Osa 2/5: Hille on valmis seikkailuun, mutta Ursula käyttäytyy oudosti. Kun vene irtoaa laiturista, pahat aavistukset valtaavat Hillen mielen.

Olin tuskin loikannut kannelle, kun vene oli jo liikkeellä. Kiinnitin köydet knaapeihin ja nostin fendarit ylös. Päästyämme laiturista Ursula vilkaisi hätäisesti sataman suuntaan ja painoi kaasukahvaa reippaasti.

– Tässä on nopeusrajoitus, jos et sattunut huomaamaan! huusin Ursulalle moottorin pärinän yli.

Ursula ei vastannut, vaan tuijotti ilmeettömänä eteensä. Ei väkisin, ajattelin. Uhmaikäisten kanssa olin saanut otella tarpeeksi. Oli se loma minullakin.

Päästyämme Hevossalmesta ja ajellessamme Suomenlinnan ohi Ursula tuntui rentoutuvan. Ehkä olin vain kuvitellut Ursulan pelästyneen satamassa. Minulla oli aina ollut vilkas mielikuvitus. Enhän sitä paitsi tuntenut koko naista. Ehkä hän oli vain hiukan äkkiväärä tyyppi. Ihmisen, joka käyttää vaatteidensa laskosteluun luonnottoman paljon aikaa, täytyy olla syntymäkireä.

Lazzarella liukui pienessä aallokossa, ja mielialani kohosi aalto aallolta. Istuin takakannen penkillä ja nostelin kättä ohi ajaville veneille. ”Letit liehuen länttä kohti”, tekstasin Facebook-statukseeni kännykällä. Ensimmäinen statuspäivitykseni sitten Jyrkin häipymisen.

Aurinko paistoi, mutta kannella kävi viima, ja minun oli laskeuduttava kajuuttaan Ursulan seuraksi.

– Päästään varmaan Hankoon asti tällä tankillisella, sanoin.

– Mennäänkö ulko- vai sisäreittiä? Ursula kysyi.

Hän oli saanut puhekykynsä takaisin. Ratin viereen oli kiinnitetty GPS, josta Ursula valitsi reittejä. Minä olin levittänyt pöydälle vanhan merikortin. Kyllä paperi aina elektronisen näytön voitti.

– Tuolla on ihanan näköisiä kapeita väyliä lähellä rantaa, sanoin.

– Mentäisiinkö esimerkiksi Suvisaariston kautta? Siellä on varmaan upeita taloja ja mökkejä.

– Minä ehdotan ulkoreittiä Porkkalaan saakka, Ursula sanoi.

– Ainakin siinä mielessä, jos meinaamme ehtiä illaksi Elisaareen. Sinähän ehdit noita rantareittejä koluamaan sitten loppukesästä Tuukan kanssa.

– Ihan sama, vastasin.

Muistin, että Ursula oli kippari. Kaivoin kutimeni esille. Olin huomannut, että Tuukka ei ollut varustanut venettään patalapuilla.

– Mikäs se Elisaari oikein on?

– Aivan loistava paikka Inkoon saaristossa, Ursula vastasi.

– Siellä on telttailupaikkoja ja muutama mökkikin vuokrattavana. Ja iso vierasvenelaituri. Voisitko soittaa sinne ja varata meille rantasaunan illaksi?

– Aah, saunaan! huokaisin näpytellessäni Elisaaren satamaisännän numeroa kännykkääni.

– Mulla onkin vielä talviturkki jäljellä. Juhannus oli niin kylmä, etten uskaltautunut uimaan vanhempieni mökillä edes saunasta. Ja omalla asunnollani mulla ei ole edes saunaa. Jyrki lupasi rakentaa sellaisen, mutta...

Taas kirpaisi. Juuri nyt Jyrki varmaan lämmitti saunaa uuden tyttöystävänsä kanssa mökkirannassa. Toivottavasti siellä on edes itikoita, manasin mielessäni. 

Siirryin ikkunapenkille kutimeni kanssa. Ursula ajoi
tasaista matkanopeutta, meri oli lähes pläkä. Ikkunan puolella merta riitti lähes horisonttiin saakka. Kimaltelevaa, häikäisevää, kiehtovaa merta. Olin asunut koko ikäni meren rannalla Helsingissä. Kokemukseni merestä olivat kuitenkin rajoittuneet Hietsun rannalle, Suomenlinnaan, Pihlajasaareen tai satunnaisiin risteilyihin Kustaanmiekasta ahtautuvilla kerrostalon kokoisilla huvikeskuksilla.

Miten olinkaan saattanut olla niin ymmärtämätön? Tuukka oli ollut oikeassa. Meri-ilma oli juuri sitä, jota olin kaivannut. Työpäivät pakkotahtisine aikatauluineen ja meluisine lapsiryhmineen haalistuivat kuin paidassa oleva tahra kirkkaassa auringonpaisteessa. Jyrkin itseriittoiset kommentit
ulkonäöstäni ja urheilusuorituksistani kutistuivat kuin taaksemme jäävä Haukilahden vesitorni.

Vilkaisin Ursulaa, joka ohjasi venettä poissaoleva katse silmissään. Olin aina luullut tulevani hyvin toimeen ihmisten kanssa. Ursulaan en kuitenkaan saanut otetta. Hän oli varautunut. Vastaili kysymyksiini lyhyin kirjakielisin lausein.

Ursula oli hoikka, melkeinpä laiha. Urheilullinen tyyppi, selvästi sellainen, josta Jyrkikin olisi pitänyt. Ursula vilkaisi minua, kun avasin keksipaketin neulomiseni lomassa, ja tulkitsin sen arvosteluksi. Hän vaikutti ankaralta, sellaiselta jolla on itsekuria. Sellaiselta joka käy kolme kertaa viikossa lenkillä, jos on niin päättänyt.

Tuukan puheista olin ymmärtänyt, että Ursula oli perheetön niin kuin minäkin. Olikohan hänelläkin sydänsuruja? Asuntokin oli
irtisanottu. Kaksi särkynyttä sydäntä merellä. Huokasin. Ajatukseni meinasivat taas karata Jyrkiin, vaikka olin sata kertaa päättänyt unohtaa mokoman pölvästin. Koska oppisin?

Ajattele vaatteita, oli äiti neuvonut minua pienenä, kun
paha mieli oli yllättänyt. Ja niin olin tehnytkin. Olin ajatellut vaatteita koko talven ja kevään, aina vaikeina hetkinä. Ilmojen lämmettyä olin alkanut haaveilla nostalgisesta 1950- ja 1960-luvun alun tyylistä. Olin kai syntynyt väärälle vuosikymmenelle.

Ursulalla oli matalat kengät, caprit ja t-paita, hiukset ponnarilla lippalakin alla. Käytännöllistä, järkevää ja laadukasta. Minulla oli mekko. Se ei ollut aitoa 1950-lukua, mutta helmat olivat riittävän leveät kuitenkin. Ursulan kanssa tuskin saisi aikaan juttua vaatteista. Hän oli sitä naistyyppiä, joka pysyy nuorena hyväksi havaitsemassaan tyylissä ja näyttää täsmälleen samalta kaksvitosena ja viisikymppisenä.

Hiljaisuus ja puhumattomuus alkoivat käydä hermoilleni. Tässäkö me istuisimme muutaman neliön kopissa hehkeimmät kesäpäivät vaihtamatta sanaakaan? Päätin keventää tunnelmaa musiikilla ja kaivoin laukustani iPodin. Olin tallentanut mukaan parin sadan kappaleen kokoelman vanhoja suomalaisia iskelmiä. Selailin hetken tiedostoluetteloa ja päädyin lopulta Georg Malmsténiin.

– Terveiset ulapalta, aallon tieltä kuohuvalta, ei rantaa täällä nää...

– Tuuli on täällä tuimaa, meripojan leikki huimaa, kun myrskyää, Ursula yhtyi hämmästyksekseni lauluuni, ja hetken kuluttua lauloimme jo antaumuksella.

Ihme kyllä, vaikka keskustelua emme saaneetkaan aikaiseksi,
äänemme sointuivat yhteen täydellisesti. Yhteinen sävel taitaa sittenkin löytyä, ajattelin.

– Ja sinua täällä mä muistelen, ai ai muistelen...

Tuuli oli sekoittanut tukkani, päätin kammata sen ja sitoa sivuille kahdelle letitetylle sykerölle. Jyrki ei mollamaijatyyliäni ollut arvostanut, mutta sillä ei onneksi enää ollut väliä.

– Onko sinulla kampaa? kysyin Ursulalta.

– Katso laukustani, se on tuossa keulassa, Ursula vastasi.

Olin juuri kaivamassa kampaa Ursulan laukusta, kun sivutaskussa oleva kännykkä soi.

– Tuntematon soittaa, vastaanko? kysyin Ursulalta.

Ursula pysäytti veneen, ryntäsi salamana keulaan, nappasi puhelimen kädestäni ja sammutti sen. Hänen kätensä olivat kylmät.

– Hille, älä koskaan, milloinkaan, vastaa minun puhelimeeni. Onko selvä? Lupaatko? Et ikinä!

– Lupaan tietenkin, vastasin.

Ursula ei vastannut katseeseeni. Hänen silmissään häivähti epävarmuus. Mitä ihmettä hän salasi?

Elisaari oli yhtä upea kuin Ursula oli kuvaillutkin. Kallioisia rantoja, kaislikkoja, pieniä luotoja, huviloita, rantasaunoja, kapeita väyliä, joita pitkin lapset meloskelivat kumiveneillään. En ollut aluksi ollut uskoa, että matalan, kaisloittuneen väylän takaa voisi löytyä pitkä vierasvenelaituri ja kymmenittäin valtavia purjeveneitä vieri vieressä.

– Ursula, lupaatko yhden asian?

– No?

– Uusi mies joka satamassa! Läiskäytimme käsiämme vastakkain. Jotakin leikkimielisyyttä näytti hänestäkin löytyvän.

– Ja nyt tyylikkäästi laituriin, Ursula varmisteli, kun asettauduin keulaan valmiina hyppäämään laiturille köysien kanssa, kun olisimme riittävän lähellä.

– Hei, vasemmalla. Ota vastaan, ettei törmätä tuohon veneeseen! Ursula huusi.

– Siis kumman puolen vasemmalla? kysyin.

Liian myöhään. Lazzarellan keula töyssäisi vieressä olevaa purjevenettä, joka heilahti sen verran, kun köydet antoivat myöden.

– Perkele! Ursulan suusta pääsi. Tuijotin häntä hämmästyneenä. Ursulan suusta oli tähän saakka pudonnut vain kirjakielisiä, huolellisesti äännettyjä sanoja.

– Du kan kalla mej Mats, veneestä vastattiin.

George Clooneylta näyttävä miehen pää nousi esiin purjeveneen oviaukosta.

– Tervetuloa. Mutta seuraavan kerran ovesta, jos saan pyytää.

– Onko siellä tuttuja?

Blondi ponnaripää nousi miehen vierelle kannelle.

– Odottakaa, mä tulen ottamaan teidät vastaan.

Heitin köydet tytölle, joka kiinnitti ne tottuneesti laituriin.

– Aika hyvännäköinen, vai mitä? sanoin Ursulalle

– Kuka?

– No tuo Clooney tuossa viereisessä veneessä.

– Ole hiljaa, nuo kuulee. Sitä paitsi minä teen aina U-käännöksen, jos näen vähääkään hyvännäköisen miehen.

– Ai miksi ihmeessä?

– Niistä ei ole kuin harmia.

Kaivoin komerosta olkihattuni ja otin laukusta kännykän ja lompakon mekkoni taskuun.

– Ja nyt munkkikahville, ehdotin Ursulalle.

– Maksetaan samalla satamamaksu ja varataan sauna. Päivällä ei kukaan vastannut puhelimeen.

– Hyvä on, mutta munkkeja ei sitten oteta tavaksi.

Satamassa oli pieni huoltorakennus, jossa oli kahvila. Valitsin vastapaistetuista munkkirinkilöistä suurimmat, ja istuuduimme ulkoterassille kahvikuppiemme kanssa. Kirjavannäköistä venekansaa käveli laituria edestakaisin. Pieniä lapsia makasi pelastusliiveihin puettuna laiturilla. He yrittivät pyydystää haaveihinsa kalansinttejä. Parrakas mies istui laiturilla tiskaamassa astioita vadissa. Nuoria miehiä loikoli veneen kannella kaljatölkkeineen.

Väkeä tuntui olevan liikkeellä paljon. Eväitä grillikatokseen kantavia perheitä. Niityllä sulkapalloa pelaavia tyttöjä. Kirjaa lukeva nainen kalliolla laituria vastapäätä. Tatuoitu mies tupakalla viereisessä pöydässä. Kalvakasta ihonväristä päätellen useimmilla kesäloma taisi olla vielä edessä. Nyt totuteltiin pikku hiljaa outoon vapauteen. Ruohoon paljaiden varpaiden alla, kesätuuleen, lasten kiljahduksiin viereisellä rannalla.

– Myönnä pois, että tämä on hyvää, sanoin Ursulalle ja pyyhkäisin viimeiset sokerinmurut sormistani.

– Tämä tekee hyvää sielulle. Sitä paitsi nyt jaksaa laittaa ruokaa.

Joko korkataan hernekeittopurkit?

– Jos nyt jätettäisiin ne pahan päivän varalle. Minä voin kokata tänään, jos sinä teet ruuan huomenna. Keitän vain uudet perunat, ne tulevat hetkessä. Lisäksi on lämminsavustettua lohta ja salaattia. Kelpaako? Ursula kysyi.

– Hyvältä kuulostaa.

Lazzarella oli kiinnitetty lähinnä kahvilaa olevaan laituriin. Meistä rannan puolella oli Matsin purjevene. Toisella puolella oleva paikka oli tyhjä, toistaiseksi. Rantaa lähestyi valtavankokoinen moottorivene täynnä meluavia miehiä. He eivät juuri hidastaneet vauhtiaan, ja veneen peräaallot saivat koko laiturin keinumaan.

– Saatiin naapureita, totesin Ursulalle.

– Ensi yönä ei taideta nukkua, Ursula arveli synkkänä.

– Bileet pystyyn vaan!

– Onneksi mulla on korvatulpat, Ursula sanoi.

Hän palautti kahvikuppinsa, täytti kanisterin vesipisteessä ja lähti kävelemään veneelle.

Sain varattua viimeisen saunavuoron. Se olisi vasta puoliltaöin. Sopi minulle.

Aurinko oli jo painumassa vastakkaisen saaren taakse. Päätin lähteä tutkimaan saarta ennen ruokailua. Kävelin ensin pitkän, rannansuuntaisen laiturin toiseen päähän. Ihmiset istuskelivat
veneen takakansilla. Suomalaiset olivat selvästi grillikansaa. Usealla oli veneen takakannalla jonkinlainen grilli, jossa makkarat, lihavartaat ja kasvikset kärysivät.

Laiturin loputtua käännyin kalliolle vievälle polulle. Kallion
takaa löytyi nurmikenttä, jonka laitaan oli pystytetty pari telttaa.

Niittyä halkoi hiekkatie, polku oikeastaan. Kävelin metsään, alkoi hämärtää. Mustarastas lauloi, villiruusut tuoksuivat, maassa oli jo hiukan kastetta. Kauneus tulvi jokaisen aistin kautta. Kävelin metsätietä hiljalleen takaisin satamaan päin. Lamput syttyivät laiturilla, veneiden kajuutoissa vedettiin verhoja suojaksi ulkopuolisilta katseilta.

Ursula oli kattanut meille kajuuttaan illallisen omista torilta ostetuista tarpeistaan. Vihreä kastike savulohen seurana oli valmistettu saaresta poimituista nokkosista. Juomaksi Ursula oli varannut vettä ja luomuviiniä. Kohotimme juhlallisesti maljat.

– Seikkailulle! sanoin.

– Lazzarellalle! Ursula vastasi.

– Sinä olet ollut täällä aikaisemminkin? kysyin.

– Joka kesä lapsena. Joskus tulimme tänne juhannuksena ystäväperheen kanssa. Juoksimme veneen kannelta toiselle ja uimme tuntikaupalla tuossa salmessa.

Vesi oli silloin paljon kirkkaampaa. Kukaan ei ollut kuullutkaan sinilevästä. Yhtenä kesänä olin täällä partioleirillä. Nukuimme teltoissa niityllä.

– Ja sinä olet purjehtinutkin, Tuukka kertoi.

– Niin, kilpapurjehdusta E-jollalla. Mutta ei se niin vakavaa
ollut. Tuukka saa asiat aina kuulostamaan hienommalta kuin ne ovat. Mutta merestä minä pidän. Olen jo pitkään haaveillut omasta veneestä. Oli mahtava tilaisuus, kun Tuukka tarjosi tätä reissua.

– Ja sinulla oli niitä asunto-ongelmiakin sopivasti samaan
aikaan, jatkoin.

– Puhutaan siitä joskus myöhemmin, Ursula vastasi.

Ilta oli viilentynyt, ja maasta kohosi usva. Heitimme fleecet t-paitojen päälle. Pakkasimme shampoot, pyyhkeet ja vaihtovaatteet koriin ja lähdimme kävelemään metsäpolkua saunalle.

– Täällä pitäisi olla taskulamppu, Ursula sanoi.

– Tuskin näkee, mihin jalkansa laittaa. Huomenna ostetaan Hangosta sellainen.

Saunassa oli juuri sopivan kostea löyly. Pata oli täynnä edellisten saunojien jäljiltä, ja puita oli haettu halkopinosta valmiiksi kuistille. Heittelimme löylyä hiljaisuuden vallitessa. Minä luovutin ensimmäisenä ja juoksin vilvoittelemaan mereen. Vesi oli kylmää. Myös Ursula tuli uimaan.

– Ennen aina juostiin shampoot päässä veteen, sanoin Ursulalle.

– Ei juosta enää. Voi olla, että olen vauhko, mutta meinasin saada raivokohtauksen, kun se partaukko kaatoi laiturilta tiskivedet suoraan veteen, Ursula sanoi.

– Eihän se ole kuin pisara meressä. Sitä paitsi pestäänhän mattojakin meressä. Kyllä kai ne saasteet tulee enemmän maatalouden päästöistä, yritin.

– On se silti tekopyhää syyttää vain muita, jos itse tyhjentää septitankin suoraan mereen, Ursula sanoi.

– Mutta nyt liikettä, tännehän jäätyy!

Kauhoimme rivakkaa tahtia pitkälle väylälle ennen kuin palasimme löylyyn lämmittelemään.

Olo oli raukea. Teki mieli sulkea silmät ja nukahtaa lauteille. Sitten Ursula säpsähti.

– Mikä tuo oli? hän kysyi.

– Lintu varmaan lensi ikkunaan.

Tajusin saman tien olevani väärässä, kun saunan ikkunasta häivähti varjo.

– Joku on tuolla, Ursula kuulosti pelästyneeltä.

– Se on löytänyt minut!

– Höpö höpö, sanoin vaikka tunsin, kuinka Ursulan pelästys oli tarttunut minuunkin.

– Odota, mä käyn katsomassa.

Kietaisin naulakosta pyyhkeen ympärilleni ja astuin kuistille.

– Mitä hemmettiä te täällä teette?

Tunnistin venenaapurimme, ison moottoriveneen neljän hengen miesporukan.

– Tämä on meidän saunavuoro.

– Hei, rakkaat kaunokaiset, päästäkää meidät edes jälkilöylyihin, miehet anelivat.

– Meidän on pakko päästä saunaan. Vuoroja ei ollut enää yhtään jäljellä. Nuo tulevat kohta siivoamaan tämän. Kyllähän sinne lauteille mahtuu. Ettehän te voi nukkua viereisessä veneessä, jos me haistaan tähän malliin.

– Ursula, saatiin seuraa, huikkasin löylyhuoneen ovesta.

– Haluatko selänpesijöitä?

– Eiköhän tämä riitä, Ursula vastasi ja tuli pukuhuoneeseen.

– Mutta ei kai me tätä ilmaiseksi anneta?

– Tarkoitatko? kysyin ja vilkaisin vaatemyttyjä, jotka miehet olivat riisuneet kuistille.

Sulloimme yhdessä tuumin miesten vaatteet ja pyyhkeet
koriimme ja palasimme veneelle. Miesten varusteet asettelimme sievästi heidän veneensä kannelle.

– Jos mä jotain inhoan, niin huumoriboksereita, hihittelin
Ursulalle koria purkaessani.

– On tämäkin aika paha, Ursula luki t-paidasta: ”Fuck salad – real men eat meat.” Ei mun tyyppiä.

Sammutimme veneestä valot ja lukitsimme oven ja asetuimme vahtiin ikkunalle. Minulla oli yöasuna t-paita, jossa oli kutimien kuva ja teksti Pakkoneuloosi.

– Mikä tuo on? Ursula kysyi asustani.

– Sähän sopisit hyvin kimppaan sen Eat meat -paidan kanssa.

– Sain työkaveriltani. Se on vielä pahempi kuin minä. Neuloo bussissa ja ruokajonossakin.

Varttitunnin päästä vinkkasin Ursulalle.

– Sieltä tullaan, kuiskasin.

– Laita verhoa vähän kiinni, ettei ne huomaa. Se oli viuhahdus, karmea, öinen, tosi viuhahdus…

Alastomana laiturilla kesäyössä juoksevat miehet olivat kieltämättä herkkä näky. Miehet tuntuivat myös ottavan performanssistaan kaiken irti.

– Hyvää yötä ja kauniita unia, oman kullan kuvia, sanoin Ursulalle ja vedin peiton korvalleni. Jostain syystä nukkumaanmenoon kuuluva alakulon ja yksinäisyyden tunne pysyi tällä kertaa poissa.

– Öitä, Ursula vastasi keulasta. Syrjäsilmällä katsoin, kun hän viikkasi vaatteitaan viivasuoriin pinoihin. Ursulan sandaalit oli potkaistu lattialle huolimattomasti. Hän näytti kokeilevan niille
ainakin kolmea asentoa, ennen kuin sai mieleisensä järjestyksen ja kävi yöpuulle. Kenellähän tässä on pakkoneuloosi, käväisi mielessäni.

Nukahdimme hetkessä. Jossain vaiheessa havahduin laiturilta kuuluviin askeliin, viereisestä veneestä kuuluvaan puheeseen ja nauruun ja oluttölkkien avaamisesta kuuluviin sihahduksiin.

Käänsin kylkeäni ja jatkoin unia. Jyrkin lähdön jälkeen olin nukkunut vain pätkissä. Havahtunut yhtäkkiä siihen, että sängyn toinen puoli oli tyhjä. Herännyt keskellä yötä sydän tykyttäen ja kämmenet hiestä märkinä. Avannut aamulla vaivoin itkun turvottamat silmäni. Kuinka väsyneeksi tunsinkaan itseni! Kuinka makealta uni maistuikaan veneessä.

Aamulla jäsenet olivat puutuneet, mutta mieli virkeä. Ensimmäistä kertaa aikoihin tunsin levänneeni kunnolla. Laituri oli usvan peitossa. Saunavieraamme viereisestä veneestä olivat hekin viimein käyneet yöpuulle, tyhjiä tölkkejä lojui siellä täällä pitkin heidän veneensä kantta. Olin jättänyt omat kangastossuni laiturille, ne olivat yökasteen jäljiltä läpimärät. Palattuani aamupesulta Ursulakin oli jo herännyt.

– Pitäisikö keittää murukahvit veneessä? Hakisinko vettä?

– Ajetaan tuohon vähän matkan päähän Barösundin kaupalle,
Ursula ehdotti.

– Sieltä saa aamukahvit. Pihalla on usein myös kalanmyyntikoju, voidaan ostaa lounastarpeetkin.

Lähdimme hiljalleen putputtamaan kapeaa väylää kaupalle. Kauppa oli sievä, punamultainen  puutalo. Joimme aamukahvit piharakennuksessa olevassa kahvilassa. Ursula halusi ostaa graavia siikaa ja saaristolaisleipää. Minulle se sopi loistavasti. Yhden hengen taloudessani sorruin nolostuttavan usein kaupan valmisruokiin.

Jääkaappi täytettynä lähdimme jatkamaan matkaamme Hankoa kohti. Vaikka olimme varhain liikkeellä, emme olleet ensimmäisiä. Tuuli oli voimistunut eilisestä, ja purjeveneet olivat nostaneet purjeet ylös. Seurasimme kohti länttä menevää veneiden ketjua.

Ehdotin Ursulalle, että voisin ajaa, mutta hän halusi olla kippari. ”Täyttä haipakkaa Hankoon”, päivitin Facebookiin. Siirryin takakannelle muistikirjani ja puuvärieni kanssa. Olin päättänyt pitää matkapäiväkirjaa, jota kuvittaisin piirroksin. 

Hangon itäsatamassa pyörimme hetken edestakaisin satama-aluetta ennen kuin pääsimme vapautuvalle laituripaikalle.

Tuntui, että etelärannikon kaikki venekunnat olivat juuri tänään päättäneet tulla Hankoon, vaikka juhannus oli mennyt ja regattaan olisi vielä aikaa.

Aamun kosteus oli hälvennyt, ja päivä oli suorastaan kuuma. Rantauduttuamme teimme ensitöiksemme läjän graavisiikavoileipiä, jotka huuhtelimme alas murukahvin ja tuoremehun kanssa. Jälkiruuaksi kipaisin meille satamasta tiikerijäätelötötteröt, eikä Ursulakaan jaksanut pitää luentoa turmiollisesta valinnastani.

– Ihanaa, saadaan vaihteeksi asfalttia korkokenkien alle, sanoin Ursulalle.

– Ajattelin lähteä shoppailukierrokselle. Lähdetkö mukaan vai tuonko jotain tullessani?

– Mene vaan. Minä jään lueskelemaan veneelle. Mutta osta vesikanisteri, jos muistat.

Oikaisin pienen puiston poikki kohti kävelykatua. Bulevardin ja Merikadun kulmauksessa, aaltopeltisen Hotelli Regatan takana oli aidoin eristetty työmaatontti.  Hangon paljon julkisuutta saaneiden rakennusprojektien ensimmäinen vaihe näytti päässeen käyntiin aikataulussa.  Kerrostalon jälkeen vuorossa olisi todennäköisesti kylpylähotellin rakentaminen venesataman takana olevalle tontille.

Kävelin kiireettömästi kävelykadun päästä päähän. Erityisen huolellisesti tutkin sisustuskaupat. Ostin itselleni käsintehdyn, laakean savikupin aamukahveja varten. Veneessä se olisi tilaa vievä, helposti särkyvä ja epäkäytännöllinen, mutta olin kyllästynyt Tuukan valitsemiin melamiinikuppeihin. Minun kahveistanihan tässä oli kyse! En voinut vastustaa meriaiheista tikattua kangasta, josta saisi sopivan peitteen keulan tummansinisiä patjoja suojaamaan. Ostin myös pari vaalean malvanväristä, tupsuin koristeltua tyynyä. Ne veisin venereissun jälkeen kotiini. Ne sopisivat täydellisesti samanvärisiksi maalaamiini keittiön tuoleihin.

Palasin kävelyretkeltäni loistavalla tuulella takaisin satamaan ja aukaisin veneen oven. Voimakas sitruunan tuoksu tulvahti vastaan. Veneen keulahyllylle oli koottu asetelma luonnonkivistä ja kannellisesta vesipurkista. Takaseinälle oli teipattu kaistale kiiltävää foliopaperia. Vene oli oudon siisti. Kaikki vaatteeni, sinne tänne levittelemäni pikkutavarat ja oppilaani ompelema vaaleanpunaruudullinen vanusydän, jonka olin kiinnittänyt veneen ikkunaan, oli raivattu näkymättömiin.

– Ursula! Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?

– Anteeksi, mutta minun oli ihan pakko laittaa sisustusta
vähän uusiksi. Feng shui. Olet varmaan kuullut? Tuossa lehdessä oli hyviä ideoita. Feng shui vaikuttaa ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Siivoustarvikkeet on pidettävä poissa silmistä. Huone on tuuletettava. Valo ja viherkasvit ovat tärkeitä. Kaikki irtotavara on siivottava pois. Laitoin kutimesi, muistikirjasi, värikynäsi ja muut tavarasi tuonne kuskin puoleiseen alalaatikkoon. Voidaanko sopia, että pidetään tavarat kaapeissa?

– Miksi ihmeessä? kysyin ja asettelin ostamiani tyynyjä sohvalle.

– Ainakin tuon vanusydämen haluan takaisin ikkunakoristeeksi. Se on minulle tärkeä.

Nappasin pöydältä Ursulan mainitseman lehden ja aloin lukea.

– Jos sinulla on taipumusta takertuviin ihmissuhteisiin, aloita feng shui. Poista kodistasi kaikki tarpeeton. Rauhoita nukkumapaikkasi veden ja maan elementein... Ursula, onko sinulla taipumusta takertuviin ihmissuhteisiin vai mistä tässä on kysymys?

– Tavallaan, Ursula sanoi.

– Tai en tiedä, kuka tässä on takertunut ja mihin. Välillä mietin, olenko sekoamassa. On tapahtunut niin outoja asioita.

– Haluatko kertoa? kysyin.

Ursula oli hetken hiljaa.

– Muistatko, kun Tuukka oli Vancouverin olympialaisissa Suomen joukkueen valmennustiimissä?

– Muistan. Minähän olin silloin hoitamassa Tuukan lapsia.

– Minäkin olin siellä. Ja samalla reissulla tutustuin Kristianiin.

– Kristian kuka? Joku urheilija?

– Ei. Kristian on urheilulääkäri, norjalainen. Tai itse asiassa Kristian harrasti maastohiihtoa. Sitten hän kaatui ja loukkaantui. Ainoa muisto onnettomuudesta on sormi, joka jouduttiin amputoimaan toisen nivelen kohdalta.

– Tynkäsorminen lääkäri. Millainen se muuten oli?

– Kristian on komea. Ulkonäköön minä ensin ihastuinkin. Ja tanssitaitoon. Ajattelin, että jos mies osaa tanssia, se ei voi olla
paha. Kristian on sellainen viikinkityyppi. Piiritti minua sitkeästi. Ylisti minua ja oli kaikin puolin huomaavainen. Kristian vaikutti kaikin puolin mahtavalta. Maailmaa nähnyt, loistava seuramies. Menin totaalisesti retkuun.

– No sattuuhan sitä, sanoin.

– Tiedäthän sinä, millaista se on, kun mies ostaa lahjoja, lähettelee ihania tekstiviestejä, osaa valita ruokaan sopivat viinit ja hoitaa vielä laskunkin? Kyllä sellaisen kohtelun jälkeen hetken kuvittelee olevansa jotenkin erityinen.

– Ihan totta, vastasin.

En todellakaan osannut samaistua Ursulan tilanteeseen.

– Ja joskus sitä on niin yksinäinen, että ottaa ensimmäisen vastaantulijan, Ursula mutisi.

– Et sinä yksinäiseltä vaikuta.

– No, aluksi se oli ihanaa. Mutta asuminen kahdessa maassa ei ole helppoa. Aloin pohtia sitä, onko suhteellamme mitään tulevaisuutta. Minä en ole enää mikään teini. Sitä paitsi haluan asua Helsingissä. Ja haluaisin oikean perheen. Otin asian puheeksi, mutta...

– Mutta Kristian ei halunnut luopua sinusta?

– Ei. Eikä halua vieläkään. Kristian ei ole tottunut häviämään. Hän on ollut aina se, joka tietää mitä tahtoo, ja jonka tahtoon toisten on tyytyminen.

– Vai sellainen tapaus.

– Ja nyt minusta on alkanut tuntua, että Kristian on suorastaan alkanut vainota minua. Jouduin vaihtamaan puhelinnumeroni. Itse asiassa luovuin asunnostanikin Kristianin takia. Kristian oli tullut sinne kerran omilla avaimillaan, kun olin poissa. Vaikka kaikki oli paikoillaan, minulla oli epämiellyttävä tunne siitä, että vaatekaappiani ja lipaston laatikoitani oli pengottu. Olenkohan vainoharhainen? Joka tapauksessa minulla on sellainen tunne, että haluan aloittaa uuden elämän ja unohtaa kaiken, mikä liittyy Kristianiin.

– Ymmärrän. Toivottavasti se pian löytää uuden kohteen. Seuraavissa kisoissa ehkä?

– Ja oli siinä muutakin. Vaikka Kristian oli sympaattinen, oikea herrasmiehen perikuva, oli hänessä jotakin outoa ja pelottavaa. Tai ehkä kaikki johtuu vain siitä, että näin jotain, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä. Hille, minua pelottaa. Minusta tuntuu, että Kristian seuraa minua.