Osa 4

Maaliskuun 25. päivänä vuonna 2001 koko Hollywoodin kerma oli saapunut vuotuiseen Oscar-gaalaan. Myös 33-vuotias Julia Roberts oli paikalla ja näytti kenties kauniimmalta kuin koskaan. Julia oli pukeutunut Valentinon samettiseen vintage-iltapukuun ja Sergio Rossin timantein koristeltuihin sandaaleihin. Mustan mekon kapeat valkeat satiiniolkaimet yhtyivät rintamuksen kohdalla v-kirjaimen mallisesti ja jatkuivat yhtenä raitana etuhelmaan asti. Hiukset oli sidottu taidokkaasti kiiltävälle nutturalle, joka ulottui paksun hiuslisäkkeen ansiosta lähes niskaan saakka.

Julia oli saapunut gaalaan limusiinilla pitkäaikaisen kumppaninsa Benjamin Brattin kanssa, ja seurueeseen kuuluivat myös Julian sisko Lisa sekä tämän aviomies Tony Gillan. Julia oli ehdolla parhaaksi naisnäyttelijäksi edellisen vuoden jättimenestyselokuvastaan Erin Brockovich, ja suurin osa asiantuntijoista povasi pystiä hänelle.

Tavallaan Julia oli voittaja jo nyt, sillä hän oli tehnyt Brockovichissa elämänsä roolin. Julia oli ollut uskottava homssuisena mutta napakkana yksinhuoltajaäitinä, joka oli voittanut oikeustaistelun Pacific Gas And Electric -jättiyhtiötä vastaan. Erin Brockovichissa Julia oli todistanut, että Amerikan kultatyttö pystyisi valloittamaan maailmanlaajuiset yleisöt muullakin kuin säteilevällä hymyllään.

Julian tähdittämät elokuvat olivat tuottaneet Yhdysvalloissa yhteensä uskomattomat puolitoista miljardia dollaria ja noin kolminkertaisen summan maailmanlaajuisesti. Hänestä oli tullut Hollywoodin parhaiten palkattu naisnäyttelijä, joka tienasi elokuvasta jopa huikeat 20 miljoonaa dollaria. Julia oli valkokankaan kiistaton kuningatar. Koskaan ei kuitenkaan voinut tietää, kuinka Oscar-äänestyksissä kävisi. Juliasta tuntui, että Ellen Burstyn voittaisi parhaan naispääosan pystin Unelmien sielunmessusta. Hän sai odottaa tuomiotaan gaalan loppumetreille asti.

Oscar-yleisö istui yhä jännittyneinä paikoillaan, kun näyttelijä Kevin Spacey luetteli parhaasta naisroolista ehdolla olevat naiset: Joan Allen, Juliette Binoche, Ellen Burstyn, Laura Linney ja viimeisenä Julia Roberts.
”Ja Oscar menee...” Spacey aloitti ja avasi valkoisen kirjekuoren.
...”Julia Robertsille!”

Yleisö räjähti suosionosoituksiin, ja Julian sydän hakkasi kuin jäniksellä. Hän nousi salin etuosassa penkistään, suuteli Benjaminia hymyillen ja suuntasi kohti lavaa. Jännitys sai Julian melkein kompastumaan mekkoonsa, mutta Benjamin hoiti tilanteen herrasmiesmäisesti ja tarjosi neidolleen käsivartta aina lavalle asti. Siellä Kevin Spacey otti tämän vastaan.
Julia nousi puhujanpöntön taakse ja huokaisi. Koko maailmalle tutuksi tullut leveä hymy syttyi hänen kasvoillaan ja muuttui hämmentyneeksi nauruksi, kun hän katsahti valtavaa yleisöään.

”Voi, kiitos, kiitos. Kiitos niin hurjan paljon. Olen, niin, onnellinen”, Julia sai nikoteltua.

Hän ei ollut valmistellut puhetta, mikä lisäsi tunnemyrskyn vahvuutta. Onneksi nutturakampaus oli tehty Julian pyynnöstä tiukaksi, sillä hän tiesi kokemuksesta, että yleisö huomaisi jännityksestä johtuvan vapinan, mikäli tukka olisi jätetty liian löysäksi.

Oscar-lähetyksen ohjaaja oli halunnut pysyä aikataulussa, joten hän oli luvannut nopeimmalle puheenpitäjälle laajakuvatelevision. Julia ei voittaisi kisaa.

”Minulla on jo televisio, joten aion viettää täällä hetken aikaa ja kertoa teille pari asiaa”, Julia sanoi ja yleisö repesi nauramaan. Monologi paisuikin lähes neliminuuttiseksi. Julia ehti kiittää kahtakymmentäkolmea ihmistä, mutta unohti itse Erin Brockovichin, jonka elämäntarinaan elokuva perustui. Puhe loppui kiitosrimpsuun: ”äitini, ystäväni, kaikki kotona, jotka katsovat, Kelly, Emma, kaikki, rakastan maailmaa, olen niin onnellinen, kiitos!”
Julia ja Ben bailasivat myöhään yöhön, ja illan aikana hyperaktiivinen Julia muisti täyttää vatsaansa lähinnä samppanjalla. Yöllä Oscarin omistaja meni nukkumaan sekavin tuntein ja monta selkääntaputusta rikkaampana.

Maailmanlaajuinen elokuvayleisö ei tiennyt, kuinka ristiriitaisia aikoja heidän suosikkinäyttelijänsä eli parisuhteessaan. Kaikki saattoi näyttää prinsessasadulta ulospäin, mutta todellisuudessa Benjamin ei enää riittänyt Julialle.

Julia tarvitsi yhä jatkuvaa huomiota miehiltä, ja ehkä tilaisuudet uskottomuuteen tekivät hänestä varkaan uudestaan ja uudestaan. Julia ei ollut koskaan oppinut täysin yksiavioiseksi, mikä oli aiheuttanut usein ongelmia. Julia ei halunnut olla täysin toisen omistama, ja aina kun seurustelu lipsui liian vakavaksi, häntä alkoi ahdistaa. Ja silloin tapahtui jotain rumaa.

Niin oli käynyt myös edellisenä vuonna. Heti Erin Brockovichin jälkeen Julia oli aloittanut seuraavan leffansa, The Mexicanin, kuvaukset. Syrjähyppy ei ollut kuitenkaan tapahtunut vastanäyttelijän ja hyvän ystävän Brad Pittin kanssa, kuten historian perusteella olisi voinut olettaa. Brad oli kyllä valittu monta kertaa People-lehden maailman kauneimpien ihmisten listalle – jossa Juliankin nimi komeili toistuvasti – mutta Brad oli myös rakastunut tyttöystäväänsä Jennifer Anistoniin. Lisäksi Julia tunsi vastanäyttelijänsä lähinnä veljelliseksi hahmoksi, jonka kanssa oli hauska flirttailla mutta vaikea tehdä rakkauskohtauksia nauramatta.

Mies, joka joutui Julian kiikariin, oli 32-vuotias poikamaisen komea kamera-assistentti Danny Moder. Supertähti bongasi hänet leffan kuvauspaikalla, pienessä meksikolaisessa kaivoskylässä Real de Catorcessa.

”Kuka on tuo palavaa rakkautta huokuva nuori uros?” kysyi Julia Bradiltä ja tuijotti aurinkolasiensa takaa nuorta khaki-sortseihin pukeutunutta miestä, jonka paljas selkä kiilteli hiestä.

”Nyt olet kyllä kiltti tyttö, tai muuten kantelen sinusta!” Brad nuhteli ja viittasi Benjaminiin.
”Kulta, jonkun pitäisi riisua tuo poika, pestä hänet kunnolla ja tuoda hänet asuntovaunuuni”, Julia jatkoi leikittelyä. Sitten hän käveli Dannyn luo ja alkoi jututtaa tätä.

Danny ei olisi ikinä uskaltanut puhua Julialle. Hän ei voinut käsittää, miksi supertähti oli kiinnostunut hänestä. Tumma vihreäsilmä oli ensin hiukan vaivaantunut mutta alkoi kuitenkin lämmetä kauniin naisen vetovoimalle, kun tämä juoksutti sormiaan hänen pyykkilautavatsaansa pitkin. Julia ei tajunnut, mitä oli tapahtumassa. Jotenkin hänen koko kroppansa tuntui tietävän, että tässä seisoi hänen tuleva miehensä.

Myöhemmin Julia lähetti Dannylle vihjailevan viestin, jonka hän oli kirjoittanut oman käsikirjoituspaperinsa reunaan. Danny oli hämillään ja myyty mies.
Danny oli myös naimisissa. Hän oli ollut jo kolmisen vuotta aviossa argentiinalaissyntyisen meikkitaiteilijan Vera Steimberg Moderin kanssa. Kun Julia kuuli asiasta, hän valitti kaikkien hyvin miesten olevan varattuja. Danny totesi, että hänen avioliittonsa oli hajoamispisteessä, mutta se ei auttanut.

”Minähän en seurustele varattujen miesten kanssa, ja piste”, Julia pamautti.
Vahva kannanotto kuitenkin laimeni, kun Julia näki Dannyn joka päivä kuvauspaikalla. Pari tuli niin hyvin juttuun, että kumpikin unohti lopulta ulkomaailman siteensä. Julia sai Dannylta kipeästi kaipaamaansa huomiota. Dannyn kuiskuteltiin olevan myös hyvä ja epäitsekäs rakastaja. Hän osasi hemmotella Juliaa juuri sillä tavalla kuin tämä tahtoi.

Ilmeisesti Julia ei ollut kertonut Dannystä Benjaminille, sillä pariskunta sinnitteli Mexicanin kuvausten jälkeen vielä kokonaisen vuoden yhdessä. Tai sitten Benjamin rakasti Juliaa niin paljon, että hän oli valmis kestämään vaikka mitä.

Viimeisen kahden vuoden aikana Julia oli tehnyt jopa neljä elokuvaa, ja kuvausten aikana maailmalla huhuttiin paitsi Julian suhteesta Danieliin myös vipinästä Julian ja hänen vastanäyttelijänsä George Clooneyn välillä hittielokuvan Ocean’s Eleven – Korkeat panokset kulisseissa. Julia ja George esittivät leffassa eronnutta avioparia, ja näyttelijöiden kemiat toimivat erinomaisesti myös Las Vegasin kuvauspaikoilla. He heittivät lehdistölle kaksimielisiä vitsejä ja halailivat toisiaan jatkuvasti.

Julialle koskettelussa ei tosin ollut mitään ihmeellistä, sillä hän oli aina tottunut tarttumaan ihmisiin, joiden kanssa puhui. Georgen kanssa hänellä oli kuitenkin niin hauskaa, että jotkut sivustakatsojat tekivät suhteen laadusta omat johtopäätöksensä. Kuvausten loppukaronkassa Bellagio-hotellissa parin oli nähty tanssivan kiihkeästi, ja juoru kantautui Benjaminin korviin asti – kuten myös juoru Julian ja Danielin suhteesta.

Julia oli lupautunut menemään Benjaminin kanssa naimisiin, mutta hän ei näyttänyt tekevän avioliiton eteen mitään. Benjamin oli saanut lukea lehdestä, kuinka Daniel Moderin vaimo Vera kommentoi suhdehuhuja miehensä ja supertähden välillä. Vera kiisti miehensä uskottomuuden, mutta Juliasta hänellä ei ollut hyvää sanottavaa:

”Totta kai Julia yritti iskeä häntä. Koska Julia on Julia.”
Kun Benjamin syytti Juliaa jatkuvasta uskottomuudesta, tämä hätääntyi, nousi puolustuskannalle ja kielsi kaiken monta kertaa peräkkäin. Silloin riita riistäytyi käsistä, ja Ben teki ratkaisunsa.

”Julia, minusta tuntuu, etten voi enää luottaa sinuun. Avioliittoa ei vain voi aloittaa tältä pohjalta. Meidän suhteemme on lopussa.”

Suuri yleisö ei ollut uskoa korviaan, kun ero tuli  julki kesäkuussa 2001. Oli Julia toki sokeerannut ennenkin – muun muassa perumalla viime metreillä häänsä Kiefer Sutherlandin kanssa – mutta Julia ja Benjamin olivat täydellisin pari, jonka kuvitella saattoi. Oscar-gaalassa he olivat näyttäneet onnellisilta. Media arvuutteli, olivatko Julia ja Benjamin todella näin hyviä näyttelijöitä yksityiselämässään. Vai oliko heidät pakotettu esittämään onnellisia vielä hetken, jotta Julian uusi romanttinen komedia Valkokankaan lemmikit myisi paremmin?

Todellisuudessa unelmaparin suhteessa oli ollut paljonkin ongelmia. Julia oli kyllästynyt, eikä Benjamin mukavasta luonteestaan huolimatta saanut häntä enää syttymään. Julia kaipasi pahaa poikaa. Benjaminin olon taas teki epämukavaksi paparazzien jatkuva ahdistelu. Benjamin olisi halunnut muuttaa San Fransiscoon, jossa he olisivat voineet hankkia lapsia, mutta Julia oli vastustanut.

Vaikka Julia oli jätetty kuin nalli kalliolle, oli hän sisimmässään huojentunut. Hän ei olisi halunnut perhettä Benjaminin kanssa. Julkisuudessa Julia esiintyi sinkkuna, vaikka todellisuudessa hän seurusteli Danielin kanssa. Aluksi Julia puhui Benjaminista vain ylistävästi. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin hermostui, sillä katkera eksä avasi sanaisen arkkunsa, vaikka oli mennyt jo uusiin naimisiin.

Julian valtava kuuluisuus teki elämästä vaikeaa. Se oli kuin hyttynen, joka inisee yöllä korvaasi, kun yrität käydä nukkumaan. Se oli jatkuva vaiva, joka pilasi kaikki mahdollisuudet viettää rauhallista elämää”, Benjamin valitti lehdistölle.

Julia sanoi olevansa onnellinen eksänsä puolesta, mutta hän näpäytti takaisin tv-haastattelussa:

”Ben on 38-vuotias mies. Kai hän tekee nyt valintojaan, ja hyvä niin, sillä aikaisemmin hän oli onneton. Hän lähti, siirtyi eteenpäin elämässään ja löysi uuden onnen… paikassa, jossa ei ole hyttysiä!”

Julia oli joutunut yli kymmenenvuotisen supertähteytensä aikana monta kertaa lehdistön hampaisiin suhdekohujensa takia, mutta hän ei ollut tottunut niihin vieläkään. Syyskuussa 2001 painajainen toistui jälleen kerran, ja lehtikin oli sama kuin kymmenen vuotta sitten. National Enquirerin kansiotsikko julisti: ”Julia Roberts karkasi naimisissa olevan miehen kanssa!” Lehti oli haastatellut itkuista Vera Steimberg Moderia, joka oli kertonut yksityiskohtia miehensä Dannyn ja Julian suhteesta. Vera oli saanut vihiä vispilänkaupoista, kun Dannyn kännykkälaskusta oli paljastunut liuta puheluja Julian numeroon. Danny oli väittänyt puhelujen liittyvän töihin, mutta Vera ei ollut uskonut.

Kohun keskellä Julia huomasi ensimmäisen kerran elämässään, että juorulehdet olivat alkaneet luoda hänestä todella inhottavaa hahmoa. Kukaan ei edes yrittänyt ymmärtää häntä. Maailmalle Julia oli aviomiesten varastaja, joka ei tuntenut huonoa omaatuntoa. Häntä oli yleisesti alettu kutsua ”oman aikansa Liz Tayloriksi”. Näyttelijä Elizabeth Taylor oli saanut aikoinaan yleisön vihat niskoilleen, koska hän oli vienyt Richard Burtonin tämän vaimolta.

Julia sai kokea paitsi suuren yleisön myös Dannyn sukulaisten vihan. Ensin hän joutui Dannyn Jyl-siskon kuulusteluun.

”Mitä oikein haluat veljestäni? Leikitkö hänellä? Etkö tajua, että hän on naimisissa?” Jyl kysyi.

”Tajuan. Mutta Danny vannoi minulle, että hänen avioliittonsa on lopussa. Minä rakastan Dannyä ja uskon, että hänkin rakastaa minua”, Julia vastasi.
Kukaan ei kuitenkaan pystynyt estämään Julian ja Dannyn rakkauden syvenemistä, ja ennen pitkää pariskunta muutti Los Angelesissa kaksikerroksiseen luksusrivitaloon Sunset Boulevardille. Monet heidän paristakymmenestä naapuristaan eivät tienneet, keitä kakkoskerroksen tyhjään asuntoon oli muuttanut, sillä Julia ja Danny pitivät mahdollisimman vähän meteliä itsestään. He sisustivat kämppänsä huolettomasti ja kävivät itse kaupassa tai pesulassa. Mistään ei olisi voinut arvata, etteivät asukkaat olleet tavallisia kaduntallaajia. Osa naapureista kuitenkin tunnisti tulokkaat.

Hiljaista arkea ei kestänyt kauan, ja tarinanhimoiset paparazzit alkoivat parveilla ”rakkauden pesän” ympäristössä. Lehdistö revitteli koko rahan edestä kolmiodraaman käänteillä. Kun Danielin äiti kuoli sydänkohtaukseen elokuussa 2001, media vihjaili stressistä, jonka uusi miniäkokelas oli anopilleen aiheuttanut. Julia tunsi olonsa alastomaksi. Miksi ihmiset saivat kirjoittaa hänen elämästään mitä tahansa? Sitä paitsi Danny vaimo Vera (niin, paperilla he olivat yhä aviossa) alkoi käydä Julian hermoille toden teolla. Vera yritti selittää Dannylle, ettei tämän kannattaisi hylätä neljän vuoden avioliittoa pahaisen syrjähypyn takia.

”Hän jauhaa sinut kappaleiksi ja sylkäisee sinut ulos”, Vera varoitteli miestään. Hän ei voinut uskoa, että Julia haluaisi Dannystä elämänkumppaninsa.

Julia raivostui, kun hän kuuli, että Vera tekisi kaikkensa vetkuttaakseen eroa. Vera syytti Juliaa miehensä viettelemisestä seksillä ja työtarjouksilla. Uutisen kuultuaan Julia päätti lähettää Veralle kansainvälisen käsimerkin lehdistön välityksellä. Hän ilmestyi Länsi-Hollywoodissa sijaitsevaan King’s Road Caféhen t-paidassa, jossa luki A LOW VERA. Ontuva sanaleikki tulkittiin sekä pahantuuliseksi Hello Vera -tervehdykseksi sekä omituiseksi aloe vera -mainospaitamuunnokseksi.

Idea oli mauton, ja Julia sai spontaanilla mollaustempauksellaan aikaiseksi lisää paheksuntaa yleisöltä – ja tietenkin Dannyn sukulaisilta, joiden kanssa Vera kaveerasi edelleen.

”Julia on aviomiehen varastaja, kehtaakin vielä haukkua uhriaan”, ihmiset kauhistelivat lööppikojuilla ja internetissä. Vera teki kuitenkin saman virheen: hän lähti mukaan taisteluun ja laittoi päälleen paidan, jonka selässä luki PRETTY UGLY WOMAN, ”aika ruma nainen”.

Samoihin aikoihin juorulehdet löysivät nimettömiä lähteitä, joiden mukaan Danny oli hairahtunut pettämään Juliaa Veran kanssa. Joidenkin tarinoiden mukaan Danny oli hakemassa tavaroitaan entisestä kodistaan, toisten huhujen mukaan Vera lohdutti Dannya tämän äidin kuoleman jälkeen.
Uutisten lukeminen oli Julialle raskasta, vaikka hän oli jo tottunut lehdistön ja julkisuushakuisten ihmisten temppuihin. Hän tiesi, ettei hän voinut luottaa kuin aivan läheisimpiin ystäviinsä tai toisiin julkisuuden henkilöihin, jotka ymmärsivät olla hiljaa. Mutta vaikka Julia varjelisi yksityisyyttään kuinka raivoisasti, jostain löytyisi aina ihmisiä, jotka esittelisivät itsensä lehdistölle Julian lähipiiriläisinä.

Julia huomasi pian, että Veraa oli helpompaa käsitellä rahalla kuin ilkeydellä. Hän yksinkertaisesti lahjoi vaimon ulos kuvioista, koska hän pystyi siihen. Danny sai Verasta eron, ja katkera ex-vaimo poistui näyttämöltä 400 000 dollaria rikkaampana. Suukopu oli kuitenkin vahingoittanut Julian julkisuuskuvaa ja saanut monet entiset fanit takajaloilleen.

Syyskuun 11. päivänä Julia järkyttyi perin pohjin, kun hän kuuli entisen kotikaupunkinsa New Yorkin joutuneen terrori-iskujen kohteeksi. Kuten monella muullakin supertähdellä, Julialla oli tileillään ylimääräistä rahaa, joten hän päätti lahjoittaa kaksi miljoonaa dollaria Punaiselle Ristille ja muihin kriisirahastoihin. Vaikka lahjoitus oli hyvin suuri yksityishenkilöltä, Julialle kaksi miljoonaa dollaria oli tässä vaiheessa vain muutaman päiväpalkan hinta.

Loppuvuodesta Julia alkoi saada yksityiselämäänsä hallintaan. Hän onnistui viimein hurmaamaan Dannyn isän ja saamaan siunauksen suhteelle. Sen jälkeen muutkin perheenjäsenet alkoivat ymmärtää ja hyväksyä, että Julia oli tullut jäädäkseen eikä hän vain leikkinyt poikaystävänsä tunteilla.
Vuodenvaihteessa Ocean’s Eleven teki avausviikonloppunaan huikean myynnin, mikä selittyi suureksi osaksi sen tähtinäyttelijä­kaartilla. Julian kanssa valkokankaalla nähtiin George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Don Cheadle, Carl Reiner ja Elliot Gould. Joululomiaan viettävä kansa kantoi teattereihin lähes 450 miljoonaa dollaria, ja leffasta tuli Julian uran suurin hitti Pretty Womanin jälkeen. Tästä elokuvasta Julia ei tietenkään saanut pääkunniaa, kuten romanttisista komedioistaan tai Erin Brockovichista. Sen sijaan hän sai viisi prosenttia lipputuloista, joten rahavuori näyttelijän tilillä jatkoi kasvuaan.

ulia oli siinä vaiheessa uraansa, että hän saattoi valita suuren elokuvan sijasta pikkubudjetin leffan, mikäli tarina tai tekotapa sattui vetoamaan. Kun George Clooney päätti ohjata elokuvan Salaisen agentin tunnustukset, Julia lähti mukaan lähinnä mielenkiinnosta. Elokuva jäi pieneksi menestykseksi, ja Julian toinen projekti, Steven Soderberghin kengännauhabudjetilla tehty kokeellinen indieleffa Full Frontal, floppasi täysin. Julian ura oli aina ollut vuoristorataa, eikä hän tehnyt vieläkään tasaisen varmoja ratkaisuja.

Yksi ratkaisu oli varma: Julia halusi Dannyn kanssa naimisiin. Keväällä 2002 lehdistö kyseli kuumana, milloin Julia purjehtisi
uudestaan avioliiton satamaan. Julia vakuutteli, ettei häitä ollut tulossa, mutta todellisuudessa hän oli suunnitellut aivan muuta.
Heinäkuun 4. päivänä 2002 Julian Taosin-farmi Uudessa Meksikossa täyttyi kuudestakymmenestä juhlavieraasta. Julia ja Danny olivat pyytäneet läheisimpiä ystäviään ja sukulaisiaan juhlistamaan itsenäisyyspäivää. Monet oli lennätetty paikalle Julian yksityiskoneella, ja suuri osa väestä aikoi viettää koko viikonlopun pariskunnan luona ja yöpyä maatilan neljässä vierasrakennuksessa.

Ruokalista sisälsi kaikkea mahdollista: lohta ja vuohenjuustoa, kasviskevätkääryleitä, pesto-risottopalleroita, hampurilaisia, hot dogeja, sitruuna-valkosipulikanaa, kebabia, perunasalaattia, maissia, Julian kokkaamaa kalkkunaa, olutta, viiniä ja margaritoja. Juhlallisen aterioinnin lomassa väki hengaili pihamaalla, pulikoi
uima-altailla tai pelaili koripalloa ja jenkkifutista. Näyttelijä Bruce Willis vaihtoi kuulumisia ohjaaja Steven Soderberghin kanssa valkoisessa juhlateltassa.

Vain harvoille vieraille oli ilmoitettu, mitä illalla tapahtuisi. Ennen puoltayötä kaikki ohjattiin istumaan pihalle puoliympyrään aseteltuihin tuoliriveihin, mutta Juliaa ja Dannya ei näkynyt missään. Yhtäkkiä he ilmestyivät kaikkien eteen, Julia haaleanvaaleanpunaisessa pitkässä mekossa, tukka kiinni ja kukkatiara päässä. Nyt vieraat ymmärsivät, mistä oli kyse: nämähän olivat salahäät!

Kaikki hurrasivat, kun Julia ja Danny astelivat silkistä rakennettuun katokseen ja jäivät seisomaan maahan siroteltujen ruusun terälehtien päälle. Danny polvistui ja kosi Juliaa, joka vastasi ”kyllä, kyllä, kyllä!” Vieraat hurrasivat yhä kovempaa. Pariskunta luki kirjoittamansa vihkivalat kyyneleet silmissään. Tunnelma oli romanttinen ja kaunis. Seremonian jälkeen kaikki saivat kierroksen juhlaruokaa ja hääkakkua, ja ilouutisista innostunut väki tanssi tilalla pitkälle yöhön. Kaunis ja säteilevä 34-vuotias Julia tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan.

Joulukuussa 2002 Julia palasi jälleen töihin. Tällä kertaa hän näyttelisi elokuvassa Mona Lisa Smile ja tienaisi roolistaan huikeat 25 miljoonaa dollaria. Dannykin oli mukana elokuvanteossa, joten Julia viihtyi Massachusettsin jäätävässä talvessa paremmin kuin yleensä. Ainakin niin kauan, kunnes hän yllätti Danielin ja nuoren kollegansa Kirsten Dunstin yhdessä asuntovaunusta. ”Mitään ei ihan oikeasti tapahtunut”, vakuutti anteeksipyytelevä Kirsten, joka seurusteli näyttelijä Jake Gyllenhaalin kanssa. Julia ei uskonut, mutta pikkuhiljaa viha laantui. Hän sopi asian miehensä kanssa.

Elokuvapiireissä oli alkanut liikkua muitakin huhuja, sillä Daniel oli näyttänyt kollegoilleen, kuinka naisen raskaus voitaisiin salata erilaisilla kuvakulmilla. Monet tuumivat, oliko Julia raskaana. Tähden oli nähty asioivan newyorkilaisella hedelmällisyysklinikalla, ja hänen mahdollista lapsettomuuttaan oli arvuuteltu jo vuosia. Julia oli itse kertonut haluavansa lapsia, mutta hän ei ollut saanut niitä vieläkään.

Joulukuussa 2002 Julian ja Dannyn huhuttiin adoptoivan, mutta jälkeläistä ei kuulunut. Muitakin juoruja liikkui tiuhaan: Julialla oli harvinainen verenvuototauti, Danny oli pettänyt häntä Rosalie Rung -nimisen tuttunsa kanssa, Julialla oli mysteerinen rakastaja (joka osoittautui hänen naapurikseen). Keväällä 2003 jopa väitettiin, että Julian ja Dannyn avioliitto oli päättynyt eroon. Kaikki tämä oli tuttua, joskin raskasta, kauraa.

Julia oli taas kiireinen uuden Ocean’s Twelve -elokuvaprojektinsa kanssa, ja arki oli hajanaista. Julkisuuden keskellä parisuhdetta oli muutenkin vaikeaa vaalia, ja sekä Julialla että Dannylla oli omat epävarmuutensa. Danny pelkäsi, ettei koko elämänsä miehiä pettänyt Julia pystyisi olemaan vain hänen kanssaan, ja Julialla oli vielä tuoreessa muistissaan fakta, että Danny oli pettänyt vaimoaan. Nyt Julia oli omaksunut vaimon roolin, eikä hän ollut sokea: hän huomasi, miten naiset katselivat Dannya, ja kuuli, kuinka mallitytöt soittelivat tämän kännykkään iltaisin.

Mustasukkaisuus aiheutti Julialle raivokohtauksia, mutta koettelemuksista huolimatta hän tiesi, että yhdessäolo Dannyn kanssa oli erilaista kuin mikään muu. Siitä kannatti pitää kiinni. Julia yrittäisi kaikkensa, jotta hän ei päätyisi eroamaan kuten omat vanhempansa.

Toukokuussa 2004 Julia ja Danny kertoivat maailmalle ilouutisen: vauvan olisi määrä syntyä alkuvuodesta 2005. Raskaana oleva Julia oli saavuttamassa pitkä­aikaisen unelmansa äitiydestä, ja kuten niin moni äiti häntä ennen, Juliakin mietti elämänarvojaan tarkemmin kuin koskaan.

Hän halusi huolehtia terveydestään ja vietti aikansa kokkailemalla Dannylle tai heidän yhteisille ystävilleen ja harrastamalla joogaa. Julia myös lenkkeili koiriensa kanssa ja ratsasti Taosin-farmillaan. Julialla ja Dannylla oli farmin lisäksi kodit New Yorkissa ja Los Angelesin Venicessä, mutta nyt Julia suunnitteli rakennuttavansa yhden talon lisää Malibuun.

Raskaus ei muuttanut Julian elämää radikaalisti, sillä hänellä oli ollut jo pitkään terveellisiä rutiineja: hän meni nukkumaan aikaisin ja urheili paljon. Hän suosi luomua niin ruuassa kuin kosmetiikassa. Hän salli itselleen napostelut mutta lisäsi silloin aerobic-tuntien ja lenkkien määrää. Hän pukeutui yhtä boheemisti farkkuihin kuin ennenkin ja kulki kaupungilla lähes meikkaamatta, poninhäntä takaraivolla keikkuen. Raskaana oleva Julia hehkui, mutta jollain tavalla hän myös näytti aivan tavalliselta, mikä sai kansan rakastamaan supertähteään yhä enemmän.

Vaikka Julia yritti pitää taukoa valkokankaalta, veri veti hänet takaisin töihin vielä raskauden alkuvaiheessa. Hän näytteli Clive Owenin, Natalie Portmanin ja Jude Law’n kanssa hienossa draamassa Closer – Iholla, joka julkaistaisiin loppuvuodesta 2004.

Kun Julia ja Danny kävivät ultraäänitutkimuksissa, he saivat tietää odottavansa kaksosia. Automatkalla kotiin Juliaan iski paniikki. Kaksoset! Miten niitä hoidettaisiin? Pian hän kuitenkin tottui ajatukseen ja alkoi jopa pitää siitä. Raskaus eteni ilman pahoinvointia. Fanit olivat uutisesta ekstaasissa ja lähettelivät kannustuskirjeitä, kirjoja ja äitiysvinkkejä. Monet hakivat Moderien lastenhoitajiksi.

Kun Julian kollegat mainostivat Closerin ensi-iltaa marraskuussa, Julia makasi losangelesilaisessa sairaalassa. Hän oli tuntenut voimakkaita supistuksia, minkä takia lääkäri oli määrännyt hänet kuukauden vuodelepoon. Julia pääsi palaamaan kotiinsa kiitospäivän viettoon, mutta jo marraskuun 28. päivänä vatsassa alkoi taas tapahtua. Julia kiidätettiin takaisin sairaalaan, ja hän synnytti kaksoset etuajassa saman päivän yönä. Hazel-tytär syntyi keisarileikkauksella kello 1.22 ja Phinnaeus-poika heti perään kello 1.23.

Kaksoset olivat pienikokoisia, vain 2,3-kiloisia, mutta he olivat terveitä, eivätkä Julia ja Danny olisi voineet olla onnellisempia.
Julia piti hetken maidontuoksuista äitiysvapaata ja tutustui uusiin tulokkaisiin. Seuraavaksi hän astui julkisuuteen esiintymällä pitkään fanittamansa Dave Matthews Bandin musiikkivideolla Dreamgirl. Nyt Julia vältteli isojen leffaroolien ottamista, koska perhe-elämä oli ajanut tärkeysjärjestyksessä kaiken muun ohi. Lisäksi Juliasta oli tullut hivenen laiska. Kodin töiltä jäi yhä vähemmän vapaa-aikaa, ja Julia ihmetteli usein, mitä hän ja Danny olivat mahtaneet tehdä kaikella ylimääräisellä ajallaan ennen lapsia. Hän ei olisi kuitenkaan vaihtanut nykyistä tilannettaan mihinkään.

Vuosina 2007–2009 Julia esiintyi vain kolmessa elokuvassa, sillä hänellä oli muuta ajateltavaa. Moderin perhe laajeni vuonna 2007 jälleen yhdellä jäsenellä. Henry-poika syntyi kesäkuun 18. päivänä, ja Julia oli sitä mieltä, että perhe oli vihdoin kasassa.

”Henryn syntymä teki meidän perheestämme täydellisen tiimin. Nämä kolme pikkutyyppiä, jotka asuvat talossamme, ovat aivan mahtavia. He opettavat meille koko ajan uusia asioita, joita emme olisi voineet oppia keneltäkään muulta”, Julia hehkutti.

Hän lisäsi, että vanhemmat pysyttelisivät lapsimäärän suhteen luultavasti triossa.

Kotitalosta ulos pääseminen vei nyt enemmän aikaa ja vaivaa kuin ikinä ennen. Silti vuonna 2008 Julia aloitti työt Clive Owenin kanssa elokuvaa Kaksinaamaista peliä varten. Henry oli tuolloin vain seitsemän kuukautta vanha, ja kun kuvaukset loppuivat, poika oli jo kymmenkuinen ja oppinut kävelemään.

Viime vuosina Julia on tehnyt lastensa takia melko vähän elokuvia, mutta hän on solminut sopimuksen Lancômen meikkikasvona ja hänet on nähty pienemmissä sivurooleissa. Vaikka 42-vuotias Julia esiintyy uudessa Ystävänpäivä-leffassa valkokankaalla vain kuuden minuutin ajan, hänen on kerrottu tienaavan roolistaan kolme miljoonaa dollaria: puoli miljoonaa minuutilta. Julia Robertsin nimi on noussut parissa vuosikymmenessä elokuva-alalla niin vahvaksi valtiksi, että hänen kasvojensa saaminen mainosjulisteeseen takaa leffan kuin leffan myynnin.

Julia aikoo vielä jatkaa näyttelemistä, mutta hän haluaa olla läsnä 5- ja 2-vuotiaiden lastensa elämässä.

”Kun kysyin kaksivuotiaalta pojaltani Henryltä, mikä siskoni nimi on, hän sanoi: ’Honey’ (kulta). Minä olin aina kutsunut Lisaa sillä nimellä. Silloin tajusin, että lasteni toiminta on suoraa kaikua siitä, mitä he näkevät kotona.”
Julian mieleen olivat varmasti tulleet ne monet kerrat, joina hänen omat vanhempansa olivat riidelleet kotona ja luoneet perustukset lastensa epävarmuudelle ja myöhemmälle käyttäytymiselle. Julia tajusi, että hän haluaisi kasvattaa omasta pesueestaan toisenlaisen, vahvan ja onnellisen. ”Minun suhteeni Dannyn kanssa muovaa heidän sydämensä.”

Osa 3

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.