies oli pettänyt häntä kantrilaulaja Kelly Willisin kanssa. Lehden mukaan Lyle ja seksikäs blondi olivat viettäneet yhdessä hotelliyön Nashvillessä järjestetyn kantrimusiikkigaalan jälkeen.

Julia oli järkyttynyt. Lylen piti olla erilainen kuin muiden, mutta nyt luottamus oli mennyttä. Ehkei heidän olisi pitänytkään mennä naimisiin. Ehkä he olivat kiirehtineet, ehkä he olivat sittenkin liian erilaisia. Julia ei kommentoinut pettämisuutista mitenkään, mutta hän katsoi suhdettaan nyt eriväristen lasien lävitse.

Kun Julia ja Lyle erosivat vuonna 1995, monet lähipiiriläiset eivät yllättyneet. Ero ei ollut katkera eikä edes kovin vaikea, ja he onnistuivat pysymään ystävinä.

Avioerossa olisi ollut riittävästi märehdittävää yhdelle vuodelle, mutta Julialle tapahtui uskomaton määrä muitakin asioita: hän viimeisteli jälleen yhden floppielokuvan, Mary Reillyn. Hän matkusti Haitiin Unicefin hyväntahdon lähettiläänä. Hän teki Dennis Quaidin kanssa puolivillaisen draamakomedian Uskottomasti sinun. Hän näytteli elokuvassa Michael Collins ex-heilansa Liam Neesonin kanssa – nyt ilman suhdesotkuja. Hän sekaantui uudestaan Daniel Day-Lewisiin ja erosi tästä jälleen. Hän osti itselleen viisi rakennusta ja 20 hehtaaria käsittävän tilan Uudesta Meksikosta. Hän näytteli Woody Allenin elokuvassa Kaikki sanovat ”I love you” ja ehti heilastella Venetsian-kuvauspaikalla jopa kahden eri italialaismiehen kanssa.

Loppuvuodesta hän tapasi Frendit-komediasarjan näyttelijän Matthew Perryn ja aloitti lyhyen suhteen. Hän piti paikkansa maailman parhaiten palkattuna naisnäyttelijänä, vaikka vuoden aikana tehdyt elokuvat eivät olleet myyntimenestyksiä. Hän aloitti romanssin lihaksikkaan personal trainerinsa Pat Manocchian kanssa.

Tahti olisi ollut huimaava kenelle tahansa keskivertonäyttelijälle, mutta ei Julialle. Hän oli jo tottunut elämään nopeaa elämää ja olemaan tapahtumien keskipiste.

Juliasta oli tullut aikuisiällään vahvempi. Poissa oli se miellyttäjä­tyyppi, joka oli nuorena taipunut ympäristönsä toiveisiin ja joustanut oman hyvinvointinsa kustannuksella. Nyt Julia vaati oikeuksiaan. Jotkut kokivat hänen käytöksensä diivamaiseksi, mutta suurimmalla osalla ihmisistä oli Juliasta yhä vain hyvää sanottavaa.

Julian elokuvat olivat olleet koko hänen uransa ajan hyvin vaihtelevia menestyksiä. Seuraavana oli vuorossa menestysrooli ja Julian uran toinen comeback Pelikaanimuistion jälkeen. Kuka sanoo tahdon tuli elokuvateattereihin vasta vuonna 1997, ja ilmestyessään se nosti Julian yhtä suureen suosioon kuin Pretty Woman aikanaan.

Uudelleen kukoistavan suosion lisäksi Julian elämään tuli myös toinen tärkeä asia: onnellinen ihmissuhde.

Vuoden 1997 marraskuussa Julia illasti ystäviensä kanssa Manhattanin Sohossa tyylikkäässä ranskalaisravintolassa. Jossain vaiheessa iltaa hän huomasi toisessa pöydässä tummatukkaisen, pitkän ja komean latinomiehen, jolla oli oliivinvärinen iho ja kirveellä veistetyt kasvot. Juliasta tuntui kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Hän piti miestä uskomattoman vetovoimaisena ja tunnisti hänet pian. Benjamin Bratt oli yksi Hollywoodin tavoitelluimmista poikamiehistä ja Kova laki -tv-sarjan tähti. Vaikka Julia seurusteli noihin aikoihin Ross Partridge -nimisen nuoren näyttelijän kanssa, se ei estänyt häntä lähettämästä viestiä Benjaminille tarjoilijan mukana.

Kun tarjoilija ilmoitti Benjaminille, että Julia Roberts haluaisi tarjota hänelle drinkin, mies kuvitteli ystävien pilailevan hänen kustannuksellaan. Julia joutui seuraamaan, kun Benjamin käveli ravintolasta sanomatta hänelle sanaakaan. Seuraavana päivänä Julia sai kuitenkin viestin, jossa mies selitti tilanteen väärinkäsitykseksi. Julia oli ehtinyt jo länsirannikolle, mutta näyttelijät sopivat tapaamisen muutaman kuukauden päähän.

Ensitreffeillä Julia rakastui salamannopeasti. Benjamin oli ihmisenä vielä ulkokuortaan kauniimpi. Hänen huumorintajunsa, älykkyytensä ja vanhanaikainen herrasmiesmäisyytensä vetosivat Juliaan yhtä vahvasti kuin Benjaminin tausta, joka noudatti jälleen hämmästyttävän tarkasti Julian sulhaskaavaa: Benjaminin vanhemmat olivat eronneet hänen ollessaan nelivuotias, aivan kuten Juliankin.

Amerikan kultatyttö oli löytänyt elämänsä rakkauden – taas kerran. Julia oli ”uskomattoman onnellinen” Benjaminin kanssa, mutta nyt lehdistö ei enää niellyt rakkaustarinaa purematta. ”Tämä on kuultu ennenkin”, totesivat jotkut. Mutta suhde syveni, ja Julia vaikutti säteilevältä parinkin vuoden päästä, vaikkeivat he vielä edes asuneet yhdessä. Pariskunnasta tuli yksi Hollywoodin seuratuimmista, ja lehdistö alkoi kutsua heitä nimillä Romeo ja Julia.

Julian pukeutuminen oli taas muuttunut elegantin miesystävänsä tyylin mukaan. Vaikka Julia saattoi pitää arjessa edelleen farkkuja, juhlissa hänet nähtiin kuuluisien muotisuunnittelijoiden kuten Dolce & Gabbanan, Valentinon, Armanin, Calvin Kleinin tai Marc Jacobsin luomuksissa.
Kaikki ihailivat tyylikästä paria ja kärttivät kihlaus- tai vauvauutisia, mutta kolmeakymmentä lähestyvä Julia oli oppinut läksynsä ja halusi edetä rauhassa. Aina kun töitä paiskiva pariskunta löysi yhteistä aikaa, he viettivät sitä Julian maatilalla Uudessa Meksikossa. Julia joutui kuitenkin olemaan myös pitkiä aikoja erossa miehestään, sillä vuosikymmenen lopulla hän valloitti yleisöt menestyselokuvissa Notting Hill ja Aina vierelläsi.

Julian elämä näytti täydelliseltä. Hänellä oli ura, koteja eri puolilla Yhdysvaltoja, mielenrauhaa ja upea mies. Jotain kuitenkin puuttui: Oscar-voitto ja perhe.

Ne Julia saisi vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Osa 2                                                                                     Osa 4

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.