Osa 5/5: Turun saaristossa Ursula ja Hille tapaavat tuttavaperheen ja viettävät huolettomia kesäpäiviä. Paluumatkalla myrsky yllättää heidät. Ursulan hallusta löytyy entisen miesystävän Kristianin muistitikku, jolla on arkaluontoista tietoa norjalaishiihtäjien dopingista. Hille päättää turvautua meripelastaja Maidon apuun.

Näpyttelin Maidon numeron kännykkääni. Muutaman tyyttäyksen jälkeen Maido vastasi. Häntä ei tarvinnut kahta kertaa houkutella. Maido kertoi olevansa viikonlopun vietossa veneellään ja sattumalta melko lähellä meitä. En muistanut, että oli viikonloppu. Ajantajuni oli selvästi kadonnut viimeistään Björkössä.

– Minkähänlainen vene Maidolla on? Ursula mietti. – Ja mistä päin se on tulossa? Sivutuuli on paha, mutta jos Maido tulee mantereen suunnasta, saattaa onnistua jotenkuten.

Jäimme odottamaan. Kello mateli. Kului tunti, kului toinen. Maidoa ei kuulunut.

– Maidonhan piti olla lähellä, ihmettelin. – Mitä ihmettä mä oikein menin tekemään? Se on varmaan kaatunut veneellään ja taistelee tuolla aallokossa.

– Ei se mitään kaatunut ole, Ursula sanoi. – Luuli, että pilailet. Tai sitten se oli jo tulossa mutta tapasi laiturilla mukavan tytön, jonka kanssa lähti lämmittämään saunaa. Miehet on just sellaisia.

– Vain vana jäi, kun laivasi läksi, aloitin. – Odota, mä etsin sen täältä iPodilta.

Oli jo tullut pimeää, mutta tuuli ei osoittanut laantumisen merkkejä.

– Tämä vene on aika pahasti, Ursula sanoi. – Pakko mennä kiinnittämään uudelleen. Jos tämä liikkuu vielä muutaman metrin luodon suuntaan, niin ollaan kivessä kiinni ja se hinkkaa kyljen rikki. Minä voin mennä, kun sinulla on tuo side jalassa.

– Varo niitä teräviä kiviä! huikkasin.

Ursula kiipesi kannelle.

– Hei, nyt tuolta tulee vene! Täällä, Maido! Me ollaan täällä!

Nousin Ursulan vierelle. Valtavan suuri puuvene kynti aallokkoa meitä kohti. Ursula siirtyi takakannelle ja meni ottamaan vastaan Maidon heittämän köyden. Laskimme lepuuttajat kylkeen, ja Maito kiinnitti veneensä viereen. Hän kahlasi Ursulan kanssa rantaan korjamaan kiinnitystämme. He askaroivat hyvän tovin tuulessa ja aallokossa saadakseen veneet toivomallaan tavalla. Se olikin hyvä juttu. Minä ehdin sillä aikaa kammata hiukseni, laittaa meikkivoidetta ja varjostaa kulmani. Yllättävä turhamaisuuden puuska naiselta, joka meikkasi tuskin päiväkodin kevätjuhlia varten.

– Ja sitten iltapalalle! Maido sanoi. – Mulla on puuviljaa, kohupiimätorttua ja vaikka mitä. Tulkaapa sisään.

– Ihanaa! Kauniimpia sanoja en ole kuullut aikoihin, Ursula sanoi. – Mulla on aivan hirveä nälkä.

– Tällaisen veneen minä haluaisin, kuiskasin Ursulalle. – Tosin nuo ikävät ruskeat tyynyt kyllä laittaisin heti vaihtoon.

– Taitaisi tuo kapteenikin kelvata kaupanpäällisiksi, Ursula kuiskasi takaisin.

– Minä tulin tällä Kuresaaresta Suomeen, Maido sanoi. – Tämä on kyllä mun sedän vene, mutta ei se enää itse veneile. On vanha mies. Tämä venekin on vanha. Tehty joskus 50-luvulla. Silloin vielä osattiin.

– Vai 50-luvulta. Sopii hyvin Hillen musiikkimakuun, Ursula totesi.

– Ja ruusumekkoon.

– On mullakin täällä musiikkia, Maido sanoi. – Vanhoja eestiläisiä iskelmiä.

Lazzarellaan verrattuna Maidon vene tuntui valtavan isolta. Maido sytytti lasipurkeissa olevat kynttilät pöytään ja käänsi kaasulieden päälle.

– Saatte paistettua juustoa, hän sanoi. – Virolainen ruoka. Käännetään juustopalat jauhossa ja paistetaan öljyssä. Ravitsevaa ja hyvää.

Vilkaisin Ursulaa varoittavasti. Nyt ei kaivattaisi sanaakaan kolesterolista tai paistinrasvan karsinogeeneistä.

– Aivan mahtavaa! Ursula huokaisi. – Ihanaa saada ruokaa.

En muista koskaan saaneeni mitään niin hyvää kuin Maidon paistamat, leivitetyt juustopalat. Ruuan kanssa joimme puolen litran tuopilliset lähdevettä. Jälkiruuaksi söimme hedelmiä ja rahkapiirakkaa.

– Aikamoinen tuuri, että satuit olemaan lähellä, sanoin Maidolle.
Maido virnisti.

– No jos totta puhutaan, niin en mä ollut täällä päinkään. Mutta kyllähän mä olisin lähtenyt vaikka Kuresaaresta asti, jos olisit soittanut.

– Sulla on täällä valtavan isot makuutilat, totesin. – Aivan toista kuin Lazzarellassa. Mulla on aina aamulla paikat puutuneet. Takahytti on suunniteltu pikkulapsille.

– Jää tänne, Maido sanoi ja hymyili.

– Mä jään kanssa. Mä en ainakaan mene yksin omaan veneeseen. Mä en ole mikään yksinpurjehtija, Ursula sanoi.

Rommitilkka tuntui laukaisseen Ursulassa puheripulin. Hän istui tiiviisti Maidon kyljessä ja piirteli sormellaan merikorttiin reittejä reissustamme ja samalla selosti vuolaasti kaikkia aikaisempiakin matkojaan. Ursula ja Maido keskustelivat eri veneistä ja niiden teknisistä ominaisuuksista kielellä, joka kuulosti korvissani aivan vieraalta. Pieni kateudenpisto vihlaisi mielessäni. Minullehan Maido oli puhelinnumeronsa antanut.

Kellon lähestyessä puoltayötä kannoimme peittomme ja tyynymme Maidon veneeseen. Olin pesemässä hampaita kannella, kun kännykkä soi. Se oli Tuukka.

– Olen nyt vähän selvitellyt asioita, Tuukka sanoi. – Onko sulla se excel-taulukko siinä? Voisitko vielä luetella minulle niitä merkintöjä? Tämä saattaa olla isompi juttu kuin aluksi uskalsin ajatellakaan.

– Ei se tässä ole, se on tuolla veneessä. Sitä paitsi me ollaan juuri menossa nukkumaan.

– Veneessä? Missä sä itse olet? Ja tietääkö kukaan, missä te olette?

– Mitä sinä tarkoitat? Miten niin, tietääkö kukaan? Ei kai. Paitsi sinä tiedät. Ja olenhan mä tietenkin aina Facebookin statusmerkintöihin laittanut, missä me milloinkin ollaan. Mutta se on vaan mun kavereille.

– Kavereille? Kuinka paljon sinulla on kavereita Facebookissa? Ja mitkä sun tietoturva-asetukset on?

– Mitä sä nyt vaahtoat? Jotain pari sataa kaveria siellä on varmaan, en mä edes tunne niitä kaikkia. Ja mitkä ihmeen tietoturva-asetukset?

– Kuuntele nyt Hille, mitä minä sanon, Tuukka sanoi. – Kyseessä ei ole mikä tahansa muistitikku. Teidän on nyt oltava erityisen varovaisia. Ette saa paljastaa olinpaikkaanne kenellekään. Laita Facebookiin varalta väärää tietoa. Ilmoita vaikka, että olette matkalla Hankoon. Minä tulen teitä vastaan Naantaliin. Ja siihen saakka, olkaa varovaisia. Muista tämä: älä luota kehenkään, joka pyrkii puheillesi. On täysin mahdollista, että teitä seurataan. Älä luota kehenkään vieraaseen. Äläkä varsinkaan ulkomaalaisiin.

– Hille, mihin sinä oikein jäit? kuului Maidon ääni veneestä.

Suljin puhelimen. Älä luota kehenkään, joka pyrkii puheillesi. Älä luota kehenkään vieraaseen.

Ja huppelissa oleva Ursula kihersi parhaillaan luottavaisena täysin tuntemattomuudesta tiellemme seilanneen Maidon kyljessä. Tunsin pulssini kiihtyvän ja kämmenieni hikoavan. Olimmeko joutuneet ansaan?

Seisoin hetken kannella tietämättä mitä tehdä. Olin peloissani mutta samalla myös vihainen. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Tuukan piti olla se, joka sai minut rauhoitettua. Nyt hän oli epämääräisillä vihjailullaan saanut minut lähes paniikkiin.

Ursulan laukusta oli löytynyt väärä muistitikku, jolle oli tallennettu norjankielisiä merkintöjä sisältävä excel-taulukko. Vielä päivällä Tuukka oli hyväntuulisena vakuutellut, että kyseessä täytyi olla erehdys. Ja nyt hän oli soittanut varoituspuhelun. Emme pääsisi lähtemään mihinkään tässä kelissä. Nyt ei auttanut muu kuin yrittää olla mahdollisimman normaali.

Ilta oli pimentynyt ja yö laskeutunut meren ylle, tuuli ei vain osoittanut tyyntymisen merkkejä. Maido oli sytyttänyt veneeseensä valot. Ikkunan läpi näin, kuinka hän istui Ursulaa vastapäätä kumartuneena kajuutan pöydän ylle merikorttia tutkimaan. Hymyilevä Maido, jonka uudelleentapaamista olin Kasnäsin jälkeen mielessäni toivonut lakkaamatta. Kun olimme jääneet ilman juomavettä ja ruokaa odottamaan myrskyn taukoamista, olin viimein saanut riittävän hyvän tekosyyn soittaakseni hänelle, ja hän oli sanonut olevansa sattumalta ihan lähellä.

Minkä ihmeen takia Maido oli sattumalta valmiiksi meidän lähellämme keskellä saaristomerta? Hän oli pelastanut iltamme tulemalla paikalle ja valmistamalla meille iltapalaa. Hän oli ostanut luottamuksemme paistetulla edamjuuston palalla ja viipaleella rahkapiirakkaa. Olimme jopa kantaneet peittomme ja tyynymme Maidon veneeseen.

Mutta toisaalta, voiko hymyilevä ihminen olla läpeensä paha? tuumin mielessäni. Sitten muistin, mitä Ursula oli ajatellut Kristianista: hyvä tanssittaja ei voi olla paha.

Mikä meitä naisia oikein riivasi? Pieni ystävällinen ele tai miellyttävä yksityiskohta miehen ulkonäössä sai meidät unohtamaan kaiken järjen äänen. Oliko ihastumisessa lopulta kyse muusta kuin ajoituksesta? Kuka tahansa on riittävän vastustamaton silloin, kun on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. – Joskus sitä on vain niin yksinäinen, että ottaa ensimmä­isen vastaantulijan, oli Ursulakin todennut. Minä olin ollut yksinäinen jo yli kolme viikkoa!

En tiennyt enää, kehen luottaa. Jos sää olisi ollut vähääkään parempi, olisimme kiittäneet Maidoa avusta ja jatkaneet matkaa. Nyt ei ollut vaihtoehtoja. Kun näin Ursulan nauravan vapautuneena Maidon jutuille, ymmärsin, etten voisi edes vihjata Ursulalle Tuukan puhelusta. Niin paljon hän oli ahdistusta ja pelkoa mukanaan kantanut. Ursula oli huolettoman hetkensä ansainnut – siinäkin tapauksessa, että huolettomuus olisi katteetonta.

Vein hammasharjani takaisin Lazzarellaan. Ursulan käsilaukku oli huolimattomasti penkillä. Avasin sen ja sujautin muistitikun hupparin taskuun. Nyt olisi syytä olla erityisen varovainen.

– Hille, oletko sinä pudonnut mereen? Maido huuteli.

Nousin Lazzarellasta, suljin oven huolellisesti ja astuin Maidon veneen kannelle. Koputin kajuutan oveen, ja Maido avasi sen minulle. Hän hymyili, mutta en pystynyt katsomaan häneen.

– Hohhoijaa, taitaa olla parasta mennä nukkumaan. Monesti aamuvarhaisella on tyynin hetki, ja silloin meidän täytyy olla valmiina jatkamaan matkaa, sanoin.

– Kyllä mun evääni riittäisivät vielä pitempääkin myrskyyn, Maido vakuutteli.

– Mua ei ainakaan vielä väsytä, Ursula sanoi. – Onpa ollut varsinainen päivä. Ei olisi aamulla Björköstä lähtiessä arvannut, mitä tämäkin päivä tuo tullessaan.

Yritin mulkaista Ursulaa tiukasti. Kohta hän lavertelisi muistitikut ja kadonneet norjalaishiihtäjät vailla pienintäkään itsesuojeluvaistoa. Eikö Ursula tajunnut, että nyt oltiin vaarallisilla vesillä.

– Nyt nukkumaan! komensin Ursulaa samalla äänenpainolla, jolla sain yleensä villeimmänkin päiväkotiryhmän hiljentymään.

Ursula vilkaisi minua hämmästyneenä. Huomasin, että hän oli kaatanut Maidolle ja itselleen tilkkaset Tuukan rommipullosta.

– Eikö me voitaisi edes laulaa?

– Lauletaan huomenna.

Asettauduin keulaan ja vedin peiton päälleni.

– Etkö sä tulekaan mun viereen? Maido kysyi. – Täällä takakajuutassa olisi enemmän tilaa. Ja minä voisin lukea sulle iltasadunkin. Ja kertoa kummitusjuttuja.

– Minä nukun nyt tässä, vastasin tiukalla päiväkotiäänelläni.

– Ja Ursula samoin. Kiitos iltapalasta ja hyvää yötä.

Teeskentelin nukahtavani. Halusin tarkistaa, lähteekö Maido tutkimaan Lazzarellan kaappeja heti nukahdettuamme. Niin ei käynyt. Takakajuutasta kuului hiljaisella Moskovan valot Georg Otsin laulamana, kunnes Maido käänsi soittimensa kiinni.

Aaltojen tasainen loiskinta ja hirraava ääni kahden kyljittäin kiinnitetyn veneen osuessa toisiinsa tuudittivat meidät pikku hiljaa uneen.

Olin arvannut oikein. Aamuyöstä tuuli alkoi tyyntyä. Kuudelta herätin Ursulan.

– Ursula, nyt lähdetään.

– Paljonko kello on?

– Ei sillä nyt niin väliä, mutta tuuli on tyyntynyt. Päivemmällä voi alkaa taas loikottaa.

– Mmmm. Keitetään nyt ainakin kahvit ensin.

Vein vuodevaatteemme takaisin Lazzarellaan. Kun palasin, Maidokin oli jo herännyt ja kattanut aamupalaa pöytään. Hän vaikutti pettyneeltä.

– Otatte ainakin juomavettä ja evästä mukaan, Maido vaati. Hän aukaisi jääkaapin ja kääräisi pari makkaraa ja juustokimpaleen sanomalehteen.

– Kiitos, eiköhän me pärjätä. Ostetaan sitten Hangosta lisää.

– Hangosta? Ursula oli yhtenä kysymysmerkkinä. – Eikö me ollakaan menossa Naantaliin?

– Tuukka soitti myöhään illalla. Suunnitelmat ovat muuttuneet.

– No siinä tapauksessa minä ajan teidän edellänne väylälle, Maido sanoi.

Söimme vaiteliaina ja nopeasti ja irrotimme veneet. Väylälle päästyämme Maido huiskutti meille. – Soittelehan taas, hän huikkasi. – Vaikkei olis edes hätä!

Ursula kääntyi idän suuntaan. Kun Maidon vene oli kadonnut näkyvistä, komensin Ursulan pois ohjaajan paikalta.

– Mä haluan ajaa välillä, vaadin.

– Mitä ihmettä sä luulet tekeväsi? Ursula kiljaisi, kun tein jyrkän U-käännöksen. – Mitä sä oikein pelleilet?

– Mennään sittenkin Naantaliin.

– Nyt mä en kyllä ymmärrä yhtään mitään.

– Sä saat ajaa.

Ursula oli hiljaa ja palasi rattiin. Hän vaikutti suuttuneelta.

Noudatin Tuukan ohjeita ja näpyttelin Facebook-kavereilleni tiedon, että olisin kohta Hangossa. Samassa puhelimeni soi. Se oli Tuukka. Mitähän nyt oli tapahtunut?

– Hille. Oletko sä yksin?

– Ursulan kanssa veneessä.

– Kuuntele tarkasti. Mene takakannelle. Pidä huoli, että Ursula ei kuule, mitä me puhutaan.

– Ihan hyvä keli täällä on.

– No menitkö?

– Joo, no mä katson, onko se ankkurin kanssa laatikossa.

Vilkaisin Ursulaa. Hän näytti taas ajatuksiinsa vaipuneelta. Puheluni ei näyttänyt häntä kiinnostavan. Saatuani oven takanani kiinni, puuskahdin Tuukalle:

– Mitä peliä tämä oikein on? Miksi Ursula ei saa kuulla?

– Ehdittekö huomiseksi Naantaliin? Olen tulossa sinne.

– Varmasti ehditään. Ollaan siellä varmaan jo ensi yönä tai hyvissä ajoin illalla.

– Mä pääsen lähtemään Hesasta vasta aamupäivällä. Pitää hoitaa pari asiaa ensin.

– Niin?

– Hille, toimistolla on käyty.

– Tä? Siis sä tarkoitat sun firmaa. Kuka siellä on käynyt?

– Meille on tehty tietomurto. Verkkolevyasema on tuhoutunut. Tyhjää täynnä. Tiedätkö mitä se merkitsee? Suurin osa meidän duuneista on hävinnyt taivaan tuuliin. Asiakasrekisterit. Ensi syksyn projektisuunnitelmat. Laskutustiedot. Melkein kaikki. Mulla on vain satunnaisesti varmuuskopioita. Omalla läppärilläkin on tallennettuna vain juuri nyt kesken olevat duunit.

– Joku virus vai?

– Niin mäkin ensin ajattelin.

– No kai ne nyt saadaan takaisin. Pyydä tietokone-ekspertti paikalle. Nehän taikoo tyhjästä sun tiedostot takaisin.

– Niinhän mä teinkin. Ja siinä samassa selvisi jotakin. Ei ole ollut virusta tai haittaohjelmaa. Deletointi on tehty tahallaan. Ja viimeinen sisäänkirjautuja järjestelmään on ollut Ursula.

– Ursula? Se on mahdotonta. Sehän on ollut täällä veneessä mun kanssa koko ajan.

– Onko sillä läppäri mukana?

– On, mutta ei se sitä ole käyttänyt, juuri.

– Sitä mä vähän pelkäsinkin. Tuon pystyy tekemään myös etänä, jos on käyttäjätunnukset.

– Toi on vähän liian paksua. Miksi ihmeessä Ursula olisi deletoinut teidän duunit? Onhan se ollut stressaantunut. Sanoi siellä saaressa, etteivät ensi syksyn projektit voisi vähempää kiinnostaa, mutta ei se silti tuollaista menisi tekemään.

– Mä en tiedä mitä ajatella, Tuukka puuskahti. – Kerrankin mä olen ihan ymmälläni. Mutta on parempi, että ei ruveta tätä setvimään nyt puhelimessa. Mä tuun huomenna sinne Naantaliin ja haluan puhua Ursulan kanssa. Eikä sanaakaan sille tässä vaiheessa. Koittakaa päästä ehjänä perille.

Palasin hyttiin ja kaivoin esille muistikirjani. Yritin aikani kuluksi piirrellä. Ursula oli hiljaa, salaperäinen Ursula. Tiesinkö vieläkään kuin osan hänen tarinastaan? Vai oliko Ursula alusta alkaen johtanut minua harhaan?

Muutaman tunnin ajon jälkeen vatsaamme alkoi kurnia.

– Poiketaanko Nauvoon? Siellä on kai hyvä ravintola, L`Escale. Oletko käynyt siellä? Ursula katkaisi hiljaisuuden.

– En ole käynyt. Mutta eikö se poikkea reitiltä aika lailla.

Ajattelin, että voisi olla mukavaa päästä Naantalin vierasvenesatamaan yöksi.

– Siellä on kyllä täyttä jo alkuillasta. Entä jos jäisimme Nauvoon ja lähtisimme aamulla varhain Naantaliin.

– Niin Tuukkakin… olin jo lipsauttaa.

– Mitä Tuukasta?

– Ei mitään. Soitellaan sille sitten vaikka illalla.

Nauvon vierasvenesatama yllätti minut suuruudellaan. Vaikka itse kylä oli pieni, oli laiturissa satoja veneitä ja satamassa joutilas lomatunnelma. Ursula lupasi käydä kaupassa täydentämässä taas ruoka- ja juomavarastoja. Kun laitoimme veneen maasähköön, jääkaappi alkoi jälleen kylmetä.

Minä kaivoin laukusta esille Maidon aamulla antaman juusto- ja makkarakäärön pelastaakseni sen kylmään. Paremman puutteessa Maido oli kääräissyt eväät vanhaan sanomalehteen. Olin jo heittää lehden roskiin, kun katseeni iskeytyi pieneen juttuun oikean sivun alalaidassa: ”Norjalaishiihtäjä edelleen tavoittamattomissa.” Minun oli istuttava. Oliko kyse samasta hiihtäjästä, josta Ursula oli aiemmin kertonut?

”Lupaavimpiin norjalaisiin naishiihtäjiin kuuluvaa Inge Skaulia ei lukuisista yrityksistä huolimatta ole tavoitettu. Skauli ei palannut muun joukkueen mukana harjoitusleiriltä Italiasta toukokuussa. Skaulin omaiset ja valmennusjohto kieltäytyvät kommentoimasta asiaa. Skaulin rakettimainen ura koki pahan takaiskun talviolympialaisissa Vancouverissa Skaulin sairastuttua äkillisesti. Skaulin piti olla mukana Holmenkollenilla järjestetyssä kansanjuhlassa juhannuksena, mutta hän ei koskaan tullut paikalle.”

Vilkaisin lehteä. Se oli painettu juhannuksen jälkeisenä keskiviikkona. Siis muutama päivä sitten. Mistä ihmeestä tässä kaikessa mahtoi olla kysymys?

Ursula palasi kauppakassinsa kanssa. Katoin lisäksi pöytään Maidon juuston ja leivän. Ruuan jälkeen päätimme lähteä saunaan. Olimme viettäneet monta yötä luonnonsatamassa ja sauna tuli todella tarpeeseen. Säikähdin nähdessäni kuvani satamarakennuksen peilistä. Poskeni olivat palaneet tummanpunaisiksi. Aurinkolasien kohdalla kasvoissani oli valkoiset renkaat. Hiukset olivat vaalentuneet ja tahmeassa takussa. Merielämä oli tehnyt tehtävänsä, mutta en näyttänyt lainkaan sellaiselta ruotsalaistytöltä, joita purjeveneiden mainoksissa oli.

Saunoimme pitkään ja hartaasti ja kävimme välillä vilvoittelemassa ulkopuolella. Nauvon sauna ei kuitenkaan tarjonnut samanlaista idylliä kuin Elisaari.

Illalla päätimme lähteä kävelylle satamaan ja kylälle. Jalassani olevaa haavaa oli alkanut särkeä. Minun oli astuttava pelkällä kantapäällä, ja kävely oli hidasta ja vaivalloista. Pysähdyin vähän väliä tutkimaan rannassa olevia kojuja, joissa myytiin purjehdusvaatteita, saariston herkkuja ja kaikenlaista rihkamaa.

Palatessamme poikkesimme rantaravintolan terassille ja tilasimme yhdessä tuumin kuivat siiderit. Katselimme vaiteliaina edestakaisin vaeltavaa lomaväkeä: eläkeläispariskuntia, jotka olivat olleet purjeveneillään reissussa jo toukokuusta, lapsiperheitä, jotka olivat ajelleet kesämökeiltään kylälle täydentämään ruokavarastoja, mekastavia nuorisoryhmiä, joille isukit olivat erehtyneet antamaan veneen lainaan.

Oli vaikeaa keksiä puhuttavaa. Tuukan kertomus kaikui korvissani. En halunnut sotkeutua asiaan. Tuukka ja Ursula saisivat selvittää sen keskenään.

Aamulla suoriuduimme matkaan ensimmäisten joukossa. Naantalin vierasvenesatama oli hyvin suosittu, ja olisi oltava ajoissa liikkeellä, jos halusi saada paikan.

Matka sujui hiljaisuuden vallitessa. Minun oli vaikeaa suhtautua Ursulaan luontevasti Tuukan puhelun jälkeen. Salasiko Ursula minulta jotakin?

Naantalin vierasvenesataman laiturissa törmäsimme tuttuun veneeseen. Annin perhe oli ajanut Naantaliin suoraan Björköstä. He olivat valinneet viisaasti pidemmän mutta suojaisamman reitin ja kuuntelivat kauhistuneina kertomustamme toissapäiväisestä myrskystä. Anni hihkui jälleennäkemisen riemua.

– Nyt lähdetään Muumimaailmaan! Te lupasitte!

Katsahdin Ursulaan. En millään voisi lähteä Muumimaailmaan, minun pitäisi odottaa Tuukkaa. Tiesin, ettei Annin kanssa selvittäisi Muumimaailmasta parissa tunnissa.

– Mene sinä Annin kanssa, ehdotin Ursulalle. – Mulla on vähän huono olo. Sitä paitsi tuo jalan haava on vieläkin vähän kipeä. En viitsisi kävellä ainakaan pitkiä matkoja.

Ursulalle asia sopi. Hän tuntui tulevan hyvin toimeen Annin kanssa. Muistin, kuinka Ursula oli kertonut perhehaaveistaan. Siinähän saisi harjoitella. Annin vanhemmat päättivät lähteä pikkupoikien kanssa kylpylään. Sovimme tapaamisen kello kolmeksi iltapäivällä.

Annin ja Ursulan lähdettyä kävellä nilkutin kohti rannassa olevaa kahvilaa. Yritin soittaa Tuukalle, mutta en saanut yhteyttä. Olikohan Tuukka vielä kiinni työjutuissaan Helsingissä? Vai kaahasiko hän parhaillaan Turun moottoritietä kohti Naantalia valmiina selvittämään kaikki ongelmat.

Lapsiperheitä rattaineen vyöryi massoittain kaupungilta kohti Muumimaailmaa. Monille tämä oli kesän kohokohta. Jäin hetkeksi katsomaan Kaivohuoneen edessä seisovaa elävää patsasta ja heitin pari lanttia katusoittajalle. Muumijunasta purkautuva japanilaisturistien ryhmä kuvasi innokkaasti puutaloidylliä ja upeita istutuksia. Muumikaupan edessä oli suorastaan jono.

Itse en tuntunut pääsevän millään kesäfiilikseen. Epämääräinen huoli painoi rintaani, ja ajatukset laukkasivat villinä. Millainen retki tämä olikaan ollut! Yksi asia oli kuitenkin päivänselvää: merituulet olivat pyyhkineet Jyrkin muiston mielestäni. Tuntui kuin yhdessäolostamme olisi ikuisuus. Jälleen kerran saatoin vain ihmetellä, miten olin koskaan voinut retkahtaa mokomaan tyyppiin.

Veneretken alussa minua oli ihmetyttänyt Ursulan outo käytös. Pedanttinen tapa laskostella vaatteita, sisäänpäinkääntyneisyys, odottamattomat säntäilyt milloin mihinkin. Pikkuhiljaa Ursulan varovaisuus ja pelkokohtaukset olivat saaneet hyvän selityksen.

Vai olivatko sittenkään? Yrittikö Ursula tosiaan vain johtaa minua harhaan? Oliko Kristian pelkkä peitetarina? Kuka oli hakkeroinut Tuukan firman tiedostoihin ja miksi? Mitä salaisuuksia Ursulan hallussa olevaan muistitikkuun kätkeytyi? Ja mitä ihmettä oli tapahtunut Inge Skaulille?

Nilkutin laituria pitkin kahvilaan. Ihmisiä riitti joka paikkaan, myös kahvilassa sai jonottaa. Asetuin jonon hännille. Minun olisi istuttava alas ja selvitettävä asioita mielessäni kaikessa rauhassa. Tai ehkä sittenkin kannattaisi vain yrittää unohtaa kaikki tapahtunut. Tuukka tulisi kohta, ja asiat ratkeisivat varmasti itsestään. Minulla oli aina tapana huolestua turhasta. Kesä oli kauneimmillaan, miksi vatvoa ongelmia, joille ei itse voinut mitään.

Onneksi terassilla oli vielä tilaa. Olisi ihanaa viettää kiireetön kahvihetki, katsella rantatiellä edestakaisin vaeltavaa kesäkansaa ja lukea pitkästä aikaa sanomalehdet.

Jalkaani jomotti. Jonossa edessäni oleva mies oli tuskastuttavan hidas. Odotin korvapuustini ja kahvikuppini kanssa kärsivällisesti, kun mies kaivoi kolikoita taskustaan. Eurot olivat siellä suloisessa sotkussa kruunujen kanssa. Tarkemmin katsottuna miehen tarjottimelle nostamat kolikot näyttivät Norjan kruunuilta. Tunsin, kuinka pala nousi kurkkuuni. Mies ojensi juuri taskusta löytämänsä kahden euron kolikon tarjoilijalle. Oikean käden nimetön oli amputoitu alemman nivelen kohdalta. Tynkäsormi. Miehen oli pakko olla Kristian!

Jätin kahvin ja korvapuustini tiskille ja säntäsin ulos kahvilasta sen, minkä kipeällä jalallani pääsin. Ensin en tiennyt, rynnätäkö veneelle, Muumimaailmaan vai parkkipaikalle Tuukkaa odottamaan. Sitten tajusin, että muistitikku oli veneessä, minun olisi pakko saada se talteen. Hidastin tahtiani, etten kiinnittäisi liikaa huomiota. Vierasvenesatamissa ei ole tapana juosta. Täällä, jos missä, ihmisillä on aikaa maleksia.

Aukaisin veneen oven vapisevin käsin, astuin portaat kajuuttaan ja lukitsin oven saman tien perässäni. Minua pelotti. Kaivoin komerossa olevan hupparini taskut. Muistitikku ei ollut siellä. Se ei ollut myöskään laatikoissa eikä veneen pöydällä.

Muistin selvästi, että olin ottanut muistitikun Ursulan laukusta talteen mennessämme Maidon veneelle yöksi? Oliko tikku joutunut Maidolle? Vai oliko Ursula ottanut sen takaisin itselleen?

Kaivoin kännykän laukustani. Tuukan numeroon ei vieläkään saatu yhteyttä. Kello oli jo kohta kaksi. Ursula ja Anni tulisivat pian Muumimaailmasta. Oliko edes Anni turvassa? Miten olin saattanut olla niin ajattelematon ja päästänyt tytön Ursulan mukaan?

Samassa katseeni nauliutui laiturille. Jähmetyin kauhusta ja minun teki mieleni huutaa. Aivan Lazzarellan kiinnitysköysien kohdalla seisoi vaaleaan kesäpukuun pukeutunut mies, joka tuijotti suoraan minuun. Kirveelläveistetty viikinki. Amputoitu pikkusormi. Norjan kruunuja taskut pullollaan. Mies oli Kristian. Tiesin, että veneen ovi oli lukittu, mutta tunsin oloni suojattomaksi. Olisinko paremmassa turvassa ihmisten keskellä?

Laitoin olkihatun päähäni, aurinkolasit silmilleni, keräsin kaiken arvokkuuteni ja nousin veneestä. Suljin kajuutan oven huolellisesti. Kristian oli kävellyt hiljakseen laiturin päähän. Hän näytti katselevan myös muita veneitä tarkasti. Olisiko mahdollista, ettei Kristian ollutkaan tunnistanut Tuukan venettä tai yhdistänyt minua Ursulaan? Tuskin Kristian tiesi, millaisella veneellä Ursula olisi liikkeellä.

Kävelin selkä suorana laiturilta rantaan ja käännyin edelleen rantatielle uskaltamatta katsoa taakseni. Olisi varmaan viisainta mennä Muumimaailman sillalle Annia ja Ursulaa vastaan. Jos minun piti valita, luottaisinko Kristianiin vai Ursulaan, olisi valintani ehdottomasti Ursula – Tuukan aiheuttamasta hämmennyksestä huolimatta. Perhanan Tuukka, miksi hän ei voinut edes vastata puhelimeen!

Iltapäivä oli polttavan kuuma. Haava jalassani särki entistä enemmän, pelkäsin sen tulehtuneen. Minun oli käveltävä hitaasti. Jokainen askel tuntui kuin veitseniskulta. Muumimaailman sillan kupeessa minun oli istuuduttava ruohikolle ja otettava puristava kenkä jalastani.

Vedin hatunlierin syvemmälle. Ahdistava mielikuvat eivät jättäneet minua rauhaan. Ajatukset pyörivät päässäni tahmeana vyyhtinä. Tuntui, etten saanut mistään langanpäästä kiinni. Keventääkseni mieltä aloin hyräillä humppaa. Ihminen ei voi olla paniikissa ja humpata samaan aikaan, vakuuttelin itselleni. Armaani kanssa kahden kuljen, on kesän lauha tyyni yö. Kätensä pienen käteeni suljen, ja tunnen melkein kun sydän lyö…

Päästyäni toisen säkeistön loppuun huomasin edessäni asfaltilla varjon. Käänsin katsettani, mutta en uskaltanut nostaa päätäni. Purjehduskengät ja vaaleat kesähousut. Kristian seisoi aivan vieressäni.

– Hille, Hille! Et ikinä arvaa mitä! kuului samassa Annin huuto ja jalkojen töminä laituria vasten. Anni syöksähti syliini.

– Mä näin Haisulin! Anni huusi. – Poliisi ajoi sitä takaa.

Nousin vaivoin ylös. Anni roikkui kaulassani.

– Ja Ursula otti musta ja muumimammasta kuvan! Ja me käytiin muumitalossa ja muumiteatterissa ja vaikka missä! Mä haluan sinne uudestaan huomenna!

– Dear Ursula, I have to talk to you, Kristian sanoi ja käveli Ursulaa vastaan sillalle kädet levällään ja tavoitteli hymyä. – Please, forgive me. I can explain.

– Stop, Ursula melkein sylkäisi. – I know everything! Ursula kaivoi hetken laukkuaan, veti sieltä sinisen muistitikun ja alkoi heiluttaa sitä Kristianin edessä.

– Ursula, älä! huusin. – Varo!

Samassa Kristian oli tarttunut Ursulaa ranteista, ja väänsi niitä voimakkaasti. Ursula parahti. Muistitikku lennähti hänen kädestään maahan. Syöksyin sen perään, mutta liian myöhään. Kristianin purjehduskenkä oli jo astunut muistitikun päälle ja potkaissut sen saman tien sillalta mereen.

– Adjö! Kristian sanoi tuskin kuuluvasti ja kääntyi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt astua montaa askelta, kun törmäsi tungoksessa vastaan tulevaan mieheen.

– Tuukka, parkaisin. – Tuukka, auta! Kristian… minä!

Näin, kuinka Tuukka laski kätensä Kristianin olkapäälle. Kristian tervehti häntä, ja Kristianin kasvojen kireys suli sekunnin kymmenyksessä seuramiehen rentoudeksi. Tuukka kuului selittävän Kristianille jotakin matalalla äänellä. Lopulta hän kaivoi taskustaan kommunikaattorin ja avasi näytön Kristianille. Kristianin huitaisi kädellään ja naurahti ivallisesti. Meihin vilkaisematta hän kääntyi ja lähti ripeästi kävelemään puistotietä kohti kaupungin keskustaa.

– Tuukka, nyyhkäisin ja syöksyin halaamaan veljeäni. Tunsin vapisevani kauttaaltaan. Ursula seisoi kalpeana paikoillaan, myös Anni oli vaiennut hämmästyksestä.

– Muistitikku meni mereen, sain soperrettua. – Mä kyllä yritin pelastaa sen, mutta Kristian oli nopeampi.

– Niin meni, mutta katsokaapa tätä, Tuukka sanoi ja avasi kommunikaattoriltaan iltapäivälehden uutisnäytön. ”Norjan dopingskandaali paisuu. Kadonneeksi luultu hiihtäjä palasi parrasvaloihin. Inge Skauli kertoo kaiken.” – Tässä on Kristianille nieleskelemistä.

– Huh huh, Ursula mutisi tuskin kuuluvasti ja hieroi ranteitaan, joissa oli Kristianin jäljiltä punaiset läikät. – Ja välillä minä epäilin jopa omaa mielenterveyttäni.

– Ja minä epäilin jopa sinua! huokaisin. – Minä luulin, että sinä itse olet sekaantunut johonkin hämä­rään. Etenkin kun Tuukka kertoi, että firman levyasemat oli deletoitu ja viimeinen kirjautuminen oli tehty sinun tunnuksillasi!

– Ei voi olla totta, Ursula puuskahti. – Löysiköhän Kristian käyttäjätunnukseni käydessään asunnollani? Se halusi varmaan tuhota tiedostot siltä varata, että olisin kopioinut muistitikun tiedot sinne. Mutta enhän minä edes tiennyt koko tikun olemassaolosta!

– Eikös Kristian käynyt toimistollakin, muistelin. – Kävikö Kristian Ursulan työhuoneessa?

– Saattoi käydäkin, kun olin myöhässä puoli tuntia tapaamisesta, Tuukka mutisi. – Mutta et kai sinä Ursula säilytä käyttäjä­tunnuksia näkyvillä?

– Olen teipannut ne koneen näppäimistön alle. En ikinä pysyisi laskuissa, kun salasanat pitää vaihtaa niin usein, koska sä olet niin tarkka sen tietoturvan kanssa.

– Ei voi olla totta, ja nyt vasta kerrot! päivitteli Tuukka. – Mutta kuulkaas tytöt! Norjalaiset saavat nyt hoitaa asiansa ihan keskenään. Eiköhän varata illaksi pöytä Kaivohuoneelta ja lähdetä juhlimaan!

– Sopii! sanoimme yhdestä suusta. – Ja Annin perhe pyydetään ilman muuta mukaan.

Lähdimme kävelemään hiljalleen kohti vierasvenesatamaa. Tuukka kertoi menevänsä hotelliin yöksi. Sovimme treffit iltaseitsemäksi. Sitä ennen ehtisimme käydä satamarakennuksen saunassa ja vaihtaa vaatteet. Ursula lähti palauttamaan Annia vanhemmilleen.

Jäin jonottamaan mansikkakojulle. Kotimaiset mansikat olivat tulleet myyntiin. Maistoin sekä Rymättylän että Sauvon mansikoita. Ne olivat pienempiä ja punaisempia kuin alkukesän belgialaiset mansikat, ja maku oli jotain aivan muuta. Niin paljon oli muuttunut alkukesästä. Koko elämääni oli tullut uudenlaista väriä ja makua.

Pohdin hetken vaikeaa valintaani. Samassa tunsin kevyen puhalluksen niskassani ja säpsähdin.

– Se oli ainut mingi putukas, lepatriinu, kuului tuttu ääni selkäni takaa.