Nykyään hän on Oscar-voittaja, hyväntekijä ja yksi maailman parhaiten palkatuista näyttelijöistä. Julia Robertsin miljoonan dollarin hymy kätkee kuitenkin taakseen vaikean elämäntarinan.

Elettiin 1970-luvun alkua, ja kolmikerroksinen viktoriaaninen talo Atlantan keskustassa näytti ulospäin rauhalliselta. Osoitteessa 849 Juniper Street asuva perhe oli kuitenkin hajoamassa.

”Leikitäänkö, että näillä olisi teekutsut?” ehdotti kuusivuotias Lisa Roberts pikkusiskolleen.

”Joo!” innostui neljävuotias Julie, joka ihaili pitkätukkaista isosiskoaan ja otti tästä mallia kaikessa.

Lisa kaatoi muovikupposiin ilmaa, ja Julie (jonka oikea nimi oli Julia) oli hörppivinään teetä kuunnellessaan siskonsa höpötystä.

Alakerrasta alkoi kantautua äidin ja isän kovenevia äänensävyjä, jotka muuttuivat huudoksi ja tavaroiden paiskomiseksi. ”Ei kai taas”, Julie ajatteli. Lisakin hätkähti muttei sanonut sanaakaan, ja tytöt jatkoivat leikkimistä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Joskus oli helpompaa teeskennellä kaiken olevan kunnossa, vaikka lapset tiesivät, etteivät äiti ja isä olleet onnellisia yhdessä. Kovimmin perheen ongelmista kärsi isoveli Eric, änkyttävä ja rakenteeltaan hento poika, joka oli seitsemän vuotta Julieta vanhempi.

Äiti Betty Lou ja isä Walter tappelivat milloin mistäkin, mutta yleensä riidat liittyivät rahaan. Kuusitoista vuotta naimisissa ollut pariskunta oli pyörittänyt perustamaansa teatterityöpajaa kotonaan jo kuutisen vuotta, mutta vaikka kumpikin nautti työstään lasten kanssa ja näytelmiä näkivät kerralla jopa sadat pikkuihmiset, toiminta ei kannattanut. Atlanta Writers And Actors Workshop kituutti tukien varassa, ja Robertseilla oli jatkuvasti laskuja rästissä.

Raha oli ollut tiukalla siitä lähtien, kun perhe oli muuttanut Juniper Streetille. Talon idea oli periaatteessa toimiva: asuintilat sijaitsivat kakkoskerroksessa ja
teatterityöpajan toimitilat katutasossa. Käytännössä asiat eivät menneet aivan suunnitelmien mukaan. Ison rakennuksen vuokra oli liian kallis, ja teatteritoiminnan ympärivuotinen pyörittäminen, esitysten kustannukset, näytelmäpuvustukset sekä valo- ja äänitekniikka nielaisivat kaikki kurssimaksuista saadut tulot.

Kun Julie oli syntynyt lokakuussa 1967, hänen isänsä ei ollut kyennyt maksamaan sairaalalaskua. Onneksi rouva Coretta Scott King, kuuluisan ihmisoikeusaktivistin Martin Luther King Jr:n vaimo, oli tullut hätiin ja auttanut synnytyksestä koituneissa kuluissa. Coretta tuki perheen toimintaa säännöllisesti muutenkin, sillä Kingien lapset kävivät Robertsien pitämässä näytelmäkoulussa, ja perheet olivat hyvää pataa keskenään.

1960-luku oli ollut sekä Georgiassa että muissa etelävaltioissa arvomurroksen aikaa. Afroamerikkalaiset olivat saaneet vuosikymmenen alkupuolella äänioikeuden, ja noin kolme vuotta ennen Julien syntymää Martin Luther King Jr. oli saanut Nobelin rauhanpalkinnon edistettyään kansalaisten tasa-arvoa.

Kaikki eivät kuitenkaan sulattaneet rotujen välistä kanssakäymistä. Julien vanhempien pyörittämä Writers And Actors Workshop oli ainoa teatteriseurue Atlantassa, jonka oppilaina oli sekä musta- että valkoihoisia lapsia. Julie oli ollut noin puolivuotias, kun naapuruston oli järkyttänyt perin pohjin uutinen Martinin murhasta.

Julien kotona kaikenväriset lapset askartelivat näytelmiin yhdessä upeita mekkoja, eläinpukuja ja kimaltelevia siipiä. Julien ensimmäiset muistikuvat liittyivät teatterin taianomaiseen maailmaan. Kotitalo vilisi ihmisiä, kun äiti ja isä harjoittivat näytelmäpajan oppilaita alakerrassa. Julie oppi olemaan ihmisten seurassa ja oli hyvin kiinnostunut ympäristöstään. Äiti kärräsi hänet jo vauvana mukaan Robertsien näytelmä­rekan, Showmobilen, vuotuiselle kesäkiertueelle. Rekka kiersi monenlaisia naapurustoja, ja näytelmät esitettiin sen lavalla. Köyhimpien asuinalueiden lapset näkivät teatteriesityksiä ensimmäistä kertaa elämässään.

Kun äiti Betty Lou kasasi äänentoistolaitteita kuntoon ennen esityksiä, hän nosti Julien vaunuihin odottamaan. Gettoalueiden mustaihoiset lapset eivät olleet juurikaan nähneet valkoisia vauvoja, joten he olivat hyvin ihastuneita pieneen Julieen. Betty Lou antoi lapsille aina luvan viedä Julien kävelylle, vaikka jotkut lähipiirissä pelkäsivät, ettei vauva tulisi enää takaisin.

Julie oli lapsuutensa epävarmoista ajoista huolimatta iloinen tyttö. Hän hymyili paljon, ja kun hän nauroi, suuri suu aukesi levälleen ja etuhampaiden välinen rako paljastui. Kolo oli niin leveä, että sen väliin mahtui melkein jäätelötikku. Hampaat olivat ulkonevat, sillä pienenä Julie oli imenyt peukaloaan liian kauan. Julien sisarukset olivat perineet äidiltään ruotsalaista perua olevat sinisilmät, mutta Julien nappisilmät olivat hasselpähkinänruskeat.

Tummuutensa ja paksun tukkansa hän oli perinyt komealta isältään.
Julie rakasti Walteria ja nautti etenkin maalaamisesta ja piirtämisestä tämän kanssa. Mutta vaikka isä saattoi olla välillä hyvinkin leikkisä ja lauleskella tyttärensä kanssa mielellään Jali ja suklaatehdas -näytelmän hassunkurisia lauluja, toisinaan hän käyttäytyi myös melko uhkaavasti. Teatterikoulun lapset pelkäsivät Walterin äkkipikaista luonnetta, sillä tämä saattoi hermostua yhtäkkiä harjoituksissa, mikäli kaikki ei sujunut suunnitelmien mukaan. Välillä Walter alkoi heitellä tavaroita seinille, jos Julien isoveli Eric ei muistanut vuorosanojaan.

Oppilas nimeltä Greg Patin kertoi myöhemmin, että konfliktitilanteissa Betty Lou ja lapset kaikkosivat harjoitustiloista, minkä jälkeen Walter jäi ryypiskelemään yksinään. Walter juopotteli Gregin mukaan alinomaa ja kanniskeli kädessään isoa pulloa, jossa oli bourbonilla terästettyä ”vettä”. 
Osa Robertsien teatterikoulun lapsista on väittänyt aikuisiällään, että Walterilla oli myös kummallisia seksuaalisia tapoja. Oppilaiden mukaan hän taputteli nuoria poikia usein takamukselle ja yritti lähennellä heitä. Greg Patinin kertomusten mukaan Walter soitteli pojille, alkoi yhtäkkiä puhua naisen äänellä seksuaalisista asioista ja kiihottui luurin toisessa päässä. Jotkut pojat kertoivat katsoneensa ammattimaista mentoriaan ylöspäin mutta samaan aikaan pelänneensä häntä.

Eräänä päivänä Julien äiti Betty Lou tuli alakertaan silmä mustana.

”Mitä sinulle on tapahtunut?” kysyi Lyn Deadmore, yksi kurssilaisista.

”Ai tämä? Musta kissa kynsäisi minua”, vastasi Betty Lou.

On epäselvää, mitä perheen sisällä varmuudella tapahtui. Julia ei ole puhunut julkisuudessa isästään negatiiviseen sävyyn, mutta hänen isoveljensä Eric on avautunut asioista vuosia myöhemmin. Eric joutui Walterin vihapurkausten kohteeksi kaikkein useimmin, ja hän kävi vuosia terapiassa traumojensa takia. Eric sanoi tajunneensa vasta aikuisena, minkälainen ihminen hänen isänsä oli.

Taloudellinen ahdinko ja avio-ongelmat romahduttivat lopulta Julien vanhempien avioliiton, eikä lastenteatteri koskaan laajentunut aikuisten teatteriseurueeksi. Myös Walterin haaveet käsikirjoittajan urasta kaatuivat, ja hän ryhtyi imurikauppiaaksi, kun työpaja lopetti toimintansa.

Julie oli vielä liian pieni ymmärtämään, että äiti ja isä tappelivat molemminpuolisen ja jatkuvan uskottomuuden takia. Eräänä päivänä isoveli Eric tuli aikaisin kotiin koulusta ja yllätti äidin harrastamasta seksiä Michael Motes -nimisen teatterikriitikon kanssa. Perhe hajosi lopullisesti, ja Betty Lou haki avioeroa. Julie oli neljä ja puoli vuotta vanha, kun ero astui voimaan ja kaikki lapset siirtyivät äitinsä huollettaviksi.

Hyvin nopeasti avioeron jälkeen Julien äiti muutti yhteen Michael Motesin kanssa, ja pariskunta meni naimisiin syyskuussa 1972. Tämä rikkoi Robertsin perheen välit lopullisesti, ja lapset joutuivat ojasta allikkoon. Michael Motes oli Julien isoveljen Ericin mukaan ”sairas friikki”, paljon hänen isäänsä pahempi tapaus. Eric sanoi aikuisena jopa, että Michael saattoi naida Betty Loun vain päästäkseen lähelle tämän lapsia. Isäpuoli terrorisoi ja pahoinpiteli Ericiä, ja poika pelkäsi myös pikkusiskojensa puolesta.

Michaelin ja Betty Loun avioliitto kismitti Julien isää Walteria, joka sai tavata lapsiaan vain kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa. Tapaamisten aikana isä huomasi etenkin Julien ja Lisan voivan huonosti. Tytöt olivat usein kipeitä, erittäin väsyneitä tai haluttoman ja välinpitämättömän oloisia. Katkera Walter päätteli, että jotain oli vialla, ja täysimittainen huoltajuussota oli valmis.

Walter kirjoitti oikeudelle, ettei Juliesta huolehdittu kunnolla. ”Hän on viaton lapsi, joka tarvitsee hellyyttä, mutta hän ei todellakaan saa sitä tällä hetkellä. Pelkään, että tilanne tulee vaikuttamaan häneen vielä vuosien päästä. En halua, että hän kärsii aikuisena minkään takia, mitä hänelle on lapsena tapahtunut”, huolestunut isä kirjoitti. Walter kertoi oikeudelle myös, että Eric oli muuttanut biologisen isänsä luokse sen jälkeen, kun Michael Motes oli hakannut pojan ja äiti oli käskenyt hänen lähteä kotoaan.

Hetket Walter-isän seurassa olivat valopilkkuja viisivuotiaan Julien elämässä. Eräänä kesäpäivänä Julie, Lisa ja Walter kävelivät kaikki käsi kädessä isän uudella asuinalueella, kun vastaan käveli tummahiuksinen Eileen Sellars. Julie esitteli uudet naapurit toisilleen.

”Tämä on minun isäni. Hänen nimensä on Walter, mutta voit kutsua häntä isiksi”, Julie sirkutti.

Seuraavalla viikolla Eileen ja Walter kävivät treffeillä, ja vuoden päästä he menivät naimisiin.

Seitsemänvuotiaana Julie pääsi isänsä mukana pääkaupunki Washington D.C:hen. Abraham Lincolnin muistomerkin äärellä Julie kuunteli silmät suurina isänsä kertomuksia historiasta, ja orjuuden lakkauttamista ajanut presidentti teki nuoreen tyttöön lähtemättömän vaikutuksen.

”Olin älyttömän ihastunut presidentti Lincolniin. Muistan, kuinka isä kertoi minulle, että hänet oli haudattu muistomerkin sementin alle, mutta sitä ennen työmiesten oli pitänyt tarkistaa, ettei kukaan ollut vain kaivanut ruumista ulos. Ihmettelin, minkälainen hullu niin tekisi. Isä oli ensimmäinen henkilö, joka selitti minulle ihmisten olevan joskus hyvin outoja”, Julia kertoi myöhemmin Vanity Fair-lehdelle.

Junttimaiseksi haukuttu kotipaikka Smyrna jäi taakse aina, kun Juliella oli lomaa koulusta. Hän vietti mielellään aikaa isänsä ja äitipuolensa kanssa.
Isä rakasti tyttäriään suuresti. Hän rakensi heille taidokkaan ja yksityiskohtaisen nukkekodin ja kirjoitti heille useita kirjeitä. Monet kirjeistä hävisivät vuosien saatossa, mutta viimeistä jäljellä olevaa Julie luki uudestaan ja uudestaan. Joka kerta hän liikuttui kirjeestä eri tavalla.

Julie eli saman katon alla isäpuolensa Michaelin kanssa kymmenisen vuotta, aina kuusitoistavuotiaaksi asti. Sinä aikana uusperhe muutti Atlantan keskustasta Smyrnan esikaupunkialueelle, ja Betty Lou synnytti Julielle ja Lisalle sisarpuoli Nancyn.

Michael oli Walterin vastakohta monessakin mielessä. Hän esimerkiksi haihatteli takaisin etelävaltioiden mennyttä aikaa, joten yhtäkkiä Julien kasvatus poikkesi täysin aiemmista monikulttuurisista ja rotuja sekoittavista arvoista. Michael ei kuitenkaan onnistunut käännyttämään alakouluikäistä tytärpuoltaan, vaikka hän järjesti univormujuhlia tai pisti Julien siskoineen osallistumaan Konfederaation Lapset -järjestön toimintaan.

Eric kertoi aikuisiällä, että Michael ja Betty Lou olivat käyttäneet häneen nuorena fyysistä väkivaltaa, vaikka samaan aikaan äiti oli yrittänyt väittää pojalleen, että vain Walter kohteli lapsia huonosti.

”Julia taas on aina kieltänyt koko tilanteen. Minut hakattiin pienenä melkein päivittäin, mutta Julia ei halua kuulla koko asiasta, mikä on vaikuttanut väleihimme vuosien ajan”, Eric sanoi eräässä haastattelussa.

Michael Motesin mahdolliset kyseenalaiset teot tytärpuoliaan kohtaan ovat hämärän peitossa, sillä Julia ei ole puhunut hänestä haastatteluissa. Ainakin tiukasta vaikenemisesta voi päätellä, että nuoruus ei ollut helppoa aikaa.

”Sen jälkeen kun vanhempani erosivat, äitini, minä ja siskoni muutimme Atlantasta Smyrnaan”, Julia sanoi eräässä haastattelussa ja jätti isäpuolensa kokonaan mainitsematta. Toisessa haastattelussa Julia selitti, miksei hän koskaan puhu isäpuolestaan:

”Minulla on hyvin vahvat mielipiteet kaikesta, mutta minulla on myös nuori siskopuoli, joka syntyi äitini toisen avioliiton kautta. Kunnioituksesta häntä ja äitiäni kohtaan katson, ettei asioista puhuminen olisi reilua.”

Betty Loun ja Walterin väliset riidat jatkuivat pitkään, mikä vaikutti myös siihen, minkälaiseksi Julie koki suhteensa vanhempiinsa. Betty Lou yritti rajoittaa ex-miehensä kontaktia tyttäriinsä, ja eräänä jouluna hän takavarikoi kultaisen rannekorun, jonka

Walter oli antanut Julielle joululahjaksi. Lahjojenjaon aikaan äiti väitti Julielle, että isä oli unohtanut hänet. Tapaus ei ollut poikkeuksellinen, joten kasvuikäinen Julie kuvitteli usein, ettei hän ollut tarpeeksi hyvä isälleen eikä isä rakastanut häntä. Julie olisi muuttanut mitä vain itsessään, jotta isä olisi välittänyt hänestä enemmän. Myös Julien suhde äitiinsä oli hataralla pohjalla.

Kotoaan heitetty isoveli Eric lakkasi puhumasta Betty Loun kanssa jopa viidentoista vuoden ajaksi, ja perheen kireä ilmapiiri vaikutti Julieen syvästi. Vielä vuosia myöhemmin hän pelkäsi konflikteja ja yritti välttää niitä kaikin keinoin.Julien lapsuus äidin ja Michaelin uusperheessä oli pahempaa kuin varhaislapsuus Walterin ja Betty Loun kotona. Aikuisten riitely rahasta oli uusperheessäkin jatkuvaa, ja jos se kesti yöhön asti, nuori Julie haki turvaa isosiskostaan, jonka kanssa hän jakoi oman huoneensa. Julie kuvitteli, että Lisalla oli taivaallisia voimia, ja hän saattoi odottaa iltaisin, että isosisko nukahti. Sen jälkeen hän kävi koskettamassa Lisaa ja ajatteli siirtyvänsä kosketuksen voimalla turvalliseen paikkaan, jossa ei tarvinnut pelätä öisin.

Brittiläisen Here!-lehden mukaan Julia oli kymmenen vanha, kun hänen isäpuolensa Michael alkoi ahdistella 13-vuotiasta poikaa nimeltä Shawn Melton. Ahdistelua jatkui neljän vuoden ajan, ja Shawn vahvisti tiedon vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Sitä, koskiko isäpuoli ikinä tyttäriinsä, ei tiedetä.

Julie ei ollut perheen ensimmäinen näyttelijälupaus. Isoveli Eric oli päätynyt isänsä kannustamana pyrkimään teatterikouluun New Yorkiin, ja pian poika opiskeli kuuluisassa American Academy of Dramatic Arts -koulussa. Sen kasvatteja olivat muiden muassa Spencer Tracy, Grace Kelly ja Robert Redford. Eric pääsi melko nopeasti näyttelemään saippuasarjaan Another World, jota Julie katsoi televisiosta iltapäivisin. Julie piti isoveljeään huippukuuluisana ja haaveili päiväunissaan siitä, että Charlien enkeleissä näyttelevä Farrah Fawcett olisi Ericin tyttö­ystävä. Julien fantasiassa
pariskunta hakisi hänet koulusta, ja kaikki luokkatoverit näkisivät Julien Farrahin ja Ericin seurassa.

Elokuussa 1977 Julien isä vei Julien ja Lisan Ericin luokse New Yorkiin. Pian kymmenen vuotta täyttävä Julie ihmetteli suurkaupunkia isoveljensä opastamana, ja Eric vei molemmat pikkusiskonsa Another Worldin kuvausstudiolle. Vaikka tuotantotiimi oli lomalla eikä paikalla kuvattu mitään, Julie ihaili kaikkea näkemäänsä siinä määrin, että hänen aikaisempi suunnitelmansa eläinlääkäriksi opiskelusta vaihtui fantasioihin, joissa Julie oli yhtä suosittu kuin Audrey Hepburn.

Kuukautta myöhemmin Julie sai suru-uutisen. Hänen äitipuolensa oli kuollut. Eileen oli hukkunut kanoottireissulla, sillä hän ei ollut surkeasta uimataidostaan huolimatta laittanut pelastusliiviä päälleen. Julien isä oli surun murtama, ja Walterin elämä alkoi luisua nopeasti alamäkeen. Hän masentui ja sairastui. Pian Walterilla todettiin kurkkusyöpä, joka nujersi hänet muutamassa kuukaudessa.

Julien äiti ei kertonut tyttärilleen, että isä oli vakavasti sairas ja kuolisi pian. Eräänä joulukuun päivänä Betty Lou vain puki Julien siisteihin housuihin ja vei tämän Lisan kanssa isoäidin ja isoisän luo. Julia oli nähnyt isänsä vanhempia vain hyvin harvoin Walterin ja Betty Loun eron jälkeen. Julie sai kuulla, että isä oli kuollut syöpään. Nuoresta tytöstä tuntui siltä, kuin koko hänen elämänsä olisi muuttunut väkivaltaisesti salamaniskusta. Kukaan ei osannut selittää asioita ymmärrettävästi. Näin ei voinut tapahtua, sillä kukaan ei pystynyt kertomaan, minkä takia isä oli kuollut.

Betty Lou ei osallistunut ex-miehensä hautajaisiin, mutta hän antoi kymmenenvuotiaan Julien ja kaksitoistavuotiaan Lisan mennä hyvästelemään isänsä. Walterin kuoleman jälkeen paljastui, että hän oli perinyt hukkuneen Eileen-vaimonsa omaisuutta sadan tuhannen dollarin edestä. Walter oli tehnyt kolme päivää ennen kuolemaansa testamentin, jonka mukaan rahat jaettaisiin kaikkien kolmen lapsen kesken ja isoveli Eric olisi pesänjakaja.
Eric yritti saada pikkusiskojensa huoltajuuden itselleen, mutta Betty Lou taisteli vastaan. Pitkien riitojen jälkeen oikeus päätti, että tytöt jäisivät äidille ja rahat jaettaisiin lasten kesken. Oikeuskulujen jälkeen Julien osuus, 28 000 dollaria, laitettiin pankkitilille odottelemaan hänen täysi-ikäisyyttään.

Isän kuolema oli vaikuttanut kymmenenvuotiaan Julien psyykeen selvästi. Viikkojen ajan hän kuljeskeli ympäriinsä kuin zombie ja yritti ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Julien mielestä häntä oli kohdannut äärimmäinen epä­oikeudenmukaisuus. Enää viikon¬loput isän kanssa eivät toisi lohtua Julien arkeen. Hän pelkäsi ja inhosi Michael Motesia, ja nyt hän joutui viettämään joka ikisen päivän saman katon alla tämän kanssa. Isäpuoli saattoi olla välinpitämätön, määräilevä tai vähättelevä Julieta ja Lisaa kohtaan. Julie syytti tilanteesta äitiään, ja hänen välinsä Betty Loun kanssa kiristyivät. Julie alkoi kehittää paineen alla kuorta, jonka läpi hän ei näyttänyt todellisia tunteitaan.
Myöhemmin samana vuonna Michael peri kuolleen isänsä omaisuuden, ja uusperhe muutti suurempaan taloon. Uudessa kodissa oli kolme makuuhuonetta, ja Julie sai oman huoneen. Talo oli riittävän suuri isäpuolen välttelyyn, mikä helpotti tilannetta hiukan.

Juliesta tulisi ehkä reilun vuosikymmenen kuluttua koko Amerikan rakastama Pretty Woman, mutta kymmenenvuotiaana hän koki itsensä vain rumaksi ankanpoikaseksi. Griffin Middle Schoolin käytävillä talsi paksuja silmä­laseja pitävä ruskeatukkainen tyttö, jonka ulkonevia hampaita oli yritetty saada kuriin metallinvärisillä raudoilla jo kaksi vuotta. Luokkatoverit kiusasivat Julieta, sillä hänellä oli normaalia suurempi suu. Sen amorinkaari ei ollut täydellinen kuten Julien ihailemilla suppusuisilla tytöillä. Kaiken lisäksi Julie kasvoi nopeasti, ja hän oli monia omanikäisiään poikia pidempi.

Julie ei ollut erityisen suosittu lapsi. Kun hän osallistui kuudennella luokalla tanssikisaan mustaihoisen ystävänsä kanssa, jotkut huutelivat ja osoittelivat tyttöä ja maalasivat hänen lokeronsa oveen haukkumasanoja. Julie oli noihin aikoihin hyvin ujo ja kiltti, eikä hän halunnut aiheuttaa kenellekään ongelmia. Ruma ankanpoikanen kuului partioon ja oli suorittanut siellä kaikki mahdolliset kunniamerkit.

Jotain kuitenkin tapahtui keväällä 1978. Eläinlääkäriksi haikaillut Julie alkoi kehitellä päässään yhä vahvempia haaveita näyttelijän urasta. Eric oli nousemassa leffatähdeksi, mikä teki vaikutuksen pikkusiskoon. Ericistä oli kasvanut komea nuorimies, ja nyt hänen elokuvansa King Of The Gypsies oli tulossa ensi-iltaan. Paramount Pictures oli tekemässä nuoresta tähdestään kovaa vauhtia seksisymbolia. Julie näki julisteita, joissa hänen isoveljensä poseerasi maskuliinisena ja lihaksikkaana ilman paitaa. Poissa olivat lapsuudenajan änkytys ja hento varsi. Nyt Ericistä povattiin James Deanin ja Marlon Brandon kaltaisten nuorten kapinallisten manttelinperijää.

Eric laittoi suuren maailman tyyliin limusiinin noutamaan sukulaisensa ensi-iltajuhliin. Kun Julie näki veljensä valkokankaalla, hän oli huumassa. ”Jos veljeni pystyy tuohon, niin miksen minäkin pystyisi”, kymmenenvuotias tyttö mietti. Kun opettaja kysyi seuraavana syksynä, mikä Juliesta tulisi isona, hän vastasi ykskantaan:

”Minusta tulee näyttelijä, ihan niin kuin veljestänikin.”

Luokkatoverit havaitsivat muutoksen Juliessa. Hän alkoi käydä näytelmätunneilla, ja päästessään esiintymään hän loisti. Teatterilavan ulkopuolella Julie oli yhä hyvin keskinkertaisen oloinen oppilas, mutta parrasvalot saivat hänet näyttämään täysin eri ihmiseltä.

Julie haaveili olevansa yhtä kaunis kuin kuuluisat naisnäyttelijät. Kaksitoistavuotiaana hän päätti kokeilla äitinsä meikkejä salaa ennen koulupäivää. Julie halusi yhtä upeat silmät kuin Betty Loulla. Hän nappasi käteensä nestemäisen silmänrajauskynän ja veti viivan alaripsiensä sisäreunaan. Sitten hän sulki silmänsä ja avasi ne. Väri levisi ympäriinsä, ja koko silmämuna muuttui mustaksi. Julie luuli hetken tulevansa sokeaksi, ennen kuin räpyttely työnsi mustan töhnän epätasaisiksi läiskiksi silmänurkkiin. Tästä oli Audrey Hepburn kaukana.

Julie kasvoi ja siirtyi opiskelemaan Campbell High Schooliin. Koulussa ei ollut omaa teatteriryhmää tai näyttämöä, mutta Julie ei antanut sen haitata. Hän pystyisi näyttämään kykynsä ja vapautumaan luokkahuoneessakin.
Eräänä päivänä Julie käveli englannintunnille, ja opettaja ihmetteli kummallista asukokonaisuutta. Julie oli pukenut ylleen toogan, jonka päälle hän oli pingottanut t-paidan. Tooga oli vielä ymmärrettävissä, sillä tänään Julien oli määrä näytellä kohtaus Julius Caesarista. Mutta miksi tytöllä oli virttynyt t-paita päällään?

Julie tuli luokan eteen ja alkoi lasketella Cassiuksen vuorosanoja yhdessä Brutusta esittävän luokkatoverinsa kanssa. Kiivas kohtaus tempaisi nopeasti koko luokan mukaansa. Lopulta Julie tuli kohtaan, jossa Cassius vaikeroi ja vetää miekan tupestaan.

”Kas tässä paljas rintani; sen sisällä sydän… ” Julie sanoi kiihtyneenä ja repi t-paitansa rikki. Luokka kohahti ällistyneenä, eikä opettajakaan ollut nähnyt vastaavaa aikaisemmin. Hän antoi Julien ryhmälle lähes täydet pisteet.

1980-luvun alussa Julien äiti Betty Lou tajusi tehneensä virheen avioiduttuaan Michael Motesin kanssa. Miehen asenne oli sietämätön, eikä hän käynyt riittävästi töissä saati maksanut ulosottoon menneitä laskujaan. Betty Lou haki eroa ja sai sen, kun Julie täytti kuusitoista. Äiti ja lapset, seitsemänvuotias Nancy mukaan lukien, jäivät kotitaloonsa.

Isäpuolen katoaminen arjesta oli Julielle todellinen helpotus. Suuri kivi vierähti hänen sydämeltään, ja suhde äitiin parani eron jälkeen huomattavasti. Nyt Betty Lou tuntui muuttuneen: hän kuunteli Julien huolia ja lohdutti tytärtään. Raha oli edelleen tiukalla Julien perheessä, joten hän meni koulun jälkeen töihin pizzeriaan. Vaikea taloudellinen tilanne oli silti helposti kestettävissä, sillä nyt perheessä tuntui pitkästä aikaa olevan aitoa rakkautta.

Julie alkoi vapautua myös koulussa. Hän vaikutti luokkatovereidensa mielestä iloiselta, avoimelta ja jopa yli-innostuneelta. Julie saattoi nauraa kuin hyeena tai hauskuuttaa koko luokkaa dramaattisilla elkeillään. Eräänä päivänä Julie joutui vaikeuksiin puhuttuaan taas kerran tunnin aikana. Kun opettaja ilmoitti koko luokan edessä, että Julien olisi jäätävä rangaistukseksi koulun jälkeen keräämään kaikki luokkahuoneen lattialle tippuneet niitit, Julie heittäytyi maahan.

”Voi neiti Partridge, älkää pakottako minua siihen!” Julie huusi ja hakkasi nyrkkejään maahan. Koko luokka räjähti nauruun, ja Julie innostui entisestään.

Opettaja ei jaksanut leikkiä.

”Äh, mene paikallesi ja unohda koko juttu.”

Osa Julien opettajista piti häntä viehättävänä tapauksena, ja Julie osasi kietoa heidät pikkusormena ympärille. Osa ei sietänyt häntä lainkaan, ja algebran opettaja oli yksi vaikeimmista tapauksista. Julie pelkäsi reputtavansa algebran ja meni puhumaan inhokkiopettajansa kanssa suoraan.

”Ollaanpa ihan rehellisiä. Ei ole mitään keinoa, jolla voisin päästä tätä kurssia läpi”, Julie sanoi.

”Minusta tuntuu, ettei sinun tule minua ikävä, jos en ilmaannu vastedes tunneille. Joten mitä jos menisin joka päivä koulun kirjastoon – en kotiin tai mihinkään muualle – ja lukisin siellä kirjoja? Onko mitenkään mahdollista,
etten enää tulisi tunneillesi?”

Yllättävää kyllä, opettaja suostui Julien pyyntöön, ja tyttö alkoi kuluttaa kirjaston penkkejä. Hän saattoi lukea Walt Whitmanin runoja tai Canterbury Talesia. Julie innostui myös kirjoittamaan runoja itse.

Teini-ikäisenä Julie ei ollut enää se sama nököhampainen rillipää kuin nuorempana. Hampaat olivat jo suorat, ja silmät tulivat uudella tavalla esiin, sillä hän oli alkanut käyttää piilolaseja. Kaunis hymy valloitti ympäristön, mutta syvällä sisimmässään Julie oli tyytymätön itseensä. Hän kun ei ollut cheerleader- tai tanssiaisten kuningatar -tyyppiä.

Julie harrasti tennistä ja viihtyi koulussa. Iltapäivisin hän kävi töissä paikallisen ostoskeskuksen elokuvateatterissa, snack shopissa tai jäätelöbaarissa.

Jollain tasolla Julie tunsi, ettei hän kuulunut joukkoon. Hänen paras kaverinsa oli Paige Amsler, jonka kanssa Julie rakasti katsoa saippuasarjoja, haaveilla tulevaisuudesta ja syödä tonnikalaleipiä light-colan kanssa. Taustalla soi yleensä Elvis Costellon, Styxin, Abban, Billy Idolin, Rick Springfieldin tai Rolling Stonesin levy.

Vaikkei Julie liikkunut koulun suosituimpien ihmisten seurassa, pojat olivat hänestä hyvin kiinnostuneita. Paitsi Joe Thompson, koripallonpelaaja, johon Julie oli pitkään ihastunut. Joe piti Juliesta muttei halunnut olla hänen kanssaan muuta kuin ystävä. Mitä enemmän Joe kieltäytyi, sitä suurempana haasteena Julie hänet näki. Suhteesta ei kuitenkaan koskaan kehkeytynyt mitään romanttista.

Sen sijaan Julie alkoi seurustella Keith Leeperin kanssa, jonka hän tapasi limudiskossa. Keith näytti Julien mielestä aivan Stingiltä, ja itsevarmalta vaikuttava tyttö pamautti mielipiteensä pojalle heti aloitusrepliikissään. Pian pari oli vaihtanut puhelinnumeroita. Jouluna 1983, puolen vuoden seurustelun jälkeen, Julie menetti Keithille neitsyytensä. Hän oli tuolloin viisitoistavuotias.

Julie kävi välillä isoveljensä Ericin luona New Yorkissa ja tutustui tämän kautta kuuluisiin ihmisiin. Näyttelijöiden maailma kiinnosti häntä koko ajan enemmän. Kun Eric vei seitsemäntoistavuotiaan Julien mukanaan Australiaan The Coca-Cola Kid -elokuvansa kuvauksiin, Julie oli taivaassa. Elokuvahuuman päätteeksi hän tapasi kotimatkallaan Billy Idolin lentokoneessa, ja kotipihalla odotti lahja Ericiltä: upouusi Volkswagen Bug.

Vaikka Ericin elämä näytti ulospäin upealta, hänellä oli maineen ohella kovia paineita ja hän ratkesi käyttämään huumeita. Silti jännittävä elämä valkokankaalla veti Julieta puoleensa.
Juliesta tuli koko ajan uskaliaampi. Hän osallistui koulussa jopa Miss Panthera-kilpailuun, ja vaikkei koulun futisjoukkueen Panthersin mukaan nimetyn kauneus¬kilpailun kruunua laskettukaan Julien kutreille, hän oli tyytyväinen finalistipaikkaansa.

Koulun viimeisellä viikolla seitsemäntoistavuotias Julie ilmoitti lähtevänsä New Yorkiin. Hänestä tulisi näyttelijä – ei Broadwayllä vaan elokuvissa. Pari vuotta sitten Julien isosisko Lisa oli muuttanut kaupunkiin ja alkanut Ericin lailla tavoitella näyttelijänuraa. Julie halusi mukaan sisarustensa makealta vaikuttavaan elämään.

Kesäkuussa 1985 Julie todella toteutti suunnitelmansa. Hän pakkasi vaatteensa, kosmetiikkansa ja muutaman lempikirjansa ja -levynsä ja antoi Betty Loulle sekä pikkusisko Nancylle lähtösuukot. Sitten hän hyppäsi Volkswageniinsa ja suuntasi New Yorkiin päin menevälle tielle. Hän ajoi lähes neljätoista tuntia, ennen kuin hän saapui Ericin kämpille Central Parkin kupeeseen.

Penninvenyttäjä Julie nukkui pian vakituisesti Lisan asunnossa, ja isosisko auttoi häntä sopeutumaan uuteen ja hiukan pelottavaankin maailmaan. Julie ei hukannut aikaa: hän ravasi koe-esiintymisissä ja teki töitä sekä italialaisessa jäätelöbaarissa että Athlete’s Foot -urheiluliikkeessä.
Elämä oli jännittävää, mutta koe-esiintymisissä kokemattoman Julien leveää etelän aksenttia pidettiin junttimaisena, eikä näyttelijäntöitä tippunut. Julie oli monien mielestä liian erikoinen tai outo tyyppi. Lisa kehotti Julieta tekemään mallintöitä, ja hän kasasi itselleen vastahakoisesti mallikansion. Pian Julie pääsi Click-mallitoimistoon, muttei kokenut mallinhommia koskaan omaksi jutukseen. Hän oli näyttelijä.

Seitsemäntoistavuotias Julie oli päättäväinen, vaikkei hän saanut näyttelijäntöitä kahdeksaantoista kuukauteen. Joku toinen olisi saattanut luopua leikistä, mutta ei Julie. Hän oli päättänyt menestyä, ja hän saisi mitä hän halusi. Nuori nainen kävi jopa äänivalmennuksessa ja pääsi eroon aksentistaan.

Lopulta Julie sai ensimmäisen roolinsa. Elokuva vain ei ollut ihan sitä, mitä hänellä oli ollut mielessään. Firehousen pääasia tuntuivat olevan tissit ja toiminta, ja surkea leffa meni suoraan videovuokraamoihin. Juliella ei ollut leffassa yhtään repliikkiä, eikä hän kuulutellut filmidebyytistään suurella ylpeydellä ystävilleen.

Käänne parempaan tapahtui, kun Eric päätti tuupata Julieta eteenpäin. Ericin oli määrä esiintyä Blood Red -elokuvassa, ja hän suositteli ohjaaja Peter Mastersonia palkkaamaan siskonsa näyttelijäkaartiin. Masterson suostui pelkän suosittelun perusteella.

Valkokangasroolinsa jälkeen Julie sai liittyä elokuvanäyttelijöiden Screen Actors Guild -järjestöön. Ongelmana oli vain se, että SAG:n listoilla oli jo yksi Julie Roberts -niminen näyttelijä, eikä järjestö hyväksynyt kahta samannimistä näyttelijää jäsenekseen. Julie soitti äidilleen: pitäisikö hänen alkaa kutsua itseään Fionaksi toisen nimensä mukaan? Betty Loun mielestä paras ratkaisu olisi, että Julie ottaisi käyttöön syntymä­nimensä.

”Selvä, koko maailma tulee tuntemaan minut Juliana”, yhdeksäntoistavuotias näyttelijä ajatteli ja rustasi nimensä SAG:n paperiin. Julia ei tiennyt, kuinka oikeassa hän olikaan.

Osa 2

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.