Osa 3/5: Kesä on kauneimmillaan, joten matkatoveri Ursulan säikky käytös ihmetyttää Hilleä. Hangossa Ursula kertoo ex-miesystävästään, Norjan hiihtomaajoukkueen lääkä­ristä Kristianista. Ursula pelkää, että Kristian seuraa häntä.

Istuimme vaiti. En halunnut udella, eikä Ursula selvästikään halunnut kertoa enempää. Kaivoin laukustani aiemmin päivällä ostamani meriaiheisen tikatun peitoin ja menin asettelemaan sitä veneen keulaan sängynpeitoksi.

– Millaisesta sisustuksesta sinä sitten tykkäät? Ursula yritti vaihtaa puheenaihetta.

– No jos mä saisin valita, niin viiden vuoden päästä asuisin ehkä maalla jossain romanttisessa pitsihuvilassa, jossa olisi ruutuikkunat ja räsymatot ja tietenkin paljon kukkia. Maalattu lankkulattia. Vinttikamari, jossa sängyn päällä olisi tilkkupeitto. Toisaalta on sellainen skandinaavinen, selkeä tyylikin aika hienoa. Ainakin lehdissä. Ja sitten pitäisi olla jotakin itämaista kanssa. Vaikka vanhoja kiinalaisia kaappeja, punaisia ehkä.

– Ymmärrän. Indiska-tyyliä, Ikeaa, aitoa antiikkia ja designhuonekaluja, Ursula kiusasi.

– No mä olen aika monipuolinen ihminen, nauroin itsekin.

– Meinasi tulla vähän vaikeuksia, kun tehtiin Jyrkin kanssa remonttia. En osannut millään valita raidallisten ja kukallisten tapettien välillä.

Keskeytin vuodatukseni hetkeksi. Ensimmäistä kertaa pystyin sanomaan Jyrkin nimen ilman, että pillahdin itkuun. Ensimmäistä kertaa uskalsin ajatella eteenpäin, heitellä ilmaan poutapilven keveitä haaveita ilman, että sitä seurasi kuristava tunne. Enhän minä maalattuihin lankkulattioihin tai kiinalaisiin kaappeihin miestä tarvitsisi, sellaiset voin hommata ihan itse. Ursula tuntui olevan samalla aaltopituudella.

– Mä taas haluan yhtä aikaa olla mökillä, veneellä, kaupungissa ja ulkomailla. Itse asiassa mä haluan ihan kaiken! Miehen, lapset ja vapauden. Avoauton, vespan ja tandempolkupyörän.

– No tuo viimeinen saattaisi järjestyäkin, arvelin. –  Satamassa on pyörävuokraamo. En tiedä löytyykö sieltä tandempyöriä, mutta ainakin siellä on Jopoja. Vuokrataan sellaiset ja lähdetään ajelemaan pitkin Hangon rantoja.

– Hyvä idea, Ursula vastasi. – Ei tämä surkuttelemalla muuksi muutu.

Vuokrasimme polkupyörät pariksi tunniksi. Ursula valitsi kirkkaanpunaisen ja minä vaaleanpunaisen. Lähdimme ajelemaan satamasta pitsihuviloiden reunustamaa katua rannansuuntaisesti itää kohti. Ursulalla oli sortsit, minulla leveä hame, jonka helmoja kesätuuli mukavasti pyöritteli. Aurinko poltteli olkapäitä, tulikuuma asfaltti höyrysi tietyömaan kohdalla.

– Polttaa, kesäkatu kuuma, aloitin lauluni ja hetken kuluttua Ursula oli mukana. Emme välittäneet ohikulkijoista, joita kovaääninen laulumme tuntui huvittavan. Emme välittäneet edes siitä, että pieni lapsi kysyi äidiltään, miksi nuo tädit laulavat. Kaikkein vähiten juuri nyt tunsin itseni tädiksi. Jopot rullasivat mukavasti, ja matka taittui lauleskellessa.

Hankoniemi oli kuivaa kangasmaata, männyt olivat tuulen tuivertamia. Valitsimme rantaa pitkin kulkevan pyörätien. Sen päästä löytyi Neljän tuulen tupa, niemelle 1800-luvun lopulla rakennettu puuhuvila, jossa toimi nykyisin kahvila. Rakennus oli aikoinaan ollut Mannerheimin kesäpaikkana. Seinällä oleva kyltti kertoi, että Mannerheim oli lunastanut myös vieressä sijainneen huvilan, koska siellä vietettiin kieltolain aikana paheellista elämää ja tarjoiltiin kovaa teetä.

Kahvilan salista aukesivat ikkunat merelle kolmeen suuntaan. Huonekalut olivat vaatimattomia, mutta tyyliin sopivia. Ainoana tyylirikkona saattoi pitää terassin valkoisia muovikalusteita. Kahvilan vitriinissä oli perunaleivoksia, omenaleivoksia, aleksanterinleivoksia, vadelma- ja suklaamoussea ja pieniä tartaletteja. Ursula vilkaisi minua varoittavasti, kun jäin silmäilemään herkkuja. Tyydyimme lopulta vain kahveihin.

Menimme terassille ja käänsimme kasvomme aurinkoa kohti.

– Täydellistä.

– Elämän pitäisi aina olla tällaista, aloitin, mutta en jatkanut pidemmälle. Juuri saman latteuden olin päästänyt suustani kesäkuun alussa viimeisillä aamukahveilla Jyrkin kanssa. Illalla kaikki olikin jo ollut toisin, juuri sellaista, mitä elämän ei koskaan pitäisi olla. Kuinka erilaiseksi kesäloman olinkaan kuvitellut.

Paluumatkalla Ursula halusi poiketa uimaan Kasinon rantaan. Hän oli varustautunut asianmukaisesti uimapuvulla ja pyyhkeellä. Levitin ruudullisen huovan hiekalle ja oikaisin itseni. Oma uimapukuni oli jäänyt veneeseen, mutta se ei minua haitannut. Vaikka päivä oli lämmin, merivesi oli vielä kylmää. Tyydyin vain kahlaamaan rantavedessä.

Rannalla oli hauskoja puisia uimakoppeja. Saatoin kuvitella, millaista elämä oli ollut 1920-luvulla, kun auringonpalvojat lahkeellisissa uima-asuissaan olivat kuunnelleet gramofonia ja syöneet paperiin käärittyjä eväsvoileipiään. Kunpa olisin saanut kääntää aikakonetta hetkeksi taaksepäin. Illalla Kasinolla olisi soittanut Dallapee tai jokin muu 10-miehinen orkesteri. Nykyään elävä musiikki ravintoloissa oli harvinaisuus kuten hyvä musiikki ylipäätään. En kestänyt diskoja, konemusiikkia enkä karaokebaareja.

– Ja sitten ruokakauppaan? Ursula kysyi.

– Ajattelitko vaihteeksi jotain kalaa? kysyin. – Tekisi mieli spagettia ja jauhelihakastiketta tai jotain muuta tainnutusruokaa.

– Mitä jos mentäisiin illalla ulos syömään? Rantamakasiineissa oli mukavan näköisiä ravintoloita.

Hyväksyin Ursulan ehdotuksen. Illalla kävimme satamarakennuksen saunassa. Käänsin hiukseni hetkeksi rullalle. Hiukset olivat parasta ulkonäössäni. Ne olivat vahvat ja taipuisat ja asettuivat pienellä vaivannäöllä kauniisti kasvojeni ympärille. Vaihdoimme puhtaat vaatteet ja laitoimme jopa hiukan ripsiväriä.

Oli arki-ilta, mutta ihmisiä tuntui olevan liikkeellä runsaasti. Saimme jonottaa puolisen tuntia ennen kuin valitsemastamme ravintolasta vapautui pöytä.

– Aika lihapitoista, Ursula arvosteli ruokalistaa lukiessaan.

– On täällä sentään ahventakin, mutta miksi sekin on pitänyt leivittää ja paistaa voissa? Höyryttämällä saa paljon terveellisempää.

– Hei, me ollaan nyt ravintolassa eikä missään hiihtomaajoukkueen masokistileirillä, tiuskaisin.

– Relaa nyt viimeinkin jo vähän. Minä otan ainakin alkuun kermaisen maa-artisokkakeiton ja pääruuaksi pippuripihvin.

Ursula empi saaristolaistapaksien ja maa-artisokkakeiton välillä, mutta päätyi lopulta samaan valintaan kuin minä. Pääruuaksi hän kelpuutti paistetut ahvenet uusien perunoiden kanssa.
Keitto oli taivaallista, samettista ja pehmeää. Annos oli tosin aika pieni. Ursula jaksoi edelleen mutista jotakin paistinrasvan karsinogeeneista. Mikä ilonpilaaja! Minkä ruokauskovaisen kanssa olinkaan lomaa viettämässä?

Haarukoimme vaiteliaina pääruokiamme. Kesken annoksensa Ursula pomppasi yhtäkkiä pystyyn. Hän näytti hätääntyneeltä.

– Mistäs nyt tuulee? kysyin.

– Odotatko hetken, niin kipaisen veneeltä hakemassa villatakin. Ilta on viilentynyt, Ursula sopersi ovelle pälyillen.

– OK. Mutta jos sua ei ala kuulua, niin syön sun jälkiruokasi, vastasin, mutta Ursula oli jo mennyt.

Minun ei tarvinut kauan odotella, kun kännykkäni piippasi.

– Hille, tule veneelle heti! Jatketaan matkaa.

Yritin soittaa Ursulalle, mutta numeroon ei saatu yhteyttä. Kiukustuneena valitsin Tuukan numeron, ja latelin hänelle suoran näkemykseni matkaseurastani.

– Rauhoitu nyt, Tuukka tyynnytteli. – Ei kuulosta tavalliselta Ursulalta. Me on tunnettu monta vuotta. Ursula on hyvä tyyppi. Mistähän nyt kenkä puristaa?

– Niin, Ursula mainitsi olleensa siellä olympialaisissa teidän kanssa. Sillä oli joku miesjuttukin siellä. Tiedätkö sinä siitä enempää?

– Kyllä mä tapasin sen Kristianin. Juttu loppui kai aika yllättäen viime keväänä. En sinänsä ihmettele. Siinä miehessä oli jotakin epäluotettavaa. Ei Ursula siitä paljoa ole puhunut. Ehkä hän on vain stressaantunut. Asunnonvaihdot ja kaikki. Miksi et kysy häneltä suoraan, mikä on hullusti?

Istuin ravintolassa pitkään ja tilasin vielä jälkiruokien jälkeen kahvit. Odottakoon Ursula siellä veneellä. Minä en ryntäisi kesken aterian mihinkään. Mikä kiire tässä oli? Eikä olisi mitään järkeä lähteä ajamaan länttä kohti yötä vasten.

Mikä ihme Ursulaa vaivasi? Tuukka oli mainostanut Ursulaa mutkattomaksi matkaseuraksi. Olin tottunut luottamaan Tuukan ihmistuntemukseen. Ursula oli kuitenkin säikky. Se oli ristiriidassa hänen aikuismaisen käytöksensä ja tyylikkään ulkonäkönsä kanssa. Lähtöpäivänäkin Ursula oli startannut satamasta kuin ammuttu, kun olin ottanut puheeksi ulkomaiset veneilijät. Nyt hän oli poistunut ravintolasta ilman selityksiä. Oliko Ursula vainoharhainen? Vai oliko hänellä jotain todellista pelättävää?

Kun palasin veneelle, verhot oli vedetty tiukasti veneen ikkunoihin ja Ursula oli jo nukkumassa. Kaivoin pyyhkeen ja hammasharjan repustani ja kävin satamarakennuksessa pesulla. Muissa veneissä ilta vielä jatkui. Istuin hetken takakannella katsomassa laiturimeininkiä ja kömmin sitten nukkumapaikalleni. En ehtinyt lukea montakaan sivua mukaan ottamastani romaanista, kun silmät jo painuivat kiinni ja aaltojen keinunta tuuditti minut uneen.

Ursula ei ollut aamullakaan juttutuulella. Yritin turhaan aloittaa keskustelua ja palata Ursulan edellisillan katoamistemppuun, mutta keskustelunavaukseni ei saanut vastakaikua. Joimme vaitonaisina aamukahvimme, irrotimme köydet, tankkasimme veneen ja jätimme hyvästit Hangolle.

– Mihin meillä muka on kiire? Miksei me voitu jäädä Hankoon? Sehän oli ihana paikka. Mä en ehtinyt edes uimaan. Mä olisin halunnut vuokrata tennismailat ja käydä pelaamassa. Ja käydä Kasinolla tansseissa. Ja leffassa. Kaupungilla oli tosi kivan näköinen pieni elokuvateatteri.

– Minä tiedän paremman uimarannan ulkosaaristossa. Mennään sinne. Hangossa oli aivan liikaa porukkaa. Ja Hankoon pääsee junalla. Meillä on vene, otetaan siitä nyt kaikki irti. Minä tulen merelle siksi, että saan olla rauhassa.

Annoin Ursulan olla rauhassa enkä jankuttanut enempää. Laitoin iPodin soimaan ja aloin hyräillä, mutta Ursula ei tällä kertaa alkanut laulaa kanssani. Jouduin sitkeästi vetämään kaikki Aamu airistolla -säkeistöt kahdestaan Olavi Virran kanssa.

– En muista sanoja, Ursula perusteli. – Sitä paitsi tämä ei ole mikään Airisto.

Hän oli taas samalla tavalla poissaoleva kuin lähtöpäivänämme. Olkoon. Kuuntelimme radiosta merisäätä. Tuuli oli edelleen leppoisaa, taivas puolipilvinen. Minä olisin halunnut poiketa Hauensuoleen katsomaan kiveen hakattuja merenkävijöiden nimikirjaimia ja muita merkintöjä, mutta Ursula painoi päättäväisesti kaasua.

– Entäs Bengtskär? yritin vielä.

– Parasta mennä tämä Hiittisten selkä yli päiväsaikaan. Tuuli saattaa voimistua illaksi.

Kutomani Patalaput olivat jo valmiit. Matkapäiväkirjaan piirtelykään ei jaksanut innostaa. Selailin aikani kuluksi vanhaa Vene- lehteä ja etsin mukavia pysähdys- ja yöpymispaikkoja.

– Hei, tänne meidän on aivan ehdottomasti mentävä! Högsåran saari. On ihan reitillä. Tästä on ehkä reilut 20 meripeninkulmaa. Rannassa on vierasvenesatama, josta noin kilometrin päässä on Farmors cafe, saariston kuuluisin kahvila. Nyt ollaan kyllä ansaittu kunnon viipaleet mansikkakakkua.

– No tuo kelpaa jo mullekin, Ursula vastasi. – Olen joskus käynyt siellä. Yövyimme samassa saaressa olevassa Kejsarhamnin laiturissa ja kävimme aamukahvilla Farmors cafessa. Sitä paikkaa ei yksinkertaisesti voi ohittaa.

Hiittisten selän ylitettyämme ajoimme Jungfrusundin salmeen. Tuuli oli voimistunut, ja viimeiset kilometrit ennen saarten suojaa ryskyttivät ikävästi. Högsåran tuulivoimala erottui jo kaukaa, vierasvenelaituri löytyi väylän vasemmalta puolelta. Siellä täällä oli mäntykankaisia saaria, kallioita ja luonnonhiekkarantoja. Mökit oli piilotettu huomaamattomasti käkkyrämäntyjen ja kallionkielekkeiden suojaan.

– Saaristo alkaa tästä. Tämä on vähän kuin portti saaristoon, Ursula kertoi. – Reitti on ikivanha. Se esiintyy viikinkikartoissakin. 1500-luvulla Ruotsin kuninkaalliset laivastot kulkivat samaa väylää. Suomen sodan aikaan täällä käytiin meritaisteluita.

Laiturirannassa oli punaisella maalattuja venevajoja, joiden seinillä kuivui verkkoja. Vain muutama vene oli laiturissa. Väylältä tuuli, eikä rantautuminen ollut aivan yksinkertaista, vaan sähläsimme poijukiinnityksen kanssa hyvän tovin ennen kuin saimme veneen mieleisellämme tavalla kiinnitettyä. Kiroilulta ja naapuriveneisiin törmäilyiltä kuitenkin tällä kertaa vältyttiin.

– Huh, Ursula puuskahti.

– Onneksi ei ollut tämän enempää yleisöä. Kamalinta on, kun äijät tulevat rannalta huutelemaan ¬ohjeita ja varoituksia mutta eivät tee mitään auttaakseen.

– Nej, men hej! Flickorna från Äljsgölandet. Hur står det till? Elisaaren purjeveneen Mats astui venevajasta laiturille.

– Eei, Ursula sihahti. – Tuo varmaan kurkki seinänraoista laituriin tuloamme. Mä menen kyllä takaisin veneeseen odottamaan siksi aikaa, kun tuo häipyy.

– Hassu, ihan mukavaltahan se vaikuttaa. Mennään nyt vaan, kuiskasin takaisin.

Mats kertoi jättäneensä kaverinsa Hankoon ja jatkavansa purjehdusta yksin.

– Jätitkö tyttöystävän myös? kysäisin ja vilkaisin Ursulaan.

– Siis minkä? Jos tarkoitat Minnaa, jonka näit Elisaaressa, niin hän on kyllä kihloissa kaverini kanssa, Mats kertoi. Hän oli vaihtanut kohteliaasti suomeen tajutessaan, että ruotsin kieli ei ollut vahvinta osaamisaluettamme.

– Ursula on vanha purjehtija, jatkoin. – Itse asiassa kilpapurjehtija. Harmi vaan, etten voi lainata häntä. Pitää saada itsekin tuo paatti vietyä Naantaliin.

– Haluatko tulla kurkkaamaan venettäni? Mats kysyi Ursulalta.

– Ehkä myöhemmin, nyt alkaa olla jo nälkä. Ajattelimme käydä Farmors Cafessa.

– OK, nähdään myöhemmin, Mats vastasi. – Toivottavasti.

Lähdimme kävelemään idyllistä, kukkien reunustamaa kylätietä saareen. Siellä täällä pelloilla oli lehmiä ja lampaita, kärpäset pörräsivät ja heinäsirkat sirittivät.

– Käyn ahon laitaa, minä ilman paitaa...

– Pliis, ei nyt ainakaan tuota.

– Pienenä tyttönä pellon laidalla minulta pääsi…

– Lopeta!

Farmors Cafen tienhaarassa oli laikukkaaksi maalattu lehmäpatsas ja pihalla vanha paloauto. Pari poikaa keinui seisaallaan. Pihamaalle oli kannettu pöytäryhmiä.
Oli lounasaika ja tarjolle oli katettu saaristolaisbuffet: salaatteja, kalaa haukiterriinistä graaviin siikaan ja lämminsavuloheen. Pihagrillissä paistettiin porsaankylkeä lämpimäksi ruuaksi. Päädyimme kuitenkin salaatteihin, jotka oli koristeltu syötävillä kukilla. Jälkiruuaksi kakkuviipaleet ja pannukahvia.

– Tämä tuli tarpeeseen. Alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi naiset syövät herkkuja murheeseen, Ursula totesi.

– Mikä sinun mieltäsi painaa? kysyin haettuani santsikupin mökin puuhellalla olevasta pannusta. – Välillä tuntuu, että et näe etkä kuule mitään ja olet aivan omissa maailmoissasi. Ja mihin sinä hävisit illalla sieltä ravintolasta? Se oli aika temppu.

– Anteeksi se eilinen. Taidan olla ihan skitso. Luulin nähneeni Kristianin kävelevän ravintolan ohi.

– Et voi olla tosissasi. Miksi Kristian täällä olisi? Ja mitä tarkoitit, kun kerroit nähneesi jotakin, mitä et olisi halunnut nähdä.

– Se tapahtui viime talvena. Olin kisoissa mukana Kristianin kutsusta. Aamuyöllä hotellissa heräsin jostain syystä käytävältä kuuluviin ääniin ja raotin ovea. Yksi Norjan joukkueen naishiihtäjä, Inge Skauli, itki hillittömästi. Kristian oli hänen seurassaan. He olivat juuri astumassa hissistä ulos samaan kerrokseen jossa olin. Inge piteli poskeaan kädellään, aivan kuin häntä olisi lyöty. Minun teki mieli rynnätä käytävään, mutta tilanteessa oli jotain niin uhkaavaa, etten uskaltanut. Kristianin kasvot. En ole nähnyt sellaista kylmyyttä ja pidätettyä raivoa missään, Ursula sanoi ja jatkoi:

– Painoin salamannopeasti oven kiinni. Kristian ei saanut koskaan tietää, että olin nähnyt. Aamulla hän käyttäytyi aivan normaalisti. Haki minulle aamiaispöytään vastapuristettua appelsiinimehua ja palveli muutoinkin kaikin tavoin. Minä en vain voinut suhtautua Kristianiin enää luontevasti. Ja se hiihtäjätyttö sairastui. Hänellä olisi ollut kisa, mutta vatsatauti oli kuulemma yllättänyt. Matkan jälkeen kotiin palattuani aloin jo ajatella, että olin ymmärtänyt väärin ja kuvitellut mielessäni kaiken. Kristianhan oli niin hurmaava. Kunnes myöhemmin keväällä paljastui, että… Ei, on parempi, etten muistele sitä enää…

Istuin hiljaa. Jyrki oli ollut leuhka ja aliarvioinut minua, mutta uhkaava hän ei sentään ollut.

– Eikö nuo nyt ole menneen talven lumia? Ymmärrän, että suhteesta toipuminen kestää pitkään. Mutta unohda jo Kristian. Ei hän ole täällä. Katso ympärillesi. Me olemme turvassa kesäparatiisissa.

– Olet oikeassa. Kun laittaa silmät kiinni, antaa auringon lämmittää luomia ja kuuntelee näitä ääniä, antaa kyllä talvelle anteeksi.

– Jäisimmekö yöksi tuohon laituriin? Olisi mukavaa seuraakin tarjolla, vai mitä. Mats katsoi sinua selvästi sillä silmällä.

– Huh, minä en halua ajatellakaan miehiä vähään aikaan. Olkoot kuinka mukavia tahansa. Sitä paitsi Högsåran laituriin tuulee nyt ikävästi. Vähän matkan päässä on upea suojaisa luonnonsatama, pitkän hiekkasärkän takana. Minusta olisi mukavaa mennä sinne.

Irrotimme veneen ja jatkoimme matkaa. Emme olleet ajaneet kuin vajaan tunnin, kun yhtäkkiä merisumu nousi eteemme kuin seinä. Se vei täysin näkyvyyden.

– Mene keulaan. Kaikuluotaimen mukaan olemme kyllä väylällä, mutta on parasta vahtia, ettemme törmää toisiin veneisiin, Ursula komensi.

Vedin fleecen päälleni ja laitoin päähäni pipon, sillä sumun myötä sää oli viilentynyt äkisti.

– Kaksi metriä, puolitoista metriä, Ursula luetteli kaikuluotaimen lukuja. – Taidamme olla jossain matalikolla. Katso, ettei näy kiviä.

– En minä näe yhtään mitään, huusin takaisin.

– Nyt tuli ongelmia, ratti pyörii miten sattuu, Ursula huusi. – Mitä ihmettä tälle ohjaukselle oikein tapahtui? Vene ei mene yhtään sinne, mihin yritän kääntää.

– Taidetaan olla keskellä kauhuelokuvaa, yritin vitsailla. – Kohta on edessä valtavat jäävuoret ja dinosaurukset. Tai sitten syöksymme maapallon keskipisteeseen niin kuin Jules Vernen kirjassa.

– Tämä ei ole nyt ollenkaan hauskaa, Ursula sanoi. – On parasta, että sammutan moottorin. Heitätkö ankkurin, muuten tuuli vie meidät mihin sattuu.

– No ei kai me keskelle väylää voida jäädä, sanoin.

– Ei ole vaihtoehtoja. Ohjaus ei toimi.

Tulin hyttiin Ursulan viereen ja kaivoimme ohjekirjat laatikosta. En ymmärtänyt niistä mitään.

– Täällä on jotain kummallista tahmaa, Ursula totesi pyyhkäistyään kuljettajan penkin viereistä seinää. – Punaista tahmaa.

– Verta? ehdotin.

– Haisee aivan oudolle, Ursula nuuhkaisi sormiaan. – Tätä on aika paljon, jotakin öljymäistä. Mikähän täällä oikein vuotaa?

– Soitetaanko Tuukalle?

– Ei taida auttaa tähän hätään. Soita meripelastukseen, sinullahan on numero. Odota, katson GPS:stä tarkan sijaintimme.

Meripelastuksessa vanha miehenääni vastaili tyynnyttelevästi. Ei olisi mitään hätää. He tulisivat paikalle puolessa tunnissa ja hinaisivat meidät satamaan.

– Toivottavasti kukaan ei törmää meihin tässä sumussa.

– Parasta laulaa. Mistä aloitetaan?

– Olisiko Ilta skanssissa mitään?

– Olisihan se. Ja perään vedetään Hopeinen kuu.

Lauloimme tarkoituksella kovalla äänellä. Rakastin laulamista. Siinä mielessä ammatinvalintani oli ollut oikea, että pääsin laulamaan niin paljon kuin halusin. Pienillä lapsilla ei ollut vielä estoja. Päiväkodissa lauloimme päivät läpeensä.

Veneessä laulaessa aika tuntui pysähtyvän. Vedimme kappaleen toisensa jälkeen ja keksimme väliin omia sanoituksia. Ursulakin piti vanhoista iskelmistä. Emme kelpuuttaneet mitään 1970-lukua tuoreempaa ohjelmistoomme.

Havahduin, kun keulan lasioveen koputettiin. Oven takana näkyivät farkkuihin ja kumisaappaisiin puetut jalat.

– Tere tere. Kuidas läheb? On sul paadiga probleeme?

Nousin avaamaan oven.

– No juu. Kyllä tässä paatissa joku probleema on. Ohjaus lakkasi toimimasta.

Farkkujen yläpuolella oli keltainen sadetakki. Sadetakin yläpuolella näkyi häikäisevä hymy. Tuntui, että sumu hälveni. Klik, kuului jostain sisältäni. Olin lukenut mummolan vintillä vanhasta aikakauslehdestä, että Kaarle Kustaa oli kuullut saman äänen nähdessään Silvian ensimmäisen kerran.

– Maito, mies sanoi ja ojensi kätensä.

– Ei ole. Kahvia kyllä on, murukahvia, vastasin.

Tunsin, että polveni olivat vetelät kuin läjä spagettia. Lopeta! Stop! Vaara! Aivoni takoivat.

– Mina olen Maido. Maido Pölendik Kuressaarest. Töötan päästeametis. Eestis on nii kuradi vähe tööd.

– Me ei räägit Eesti keelt, Ursula sanoi tullessaan esittäytymään.

– Mutta katsoisitko tuota ohjausta.

Minäkin kävelin ohjaajan paikalle. – Tämä tosiaan pyörii miten sattuu. Ja seinässä on jotakin punaista tahnaa, selostin.
Ursula oli istunut sohvalle sille paikalle, jossa minä tavallisesti istuin kutomassa, kun hän ohjasi venettä. Hän katsoi tyrmistyneenä, kun esitelmöin Maidolle veneen ohjauksesta yrittäen vaikuttaa asiantuntevalta. Maido seisoi takanani, niin lähellä, että tunsin hänen lämpönsä sadetakin läpi. Minunkin tuli kuuma.

– Onkohan tämä jotakin öljyä? Pyyhkäisin sormellani seinää ja näytin punaista tahmaa Maidolle.

Maido puhalsi niskaani ja säpsähdin.

– Se oli ainult mingi putukas, lepatriinu.

– Mikä oli? kuiskasin ja käännyin katsomaan Maidoa.

– Mikä lie hyttynen. Olisiko ollut leppäkerttu. Kyllä mä suomeakin puhun. Luulin vaan, että sinäkin olet Eestistä, kun sulla on tuollainen nimi. Hille.

– Ei täällä ole leppäkerttuja, me ollaan merellä.

Maidon silmät eivät olleet siniset, ne olivat harmaat. Olisin voinut jäädä tuijottelemaan niitä vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

– No mikäs täällä oli hätänä?

Vanhempi mies, joka oli vastannut puheluuni puolisen tuntia aikaisemmin, oli hänkin tullut ovelle. – Antakaapas minä katson.

Jaa-ha. Ohjaustehostimen letku on haljennut. Onko tämä uusi vene? Tehdasvalmisteinen vika. Näitä on ollut ennenkin. Tämä ei mene ihan kotikonstein teippaamalla. Maido, kiinnitäpäs vene hinaukseen. Ei tässä auta kuin viedä likat Kasnäsiin. Siellä taitaa olla lähin huolto.

– Kuinkahan pian tämän saa korjattua? Ursula kysyi.

– Menee luultavasti takuun piikkiin. Parissa viikossa pitäisi järjestyä. Jos osan joutuu tilaamaan ulkomailta, voi mennä kauemminkin.

– Kaksi viikkoa, parkaisin.

– Meidänhän pitäisi saada vene Naantaliin ennen Tuukan lomaa.

– Ei merellä saa olla aikatauluja, mies sanoi. – Aikataulut, kellot ja kalenterit jätetään maihin.

Kasnäsin satama oli onneksi lähellä. Selvisimme hinausmaksusta viisikymppisellä ja senkin saisimme todennäköisesti vakuutuksesta takaisin. Kiittelimme meripelastajat, ja he jatkoivat satamasta omille reiteilleen.

Lähtiessä Maido työnsi käteeni ruttuisen ruutupaperin palan, jossa oli puhelinnumero. – Helista kui sul on abi vaja, Maido sanoi. – Helista yksköik millal.

Halasin molempia kiitokseksi. Satamatoimistosta kerrottiin, että huolto oli mennyt jo kiinni ja avautuisi vasta aamuyhdeksältä. Voisimme mennä satamamaksun hinnalla läheiseen kylpylään virkistäytymään. Ja illalla olisi ravintolan terassilla elävää musiikkia ja tanssit. Satamarakennuksen takaa löytyisi tori, josta voisi ostaa saaristotuotteita, ja muutama kirpparikojukin olisi tarjolla.

– Jes, täällä on kylpylä ja kirppari. Ja illalla tanssit rantaravintolassa! hihkuin. – Nyt pannaan elämä risaiseksi. Olisikohan noi pojat jääneet tansseihin, jos olisi pyydetty?

– Mitkä pojat?

– No nuo meripelastajat.

– Se toinenhan oli ainakin kuusikymppinen.

– No en mä sitä tarkoittanut.

– Ai sä tarkoitit Maidoa. Sorry, no milk today.

– No, lähdetkö kirpparille? kysyin Ursulalta.

– Mä taidan mieluummin käydä lenkillä. On aivan turvonnut olo kaikesta istumisesta. Tuskin saan enää vyötärönnappia kiinni.

– Se on sulle aivan oikein. Oletkin liian hoikka. No, mä lähden joka tapauksessa katselemaan, jos löytäisin ihanan mekon illaksi.

– Minä en tykkää kirpputoreista. Vanhoja, haisevia rytkyjä.

Ursula sitoi lenkkarit jalkaansa, kiinnitti hiuksensa ponnarille ja juoksi tiehensä. Hänen askelluksensa näytti kadehdittavan kevyeltä. Mietin, että voisin ehkä sittenkin kaivaa ne syksyllä ostamani lenkkarit esille kaapin pohjalta ja lähteä pururadalle. Ihan omaan tahtiin, ilman kellon ja sykemittarin kanssa hääräävää miesseuraa.

Kasnäsin satama-alueen kirpputorilla oli peruna- ja mansikkapöytien takana vain pari pöytää ja rekkiä. Ruotsinkielisiä pokkareita, astioita, kulahtaneita vaatteita.

Nostin pettyneenä katseeni vaatemytyistä. Olin keväästä asti etsinyt 50-luvun tyylistä mekkoa second hand -shopeista ja kirppareilta, mutta turhaan.

Kasnäsissäkin ainoa mahdollisuuksien rajoissa oleva vaatekappale oli raidallinen, hihaton trikoomekko. Pyörittelin sitä aikani, mutta sitten huomasin helmassa olevan ruman tahran, jota ei vaalentaisi valkaisuaine eikä edes heinäkuun aurinko. Taittelin mekon takaisin myyntipöydälle ja nostin katseeni ylös. Siniseen ruusukuvioiseen mekkoon pukeutunut nainen käveli juuri pöytien välistä vihanneskoria kantaen. Nainen oli tyrmäävän tyylikäs. En voinut olla seuraamatta häntä laiturille.

– Aulis, tässä on nyt nämä tillit. Ovatko perunat jo kypsät?

Jäin laiturille katselemaan puuvenettä, jonka sisään nainen ojensi vihanneskorinsa. Vene oli juuri sellainen kuin olisin itsekin halunnut. Vanha Fiskars, huolellisesti entisöity. Sisustus ei ollut tyypillistä merihenkistä ruutua vaan vaaleaa harmaata ja valkoista. Pöydälle oli katettu ihanan näköinen ateria, lautasliinatkin olivat kankaiset, vaaleaa pellavaa käsinvirkkattuine pitsireunuksineen.

– Etsitkö jotakin? nainen kysyi minua vilkaisten.

– Sulla on aivan ihana mekko, vastasin. – Mistä tuollaisia saa? Mä pengoin nuo kaikki kirpparipöydät, mutta ei siellä ollut mitään. Ja tänä iltana olisi tanssit, eikä mulla ole mitään päällepantavaa.

Nainen katseli minua hetken.

– Sä saat tämän, hän vastasi.

– Mitä?

– Saat tämän mekon. Tämä sopii sulle paremmin kuin minulle. Ostin tämän Italiasta viime kesänä, enkä ole pitänyt tätä yhtään.

– Se oli varmaan kamalan kallis.

– Äh, ne olivat maalaismarkkinat toscanalaisella pikkukylässä. Maksoin tästä muistaakseni 15 euroa. Tämä ei vaan ole minun tyyliä. Sitä paitsi tiedän tarkkaan tuon tunteen, kun joku oikea esine tai vaate tulee kohdalle. Odota hetki, käyn riisumassa tämän.

– Et voi olla tosissasi, sanoin.

– Tai siis enhän mä voi. Sä olet hoikempikin kuin minä.

Hetken kuluttua nainen tuli veneestä hameessa, t-paidassa ja mekko käsivarrelle laskettuna.

– Tässä mekossa on reilusti saumanvaraa sivuissa, voit säätää kokoa. Minulla olisi mekkoon sopivat taivaansiniset nahkasandaalitkin, mutta ne ovat kotonani Espoossa. Kokoa 38, soita jos kiinnostaa. Tässä on käyntikorttini.

Kristiina Kallio, production designer, luin kortista ja olin mykistyä kateudesta. Naisesta henki salaperäinen hohdokkuus. Aivan kun olisin puhunut jonkun filmitähden kanssa. – Minä olen Hille, saatanpa soittaakin, kun palaan Hesaan.

– Hauskaa iltaa! Lavatansseissa on aivan oma jäljittelemätön tunnelmansa. Me lähdetään jatkamaan matkaa ruuan jälkeen. Yöllä on niin ihanaa ajaa.

– Kiitos hirveästi, mitä tämä mekko maksaa?

– No anna vaikka kymppi, niin saadaan kahvit seuraavassa satamassa.

Palasin Lazzarellalle mekko kainalossa. Tässä päivässä olisi selvästi taikaa. Mekko oli aavistuksen liian tiukka vyötäröstä ja hihansuut kiristivät. Harmittelin, että Tuukka oli pakottanut jättämään ompelukoneen kotiin. Jos paastoaisin loppupäivän, voisin ehkä laittaa mekon tansseihin illalla.

Itsekurini joutui koetukselle, sillä Ursula oli keittänyt kattilallisen spagettia ja höystänyt sen paistetulla pekonilla, kananmunan keltuaisilla, kermalla ja parmesaanilla. Tyypillistä. Juuri silloin, kun olin päättänyt paastota, olisi tarjolla ihanan kermaista ja täyttävää pasta carbonaraa. Pysyin kuitenkin päätöksessäni. Tänä iltana halusin olla hoikka ja kaunis. Ties mitä kohtalo olisi suunnitellut varalleni.