Osa 2/5: Hille on valmis seikkailuun, mutta Ursula käyttäytyy oudosti. Kun vene irtoaa laiturista, pahat aavistukset valtaavat Hillen mielen.

Olin tuskin loikannut kannelle, kun vene oli jo liikkeellä. Kiinnitin köydet knaapeihin ja nostin fendarit ylös. Päästyämme laiturista Ursula vilkaisi hätäisesti sataman suuntaan ja painoi kaasukahvaa reippaasti.

– Tässä on nopeusrajoitus, jos et sattunut huomaamaan! huusin Ursulalle moottorin pärinän yli.

Ursula ei vastannut, vaan tuijotti ilmeettömänä eteensä. Ei väkisin, ajattelin. Uhmaikäisten kanssa olin saanut otella tarpeeksi. Oli se loma minullakin.

Päästyämme Hevossalmesta ja ajellessamme Suomenlinnan ohi Ursula tuntui rentoutuvan. Ehkä olin vain kuvitellut Ursulan pelästyneen satamassa. Minulla oli aina ollut vilkas mielikuvitus. Enhän sitä paitsi tuntenut koko naista. Ehkä hän oli vain hiukan äkkiväärä tyyppi. Ihmisen, joka käyttää vaatteidensa laskosteluun luonnottoman paljon aikaa, täytyy olla syntymäkireä.

Lazzarella liukui pienessä aallokossa, ja mielialani kohosi aalto aallolta. Istuin takakannen penkillä ja nostelin kättä ohi ajaville veneille. ”Letit liehuen länttä kohti”, tekstasin Facebook-statukseeni kännykällä. Ensimmäinen statuspäivitykseni sitten Jyrkin häipymisen.

Aurinko paistoi, mutta kannella kävi viima, ja minun oli laskeuduttava kajuuttaan Ursulan seuraksi.

– Päästään varmaan Hankoon asti tällä tankillisella, sanoin.

– Mennäänkö ulko- vai sisäreittiä? Ursula kysyi.

Hän oli saanut puhekykynsä takaisin. Ratin viereen oli kiinnitetty GPS, josta Ursula valitsi reittejä. Minä olin levittänyt pöydälle vanhan merikortin. Kyllä paperi aina elektronisen näytön voitti.

– Tuolla on ihanan näköisiä kapeita väyliä lähellä rantaa, sanoin.

– Mentäisiinkö esimerkiksi Suvisaariston kautta? Siellä on varmaan upeita taloja ja mökkejä.

– Minä ehdotan ulkoreittiä Porkkalaan saakka, Ursula sanoi.

– Ainakin siinä mielessä, jos meinaamme ehtiä illaksi Elisaareen. Sinähän ehdit noita rantareittejä koluamaan sitten loppukesästä Tuukan kanssa.

– Ihan sama, vastasin.

Muistin, että Ursula oli kippari. Kaivoin kutimeni esille. Olin huomannut, että Tuukka ei ollut varustanut venettään patalapuilla.

– Mikäs se Elisaari oikein on?

– Aivan loistava paikka Inkoon saaristossa, Ursula vastasi.

– Siellä on telttailupaikkoja ja muutama mökkikin vuokrattavana. Ja iso vierasvenelaituri. Voisitko soittaa sinne ja varata meille rantasaunan illaksi?

– Aah, saunaan! huokaisin näpytellessäni Elisaaren satamaisännän numeroa kännykkääni.

– Mulla onkin vielä talviturkki jäljellä. Juhannus oli niin kylmä, etten uskaltautunut uimaan vanhempieni mökillä edes saunasta. Ja omalla asunnollani mulla ei ole edes saunaa. Jyrki lupasi rakentaa sellaisen, mutta...

Taas kirpaisi. Juuri nyt Jyrki varmaan lämmitti saunaa uuden tyttöystävänsä kanssa mökkirannassa. Toivottavasti siellä on edes itikoita, manasin mielessäni. 

Siirryin ikkunapenkille kutimeni kanssa. Ursula ajoi
tasaista matkanopeutta, meri oli lähes pläkä. Ikkunan puolella merta riitti lähes horisonttiin saakka. Kimaltelevaa, häikäisevää, kiehtovaa merta. Olin asunut koko ikäni meren rannalla Helsingissä. Kokemukseni merestä olivat kuitenkin rajoittuneet Hietsun rannalle, Suomenlinnaan, Pihlajasaareen tai satunnaisiin risteilyihin Kustaanmiekasta ahtautuvilla kerrostalon kokoisilla huvikeskuksilla.

Miten olinkaan saattanut olla niin ymmärtämätön? Tuukka oli ollut oikeassa. Meri-ilma oli juuri sitä, jota olin kaivannut. Työpäivät pakkotahtisine aikatauluineen ja meluisine lapsiryhmineen haalistuivat kuin paidassa oleva tahra kirkkaassa auringonpaisteessa. Jyrkin itseriittoiset kommentit
ulkonäöstäni ja urheilusuorituksistani kutistuivat kuin taaksemme jäävä Haukilahden vesitorni.

Vilkaisin Ursulaa, joka ohjasi venettä poissaoleva katse silmissään. Olin aina luullut tulevani hyvin toimeen ihmisten kanssa. Ursulaan en kuitenkaan saanut otetta. Hän oli varautunut. Vastaili kysymyksiini lyhyin kirjakielisin lausein.

Ursula oli hoikka, melkeinpä laiha. Urheilullinen tyyppi, selvästi sellainen, josta Jyrkikin olisi pitänyt. Ursula vilkaisi minua, kun avasin keksipaketin neulomiseni lomassa, ja tulkitsin sen arvosteluksi. Hän vaikutti ankaralta, sellaiselta jolla on itsekuria. Sellaiselta joka käy kolme kertaa viikossa lenkillä, jos on niin päättänyt.

Tuukan puheista olin ymmärtänyt, että Ursula oli perheetön niin kuin minäkin. Olikohan hänelläkin sydänsuruja? Asuntokin oli
irtisanottu. Kaksi särkynyttä sydäntä merellä. Huokasin. Ajatukseni meinasivat taas karata Jyrkiin, vaikka olin sata kertaa päättänyt unohtaa mokoman pölvästin. Koska oppisin?

Ajattele vaatteita, oli äiti neuvonut minua pienenä, kun
paha mieli oli yllättänyt. Ja niin olin tehnytkin. Olin ajatellut vaatteita koko talven ja kevään, aina vaikeina hetkinä. Ilmojen lämmettyä olin alkanut haaveilla nostalgisesta 1950- ja 1960-luvun alun tyylistä. Olin kai syntynyt väärälle vuosikymmenelle.

Ursulalla oli matalat kengät, caprit ja t-paita, hiukset ponnarilla lippalakin alla. Käytännöllistä, järkevää ja laadukasta. Minulla oli mekko. Se ei ollut aitoa 1950-lukua, mutta helmat olivat riittävän leveät kuitenkin. Ursulan kanssa tuskin saisi aikaan juttua vaatteista. Hän oli sitä naistyyppiä, joka pysyy nuorena hyväksi havaitsemassaan tyylissä ja näyttää täsmälleen samalta kaksvitosena ja viisikymppisenä.

Hiljaisuus ja puhumattomuus alkoivat käydä hermoilleni. Tässäkö me istuisimme muutaman neliön kopissa hehkeimmät kesäpäivät vaihtamatta sanaakaan? Päätin keventää tunnelmaa musiikilla ja kaivoin laukustani iPodin. Olin tallentanut mukaan parin sadan kappaleen kokoelman vanhoja suomalaisia iskelmiä. Selailin hetken tiedostoluetteloa ja päädyin lopulta Georg Malmsténiin.

– Terveiset ulapalta, aallon tieltä kuohuvalta, ei rantaa täällä nää...

– Tuuli on täällä tuimaa, meripojan leikki huimaa, kun myrskyää, Ursula yhtyi hämmästyksekseni lauluuni, ja hetken kuluttua lauloimme jo antaumuksella.

Ihme kyllä, vaikka keskustelua emme saaneetkaan aikaiseksi,
äänemme sointuivat yhteen täydellisesti. Yhteinen sävel taitaa sittenkin löytyä, ajattelin.

– Ja sinua täällä mä muistelen, ai ai muistelen...

Tuuli oli sekoittanut tukkani, päätin kammata sen ja sitoa sivuille kahdelle letitetylle sykerölle. Jyrki ei mollamaijatyyliäni ollut arvostanut, mutta sillä ei onneksi enää ollut väliä.

– Onko sinulla kampaa? kysyin Ursulalta.

– Katso laukustani, se on tuossa keulassa, Ursula vastasi.

Olin juuri kaivamassa kampaa Ursulan laukusta, kun sivutaskussa oleva kännykkä soi.

– Tuntematon soittaa, vastaanko? kysyin Ursulalta.

Ursula pysäytti veneen, ryntäsi salamana keulaan, nappasi puhelimen kädestäni ja sammutti sen. Hänen kätensä olivat kylmät.

– Hille, älä koskaan, milloinkaan, vastaa minun puhelimeeni. Onko selvä? Lupaatko? Et ikinä!

– Lupaan tietenkin, vastasin.

Ursula ei vastannut katseeseeni. Hänen silmissään häivähti epävarmuus. Mitä ihmettä hän salasi?

Elisaari oli yhtä upea kuin Ursula oli kuvaillutkin. Kallioisia rantoja, kaislikkoja, pieniä luotoja, huviloita, rantasaunoja, kapeita väyliä, joita pitkin lapset meloskelivat kumiveneillään. En ollut aluksi ollut uskoa, että matalan, kaisloittuneen väylän takaa voisi löytyä pitkä vierasvenelaituri ja kymmenittäin valtavia purjeveneitä vieri vieressä.

– Ursula, lupaatko yhden asian?

– No?

– Uusi mies joka satamassa! Läiskäytimme käsiämme vastakkain. Jotakin leikkimielisyyttä näytti hänestäkin löytyvän.

– Ja nyt tyylikkäästi laituriin, Ursula varmisteli, kun asettauduin keulaan valmiina hyppäämään laiturille köysien kanssa, kun olisimme riittävän lähellä.

– Hei, vasemmalla. Ota vastaan, ettei törmätä tuohon veneeseen! Ursula huusi.

– Siis kumman puolen vasemmalla? kysyin.

Liian myöhään. Lazzarellan keula töyssäisi vieressä olevaa purjevenettä, joka heilahti sen verran, kun köydet antoivat myöden.

– Perkele! Ursulan suusta pääsi. Tuijotin häntä hämmästyneenä. Ursulan suusta oli tähän saakka pudonnut vain kirjakielisiä, huolellisesti äännettyjä sanoja.

– Du kan kalla mej Mats, veneestä vastattiin.

George Clooneylta näyttävä miehen pää nousi esiin purjeveneen oviaukosta.

– Tervetuloa. Mutta seuraavan kerran ovesta, jos saan pyytää.

– Onko siellä tuttuja?

Blondi ponnaripää nousi miehen vierelle kannelle.

– Odottakaa, mä tulen ottamaan teidät vastaan.

Heitin köydet tytölle, joka kiinnitti ne tottuneesti laituriin.

– Aika hyvännäköinen, vai mitä? sanoin Ursulalle

– Kuka?

– No tuo Clooney tuossa viereisessä veneessä.

– Ole hiljaa, nuo kuulee. Sitä paitsi minä teen aina U-käännöksen, jos näen vähääkään hyvännäköisen miehen.

– Ai miksi ihmeessä?

– Niistä ei ole kuin harmia.

Kaivoin komerosta olkihattuni ja otin laukusta kännykän ja lompakon mekkoni taskuun.

– Ja nyt munkkikahville, ehdotin Ursulalle.

– Maksetaan samalla satamamaksu ja varataan sauna. Päivällä ei kukaan vastannut puhelimeen.

– Hyvä on, mutta munkkeja ei sitten oteta tavaksi.

Satamassa oli pieni huoltorakennus, jossa oli kahvila. Valitsin vastapaistetuista munkkirinkilöistä suurimmat, ja istuuduimme ulkoterassille kahvikuppiemme kanssa. Kirjavannäköistä venekansaa käveli laituria edestakaisin. Pieniä lapsia makasi pelastusliiveihin puettuna laiturilla. He yrittivät pyydystää haaveihinsa kalansinttejä. Parrakas mies istui laiturilla tiskaamassa astioita vadissa. Nuoria miehiä loikoli veneen kannella kaljatölkkeineen.

Väkeä tuntui olevan liikkeellä paljon. Eväitä grillikatokseen kantavia perheitä. Niityllä sulkapalloa pelaavia tyttöjä. Kirjaa lukeva nainen kalliolla laituria vastapäätä. Tatuoitu mies tupakalla viereisessä pöydässä. Kalvakasta ihonväristä päätellen useimmilla kesäloma taisi olla vielä edessä. Nyt totuteltiin pikku hiljaa outoon vapauteen. Ruohoon paljaiden varpaiden alla, kesätuuleen, lasten kiljahduksiin viereisellä rannalla.

– Myönnä pois, että tämä on hyvää, sanoin Ursulalle ja pyyhkäisin viimeiset sokerinmurut sormistani.

– Tämä tekee hyvää sielulle. Sitä paitsi nyt jaksaa laittaa ruokaa.

Joko korkataan hernekeittopurkit?

– Jos nyt jätettäisiin ne pahan päivän varalle. Minä voin kokata tänään, jos sinä teet ruuan huomenna. Keitän vain uudet perunat, ne tulevat hetkessä. Lisäksi on lämminsavustettua lohta ja salaattia. Kelpaako? Ursula kysyi.

– Hyvältä kuulostaa.

Lazzarella oli kiinnitetty lähinnä kahvilaa olevaan laituriin. Meistä rannan puolella oli Matsin purjevene. Toisella puolella oleva paikka oli tyhjä, toistaiseksi. Rantaa lähestyi valtavankokoinen moottorivene täynnä meluavia miehiä. He eivät juuri hidastaneet vauhtiaan, ja veneen peräaallot saivat koko laiturin keinumaan.

– Saatiin naapureita, totesin Ursulalle.

– Ensi yönä ei taideta nukkua, Ursula arveli synkkänä.

– Bileet pystyyn vaan!

– Onneksi mulla on korvatulpat, Ursula sanoi.

Hän palautti kahvikuppinsa, täytti kanisterin vesipisteessä ja lähti kävelemään veneelle.

Sain varattua viimeisen saunavuoron. Se olisi vasta puoliltaöin. Sopi minulle.

Aurinko oli jo painumassa vastakkaisen saaren taakse. Päätin lähteä tutkimaan saarta ennen ruokailua. Kävelin ensin pitkän, rannansuuntaisen laiturin toiseen päähän. Ihmiset istuskelivat
veneen takakansilla. Suomalaiset olivat selvästi grillikansaa. Usealla oli veneen takakannalla jonkinlainen grilli, jossa makkarat, lihavartaat ja kasvikset kärysivät.

Laiturin loputtua käännyin kalliolle vievälle polulle. Kallion
takaa löytyi nurmikenttä, jonka laitaan oli pystytetty pari telttaa.

Niittyä halkoi hiekkatie, polku oikeastaan. Kävelin metsään, alkoi hämärtää. Mustarastas lauloi, villiruusut tuoksuivat, maassa oli jo hiukan kastetta. Kauneus tulvi jokaisen aistin kautta. Kävelin metsätietä hiljalleen takaisin satamaan päin. Lamput syttyivät laiturilla, veneiden kajuutoissa vedettiin verhoja suojaksi ulkopuolisilta katseilta.

Ursula oli kattanut meille kajuuttaan illallisen omista torilta ostetuista tarpeistaan. Vihreä kastike savulohen seurana oli valmistettu saaresta poimituista nokkosista. Juomaksi Ursula oli varannut vettä ja luomuviiniä. Kohotimme juhlallisesti maljat.

– Seikkailulle! sanoin.

– Lazzarellalle! Ursula vastasi.

– Sinä olet ollut täällä aikaisemminkin? kysyin.

– Joka kesä lapsena. Joskus tulimme tänne juhannuksena ystäväperheen kanssa. Juoksimme veneen kannelta toiselle ja uimme tuntikaupalla tuossa salmessa.

Vesi oli silloin paljon kirkkaampaa. Kukaan ei ollut kuullutkaan sinilevästä. Yhtenä kesänä olin täällä partioleirillä. Nukuimme teltoissa niityllä.

– Ja sinä olet purjehtinutkin, Tuukka kertoi.

– Niin, kilpapurjehdusta E-jollalla. Mutta ei se niin vakavaa
ollut. Tuukka saa asiat aina kuulostamaan hienommalta kuin ne ovat. Mutta merestä minä pidän. Olen jo pitkään haaveillut omasta veneestä. Oli mahtava tilaisuus, kun Tuukka tarjosi tätä reissua.

– Ja sinulla oli niitä asunto-ongelmiakin sopivasti samaan
aikaan, jatkoin.

– Puhutaan siitä joskus myöhemmin, Ursula vastasi.

Ilta oli viilentynyt, ja maasta kohosi usva. Heitimme fleecet t-paitojen päälle. Pakkasimme shampoot, pyyhkeet ja vaihtovaatteet koriin ja lähdimme kävelemään metsäpolkua saunalle.

– Täällä pitäisi olla taskulamppu, Ursula sanoi.

– Tuskin näkee, mihin jalkansa laittaa. Huomenna ostetaan Hangosta sellainen.

Saunassa oli juuri sopivan kostea löyly. Pata oli täynnä edellisten saunojien jäljiltä, ja puita oli haettu halkopinosta valmiiksi kuistille. Heittelimme löylyä hiljaisuuden vallitessa. Minä luovutin ensimmäisenä ja juoksin vilvoittelemaan mereen. Vesi oli kylmää. Myös Ursula tuli uimaan.

– Ennen aina juostiin shampoot päässä veteen, sanoin Ursulalle.

– Ei juosta enää. Voi olla, että olen vauhko, mutta meinasin saada raivokohtauksen, kun se partaukko kaatoi laiturilta tiskivedet suoraan veteen, Ursula sanoi.

– Eihän se ole kuin pisara meressä. Sitä paitsi pestäänhän mattojakin meressä. Kyllä kai ne saasteet tulee enemmän maatalouden päästöistä, yritin.

– On se silti tekopyhää syyttää vain muita, jos itse tyhjentää septitankin suoraan mereen, Ursula sanoi.

– Mutta nyt liikettä, tännehän jäätyy!

Kauhoimme rivakkaa tahtia pitkälle väylälle ennen kuin palasimme löylyyn lämmittelemään.

Olo oli raukea. Teki mieli sulkea silmät ja nukahtaa lauteille. Sitten Ursula säpsähti.

– Mikä tuo oli? hän kysyi.

– Lintu varmaan lensi ikkunaan.

Tajusin saman tien olevani väärässä, kun saunan ikkunasta häivähti varjo.

– Joku on tuolla, Ursula kuulosti pelästyneeltä.

– Se on löytänyt minut!

– Höpö höpö, sanoin vaikka tunsin, kuinka Ursulan pelästys oli tarttunut minuunkin.

– Odota, mä käyn katsomassa.

Kietaisin naulakosta pyyhkeen ympärilleni ja astuin kuistille.

– Mitä hemmettiä te täällä teette?

Tunnistin venenaapurimme, ison moottoriveneen neljän hengen miesporukan.

– Tämä on meidän saunavuoro.

– Hei, rakkaat kaunokaiset, päästäkää meidät edes jälkilöylyihin, miehet anelivat.

– Meidän on pakko päästä saunaan. Vuoroja ei ollut enää yhtään jäljellä. Nuo tulevat kohta siivoamaan tämän. Kyllähän sinne lauteille mahtuu. Ettehän te voi nukkua viereisessä veneessä, jos me haistaan tähän malliin.

– Ursula, saatiin seuraa, huikkasin löylyhuoneen ovesta.

– Haluatko selänpesijöitä?

– Eiköhän tämä riitä, Ursula vastasi ja tuli pukuhuoneeseen.

– Mutta ei kai me tätä ilmaiseksi anneta?

– Tarkoitatko? kysyin ja vilkaisin vaatemyttyjä, jotka miehet olivat riisuneet kuistille.

Sulloimme yhdessä tuumin miesten vaatteet ja pyyhkeet
koriimme ja palasimme veneelle. Miesten varusteet asettelimme sievästi heidän veneensä kannelle.

– Jos mä jotain inhoan, niin huumoriboksereita, hihittelin
Ursulalle koria purkaessani.

– On tämäkin aika paha, Ursula luki t-paidasta: ”Fuck salad – real men eat meat.” Ei mun tyyppiä.

Sammutimme veneestä valot ja lukitsimme oven ja asetuimme vahtiin ikkunalle. Minulla oli yöasuna t-paita, jossa oli kutimien kuva ja teksti Pakkoneuloosi.

– Mikä tuo on? Ursula kysyi asustani.

– Sähän sopisit hyvin kimppaan sen Eat meat -paidan kanssa.

– Sain työkaveriltani. Se on vielä pahempi kuin minä. Neuloo bussissa ja ruokajonossakin.

Varttitunnin päästä vinkkasin Ursulalle.

– Sieltä tullaan, kuiskasin.

– Laita verhoa vähän kiinni, ettei ne huomaa. Se oli viuhahdus, karmea, öinen, tosi viuhahdus…

Alastomana laiturilla kesäyössä juoksevat miehet olivat kieltämättä herkkä näky. Miehet tuntuivat myös ottavan performanssistaan kaiken irti.

– Hyvää yötä ja kauniita unia, oman kullan kuvia, sanoin Ursulalle ja vedin peiton korvalleni. Jostain syystä nukkumaanmenoon kuuluva alakulon ja yksinäisyyden tunne pysyi tällä kertaa poissa.

– Öitä, Ursula vastasi keulasta. Syrjäsilmällä katsoin, kun hän viikkasi vaatteitaan viivasuoriin pinoihin. Ursulan sandaalit oli potkaistu lattialle huolimattomasti. Hän näytti kokeilevan niille
ainakin kolmea asentoa, ennen kuin sai mieleisensä järjestyksen ja kävi yöpuulle. Kenellähän tässä on pakkoneuloosi, käväisi mielessäni.

Nukahdimme hetkessä. Jossain vaiheessa havahduin laiturilta kuuluviin askeliin, viereisestä veneestä kuuluvaan puheeseen ja nauruun ja oluttölkkien avaamisesta kuuluviin sihahduksiin.

Käänsin kylkeäni ja jatkoin unia. Jyrkin lähdön jälkeen olin nukkunut vain pätkissä. Havahtunut yhtäkkiä siihen, että sängyn toinen puoli oli tyhjä. Herännyt keskellä yötä sydän tykyttäen ja kämmenet hiestä märkinä. Avannut aamulla vaivoin itkun turvottamat silmäni. Kuinka väsyneeksi tunsinkaan itseni! Kuinka makealta uni maistuikaan veneessä.

Aamulla jäsenet olivat puutuneet, mutta mieli virkeä. Ensimmäistä kertaa aikoihin tunsin levänneeni kunnolla. Laituri oli usvan peitossa. Saunavieraamme viereisestä veneestä olivat hekin viimein käyneet yöpuulle, tyhjiä tölkkejä lojui siellä täällä pitkin heidän veneensä kantta. Olin jättänyt omat kangastossuni laiturille, ne olivat yökasteen jäljiltä läpimärät. Palattuani aamupesulta Ursulakin oli jo herännyt.

– Pitäisikö keittää murukahvit veneessä? Hakisinko vettä?

– Ajetaan tuohon vähän matkan päähän Barösundin kaupalle,
Ursula ehdotti.

– Sieltä saa aamukahvit. Pihalla on usein myös kalanmyyntikoju, voidaan ostaa lounastarpeetkin.

Lähdimme hiljalleen putputtamaan kapeaa väylää kaupalle. Kauppa oli sievä, punamultainen  puutalo. Joimme aamukahvit piharakennuksessa olevassa kahvilassa. Ursula halusi ostaa graavia siikaa ja saaristolaisleipää. Minulle se sopi loistavasti. Yhden hengen taloudessani sorruin nolostuttavan usein kaupan valmisruokiin.

Jääkaappi täytettynä lähdimme jatkamaan matkaamme Hankoa kohti. Vaikka olimme varhain liikkeellä, emme olleet ensimmäisiä. Tuuli oli voimistunut eilisestä, ja purjeveneet olivat nostaneet purjeet ylös. Seurasimme kohti länttä menevää veneiden ketjua.

Ehdotin Ursulalle, että voisin ajaa, mutta hän halusi olla kippari. ”Täyttä haipakkaa Hankoon”, päivitin Facebookiin. Siirryin takakannelle muistikirjani ja puuvärieni kanssa. Olin päättänyt pitää matkapäiväkirjaa, jota kuvittaisin piirroksin. 

Hangon itäsatamassa pyörimme hetken edestakaisin satama-aluetta ennen kuin pääsimme vapautuvalle laituripaikalle.

Tuntui, että etelärannikon kaikki venekunnat olivat juuri tänään päättäneet tulla Hankoon, vaikka juhannus oli mennyt ja regattaan olisi vielä aikaa.

Aamun kosteus oli hälvennyt, ja päivä oli suorastaan kuuma. Rantauduttuamme teimme ensitöiksemme läjän graavisiikavoileipiä, jotka huuhtelimme alas murukahvin ja tuoremehun kanssa. Jälkiruuaksi kipaisin meille satamasta tiikerijäätelötötteröt, eikä Ursulakaan jaksanut pitää luentoa turmiollisesta valinnastani.

– Ihanaa, saadaan vaihteeksi asfalttia korkokenkien alle, sanoin Ursulalle.

– Ajattelin lähteä shoppailukierrokselle. Lähdetkö mukaan vai tuonko jotain tullessani?

– Mene vaan. Minä jään lueskelemaan veneelle. Mutta osta vesikanisteri, jos muistat.

Oikaisin pienen puiston poikki kohti kävelykatua. Bulevardin ja Merikadun kulmauksessa, aaltopeltisen Hotelli Regatan takana oli aidoin eristetty työmaatontti.  Hangon paljon julkisuutta saaneiden rakennusprojektien ensimmäinen vaihe näytti päässeen käyntiin aikataulussa.  Kerrostalon jälkeen vuorossa olisi todennäköisesti kylpylähotellin rakentaminen venesataman takana olevalle tontille.

Kävelin kiireettömästi kävelykadun päästä päähän. Erityisen huolellisesti tutkin sisustuskaupat. Ostin itselleni käsintehdyn, laakean savikupin aamukahveja varten. Veneessä se olisi tilaa vievä, helposti särkyvä ja epäkäytännöllinen, mutta olin kyllästynyt Tuukan valitsemiin melamiinikuppeihin. Minun kahveistanihan tässä oli kyse! En voinut vastustaa meriaiheista tikattua kangasta, josta saisi sopivan peitteen keulan tummansinisiä patjoja suojaamaan. Ostin myös pari vaalean malvanväristä, tupsuin koristeltua tyynyä. Ne veisin venereissun jälkeen kotiini. Ne sopisivat täydellisesti samanvärisiksi maalaamiini keittiön tuoleihin.

Palasin kävelyretkeltäni loistavalla tuulella takaisin satamaan ja aukaisin veneen oven. Voimakas sitruunan tuoksu tulvahti vastaan. Veneen keulahyllylle oli koottu asetelma luonnonkivistä ja kannellisesta vesipurkista. Takaseinälle oli teipattu kaistale kiiltävää foliopaperia. Vene oli oudon siisti. Kaikki vaatteeni, sinne tänne levittelemäni pikkutavarat ja oppilaani ompelema vaaleanpunaruudullinen vanusydän, jonka olin kiinnittänyt veneen ikkunaan, oli raivattu näkymättömiin.

– Ursula! Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?

– Anteeksi, mutta minun oli ihan pakko laittaa sisustusta
vähän uusiksi. Feng shui. Olet varmaan kuullut? Tuossa lehdessä oli hyviä ideoita. Feng shui vaikuttaa ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Siivoustarvikkeet on pidettävä poissa silmistä. Huone on tuuletettava. Valo ja viherkasvit ovat tärkeitä. Kaikki irtotavara on siivottava pois. Laitoin kutimesi, muistikirjasi, värikynäsi ja muut tavarasi tuonne kuskin puoleiseen alalaatikkoon. Voidaanko sopia, että pidetään tavarat kaapeissa?

– Miksi ihmeessä? kysyin ja asettelin ostamiani tyynyjä sohvalle.

– Ainakin tuon vanusydämen haluan takaisin ikkunakoristeeksi. Se on minulle tärkeä.

Nappasin pöydältä Ursulan mainitseman lehden ja aloin lukea.

– Jos sinulla on taipumusta takertuviin ihmissuhteisiin, aloita feng shui. Poista kodistasi kaikki tarpeeton. Rauhoita nukkumapaikkasi veden ja maan elementein... Ursula, onko sinulla taipumusta takertuviin ihmissuhteisiin vai mistä tässä on kysymys?

– Tavallaan, Ursula sanoi.

– Tai en tiedä, kuka tässä on takertunut ja mihin. Välillä mietin, olenko sekoamassa. On tapahtunut niin outoja asioita.

– Haluatko kertoa? kysyin.

Ursula oli hetken hiljaa.

– Muistatko, kun Tuukka oli Vancouverin olympialaisissa Suomen joukkueen valmennustiimissä?

– Muistan. Minähän olin silloin hoitamassa Tuukan lapsia.

– Minäkin olin siellä. Ja samalla reissulla tutustuin Kristianiin.

– Kristian kuka? Joku urheilija?

– Ei. Kristian on urheilulääkäri, norjalainen. Tai itse asiassa Kristian harrasti maastohiihtoa. Sitten hän kaatui ja loukkaantui. Ainoa muisto onnettomuudesta on sormi, joka jouduttiin amputoimaan toisen nivelen kohdalta.

– Tynkäsorminen lääkäri. Millainen se muuten oli?

– Kristian on komea. Ulkonäköön minä ensin ihastuinkin. Ja tanssitaitoon. Ajattelin, että jos mies osaa tanssia, se ei voi olla
paha. Kristian on sellainen viikinkityyppi. Piiritti minua sitkeästi. Ylisti minua ja oli kaikin puolin huomaavainen. Kristian vaikutti kaikin puolin mahtavalta. Maailmaa nähnyt, loistava seuramies. Menin totaalisesti retkuun.

– No sattuuhan sitä, sanoin.

– Tiedäthän sinä, millaista se on, kun mies ostaa lahjoja, lähettelee ihania tekstiviestejä, osaa valita ruokaan sopivat viinit ja hoitaa vielä laskunkin? Kyllä sellaisen kohtelun jälkeen hetken kuvittelee olevansa jotenkin erityinen.

– Ihan totta, vastasin.

En todellakaan osannut samaistua Ursulan tilanteeseen.

– Ja joskus sitä on niin yksinäinen, että ottaa ensimmäisen vastaantulijan, Ursula mutisi.

– Et sinä yksinäiseltä vaikuta.

– No, aluksi se oli ihanaa. Mutta asuminen kahdessa maassa ei ole helppoa. Aloin pohtia sitä, onko suhteellamme mitään tulevaisuutta. Minä en ole enää mikään teini. Sitä paitsi haluan asua Helsingissä. Ja haluaisin oikean perheen. Otin asian puheeksi, mutta...

– Mutta Kristian ei halunnut luopua sinusta?

– Ei. Eikä halua vieläkään. Kristian ei ole tottunut häviämään. Hän on ollut aina se, joka tietää mitä tahtoo, ja jonka tahtoon toisten on tyytyminen.

– Vai sellainen tapaus.

– Ja nyt minusta on alkanut tuntua, että Kristian on suorastaan alkanut vainota minua. Jouduin vaihtamaan puhelinnumeroni. Itse asiassa luovuin asunnostanikin Kristianin takia. Kristian oli tullut sinne kerran omilla avaimillaan, kun olin poissa. Vaikka kaikki oli paikoillaan, minulla oli epämiellyttävä tunne siitä, että vaatekaappiani ja lipaston laatikoitani oli pengottu. Olenkohan vainoharhainen? Joka tapauksessa minulla on sellainen tunne, että haluan aloittaa uuden elämän ja unohtaa kaiken, mikä liittyy Kristianiin.

– Ymmärrän. Toivottavasti se pian löytää uuden kohteen. Seuraavissa kisoissa ehkä?

– Ja oli siinä muutakin. Vaikka Kristian oli sympaattinen, oikea herrasmiehen perikuva, oli hänessä jotakin outoa ja pelottavaa. Tai ehkä kaikki johtuu vain siitä, että näin jotain, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä. Hille, minua pelottaa. Minusta tuntuu, että Kristian seuraa minua.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.