Osa 2

Kun 17-­vuotias Julia tapasi New Yorkissa Bob McGowanin, nuorten nousevien näyttelijöiden managerin, jokin tytössä teki mieheen vaikutuksen. Julia astui huoneeseen ja otti heti keskustelun haltuunsa, vaikka paikalla oli paljon häntä itseään vanhempia ihmisiä.

”Julia oli nuoresta iästään huolimatta läsnä kuin 40-vuotias. Hän näytti lapselta mutta oli henkisesti paljon ikäistään vanhempi”, Bob totesi.

Mies oli oikeassa. Julia oli ehtinyt kokea lyhyen elämänsä aikana paljon enemmän kuin moni ikäisensä. Hän oli asunut Atlantan keskustassa lasten ja nuorten teatteria pyörittävien vanhempiensa talossa ja kuunnellut pienestä pitäen järkyttäviä avioriitoja. Hän oli viisivuotiaana nähnyt perheensä hajoavan ja kärsinyt vuosia huoltajuusriitojen kiistakapulana. Isä Walter oli kuollut syöpään, kun Julia oli kymmenvuotias.

Hänen isäpuolensa taas… Niin, Michael Motesin Julia sulki mieluiten kokonaan pois muistoistaan. Vaikeaa arkea isäpuolen pelossa oli kestänyt kymmenen vuotta, ja perhe-elämä oli alkanut tuntua Juliasta turvalliselta vasta 16-vuotiaana, kun äiti Betty Lou oli ottanut Michaelista eron.

Kotiolot olivat siis muuttuneet siedettäviksi vain noin vuotta ennen kuin Julia muutti vanhempien sisarustensa Ericin ja Lisan perässä New Yorkiin.

Koettelemuksistaan huolimatta Julia oli aina ollut puuhakas ja aktiivinen tyyppi: hän oli soittanut klarinettia koulun orkesterissa ja ratsastanut isoisänsä Tomin hevosilla aina, kun hän oli päässyt tapaamaan isovanhempiaan. Hän oli pelannut tennistä ja käynyt par­tiossa sekä koulun näytelmä­ryhmissä. 17-vuotiaana Julialla oli ollut jo monta työpaikkaa: jäätelöbaari, elokuvateatteri, kauppa­keskuksen snackshop, urheilu­liike. Hän oli ollut valokuvamallina, ja nyt hän oli New Yorkissa toteuttamassa unelmaansa näyttelijän urasta.

Vaikka manageri Bob McGowan oli epävarma Julian leveästä etelän­aksentista ja eräänlaisesta kömpelyydestä, joka näytti johtuvan Julian kokemattomuudesta näyttelijänä, hän otti tytön siipiensä suojaan.

Julia oli päättäväinen: hän ramppasi kaikissa mahdollisissa koekuvauksissa, treenasi ääntään ja hankkiutui eroon murteestaan. Mutta mitä itse näyttelemisen hieno­säätöön tuli, Julia ei jaksanut keskittyä nippelitouhuun. Hän aloitti monta näyttelemiskurssia mutta lopetti ne aina kesken.

”Kurssien puolivälissä ajattelin aina, että tuo jätkä jauhaa täyttä sontaa. Minusta tuntui siltä, että kursseilla käsiteltävät asiat olivat täysin vailla pointtia. Tee näin silmilläsi, älä tee näin silmilläsi… Ne jutut saivat minut ylitietoiseksi siitä, mitä hemmettiä tein silmilläni, ja koko homma oli jotenkin epäaitoa. Siinä tuli vain pakkomielteiseksi itseään ja tekemistään kohtaan”, Julia muisteli myöhemmin.

Julia ei harjoitellut näyttelemistä mielellään, koska hänestä tuntui, että ensimmäinen tai toinen otto olisi todennäköisesti paras. Jankkaamalla samaa kohtausta seitsemän kertaa tunne vain ka­toaisi. Ajatus sopi Julian logiikkaan, sillä teini-ikäisenä ujoudestaan vapautunut tyttö oli muutenkin spontaani tyyppi.

Spontaanius näkyi myös miesasioissa. Eräänä päivänä Julia soitti managerilleen Bobille Empire-kahvilasta.

”Bob, maailman suloisin poika tarjoilee minulle juuri, ja hänen nimensä on Charlie Walsh. Aion sanoa Charlielle, että olet kiinnostunut hänestä ja että näit hänet joskus aiemmin käydessäsi täällä. Sitten kerron Charlielle, että sinä lähetit minut tänne tuomaan puhelinnumeroasi. Ja kun hän soittaa sinulle, teet treffit hänen kanssaan, ja tapaamispäivänä minä vain satun olemaan toimistossasi, okei?”

Ihme kyllä Bob suostui Julian päähänpistoon, ja kaikki voittivat. Charliesta tuli Bobin asiakas, ja nuori näyttelijä alkoi jopa tapailla Juliaa puolivakavasti. Lopulta pari erosi hyvissä väleissä.

Noihin aikoihin Julia kävi muutenkin paljon ulkona ja bailasi
iltaelämässä. Hänellä alkoi olla paljon ystäviä – myös poika­ystäviä. Julia flirttaili mielellään, vaikkei hän aina olisikaan ollut flirtin kohteesta kiinnostunut. Irtosuhteet seurasivat toisiaan.

Kun suojelevainen isoveli Eric tunki Julian jalan elokuvamaailman oven väliin, Julia sai valkokankaalla vain yhden repliikin: ”Si, Papa”. Blood Redin kulisseissa hän sai kuitenkin monta uutta miestuttavuutta.

Julian huonekaveri kuvaus­paikalla oli Alexandra Masterson. Lexi ihmetteli Julian kykyä verkostoitua. Kun Julia käveli huoneeseen, kaikki kääntyivät häntä kohti. Ihmiset tulivat aina tietoisiksi siitä, että Julia oli läsnä. Pian avoin ja puoleensavetävä tyttö oli kaikkien paikallaolijoiden ystävä. Näytti siltä, että Julia ystävystyi helposti ja luonnollisesti tekemättä asian eteen sen kummemmin mitään, kuin puolivahingossa.

Yhtä luonnollisen säihkyvä hän oli valkokankaalla. Kun Eric ja Julia työskentelivät yhdessä, heistä näkyi yhteinen menneisyys ja vahva läheisyys. Eric huolehti Juliasta, ja joskus isoveljestä paistoi jopa ylisuojeleva asenne.

Julia eli silti huolettomasti. ”Yhtenä päivänä hänen poika­ystävänsä oli kuvausryhmän grip-mies, ja pariskunta saattoi kadota kokonaiseksi yöksi johonkin. Toisena päivänä Julian poikaystävä olikin toinen kuvausryhmän grippi. Koskaan ei voinut tietää, kenen kanssa hän oli! Julia siirtyi pojasta toiseen hyvin nopeasti. Jotkin suhteista eivät kestäneet kuin yhden yön”, Lexi Masterson muisteli myöhemmin.

Vaikka Blood Red filmattiin jo vuonna 1987, elokuva nähtiin teattereissa vasta 1989 eikä se menestynyt hyvin.

Seuraavaksi Julia näytteli alaikäistä raiskauksen uhria tv-sarja Murharyhmän ensimmäisellä tuotantokaudella. Julia teki hyvän roolityön, ja kun hän palasi New Yorkista kymmenen kuukauden kuluttua lomille kotikonnuilleen Georgiaan, Julia huomasi Smyrnan asukkaiden tuijottavan häntä paikallisella ostarilla. Ensin hän luuli kuvittelevansa koko asian, mutta lapsuudenkaveri Paige Amsler huomasi pällistelyn myös. ”Mitä varten ihmiset kyttäävät sinua?” Paige kysyi.

Pian pari tyyppiä tuli juttelemaan tytöille, ja he kertoivat tunnistaneensa Julian Murharyhmän jaksosta. ”Tai ehkä he vain luulivat tunnistavansa minut jostain ja ehtivät kysyä vain: ’Oletko sinä…’, mihin vastasin vikkelästi ’hei, nyt ollaan Cumberlandin ostarilla, mitäs luulet?’”, Julia nauroi myöhemmin.

Julian paluu New Yorkiin tarkoitti paluuta jatkuviin koe-esiintymisiin. Hänen managerinsa sai vihiä romanttisesta komediasta, johon etsittiin naisnäyttelijöitä. Sweet Little Rock ’n’ Rollers -niminen leffa kertoisi tyttöbändin ihmissuhdekuvioista ja aikuistumisesta. Julia – joka tuolloin tunnettiin nimellä Eric Robertsin sisko – oli ikävä kyllä musiikillisesti melko lahjaton.

Julia ilmoitti kuitenkin managerilleen Bobille, että häneltä hoituisi bassonsoiton näytteleminen, jos hänen annettaisiin harjoitella. Julia sai basistin roolin. Hänen tehtävänsä oli näytellä ärsyttävää, seksihurjastelevaa bimboa, mutta Julia teki roolista hiukan aiottua syvällisemmän ja nautti leffan kuvaamisesta.

Elokuvan nimi muutettiin tekovaiheessa Satisfactioniksi. Kuvauksissa Julialle tapahtui jotain käänteentekevää: hän tutustui Liam Neesoniin, itseään kuusitoista vuotta vanhempaan näyttelijään. 35-vuotias Liam oli luonteeltaan harkitseva ja viileä, kun taas 19-vuotias Julia oli hyvin ulospäinsuuntautunut, kupliva ja iloinen. Yhteistä heillä oli se, että kumpikin kiroili kuin rekkamies ja molemmat polttivat tupakkaa, Julia jopa pari askia päivässä.

Liamin hullaantuminen Juliaan aiheutti kuvaspaikalla jännitteitä, sillä hänen vastanäyttelijänsä, elokuvan pääroolin esittävä Justine Bateman, ei pitänyt siitä, että Julialla oli Liamin kanssa vipinää.

Juliaa ja Liamia eivät Justinen mielipiteet kiinnostaneet. He olivat ihastuneita eivätkä voineet pitää näppejään erossa toisistaan. Yleensä coolia esittävä Liam oli Julian kanssa kuin toinen ihminen. Pari kosketteli ja halaili toisiaan jatkuvasti, minkä huomasivat kaikki. Käsikirjoittaja Charles Purpura ei hämmästynyt romanssista.

”Suhteet elokuvien kuvauksissa ovat hyvin yleisiä, koska kuvaukset muistuttavat sotaa, jossa kaikki ryhmän jäsenet sitoutuvat toisiinsa vahvasti. Mentaliteetti on ’me vastaan muut’, ja muut ovat siviilejä. Elokuvaperheeseen kuuluminen on hyvin intensiivistä ja älyttömän viettelevää”, käsi­kirjoittaja sanoi. Julia on itse verrannut elokuvan kuvauksia kaukaisella saarella olemiseen.

”Siellä ei ole ketään muita, joten ihmisten välille syntyy vahva luottamus.”

Julian työpaikkaromanssi jatkui kuitenkin myös Satisfactionin kuvausten loputtua, ja hän pakkasi vaatteensa ja muutti Liamin luokse seuraavan vuoden alussa.

Liam asui kolmekerroksisessa rosorapatussa talossa, joka sijaitsi parin korttelin päässä meren­rannalta. Mutta meri oli Tyyni­meri, ei suinkaan Atlantti. Liamin talo nimittäin sijaitsi Venice Beachilla Kaliforniassa. Tästä lähtien Julia eläisi koko loppuelämänsä kahden rannikon välillä.

Julian ja Liamin ikäero oli monien mielestä suuri, ja jotkut ajattelivat Julian hakevan Liamista korviketta kuolleelle isälleen. Julia itse ei ollut samaa mieltä.

”Minulla ei ollut riittävää vertailu­kohtaa, jotta olisin voinut hakea isähahmon korviketta. Olin niin nuori, kun isäni kuoli, eikä minulla ollut tarpeeksi kokemusta, josta ammentaa. Mutta ehkä minun versioni korvikkeesta oli se, että hain poikaystäviä, jotka olivat samanlaisia kuin Eric”, Julia pohti vuosia myöhemmin. Liamissa olikin paljon samaa kuin Ericissä.

Kun Satisfaction tuli ensi-­iltaan, Liam ei halunnut mennä katsomaan sitä. Hän oli tiennyt leffan olevan huono ajatus jo tehdessään sitä. Julialle kokemus oli ollut opettava, mutta hänkin tajusi, ettei samanlaista elokuvaa kannattaisi enää tehdä.

Pian Julia sai rooleja yhä paremmissa elokuvissa. Ensin tuli Baja Oklahoma, ja sen jälkeen hän alkoi valmistautua toistaiseksi tärkeimpään koe-esiintymiseensä.

Mystic Pizza oli nuorten kasvu­tarina ja komediallinen draama, josta moni nuori naisnäyttelijä halusi osan. Kun Julia saapui pizzatarjoilija Daisyn roolin koelukuun, tupa oli täynnä daisyjä, jotka olivat paremman näköisiä kuin Julia.

”Mikä antaisi minulle sen kulman, jolla saisin nokitettua kaikki nämä tyypit”, Julia mietti. Hän kuunteli Jimi Hendrixin Montereyn-­konsertin livekasettia ja alkoi soittaa Wild Thingiä putkeen yhä uudestaan ja uudestaan.

Mitä pitempään Julia soitti biisiä, sitä koppavammaksi hän tuli. Ja sitä enemmän hän sai huomiota huoneen muilta naisilta, jotka alkoivat hermostua hänen läsnäolostaan. Kuka oli tuo isopehkoinen tyyppi, joka lauloi korvalaput päässään Hendrixiä ja heitteli lyijy­kynäänsä pehmeään katto­paneeliin kuin tikkaa? Saatuaan itsensä pelottomaan olotilaan Julia käveli itse­varmana lukemaan vuorosanansa.

Koe-esiintyminen meni hyvin, mutta se ei riittänyt. Julia oli casting-ryhmän mielestä hyvä, mutta hänen auringon vaalentama tukkansa oli liian blondi Daisyn rooliin. Yhdeksäntoistavuotias näyttelijänalku oli kuitenkin sinnikäs ja puhui itselleen uuden koe-esiintymisen. Seuraavalla kerralla hän astui huoneeseen mustatukkaisena, eksoottisena ja seksikkäänä. Julia oli käsitellyt tukkansa kaupan värihuuhteella ja pukenut päälleen managerinsa Bobin puvun, jonka napitetun takin alla ei ollut aluspaitaa. Vaikka tukka valui yhä väriä, Julia sai paikan.

Tuottajat olivat pitäneet Juliaa ilmettynä Daisynä heti kun hän oli kävellyt koe-esiintymiseen mustatukkaisena, mutta Julian mielestä Daisyn näytteleminen oli vaikeaa. Hänhän oli hahmo, jonka perään kaikki miehet kuolasivat. Julia oli kuitenkin pahasti koukussa suklaa­kekseihin, ja vaaka todisti hänen lihoneen. Julia tunsi itsensä lihavaksi, joten lyhyiden hameiden pitäminen oli kiusallista.

Leffan kuvauksissa hän oli silti vapautunut ja istuskeli tauoilla jopa viidentoista ihmisen keski­pisteenä. Kaikki söivät hänen kädestään, ja Julian nauru raikui kuvaus­paikalla usein, vaikka osan ajasta hän ikävöi Liamia.

Julia täytti Mystic Pizzan ku­vausten aikana kaksikymmentä vuotta. Kuukauden päästä hän voisi muuttaa Liamin luokse pysyvästi. Vaikka heidän arkensa oli ollut usein riitaisaa Liamin pienen asunnon takia, he rakastivat toi­siaan syvästi, ja Julia arveli olevansa Liamin kanssa aina.

Pian leffakuvausten loputtua Julia sairastui vakavasti. Aluksi hän epäili saaneensa vain tavallisen influenssan, ja Liam hoiti häntä kotona. Parin viikon potemisen jälkeen äiti Betty ja Eric taivuttelivat Julian lähtemään sairaalaan. Siellä huomattiin, että hänellä oli aivokalvontulehdus.

Muutamassa tunnissa Julian lämpö oli noussut 40 asteeseen, ja hän oli vajoamassa koomaan. Lääkärit koettivat pitää tilannetta hallinnassaan. Aivokalvontulehdukseen ei ollut suoraa parannus­keinoa, joten Julia virui sairaalassa erittäin kipeänä pitkään. Hän luuli kuolevansa. Lääkärit kertoivat huolestuneelle Liamille ja perheelle, että Julialla oli vain 50-prosenttinen mahdollisuus selviytyä.

Pikkuhiljaa, vasta viikkojen kuluttua, Julia alkoi osoittaa paranemisen merkkejä. Hänet päästettiin kotiin paranemaan Liamin, Bettyn ja Lisan hoitoon. Isosisko oli lentänyt New Yorkista asti katsomaan Juliaa.

”Sairastuminen muutti elämäni. Lupasin itselleni, että jos pääsisin ulos sairaalasta, muistaisin arvostaa ruohoa, taivasta, kukkasia ja ihmisiä enemmän”, Julia sanoi myöhemmin.

Parannellessaan itseään kotona Julia luki uuden käsikirjoituksen. Se kertoi kuudesta etelävaltiolaisesta naisesta, jotka kokoontuivat paikalliseen kauneussalonkiin jakamaan juorujaan ja murheitaan.

Teräskukkiin oli jo kiinnitetty super­nimiä ja Oscar-voittajia, kuten Sally Field, Shirley MacLaine, Olympia Dukakis ja Dolly Parton. Julia oli ystävystynyt aikaisemmin Sally Fieldin kanssa, ja Sally päätti suositella nuorta ystäväänsä elokuvantekijöille. Julia ei kuvitellut saavansa osaa millään ilveellä, joten hän oli puulla päähän lyöty, kun casting-vastaava Herb Ross soitti koekuvausten jälkeen ja kertoi hänen saaneen roolin.

”Kiitos”, Julia sanoi ystävällisesti ja veti päänsä täyteen ystä­viensä kanssa vielä samana iltana. Hänestä tulisi osa huipputiimiä. Tämän täytyi olla iso juttu!

Teräskukkien naiskööri täydentyi vielä Daryl Hannahilla, ja kuvaukset alkoivat. Muut näyttelijät olivat kannustavia, ja emomaisesta Sally Fieldistä tuli Julialle suorastaan äitihahmo. Sallylle Julia saattoi soitella jopa oman äitinsä sijasta. Kun Betty Lou käväisi eräänä päivänä leffakuvauksissa ja Julia huusi äitiään, sekä Betty että Sally kääntyivät ympäri.

Julia näytteli Teräskukissa nuorta diabeetikkoa Shelbyä, jonka oli käsikirjoituksen mukaan määrä saada kohtaus kauneus­hoitolassa. Julia keskittyi koh­tauksen tekemiseen niin rankasti, että hän lietsoi itsensä aitoon paniikkiin. Tilanne sai muut näyttelijät pelkäämään vähintään yhtä paljon. Julian näyttelemisessä oli voimaa, jota hän ei ollut näyttänyt koskaan ennen.

Kuvauksissa tapahtui jotain muutakin odottamatonta. Julian roolihahmon Shelbyn oli määrä mennä elokuvassa naimisiin Dylan McDermottin esittämän poika­ystävän kanssa, ja kun kuvaukset etenivät hääpäivään asti, kaikki kohtelivat Juliaa ja Dylania kuin oikeaa hääparia. Julia oli myös
oikeasti ihastunut Dylaniin. Hän oli viehättynyt miehestä jo näh­tyään tämän kuvauksissa ensimmäisen kerran.

Dylan oli komea, tumma, lihaksikas, pitkä ja sinisilmäinen 25-vuotias, ja hänellä ja Julialla oli jotain yhteistä: kummaltakin oli kuollut toinen vanhemmista. Dylan oli ollut nuorena jonkin sortin paha poika ennen ryhtymistään näyttelijäksi, ja hänen voimakas olemuksensa viehätti Juliaa. Yksi asia johti pian toiseen, vaikka Liam odotti kotona.

Kun Julia kertoi suhteestaan Liamille, tämän sydän murtui. Julia tiesi tehneensä väärin. Jostain syystä hänen piti häipyä mies­kuvioistaan aina, kun asiat näyttivät kehittyvän liian vakaviksi, ja hän oli tehnyt sen taas.

Kukaan ei kuitenkaan arvannut, kuinka nopeasti Julia ottaisi seuraavan loikan. Hän meni pian kuvausten jälkeen kihloihin Dylanin kanssa.

Mystic Pizzan ensi-ilta koitti, ja katsojat rakastivat näkemäänsä. Kriitikotkin kehuivat Julian ”vaaraa ja arvaamattomuutta tihkuvaa energiaa” . Julia tunsi itsensä ensimmäisen kerran kuuluisaksi käydessään äitinsä kanssa elokuvissa. Julia käveli naisten­vessaan ja sulki koppinsa oven perässään. Pian viereiseltä pöntöltä kuului äänekäs kysymys: ”Tyttö kopissa numero yksi, olitko sinä Mystic Pizzassa?”

Julia nosti kulmiaan eikä tiennyt hetkeen, mitä sanoa. ”Joo… Olin se minä. Kuinka niin?” Seuraavaksi ääni viereisestä kopista pyysi nimikirjoitusta. Julia totesi hiukan vaivaantuneena olevansa ”vähän varattu juuri nyt”.

Pian kaikki Hollywoodissa tiesivät, että Julia Roberts -nimisen nuoren naisen ura oli nousussa ja häntä kannattaisi pitää silmällä. Julia ei ollut enää vain Ericin sisko vaan itsenäinen näyttelijä. Ihmiset joka puolella Venice Beachia halusivat tulla juttelemaan Mystic Pizzasta, ja Julia tajusi ensimmäisen kerran, mitä kuuluisuus tarkoitti – niin hyvässä kuin pahassa. Hän ei päässyt enää piiloon ihmisten katseilta.

Teräskukkia sai ensi-iltansa syksyllä 1989, ja 22-vuotias Julia esiintyi ensimmäisen kerran koko Pohjois-Amerikassa jaeltavan lehden kannessa, kun People teki jutun hänestä ja leffan viidestä muusta naisesta. Elokuva sai monenlaisia arvioita, mutta yhdestä asiasta kriitikot olivat samaa mieltä: Ju­lian roolisuoritus valaisi valko­kankaan. Manageri Elaine Goldsmithin puhelin alkoi soida yhä tiheämmin.

Julian managerinvaihto Bob McGowanista Elaineen ei ollut sujunut ilman draamaa. Kun Bobin sopimus oli ollut päättymässä, hän oli kysynyt Julialta toimistossaan, haluaisiko tämä jatkaa yhdessä myös tulevaisuudessa. Julia oli kävellyt Bobin luo, halannut tätä ja sanonut: ”Bob, sinä aloitit tämän kaiken. Haluan sinut elämääni ikuisesti.”

Kymmenen päivän päästä Bobin puhelin oli soinut, ja langan toisessa päässä oleva Elaine oli ilmoittanut, ettei Julia halunnut jatkaa yhteistyötä. Bob oli tyrmistynyt Julian tempusta. Näyttelijä oli jälleen kerran osoittanut olevansa huono kohtaamaan ihmisiä ikävissä tilanteissa.

Vaikeaa oli myös isoveli Ericin kanssa. Hän oli tuhoamassa elämäänsä pikavauhtia kokaiinilla. Julia tiesi tilanteesta ja yritti auttaa veljeään, mutta koska tämä ei myöntänyt riippuvuuttaan, Julia alkoi puhua Ericin kanssa yhä harvemmin. Välit tulehtuivat koko ajan enemmän.

Vuonna 1989 Hollywoodin elokuvapiireissä liikkui käsikirjoitus, josta kaikki olivat kiinnostuneita. 3000-niminen tarina kertoi nuoresta prostituoidusta ja rikkaasta liike­miehestä, jotka viettävät viikon yhdessä. Lopulta molemmat päätyvät jatkamaan elämäänsä onnettomasti, joskin katutyttö kolmetuhatta dollaria rikkaampana.

Elokuvatuottaja Gary Goldstein nakkasi käsikirjoituksen Julian managerille Elainelle, ja Julia piti tarinasta heti. Hän ajatteli kelpaavansa hyvin Vivian Wardin, huume­koukussa riutuvan prostituoidun rooliin. Elokuvan pakkaa oli sekoittamassa suuri joukko ihmisiä, ja käsikirjoittajat vaihtuivat tiuhaan.

Disneyn ihmiset halusivat synkkään tarinaan onnellisemman lopun, mutta he eivät halunneet elokuvasta liian sokerista. Julian lukema käsikirjoitus oli paljon kammottavampi kuin se, joka päätyi lopulliseen Pretty Woman ­-elo­kuvaan. Julia ei ollut Vivian Wardin rooliin läheskään ensimmäinen valinta. Käsikirjoituksen oli hylännyt ensin Karen Allen, sitten Molly Ringwald ja sen jälkeen Meg Ryan. Roolia oli ehdotettu myös Mary Steenburgenille ja Daryl Hannahille.

Monet näyttelijät pitivät prostituoidun esittämistä liian isona riskinä uralleen, mutta Juliaa ajatus kiinnosti. Pitkällisen testaamisen jälkeen Julia sai kuin saikin ensimmäisen pääroolinsa valkokankaalla ison budjetin elokuvassa. Hänen vastanäyttelijäkseen valittiin yhtä pitkällisten pohdintojen jälkeen Richard Gere, 39-vuotias tyylikkäästi harmaantuva seksisymboli, joka muistettiin menestys­elokuvista American Gigolo sekä Upseeri ja herrasmies.

Pretty Womanin kuvaukset alkoivat hienossa Regent Beverly Wilshire -hotellissa Beverly Hillsissä. Julia ei tiennyt mitään prostituoitujen elämästä, joten hän päätti tutustua oikeisiin prosti­tuoituihin kaduilla saadakseen hahmolleen luonnetta. Julia kävi jututtamassa maksullisia naisia Hollywood Boulevardilla, ja vaikka prostituoidut olivat aluksi ynseitä, he avautuivat aina burrito-lounaan äärellä.

Julia yllättyi: tytöt olivat aivan tavallisia tyyppejä, ja jokaisella heistä oli unelmia. Yksi tahtoi meikkitaiteilijaksi, toinen psykologiksi. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän onnettomia, mutta tulevaisuus antoi heille toivoa.

Julia rakensi Vivian Wardin hahmon paljolti oikeilta prosti­tuoiduilta saamiensa tietojen pohjalta ja onnistui roolityössään täydellisesti. Hän hallitsi Vivianin hahmoa suvereenisti, ja ohjaaja antoi hänen improvisoida kuvauksissa melko vapaasti.

Julian vartalo oli täydellinen rooliin: hoikka, siro ja pitkäsäärinen. Pitkissä vinyylisaappaissa kävely oli vaikeaa, ja suloisesti hoippuvaa Juliaa alettiin kutsua lisä­nimellä Bambi. Elokuva altisti Julian vartalon erityiselle tarkkailulle, ja hän söi kuvauksissa niin vähän, että nälkä aiheutti hänelle huonovointisuutta. Alastomuuteen näyttelijä ei suostunut missään vaiheessa, vaikka sitä häneltä pyydettiinkin.

Jos Julialla oli pahoja tapoja, vastanäyttelijään suin päin ihastuminen oli muodostunut yhdeksi niistä. Julia oli jälleen vaaravyöhykkeellä. Hän tunsi vetoa Richardiin, joka oli vienyt hänet muutaman kerran romanttiselle illalliselle kanssaan.

Julia ei kuitenkaan tajunnut, että Richard teki kaiken vain elokuvan onnistumisen takia. Mies oli hyvin rakastunut omaan naiseensa, huippumalli Cindy Crawfordiin, eikä hän halunnut sekaantua Juliaan työn ulkopuolella.

Huhut Julian ja Richardin mahdollisesta suhteesta kuitenkin pyörivät näyttelijäpiireissä, ja pian ne tavoittivat Marokossa kuvausmatkalla olleen Dylanin. Kihlattu soitti Julialle raivoissaan ja halusi tietää, mistä huhuissa oikein oli kysymys. Julia selitti tarinoiden olevan täyttä valhetta, mutta Dylan ei uskonut sanaakaan. Olihan Julia rakastunut häneenkin leffa­kuvauksissa.

Dylan oli hyvin mustasukkainen ja päätti ottaa asioista selvää omin päin. Hän lensi salaa Hollywoodiin Julian kuvauspaikalle ja näki varjoista sattumoisin herkän koh­tauksen, jossa Richard hemmotteli Juliaa. Ihastus paistoi Ju­lian kasvoilta selvästi, ja Dylan kihisi kiukusta.

Kuvausten jälkeen pariskunta riiteli raivokkaasti, minkä jälkeen huhu heidän erostaan levisi lähipiirin keskuudessa. ”Et sinä omista minua, idiootti!” Julia karjui. Seuraavana päivänä hän tuli väsyneenä ja haluttomana kuvauksiin. Dylan puolestaan lensi takaisin Marokkoon ja stressaantui niin, että hän laihtui näkyvästi.

Kriisin keskellä Julialle tuli jälleen mieleen ottaa yhteyttä Liam Neesoniin, mutta kerran hylätty Liam ei kaivannut enää lisää draamaa elämäänsä. Hän karttoi Juliaa tämän puhelinsoitoista ja kirjeistä huolimatta.

Pretty Womanin kuvaukset päättyivät lokakuussa 1989. Julialla ei ollut aikaa lepäillä laakereillaan, sillä hän oli jo lupautunut seuraavaan elokuvaansa. Raja tuntemattomaan -projektin kuvaukset alkaisivat jo vajaan viikon kuluttua. Niissä hän tapaisi vastanäyttelijänsä Kiefer Sutherlandin, jonka kanssa kehkeytyvä romanssi aiheuttaisi vielä juorulehtien myynteihin uskomattoman piikin.

Raja tuntemattomaan kertoi lääketieteen opiskelijoista, jotka keksivät tavan saada ihmisen kuolemaan ja heräämään takaisin henkiin. Elainen ansiosta Julia saisi roolistaan jopa 550 000 dollaria – yli kaksinkertaisen määrän Pretty Womaniin verrattuna.

Julia oli näyttelijäryhmän ainoa nainen, ja ensimmäisenä kuvauspäivänä hän tutustui kollegoihinsa. William Baldwin, Kiefer Sut­herland, Kevin Bacon, Oliver Platt olivat kaikki mukiinmeneviä tyyppejä, mutta Kiefer oli Julian silmissä ylitse muiden. Vaaleassa ja seksikkäässä miehessä oli jotain voimakasta ja ainutlaatuista.

Julian oli vaikea uskoa, että pahan pojan maineessa oleva Kiefer oli vain vuoden häntä vanhempi, sillä mies oli ajatusmaailmaltaan paljon vanhemman ja viisaamman tuntuinen. Kiefer rakasti kirjoja kuten Juliakin, ja hänen vanhempansa olivat eronneet, kun hän oli ollut nelivuotias.

Ihastuminen oli molemmin­puolista. 23-vuotias Kiefer hullaantui Julian vahvasta läsnäolosta näyttelijänä yhtä paljon kuin hänen persoonastaan ja ulkonäöstään. Kiefer oli vielä paperilla naimisissa puertoricolaisen näyttelijän Camelia Kathin kanssa, mutta henki­toreissaan sinnittelevä avioliitto sai Juliasta kuolettavan iskun.

Yhden lapsen isä ei voinut itselleen mitään, ja Juliakin rakastui pian palavasti. Kiefer oli täysin erilainen kuin kukaan hänen aiemmin tapaamansa mies.

Joulukuussa 1989 Julia sai uutisen, joka pakotti hänet haukkomaan henkeään: hän oli ehdolla Golden Globe -palkinnon saajaksi sivuroolistaan Teräskukissa. Tammikuussa 22-vuotias Julia pokkasi palkinnon itselleen, mutta vähintään yhtä iso uutinen oli se, että Julia saapui gaalaan Kieferin kanssa. Hollywood oli saanut uuden unelmaparin seurattavakseen.

Julian ura oli huimassa nousussa, sillä hän ansaitsi Teräskukkien roolistaan myös Oscar-ehdokkuuden. Vaikka hän ei voittanut pystiä maaliskuussa, hän sai yleisön kiinnostumaan itsestään, sillä Pretty Woman tuli elokuvateattereihin samoihin aikoihin. Naiset ja miehet ympäri maailman hullaantuivat Julian olemukseen.

The New York Timesin kriitikko Janet Maslin piti kollegojensa tavoin Pretty Womania kevyenä pakona todellisuudesta mutta Juliaa täydellisen tyrmäävänä ilmestyksenä. ”Tämä esiintyminen tekee hänestä supertähden”, Maslin ylisti. Hän oli oikeassa. Pretty Womanista tuli vuoden neljänneksi suurin kassa­magneetti USA:ssa ja kolmanneksi menestynein filmi maailman­laajuisessa vertailussa.

Pian kaikki halusivat Julian, ja hänen palkkionsa nousivat älyttömiin lukemiin. Seuraavasta elokuvastaan Vihollinen vuoteessani Julia saisi jopa miljoona dollaria ja sitä seuraavista tuplat.

Julian elintaso kohosi raketin lailla, ja Kieferin neuvosta hän sijoitti rahansa kiinteään omaisuuteen: ensin avo-Bemariin ja heti perään uskomattomaan miljoonataloon Hollywood Hillsillä. Uuden asunnon pihalla oli poreallas ja suihkulähde, modernissa keittiössä lasiovinen jääkaappi ja hulp­peassa makuuhuoneessa 360 asteen panoraamanäkymä ympäröiville kukkuloille ja niiden alla olevaan kaupunkiin.

Vihollinen vuoteessani -trillerin kuvaaminen oli Julialle raskasta. Hänen täytyi eläytyä pahoinpidellyn vaimon rooliin pitkäksi aikaa, ja Julia kävi rooli­hahmonsa tunteita läpi hyvin voimakkaasti. Hänellä oli myös ikävä Kieferiä, joka huolehti parhaillaan muutosta Hollywood Hillsin -taloon.

Julia joutui myös kohtaamaan tähteyden varjopuolet: kaikki eivät halunneet Amerikan uudelle kultatytölle pelkkää hyvää. Juorulehti National Enquirer julkaisi ­Juliasta raflaavan jutun otsikolla ”Pretty Womanin seksisalaisuudet”, johon oli haastateltu Julian vanhoja koulukavereita. He väittivät Julian olleen nuorena varsinainen miestennielijä, joka meni koulun tanssiaisiinkin yksin voidakseen jahdata muiden poika­ystäviä.

Lehden mukaan Julialla oli poikia varten ”metsästyskaudet; hän väijyi jenkkifutaajia futiskaudella ja koripallonpelaajia koriskaudella”. Koulukaverit väittivät, että Juliaa oli kutsuttu yleisesti lisä­nimellä Hot Pants eli seksihullu.

Nimettömänä pysyttelevä luokkatoveri kertoi tarinan lauantai-­illasta, jolloin Julia oli varastanut hänen poikaystävänsä. ”Meillä oli tosi hauskaa, ja kaikki joivat vodkaa ja kokista. Yhtäkkiä Julia veti poika­ystäväni johonkin pimeään nurkkaan ja alkoi pussailla hänen kanssaan. Jossain vaiheessa tajusin, että he olivat häipyneet ja minun pitäisi selviytyä kotiin yksin.”

Vaikka Julialla oli ollut paljon suhteita, National Enquirerin tarina oli ainakin osin valheellinen. Julia oli mennyt koulun tansseihin Bill Knight -nimisen pojan kanssa, ei yksin. Monet hänen vanhoista luokkatovereistaan ihmettelivät juttua muutenkin, sillä heillä oli Juliasta melko päinvastainen kuva.

Mutta vaikka tuttavat pitivät tarinaa tekaistuna, suuri yleisö ei tiennyt, mikä oli totta ja mikä ei. Julian oli pakko hyväksyä se tosiasia, että maineella olisi hintansa ja hänestä tultaisiin jatkossa kirjoittamaan myös vähemmän maireaan sävyyn.

Julia ei silti arvannut, kuinka hurja tuo sävy voisi pahimmillaan olla. Vuoden 1991 helmikuussa hänen maailmansa romahti, kun iltapäivälehti Globe julkaisi lööpin, jonka otsikko pauhasi: ”Nalkissa! Kiefer pettää Pretty Woman Julia Robertsia”. Jutussa oli kuva vaivaantuneesta Kieferistä ja tuntemattomasta brunetesta, jotka paparazzit olivat bonganneet kuhertelemasta Sunset Stripin ravintolassa aamuyöstä.

Nainen oli 24-vuotias strippari Amanda Rice, hieman Demi Mooren näköinen nainen, jota tunnetun elokuvatähden huomio imarteli suuresti. Ricelle kelpasi viidentoista minuutin julkisuus, eikä menisi aikaakaan, kunnes hän avautuisi suhteestaan lehdistölle. Julia huomasi kauhukseen, ettei hän voinut hallita julkisuuttaan enää millään tavalla.

Osa 1                                                                                            Osa 3

                                                                                  

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.