Osa 5/5: Turun saaristossa Ursula ja Hille tapaavat tuttavaperheen ja viettävät huolettomia kesäpäiviä. Paluumatkalla myrsky yllättää heidät. Ursulan hallusta löytyy entisen miesystävän Kristianin muistitikku, jolla on arkaluontoista tietoa norjalaishiihtäjien dopingista. Hille päättää turvautua meripelastaja Maidon apuun.

Näpyttelin Maidon numeron kännykkääni. Muutaman tyyttäyksen jälkeen Maido vastasi. Häntä ei tarvinnut kahta kertaa houkutella. Maido kertoi olevansa viikonlopun vietossa veneellään ja sattumalta melko lähellä meitä. En muistanut, että oli viikonloppu. Ajantajuni oli selvästi kadonnut viimeistään Björkössä.

– Minkähänlainen vene Maidolla on? Ursula mietti. – Ja mistä päin se on tulossa? Sivutuuli on paha, mutta jos Maido tulee mantereen suunnasta, saattaa onnistua jotenkuten.

Jäimme odottamaan. Kello mateli. Kului tunti, kului toinen. Maidoa ei kuulunut.

– Maidonhan piti olla lähellä, ihmettelin. – Mitä ihmettä mä oikein menin tekemään? Se on varmaan kaatunut veneellään ja taistelee tuolla aallokossa.

– Ei se mitään kaatunut ole, Ursula sanoi. – Luuli, että pilailet. Tai sitten se oli jo tulossa mutta tapasi laiturilla mukavan tytön, jonka kanssa lähti lämmittämään saunaa. Miehet on just sellaisia.

– Vain vana jäi, kun laivasi läksi, aloitin. – Odota, mä etsin sen täältä iPodilta.

Oli jo tullut pimeää, mutta tuuli ei osoittanut laantumisen merkkejä.

– Tämä vene on aika pahasti, Ursula sanoi. – Pakko mennä kiinnittämään uudelleen. Jos tämä liikkuu vielä muutaman metrin luodon suuntaan, niin ollaan kivessä kiinni ja se hinkkaa kyljen rikki. Minä voin mennä, kun sinulla on tuo side jalassa.

– Varo niitä teräviä kiviä! huikkasin.

Ursula kiipesi kannelle.

– Hei, nyt tuolta tulee vene! Täällä, Maido! Me ollaan täällä!

Nousin Ursulan vierelle. Valtavan suuri puuvene kynti aallokkoa meitä kohti. Ursula siirtyi takakannelle ja meni ottamaan vastaan Maidon heittämän köyden. Laskimme lepuuttajat kylkeen, ja Maito kiinnitti veneensä viereen. Hän kahlasi Ursulan kanssa rantaan korjamaan kiinnitystämme. He askaroivat hyvän tovin tuulessa ja aallokossa saadakseen veneet toivomallaan tavalla. Se olikin hyvä juttu. Minä ehdin sillä aikaa kammata hiukseni, laittaa meikkivoidetta ja varjostaa kulmani. Yllättävä turhamaisuuden puuska naiselta, joka meikkasi tuskin päiväkodin kevätjuhlia varten.

– Ja sitten iltapalalle! Maido sanoi. – Mulla on puuviljaa, kohupiimätorttua ja vaikka mitä. Tulkaapa sisään.

– Ihanaa! Kauniimpia sanoja en ole kuullut aikoihin, Ursula sanoi. – Mulla on aivan hirveä nälkä.

– Tällaisen veneen minä haluaisin, kuiskasin Ursulalle. – Tosin nuo ikävät ruskeat tyynyt kyllä laittaisin heti vaihtoon.

– Taitaisi tuo kapteenikin kelvata kaupanpäällisiksi, Ursula kuiskasi takaisin.

– Minä tulin tällä Kuresaaresta Suomeen, Maido sanoi. – Tämä on kyllä mun sedän vene, mutta ei se enää itse veneile. On vanha mies. Tämä venekin on vanha. Tehty joskus 50-luvulla. Silloin vielä osattiin.

– Vai 50-luvulta. Sopii hyvin Hillen musiikkimakuun, Ursula totesi.

– Ja ruusumekkoon.

– On mullakin täällä musiikkia, Maido sanoi. – Vanhoja eestiläisiä iskelmiä.

Lazzarellaan verrattuna Maidon vene tuntui valtavan isolta. Maido sytytti lasipurkeissa olevat kynttilät pöytään ja käänsi kaasulieden päälle.

– Saatte paistettua juustoa, hän sanoi. – Virolainen ruoka. Käännetään juustopalat jauhossa ja paistetaan öljyssä. Ravitsevaa ja hyvää.

Vilkaisin Ursulaa varoittavasti. Nyt ei kaivattaisi sanaakaan kolesterolista tai paistinrasvan karsinogeeneistä.

– Aivan mahtavaa! Ursula huokaisi. – Ihanaa saada ruokaa.

En muista koskaan saaneeni mitään niin hyvää kuin Maidon paistamat, leivitetyt juustopalat. Ruuan kanssa joimme puolen litran tuopilliset lähdevettä. Jälkiruuaksi söimme hedelmiä ja rahkapiirakkaa.

– Aikamoinen tuuri, että satuit olemaan lähellä, sanoin Maidolle.
Maido virnisti.

– No jos totta puhutaan, niin en mä ollut täällä päinkään. Mutta kyllähän mä olisin lähtenyt vaikka Kuresaaresta asti, jos olisit soittanut.

– Sulla on täällä valtavan isot makuutilat, totesin. – Aivan toista kuin Lazzarellassa. Mulla on aina aamulla paikat puutuneet. Takahytti on suunniteltu pikkulapsille.

– Jää tänne, Maido sanoi ja hymyili.

– Mä jään kanssa. Mä en ainakaan mene yksin omaan veneeseen. Mä en ole mikään yksinpurjehtija, Ursula sanoi.

Rommitilkka tuntui laukaisseen Ursulassa puheripulin. Hän istui tiiviisti Maidon kyljessä ja piirteli sormellaan merikorttiin reittejä reissustamme ja samalla selosti vuolaasti kaikkia aikaisempiakin matkojaan. Ursula ja Maido keskustelivat eri veneistä ja niiden teknisistä ominaisuuksista kielellä, joka kuulosti korvissani aivan vieraalta. Pieni kateudenpisto vihlaisi mielessäni. Minullehan Maido oli puhelinnumeronsa antanut.

Kellon lähestyessä puoltayötä kannoimme peittomme ja tyynymme Maidon veneeseen. Olin pesemässä hampaita kannella, kun kännykkä soi. Se oli Tuukka.

– Olen nyt vähän selvitellyt asioita, Tuukka sanoi. – Onko sulla se excel-taulukko siinä? Voisitko vielä luetella minulle niitä merkintöjä? Tämä saattaa olla isompi juttu kuin aluksi uskalsin ajatellakaan.

– Ei se tässä ole, se on tuolla veneessä. Sitä paitsi me ollaan juuri menossa nukkumaan.

– Veneessä? Missä sä itse olet? Ja tietääkö kukaan, missä te olette?

– Mitä sinä tarkoitat? Miten niin, tietääkö kukaan? Ei kai. Paitsi sinä tiedät. Ja olenhan mä tietenkin aina Facebookin statusmerkintöihin laittanut, missä me milloinkin ollaan. Mutta se on vaan mun kavereille.

– Kavereille? Kuinka paljon sinulla on kavereita Facebookissa? Ja mitkä sun tietoturva-asetukset on?

– Mitä sä nyt vaahtoat? Jotain pari sataa kaveria siellä on varmaan, en mä edes tunne niitä kaikkia. Ja mitkä ihmeen tietoturva-asetukset?

– Kuuntele nyt Hille, mitä minä sanon, Tuukka sanoi. – Kyseessä ei ole mikä tahansa muistitikku. Teidän on nyt oltava erityisen varovaisia. Ette saa paljastaa olinpaikkaanne kenellekään. Laita Facebookiin varalta väärää tietoa. Ilmoita vaikka, että olette matkalla Hankoon. Minä tulen teitä vastaan Naantaliin. Ja siihen saakka, olkaa varovaisia. Muista tämä: älä luota kehenkään, joka pyrkii puheillesi. On täysin mahdollista, että teitä seurataan. Älä luota kehenkään vieraaseen. Äläkä varsinkaan ulkomaalaisiin.

– Hille, mihin sinä oikein jäit? kuului Maidon ääni veneestä.

Suljin puhelimen. Älä luota kehenkään, joka pyrkii puheillesi. Älä luota kehenkään vieraaseen.

Ja huppelissa oleva Ursula kihersi parhaillaan luottavaisena täysin tuntemattomuudesta tiellemme seilanneen Maidon kyljessä. Tunsin pulssini kiihtyvän ja kämmenieni hikoavan. Olimmeko joutuneet ansaan?

Seisoin hetken kannella tietämättä mitä tehdä. Olin peloissani mutta samalla myös vihainen. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Tuukan piti olla se, joka sai minut rauhoitettua. Nyt hän oli epämääräisillä vihjailullaan saanut minut lähes paniikkiin.

Ursulan laukusta oli löytynyt väärä muistitikku, jolle oli tallennettu norjankielisiä merkintöjä sisältävä excel-taulukko. Vielä päivällä Tuukka oli hyväntuulisena vakuutellut, että kyseessä täytyi olla erehdys. Ja nyt hän oli soittanut varoituspuhelun. Emme pääsisi lähtemään mihinkään tässä kelissä. Nyt ei auttanut muu kuin yrittää olla mahdollisimman normaali.

Ilta oli pimentynyt ja yö laskeutunut meren ylle, tuuli ei vain osoittanut tyyntymisen merkkejä. Maido oli sytyttänyt veneeseensä valot. Ikkunan läpi näin, kuinka hän istui Ursulaa vastapäätä kumartuneena kajuutan pöydän ylle merikorttia tutkimaan. Hymyilevä Maido, jonka uudelleentapaamista olin Kasnäsin jälkeen mielessäni toivonut lakkaamatta. Kun olimme jääneet ilman juomavettä ja ruokaa odottamaan myrskyn taukoamista, olin viimein saanut riittävän hyvän tekosyyn soittaakseni hänelle, ja hän oli sanonut olevansa sattumalta ihan lähellä.

Minkä ihmeen takia Maido oli sattumalta valmiiksi meidän lähellämme keskellä saaristomerta? Hän oli pelastanut iltamme tulemalla paikalle ja valmistamalla meille iltapalaa. Hän oli ostanut luottamuksemme paistetulla edamjuuston palalla ja viipaleella rahkapiirakkaa. Olimme jopa kantaneet peittomme ja tyynymme Maidon veneeseen.

Mutta toisaalta, voiko hymyilevä ihminen olla läpeensä paha? tuumin mielessäni. Sitten muistin, mitä Ursula oli ajatellut Kristianista: hyvä tanssittaja ei voi olla paha.

Mikä meitä naisia oikein riivasi? Pieni ystävällinen ele tai miellyttävä yksityiskohta miehen ulkonäössä sai meidät unohtamaan kaiken järjen äänen. Oliko ihastumisessa lopulta kyse muusta kuin ajoituksesta? Kuka tahansa on riittävän vastustamaton silloin, kun on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. – Joskus sitä on vain niin yksinäinen, että ottaa ensimmä­isen vastaantulijan, oli Ursulakin todennut. Minä olin ollut yksinäinen jo yli kolme viikkoa!

En tiennyt enää, kehen luottaa. Jos sää olisi ollut vähääkään parempi, olisimme kiittäneet Maidoa avusta ja jatkaneet matkaa. Nyt ei ollut vaihtoehtoja. Kun näin Ursulan nauravan vapautuneena Maidon jutuille, ymmärsin, etten voisi edes vihjata Ursulalle Tuukan puhelusta. Niin paljon hän oli ahdistusta ja pelkoa mukanaan kantanut. Ursula oli huolettoman hetkensä ansainnut – siinäkin tapauksessa, että huolettomuus olisi katteetonta.

Vein hammasharjani takaisin Lazzarellaan. Ursulan käsilaukku oli huolimattomasti penkillä. Avasin sen ja sujautin muistitikun hupparin taskuun. Nyt olisi syytä olla erityisen varovainen.

– Hille, oletko sinä pudonnut mereen? Maido huuteli.

Nousin Lazzarellasta, suljin oven huolellisesti ja astuin Maidon veneen kannelle. Koputin kajuutan oveen, ja Maido avasi sen minulle. Hän hymyili, mutta en pystynyt katsomaan häneen.

– Hohhoijaa, taitaa olla parasta mennä nukkumaan. Monesti aamuvarhaisella on tyynin hetki, ja silloin meidän täytyy olla valmiina jatkamaan matkaa, sanoin.

– Kyllä mun evääni riittäisivät vielä pitempääkin myrskyyn, Maido vakuutteli.

– Mua ei ainakaan vielä väsytä, Ursula sanoi. – Onpa ollut varsinainen päivä. Ei olisi aamulla Björköstä lähtiessä arvannut, mitä tämäkin päivä tuo tullessaan.

Yritin mulkaista Ursulaa tiukasti. Kohta hän lavertelisi muistitikut ja kadonneet norjalaishiihtäjät vailla pienintäkään itsesuojeluvaistoa. Eikö Ursula tajunnut, että nyt oltiin vaarallisilla vesillä.

– Nyt nukkumaan! komensin Ursulaa samalla äänenpainolla, jolla sain yleensä villeimmänkin päiväkotiryhmän hiljentymään.

Ursula vilkaisi minua hämmästyneenä. Huomasin, että hän oli kaatanut Maidolle ja itselleen tilkkaset Tuukan rommipullosta.

– Eikö me voitaisi edes laulaa?

– Lauletaan huomenna.

Asettauduin keulaan ja vedin peiton päälleni.

– Etkö sä tulekaan mun viereen? Maido kysyi. – Täällä takakajuutassa olisi enemmän tilaa. Ja minä voisin lukea sulle iltasadunkin. Ja kertoa kummitusjuttuja.

– Minä nukun nyt tässä, vastasin tiukalla päiväkotiäänelläni.

– Ja Ursula samoin. Kiitos iltapalasta ja hyvää yötä.

Teeskentelin nukahtavani. Halusin tarkistaa, lähteekö Maido tutkimaan Lazzarellan kaappeja heti nukahdettuamme. Niin ei käynyt. Takakajuutasta kuului hiljaisella Moskovan valot Georg Otsin laulamana, kunnes Maido käänsi soittimensa kiinni.

Aaltojen tasainen loiskinta ja hirraava ääni kahden kyljittäin kiinnitetyn veneen osuessa toisiinsa tuudittivat meidät pikku hiljaa uneen.

Olin arvannut oikein. Aamuyöstä tuuli alkoi tyyntyä. Kuudelta herätin Ursulan.

– Ursula, nyt lähdetään.

– Paljonko kello on?

– Ei sillä nyt niin väliä, mutta tuuli on tyyntynyt. Päivemmällä voi alkaa taas loikottaa.

– Mmmm. Keitetään nyt ainakin kahvit ensin.

Vein vuodevaatteemme takaisin Lazzarellaan. Kun palasin, Maidokin oli jo herännyt ja kattanut aamupalaa pöytään. Hän vaikutti pettyneeltä.

– Otatte ainakin juomavettä ja evästä mukaan, Maido vaati. Hän aukaisi jääkaapin ja kääräisi pari makkaraa ja juustokimpaleen sanomalehteen.

– Kiitos, eiköhän me pärjätä. Ostetaan sitten Hangosta lisää.

– Hangosta? Ursula oli yhtenä kysymysmerkkinä. – Eikö me ollakaan menossa Naantaliin?

– Tuukka soitti myöhään illalla. Suunnitelmat ovat muuttuneet.

– No siinä tapauksessa minä ajan teidän edellänne väylälle, Maido sanoi.

Söimme vaiteliaina ja nopeasti ja irrotimme veneet. Väylälle päästyämme Maido huiskutti meille. – Soittelehan taas, hän huikkasi. – Vaikkei olis edes hätä!

Ursula kääntyi idän suuntaan. Kun Maidon vene oli kadonnut näkyvistä, komensin Ursulan pois ohjaajan paikalta.

– Mä haluan ajaa välillä, vaadin.

– Mitä ihmettä sä luulet tekeväsi? Ursula kiljaisi, kun tein jyrkän U-käännöksen. – Mitä sä oikein pelleilet?

– Mennään sittenkin Naantaliin.

– Nyt mä en kyllä ymmärrä yhtään mitään.

– Sä saat ajaa.

Ursula oli hiljaa ja palasi rattiin. Hän vaikutti suuttuneelta.

Noudatin Tuukan ohjeita ja näpyttelin Facebook-kavereilleni tiedon, että olisin kohta Hangossa. Samassa puhelimeni soi. Se oli Tuukka. Mitähän nyt oli tapahtunut?

– Hille. Oletko sä yksin?

– Ursulan kanssa veneessä.

– Kuuntele tarkasti. Mene takakannelle. Pidä huoli, että Ursula ei kuule, mitä me puhutaan.

– Ihan hyvä keli täällä on.

– No menitkö?

– Joo, no mä katson, onko se ankkurin kanssa laatikossa.

Vilkaisin Ursulaa. Hän näytti taas ajatuksiinsa vaipuneelta. Puheluni ei näyttänyt häntä kiinnostavan. Saatuani oven takanani kiinni, puuskahdin Tuukalle:

– Mitä peliä tämä oikein on? Miksi Ursula ei saa kuulla?

– Ehdittekö huomiseksi Naantaliin? Olen tulossa sinne.

– Varmasti ehditään. Ollaan siellä varmaan jo ensi yönä tai hyvissä ajoin illalla.

– Mä pääsen lähtemään Hesasta vasta aamupäivällä. Pitää hoitaa pari asiaa ensin.

– Niin?

– Hille, toimistolla on käyty.

– Tä? Siis sä tarkoitat sun firmaa. Kuka siellä on käynyt?

– Meille on tehty tietomurto. Verkkolevyasema on tuhoutunut. Tyhjää täynnä. Tiedätkö mitä se merkitsee? Suurin osa meidän duuneista on hävinnyt taivaan tuuliin. Asiakasrekisterit. Ensi syksyn projektisuunnitelmat. Laskutustiedot. Melkein kaikki. Mulla on vain satunnaisesti varmuuskopioita. Omalla läppärilläkin on tallennettuna vain juuri nyt kesken olevat duunit.

– Joku virus vai?

– Niin mäkin ensin ajattelin.

– No kai ne nyt saadaan takaisin. Pyydä tietokone-ekspertti paikalle. Nehän taikoo tyhjästä sun tiedostot takaisin.

– Niinhän mä teinkin. Ja siinä samassa selvisi jotakin. Ei ole ollut virusta tai haittaohjelmaa. Deletointi on tehty tahallaan. Ja viimeinen sisäänkirjautuja järjestelmään on ollut Ursula.

– Ursula? Se on mahdotonta. Sehän on ollut täällä veneessä mun kanssa koko ajan.

– Onko sillä läppäri mukana?

– On, mutta ei se sitä ole käyttänyt, juuri.

– Sitä mä vähän pelkäsinkin. Tuon pystyy tekemään myös etänä, jos on käyttäjätunnukset.

– Toi on vähän liian paksua. Miksi ihmeessä Ursula olisi deletoinut teidän duunit? Onhan se ollut stressaantunut. Sanoi siellä saaressa, etteivät ensi syksyn projektit voisi vähempää kiinnostaa, mutta ei se silti tuollaista menisi tekemään.

– Mä en tiedä mitä ajatella, Tuukka puuskahti. – Kerrankin mä olen ihan ymmälläni. Mutta on parempi, että ei ruveta tätä setvimään nyt puhelimessa. Mä tuun huomenna sinne Naantaliin ja haluan puhua Ursulan kanssa. Eikä sanaakaan sille tässä vaiheessa. Koittakaa päästä ehjänä perille.

Palasin hyttiin ja kaivoin esille muistikirjani. Yritin aikani kuluksi piirrellä. Ursula oli hiljaa, salaperäinen Ursula. Tiesinkö vieläkään kuin osan hänen tarinastaan? Vai oliko Ursula alusta alkaen johtanut minua harhaan?

Muutaman tunnin ajon jälkeen vatsaamme alkoi kurnia.

– Poiketaanko Nauvoon? Siellä on kai hyvä ravintola, L`Escale. Oletko käynyt siellä? Ursula katkaisi hiljaisuuden.

– En ole käynyt. Mutta eikö se poikkea reitiltä aika lailla.

Ajattelin, että voisi olla mukavaa päästä Naantalin vierasvenesatamaan yöksi.

– Siellä on kyllä täyttä jo alkuillasta. Entä jos jäisimme Nauvoon ja lähtisimme aamulla varhain Naantaliin.

– Niin Tuukkakin… olin jo lipsauttaa.

– Mitä Tuukasta?

– Ei mitään. Soitellaan sille sitten vaikka illalla.

Nauvon vierasvenesatama yllätti minut suuruudellaan. Vaikka itse kylä oli pieni, oli laiturissa satoja veneitä ja satamassa joutilas lomatunnelma. Ursula lupasi käydä kaupassa täydentämässä taas ruoka- ja juomavarastoja. Kun laitoimme veneen maasähköön, jääkaappi alkoi jälleen kylmetä.

Minä kaivoin laukusta esille Maidon aamulla antaman juusto- ja makkarakäärön pelastaakseni sen kylmään. Paremman puutteessa Maido oli kääräissyt eväät vanhaan sanomalehteen. Olin jo heittää lehden roskiin, kun katseeni iskeytyi pieneen juttuun oikean sivun alalaidassa: ”Norjalaishiihtäjä edelleen tavoittamattomissa.” Minun oli istuttava. Oliko kyse samasta hiihtäjästä, josta Ursula oli aiemmin kertonut?

”Lupaavimpiin norjalaisiin naishiihtäjiin kuuluvaa Inge Skaulia ei lukuisista yrityksistä huolimatta ole tavoitettu. Skauli ei palannut muun joukkueen mukana harjoitusleiriltä Italiasta toukokuussa. Skaulin omaiset ja valmennusjohto kieltäytyvät kommentoimasta asiaa. Skaulin rakettimainen ura koki pahan takaiskun talviolympialaisissa Vancouverissa Skaulin sairastuttua äkillisesti. Skaulin piti olla mukana Holmenkollenilla järjestetyssä kansanjuhlassa juhannuksena, mutta hän ei koskaan tullut paikalle.”

Vilkaisin lehteä. Se oli painettu juhannuksen jälkeisenä keskiviikkona. Siis muutama päivä sitten. Mistä ihmeestä tässä kaikessa mahtoi olla kysymys?

Ursula palasi kauppakassinsa kanssa. Katoin lisäksi pöytään Maidon juuston ja leivän. Ruuan jälkeen päätimme lähteä saunaan. Olimme viettäneet monta yötä luonnonsatamassa ja sauna tuli todella tarpeeseen. Säikähdin nähdessäni kuvani satamarakennuksen peilistä. Poskeni olivat palaneet tummanpunaisiksi. Aurinkolasien kohdalla kasvoissani oli valkoiset renkaat. Hiukset olivat vaalentuneet ja tahmeassa takussa. Merielämä oli tehnyt tehtävänsä, mutta en näyttänyt lainkaan sellaiselta ruotsalaistytöltä, joita purjeveneiden mainoksissa oli.

Saunoimme pitkään ja hartaasti ja kävimme välillä vilvoittelemassa ulkopuolella. Nauvon sauna ei kuitenkaan tarjonnut samanlaista idylliä kuin Elisaari.

Illalla päätimme lähteä kävelylle satamaan ja kylälle. Jalassani olevaa haavaa oli alkanut särkeä. Minun oli astuttava pelkällä kantapäällä, ja kävely oli hidasta ja vaivalloista. Pysähdyin vähän väliä tutkimaan rannassa olevia kojuja, joissa myytiin purjehdusvaatteita, saariston herkkuja ja kaikenlaista rihkamaa.

Palatessamme poikkesimme rantaravintolan terassille ja tilasimme yhdessä tuumin kuivat siiderit. Katselimme vaiteliaina edestakaisin vaeltavaa lomaväkeä: eläkeläispariskuntia, jotka olivat olleet purjeveneillään reissussa jo toukokuusta, lapsiperheitä, jotka olivat ajelleet kesämökeiltään kylälle täydentämään ruokavarastoja, mekastavia nuorisoryhmiä, joille isukit olivat erehtyneet antamaan veneen lainaan.

Oli vaikeaa keksiä puhuttavaa. Tuukan kertomus kaikui korvissani. En halunnut sotkeutua asiaan. Tuukka ja Ursula saisivat selvittää sen keskenään.

Aamulla suoriuduimme matkaan ensimmäisten joukossa. Naantalin vierasvenesatama oli hyvin suosittu, ja olisi oltava ajoissa liikkeellä, jos halusi saada paikan.

Matka sujui hiljaisuuden vallitessa. Minun oli vaikeaa suhtautua Ursulaan luontevasti Tuukan puhelun jälkeen. Salasiko Ursula minulta jotakin?

Naantalin vierasvenesataman laiturissa törmäsimme tuttuun veneeseen. Annin perhe oli ajanut Naantaliin suoraan Björköstä. He olivat valinneet viisaasti pidemmän mutta suojaisamman reitin ja kuuntelivat kauhistuneina kertomustamme toissapäiväisestä myrskystä. Anni hihkui jälleennäkemisen riemua.

– Nyt lähdetään Muumimaailmaan! Te lupasitte!

Katsahdin Ursulaan. En millään voisi lähteä Muumimaailmaan, minun pitäisi odottaa Tuukkaa. Tiesin, ettei Annin kanssa selvittäisi Muumimaailmasta parissa tunnissa.

– Mene sinä Annin kanssa, ehdotin Ursulalle. – Mulla on vähän huono olo. Sitä paitsi tuo jalan haava on vieläkin vähän kipeä. En viitsisi kävellä ainakaan pitkiä matkoja.

Ursulalle asia sopi. Hän tuntui tulevan hyvin toimeen Annin kanssa. Muistin, kuinka Ursula oli kertonut perhehaaveistaan. Siinähän saisi harjoitella. Annin vanhemmat päättivät lähteä pikkupoikien kanssa kylpylään. Sovimme tapaamisen kello kolmeksi iltapäivällä.

Annin ja Ursulan lähdettyä kävellä nilkutin kohti rannassa olevaa kahvilaa. Yritin soittaa Tuukalle, mutta en saanut yhteyttä. Olikohan Tuukka vielä kiinni työjutuissaan Helsingissä? Vai kaahasiko hän parhaillaan Turun moottoritietä kohti Naantalia valmiina selvittämään kaikki ongelmat.

Lapsiperheitä rattaineen vyöryi massoittain kaupungilta kohti Muumimaailmaa. Monille tämä oli kesän kohokohta. Jäin hetkeksi katsomaan Kaivohuoneen edessä seisovaa elävää patsasta ja heitin pari lanttia katusoittajalle. Muumijunasta purkautuva japanilaisturistien ryhmä kuvasi innokkaasti puutaloidylliä ja upeita istutuksia. Muumikaupan edessä oli suorastaan jono.

Itse en tuntunut pääsevän millään kesäfiilikseen. Epämääräinen huoli painoi rintaani, ja ajatukset laukkasivat villinä. Millainen retki tämä olikaan ollut! Yksi asia oli kuitenkin päivänselvää: merituulet olivat pyyhkineet Jyrkin muiston mielestäni. Tuntui kuin yhdessäolostamme olisi ikuisuus. Jälleen kerran saatoin vain ihmetellä, miten olin koskaan voinut retkahtaa mokomaan tyyppiin.

Veneretken alussa minua oli ihmetyttänyt Ursulan outo käytös. Pedanttinen tapa laskostella vaatteita, sisäänpäinkääntyneisyys, odottamattomat säntäilyt milloin mihinkin. Pikkuhiljaa Ursulan varovaisuus ja pelkokohtaukset olivat saaneet hyvän selityksen.

Vai olivatko sittenkään? Yrittikö Ursula tosiaan vain johtaa minua harhaan? Oliko Kristian pelkkä peitetarina? Kuka oli hakkeroinut Tuukan firman tiedostoihin ja miksi? Mitä salaisuuksia Ursulan hallussa olevaan muistitikkuun kätkeytyi? Ja mitä ihmettä oli tapahtunut Inge Skaulille?

Nilkutin laituria pitkin kahvilaan. Ihmisiä riitti joka paikkaan, myös kahvilassa sai jonottaa. Asetuin jonon hännille. Minun olisi istuttava alas ja selvitettävä asioita mielessäni kaikessa rauhassa. Tai ehkä sittenkin kannattaisi vain yrittää unohtaa kaikki tapahtunut. Tuukka tulisi kohta, ja asiat ratkeisivat varmasti itsestään. Minulla oli aina tapana huolestua turhasta. Kesä oli kauneimmillaan, miksi vatvoa ongelmia, joille ei itse voinut mitään.

Onneksi terassilla oli vielä tilaa. Olisi ihanaa viettää kiireetön kahvihetki, katsella rantatiellä edestakaisin vaeltavaa kesäkansaa ja lukea pitkästä aikaa sanomalehdet.

Jalkaani jomotti. Jonossa edessäni oleva mies oli tuskastuttavan hidas. Odotin korvapuustini ja kahvikuppini kanssa kärsivällisesti, kun mies kaivoi kolikoita taskustaan. Eurot olivat siellä suloisessa sotkussa kruunujen kanssa. Tarkemmin katsottuna miehen tarjottimelle nostamat kolikot näyttivät Norjan kruunuilta. Tunsin, kuinka pala nousi kurkkuuni. Mies ojensi juuri taskusta löytämänsä kahden euron kolikon tarjoilijalle. Oikean käden nimetön oli amputoitu alemman nivelen kohdalta. Tynkäsormi. Miehen oli pakko olla Kristian!

Jätin kahvin ja korvapuustini tiskille ja säntäsin ulos kahvilasta sen, minkä kipeällä jalallani pääsin. Ensin en tiennyt, rynnätäkö veneelle, Muumimaailmaan vai parkkipaikalle Tuukkaa odottamaan. Sitten tajusin, että muistitikku oli veneessä, minun olisi pakko saada se talteen. Hidastin tahtiani, etten kiinnittäisi liikaa huomiota. Vierasvenesatamissa ei ole tapana juosta. Täällä, jos missä, ihmisillä on aikaa maleksia.

Aukaisin veneen oven vapisevin käsin, astuin portaat kajuuttaan ja lukitsin oven saman tien perässäni. Minua pelotti. Kaivoin komerossa olevan hupparini taskut. Muistitikku ei ollut siellä. Se ei ollut myöskään laatikoissa eikä veneen pöydällä.

Muistin selvästi, että olin ottanut muistitikun Ursulan laukusta talteen mennessämme Maidon veneelle yöksi? Oliko tikku joutunut Maidolle? Vai oliko Ursula ottanut sen takaisin itselleen?

Kaivoin kännykän laukustani. Tuukan numeroon ei vieläkään saatu yhteyttä. Kello oli jo kohta kaksi. Ursula ja Anni tulisivat pian Muumimaailmasta. Oliko edes Anni turvassa? Miten olin saattanut olla niin ajattelematon ja päästänyt tytön Ursulan mukaan?

Samassa katseeni nauliutui laiturille. Jähmetyin kauhusta ja minun teki mieleni huutaa. Aivan Lazzarellan kiinnitysköysien kohdalla seisoi vaaleaan kesäpukuun pukeutunut mies, joka tuijotti suoraan minuun. Kirveelläveistetty viikinki. Amputoitu pikkusormi. Norjan kruunuja taskut pullollaan. Mies oli Kristian. Tiesin, että veneen ovi oli lukittu, mutta tunsin oloni suojattomaksi. Olisinko paremmassa turvassa ihmisten keskellä?

Laitoin olkihatun päähäni, aurinkolasit silmilleni, keräsin kaiken arvokkuuteni ja nousin veneestä. Suljin kajuutan oven huolellisesti. Kristian oli kävellyt hiljakseen laiturin päähän. Hän näytti katselevan myös muita veneitä tarkasti. Olisiko mahdollista, ettei Kristian ollutkaan tunnistanut Tuukan venettä tai yhdistänyt minua Ursulaan? Tuskin Kristian tiesi, millaisella veneellä Ursula olisi liikkeellä.

Kävelin selkä suorana laiturilta rantaan ja käännyin edelleen rantatielle uskaltamatta katsoa taakseni. Olisi varmaan viisainta mennä Muumimaailman sillalle Annia ja Ursulaa vastaan. Jos minun piti valita, luottaisinko Kristianiin vai Ursulaan, olisi valintani ehdottomasti Ursula – Tuukan aiheuttamasta hämmennyksestä huolimatta. Perhanan Tuukka, miksi hän ei voinut edes vastata puhelimeen!

Iltapäivä oli polttavan kuuma. Haava jalassani särki entistä enemmän, pelkäsin sen tulehtuneen. Minun oli käveltävä hitaasti. Jokainen askel tuntui kuin veitseniskulta. Muumimaailman sillan kupeessa minun oli istuuduttava ruohikolle ja otettava puristava kenkä jalastani.

Vedin hatunlierin syvemmälle. Ahdistava mielikuvat eivät jättäneet minua rauhaan. Ajatukset pyörivät päässäni tahmeana vyyhtinä. Tuntui, etten saanut mistään langanpäästä kiinni. Keventääkseni mieltä aloin hyräillä humppaa. Ihminen ei voi olla paniikissa ja humpata samaan aikaan, vakuuttelin itselleni. Armaani kanssa kahden kuljen, on kesän lauha tyyni yö. Kätensä pienen käteeni suljen, ja tunnen melkein kun sydän lyö…

Päästyäni toisen säkeistön loppuun huomasin edessäni asfaltilla varjon. Käänsin katsettani, mutta en uskaltanut nostaa päätäni. Purjehduskengät ja vaaleat kesähousut. Kristian seisoi aivan vieressäni.

– Hille, Hille! Et ikinä arvaa mitä! kuului samassa Annin huuto ja jalkojen töminä laituria vasten. Anni syöksähti syliini.

– Mä näin Haisulin! Anni huusi. – Poliisi ajoi sitä takaa.

Nousin vaivoin ylös. Anni roikkui kaulassani.

– Ja Ursula otti musta ja muumimammasta kuvan! Ja me käytiin muumitalossa ja muumiteatterissa ja vaikka missä! Mä haluan sinne uudestaan huomenna!

– Dear Ursula, I have to talk to you, Kristian sanoi ja käveli Ursulaa vastaan sillalle kädet levällään ja tavoitteli hymyä. – Please, forgive me. I can explain.

– Stop, Ursula melkein sylkäisi. – I know everything! Ursula kaivoi hetken laukkuaan, veti sieltä sinisen muistitikun ja alkoi heiluttaa sitä Kristianin edessä.

– Ursula, älä! huusin. – Varo!

Samassa Kristian oli tarttunut Ursulaa ranteista, ja väänsi niitä voimakkaasti. Ursula parahti. Muistitikku lennähti hänen kädestään maahan. Syöksyin sen perään, mutta liian myöhään. Kristianin purjehduskenkä oli jo astunut muistitikun päälle ja potkaissut sen saman tien sillalta mereen.

– Adjö! Kristian sanoi tuskin kuuluvasti ja kääntyi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt astua montaa askelta, kun törmäsi tungoksessa vastaan tulevaan mieheen.

– Tuukka, parkaisin. – Tuukka, auta! Kristian… minä!

Näin, kuinka Tuukka laski kätensä Kristianin olkapäälle. Kristian tervehti häntä, ja Kristianin kasvojen kireys suli sekunnin kymmenyksessä seuramiehen rentoudeksi. Tuukka kuului selittävän Kristianille jotakin matalalla äänellä. Lopulta hän kaivoi taskustaan kommunikaattorin ja avasi näytön Kristianille. Kristianin huitaisi kädellään ja naurahti ivallisesti. Meihin vilkaisematta hän kääntyi ja lähti ripeästi kävelemään puistotietä kohti kaupungin keskustaa.

– Tuukka, nyyhkäisin ja syöksyin halaamaan veljeäni. Tunsin vapisevani kauttaaltaan. Ursula seisoi kalpeana paikoillaan, myös Anni oli vaiennut hämmästyksestä.

– Muistitikku meni mereen, sain soperrettua. – Mä kyllä yritin pelastaa sen, mutta Kristian oli nopeampi.

– Niin meni, mutta katsokaapa tätä, Tuukka sanoi ja avasi kommunikaattoriltaan iltapäivälehden uutisnäytön. ”Norjan dopingskandaali paisuu. Kadonneeksi luultu hiihtäjä palasi parrasvaloihin. Inge Skauli kertoo kaiken.” – Tässä on Kristianille nieleskelemistä.

– Huh huh, Ursula mutisi tuskin kuuluvasti ja hieroi ranteitaan, joissa oli Kristianin jäljiltä punaiset läikät. – Ja välillä minä epäilin jopa omaa mielenterveyttäni.

– Ja minä epäilin jopa sinua! huokaisin. – Minä luulin, että sinä itse olet sekaantunut johonkin hämä­rään. Etenkin kun Tuukka kertoi, että firman levyasemat oli deletoitu ja viimeinen kirjautuminen oli tehty sinun tunnuksillasi!

– Ei voi olla totta, Ursula puuskahti. – Löysiköhän Kristian käyttäjätunnukseni käydessään asunnollani? Se halusi varmaan tuhota tiedostot siltä varata, että olisin kopioinut muistitikun tiedot sinne. Mutta enhän minä edes tiennyt koko tikun olemassaolosta!

– Eikös Kristian käynyt toimistollakin, muistelin. – Kävikö Kristian Ursulan työhuoneessa?

– Saattoi käydäkin, kun olin myöhässä puoli tuntia tapaamisesta, Tuukka mutisi. – Mutta et kai sinä Ursula säilytä käyttäjä­tunnuksia näkyvillä?

– Olen teipannut ne koneen näppäimistön alle. En ikinä pysyisi laskuissa, kun salasanat pitää vaihtaa niin usein, koska sä olet niin tarkka sen tietoturvan kanssa.

– Ei voi olla totta, ja nyt vasta kerrot! päivitteli Tuukka. – Mutta kuulkaas tytöt! Norjalaiset saavat nyt hoitaa asiansa ihan keskenään. Eiköhän varata illaksi pöytä Kaivohuoneelta ja lähdetä juhlimaan!

– Sopii! sanoimme yhdestä suusta. – Ja Annin perhe pyydetään ilman muuta mukaan.

Lähdimme kävelemään hiljalleen kohti vierasvenesatamaa. Tuukka kertoi menevänsä hotelliin yöksi. Sovimme treffit iltaseitsemäksi. Sitä ennen ehtisimme käydä satamarakennuksen saunassa ja vaihtaa vaatteet. Ursula lähti palauttamaan Annia vanhemmilleen.

Jäin jonottamaan mansikkakojulle. Kotimaiset mansikat olivat tulleet myyntiin. Maistoin sekä Rymättylän että Sauvon mansikoita. Ne olivat pienempiä ja punaisempia kuin alkukesän belgialaiset mansikat, ja maku oli jotain aivan muuta. Niin paljon oli muuttunut alkukesästä. Koko elämääni oli tullut uudenlaista väriä ja makua.

Pohdin hetken vaikeaa valintaani. Samassa tunsin kevyen puhalluksen niskassani ja säpsähdin.

– Se oli ainut mingi putukas, lepatriinu, kuului tuttu ääni selkäni takaa.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.