Osa 4/5: Hille ja Ursula nauttivat kesän saaristoidyllistä. Aurinko ei pysty kuitenkaan hälventämään ahdistavia muistoja. Ursula pelkää ex-miesystävänsä seuraavan häntä eikä merimatkakakaan suju hyvin. Kun sadetakkiin pukeutunut virolaismies Maido astuu Lazzarellalle, Hillen sydämestä kuuluu klik…

Kylpyläreissun jälkeen lähdimme Ursulan kanssa kohti rantaravintolaa. Mahani kurisi äänekkäästi, mutta en antanut sen pilata tunnelmaa. Olimme kähertäneet hiuksemme ja vetäneet tavallista voimakkaammat kajaalit silmänurkkiin. Vedin vatsaa sisään ja astuin ryhdikkäänä ravintolasaliin. Vaaleaa, pyöreäkasvoista pelastajaani ei vain näkynyt missään.
Oli alkuilta, mutta sali oli jo puolillaan. Satamavieraiden lisäksi paikalle oli tullut myös mökkiläisiä ja lähiseudun asukkaita. Suurin osa porukasta ei kuitenkaan ollut vaivautunut vaihtamaan verkkareitaan tai sortsejaan, ja joka toisella miehellä oli crocsit suorien kesähousujen jatkeena. Ei jälkeäkään valkoisina hohtavista nailonpaidoista tai vesikampauksista. Erotuin ruusumekkoineni porukasta kuin papukaija varpusparvesta.

Orkesterikorokkeelle oli jo tuotu soittimet. Rummuissa luki koukeroisin kirjaimin Glada Gubbarna, ja pahat aavistukseni heräsivät. Tällä lavalla ei veivattaisikaan 50-luvun iskelmien tahtiin, vaan puikoissa taisi olla ruotsinkielinen huumoriporukka. Pian lavalle asteli rennosti viininpunaisiin pukutakkeihin ja kermanvärisiin kesähousuihin sonnustautunut miesryhmä, jonka silmien alla kiertue-elämän merkit alkoivat jo näkyä. Ensimmäinen valssi lähti käyntiin tutulla rutiinilla. Emme ehtineet kauaa ihmetellä menoa, kun pari ei niin ihan nuorta miestä tuli pokkaamaan.

– Uusi mies joka satamassa vai mitä, give me five! Ursula kuiskasi minulle ennen kuin häntä vietiin.

Miehet olivat hyviä tanssittajia niin kuin eläkeläismiehet yleensäkin. He olivat aloittaneet lavoilla jo silloin kun Eino Grön oli nuori ja rautalankamusiikki herätti pahennusta. Miehet osasivat pyörittää meitä varmasti kumpaankin suuntaan. Minun suurimahainen tanssittajani veti minut tiukasti kiinni itseensä ja laittoi pyörähdyksissä polvensa jalkojeni väliin.

Hikinorot valuivat pitkin kylkiäni. Tämä ei ollut heikkokuntoisten hommaa. Pyyhälsimme vinhaa vauhtia lavaa ympäri. Ursula huiskutteli minulle kaljupäänsä olan yli, ja aina mennessämme orkesterin lavan ohi rummuissa oleva takatukkainen kaveri iski silmää.

Meidän ei tarvinnut pöydässä pitkään istuskella. Tanssimme lähes joka kappaleen ennen bändin ensimmäistä taukoa. Vedimme valssit, humpat ja jivet. Endorfiinitaso nousi ja Glada gubbarnatkin alkoivat kuulostaa melkein hauskoilta. Soittajilla taisi olla itseironian taju tallella. Sen verran överiksi he olivat itsensä stailanneet valkoisine purjehduskenkineen ja pulisonkeineen. 

Ainoa miinus oli, että lähes kaikki tanssittajamme yrittivät aloittaa keskustelua ruotsiksi. Olin todella helpottunut, kun ystävällisen näköinen, partansa letittänyt pienikokoinen mies aloitti jutustelun suomeksi.

– Mitäs Hille puuhailet silloin, kun et ole lomalla?

– Mä olen lastentarhanopettaja. Entäs itse?

– No mä teen sellaisia avoimia rajapintoja.

– Siis teet mitä?

– Mä oon tietohallintolääkäri. Yritetään saada potilastietojärjestelmät keskustelemaan keskenään.

– Taitaa olla yhtä epätoivoista kuin saada minut keskustelemaan noitten rantaruotsalaisten kanssa.

– No, vähän samaan tyyliin. Mutta tarpeeksi kun yrittää, niin kyllä se lopulta alkaa sujua.

– Ai, kuulostaa tylsältä. Mutta sanopa onko tuo punainen patti mun käsivarressani punkinpurema?

– Ei se punkilta näytä. Mutta jos tulee rengas ympärille tai alkaa naama roikkua, niin käy sitten näyttämässä lääkärille.

Kun orkesteri lähti tauolle, kävelin partaukon kanssa kahvilan puolelle ja Ursula liittyi kaljupäänsä kanssa seuraan. Värivalot oli sytytetty terassin ylle, kaukana meren yllä näkyi kuunsirppi.
Ilta oli niin kaunis kuin keskikesän ilta parhaimmillaan voi olla. Esteettistä elämystä haittasi vatsani kurina. Minun oli pakko ostaa grillimakkara sinapilla ja jälkiruuaksi vohvelikahvit. Paastoamisesta saa vain päänsäryn ja kiukkuisen mielen. Ruusumekon kannalta ratkaisu ei välttämättä ollut oikea.

Tauon jälkeen Gubbarnat aloittivat Jambalayan. Vetäisin Ursulan lavan eteen ja improvisoimme omintakeisen koreografian kaikella sillä asiantuntemuksella, joka lapsuusvuosien satubaleteista ja diskotanssitunneista oli muistin syövereihin jäänyt. Vyötäröäni kiristi niin, että pelkäsin ruusumekkoni sauman ratkeavan. En halunnut kuitenkaan luovuttaa päästyäni tanssin makuun, vaan kävin välillä veneellä vaihtamassa mukavammat vaatteet.

Illan viimeiseen valssiin päädyin jo tutuksi tulleen lettipartaisen lääkärin kanssa. Suljin silmäni ja annoin musiikin viedä. Hetken kuvittelin jo liiteleväni sadetakkisen Maidon kanssa, mutta ei tässäkään tanssipartnerissa ollut valittamista. Lettiparralla oli loistava rytmitaju ja varma ja tunteikas ote. Myös Ursula näytti kaihoisalta keinahdellessaan kalliisti pukeutuneen, riikinruotsalaiselta näyttävän kavaljeerinsa vietävänä.

Jalat tanssimisesta kipeinä painuimme lopulta pehkuihin. Kieltäydyimme päättäväisesti yömyssyistä, joita veneidensä takakansilla istuvat seurueet olisivat auliisti meille tarjonneet.

– Yötä, huikkasin Ursulalle keulaan. – Eikö ollutkin mukava ilta? Ja hyviä tanssittajia.

– Ei sentään Kristianin veroisia, Ursula haukotteli. – Muun mä
siitä miehestä haluan unohtaa, mutta tanssiparina se kyllä oli aivan omaa luokkaansa.

– Niin, kai kaikista joku hyvä puoli sentään löytyy?

Vastausta ei kuulunut. Ursula oli jo unessa. Itse valvoin vielä hetken ja muistelin vaiheikastapäiväämme, sumusta ilmestyneitä kumisaappaita, kevyttä puhallusta niskallani ja sinistä ruusumekkoa.

Aamulla marssimme venehuoltoon heti sen auettua. Vanhemman meripelastusmiehen pessimistiset ennustukset ohjaustehostimen letkun korjausajasta eivät onneksi pitäneet paikkaansa.

– Taisi tyttöjen matkanteko loppua tähän, oli keski-ikäinen huoltomies ensin kiusannut.

– Tämä on erikoisvalmisteinen letku, merkkituote.

Nähtyään kuinka naamamme venähtivät, hän jatkoi:

– Ei vainenkaan. Kyllä minä noin näteille tytöille saan tämän korjattua ihan muutamassa tunnissa. Jos teille vain kelpaa tällainen tavallinen putki. Sattuu olemaan tuolla varastossa muutama ylimääräinen. Jos taas haluatte tilata tehtaalta veneeseen alkuperäisen merkkituotteen, toimitusaika on yli viikon, mutta hinta menee kyllä vastaavasti takuun piikkiin. Että mitenkäs on? Laitetaanko kuntoon vai jäättekö vielä Kasnäsiin pidemmäksikin aikaa?

Soitin Tuukalle ja kysyin hänen mielipidettään. Tuukka oli valmis maksamaan 70 euroa hätäapuletkusta ja asennuksesta sen sijaan, että olisi jäänyt odottamaan takuukorjausta. Päätimme käyttää korjausajan mahdollisimman hyödyllisesti eli menimme jälleen kylpylään. Siellä ei ollut juuri muita asiakkaita ja saimme rauhassa kauhoa allasta päästä päähän.

Täydensimme muonavarastomme sataman kaupasta. Ursulakaan ei jaksanut enää nipottaa samaan malliin kuin lähtiessä. Tai sitten minä olin oppinut lukemaan E-merkinnät aikaisempaa huolellisemmin.

Pääsimme jatkamaan matkaamme puolen päivän jälkeen. Olin kysellyt satamasta hyviä reittiehdotuksia. Meillä olisi vielä yli viikko aikaa. Sääennustukset lupasivat helleaaltoa.

Satamaisännän mukaan emme voisi tällä säällä olla käyttämättä tilaisuutta koukata ulkomerelle. Vaikka emme Jurmoon asti menisikään, olisi reitin varrella monia pieniä saaria valittavana – sekä vierasvenesatamia että luonnonsatamia. Ulkomeren kierroksen jälkeen palaisimme Nauvon ja Airiston kautta kohti Naantalia.

Aurinko paistoi korkealta. Ajoimme uudelleen Jungsfrusundiin. Ehdottelin Ursulalle poikkeamista Högsåran kakkukahveilla sillä varjolla, jos Mats olisi vielä satamassa.

– Höpö höpö sun Matseillesi, Ursula vastasi, mutta minusta näytti, että hän olisi punastunut hiukan. – Arvotaan sen sijaan seuraava saari. Olen laittanut olkihattuusi joitakin paikannimiä. Voitko toimia onnettarena.

Suljin silmäni ja sujautin käteni olkihattuun. Siellä oli kolme keskeltä taitettua ruutupaperia. Tunnustelin niitä huolellisesti, ikään kuin olisin voinut päätellä paperilappujen auran, kuulakärkikynällä piirrettyihin kirjaimiin kätketyn kohtalon. Muutaman teatraalisen naamanilmeen jälkeen olin tehnyt valintani. Nostin paperin ja avasin silmäni: Nötö.

– Kapteeni on hyvä ja ottaa kurssin kohti Nötötä, sanoin Ursulalle juhlallisesti.

Minä otin esille muistikirjani ja aloin luonnostella puuväreillä vanhanajan maitokannua kantavaa ruusumekkoista naista. ”Sääennusteet lupaavat hyvää. Ursulakin on muuttunut rennommaksi. Puuttuu vain maido ja mansikat…Tästä taitaa sittenkin tulla hauska ja huoleton veneretki”, kirjoitin muistikirjaani.

Kuinka väärässä olinkaan. Huolet olivat vasta edessämme.

– Nötö on Saaristomeren kansallispuiston suurimpia saaria. Saaressa on myös kauppa ja vanhassa kansakoulussa toimiva kahvila, luin ääneen venelehdestä.

– Oletko Ursula käynyt sielläkin?

– Kysy vaan, kuinka monta kertaa, Ursula vastasi. – Mutta itse asiassa edellisestä käynnistä on kyllä vuosia aikaa. Eihän minulla itselläni ole venettä. Perheen kanssa vietimme kaikki kesät merellä. Olen kolunnut varmaan joka saaren saaristomerellä.

– Millaisen veneen haluaisit itsellesi?

– Kyllä minä olen purjehtija. Lazzarella on tosi näppärä ja sopii varmaan hyvin Tuukan tarpeisiin. Pääsevät lasten kanssa retkille lähisaariin ja pystyvät yöpymään perheen kanssa veneessä. Takaosan nukkumatilaan mahtuu kyllä pari lasta vierekkäin. Mutta purjehtimisessa on silti aivan oma hohtonsa. On lähempänä luontoa, eikä moottorin ääni häiritse.

– Mitäs pidit Matsin veneestä, voisitko ajatella sellaista?

– Venettä ehkä… Ursula vastasi.

Tuuli ei ollut voimakasta, mutta nostatti siitä huolimatta maininkeja isoa selkää ylittäessämme. Onneksi tuuli oli vastainen ja Ursula osasi taitavasti ottaa aallot vastaan. Minä en keikutuksesta pitänyt. Makasin takapunkassani tyyny korvalla ja yritin taistella pahoinvointia vastaan.

Piinallisen pitkältä tuntuneen avomeriosuuden jälkeen merenkäynti hellitti ja pääsimme rantautumaan. Nötön satamassa meitä odotti yllätys. Pieni tyttö oli levittänyt piirustuspaperinsa ja vesivärinsä laiturille.

– Anni!

– Hei ope!

– Mitä sinä täällä teet?

– Näitä hääkutsukortteja vaan.

– Ai jaa, kuka on menossa naimisiin?

– No minä tietenkin. Pekin kanssa.

– Vai Pekiin päädyit sitten lopulta.

– Tietenkin. Sillä on vielä isommat silmät kuin mulla.

Anni oli viimevuotisia eskarilaisia, parhaassa prinsessaiässä. Hän oli pukeutunut röyhelöisiin bikineihin, eikä häntä häirinnyt se, että yläosan laput olivat kiertyneet pois paikaltaan.
Anni oli ommellut minulle kevätjuhlalahjaksi vanulla täytetyn flanellisydämen, ja olin ottanut sen mukaani veneeseen ja kiinnittänyt ruokapöydän yläpuoliseen verhotankoon.

Esittelin tytön Ursulalle, ja myös Annin vanhemmat tulivat tervehtimään meitä. Heillä oli esikoistytön lisäksi mukana myös kaksi pienempää lasta: kolmevuotias poika ja poikavauva. Vanhemmat näyttivät viikon perheveneilyn jälkeen kohtuullisen nääntyneiltä.

– Mä voisin tulla ensi yöksi teidän veneeseen, Anni päätti.

Ursula vilkaisi minua epäilevästi.

– Meillä on aika pieni vene, hän mutisi.

– Ei se haittaa, Anni sanoi.

– Minä voin nukkua keulassa.

– Minä nukun keulassa, Ursula sanoi.

– Mä voin tulla sun viereen.


Lähdimme kolmestaan
kiertelemään saarta. Aivan ensimmäiseksi menimme punamultakauppaan ostoksille.

– Färskt bröd, rökt fisk, Anni tavasi maalatusta kyltistä.

Me emme tarvinneet ruokaa, mutta ostimme kaupasta jäätelötuutit ja jatkoimme hiekkatietä keskemmälle saarta. Ursula opetti Annin viheltämään ruohon avulla ja leikkimään kukkoa ja kanaa heinillä.

Minä muistin heinillä tehtävän romanttisen ennustuksen. Anniin se upposi heti.

– Ota kuusi mahdollisimman pitkää heinää ja ajattele silmät kiinni omaa kultaasi. Sitten avaa silmäsi. Laita nippu keskeltä solmuun ja solmi kummastakin päästä kaksi heinänpäätä yhteen kerrallaan.

Anni väkersi huolellisesti heinä­nippunsa kanssa. Me istuuduimme tien reunaan auringon lämmittämille kiville. Ei ollut kiirettä minnekään. Paha maailma oli jossakin todella kaukana.

– No sitten? Anni kysyi solmittuaan heinänpäät ohjeen mukaan.

– No nyt avaat keskimmäisen solmun. Jos saat renkaan, se merkitsee sormusta.

Anni avasi jännittyneenä tekeleensä.

– Mä sain kaksi rengasta! Ja yhden tämmöisen suikulan.
En raaskinut sanoa hänelle, että taika oli epäonnistunut, eikä hän pääsisi naimisiin Pekinsä kanssa.

– Hyvä, sä sait kaksi sormusta. Taidat olla oikea onnenpekka!

Anni laittoi heinärenkaat kaulaansa ja tarttui meihin askartelun hiostuttamilla lapsenkäsillään.

– Nyt kävellään niin, että te aina nostatte mut ilmaan käsillä välillä.

Otimme juoksuaskelia ja joka kolmannella lennätimme tytön ilmaan. Kiertelimme hiljakseltaan saarta. Anni halusi tulla välillä reppuselkään, välillä hän kiipeili tien reunan kiville tai poimi kukkia ojan penkalta. Vanhalla koululla oli kesäkahvila ja taidenäyttely. Ostimme limsat ja istuuduimme ulos puutarhakeinuun juomaan ne. Ennen tälläkin kylällä oli ollut yli 200 asukasta. Nykyisin kylä hiljeni venekauden jälkeen ja vain muutama vakituinen asukas pysyi siellä talven yli. 

– Lähdettekö yöksi luonnonsatamaan? Annin vanhemmat kyselivät. – Ajattelimme mennä Björkön saareen. Se on tuossa aika lähellä. Ehditään ihan hyvin ennen pimeän tuloa.

– Lähtekää, lähtekää! Anni pomppi edessämme. – Mä tuun teidän veneellä. Saanhan? Mä voin tehdä teille illaksi aarteenetsinnän palkinnoksi.

Katsahdin Ursulaan, mutta hän oli jo aivan myyty.

– Vai aarteenetsinnän! Sehän kuulostaa mahtavalta. Tule kyytiin vaan. Mä olenkin vähän kyllästynyt komentelemaan pelkästään Hilleä.

– Mä osaan tehdä solmutkin, Anni vakuutti.

Istuimme Annin kanssa veneen takakannella olevalle sohvalle ja vilkutimme pikkuveljelle. Annin perhe lähtisi hieman meidän jälkeemme. Heillä oli huomattavasti isompi vene, ja he saisivat meidät kiinni hetkessä.

Björkön yli kymmenmetristen kallioiden suojaamassa poukamassa oli muutama purjevene, pari moottorivenettä ja iso kolmimastoinen purjevene, jossa oli hollantilainen miehistö. Annin vanhemmat pääsivät rantautumaan ennen meitä ja kiinnitimme Lazzarellan heidän veneensä perään. Alkoi hämärtää. Annin äiti ehdotti, että lähtisimme tyttöjen kesken yöuinnille saaressa olevaan makeavetiseen Insjön järveen. Isä saisi jäädä laittamaan pienempiä lapsia yöpuulle.

Kävelimme taskulamput kädessä peräkanaa kallioiden välissä kiemurtelevaa polkua. Saarella oli kallioita, umpeen kasvaneita poukamia ja niittyjä. Tähdet alkoivat syttyä taivaalle.

Kahlasimme veteen, joka oli selvästi merivettä lämpimämpää. Ursula näytti paikan, josta oli lapsena hyppinyt kalliolta veteen. Kävin tarkistamassa, ettei pohjassa ollut kiviä, ja pian loikimme kalliolta veteen kukin omalla tyylillämme. Uintireissun jälkeen kiedoimme pyyhkeet turbaaneiksi päähämme, pukeuduimme lämpimästi ja lähdimme kävelemään takaisin veneelle.

– Onko meillä mitään hyvää? Anni mankui.

– Mulla olisi ohukaisjauhetta ja mansikkahilloa, muistin.

– Voitte tulla meidän veneeseemme paistamaan niitä, Annin äiti lupasi. – Pojat nukkuvat varmasti jo, ja sitä paitsi meillä on enemmän tilaa.

Istuimme lättyvadin ympärillä myöhään yöhön. Anni nukahti välillä sohvalle mutta virkistyi tehdessämme lähtöä ja vaati päästä mukaamme. Hän otti unityynynsä ja nallensa ja kömpi Ursulan viereen veneemme keulaan.

Aika tuntui pysähtyvän Björkössä. Aluksi olimme ajatelleet lähteä jo seuraavana aamuna, mutta sitten tajusimme, että meillä ei ollut mihinkään kiire. Uimme, otimme aurinkoa ja Anni järjesti meille ohjelmaa. Kiersimme saaren luontopolun, Annin tekemän aarteenetsintäradan, pelasimme korttia ja lauloimme.
Iltaisin laitoimme yhdessä ruokaa. Saaressa ei ollut maasähköä, jääkaappimme lämpeni hiljalleen ja siirsimme vähäiset kylmätarvikkeemme naapuriveneen jääkaappiin. Myös kuivamuonavarastomme hupenivat pikkuhiljaa. Ursulallekin tuntui hyvin maistuvan hernekeittoni ja tonnikalanuudelini.

Parin päivän kuluttua Tuukka soitti ja kyseli kuulumisiamme ja matkasuunnitelmiamme.

– Meillä on ollut aivan ihanaa, sanoin Tuukalle. – En olisi ikinä arvannut, kuinka mukavaa merellä voi olla. Ja Lazzarella on toiminut kuin unelma, lukuun ottamatta sitä ohjaustehostimen letkun vuotamista. Mitenkäs sinulla? Toimistolla tällaisena hellepäivänä. Onko kiirettä?

– No ei varsinaisesti. Joitakin asiakastapaamisia on ollut. On suunniteltu alustavasti syksyn projekteja. Ja näinhän mä sitä Vancouverin olympialaisista tuttua norjalaista lääkäriäkin.

– Ai sitä Ursulan Kristiania? Missä te tapasitte?

– Kristian vaan soitti yhtenä päivänä ja kertoi olevansa Helsingissä. Halusi tarjota lounaan.

– Kyselikö se Ursulasta?

– Kyllä me jotain taidettiin Ursulastakin puhua. Kerroin, että olette kahdestaan merellä. Siis tyttöporukalla. Kristiania tuntui kovasti kiinnostavan, missä päin te liikutte. Ja se, onko Ursulalla uutta poikaystävää.

– Et kai sinä sanonut, missä päin me olemme?

– En kai, en minä nyt ihan varmasti muista. Miten niin?

Kävelin puhelun jälkeen mietteissäni uimapaikalle. Pitäisikö Ursulalle kertoa, että Kristian oli käynyt häntä kyselemässä?

Kun näin Ursulan nauramassa Annin jutuille ja letittävän tämän hiuksia, tajusin etten voi. Olisi paras olla kaivelematta vanhoja, ikäviä asioita. Enhän minäkään kaivannut terveisiä Jyrkiltä. Tuskin enää muistin koko miestä. Ursulakin näytti vihdoin rentoutuneen. Poissaoleva katse ja äkilliset paniikkikohtaukset vaikuttivat jääneen taakse.

– Tuukalta terveisiä! huikkasin.

– Kiitos, mutta älä vaan kerro, mitä toimistolle kuuluu! Ursula huikkasi vastaan ja kiinnitti Annin palmikkoon päivänkakkaroita.

– Ei nimittäin voisi syksyn projektit vähempää kiinnostaa. Mä todella toivon, että kesätuuli puhaltaisi kaikki pölyiset paperit taivaan tuuliin.


Seuraavana aamuna
huomasimme, että ruokavarastomme oli käynyt aika vähiin. Lähin kauppa oli Nötössä, mutta ajattelimme ajaa saman tien Nauvoon saakka. Hyvästelimme Annin perheen. Tyttö roikkui kaulassamme laihoilla käsivarsillaan ja olisi ollut valmis jatkamaan loppulomaansa meidän kanssamme.

– Ehkä vielä törmäillään tällä reissulla, lupailimme. – Meidän on tarkoitus mennä Naantaliin.

– Tulette sitten mun kanssa Muumimaailmaan, Anni ehdotti.
Ursula oli merkinnyt reitin ja lähdimme matkaan. Ohitimme pian Nötön ja lähdimme ylittämään isoa selkää. Lounatuuli pääsi puhaltamaan veneen kyljestä ja vene keikkui ikävästi.

– Melkoinen vinkka, Ursula totesi. – Onneksi on korkeat laidat ja vakaa vene, etteivät aallot pääse pyyhkimään yli.

Tuo kuulosti huolestuttavalta. Menin omalle paikalleni takahyttiin ja vedin jälleen tyynyn pääni peitoksi. Yritin ajatella jotakin kiinteää: kalliota, tuntureita, asfalttia, mutta oksennus meinasi siitä huolimatta pyrkiä kurkkuuni.

– Huh huh, Ursula puuskutti, kun vene ryskäsi aallokossa. – Ei ole niitä parhaimpia kelejä. Taidettiin valita väärä reitti.

Säätiedotus lupasi illaksi voimistuvaa tuulta, olisi pitänyt tutkia karttaa vähän paremmin. Just pahimmilleen pääsee puhaltamaan tuolta avomeren suunnasta.

Kömmin paikaltani katselemaan merenkäyntiä. Olimme keskellä ulappaa, kaikki muut veneet tuntuivat hävinneen jonnekin ja meri vaahtosi harmaana.

– Missä kaikki ovat? Lähtiessähän väylällä näkyi veneitä vaikka kuinka paljon?

– No ei kai kukaan hullu lähde tällaista selkää ylittämään tässä kelissä, Ursula mutisi.

– Onkohan tämä ihan viisasta? kysyin. – Pitäisikö meidän kääntyä takaisin? Tämä selkä on ainakin kymmenen kilometriä.

– No ei tässä nyt enää mihinkään käännytä. Mehän on tultu jo yli puolet. Sitä paitsi kyllä tämä loppu menee hetkessä.

Samalla vene haukkasi maininkia sellaisella voimalla, että kaapin päälle teippaamani istutukset – rosmariini, laventeli ja pelargoniat – lensivät lattialle.

– Voi ei! parkaisin. – Laventelin ruukku halkesi. Tämä on huono enne.

– Anna olla, Ursula tiuskaisi, kun yritin siivota jälkiä. – Tässä on täysi työ, että pidetään vene hallinnassa. Tuuli on varmaan jo 12 metriä sekunnissa. Näethän sinä, millaisia vaahtopäitä tuo lounatuuli työntää.

En halunnut nähdä. Palasin punkkaani. Kas on Mikki merelle lähtenyt pikku kaarnapurrellaan, yritin hyräillä mieltä rauhoittaakseni. Joudin vetämään laulun omatekoisilla sanoilla muutamaan kertaan, mutta oloni ei helpottanut. Veneily ei tuntunut enää ollenkaan niin mukavalta kuin olin eilen Tuukalle puhelimessa vakuuttanut. Lopulta, tuskallisen pitkältä tuntuvan merenkäynnin jälkeen loiskinta tuntui vaimenevan.

– Tuletko auttamaan? Ursula kysyi. – Heitä ankkuri.

– Missä me ollaan?

– Tässä on pieni luoto. Jäädään suojaiselle puolelle odottamaan hetkeksi tyyntymistä. En oikein uskalla jatkaa matkaa tällaisessa kelissä.

Kiipesin takakannelle ja kaivoin ankkurin esiin penkin alla olevasta lokerosta. Patjat olivat läpimärät ja kansi liukas. Sain vaivoin viskattua ankkurin veteen veneen keikuttaessa edelleen. Pohja oli syvällä ja köyttä joutui antamaan metrikaupalla. Minun oli pakko oksentaa yli laidan.

– Ja nyt keulaan äkkiä, Ursula komensi. – Mennään hiljalleen kohti rantaa, sen verran mitä tässä uskaltaa. Yritä saada keulaköysi kiinnitettyä tuohon rannimmaiseen mäntyyn. Minun on pakko sammuttaa moottori. Katso, ettei siinä ole kiviä. Sinun taitaa olla paras hypätä veteen ja vetää vene maihin.

Tottelin Ursulan ohjeita parhaani mukaan. Riisuin housuni ja hyppäsin paljain jaloin veteen. Se oli virhe. Pohjassa oli liukkaita teräviä kiviä, ja viilsin niihin jalkani. Vettä oli lähes vyötäröön saakka ja vene painoi. Keräsin kaiken tahdonvoimani, jotta sain meidät vedettyä rantaan ja kiinnitettyä veneen rantamäntyyn. Kiipesin takaisin veneeseen ja minua tärisytti. Jalassa oli ilkeännäköinen haava, putsasin sen ja käärin ympärille sideharsoa ja villasukan.

– Olipa menoa, Ursula sanoi.

– Odotellaan nyt tässä kaikessa rauhassa, että keli tyyntyy.

Kaataisitko siitä kanisterista minulle kupillisen vettä.

– Se on tyhjä, vastasin. – Kastelin kukat lähtiessä.

– Teit mitä? Kai sinä täytit keulan makeanvedensäiliön ja juomavesikanisterit Nötössä niin kuin sovittiin?

– Taisi unohtua, mutisin hiljaa.

– Minä luulin, että meillä olisi vielä vettä. Eikä kukille saa antaa merivettä, ehkä. Ainakin mä luulen, että makeavesi sopii niille paremmin.

– Älä luule veneessä mitään.

– No kai täältä jotain juotavaa löytyy. Mehutiivistettä on ainakin. Ja ne luomuviinin loput ensimmäiseltä illalta, vieläköhän se on juomakelpoista.

– No kaada nyt sitä viiniä sitten.

Sade vihmoi veneen ikkunaa ja jalkaani jomotti. Ursula lipitti happaman näköisenä viiniään. Otin harjan ja kihvelin esiin ja siivosin lattialle lentäneet mullat ja ruukunpalaset. Nostin ehjänä säilyneet kukkaset takaisin paikalleen vaatekaapin päälle.

– Pelattaisiinko korttia, kysyin?

– En mä välitä peleistä.

– Lauletaanko jotain?

– Ei paljon laulata.

– Syötäisiinkö jotakin?

– Taitaa olla ruuat loppu.

– On siellä vielä hapankorppuja ja purkki tonnikalaa. Saisit olla kiitollinen, että ymmärsin hankkia kuivamuonaa lähtiessä.

Tein meille hapankorppuvoileivät. Ursula mökötti edelleen. Ei kai se minun vikani ollut, että keli muuttui?

– Kristian oli käynyt kyselemässä sinua, paukautin. En halunnut enää olla hienotunteinen.

– Mitä sinä sanoit? Missä?

– Tuukkahan soitti eilen. Kertoi käyneensä lounaalla Kristianin kanssa. Kristian oli ollut sattumalla käymässä Helsingissä ja halusi tavata Tuukan. Oli kuulemma kysellyt kovasti, onko sinulla poikaystävää tätä nykyä.

– Et voi olla tosissasi. Eikö tämä painajainen koskaan lopu?

– Älä nyt liioittele. Etköhän sä ole vähän turhan hysteerinen tuon Kristianisi kanssa. Eikö se vaan ole kivaa olla suosittu.

– Sinä et tiedä, mistä puhut.

– Kyllä mäkin olen tullut jätetyksi, mutta ei sitä nyt sentään noin raskaasti pitäisi ottaa.

– Muistatko sen norjalaisen hiihtäjätytön, Inge Skaulin, josta kerroin?

– Ai sen, jonka näit Kristianin kanssa siellä hotellissa?

– Niin. Ingellä ja Kristianilla oli suhde.

– Mitä? Eikös sulla ja Kristianilla ollut… Tarkoitan siis, että eikös Kristian ollut naimisissa?

– Niin, Ingeltähän minä sen kuulinkin. Samoin kun paljon muutakin. Kristian on patologinen naistenmies. Ja patologinen valehtelija.

– Aika paksua. Ovatko ne vielä yhdessä? Siis Inge ja Kristian?

– Enpä usko. Näin Kristianin viimeksi toukokuussa. Norjalaiset olivat palaamassa harjoitusleiriltä Italian Alpeilta. Minulla oli tapaaminen Kristianin kanssa. Meillä oli tapana tavata pari kertaa kuussa jossain Euroopan kaupungissa. Lyhyellä varoitusajalla. Torstaina saatoin saada sähköpostiini lentolipun. Tavallaan se oli jännittävää. Milanossa tapasimme viimeisen kerran. Silmäni aukenivat siellä lopullisesti.

– Mitä tapahtui?

– Meillä oli tapaaminen lentokentällä. Kristian oli tullut minua vastaan. Norjalaiset olivat samaan aikaan lähdössä Osloon. Olimme kävelemässä Kristianin kanssa kentän autovuokraamoon. Hallissa törmäsin Ingeen. Hän tuli halaamaan minua, olimmehan vanhoja tuttuja. Inge kuiskasi minulle, että tulisin hetken kuluttua naistenhuoneeseen. Hänen katseestaan näin, että kaikki ei ollut kunnossa.

– Ja Inge kertoi?

– Inge kertoi, että hän oli saanut tarpeekseen. Hän oli päättänyt kostaa Kristianille. En tiennyt mitä uskoa. Palasin hämmentyneenä Kristianin luo. Illalla hotellissa otin asian puheeksi. Kysyin häneltä suoraan Ingestä.

– Ja mitä Kristian sanoi?

– Nauroi päin naamaa. Sanoi, että Ingellä on mielenterveysongelmia. Kristian on hyvä puhumaan. Ensiksi aloin jo uskoa, kuinka vaikeassa asemassa hän oli tuollaisen realiteeteista vieraantuneen naisen takia. Iltamme oli kuitenkin pilalla. Otin uudelleen puheeksi Kristianin vaimon ja Ingen. Lopulta hän hermostui…

– Älä sano, että se hullu löi sinua!

– Sen lyönnin olisin vielä kestänytkin. Mutta kun itkin ja vaadin Kristiania pyytämään anteeksi, Kristian vain hymyili ja totesi, ettei ole sormenpäälläänkään koskenut minuun, olin vain kuvitellut kaiken. Se oli pelottavaa. Pakkasin laukkuni ja lähdin seuraavalla koneella Suomeen.

– Huh. Enää en ihmettele, miksi olet ollut niin säikky.

– En minä vielä silloin ollut säikky. Aloin pelätä vasta toukokuun lopulla. Luin silloin lehdestä, että Inge Skauli oli kadonnut. Hän ei palannut Milanosta Osloon muun joukkueen mukana.

– Et kai sä tarkoita?

– Mä en tiedä, mitä ajatella. Mun on kaiken tämän jälkeenkin vaikea uskoa Kristianista mitään pahaa. Haluaisin vain muistaa sen kaiken hyvän. Mä en tosiaankaan tiedä. Välillä tuntuu, että järki pimenee. Miten mä olen koskaan voinut erehtyä jonkun ihmisen suhteen niin raskaasti?

– Näytäpä mulle sen Kristianin kuva, kai sulla sellainen on. Minä olen aika hyvä ihmistuntija.

Ursula nousi sohvalta ja kaivoi penkin alta läppärinsä.

– Kyllä mulla täällä pitäisi olla joitakin kuvia, joita otettiin kerran yhteisellä illallisella.

Ursula selaili hetken aikaa tiedostoja koneeltaan.

– Ai niin, ei ne olekaan tällä läppärillä. Ne onkin muistitikulla. Annatko sen sinisen muistitikun käsilaukustani?

Tökkäsimme tikun koneeseen ja kumarruimme näytön ylle. Aloin olla utelias näkemään, millainen mies lomaamme varjostanut salaperäinen Kristian mahtoi olla.

– Mitä ihmettä? Ursula mutisi. – Eiväthän nämä ole mitään kuvatiedostoja. Täällä on vain joku excel-taulukko ja sekin norjan kielellä. Osaatko sinä norjaa tai edes ruotsia?

– Nuo on ainakin joitakin päivämääriä, totesin sarakemerkinnöistä. Ja noille riveille on merkitty joitakin koodeja, vaikuttaa lääkeaineilta.

– Tämän täytyy olla Kristianin muistitikku. Kristianhan oli joukkueen lääkäri. Mistä tässä voi oikein olla kysymys?

– Erytropoietiini, tavasin pienellä fontilla kirjoitettua merkintää taulukon alalaidassa. Tiedätkö sinä, mitä se on?

– Ei aavistustakaan. Pitäisikö soittaa Tuukalle? Tuukkahan ymmärtää aika paljon valmennuksesta.

Monen tuuttauksen jälkeen sain veljeni kiinni. Olin sotkeutua sanoissani, kun yritin samaan hengenvetoon kuvata sivutuulta, vaikeaa rantautumistamme, oksentamista, haavaa jalassani, veden loppumista ja muistitikulta löytynyttä kummallista taulukkoa.

– Sanoitko erytropoietiini? kysyi Tuukka. – Sehän on epoa, samaa ainetta, mistä suomalaiset hiihtäjät aikoinaan kärähtivät Lahden kisoissa.

– Epoa! kiljaisin ja näin, kuinka Ursula valahti kalpeaksi.

– Nyt mä ymmärrän kaiken, Ursula kuiskasi kauhuissaan. – Ei Kristian minun perässäni ole kulkenut. Kristian on etsinyt muistitikkuaan.

Ursulan pelko tarttui. Nyt ymmärsin, mihin yöllinen välikohtaus hotellin käytävällä oli liittynyt. Nyt ymmärsin, mitä Kristian oli etsinyt Ursulan asunnolta. Ursula ei ollut pelännyt turhaan. Hänellä oli hallussaan jotain, jonka Kristian halusi ehdottomasti takaisin. Jotain sellaista, jonka olemassaolosta hän ei olisi koskaan saanut tietää mitään. Jotain, mistä me emme olisi saaneet tietää mitään.

– Hille, oletko sä vielä siellä? kuului puhelimesta.

– Mitä me nyt tehdään? kysyin Tuukalta.

– Missä te olittekaan? Ai jossain luodolla? Älkää tehkö yhtään mitään. Tai siis älkää ainakaan lähtekö tuolla tuulella jatkamaan matkaa. Ei tässä mitään hätää ole. Kaikki on varmasti pelkkää väärinkäsitystä. Olkaa ihan rauhassa. Minä soittelen teille myöhemmin.

Tuukan vakuuttelu toimi, ja tunsin rauhoittuvani. Eihän meillä ollut mitään hätää. Mitä nyt olimme myrskyn vuoksi saarroksissa ja juomavetemme ja ruokamme oli lopussa.

– Kuunnellaanpa merisää, sanoin Ursulalle. – Se tulee ihan kohta radiosta. Jos illaksi tyyntyy, päästään jatkamaan matkaa vielä valoisan aikaan.

Merisää lupasi edelleen illaksi voimistuvaa tuulta. Saaristomerelle annettiin kovan tuulen varoitus.

– Se siitä, Ursula sanoi. – Onkohan tässä lähellä mitään paikkaa, josta saataisiin juomakelpoista vettä? Esimerkiksi lähdettä.

– Mistä minä tiedän. Sinähän nämä paikat tunnet. Täällä ei näy edes yhtään venettä, joka voitaisiin pysäyttää. Ammutaanko hätäraketti?

– Hyvä vitsi. Ei janoon hetkessä kuole. Ja nälkää sietää pitempäänkin. Kaada sen sijaan lisää viiniä.

– Loppui jo. Mutta katsotaan, löytyykö täältä Tuukan kätköjä.
Kävin venettä läpi kaappi kaapilta ja lokero lokerolta. Viimein tärppäsi. Kuljettajan jalkatilan alla olevassa lattialokerossa oli pieni pullo rommia.

– Ei hätäpäivää, ilmoitin Ursulalle. – Kohta ollaan oikeita merimiehiä. Huh hah hei ja rommia pullo!

– Varsinainen janojuoma.

Korkkasimme rommipullon ja vedimme ensimmäiset lasilliset irvistellen.

– Onkohan tätä nyt ihan viisasta juoda kerralla? Ursula toppuutteli, kun kaadoin hänelle toista lasillista. – Tarvitaanhan me juomaa huomennakin, jos myrsky jatkuu.

– Yhdet vielä ja sitten lasku, lauloin. – Uups, sorry, nyt mä taisin läikyttää pöydälle.

Kaivoin taskustani nenäliinaa pyyhkiäkseni jälkeni, kun sormeni sattuivat taitettuun paperipalaan. Maidon puhelinnumero. – Helista, kui sul on abi vaja, Maido oli sanonut. Nyt olin apua vailla, jos koskaan.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.