Osa 3/5: Kesä on kauneimmillaan, joten matkatoveri Ursulan säikky käytös ihmetyttää Hilleä. Hangossa Ursula kertoo ex-miesystävästään, Norjan hiihtomaajoukkueen lääkä­ristä Kristianista. Ursula pelkää, että Kristian seuraa häntä.

Istuimme vaiti. En halunnut udella, eikä Ursula selvästikään halunnut kertoa enempää. Kaivoin laukustani aiemmin päivällä ostamani meriaiheisen tikatun peitoin ja menin asettelemaan sitä veneen keulaan sängynpeitoksi.

– Millaisesta sisustuksesta sinä sitten tykkäät? Ursula yritti vaihtaa puheenaihetta.

– No jos mä saisin valita, niin viiden vuoden päästä asuisin ehkä maalla jossain romanttisessa pitsihuvilassa, jossa olisi ruutuikkunat ja räsymatot ja tietenkin paljon kukkia. Maalattu lankkulattia. Vinttikamari, jossa sängyn päällä olisi tilkkupeitto. Toisaalta on sellainen skandinaavinen, selkeä tyylikin aika hienoa. Ainakin lehdissä. Ja sitten pitäisi olla jotakin itämaista kanssa. Vaikka vanhoja kiinalaisia kaappeja, punaisia ehkä.

– Ymmärrän. Indiska-tyyliä, Ikeaa, aitoa antiikkia ja designhuonekaluja, Ursula kiusasi.

– No mä olen aika monipuolinen ihminen, nauroin itsekin.

– Meinasi tulla vähän vaikeuksia, kun tehtiin Jyrkin kanssa remonttia. En osannut millään valita raidallisten ja kukallisten tapettien välillä.

Keskeytin vuodatukseni hetkeksi. Ensimmäistä kertaa pystyin sanomaan Jyrkin nimen ilman, että pillahdin itkuun. Ensimmäistä kertaa uskalsin ajatella eteenpäin, heitellä ilmaan poutapilven keveitä haaveita ilman, että sitä seurasi kuristava tunne. Enhän minä maalattuihin lankkulattioihin tai kiinalaisiin kaappeihin miestä tarvitsisi, sellaiset voin hommata ihan itse. Ursula tuntui olevan samalla aaltopituudella.

– Mä taas haluan yhtä aikaa olla mökillä, veneellä, kaupungissa ja ulkomailla. Itse asiassa mä haluan ihan kaiken! Miehen, lapset ja vapauden. Avoauton, vespan ja tandempolkupyörän.

– No tuo viimeinen saattaisi järjestyäkin, arvelin. –  Satamassa on pyörävuokraamo. En tiedä löytyykö sieltä tandempyöriä, mutta ainakin siellä on Jopoja. Vuokrataan sellaiset ja lähdetään ajelemaan pitkin Hangon rantoja.

– Hyvä idea, Ursula vastasi. – Ei tämä surkuttelemalla muuksi muutu.

Vuokrasimme polkupyörät pariksi tunniksi. Ursula valitsi kirkkaanpunaisen ja minä vaaleanpunaisen. Lähdimme ajelemaan satamasta pitsihuviloiden reunustamaa katua rannansuuntaisesti itää kohti. Ursulalla oli sortsit, minulla leveä hame, jonka helmoja kesätuuli mukavasti pyöritteli. Aurinko poltteli olkapäitä, tulikuuma asfaltti höyrysi tietyömaan kohdalla.

– Polttaa, kesäkatu kuuma, aloitin lauluni ja hetken kuluttua Ursula oli mukana. Emme välittäneet ohikulkijoista, joita kovaääninen laulumme tuntui huvittavan. Emme välittäneet edes siitä, että pieni lapsi kysyi äidiltään, miksi nuo tädit laulavat. Kaikkein vähiten juuri nyt tunsin itseni tädiksi. Jopot rullasivat mukavasti, ja matka taittui lauleskellessa.

Hankoniemi oli kuivaa kangasmaata, männyt olivat tuulen tuivertamia. Valitsimme rantaa pitkin kulkevan pyörätien. Sen päästä löytyi Neljän tuulen tupa, niemelle 1800-luvun lopulla rakennettu puuhuvila, jossa toimi nykyisin kahvila. Rakennus oli aikoinaan ollut Mannerheimin kesäpaikkana. Seinällä oleva kyltti kertoi, että Mannerheim oli lunastanut myös vieressä sijainneen huvilan, koska siellä vietettiin kieltolain aikana paheellista elämää ja tarjoiltiin kovaa teetä.

Kahvilan salista aukesivat ikkunat merelle kolmeen suuntaan. Huonekalut olivat vaatimattomia, mutta tyyliin sopivia. Ainoana tyylirikkona saattoi pitää terassin valkoisia muovikalusteita. Kahvilan vitriinissä oli perunaleivoksia, omenaleivoksia, aleksanterinleivoksia, vadelma- ja suklaamoussea ja pieniä tartaletteja. Ursula vilkaisi minua varoittavasti, kun jäin silmäilemään herkkuja. Tyydyimme lopulta vain kahveihin.

Menimme terassille ja käänsimme kasvomme aurinkoa kohti.

– Täydellistä.

– Elämän pitäisi aina olla tällaista, aloitin, mutta en jatkanut pidemmälle. Juuri saman latteuden olin päästänyt suustani kesäkuun alussa viimeisillä aamukahveilla Jyrkin kanssa. Illalla kaikki olikin jo ollut toisin, juuri sellaista, mitä elämän ei koskaan pitäisi olla. Kuinka erilaiseksi kesäloman olinkaan kuvitellut.

Paluumatkalla Ursula halusi poiketa uimaan Kasinon rantaan. Hän oli varustautunut asianmukaisesti uimapuvulla ja pyyhkeellä. Levitin ruudullisen huovan hiekalle ja oikaisin itseni. Oma uimapukuni oli jäänyt veneeseen, mutta se ei minua haitannut. Vaikka päivä oli lämmin, merivesi oli vielä kylmää. Tyydyin vain kahlaamaan rantavedessä.

Rannalla oli hauskoja puisia uimakoppeja. Saatoin kuvitella, millaista elämä oli ollut 1920-luvulla, kun auringonpalvojat lahkeellisissa uima-asuissaan olivat kuunnelleet gramofonia ja syöneet paperiin käärittyjä eväsvoileipiään. Kunpa olisin saanut kääntää aikakonetta hetkeksi taaksepäin. Illalla Kasinolla olisi soittanut Dallapee tai jokin muu 10-miehinen orkesteri. Nykyään elävä musiikki ravintoloissa oli harvinaisuus kuten hyvä musiikki ylipäätään. En kestänyt diskoja, konemusiikkia enkä karaokebaareja.

– Ja sitten ruokakauppaan? Ursula kysyi.

– Ajattelitko vaihteeksi jotain kalaa? kysyin. – Tekisi mieli spagettia ja jauhelihakastiketta tai jotain muuta tainnutusruokaa.

– Mitä jos mentäisiin illalla ulos syömään? Rantamakasiineissa oli mukavan näköisiä ravintoloita.

Hyväksyin Ursulan ehdotuksen. Illalla kävimme satamarakennuksen saunassa. Käänsin hiukseni hetkeksi rullalle. Hiukset olivat parasta ulkonäössäni. Ne olivat vahvat ja taipuisat ja asettuivat pienellä vaivannäöllä kauniisti kasvojeni ympärille. Vaihdoimme puhtaat vaatteet ja laitoimme jopa hiukan ripsiväriä.

Oli arki-ilta, mutta ihmisiä tuntui olevan liikkeellä runsaasti. Saimme jonottaa puolisen tuntia ennen kuin valitsemastamme ravintolasta vapautui pöytä.

– Aika lihapitoista, Ursula arvosteli ruokalistaa lukiessaan.

– On täällä sentään ahventakin, mutta miksi sekin on pitänyt leivittää ja paistaa voissa? Höyryttämällä saa paljon terveellisempää.

– Hei, me ollaan nyt ravintolassa eikä missään hiihtomaajoukkueen masokistileirillä, tiuskaisin.

– Relaa nyt viimeinkin jo vähän. Minä otan ainakin alkuun kermaisen maa-artisokkakeiton ja pääruuaksi pippuripihvin.

Ursula empi saaristolaistapaksien ja maa-artisokkakeiton välillä, mutta päätyi lopulta samaan valintaan kuin minä. Pääruuaksi hän kelpuutti paistetut ahvenet uusien perunoiden kanssa.
Keitto oli taivaallista, samettista ja pehmeää. Annos oli tosin aika pieni. Ursula jaksoi edelleen mutista jotakin paistinrasvan karsinogeeneista. Mikä ilonpilaaja! Minkä ruokauskovaisen kanssa olinkaan lomaa viettämässä?

Haarukoimme vaiteliaina pääruokiamme. Kesken annoksensa Ursula pomppasi yhtäkkiä pystyyn. Hän näytti hätääntyneeltä.

– Mistäs nyt tuulee? kysyin.

– Odotatko hetken, niin kipaisen veneeltä hakemassa villatakin. Ilta on viilentynyt, Ursula sopersi ovelle pälyillen.

– OK. Mutta jos sua ei ala kuulua, niin syön sun jälkiruokasi, vastasin, mutta Ursula oli jo mennyt.

Minun ei tarvinut kauan odotella, kun kännykkäni piippasi.

– Hille, tule veneelle heti! Jatketaan matkaa.

Yritin soittaa Ursulalle, mutta numeroon ei saatu yhteyttä. Kiukustuneena valitsin Tuukan numeron, ja latelin hänelle suoran näkemykseni matkaseurastani.

– Rauhoitu nyt, Tuukka tyynnytteli. – Ei kuulosta tavalliselta Ursulalta. Me on tunnettu monta vuotta. Ursula on hyvä tyyppi. Mistähän nyt kenkä puristaa?

– Niin, Ursula mainitsi olleensa siellä olympialaisissa teidän kanssa. Sillä oli joku miesjuttukin siellä. Tiedätkö sinä siitä enempää?

– Kyllä mä tapasin sen Kristianin. Juttu loppui kai aika yllättäen viime keväänä. En sinänsä ihmettele. Siinä miehessä oli jotakin epäluotettavaa. Ei Ursula siitä paljoa ole puhunut. Ehkä hän on vain stressaantunut. Asunnonvaihdot ja kaikki. Miksi et kysy häneltä suoraan, mikä on hullusti?

Istuin ravintolassa pitkään ja tilasin vielä jälkiruokien jälkeen kahvit. Odottakoon Ursula siellä veneellä. Minä en ryntäisi kesken aterian mihinkään. Mikä kiire tässä oli? Eikä olisi mitään järkeä lähteä ajamaan länttä kohti yötä vasten.

Mikä ihme Ursulaa vaivasi? Tuukka oli mainostanut Ursulaa mutkattomaksi matkaseuraksi. Olin tottunut luottamaan Tuukan ihmistuntemukseen. Ursula oli kuitenkin säikky. Se oli ristiriidassa hänen aikuismaisen käytöksensä ja tyylikkään ulkonäkönsä kanssa. Lähtöpäivänäkin Ursula oli startannut satamasta kuin ammuttu, kun olin ottanut puheeksi ulkomaiset veneilijät. Nyt hän oli poistunut ravintolasta ilman selityksiä. Oliko Ursula vainoharhainen? Vai oliko hänellä jotain todellista pelättävää?

Kun palasin veneelle, verhot oli vedetty tiukasti veneen ikkunoihin ja Ursula oli jo nukkumassa. Kaivoin pyyhkeen ja hammasharjan repustani ja kävin satamarakennuksessa pesulla. Muissa veneissä ilta vielä jatkui. Istuin hetken takakannella katsomassa laiturimeininkiä ja kömmin sitten nukkumapaikalleni. En ehtinyt lukea montakaan sivua mukaan ottamastani romaanista, kun silmät jo painuivat kiinni ja aaltojen keinunta tuuditti minut uneen.

Ursula ei ollut aamullakaan juttutuulella. Yritin turhaan aloittaa keskustelua ja palata Ursulan edellisillan katoamistemppuun, mutta keskustelunavaukseni ei saanut vastakaikua. Joimme vaitonaisina aamukahvimme, irrotimme köydet, tankkasimme veneen ja jätimme hyvästit Hangolle.

– Mihin meillä muka on kiire? Miksei me voitu jäädä Hankoon? Sehän oli ihana paikka. Mä en ehtinyt edes uimaan. Mä olisin halunnut vuokrata tennismailat ja käydä pelaamassa. Ja käydä Kasinolla tansseissa. Ja leffassa. Kaupungilla oli tosi kivan näköinen pieni elokuvateatteri.

– Minä tiedän paremman uimarannan ulkosaaristossa. Mennään sinne. Hangossa oli aivan liikaa porukkaa. Ja Hankoon pääsee junalla. Meillä on vene, otetaan siitä nyt kaikki irti. Minä tulen merelle siksi, että saan olla rauhassa.

Annoin Ursulan olla rauhassa enkä jankuttanut enempää. Laitoin iPodin soimaan ja aloin hyräillä, mutta Ursula ei tällä kertaa alkanut laulaa kanssani. Jouduin sitkeästi vetämään kaikki Aamu airistolla -säkeistöt kahdestaan Olavi Virran kanssa.

– En muista sanoja, Ursula perusteli. – Sitä paitsi tämä ei ole mikään Airisto.

Hän oli taas samalla tavalla poissaoleva kuin lähtöpäivänämme. Olkoon. Kuuntelimme radiosta merisäätä. Tuuli oli edelleen leppoisaa, taivas puolipilvinen. Minä olisin halunnut poiketa Hauensuoleen katsomaan kiveen hakattuja merenkävijöiden nimikirjaimia ja muita merkintöjä, mutta Ursula painoi päättäväisesti kaasua.

– Entäs Bengtskär? yritin vielä.

– Parasta mennä tämä Hiittisten selkä yli päiväsaikaan. Tuuli saattaa voimistua illaksi.

Kutomani Patalaput olivat jo valmiit. Matkapäiväkirjaan piirtelykään ei jaksanut innostaa. Selailin aikani kuluksi vanhaa Vene- lehteä ja etsin mukavia pysähdys- ja yöpymispaikkoja.

– Hei, tänne meidän on aivan ehdottomasti mentävä! Högsåran saari. On ihan reitillä. Tästä on ehkä reilut 20 meripeninkulmaa. Rannassa on vierasvenesatama, josta noin kilometrin päässä on Farmors cafe, saariston kuuluisin kahvila. Nyt ollaan kyllä ansaittu kunnon viipaleet mansikkakakkua.

– No tuo kelpaa jo mullekin, Ursula vastasi. – Olen joskus käynyt siellä. Yövyimme samassa saaressa olevassa Kejsarhamnin laiturissa ja kävimme aamukahvilla Farmors cafessa. Sitä paikkaa ei yksinkertaisesti voi ohittaa.

Hiittisten selän ylitettyämme ajoimme Jungfrusundin salmeen. Tuuli oli voimistunut, ja viimeiset kilometrit ennen saarten suojaa ryskyttivät ikävästi. Högsåran tuulivoimala erottui jo kaukaa, vierasvenelaituri löytyi väylän vasemmalta puolelta. Siellä täällä oli mäntykankaisia saaria, kallioita ja luonnonhiekkarantoja. Mökit oli piilotettu huomaamattomasti käkkyrämäntyjen ja kallionkielekkeiden suojaan.

– Saaristo alkaa tästä. Tämä on vähän kuin portti saaristoon, Ursula kertoi. – Reitti on ikivanha. Se esiintyy viikinkikartoissakin. 1500-luvulla Ruotsin kuninkaalliset laivastot kulkivat samaa väylää. Suomen sodan aikaan täällä käytiin meritaisteluita.

Laiturirannassa oli punaisella maalattuja venevajoja, joiden seinillä kuivui verkkoja. Vain muutama vene oli laiturissa. Väylältä tuuli, eikä rantautuminen ollut aivan yksinkertaista, vaan sähläsimme poijukiinnityksen kanssa hyvän tovin ennen kuin saimme veneen mieleisellämme tavalla kiinnitettyä. Kiroilulta ja naapuriveneisiin törmäilyiltä kuitenkin tällä kertaa vältyttiin.

– Huh, Ursula puuskahti.

– Onneksi ei ollut tämän enempää yleisöä. Kamalinta on, kun äijät tulevat rannalta huutelemaan ¬ohjeita ja varoituksia mutta eivät tee mitään auttaakseen.

– Nej, men hej! Flickorna från Äljsgölandet. Hur står det till? Elisaaren purjeveneen Mats astui venevajasta laiturille.

– Eei, Ursula sihahti. – Tuo varmaan kurkki seinänraoista laituriin tuloamme. Mä menen kyllä takaisin veneeseen odottamaan siksi aikaa, kun tuo häipyy.

– Hassu, ihan mukavaltahan se vaikuttaa. Mennään nyt vaan, kuiskasin takaisin.

Mats kertoi jättäneensä kaverinsa Hankoon ja jatkavansa purjehdusta yksin.

– Jätitkö tyttöystävän myös? kysäisin ja vilkaisin Ursulaan.

– Siis minkä? Jos tarkoitat Minnaa, jonka näit Elisaaressa, niin hän on kyllä kihloissa kaverini kanssa, Mats kertoi. Hän oli vaihtanut kohteliaasti suomeen tajutessaan, että ruotsin kieli ei ollut vahvinta osaamisaluettamme.

– Ursula on vanha purjehtija, jatkoin. – Itse asiassa kilpapurjehtija. Harmi vaan, etten voi lainata häntä. Pitää saada itsekin tuo paatti vietyä Naantaliin.

– Haluatko tulla kurkkaamaan venettäni? Mats kysyi Ursulalta.

– Ehkä myöhemmin, nyt alkaa olla jo nälkä. Ajattelimme käydä Farmors Cafessa.

– OK, nähdään myöhemmin, Mats vastasi. – Toivottavasti.

Lähdimme kävelemään idyllistä, kukkien reunustamaa kylätietä saareen. Siellä täällä pelloilla oli lehmiä ja lampaita, kärpäset pörräsivät ja heinäsirkat sirittivät.

– Käyn ahon laitaa, minä ilman paitaa...

– Pliis, ei nyt ainakaan tuota.

– Pienenä tyttönä pellon laidalla minulta pääsi…

– Lopeta!

Farmors Cafen tienhaarassa oli laikukkaaksi maalattu lehmäpatsas ja pihalla vanha paloauto. Pari poikaa keinui seisaallaan. Pihamaalle oli kannettu pöytäryhmiä.
Oli lounasaika ja tarjolle oli katettu saaristolaisbuffet: salaatteja, kalaa haukiterriinistä graaviin siikaan ja lämminsavuloheen. Pihagrillissä paistettiin porsaankylkeä lämpimäksi ruuaksi. Päädyimme kuitenkin salaatteihin, jotka oli koristeltu syötävillä kukilla. Jälkiruuaksi kakkuviipaleet ja pannukahvia.

– Tämä tuli tarpeeseen. Alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi naiset syövät herkkuja murheeseen, Ursula totesi.

– Mikä sinun mieltäsi painaa? kysyin haettuani santsikupin mökin puuhellalla olevasta pannusta. – Välillä tuntuu, että et näe etkä kuule mitään ja olet aivan omissa maailmoissasi. Ja mihin sinä hävisit illalla sieltä ravintolasta? Se oli aika temppu.

– Anteeksi se eilinen. Taidan olla ihan skitso. Luulin nähneeni Kristianin kävelevän ravintolan ohi.

– Et voi olla tosissasi. Miksi Kristian täällä olisi? Ja mitä tarkoitit, kun kerroit nähneesi jotakin, mitä et olisi halunnut nähdä.

– Se tapahtui viime talvena. Olin kisoissa mukana Kristianin kutsusta. Aamuyöllä hotellissa heräsin jostain syystä käytävältä kuuluviin ääniin ja raotin ovea. Yksi Norjan joukkueen naishiihtäjä, Inge Skauli, itki hillittömästi. Kristian oli hänen seurassaan. He olivat juuri astumassa hissistä ulos samaan kerrokseen jossa olin. Inge piteli poskeaan kädellään, aivan kuin häntä olisi lyöty. Minun teki mieli rynnätä käytävään, mutta tilanteessa oli jotain niin uhkaavaa, etten uskaltanut. Kristianin kasvot. En ole nähnyt sellaista kylmyyttä ja pidätettyä raivoa missään, Ursula sanoi ja jatkoi:

– Painoin salamannopeasti oven kiinni. Kristian ei saanut koskaan tietää, että olin nähnyt. Aamulla hän käyttäytyi aivan normaalisti. Haki minulle aamiaispöytään vastapuristettua appelsiinimehua ja palveli muutoinkin kaikin tavoin. Minä en vain voinut suhtautua Kristianiin enää luontevasti. Ja se hiihtäjätyttö sairastui. Hänellä olisi ollut kisa, mutta vatsatauti oli kuulemma yllättänyt. Matkan jälkeen kotiin palattuani aloin jo ajatella, että olin ymmärtänyt väärin ja kuvitellut mielessäni kaiken. Kristianhan oli niin hurmaava. Kunnes myöhemmin keväällä paljastui, että… Ei, on parempi, etten muistele sitä enää…

Istuin hiljaa. Jyrki oli ollut leuhka ja aliarvioinut minua, mutta uhkaava hän ei sentään ollut.

– Eikö nuo nyt ole menneen talven lumia? Ymmärrän, että suhteesta toipuminen kestää pitkään. Mutta unohda jo Kristian. Ei hän ole täällä. Katso ympärillesi. Me olemme turvassa kesäparatiisissa.

– Olet oikeassa. Kun laittaa silmät kiinni, antaa auringon lämmittää luomia ja kuuntelee näitä ääniä, antaa kyllä talvelle anteeksi.

– Jäisimmekö yöksi tuohon laituriin? Olisi mukavaa seuraakin tarjolla, vai mitä. Mats katsoi sinua selvästi sillä silmällä.

– Huh, minä en halua ajatellakaan miehiä vähään aikaan. Olkoot kuinka mukavia tahansa. Sitä paitsi Högsåran laituriin tuulee nyt ikävästi. Vähän matkan päässä on upea suojaisa luonnonsatama, pitkän hiekkasärkän takana. Minusta olisi mukavaa mennä sinne.

Irrotimme veneen ja jatkoimme matkaa. Emme olleet ajaneet kuin vajaan tunnin, kun yhtäkkiä merisumu nousi eteemme kuin seinä. Se vei täysin näkyvyyden.

– Mene keulaan. Kaikuluotaimen mukaan olemme kyllä väylällä, mutta on parasta vahtia, ettemme törmää toisiin veneisiin, Ursula komensi.

Vedin fleecen päälleni ja laitoin päähäni pipon, sillä sumun myötä sää oli viilentynyt äkisti.

– Kaksi metriä, puolitoista metriä, Ursula luetteli kaikuluotaimen lukuja. – Taidamme olla jossain matalikolla. Katso, ettei näy kiviä.

– En minä näe yhtään mitään, huusin takaisin.

– Nyt tuli ongelmia, ratti pyörii miten sattuu, Ursula huusi. – Mitä ihmettä tälle ohjaukselle oikein tapahtui? Vene ei mene yhtään sinne, mihin yritän kääntää.

– Taidetaan olla keskellä kauhuelokuvaa, yritin vitsailla. – Kohta on edessä valtavat jäävuoret ja dinosaurukset. Tai sitten syöksymme maapallon keskipisteeseen niin kuin Jules Vernen kirjassa.

– Tämä ei ole nyt ollenkaan hauskaa, Ursula sanoi. – On parasta, että sammutan moottorin. Heitätkö ankkurin, muuten tuuli vie meidät mihin sattuu.

– No ei kai me keskelle väylää voida jäädä, sanoin.

– Ei ole vaihtoehtoja. Ohjaus ei toimi.

Tulin hyttiin Ursulan viereen ja kaivoimme ohjekirjat laatikosta. En ymmärtänyt niistä mitään.

– Täällä on jotain kummallista tahmaa, Ursula totesi pyyhkäistyään kuljettajan penkin viereistä seinää. – Punaista tahmaa.

– Verta? ehdotin.

– Haisee aivan oudolle, Ursula nuuhkaisi sormiaan. – Tätä on aika paljon, jotakin öljymäistä. Mikähän täällä oikein vuotaa?

– Soitetaanko Tuukalle?

– Ei taida auttaa tähän hätään. Soita meripelastukseen, sinullahan on numero. Odota, katson GPS:stä tarkan sijaintimme.

Meripelastuksessa vanha miehenääni vastaili tyynnyttelevästi. Ei olisi mitään hätää. He tulisivat paikalle puolessa tunnissa ja hinaisivat meidät satamaan.

– Toivottavasti kukaan ei törmää meihin tässä sumussa.

– Parasta laulaa. Mistä aloitetaan?

– Olisiko Ilta skanssissa mitään?

– Olisihan se. Ja perään vedetään Hopeinen kuu.

Lauloimme tarkoituksella kovalla äänellä. Rakastin laulamista. Siinä mielessä ammatinvalintani oli ollut oikea, että pääsin laulamaan niin paljon kuin halusin. Pienillä lapsilla ei ollut vielä estoja. Päiväkodissa lauloimme päivät läpeensä.

Veneessä laulaessa aika tuntui pysähtyvän. Vedimme kappaleen toisensa jälkeen ja keksimme väliin omia sanoituksia. Ursulakin piti vanhoista iskelmistä. Emme kelpuuttaneet mitään 1970-lukua tuoreempaa ohjelmistoomme.

Havahduin, kun keulan lasioveen koputettiin. Oven takana näkyivät farkkuihin ja kumisaappaisiin puetut jalat.

– Tere tere. Kuidas läheb? On sul paadiga probleeme?

Nousin avaamaan oven.

– No juu. Kyllä tässä paatissa joku probleema on. Ohjaus lakkasi toimimasta.

Farkkujen yläpuolella oli keltainen sadetakki. Sadetakin yläpuolella näkyi häikäisevä hymy. Tuntui, että sumu hälveni. Klik, kuului jostain sisältäni. Olin lukenut mummolan vintillä vanhasta aikakauslehdestä, että Kaarle Kustaa oli kuullut saman äänen nähdessään Silvian ensimmäisen kerran.

– Maito, mies sanoi ja ojensi kätensä.

– Ei ole. Kahvia kyllä on, murukahvia, vastasin.

Tunsin, että polveni olivat vetelät kuin läjä spagettia. Lopeta! Stop! Vaara! Aivoni takoivat.

– Mina olen Maido. Maido Pölendik Kuressaarest. Töötan päästeametis. Eestis on nii kuradi vähe tööd.

– Me ei räägit Eesti keelt, Ursula sanoi tullessaan esittäytymään.

– Mutta katsoisitko tuota ohjausta.

Minäkin kävelin ohjaajan paikalle. – Tämä tosiaan pyörii miten sattuu. Ja seinässä on jotakin punaista tahnaa, selostin.
Ursula oli istunut sohvalle sille paikalle, jossa minä tavallisesti istuin kutomassa, kun hän ohjasi venettä. Hän katsoi tyrmistyneenä, kun esitelmöin Maidolle veneen ohjauksesta yrittäen vaikuttaa asiantuntevalta. Maido seisoi takanani, niin lähellä, että tunsin hänen lämpönsä sadetakin läpi. Minunkin tuli kuuma.

– Onkohan tämä jotakin öljyä? Pyyhkäisin sormellani seinää ja näytin punaista tahmaa Maidolle.

Maido puhalsi niskaani ja säpsähdin.

– Se oli ainult mingi putukas, lepatriinu.

– Mikä oli? kuiskasin ja käännyin katsomaan Maidoa.

– Mikä lie hyttynen. Olisiko ollut leppäkerttu. Kyllä mä suomeakin puhun. Luulin vaan, että sinäkin olet Eestistä, kun sulla on tuollainen nimi. Hille.

– Ei täällä ole leppäkerttuja, me ollaan merellä.

Maidon silmät eivät olleet siniset, ne olivat harmaat. Olisin voinut jäädä tuijottelemaan niitä vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

– No mikäs täällä oli hätänä?

Vanhempi mies, joka oli vastannut puheluuni puolisen tuntia aikaisemmin, oli hänkin tullut ovelle. – Antakaapas minä katson.

Jaa-ha. Ohjaustehostimen letku on haljennut. Onko tämä uusi vene? Tehdasvalmisteinen vika. Näitä on ollut ennenkin. Tämä ei mene ihan kotikonstein teippaamalla. Maido, kiinnitäpäs vene hinaukseen. Ei tässä auta kuin viedä likat Kasnäsiin. Siellä taitaa olla lähin huolto.

– Kuinkahan pian tämän saa korjattua? Ursula kysyi.

– Menee luultavasti takuun piikkiin. Parissa viikossa pitäisi järjestyä. Jos osan joutuu tilaamaan ulkomailta, voi mennä kauemminkin.

– Kaksi viikkoa, parkaisin.

– Meidänhän pitäisi saada vene Naantaliin ennen Tuukan lomaa.

– Ei merellä saa olla aikatauluja, mies sanoi. – Aikataulut, kellot ja kalenterit jätetään maihin.

Kasnäsin satama oli onneksi lähellä. Selvisimme hinausmaksusta viisikymppisellä ja senkin saisimme todennäköisesti vakuutuksesta takaisin. Kiittelimme meripelastajat, ja he jatkoivat satamasta omille reiteilleen.

Lähtiessä Maido työnsi käteeni ruttuisen ruutupaperin palan, jossa oli puhelinnumero. – Helista kui sul on abi vaja, Maido sanoi. – Helista yksköik millal.

Halasin molempia kiitokseksi. Satamatoimistosta kerrottiin, että huolto oli mennyt jo kiinni ja avautuisi vasta aamuyhdeksältä. Voisimme mennä satamamaksun hinnalla läheiseen kylpylään virkistäytymään. Ja illalla olisi ravintolan terassilla elävää musiikkia ja tanssit. Satamarakennuksen takaa löytyisi tori, josta voisi ostaa saaristotuotteita, ja muutama kirpparikojukin olisi tarjolla.

– Jes, täällä on kylpylä ja kirppari. Ja illalla tanssit rantaravintolassa! hihkuin. – Nyt pannaan elämä risaiseksi. Olisikohan noi pojat jääneet tansseihin, jos olisi pyydetty?

– Mitkä pojat?

– No nuo meripelastajat.

– Se toinenhan oli ainakin kuusikymppinen.

– No en mä sitä tarkoittanut.

– Ai sä tarkoitit Maidoa. Sorry, no milk today.

– No, lähdetkö kirpparille? kysyin Ursulalta.

– Mä taidan mieluummin käydä lenkillä. On aivan turvonnut olo kaikesta istumisesta. Tuskin saan enää vyötärönnappia kiinni.

– Se on sulle aivan oikein. Oletkin liian hoikka. No, mä lähden joka tapauksessa katselemaan, jos löytäisin ihanan mekon illaksi.

– Minä en tykkää kirpputoreista. Vanhoja, haisevia rytkyjä.

Ursula sitoi lenkkarit jalkaansa, kiinnitti hiuksensa ponnarille ja juoksi tiehensä. Hänen askelluksensa näytti kadehdittavan kevyeltä. Mietin, että voisin ehkä sittenkin kaivaa ne syksyllä ostamani lenkkarit esille kaapin pohjalta ja lähteä pururadalle. Ihan omaan tahtiin, ilman kellon ja sykemittarin kanssa hääräävää miesseuraa.

Kasnäsin satama-alueen kirpputorilla oli peruna- ja mansikkapöytien takana vain pari pöytää ja rekkiä. Ruotsinkielisiä pokkareita, astioita, kulahtaneita vaatteita.

Nostin pettyneenä katseeni vaatemytyistä. Olin keväästä asti etsinyt 50-luvun tyylistä mekkoa second hand -shopeista ja kirppareilta, mutta turhaan.

Kasnäsissäkin ainoa mahdollisuuksien rajoissa oleva vaatekappale oli raidallinen, hihaton trikoomekko. Pyörittelin sitä aikani, mutta sitten huomasin helmassa olevan ruman tahran, jota ei vaalentaisi valkaisuaine eikä edes heinäkuun aurinko. Taittelin mekon takaisin myyntipöydälle ja nostin katseeni ylös. Siniseen ruusukuvioiseen mekkoon pukeutunut nainen käveli juuri pöytien välistä vihanneskoria kantaen. Nainen oli tyrmäävän tyylikäs. En voinut olla seuraamatta häntä laiturille.

– Aulis, tässä on nyt nämä tillit. Ovatko perunat jo kypsät?

Jäin laiturille katselemaan puuvenettä, jonka sisään nainen ojensi vihanneskorinsa. Vene oli juuri sellainen kuin olisin itsekin halunnut. Vanha Fiskars, huolellisesti entisöity. Sisustus ei ollut tyypillistä merihenkistä ruutua vaan vaaleaa harmaata ja valkoista. Pöydälle oli katettu ihanan näköinen ateria, lautasliinatkin olivat kankaiset, vaaleaa pellavaa käsinvirkkattuine pitsireunuksineen.

– Etsitkö jotakin? nainen kysyi minua vilkaisten.

– Sulla on aivan ihana mekko, vastasin. – Mistä tuollaisia saa? Mä pengoin nuo kaikki kirpparipöydät, mutta ei siellä ollut mitään. Ja tänä iltana olisi tanssit, eikä mulla ole mitään päällepantavaa.

Nainen katseli minua hetken.

– Sä saat tämän, hän vastasi.

– Mitä?

– Saat tämän mekon. Tämä sopii sulle paremmin kuin minulle. Ostin tämän Italiasta viime kesänä, enkä ole pitänyt tätä yhtään.

– Se oli varmaan kamalan kallis.

– Äh, ne olivat maalaismarkkinat toscanalaisella pikkukylässä. Maksoin tästä muistaakseni 15 euroa. Tämä ei vaan ole minun tyyliä. Sitä paitsi tiedän tarkkaan tuon tunteen, kun joku oikea esine tai vaate tulee kohdalle. Odota hetki, käyn riisumassa tämän.

– Et voi olla tosissasi, sanoin.

– Tai siis enhän mä voi. Sä olet hoikempikin kuin minä.

Hetken kuluttua nainen tuli veneestä hameessa, t-paidassa ja mekko käsivarrelle laskettuna.

– Tässä mekossa on reilusti saumanvaraa sivuissa, voit säätää kokoa. Minulla olisi mekkoon sopivat taivaansiniset nahkasandaalitkin, mutta ne ovat kotonani Espoossa. Kokoa 38, soita jos kiinnostaa. Tässä on käyntikorttini.

Kristiina Kallio, production designer, luin kortista ja olin mykistyä kateudesta. Naisesta henki salaperäinen hohdokkuus. Aivan kun olisin puhunut jonkun filmitähden kanssa. – Minä olen Hille, saatanpa soittaakin, kun palaan Hesaan.

– Hauskaa iltaa! Lavatansseissa on aivan oma jäljittelemätön tunnelmansa. Me lähdetään jatkamaan matkaa ruuan jälkeen. Yöllä on niin ihanaa ajaa.

– Kiitos hirveästi, mitä tämä mekko maksaa?

– No anna vaikka kymppi, niin saadaan kahvit seuraavassa satamassa.

Palasin Lazzarellalle mekko kainalossa. Tässä päivässä olisi selvästi taikaa. Mekko oli aavistuksen liian tiukka vyötäröstä ja hihansuut kiristivät. Harmittelin, että Tuukka oli pakottanut jättämään ompelukoneen kotiin. Jos paastoaisin loppupäivän, voisin ehkä laittaa mekon tansseihin illalla.

Itsekurini joutui koetukselle, sillä Ursula oli keittänyt kattilallisen spagettia ja höystänyt sen paistetulla pekonilla, kananmunan keltuaisilla, kermalla ja parmesaanilla. Tyypillistä. Juuri silloin, kun olin päättänyt paastota, olisi tarjolla ihanan kermaista ja täyttävää pasta carbonaraa. Pysyin kuitenkin päätöksessäni. Tänä iltana halusin olla hoikka ja kaunis. Ties mitä kohtalo olisi suunnitellut varalleni.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.