Osa 4/5: Hille ja Ursula nauttivat kesän saaristoidyllistä. Aurinko ei pysty kuitenkaan hälventämään ahdistavia muistoja. Ursula pelkää ex-miesystävänsä seuraavan häntä eikä merimatkakakaan suju hyvin. Kun sadetakkiin pukeutunut virolaismies Maido astuu Lazzarellalle, Hillen sydämestä kuuluu klik…

Kylpyläreissun jälkeen lähdimme Ursulan kanssa kohti rantaravintolaa. Mahani kurisi äänekkäästi, mutta en antanut sen pilata tunnelmaa. Olimme kähertäneet hiuksemme ja vetäneet tavallista voimakkaammat kajaalit silmänurkkiin. Vedin vatsaa sisään ja astuin ryhdikkäänä ravintolasaliin. Vaaleaa, pyöreäkasvoista pelastajaani ei vain näkynyt missään.
Oli alkuilta, mutta sali oli jo puolillaan. Satamavieraiden lisäksi paikalle oli tullut myös mökkiläisiä ja lähiseudun asukkaita. Suurin osa porukasta ei kuitenkaan ollut vaivautunut vaihtamaan verkkareitaan tai sortsejaan, ja joka toisella miehellä oli crocsit suorien kesähousujen jatkeena. Ei jälkeäkään valkoisina hohtavista nailonpaidoista tai vesikampauksista. Erotuin ruusumekkoineni porukasta kuin papukaija varpusparvesta.

Orkesterikorokkeelle oli jo tuotu soittimet. Rummuissa luki koukeroisin kirjaimin Glada Gubbarna, ja pahat aavistukseni heräsivät. Tällä lavalla ei veivattaisikaan 50-luvun iskelmien tahtiin, vaan puikoissa taisi olla ruotsinkielinen huumoriporukka. Pian lavalle asteli rennosti viininpunaisiin pukutakkeihin ja kermanvärisiin kesähousuihin sonnustautunut miesryhmä, jonka silmien alla kiertue-elämän merkit alkoivat jo näkyä. Ensimmäinen valssi lähti käyntiin tutulla rutiinilla. Emme ehtineet kauaa ihmetellä menoa, kun pari ei niin ihan nuorta miestä tuli pokkaamaan.

– Uusi mies joka satamassa vai mitä, give me five! Ursula kuiskasi minulle ennen kuin häntä vietiin.

Miehet olivat hyviä tanssittajia niin kuin eläkeläismiehet yleensäkin. He olivat aloittaneet lavoilla jo silloin kun Eino Grön oli nuori ja rautalankamusiikki herätti pahennusta. Miehet osasivat pyörittää meitä varmasti kumpaankin suuntaan. Minun suurimahainen tanssittajani veti minut tiukasti kiinni itseensä ja laittoi pyörähdyksissä polvensa jalkojeni väliin.

Hikinorot valuivat pitkin kylkiäni. Tämä ei ollut heikkokuntoisten hommaa. Pyyhälsimme vinhaa vauhtia lavaa ympäri. Ursula huiskutteli minulle kaljupäänsä olan yli, ja aina mennessämme orkesterin lavan ohi rummuissa oleva takatukkainen kaveri iski silmää.

Meidän ei tarvinnut pöydässä pitkään istuskella. Tanssimme lähes joka kappaleen ennen bändin ensimmäistä taukoa. Vedimme valssit, humpat ja jivet. Endorfiinitaso nousi ja Glada gubbarnatkin alkoivat kuulostaa melkein hauskoilta. Soittajilla taisi olla itseironian taju tallella. Sen verran överiksi he olivat itsensä stailanneet valkoisine purjehduskenkineen ja pulisonkeineen. 

Ainoa miinus oli, että lähes kaikki tanssittajamme yrittivät aloittaa keskustelua ruotsiksi. Olin todella helpottunut, kun ystävällisen näköinen, partansa letittänyt pienikokoinen mies aloitti jutustelun suomeksi.

– Mitäs Hille puuhailet silloin, kun et ole lomalla?

– Mä olen lastentarhanopettaja. Entäs itse?

– No mä teen sellaisia avoimia rajapintoja.

– Siis teet mitä?

– Mä oon tietohallintolääkäri. Yritetään saada potilastietojärjestelmät keskustelemaan keskenään.

– Taitaa olla yhtä epätoivoista kuin saada minut keskustelemaan noitten rantaruotsalaisten kanssa.

– No, vähän samaan tyyliin. Mutta tarpeeksi kun yrittää, niin kyllä se lopulta alkaa sujua.

– Ai, kuulostaa tylsältä. Mutta sanopa onko tuo punainen patti mun käsivarressani punkinpurema?

– Ei se punkilta näytä. Mutta jos tulee rengas ympärille tai alkaa naama roikkua, niin käy sitten näyttämässä lääkärille.

Kun orkesteri lähti tauolle, kävelin partaukon kanssa kahvilan puolelle ja Ursula liittyi kaljupäänsä kanssa seuraan. Värivalot oli sytytetty terassin ylle, kaukana meren yllä näkyi kuunsirppi.
Ilta oli niin kaunis kuin keskikesän ilta parhaimmillaan voi olla. Esteettistä elämystä haittasi vatsani kurina. Minun oli pakko ostaa grillimakkara sinapilla ja jälkiruuaksi vohvelikahvit. Paastoamisesta saa vain päänsäryn ja kiukkuisen mielen. Ruusumekon kannalta ratkaisu ei välttämättä ollut oikea.

Tauon jälkeen Gubbarnat aloittivat Jambalayan. Vetäisin Ursulan lavan eteen ja improvisoimme omintakeisen koreografian kaikella sillä asiantuntemuksella, joka lapsuusvuosien satubaleteista ja diskotanssitunneista oli muistin syövereihin jäänyt. Vyötäröäni kiristi niin, että pelkäsin ruusumekkoni sauman ratkeavan. En halunnut kuitenkaan luovuttaa päästyäni tanssin makuun, vaan kävin välillä veneellä vaihtamassa mukavammat vaatteet.

Illan viimeiseen valssiin päädyin jo tutuksi tulleen lettipartaisen lääkärin kanssa. Suljin silmäni ja annoin musiikin viedä. Hetken kuvittelin jo liiteleväni sadetakkisen Maidon kanssa, mutta ei tässäkään tanssipartnerissa ollut valittamista. Lettiparralla oli loistava rytmitaju ja varma ja tunteikas ote. Myös Ursula näytti kaihoisalta keinahdellessaan kalliisti pukeutuneen, riikinruotsalaiselta näyttävän kavaljeerinsa vietävänä.

Jalat tanssimisesta kipeinä painuimme lopulta pehkuihin. Kieltäydyimme päättäväisesti yömyssyistä, joita veneidensä takakansilla istuvat seurueet olisivat auliisti meille tarjonneet.

– Yötä, huikkasin Ursulalle keulaan. – Eikö ollutkin mukava ilta? Ja hyviä tanssittajia.

– Ei sentään Kristianin veroisia, Ursula haukotteli. – Muun mä
siitä miehestä haluan unohtaa, mutta tanssiparina se kyllä oli aivan omaa luokkaansa.

– Niin, kai kaikista joku hyvä puoli sentään löytyy?

Vastausta ei kuulunut. Ursula oli jo unessa. Itse valvoin vielä hetken ja muistelin vaiheikastapäiväämme, sumusta ilmestyneitä kumisaappaita, kevyttä puhallusta niskallani ja sinistä ruusumekkoa.

Aamulla marssimme venehuoltoon heti sen auettua. Vanhemman meripelastusmiehen pessimistiset ennustukset ohjaustehostimen letkun korjausajasta eivät onneksi pitäneet paikkaansa.

– Taisi tyttöjen matkanteko loppua tähän, oli keski-ikäinen huoltomies ensin kiusannut.

– Tämä on erikoisvalmisteinen letku, merkkituote.

Nähtyään kuinka naamamme venähtivät, hän jatkoi:

– Ei vainenkaan. Kyllä minä noin näteille tytöille saan tämän korjattua ihan muutamassa tunnissa. Jos teille vain kelpaa tällainen tavallinen putki. Sattuu olemaan tuolla varastossa muutama ylimääräinen. Jos taas haluatte tilata tehtaalta veneeseen alkuperäisen merkkituotteen, toimitusaika on yli viikon, mutta hinta menee kyllä vastaavasti takuun piikkiin. Että mitenkäs on? Laitetaanko kuntoon vai jäättekö vielä Kasnäsiin pidemmäksikin aikaa?

Soitin Tuukalle ja kysyin hänen mielipidettään. Tuukka oli valmis maksamaan 70 euroa hätäapuletkusta ja asennuksesta sen sijaan, että olisi jäänyt odottamaan takuukorjausta. Päätimme käyttää korjausajan mahdollisimman hyödyllisesti eli menimme jälleen kylpylään. Siellä ei ollut juuri muita asiakkaita ja saimme rauhassa kauhoa allasta päästä päähän.

Täydensimme muonavarastomme sataman kaupasta. Ursulakaan ei jaksanut enää nipottaa samaan malliin kuin lähtiessä. Tai sitten minä olin oppinut lukemaan E-merkinnät aikaisempaa huolellisemmin.

Pääsimme jatkamaan matkaamme puolen päivän jälkeen. Olin kysellyt satamasta hyviä reittiehdotuksia. Meillä olisi vielä yli viikko aikaa. Sääennustukset lupasivat helleaaltoa.

Satamaisännän mukaan emme voisi tällä säällä olla käyttämättä tilaisuutta koukata ulkomerelle. Vaikka emme Jurmoon asti menisikään, olisi reitin varrella monia pieniä saaria valittavana – sekä vierasvenesatamia että luonnonsatamia. Ulkomeren kierroksen jälkeen palaisimme Nauvon ja Airiston kautta kohti Naantalia.

Aurinko paistoi korkealta. Ajoimme uudelleen Jungsfrusundiin. Ehdottelin Ursulalle poikkeamista Högsåran kakkukahveilla sillä varjolla, jos Mats olisi vielä satamassa.

– Höpö höpö sun Matseillesi, Ursula vastasi, mutta minusta näytti, että hän olisi punastunut hiukan. – Arvotaan sen sijaan seuraava saari. Olen laittanut olkihattuusi joitakin paikannimiä. Voitko toimia onnettarena.

Suljin silmäni ja sujautin käteni olkihattuun. Siellä oli kolme keskeltä taitettua ruutupaperia. Tunnustelin niitä huolellisesti, ikään kuin olisin voinut päätellä paperilappujen auran, kuulakärkikynällä piirrettyihin kirjaimiin kätketyn kohtalon. Muutaman teatraalisen naamanilmeen jälkeen olin tehnyt valintani. Nostin paperin ja avasin silmäni: Nötö.

– Kapteeni on hyvä ja ottaa kurssin kohti Nötötä, sanoin Ursulalle juhlallisesti.

Minä otin esille muistikirjani ja aloin luonnostella puuväreillä vanhanajan maitokannua kantavaa ruusumekkoista naista. ”Sääennusteet lupaavat hyvää. Ursulakin on muuttunut rennommaksi. Puuttuu vain maido ja mansikat…Tästä taitaa sittenkin tulla hauska ja huoleton veneretki”, kirjoitin muistikirjaani.

Kuinka väärässä olinkaan. Huolet olivat vasta edessämme.

– Nötö on Saaristomeren kansallispuiston suurimpia saaria. Saaressa on myös kauppa ja vanhassa kansakoulussa toimiva kahvila, luin ääneen venelehdestä.

– Oletko Ursula käynyt sielläkin?

– Kysy vaan, kuinka monta kertaa, Ursula vastasi. – Mutta itse asiassa edellisestä käynnistä on kyllä vuosia aikaa. Eihän minulla itselläni ole venettä. Perheen kanssa vietimme kaikki kesät merellä. Olen kolunnut varmaan joka saaren saaristomerellä.

– Millaisen veneen haluaisit itsellesi?

– Kyllä minä olen purjehtija. Lazzarella on tosi näppärä ja sopii varmaan hyvin Tuukan tarpeisiin. Pääsevät lasten kanssa retkille lähisaariin ja pystyvät yöpymään perheen kanssa veneessä. Takaosan nukkumatilaan mahtuu kyllä pari lasta vierekkäin. Mutta purjehtimisessa on silti aivan oma hohtonsa. On lähempänä luontoa, eikä moottorin ääni häiritse.

– Mitäs pidit Matsin veneestä, voisitko ajatella sellaista?

– Venettä ehkä… Ursula vastasi.

Tuuli ei ollut voimakasta, mutta nostatti siitä huolimatta maininkeja isoa selkää ylittäessämme. Onneksi tuuli oli vastainen ja Ursula osasi taitavasti ottaa aallot vastaan. Minä en keikutuksesta pitänyt. Makasin takapunkassani tyyny korvalla ja yritin taistella pahoinvointia vastaan.

Piinallisen pitkältä tuntuneen avomeriosuuden jälkeen merenkäynti hellitti ja pääsimme rantautumaan. Nötön satamassa meitä odotti yllätys. Pieni tyttö oli levittänyt piirustuspaperinsa ja vesivärinsä laiturille.

– Anni!

– Hei ope!

– Mitä sinä täällä teet?

– Näitä hääkutsukortteja vaan.

– Ai jaa, kuka on menossa naimisiin?

– No minä tietenkin. Pekin kanssa.

– Vai Pekiin päädyit sitten lopulta.

– Tietenkin. Sillä on vielä isommat silmät kuin mulla.

Anni oli viimevuotisia eskarilaisia, parhaassa prinsessaiässä. Hän oli pukeutunut röyhelöisiin bikineihin, eikä häntä häirinnyt se, että yläosan laput olivat kiertyneet pois paikaltaan.
Anni oli ommellut minulle kevätjuhlalahjaksi vanulla täytetyn flanellisydämen, ja olin ottanut sen mukaani veneeseen ja kiinnittänyt ruokapöydän yläpuoliseen verhotankoon.

Esittelin tytön Ursulalle, ja myös Annin vanhemmat tulivat tervehtimään meitä. Heillä oli esikoistytön lisäksi mukana myös kaksi pienempää lasta: kolmevuotias poika ja poikavauva. Vanhemmat näyttivät viikon perheveneilyn jälkeen kohtuullisen nääntyneiltä.

– Mä voisin tulla ensi yöksi teidän veneeseen, Anni päätti.

Ursula vilkaisi minua epäilevästi.

– Meillä on aika pieni vene, hän mutisi.

– Ei se haittaa, Anni sanoi.

– Minä voin nukkua keulassa.

– Minä nukun keulassa, Ursula sanoi.

– Mä voin tulla sun viereen.


Lähdimme kolmestaan
kiertelemään saarta. Aivan ensimmäiseksi menimme punamultakauppaan ostoksille.

– Färskt bröd, rökt fisk, Anni tavasi maalatusta kyltistä.

Me emme tarvinneet ruokaa, mutta ostimme kaupasta jäätelötuutit ja jatkoimme hiekkatietä keskemmälle saarta. Ursula opetti Annin viheltämään ruohon avulla ja leikkimään kukkoa ja kanaa heinillä.

Minä muistin heinillä tehtävän romanttisen ennustuksen. Anniin se upposi heti.

– Ota kuusi mahdollisimman pitkää heinää ja ajattele silmät kiinni omaa kultaasi. Sitten avaa silmäsi. Laita nippu keskeltä solmuun ja solmi kummastakin päästä kaksi heinänpäätä yhteen kerrallaan.

Anni väkersi huolellisesti heinä­nippunsa kanssa. Me istuuduimme tien reunaan auringon lämmittämille kiville. Ei ollut kiirettä minnekään. Paha maailma oli jossakin todella kaukana.

– No sitten? Anni kysyi solmittuaan heinänpäät ohjeen mukaan.

– No nyt avaat keskimmäisen solmun. Jos saat renkaan, se merkitsee sormusta.

Anni avasi jännittyneenä tekeleensä.

– Mä sain kaksi rengasta! Ja yhden tämmöisen suikulan.
En raaskinut sanoa hänelle, että taika oli epäonnistunut, eikä hän pääsisi naimisiin Pekinsä kanssa.

– Hyvä, sä sait kaksi sormusta. Taidat olla oikea onnenpekka!

Anni laittoi heinärenkaat kaulaansa ja tarttui meihin askartelun hiostuttamilla lapsenkäsillään.

– Nyt kävellään niin, että te aina nostatte mut ilmaan käsillä välillä.

Otimme juoksuaskelia ja joka kolmannella lennätimme tytön ilmaan. Kiertelimme hiljakseltaan saarta. Anni halusi tulla välillä reppuselkään, välillä hän kiipeili tien reunan kiville tai poimi kukkia ojan penkalta. Vanhalla koululla oli kesäkahvila ja taidenäyttely. Ostimme limsat ja istuuduimme ulos puutarhakeinuun juomaan ne. Ennen tälläkin kylällä oli ollut yli 200 asukasta. Nykyisin kylä hiljeni venekauden jälkeen ja vain muutama vakituinen asukas pysyi siellä talven yli. 

– Lähdettekö yöksi luonnonsatamaan? Annin vanhemmat kyselivät. – Ajattelimme mennä Björkön saareen. Se on tuossa aika lähellä. Ehditään ihan hyvin ennen pimeän tuloa.

– Lähtekää, lähtekää! Anni pomppi edessämme. – Mä tuun teidän veneellä. Saanhan? Mä voin tehdä teille illaksi aarteenetsinnän palkinnoksi.

Katsahdin Ursulaan, mutta hän oli jo aivan myyty.

– Vai aarteenetsinnän! Sehän kuulostaa mahtavalta. Tule kyytiin vaan. Mä olenkin vähän kyllästynyt komentelemaan pelkästään Hilleä.

– Mä osaan tehdä solmutkin, Anni vakuutti.

Istuimme Annin kanssa veneen takakannella olevalle sohvalle ja vilkutimme pikkuveljelle. Annin perhe lähtisi hieman meidän jälkeemme. Heillä oli huomattavasti isompi vene, ja he saisivat meidät kiinni hetkessä.

Björkön yli kymmenmetristen kallioiden suojaamassa poukamassa oli muutama purjevene, pari moottorivenettä ja iso kolmimastoinen purjevene, jossa oli hollantilainen miehistö. Annin vanhemmat pääsivät rantautumaan ennen meitä ja kiinnitimme Lazzarellan heidän veneensä perään. Alkoi hämärtää. Annin äiti ehdotti, että lähtisimme tyttöjen kesken yöuinnille saaressa olevaan makeavetiseen Insjön järveen. Isä saisi jäädä laittamaan pienempiä lapsia yöpuulle.

Kävelimme taskulamput kädessä peräkanaa kallioiden välissä kiemurtelevaa polkua. Saarella oli kallioita, umpeen kasvaneita poukamia ja niittyjä. Tähdet alkoivat syttyä taivaalle.

Kahlasimme veteen, joka oli selvästi merivettä lämpimämpää. Ursula näytti paikan, josta oli lapsena hyppinyt kalliolta veteen. Kävin tarkistamassa, ettei pohjassa ollut kiviä, ja pian loikimme kalliolta veteen kukin omalla tyylillämme. Uintireissun jälkeen kiedoimme pyyhkeet turbaaneiksi päähämme, pukeuduimme lämpimästi ja lähdimme kävelemään takaisin veneelle.

– Onko meillä mitään hyvää? Anni mankui.

– Mulla olisi ohukaisjauhetta ja mansikkahilloa, muistin.

– Voitte tulla meidän veneeseemme paistamaan niitä, Annin äiti lupasi. – Pojat nukkuvat varmasti jo, ja sitä paitsi meillä on enemmän tilaa.

Istuimme lättyvadin ympärillä myöhään yöhön. Anni nukahti välillä sohvalle mutta virkistyi tehdessämme lähtöä ja vaati päästä mukaamme. Hän otti unityynynsä ja nallensa ja kömpi Ursulan viereen veneemme keulaan.

Aika tuntui pysähtyvän Björkössä. Aluksi olimme ajatelleet lähteä jo seuraavana aamuna, mutta sitten tajusimme, että meillä ei ollut mihinkään kiire. Uimme, otimme aurinkoa ja Anni järjesti meille ohjelmaa. Kiersimme saaren luontopolun, Annin tekemän aarteenetsintäradan, pelasimme korttia ja lauloimme.
Iltaisin laitoimme yhdessä ruokaa. Saaressa ei ollut maasähköä, jääkaappimme lämpeni hiljalleen ja siirsimme vähäiset kylmätarvikkeemme naapuriveneen jääkaappiin. Myös kuivamuonavarastomme hupenivat pikkuhiljaa. Ursulallekin tuntui hyvin maistuvan hernekeittoni ja tonnikalanuudelini.

Parin päivän kuluttua Tuukka soitti ja kyseli kuulumisiamme ja matkasuunnitelmiamme.

– Meillä on ollut aivan ihanaa, sanoin Tuukalle. – En olisi ikinä arvannut, kuinka mukavaa merellä voi olla. Ja Lazzarella on toiminut kuin unelma, lukuun ottamatta sitä ohjaustehostimen letkun vuotamista. Mitenkäs sinulla? Toimistolla tällaisena hellepäivänä. Onko kiirettä?

– No ei varsinaisesti. Joitakin asiakastapaamisia on ollut. On suunniteltu alustavasti syksyn projekteja. Ja näinhän mä sitä Vancouverin olympialaisista tuttua norjalaista lääkäriäkin.

– Ai sitä Ursulan Kristiania? Missä te tapasitte?

– Kristian vaan soitti yhtenä päivänä ja kertoi olevansa Helsingissä. Halusi tarjota lounaan.

– Kyselikö se Ursulasta?

– Kyllä me jotain taidettiin Ursulastakin puhua. Kerroin, että olette kahdestaan merellä. Siis tyttöporukalla. Kristiania tuntui kovasti kiinnostavan, missä päin te liikutte. Ja se, onko Ursulalla uutta poikaystävää.

– Et kai sinä sanonut, missä päin me olemme?

– En kai, en minä nyt ihan varmasti muista. Miten niin?

Kävelin puhelun jälkeen mietteissäni uimapaikalle. Pitäisikö Ursulalle kertoa, että Kristian oli käynyt häntä kyselemässä?

Kun näin Ursulan nauramassa Annin jutuille ja letittävän tämän hiuksia, tajusin etten voi. Olisi paras olla kaivelematta vanhoja, ikäviä asioita. Enhän minäkään kaivannut terveisiä Jyrkiltä. Tuskin enää muistin koko miestä. Ursulakin näytti vihdoin rentoutuneen. Poissaoleva katse ja äkilliset paniikkikohtaukset vaikuttivat jääneen taakse.

– Tuukalta terveisiä! huikkasin.

– Kiitos, mutta älä vaan kerro, mitä toimistolle kuuluu! Ursula huikkasi vastaan ja kiinnitti Annin palmikkoon päivänkakkaroita.

– Ei nimittäin voisi syksyn projektit vähempää kiinnostaa. Mä todella toivon, että kesätuuli puhaltaisi kaikki pölyiset paperit taivaan tuuliin.


Seuraavana aamuna
huomasimme, että ruokavarastomme oli käynyt aika vähiin. Lähin kauppa oli Nötössä, mutta ajattelimme ajaa saman tien Nauvoon saakka. Hyvästelimme Annin perheen. Tyttö roikkui kaulassamme laihoilla käsivarsillaan ja olisi ollut valmis jatkamaan loppulomaansa meidän kanssamme.

– Ehkä vielä törmäillään tällä reissulla, lupailimme. – Meidän on tarkoitus mennä Naantaliin.

– Tulette sitten mun kanssa Muumimaailmaan, Anni ehdotti.
Ursula oli merkinnyt reitin ja lähdimme matkaan. Ohitimme pian Nötön ja lähdimme ylittämään isoa selkää. Lounatuuli pääsi puhaltamaan veneen kyljestä ja vene keikkui ikävästi.

– Melkoinen vinkka, Ursula totesi. – Onneksi on korkeat laidat ja vakaa vene, etteivät aallot pääse pyyhkimään yli.

Tuo kuulosti huolestuttavalta. Menin omalle paikalleni takahyttiin ja vedin jälleen tyynyn pääni peitoksi. Yritin ajatella jotakin kiinteää: kalliota, tuntureita, asfalttia, mutta oksennus meinasi siitä huolimatta pyrkiä kurkkuuni.

– Huh huh, Ursula puuskutti, kun vene ryskäsi aallokossa. – Ei ole niitä parhaimpia kelejä. Taidettiin valita väärä reitti.

Säätiedotus lupasi illaksi voimistuvaa tuulta, olisi pitänyt tutkia karttaa vähän paremmin. Just pahimmilleen pääsee puhaltamaan tuolta avomeren suunnasta.

Kömmin paikaltani katselemaan merenkäyntiä. Olimme keskellä ulappaa, kaikki muut veneet tuntuivat hävinneen jonnekin ja meri vaahtosi harmaana.

– Missä kaikki ovat? Lähtiessähän väylällä näkyi veneitä vaikka kuinka paljon?

– No ei kai kukaan hullu lähde tällaista selkää ylittämään tässä kelissä, Ursula mutisi.

– Onkohan tämä ihan viisasta? kysyin. – Pitäisikö meidän kääntyä takaisin? Tämä selkä on ainakin kymmenen kilometriä.

– No ei tässä nyt enää mihinkään käännytä. Mehän on tultu jo yli puolet. Sitä paitsi kyllä tämä loppu menee hetkessä.

Samalla vene haukkasi maininkia sellaisella voimalla, että kaapin päälle teippaamani istutukset – rosmariini, laventeli ja pelargoniat – lensivät lattialle.

– Voi ei! parkaisin. – Laventelin ruukku halkesi. Tämä on huono enne.

– Anna olla, Ursula tiuskaisi, kun yritin siivota jälkiä. – Tässä on täysi työ, että pidetään vene hallinnassa. Tuuli on varmaan jo 12 metriä sekunnissa. Näethän sinä, millaisia vaahtopäitä tuo lounatuuli työntää.

En halunnut nähdä. Palasin punkkaani. Kas on Mikki merelle lähtenyt pikku kaarnapurrellaan, yritin hyräillä mieltä rauhoittaakseni. Joudin vetämään laulun omatekoisilla sanoilla muutamaan kertaan, mutta oloni ei helpottanut. Veneily ei tuntunut enää ollenkaan niin mukavalta kuin olin eilen Tuukalle puhelimessa vakuuttanut. Lopulta, tuskallisen pitkältä tuntuvan merenkäynnin jälkeen loiskinta tuntui vaimenevan.

– Tuletko auttamaan? Ursula kysyi. – Heitä ankkuri.

– Missä me ollaan?

– Tässä on pieni luoto. Jäädään suojaiselle puolelle odottamaan hetkeksi tyyntymistä. En oikein uskalla jatkaa matkaa tällaisessa kelissä.

Kiipesin takakannelle ja kaivoin ankkurin esiin penkin alla olevasta lokerosta. Patjat olivat läpimärät ja kansi liukas. Sain vaivoin viskattua ankkurin veteen veneen keikuttaessa edelleen. Pohja oli syvällä ja köyttä joutui antamaan metrikaupalla. Minun oli pakko oksentaa yli laidan.

– Ja nyt keulaan äkkiä, Ursula komensi. – Mennään hiljalleen kohti rantaa, sen verran mitä tässä uskaltaa. Yritä saada keulaköysi kiinnitettyä tuohon rannimmaiseen mäntyyn. Minun on pakko sammuttaa moottori. Katso, ettei siinä ole kiviä. Sinun taitaa olla paras hypätä veteen ja vetää vene maihin.

Tottelin Ursulan ohjeita parhaani mukaan. Riisuin housuni ja hyppäsin paljain jaloin veteen. Se oli virhe. Pohjassa oli liukkaita teräviä kiviä, ja viilsin niihin jalkani. Vettä oli lähes vyötäröön saakka ja vene painoi. Keräsin kaiken tahdonvoimani, jotta sain meidät vedettyä rantaan ja kiinnitettyä veneen rantamäntyyn. Kiipesin takaisin veneeseen ja minua tärisytti. Jalassa oli ilkeännäköinen haava, putsasin sen ja käärin ympärille sideharsoa ja villasukan.

– Olipa menoa, Ursula sanoi.

– Odotellaan nyt tässä kaikessa rauhassa, että keli tyyntyy.

Kaataisitko siitä kanisterista minulle kupillisen vettä.

– Se on tyhjä, vastasin. – Kastelin kukat lähtiessä.

– Teit mitä? Kai sinä täytit keulan makeanvedensäiliön ja juomavesikanisterit Nötössä niin kuin sovittiin?

– Taisi unohtua, mutisin hiljaa.

– Minä luulin, että meillä olisi vielä vettä. Eikä kukille saa antaa merivettä, ehkä. Ainakin mä luulen, että makeavesi sopii niille paremmin.

– Älä luule veneessä mitään.

– No kai täältä jotain juotavaa löytyy. Mehutiivistettä on ainakin. Ja ne luomuviinin loput ensimmäiseltä illalta, vieläköhän se on juomakelpoista.

– No kaada nyt sitä viiniä sitten.

Sade vihmoi veneen ikkunaa ja jalkaani jomotti. Ursula lipitti happaman näköisenä viiniään. Otin harjan ja kihvelin esiin ja siivosin lattialle lentäneet mullat ja ruukunpalaset. Nostin ehjänä säilyneet kukkaset takaisin paikalleen vaatekaapin päälle.

– Pelattaisiinko korttia, kysyin?

– En mä välitä peleistä.

– Lauletaanko jotain?

– Ei paljon laulata.

– Syötäisiinkö jotakin?

– Taitaa olla ruuat loppu.

– On siellä vielä hapankorppuja ja purkki tonnikalaa. Saisit olla kiitollinen, että ymmärsin hankkia kuivamuonaa lähtiessä.

Tein meille hapankorppuvoileivät. Ursula mökötti edelleen. Ei kai se minun vikani ollut, että keli muuttui?

– Kristian oli käynyt kyselemässä sinua, paukautin. En halunnut enää olla hienotunteinen.

– Mitä sinä sanoit? Missä?

– Tuukkahan soitti eilen. Kertoi käyneensä lounaalla Kristianin kanssa. Kristian oli ollut sattumalla käymässä Helsingissä ja halusi tavata Tuukan. Oli kuulemma kysellyt kovasti, onko sinulla poikaystävää tätä nykyä.

– Et voi olla tosissasi. Eikö tämä painajainen koskaan lopu?

– Älä nyt liioittele. Etköhän sä ole vähän turhan hysteerinen tuon Kristianisi kanssa. Eikö se vaan ole kivaa olla suosittu.

– Sinä et tiedä, mistä puhut.

– Kyllä mäkin olen tullut jätetyksi, mutta ei sitä nyt sentään noin raskaasti pitäisi ottaa.

– Muistatko sen norjalaisen hiihtäjätytön, Inge Skaulin, josta kerroin?

– Ai sen, jonka näit Kristianin kanssa siellä hotellissa?

– Niin. Ingellä ja Kristianilla oli suhde.

– Mitä? Eikös sulla ja Kristianilla ollut… Tarkoitan siis, että eikös Kristian ollut naimisissa?

– Niin, Ingeltähän minä sen kuulinkin. Samoin kun paljon muutakin. Kristian on patologinen naistenmies. Ja patologinen valehtelija.

– Aika paksua. Ovatko ne vielä yhdessä? Siis Inge ja Kristian?

– Enpä usko. Näin Kristianin viimeksi toukokuussa. Norjalaiset olivat palaamassa harjoitusleiriltä Italian Alpeilta. Minulla oli tapaaminen Kristianin kanssa. Meillä oli tapana tavata pari kertaa kuussa jossain Euroopan kaupungissa. Lyhyellä varoitusajalla. Torstaina saatoin saada sähköpostiini lentolipun. Tavallaan se oli jännittävää. Milanossa tapasimme viimeisen kerran. Silmäni aukenivat siellä lopullisesti.

– Mitä tapahtui?

– Meillä oli tapaaminen lentokentällä. Kristian oli tullut minua vastaan. Norjalaiset olivat samaan aikaan lähdössä Osloon. Olimme kävelemässä Kristianin kanssa kentän autovuokraamoon. Hallissa törmäsin Ingeen. Hän tuli halaamaan minua, olimmehan vanhoja tuttuja. Inge kuiskasi minulle, että tulisin hetken kuluttua naistenhuoneeseen. Hänen katseestaan näin, että kaikki ei ollut kunnossa.

– Ja Inge kertoi?

– Inge kertoi, että hän oli saanut tarpeekseen. Hän oli päättänyt kostaa Kristianille. En tiennyt mitä uskoa. Palasin hämmentyneenä Kristianin luo. Illalla hotellissa otin asian puheeksi. Kysyin häneltä suoraan Ingestä.

– Ja mitä Kristian sanoi?

– Nauroi päin naamaa. Sanoi, että Ingellä on mielenterveysongelmia. Kristian on hyvä puhumaan. Ensiksi aloin jo uskoa, kuinka vaikeassa asemassa hän oli tuollaisen realiteeteista vieraantuneen naisen takia. Iltamme oli kuitenkin pilalla. Otin uudelleen puheeksi Kristianin vaimon ja Ingen. Lopulta hän hermostui…

– Älä sano, että se hullu löi sinua!

– Sen lyönnin olisin vielä kestänytkin. Mutta kun itkin ja vaadin Kristiania pyytämään anteeksi, Kristian vain hymyili ja totesi, ettei ole sormenpäälläänkään koskenut minuun, olin vain kuvitellut kaiken. Se oli pelottavaa. Pakkasin laukkuni ja lähdin seuraavalla koneella Suomeen.

– Huh. Enää en ihmettele, miksi olet ollut niin säikky.

– En minä vielä silloin ollut säikky. Aloin pelätä vasta toukokuun lopulla. Luin silloin lehdestä, että Inge Skauli oli kadonnut. Hän ei palannut Milanosta Osloon muun joukkueen mukana.

– Et kai sä tarkoita?

– Mä en tiedä, mitä ajatella. Mun on kaiken tämän jälkeenkin vaikea uskoa Kristianista mitään pahaa. Haluaisin vain muistaa sen kaiken hyvän. Mä en tosiaankaan tiedä. Välillä tuntuu, että järki pimenee. Miten mä olen koskaan voinut erehtyä jonkun ihmisen suhteen niin raskaasti?

– Näytäpä mulle sen Kristianin kuva, kai sulla sellainen on. Minä olen aika hyvä ihmistuntija.

Ursula nousi sohvalta ja kaivoi penkin alta läppärinsä.

– Kyllä mulla täällä pitäisi olla joitakin kuvia, joita otettiin kerran yhteisellä illallisella.

Ursula selaili hetken aikaa tiedostoja koneeltaan.

– Ai niin, ei ne olekaan tällä läppärillä. Ne onkin muistitikulla. Annatko sen sinisen muistitikun käsilaukustani?

Tökkäsimme tikun koneeseen ja kumarruimme näytön ylle. Aloin olla utelias näkemään, millainen mies lomaamme varjostanut salaperäinen Kristian mahtoi olla.

– Mitä ihmettä? Ursula mutisi. – Eiväthän nämä ole mitään kuvatiedostoja. Täällä on vain joku excel-taulukko ja sekin norjan kielellä. Osaatko sinä norjaa tai edes ruotsia?

– Nuo on ainakin joitakin päivämääriä, totesin sarakemerkinnöistä. Ja noille riveille on merkitty joitakin koodeja, vaikuttaa lääkeaineilta.

– Tämän täytyy olla Kristianin muistitikku. Kristianhan oli joukkueen lääkäri. Mistä tässä voi oikein olla kysymys?

– Erytropoietiini, tavasin pienellä fontilla kirjoitettua merkintää taulukon alalaidassa. Tiedätkö sinä, mitä se on?

– Ei aavistustakaan. Pitäisikö soittaa Tuukalle? Tuukkahan ymmärtää aika paljon valmennuksesta.

Monen tuuttauksen jälkeen sain veljeni kiinni. Olin sotkeutua sanoissani, kun yritin samaan hengenvetoon kuvata sivutuulta, vaikeaa rantautumistamme, oksentamista, haavaa jalassani, veden loppumista ja muistitikulta löytynyttä kummallista taulukkoa.

– Sanoitko erytropoietiini? kysyi Tuukka. – Sehän on epoa, samaa ainetta, mistä suomalaiset hiihtäjät aikoinaan kärähtivät Lahden kisoissa.

– Epoa! kiljaisin ja näin, kuinka Ursula valahti kalpeaksi.

– Nyt mä ymmärrän kaiken, Ursula kuiskasi kauhuissaan. – Ei Kristian minun perässäni ole kulkenut. Kristian on etsinyt muistitikkuaan.

Ursulan pelko tarttui. Nyt ymmärsin, mihin yöllinen välikohtaus hotellin käytävällä oli liittynyt. Nyt ymmärsin, mitä Kristian oli etsinyt Ursulan asunnolta. Ursula ei ollut pelännyt turhaan. Hänellä oli hallussaan jotain, jonka Kristian halusi ehdottomasti takaisin. Jotain sellaista, jonka olemassaolosta hän ei olisi koskaan saanut tietää mitään. Jotain, mistä me emme olisi saaneet tietää mitään.

– Hille, oletko sä vielä siellä? kuului puhelimesta.

– Mitä me nyt tehdään? kysyin Tuukalta.

– Missä te olittekaan? Ai jossain luodolla? Älkää tehkö yhtään mitään. Tai siis älkää ainakaan lähtekö tuolla tuulella jatkamaan matkaa. Ei tässä mitään hätää ole. Kaikki on varmasti pelkkää väärinkäsitystä. Olkaa ihan rauhassa. Minä soittelen teille myöhemmin.

Tuukan vakuuttelu toimi, ja tunsin rauhoittuvani. Eihän meillä ollut mitään hätää. Mitä nyt olimme myrskyn vuoksi saarroksissa ja juomavetemme ja ruokamme oli lopussa.

– Kuunnellaanpa merisää, sanoin Ursulalle. – Se tulee ihan kohta radiosta. Jos illaksi tyyntyy, päästään jatkamaan matkaa vielä valoisan aikaan.

Merisää lupasi edelleen illaksi voimistuvaa tuulta. Saaristomerelle annettiin kovan tuulen varoitus.

– Se siitä, Ursula sanoi. – Onkohan tässä lähellä mitään paikkaa, josta saataisiin juomakelpoista vettä? Esimerkiksi lähdettä.

– Mistä minä tiedän. Sinähän nämä paikat tunnet. Täällä ei näy edes yhtään venettä, joka voitaisiin pysäyttää. Ammutaanko hätäraketti?

– Hyvä vitsi. Ei janoon hetkessä kuole. Ja nälkää sietää pitempäänkin. Kaada sen sijaan lisää viiniä.

– Loppui jo. Mutta katsotaan, löytyykö täältä Tuukan kätköjä.
Kävin venettä läpi kaappi kaapilta ja lokero lokerolta. Viimein tärppäsi. Kuljettajan jalkatilan alla olevassa lattialokerossa oli pieni pullo rommia.

– Ei hätäpäivää, ilmoitin Ursulalle. – Kohta ollaan oikeita merimiehiä. Huh hah hei ja rommia pullo!

– Varsinainen janojuoma.

Korkkasimme rommipullon ja vedimme ensimmäiset lasilliset irvistellen.

– Onkohan tätä nyt ihan viisasta juoda kerralla? Ursula toppuutteli, kun kaadoin hänelle toista lasillista. – Tarvitaanhan me juomaa huomennakin, jos myrsky jatkuu.

– Yhdet vielä ja sitten lasku, lauloin. – Uups, sorry, nyt mä taisin läikyttää pöydälle.

Kaivoin taskustani nenäliinaa pyyhkiäkseni jälkeni, kun sormeni sattuivat taitettuun paperipalaan. Maidon puhelinnumero. – Helista, kui sul on abi vaja, Maido oli sanonut. Nyt olin apua vailla, jos koskaan.

Reija törmää Kimmoon ja joutuu vaaraan. Miten paljon menneisyydestä Ilkalle pitäisi kertoa?

Surkea sunnuntai, ajattelin kun heräsin auringonpaisteeseen ja katse osui Ikean kirjoituspöytään. Miten joku voi sisustaa tuhatvuotisen asumuksen makuuhuoneen Ikealla?

Ilkka – sohvalla – teeskenteli nukkuvaa kun lähdin, mistä olin hänelle kiitollinen. Ilta ei ollut selvittänyt mitään, aamu tuskin olisi sen kummempi.

Astuin ulos ilman kahvia. Toivoton sunnuntai, alakuloa aamusta saakka. Kirkonkellojen kutsusoitot kaikista suunnista, perhekunnat kokoontumassa messuun, pienet tytöt kirmaamassa valkoisissa mekoissaan, mustissa pyhätakeissaan ja kiiltonahkakengissään, minä yksin tikkitakki niskassa taivaltamassa jonnekin kuulumatta mihinkään.

En osannut päättää, vaeltaisinko Gravinan toiselle puolelle vai kiertäisinkö läpi kaupunkialueen kirkot. En ollut käynyt edes Duomossa, koska se oli ollut remontissa aiemmalla matkallani. Myös Möykkykirkon tunsin vain ulkoapäin. Tuomiokirkko oli selvä, mutta muuten en ollut jaksanut opetella kirkkojen oikeita nimiä. Ne oli kaikki nimetty pyhimysten mukaan; minä kutsuin niitä miten tahdoin. Oli muiden muassa Luukirkko, Suolikirkko, Möykkykirkko, Talokirkko, Pikkukirkko ja lisäksi vielä lukematon määrä luolakirkkoja, joille en ollut vaivautunut antamaan lempinimiä.

Pikkutuulihaukat huomasin nyt jo kaukaa seuraillessani jyrkänteen reunaa. Linnut syöksähtelivät laaksossa, kantoivat kai pesätarpeita tiilikattojen alle ja muihin koloihin. Lennossa niiden olemus oli häkellyttävä: pieni petolintu ei muistuttanut mitään tuntemaani – ellei sitten kehonrakentajatörmäpääskyä, jos sellaisia olisi.

Jos olisi… kaikkea hienoa ja jännittävää voisi olla… voisi olla onnellinen Ilkan kanssa… voisi olla jonkun toisen kanssa, jotenkin varmasti voisi… voisi… ei, ei sitä jaksaisi, ajatuskin uudesta suhteesta uuvutti.

 

Huomaamattani olin poikennut tieltä polulle ja laskeuduin alas kohti puroa. Nyt ei auttanut vaipua ajatuksiin, kivet saattaisivat olla liukkaita tai pienimmät murikat luistaa jalan alla. Piti keskittyä muuhun kuin itseen. Terveellinen aate. Siksi kai olin ulos lähtenytkin: jotta saisin muuta ajateltavaa kuin itseni.

Alhaalla laaksossa Gravinan yli oli viritelty muutama lankuntapainen. Jos tasapainotteleminen onnistuisi, pääsisin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Onnistuin! Helpotuksesta hymyillen läksin kipuamaan rinnettä ylös. Aamun viileys väistyi. Puuskutin; kevyt hiki puski pintaan. Yritin muistaa, mistä kohden ei pidä nousta. Vaikka suoranaisesta kiipeilyseinämästä ei ollutkaan kyse, saattoi väärällä reittivalinnalla joutua turhan hankaliin paikkoihin. Mikä matkassa hävitään, se voimassa voitetaan. Pysyttelin loivasti nousevalla, isoa siksakkia sahaavalla polulla. En halunnut päätyä kontilleni ja hilautumaan kynsineni kohti ylätasankoa.

Ja sitten, yllättävän äkkiä: ylhäällä turvallisesti. Näköala oli edelleen yhtä mykistävä kuin ensimmäisellä kerralla, talot ja luolat kuin organismit, kasvaneet pikemminkin kuin rakennetut. Häpeätahrasta Unescon maailmanperintökohteeksi ja kohta kulttuuripääkaupunkivuoden turistiherkuksi… Katsoisinko ikinä tätä näkymää Ilkan kanssa? Niin oli ollut tarkoitus. Enää en ollut varma, ottaisimmeko askeltakaan yhdessä.

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Näköalapaikalta on vain muutama sata metriä kaupunkiin, joka silti näyttää elävän kuin toisessa, saavuttamattomassa todellisuudessa. Kaduilla kulki kaupunkilaisia pyhävaatteissaan; poluilla ei minun lisäkseni retkeilijöitä näkynyt. Vain linnut ja minä sekä rotkon rinteillä uuteen kasvukauteen heräilevät opuntiapehkot.

Istahdin alas. Olisi pitänyt ottaa eväät. Aamiaisen olisi voinut syödä näinkin. Kahvinpuute tykytti. Suljin silmäni ja hieroin ohimoita ja niskaa. Hiukset olivat rasvaiset. Pitäisi käydä suihkussa. Kun palaan…

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Hourinko? Avasin silmäni ja kädet putosivat voimattomina syliini. Taisin huudahtaakin, mutta jokin syvempi ääni käski: Et ole uhri! Nyt kaikki peliin!

Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Onnistuin ponnistautumaan ylös. Olin pystyssä. Se oli voitto. Oli pysyteltävä rauhallisena. Siihen on keinot, siihen on keinot, siihen on – En osaa arvioida, miten paljon hokema tai hengittäminen minua rauhoitti. Ainakin se kirkasti ja ehkä myös pehmensi tajuamisen hetkeä.

Se oli Kimmo. Totta kai. Mikäpä oli helpompaa kuin sattuman rakentaminen. Onnittelin itseäni ironiantajusta vaikka sydämeni pyrki ylös kurkusta.

Kimmo oli puhunut kaiken aikaa, en tiedä mitä. Totta kai Kimmo puhui. Sitä Kimmo teki, puhui, puhui, tuotti ääntä. ”Reijapa Reija. Sillä lailla.”

En sanonut mitään, en nostanut edes katsettani. Oli löydettävä pakoreitti, joka ei johtaisi suorinta tietä rotkon pohjalle.

Edelleen liikkumatta kartoitin ensimmäiset metrit. Olisi pakko astua pelkoa päin. Ohittaisin miehen ja kulkisin takaisin kaupunkiin juuri niin kuin olin aikonut. Menisin kahville, herättäisin Ilkan, lounastai–

Olin jo ohittanut Kimmon ja hengittämäisilläni syvään ulos, kun minut äkkiä tempaistiin puoli kierrosta ympäri. Jos Kimmo olikin hetken ajatellut antaa minun mennä menojani, hän oli muuttanut mielensä. Hänen kätensä lepäsivät olkapäilläni kuin jossain kansantanssissa. Kevyttoppatakkini nepparit olivat revähtäneet auki riuhtaisun voimasta.

”Oletko Reija ikinä ajatellut, miten kätevä paikka tällainen on parisuhdeongelmien ratkaisemiseen? Moni on pudonnut. Onnettomuuksia sattuu, katsos.”

Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni.

Luullakseni olin aidosti hengenvaarassa. Halusin Iiriksen luo, halusin antaa hänelle lisää takkirahaa, halusin Ilkan viereen, halusin Minnan kanssa lasilliselle, halusin mökille kalaan! Piti rauhoittua. Oli oltava jokin järjellinen fysikaalisen maailman ratkaisu. Kimmoraja.

Ponnahtaa en voinut, katketa en saanut.

Kimmon kädet puristivat takkiani, vain takkiani. Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni, hän puristi kangasta. Jos onnistuisin samanaikaisesti kiskaisemaan käsiäni taaksepäin ja itse kääntymään, pääsisin irti liukkaasta takista ja piinaajalleni jäisi vain kuori käteen.

Kuvittelin pyörähdyksen, käsien liikkeen ja loppuasennon. Olisi saatava käsivarret siiviksi taakse kuin Samothraken Nike. Ja sitten – –

Totta kai onnistuin, muuten en olisi kertomassa tarinaani. Juoksin, enää en kuvitellut kävellen selviäväni, laskin kivistä polkua, kiitin reisitaskuhousujeni pellinvahvaa kangasta, putosin vauhdilla, kantapäät yrittivät jarruttaa, kivet söivät käsiä, siipiä ei ollut, mutta se oli pieni riesa, pääsin karkuun ilmankin. Vielä puron poikki, ei saa liukastua, ei saa kaatua veteen, taas polkua ylös, nyt jo kaupungin alla, polulla lasinsirpaleita, ihmisen jälkiä, roskaa… ja hiljaisuus. Mitään ei kuulunut, ei kiireisiä askeleita takaani, ei huohotusta, ei huutoa.

 

Olin kaupungissa, takaisin tiellä. Olinko pelastunut? Muutama turisti tallusti laiskasti pitkin Madonna delle Virtù -katua. Katselin rinteeseen. Kimmo oli arvatenkin piiloutunut johonkin lukuisista luolista. Oliko joku nähnyt meidät? Ei, ei sopinut puhua meistä, ei ollut mitään meitä, oli Kimmo, joka pyrki omistamaan kaiken väkivalloin.

Ja olin tietysti minä.

Minä olin ollut huijattavissa, peloteltavissa ja sidottavissa.

En ollut enää.

Ensin tärinä seis, sitten kahvi ja croissant, seuraavaksi puhelu Iirikselle, kävely majapaikkaan ja keskustelu Ilkan kanssa. Jos kaikki menisi hyvin, ehtisimme ehkä vielä myöhäiselle lounaalle. Näin suunnittelin oikaistessani pitkin Via Sette Doloria.

Pienillä kujilla puikkelehtiessa palautui mieleen, miksi oikaiseminen oli jokseenkin kiistanalainen käsite Materan labyrintissa. Jokin minussa muisti kuitenkin vanhat polut ja sain suunnan pidettyä. Halusin Caffé Tripoliin. Kaipasin vuosisatojen mittaan hioutunutta palvelua ja jonottamista ilman vuoronumeroa, halusin ihailla ruuhkan sujuvaa purkamista ja ripeää ystävällisyyttä, josta huokui virtuositeetti.

Halusin pelastautua koetellun elämänmuodon turviin.

Kohta sain istahtaa herkkujeni kanssa kahvilan edustalle tarkkailemaan piazzan hyörinää. Päivä oli käynnistynyt niin karmeasti, etten luultavasti enää koskaan pelkäisi mitään. Ehkä vaikeinkin on mahdollista, ajattelin: nauttia elämästä.

Muutama pulu etsi turhautuneena einestä kiveyksen raoista: kaksi kadunlakaisijamiestä oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti juuri lintujen edellä. Miesten neonkeltaiset huomioliivit huusivat varoitusta, vaikka autoja ei liikkunut lähimaillakaan. Miehet näyttivät keskittyvän toistensa kiusoittelemiseen, aiheesta en saanut selvää. Toinen lauleli toiselle, pienemmälle, jotain mitä tämä ei halunnut kuulla. Pieni mies piti estomelua, lauloi pitkään, korkealta ja niin kovaa, että kallon sisäinen sointi peitti ulkomaailman äänet tehokkaasti. Miehen ei tarvinnut tukkia korviaan saadakseen kaverinsa virnuilut torjuttua vaan hän saattoi heilauttaa käsiään vähättelevästi kiusaajansa suuntaan, häh-hää, enpäs kuule, en mitään. Muut kulkijat eivät näyttäneet kummastelevan parivaljakon pelleilyä. Ehkä esitys saatiin joka aamu.

Kilpalaulanta jatkui ja jatkui, väliin hengitys ja lisää ääntä. Lopuksi pienempi miehistä tepasteli tiehensä rinta koholla. Hän oli ottanut lavan haltuunsa kuin paraskin sankaritenori.

Katuoopperakohtauksen päätyttyä soitin Iirikselle, mutta tyttö ei vastannut, joten jätin viestin. En halunnut huolestuttaa tytärtäni vaan kirjoitin vain: Olet rakas. Hyvää päivää!

Vaivihkaa nuolaisin croissantin murut sormistani. Oli aika lähteä katsomaan, millä mielin Ilkka oli päivään astunut.

 

Matkalla tapasin yhden ääntään rakastavan italialaisen lisää, nimittäin koiran, johon olin jo ensimmäisenä yönä tutustunut, tosin silloin vasta akustisena ilmiönä. Haukkua en ollut osannut paikallistaa, mutta selväksi oli käynyt, että jossain luolahuoneistomme takana se majaili. Nyt kolmen yön jälkeen oli pakko ihailla piskin täsmällisyyttä. Se aloitti huutolauluesityksensä tasan kello yksitoista ja jaksoi jatkaa aamukolmeen. Niinpä en ollut pelkästään ilahtunut, kun asumuksemme alapuolisella kujalla törmäsin sorjaan keskikokoiseen narttuun. Tunnistaminen onnistui sekunnissa, sillä se tervehti minua sävyllä, josta en voinut erehtyä.

”Tyst nu, koiruli. Keskustellaanpa hetki.” Kyykistyin koiran tasolle ja selitin: ”Kun sanon ’Tyst nu!’ se tarkoittaa, että hiljaisuutta kiitos.”

Koira vaikeni ja katsoi minua pää kallellaan. Jokin eteläinen rottakoirasekoitus se taisi olla, kaunis mustanharmaa luppakorva, selvästi älykäs. Ilmeisesti onnistuin peittämään lievän varautuneisuuteni, sillä hyvässä hengessä sain opetetuksi sille, että ”Ei” tarkoittaa ”No”. ”Ei-no, ei-no.”

Totta puhuen ei se sitä kovin hyvin uskonut minään yönä, mutta minä rauhoituin. Hitusen kuvittelin sen tyyntyneen, kun oli saanut tavata yhden väliaikaisista ja tiuhaan vaihtuvista naapureistaan. Loppuajan kutsuin narttua Einoksi ja sain joka kerta ohi kulkiessani huomiota muutaman hännänheilautuksen verran.

Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä?

Varsinainen haasteeni oli nyt Einon toinen naapuri, oma rakas matkaseurani, Ilkka. Olin jo portilla. Räpläsin oven auki tahallani mahdollisimman paljon rapistellen. Annoin Ilkalle mahdollisuuden tulla ovelle. Tömäytin kassini lattiaan. Ei reaktiota. Astuin peremmälle ja huikkasin hein. Ei vastausta. Kuljin läpi koko huoneiston. Ei Ilkkaa missään, ei lappua keittiön pöydällä, ei tavaroita lojumassa, ei mitään elämän jälkiä.

Lähtenyt. Mennyt mikä mennyt.

Pelastauduin suihkuun. Suihkussa kaikki selviää. Halusin huuhtoa aamupäivän ja koko viime vuosien kuonan alas viemäreihin, alas vesipyörteen mukana kaikki parisuhdeyritelmät, nykyiset ja aivan erityisesti menneet. Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä? Mikseivät he pysy omissa elämissään?

Kastelin hiukseni hennon suihkun alla. Kun hapuilin sampoota kiviseltä hyllyltä, pistin merkille kylpyhuoneen ylänurkan erikoisen koostumuksen. Se oli luonnontilaan jätettyä kiveä, huokoista tufoa, ei tavallista kalkkikiveä, sitä, jota Ilkka nimitti askartelukiveksi, vaan reikäisempää. Hiukan pääni yläpuolella näkyi selvä esiintymä fossiileja, jonkinlaisia kotiloita tai trilobiittejä useita vieri vieressä.

Niin paljon kaikkea vanhaa piilossa eikä Ilkkaa missään! Tämä kiinnostaisi häntä! Miksi yhden pitää tunkea näköpiiriin väkisin ja toisen kadota niin, että koko elämä menee sekaisin tai ainakin matka pilalle? Miksi ylipäätään elämässäni oli koskaan alkanut jakso, jonka otsikoksi saattoi laittaa MIEHET, miksi, oi miksi, kun niin selvästi olin täysin lahjaton heidän kanssaan selviytymään?

 

Miehet. Minun mieheni. Kahlaamista suossa, patikointia erämaassa, taaperrusta rakkaisilla rinteillä… Kävelyretki pitkin joenvartta, siitä se oli alkanut, kuudentoista vuoden iässä. Minä talutin pyörää Veikan vierellä ja mietin herkeämättä, että pyörästä pitäisi päästä eroon, muuten emme voisi suudella. Ensisuudelmaan päästiin, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen, väsytti koko ketju. Vain Ilkan arkiset muiskut ilahduttivat. Ja niitä tuskin enää tulisi.

Ovi kävi. Jokin toiveen kaltainen sävähti lävitseni. Suihku äkkiä kiinni.

Pyyhe turbaanina astuin ulos kylpyhuoneesta suureen eteisaulaan. Vesivanat valuivat reisiäni pitkin lammikoksi kivilattialle.

”Hei”, Ilkka sanoi.

”Hei”, minä sanoin. ”Kävin suihkussa.”

”Niin näkyy. Minä tapasin kivan naisen.”

No niin. Siinä se tuli. ”Vai niin”, minä sanoin.

”Suomalaisen”, Ilkka sanoi.

Riita, minä ajattelin, tästä syntyy riita. Ja että Ilkka haastoi kamppailuun, se oli uutta.

”Minäkin tapasin jonkun”, sanoin ja ajattelin Eino-koiraa, jotta en olisi ajatellut Kimmoa. Havaintoni mukaan oli poikkeuksetta niin, että jos joku koira ei ymmärtänyt minua, se oli pieni pullottavasilmäinen, ihmisen pilalle jalostama tekele, enemmän ihmistä kuin eläintä. Eino oli aito koira, mutta ehkä Ilkka oli liian jalostettu.

Se nyt oli vain ajatus, en sanonut mitään.

”Hieno juttu”, Ilkka sanoi, ”molemmat on tavanneet jonkun.”

Turvauduin sijaistoimintoihin. Vapautin hiukseni pyyhkeestä ja aloin selvitellä niitä.

Ilkka käänsi minulle selkänsä ja suuntasi eteisaulasta kohti olohuonetta. Ajatteliko mies tosiaan jo vaihtoehtoja?

”Mitä aiot?” kysyin.

”Mitä suosittelet?” hän väisti.

”Kivoja naisia on harvassa.”

”Niin tuntuu olevan”, Ilkka sanoi.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Arvailin sanailumme lopputulosta: joko purskahtaisimme nauruun tai sanoisimme hyvästit.

Ilkka sanoi: ”Käytiin Vapun kanssa kahvilla.”

”Kävitte kenen kanssa kahvilla?”

”Vapun, sen suomalaisnaisen, jonka tapasin.”

”No en ajatellutkaan, että Vappu olisi italialaisen nimi”, kiemurtelin ja yritin pelata aikaa. Mitä minun piti tehdä? Tilanne alkoi muistuttaa huonon mustan komedian kohtausta: liian monta kauhua samassa paketissa. Vappu jättäisi Kimmon ja löytäisi Ilkan, oli jo löytänyt; minä murtuisin ja sortuisin takaisin Kimmon syliin; Ilkka ja Vappu eläisivät elämänsä onnellisina, minä ja Kimmo perinpohjaisen onnettomina.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Olin arvannut oikein. Sanoisimme hyvästit. Siihen viittasi hänen seuraava siirtonsa:

”Et sinä ole ainoa, jolla on partnereita varalla. Vaihtoehtoja on muillakin. Jonoksi asti, usko tai älä.”

Repliikki oli yllätys, mutta itse asia helppo uskoa. Ilkka oli ihana. Helppo oli uskoa myös se, että Vappu etsi ulospääsyä suhteesta Kimmoon.

Ilkka veti makuuhuoneen oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta.

Ehkä hiusten väänteleminen virkisti päänahan verenkiertoa ja aivotoimintaa, sillä ennen kuin tukka oli kokonaan kuiva tajusin, että vielä oli mahdollista tehdä siirto kohti parempaa tulevaisuutta. Ilkka ehdottomasti oli niin sanottu hyvä juttu, sellainen, josta olin Minnalle niin monet kerrat selittänyt, itsenäinen, ripustautumaton mies, hyvä juttu kerta kaikkiaan.

Koputin oveen. Ei vastausta. Avasin oven raolleen. Ei myöskään kieltoa astua sisään. Ilkka istui pienen työpöydän ääressä eikä näyttänyt tekevän mitään.

Vähempi kuin kaiken kertominen ei enää riittäisi, sen tajusin.

Tajusin myös, etten pystyisi.

 

En saanut sanaa suustani. Ilkka sai. Kääntymättä minuun hän puhkesi puhumaan. Hän kysyi, mitä minä pelkään, mitä minä piilotan; miten minun kaltaiseni fiksu nainen voi kuvitella, että piilottamalla kipumme selviäisimme pitkän päälle; enkö todellakaan ymmärtänyt, että yksin hänen joustavuutensa varaan emme voineet parisuhdetta rakentaa; enkö sitä ja enkö tätä ja miten niin ja miksi ei näin. Se oli loputonta. Pahinta oli, että enimmässä oli tolkkua.

”Ilkka, älä vaadi liikaa. Kaikkea ei voi selittää kerralla. Minä en ainakaan voi.”

”Selitä edes jotain.”

”Sinua ennen minulla oli todella huono suhde. Olen peloissani.”

”Sen olen huomannut.”

”Se Vappu, jonka tapasit – minä en tunne häntä, mutta hän on – hän on yhden minun lyhytaikaisen yritelmäni naisystävä. Ja se lyhytaikainen viritelmä, Kimmo nimeltään, se on täällä myös. Stalkkaamassa minua.”

”Siis mitä?”

”Stalkkaamassa, kyllä. Ei se Vappu varmaan tiedä. En tiedä, tietääkö edes minun olemassaolostani, mutta mikään muu kuin Kimmon, ööh, kauheus ei selitä sitä, että he ovat täällä. Olivat itse asiassa jo Roomassa.”

”Ja nyt sinä tämän kerrot.”

”Niin.”

”Mutta en käsitä –”

”Ilkka rakas, minä en pysty puhumaan tästä enempää nyt. Joskus, mutta en nyt. Sopiiko?”

Näytin varmaan siihen paikkaan murenevalta, sillä Ilkka nousi, asteli pehmeästi – tai ehkä varovasti – luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Ai että kuitenkin rakas?” hän kysyi.

Kuulin hymyn äänessä.

”Helpottavaa, että stalkkeri et olekaan sinä jahtaamassa exääsi ja vakoilemassa hänen viehättävää naisystäväänsä”, hän jatkoi. Nyt hymy oli vino.

Kauhistuneena työnsin Ilkan käsivarren mitan päähän.

”Ajatteletko sinä todella, että minä voisin tehdä sellaista?”

”Kampaa nyt hyvä ihminen pääsi”, hän sanoi.

Ilkan katseesta ei ottanut selvää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Perillä Materassa menneisyys alkaa tiivistyä Reijan ympärille kuristavana. Miten hän saa pidettyä kaiken salassa Ilkalta?

Teki hyvää viipyä Roomassa, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Jos autossa istuminen oli Saksan mittaan alkanutkin korventaa, nyt Rooman virkistäminä tuskin huomasimme viimeisiä satoja kilometrejä Materaan. Kimmokaan ei ollut näyttäytynyt portaikkokohtaamisen jälkeen.

Ei se aja, joka pelkää. Onko sellainen sananlasku? Käänsin aurinkolipan ylös. Peili häiritsi enemmän kuin alhaalta paistava aurinko.

Matka oli sujunut pääosin hyvin. Roomasta lähtiessä kaoottinen aamuliikenne oli aiheuttanut pienoisen järkytyksen meille tyynempään ajokulttuuriin tottuneille, mutta muuten meno Italian teillä yllätti iloisesti. Roomasta ei tarvinnut kauas edetä kohti kaakkoa, kun liikennevirta jo rauhoittui ja trafiikki toi mieleen lähinnä Etelä-Savon. Tie oli pieni mutta nopea ja liikennettä vähän; matka taittui sen mukaisesti.

Luin Ilkalle ääneen netistä printtaamaani Matera-infoa. Tietoa oli ihmeen vähän saatavilla ottaen huomioon, että kaupunki kuului Unescon maailmanperintökohteisiin ja olisi toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2019.

Olin juuri kertomassa luolakirkoista, kun puhelin alkoi piipata. Ensimmäiset piippaukset korvani yrittivät sovittaa osaksi radiossa soinutta italialaista varhaisbarokkia, mutta lopulta aivot hahmottivat, että kaikki äänet eivät istuneet säveltäjän muotoilemiin kulkuihin.

Tuijottelin puhelinta, kai pitkään tai kummissani, sillä Ilkka kysyi: ”Mitäs maailma?” Erikoista, että Ilkka uteli puhelinliikenteestäni mitään. Tuntui pahaenteiseltä. Kiitos Kimmo tästäkin, tuhahdin mielessäni, epäilen kaikkia vakoilusta. Ilkalle vastasin epämääräisesti: ”Tyttöjen juttuja vain. Minnalla asioita.”

Viisi viestiä Minnalta, outoja viestejä.

Miksi aina pitää lähteä? Minna kysyi ensimmäisessä.

Olin ymmälläni. Mihin Minna viittasi? Meidän matkaammeko? Ei kai se kateellinen ollut?

”Miksi te erositte Kimmon kanssa?”

Liu’utin seuraavan näkyviin. Miten menee?

Mitä se nyt turhia kyselee? Rasitti.

Seuraava viesti pysäytti: Miksi te erositte Kimmon kanssa? Ei voi olla totta! Hengitykseni kiristyi pikkuruiseksi, edes solisluut eivät liikkuneet. Minnan oli täytynyt menettää järkensä. Mitä Kimmo mihinkään kuului? Ja enkö ollut tolkuttanut, että Kimmosta ei puhuta. Sitä paitsi Minna kyllä tiesi, miksi me erosimme: happi loppui, mies tungeksi, pommitti viesteillä, ylitti kaikki rajat, tutki puhelimet ja heittäytyi stalkkeriksi. Kaiken lisäksi hän kohteli koiraansa rumasti. Väkivaltaa se oli. Jokainen järkevä ihminen lopettaa tuollaisen suhteen. Niin minäkin. Mikä Minnalla nyt mätti?

Kaksi viestiä lukematta: Vastaisit. Soita kun voit. Ja viimeinen, pahin: Kimmokin soitti.

Vastasin kaikkiin viesteihin kollektiivisesti: Voi taivas!

Suljin puhelimen. Vaietkoon kokonaan. Itseäni ohjeistin: Älä huokaile, Reija. Rauhoitu, Reija. Koko matka menee pilalle, jos Kimmo työntyy mukaan. Tai pelko Kimmosta. Älä pelkää, Reija. Nauti, Reija.

Reija!

Totta kai tsemppini oli turhaa. Tuntui kuin minut olisi sotkettu muusiksi blenderissä. Saattoiko olla, että Minnalla oli säätöä Kimmon kanssa? Kimmon!

Ilkka rupatteli keskeytymättä. Tai siltä se tuntui. Minä läähätin keskeytymättä tai jotain sinnepäin. En osannut pysähtyä kuuntelemaan selostusta tutkimusrahoituksen supistumisesta ja nuorten tutkijoiden kurimuksesta. Päässä takoi Minna, Minna. Ja sitten: matkan pää. Kohta päässä rynkytti riimi: Matera, Matera matkan pää/ sinnekö minulta Minnakin jää?

Olimme jo ohittaneet muutaman Materaan ohjaavan tienviitan. Kilometrejä oli jäljellä alle viisikymmentä. Ja sitten: matkamme pää. Mitä se meille tarkoittaisi? Mitä minulle? Roomassa olin ollut aivan varma näkemästäni. Enää en ollut. Ehkä hahmo oli vain muistuttanut Kimmoa. Ehkä Kimmo kahvitteli kotona Minnan kanssa. Voiko ihminen kammota jotakuta niin paljon, että näkee valvepainajaisia? Olinko kenties menettämässä järkeni? Vai päinvastoin: onko niin, että jostain oikein pahasta on tervettä nähdä näkyjä?

Mietteeni keskeytyivät, kun Ilkan puheenparsi äkkiä muuttui. Hän lausui latinaa yli radiosta tulvivan musiikin, resitoi juhlallisesti kuin korkea antiikin virkamies: ”Vides ut alta stet nive candidum/ Soracte nec iam sustineant onus/ silvae laborantes geluque/ flumina constiterint acuto?

”No nyt kuulostaa tosiaan akuutilta”, naurahdin.

”Elvyttävä vaikutus tällä kaikella”, Ilkka sanoi, irrotti kätensä ratista ja viittilöi villisti ympärilleen osoitellen kumpuilevaa maastoa. ”Muistuu mieleen muinaisia ulkoläksyjä.”

”Wau.” Tartuin miestä oikeasta kädestä ja asetin sen ratille. Keskittyisi. Outo tie.

”Harmi, että muisti palautui vasta nyt. Olisi pitänyt ennen Roomaa skarpata. Olisi voitu ajaa Oodin vuoren kautta, Soratte se taitaa olla italiaksi. Tosin tuskin siellä olisi lunta ollut. Runo puhuu siitä, miten puut kärvistelevät lumikuorman alla mutta niistä ei pitäisi kantaa huolta.”

”Just joo.”

”En muista kokonaan tietenkään”, Ilkka jatkoi kuulematta ironiaa äänessäni, ”mutta tuollainen taipuu-vaan-ei-taitu-tematiikka siinä oli. Ja Horatius, siis tämä runoilija, se on kaikille yhdestä asiasta tuttu. Sen kynästä on peräisin carpe diem, tiesitkö?”

En tiennyt, mutta sen huomasin, että radiossa monimutkainen oli muuttunut yksinkertaisemmaksi, Monteverdi Vivaldiksi. Lisäsin volyymia, halusin upota musiikkiin. Carpe diem tosiaan, ajattelin tarpeettoman nyrpeästi. Matkamme uhkasi muuttua yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Vaikka miten ponnistelin, en saanut vanhoja haamuja pysymään haudoissaan. Opiskeluaikoina Minna oli kerran vienyt poikaystäväni. Ehkä nyt oli vuorossa exän kierrätys… Ei, ei näitä ajatuksia! Ponnistele!

Auto piti jättää Materan laitamille. Kaupungin kulkuväylät koostuvat lähes pelkistä rappusista, eikä auto olisi teoriassakaan mahtunut kulkemaan kapeilla mukulakivikujilla. Viimeiset sadat metrit saimme raahata matkalaukkumme miten parhaiten taisimme – pyöristä ei ollut apua – ja vielä hyvän osan iltaakin juoksimme autolta asunnolle kanniskellen kenkälaatikoitani. Jossain vaiheessa jo odotin, että Ilkka olisi heittäytynyt ritarilliseksi ja ilmoittanut kantavansa loput kuusi laatikkoa ja pari viimeistä pukupussia, mutta turhaan: suhteemme vaikutti perustuvan vankkumattomaan tasajakoon.

Kaikki vaivat ja matkan väsymys kuitenkin unohtuivat kun saavuimme Airbnb-asuntoomme: ainakaan ilma ei meiltä loppuisi. Holvattu katto kaartui yllemme kuin katedraalissa. Äkkiä arvioiden sain katon keskikohdan korkeudeksi jotain kahdeksan ja kymmenen metrin välillä. Pinta-alaltaan huone oli kai sataneliöinen. Superleveä sänky näytti uimapatjalta valtameressä.

” Sun viime exä soitti.”

Ilkka testaili akustiikkaa, hihkui ja puputti helmipöllönä. ”Uskomaton huusholli!” Ääni kaikui kiviseinistä. Avasin puhelimeni ja sen kilkutus liittyi mukaan sointikudokseen. Viesti toisensa perään ilmoitti itsestään. Minnako taas? ehdin ajatella, mutta nyt rypäs tuli tyttäreltä.

Äiti, miten menee?

Äiti, elät sä?

Soittele joskus, jooks.

Olisi pitänyt pitää puhelin auki, lapsihan oli hädissään. Sormeni oli jo vihreällä luurilla, kun vielä yksi viesti ponnahti näyttöön: Sun viime exä soitti.

Tämä oli jo liian paksua. Iiris oli ehkä täysi-ikäinen, mutta silti lapsi, ja minun lapseni, ei Kimmon. Ihan niin kuin Minna oli minun ystäväni, ei Kimmon. Mitä se mies tekee?

En voinut soittaa kummallekaan, en Iirikselle enkä Minnalle, en kun Ilkka lötkötti vieressäni sängyllä ja suunnitteli tutustumiskävelyä Sassi di Materaan. Jätin oikaisematta, että olimme Sassissa jo, aivan Sasso Barisanon ytimessä. Itse asiassa muistin asuintalomme ulkoapäin. Edelleenkään en paljastanut seudun olevan tuttua. Menneen piti olla mennyttä ja tämän matkan tuore.

Ilkka intoili haukoista. Hän toivoi, että pikkutuulihaukat olisivat jo saapuneet ja hän näkisi niiden pesimistoimia. Maaliskuun loppu. Saattoivat ollakin.

Hörppäsimme espressinot Piazza Vittorio Veneton laidalla ja suuntasimme jyrkänteen reunaa seurailevalle tielle. Maastokävely ei kuulunut ensimmäisen päivän suunnitelmiin, mutta oli rohkaisevaa nähdä retkeilijöitä taivaltamassa asumattomilla rinteillä. Emme olisi yksin liikkeellä. Nuorimmat samoojat ottivat uhkarohkeita juoksuaskelia kapeilla poluilla ja kurkistelivat vaikeapääsyisimpiinkin luolakirkkoihin. Minua märän kalkkikiven liukkaus arvelutti.

”Askartelukiveä koko kaupunki”, Ilkka sanoi hilpeästi.

Pääsiäinen oli sinä vuonna varhain eikä italialaisten mielestä talvi ollut vielä aivan taittunut. Meitä se ei haitannut, pääasia, että maa ei henkinyt jäisiä tuulahduksia eikä räntä pistellyt silmissä. Tuoksui ja näytti Helsingin toukokuulta. Suuret kiitäjät pörisivät hedelmäpuissa ja kanjonin karut rinteet, jotka olin aiemmin nähnyt vain kivierämaana, kukkivat kirjavina. Pääskyset kirkuivat tau­koamatta ja kissat lepäilivät auringonpaisteessa, milloin eivät hakeneet suojaa kuurosateilta. Rotkon pohjalla Gravina virtasi niin vuolaana, että suomalaiseenkin silmään puro näytti lähes siltä, miksi paikalliset sitä nimittävät, joelta.

Ja sitten äkkiä kuulin sen, mitä olin netistä opiskellut ja mieleeni painanut: pikkutuulihaukkojen kutsuäänet. Kimeää vihellyksentapaista, varpusmaista kirskutusta ja hiljaisempia yksittäisiä tavuja. Otin Ilkkaa kädestä kiinni ja pysäytin hänet. Pienen hakemisen jälkeen lintujen jutustelu hahmottui hänenkin korvissaan. Mitään ei näkynyt mutta ääniä oli selvästi muutama.

Niska kenossa katselimme ylös taivaalle. Ei ketään. Äänet tulivat lähempää. Tasatahtiin kuin tennisottelun seuraajat laskimme katseemme taivaan sinestä tiilikattojen punaisille pinnoille – ja samassa joku linnuista kohensi siipisulkiaan, ja silmä osasi tarkentaa: kolme lintua istui yläpuolellamme olevan talon katon reunalla ja muurinharjalla. Teki mieli hihkua, mutta emme uskaltaneet äännähtääkään vaan sähkötimme innostusta toisillemme tiiviillä kädenpuristuksilla. Koreat punaselkäiset ja harmaapäiset koiraat olivat kuin suoraan egyptiläisistä hieroglyfeistä, naaras taas vaatimattomamman värisenä mutta isompana kuvasti vielä riisutummin ja perustavammin minkä tahansa jalohaukan ideaa. Ja silti vaikutelma oli jotenkin vieras: lintujen silmät olivat hyvin suuret, mikä teki niiden haukankatseesta hämmentävän söpön.

Siinä ne varailivat urbaaneja pesäpönttöjä tuleviin tarpeisiinsa. Elleivät linnut jo pesineet, ne ainakin suunnittelivat sitä, se oli selvää. Ehkä edessä oli vielä taistelu puolisosta.

Stalkkerini oli totta.

Ilkka kuvasi, minä keskityin tallentamaan havaintoa muistiini. Nyt katse tavoitti lisää jalohaukkoja. Niitä liiteli kaupungin yllä ikään kuin kerroksittain. Välillä joku alimmista syöksyi talojen väliin. Kun lopulta sain näystä kyllikseni, käänsin katseeni oikealta, pikkutuulihaukoista ja kadun rakennetulta puolelta, vasempaan tarkoituksenani tarkistaa, liitelisikö lintuja myös kanjonissa. Mitään lentävää en nähnyt mutta kävelevää kyllä, vaeltajapariskunnan, naisen ja miehen. Miespuolisen kulkijan ryhdin ja länkisääret olisin tunnistanut missä tahansa.

Tämä ei voinut olla enää sattumaa. Kaksi suomalaispariskuntaa omatoimimatkalla Materassa maaliskuun lopulla – kuinka todennäköistä se muka on? Pariskunnan toinen osapuoli oli Kimmo, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se puolestaan tarkoitti, että olin nähnyt oikein jo Roomassa. Stalkkerini oli totta.

Minna ei kävellyt Kimmon rinnalla. Se sentään oli houretta. Onneksi.

Toimintasuunnitelma syntyi hetkessä. Se oli kaksiosainen:

1) Soita Iirikselle ja kysy, mitä Kimmo oli puhunut.

2) Varoita Kimmon uutta kumppania tai kohta hän, hänkin, on rotkon pohjalla – eikä välttämättä pelkästään kuvaannollisesti.

Toimintasuunnitelman toteuttaminen vaati ehdotonta työrauhaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ilkalle piti keksiä tekemistä. Ehdotin, että emme ensimmäisenä iltana menisi ravintolaan syömään vaan hankkisimme tarpeet torilta, jos se vielä olisi auki, tai kaupasta. ”Minulla on ollut ikävä sinun kokkaustasi”, sanoin Ilkalle. Imartelu toimi, ja keittiömestarini lähti kaupungille.

Minunkin oli astuttava ulos asunnostamme, sillä puhelin ei jaksanut kunnolla kantaa paksujen seinien läpi. Istahdin pikkuruiselle terassillemme. Valurautakalusteet olivat epämiellyttävän viileitä. En välittänyt. Iiris vastasi heti.

”Lapsi, kerro kaikki. Mitä siellä on tapahtunut?”

”No ensinnäkin mulla on rahat loppu”, tytär vastasi.

”Totta kai, mutta nämä viestit, mitä –”

”Ai ne. No se soitti ja sanoi, että sulla ei mene hyvin. Halusi puhua sun tilasta. ’Tiedätkö, Iiris, Reijalla ei mene hyvin, huolestuttaa’, se vikisi”, Iiris selitti.

Helpotuin hiukan, sillä Iiriksen sävystä kuulin, että hän oli tunnistanut Kimmon sepittelyn siksi, mitä se oli, satuiluksi ja häirinnäksi.

”Siis sitä tavallista tunkeilua?” totesin.

”No joo, niin kai. Mä en sanonut mitään. Se sanoi, että haluaa vain auttaa.”

”Auttaa?!” parkaisin.

”En kuule kysellyt, mitä se tarkoitti.”

Oli parasta vaihtaa puheenaihetta. En halunnut huolestuttaa Iiristä paljastamalla, että Kimmo oli löytänyt minut. ”Mihin sinä rahaa?” kysyin.

”Kevättakki olis kiva”, tytär sanoi ja kertoi, mistä oli löytänyt sopivan. Klikkasin siinä puhellessamme puolet hinnasta hänen tililleen. Vaihdoimme muut kuulumiset, lähinnä säästä ja opinnoista (”Hirvee piiskuriope pakottaa lukeen jotain klassikoita!”). Halipusien jälkeen minun oli aika lähteä kaupungille suunnitelman jälkipuoliskoa toteuttamaan.

Pienessä kaupungissa on täysin rationaalista luottaa sattumaan, etenkin jos sitä vähän auttaa. Nyt tarkoitukseni oli rakentaa sattuma, joka toisi tielleni Kimmon naisystävän Vapun. (Nimen oli Facebook ystävällisesti paljastanut.) Kengät jalkaan ja korjausta kaipaava käsilaukku mukaan. Laukun hihna oli poikki. Se oli alibini. Kahvilakierros ja kyläsuutari olisivat kävelyni julkilausuttu syy. Tarpeen tullen voisin selittää Ilkalle, että olin halunnut etsiä meille mukavan paikan yhteisiin kahvihetkiin. Koska kuitenkin tiesin, että tori oli jo kiinni ja arvasin, että ruokakauppaa Ilkka joutuisi etsimään, saatoin mielestäni olla aivan varma, että häneen en törmäisi. Loogista, eikö totta?

Totta kai ajatuksenjuoksuni kummastutti minua jo silloin. Kaikki tuntui äkkiä kovin monimutkaiselta. Vaikka huolellisesti perustelin itselleni toimieni järkevyyttä, jokin hiersi. Haaveeni oli ollut rakentaa suhde Ilkkaan avoimeksi ja lojaaliksi. Salakähmäisyys tuntui väärältä mausteelta. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin ollenkaan käsitin, miksi toimin niin kuin toimin.

Siis matkaan! Iltapäivä alkoi taittua illaksi. Kivet hohtivat keltaisina ja soivat sillä erityisellä tavalla, jolla pehmeä kalkkikivi kumahtaa kengänkannan alla. Kävelin kiirehtimättä ja hain askeleisiini rentoutta. Luotin, että tunnistaisin Vapun, josta oli nähnyt vain kuvia. Luotin myös, että saisin suuni auki ja varoitukseni lausuttua. Ennen kaikkea luotin, että kohtaisin hänet yksin.

Aioin sanoa vain: ”Varo.” Tai ehkä varmuuden vuoksi: ”Vappu, varo Kimmoa.” Naisen ilmeestä sitten näkisin, ymmärtäisikö hän. Se taas riippuisi siitä, oliko hänen puhelimensa jo tutkittu, oliko Kimmo ilmestynyt paikkoihin, joihin ilmestyminen ei voinut olla sattumaa, oliko lyönti jo osunut.

Olin suunnitellut repliikin huolella. Pidemmät versiot olin hylännyt. ”Vappu, sinun kannattaa varoa” tai ” Hei Vappu, me ei tunneta, mutta sinä haluat kuulla tämän” –, ei, ei, liikaa lavertelua. ”Varo!”, se olisi tehokas ja vähäeleinen.

Enempää en ajatellut sanoa enkä tehdä. En halunnut leikkiä jumalaa; jokaisen on totta kai saatava tehdä omat kliseiset virheensä. Saatoin vain toivoa, että Vappu ymmärtäisi pelastautua. Ja olihan myös otettava huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että he todella olivat onnellisia ja sopivat toisilleen.

Suutari sijaitsi entisellä paikallaan Piazza Vittorio Venetolta lähtevällä pikkukadulla. Kun temmoin tuttua tummaksi patinoitunutta tammiovea auki, olkapäälleni laskeutui äkkiä käsi.

”Kulta!”

Käännyin. Ilkka. ”Rakas!” huudahdin yllättyneenä ja toivoin, ettei paniikki kuultanut läpi.

”Eikös mennä sisään.”

Sisään oli mentävä. Totta kai Giuseppe – se oli suutarin nimi – tunnisti minut. Liian myöhään hän hillitsi ilonsa. Paljastuin. ”Signora Reia!” kaikui takahuoneeseen saakka ja rouvakin tuli ihmettelemään pitkään poissa ollutta vierasta. Ilkan kummeksuva katse korvensi niskaani. Kaivoin katkenneen hihnan esiin ja yritin muuttaa tilanteen normaaliksi asiointitilanteeksi, turhaan tietysti. Giuseppe teki työnsä ja kieltäytyi ottamasta maksua.

”Reija, mitä tämä oli?” Ilkka kysyi kun astuimme ulos liikkeestä. Hetken harkitsin, yrittäisinkö sepittää että heidän täytyi sekoittaa minut johonkuhun toiseen, mutta yritys olisi ollut liian epätoivoinen. Materalainen suutari ei sekoita ihmisiä.

”Miksi me ollaan täällä?”

Ilmeisesti olin ollut liian kauan hiljaa, sillä Ilkka totesi: ”Sinä et ole kertonut kaikkea.”

”No tietenkään en”, sähähdin. Ilkka katsoi taas tutkivasti. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä mitä näki. Hienotunteisuudesta oli sovittu, valehtelusta ei. Päätin tunnustaa: ”Tuttu suutari.”

”Ja?”

”Mitä ja?”

”Miksi me ollaan täällä?” Ilkka kysyi suoremmin kuin olin ymmärtänyt pelätä.

”No aika hieno kaupunki tämä on, harvinaislaatuinen, eikö?” sönkkäsin. ”Ja kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki. Piti päästä takaisin ennen kuin kiillottavat kaiken pilalle.”

”Väitätkö tosissasi, että sitä olet pelännyt? Että kiillottavat kaupungin pilalle?” Ilkka ristikuulusteli.

En jaksanut sanoa mitään.

Ilkka pysähtyi ja sanoi: ”Sinä toit minut tänne tapaamaan exääsi! Ja suunnittelit etten minä tajuaisi sitä! Siksikö sinä hymyilet jokaiselle vastaantulevalle Luigille ja Gennarolle? Mikä minä sinulle oikein olen, jatkopala kyläsuutarien ja -seppien ketjuun?”

Ilkka käveli jo poispäin. Itketti kun tajusin tilanteen ironian. Ketään muuta en voinut syyttää kuin itseäni. Ilkka luuli Giuseppea tai jotakuta tämän kaveria exäkseni. Parempi niin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.