Osa 2/5: Hille on valmis seikkailuun, mutta Ursula käyttäytyy oudosti. Kun vene irtoaa laiturista, pahat aavistukset valtaavat Hillen mielen.

Olin tuskin loikannut kannelle, kun vene oli jo liikkeellä. Kiinnitin köydet knaapeihin ja nostin fendarit ylös. Päästyämme laiturista Ursula vilkaisi hätäisesti sataman suuntaan ja painoi kaasukahvaa reippaasti.

– Tässä on nopeusrajoitus, jos et sattunut huomaamaan! huusin Ursulalle moottorin pärinän yli.

Ursula ei vastannut, vaan tuijotti ilmeettömänä eteensä. Ei väkisin, ajattelin. Uhmaikäisten kanssa olin saanut otella tarpeeksi. Oli se loma minullakin.

Päästyämme Hevossalmesta ja ajellessamme Suomenlinnan ohi Ursula tuntui rentoutuvan. Ehkä olin vain kuvitellut Ursulan pelästyneen satamassa. Minulla oli aina ollut vilkas mielikuvitus. Enhän sitä paitsi tuntenut koko naista. Ehkä hän oli vain hiukan äkkiväärä tyyppi. Ihmisen, joka käyttää vaatteidensa laskosteluun luonnottoman paljon aikaa, täytyy olla syntymäkireä.

Lazzarella liukui pienessä aallokossa, ja mielialani kohosi aalto aallolta. Istuin takakannen penkillä ja nostelin kättä ohi ajaville veneille. ”Letit liehuen länttä kohti”, tekstasin Facebook-statukseeni kännykällä. Ensimmäinen statuspäivitykseni sitten Jyrkin häipymisen.

Aurinko paistoi, mutta kannella kävi viima, ja minun oli laskeuduttava kajuuttaan Ursulan seuraksi.

– Päästään varmaan Hankoon asti tällä tankillisella, sanoin.

– Mennäänkö ulko- vai sisäreittiä? Ursula kysyi.

Hän oli saanut puhekykynsä takaisin. Ratin viereen oli kiinnitetty GPS, josta Ursula valitsi reittejä. Minä olin levittänyt pöydälle vanhan merikortin. Kyllä paperi aina elektronisen näytön voitti.

– Tuolla on ihanan näköisiä kapeita väyliä lähellä rantaa, sanoin.

– Mentäisiinkö esimerkiksi Suvisaariston kautta? Siellä on varmaan upeita taloja ja mökkejä.

– Minä ehdotan ulkoreittiä Porkkalaan saakka, Ursula sanoi.

– Ainakin siinä mielessä, jos meinaamme ehtiä illaksi Elisaareen. Sinähän ehdit noita rantareittejä koluamaan sitten loppukesästä Tuukan kanssa.

– Ihan sama, vastasin.

Muistin, että Ursula oli kippari. Kaivoin kutimeni esille. Olin huomannut, että Tuukka ei ollut varustanut venettään patalapuilla.

– Mikäs se Elisaari oikein on?

– Aivan loistava paikka Inkoon saaristossa, Ursula vastasi.

– Siellä on telttailupaikkoja ja muutama mökkikin vuokrattavana. Ja iso vierasvenelaituri. Voisitko soittaa sinne ja varata meille rantasaunan illaksi?

– Aah, saunaan! huokaisin näpytellessäni Elisaaren satamaisännän numeroa kännykkääni.

– Mulla onkin vielä talviturkki jäljellä. Juhannus oli niin kylmä, etten uskaltautunut uimaan vanhempieni mökillä edes saunasta. Ja omalla asunnollani mulla ei ole edes saunaa. Jyrki lupasi rakentaa sellaisen, mutta...

Taas kirpaisi. Juuri nyt Jyrki varmaan lämmitti saunaa uuden tyttöystävänsä kanssa mökkirannassa. Toivottavasti siellä on edes itikoita, manasin mielessäni. 

Siirryin ikkunapenkille kutimeni kanssa. Ursula ajoi
tasaista matkanopeutta, meri oli lähes pläkä. Ikkunan puolella merta riitti lähes horisonttiin saakka. Kimaltelevaa, häikäisevää, kiehtovaa merta. Olin asunut koko ikäni meren rannalla Helsingissä. Kokemukseni merestä olivat kuitenkin rajoittuneet Hietsun rannalle, Suomenlinnaan, Pihlajasaareen tai satunnaisiin risteilyihin Kustaanmiekasta ahtautuvilla kerrostalon kokoisilla huvikeskuksilla.

Miten olinkaan saattanut olla niin ymmärtämätön? Tuukka oli ollut oikeassa. Meri-ilma oli juuri sitä, jota olin kaivannut. Työpäivät pakkotahtisine aikatauluineen ja meluisine lapsiryhmineen haalistuivat kuin paidassa oleva tahra kirkkaassa auringonpaisteessa. Jyrkin itseriittoiset kommentit
ulkonäöstäni ja urheilusuorituksistani kutistuivat kuin taaksemme jäävä Haukilahden vesitorni.

Vilkaisin Ursulaa, joka ohjasi venettä poissaoleva katse silmissään. Olin aina luullut tulevani hyvin toimeen ihmisten kanssa. Ursulaan en kuitenkaan saanut otetta. Hän oli varautunut. Vastaili kysymyksiini lyhyin kirjakielisin lausein.

Ursula oli hoikka, melkeinpä laiha. Urheilullinen tyyppi, selvästi sellainen, josta Jyrkikin olisi pitänyt. Ursula vilkaisi minua, kun avasin keksipaketin neulomiseni lomassa, ja tulkitsin sen arvosteluksi. Hän vaikutti ankaralta, sellaiselta jolla on itsekuria. Sellaiselta joka käy kolme kertaa viikossa lenkillä, jos on niin päättänyt.

Tuukan puheista olin ymmärtänyt, että Ursula oli perheetön niin kuin minäkin. Olikohan hänelläkin sydänsuruja? Asuntokin oli
irtisanottu. Kaksi särkynyttä sydäntä merellä. Huokasin. Ajatukseni meinasivat taas karata Jyrkiin, vaikka olin sata kertaa päättänyt unohtaa mokoman pölvästin. Koska oppisin?

Ajattele vaatteita, oli äiti neuvonut minua pienenä, kun
paha mieli oli yllättänyt. Ja niin olin tehnytkin. Olin ajatellut vaatteita koko talven ja kevään, aina vaikeina hetkinä. Ilmojen lämmettyä olin alkanut haaveilla nostalgisesta 1950- ja 1960-luvun alun tyylistä. Olin kai syntynyt väärälle vuosikymmenelle.

Ursulalla oli matalat kengät, caprit ja t-paita, hiukset ponnarilla lippalakin alla. Käytännöllistä, järkevää ja laadukasta. Minulla oli mekko. Se ei ollut aitoa 1950-lukua, mutta helmat olivat riittävän leveät kuitenkin. Ursulan kanssa tuskin saisi aikaan juttua vaatteista. Hän oli sitä naistyyppiä, joka pysyy nuorena hyväksi havaitsemassaan tyylissä ja näyttää täsmälleen samalta kaksvitosena ja viisikymppisenä.

Hiljaisuus ja puhumattomuus alkoivat käydä hermoilleni. Tässäkö me istuisimme muutaman neliön kopissa hehkeimmät kesäpäivät vaihtamatta sanaakaan? Päätin keventää tunnelmaa musiikilla ja kaivoin laukustani iPodin. Olin tallentanut mukaan parin sadan kappaleen kokoelman vanhoja suomalaisia iskelmiä. Selailin hetken tiedostoluetteloa ja päädyin lopulta Georg Malmsténiin.

– Terveiset ulapalta, aallon tieltä kuohuvalta, ei rantaa täällä nää...

– Tuuli on täällä tuimaa, meripojan leikki huimaa, kun myrskyää, Ursula yhtyi hämmästyksekseni lauluuni, ja hetken kuluttua lauloimme jo antaumuksella.

Ihme kyllä, vaikka keskustelua emme saaneetkaan aikaiseksi,
äänemme sointuivat yhteen täydellisesti. Yhteinen sävel taitaa sittenkin löytyä, ajattelin.

– Ja sinua täällä mä muistelen, ai ai muistelen...

Tuuli oli sekoittanut tukkani, päätin kammata sen ja sitoa sivuille kahdelle letitetylle sykerölle. Jyrki ei mollamaijatyyliäni ollut arvostanut, mutta sillä ei onneksi enää ollut väliä.

– Onko sinulla kampaa? kysyin Ursulalta.

– Katso laukustani, se on tuossa keulassa, Ursula vastasi.

Olin juuri kaivamassa kampaa Ursulan laukusta, kun sivutaskussa oleva kännykkä soi.

– Tuntematon soittaa, vastaanko? kysyin Ursulalta.

Ursula pysäytti veneen, ryntäsi salamana keulaan, nappasi puhelimen kädestäni ja sammutti sen. Hänen kätensä olivat kylmät.

– Hille, älä koskaan, milloinkaan, vastaa minun puhelimeeni. Onko selvä? Lupaatko? Et ikinä!

– Lupaan tietenkin, vastasin.

Ursula ei vastannut katseeseeni. Hänen silmissään häivähti epävarmuus. Mitä ihmettä hän salasi?

Elisaari oli yhtä upea kuin Ursula oli kuvaillutkin. Kallioisia rantoja, kaislikkoja, pieniä luotoja, huviloita, rantasaunoja, kapeita väyliä, joita pitkin lapset meloskelivat kumiveneillään. En ollut aluksi ollut uskoa, että matalan, kaisloittuneen väylän takaa voisi löytyä pitkä vierasvenelaituri ja kymmenittäin valtavia purjeveneitä vieri vieressä.

– Ursula, lupaatko yhden asian?

– No?

– Uusi mies joka satamassa! Läiskäytimme käsiämme vastakkain. Jotakin leikkimielisyyttä näytti hänestäkin löytyvän.

– Ja nyt tyylikkäästi laituriin, Ursula varmisteli, kun asettauduin keulaan valmiina hyppäämään laiturille köysien kanssa, kun olisimme riittävän lähellä.

– Hei, vasemmalla. Ota vastaan, ettei törmätä tuohon veneeseen! Ursula huusi.

– Siis kumman puolen vasemmalla? kysyin.

Liian myöhään. Lazzarellan keula töyssäisi vieressä olevaa purjevenettä, joka heilahti sen verran, kun köydet antoivat myöden.

– Perkele! Ursulan suusta pääsi. Tuijotin häntä hämmästyneenä. Ursulan suusta oli tähän saakka pudonnut vain kirjakielisiä, huolellisesti äännettyjä sanoja.

– Du kan kalla mej Mats, veneestä vastattiin.

George Clooneylta näyttävä miehen pää nousi esiin purjeveneen oviaukosta.

– Tervetuloa. Mutta seuraavan kerran ovesta, jos saan pyytää.

– Onko siellä tuttuja?

Blondi ponnaripää nousi miehen vierelle kannelle.

– Odottakaa, mä tulen ottamaan teidät vastaan.

Heitin köydet tytölle, joka kiinnitti ne tottuneesti laituriin.

– Aika hyvännäköinen, vai mitä? sanoin Ursulalle

– Kuka?

– No tuo Clooney tuossa viereisessä veneessä.

– Ole hiljaa, nuo kuulee. Sitä paitsi minä teen aina U-käännöksen, jos näen vähääkään hyvännäköisen miehen.

– Ai miksi ihmeessä?

– Niistä ei ole kuin harmia.

Kaivoin komerosta olkihattuni ja otin laukusta kännykän ja lompakon mekkoni taskuun.

– Ja nyt munkkikahville, ehdotin Ursulalle.

– Maksetaan samalla satamamaksu ja varataan sauna. Päivällä ei kukaan vastannut puhelimeen.

– Hyvä on, mutta munkkeja ei sitten oteta tavaksi.

Satamassa oli pieni huoltorakennus, jossa oli kahvila. Valitsin vastapaistetuista munkkirinkilöistä suurimmat, ja istuuduimme ulkoterassille kahvikuppiemme kanssa. Kirjavannäköistä venekansaa käveli laituria edestakaisin. Pieniä lapsia makasi pelastusliiveihin puettuna laiturilla. He yrittivät pyydystää haaveihinsa kalansinttejä. Parrakas mies istui laiturilla tiskaamassa astioita vadissa. Nuoria miehiä loikoli veneen kannella kaljatölkkeineen.

Väkeä tuntui olevan liikkeellä paljon. Eväitä grillikatokseen kantavia perheitä. Niityllä sulkapalloa pelaavia tyttöjä. Kirjaa lukeva nainen kalliolla laituria vastapäätä. Tatuoitu mies tupakalla viereisessä pöydässä. Kalvakasta ihonväristä päätellen useimmilla kesäloma taisi olla vielä edessä. Nyt totuteltiin pikku hiljaa outoon vapauteen. Ruohoon paljaiden varpaiden alla, kesätuuleen, lasten kiljahduksiin viereisellä rannalla.

– Myönnä pois, että tämä on hyvää, sanoin Ursulalle ja pyyhkäisin viimeiset sokerinmurut sormistani.

– Tämä tekee hyvää sielulle. Sitä paitsi nyt jaksaa laittaa ruokaa.

Joko korkataan hernekeittopurkit?

– Jos nyt jätettäisiin ne pahan päivän varalle. Minä voin kokata tänään, jos sinä teet ruuan huomenna. Keitän vain uudet perunat, ne tulevat hetkessä. Lisäksi on lämminsavustettua lohta ja salaattia. Kelpaako? Ursula kysyi.

– Hyvältä kuulostaa.

Lazzarella oli kiinnitetty lähinnä kahvilaa olevaan laituriin. Meistä rannan puolella oli Matsin purjevene. Toisella puolella oleva paikka oli tyhjä, toistaiseksi. Rantaa lähestyi valtavankokoinen moottorivene täynnä meluavia miehiä. He eivät juuri hidastaneet vauhtiaan, ja veneen peräaallot saivat koko laiturin keinumaan.

– Saatiin naapureita, totesin Ursulalle.

– Ensi yönä ei taideta nukkua, Ursula arveli synkkänä.

– Bileet pystyyn vaan!

– Onneksi mulla on korvatulpat, Ursula sanoi.

Hän palautti kahvikuppinsa, täytti kanisterin vesipisteessä ja lähti kävelemään veneelle.

Sain varattua viimeisen saunavuoron. Se olisi vasta puoliltaöin. Sopi minulle.

Aurinko oli jo painumassa vastakkaisen saaren taakse. Päätin lähteä tutkimaan saarta ennen ruokailua. Kävelin ensin pitkän, rannansuuntaisen laiturin toiseen päähän. Ihmiset istuskelivat
veneen takakansilla. Suomalaiset olivat selvästi grillikansaa. Usealla oli veneen takakannalla jonkinlainen grilli, jossa makkarat, lihavartaat ja kasvikset kärysivät.

Laiturin loputtua käännyin kalliolle vievälle polulle. Kallion
takaa löytyi nurmikenttä, jonka laitaan oli pystytetty pari telttaa.

Niittyä halkoi hiekkatie, polku oikeastaan. Kävelin metsään, alkoi hämärtää. Mustarastas lauloi, villiruusut tuoksuivat, maassa oli jo hiukan kastetta. Kauneus tulvi jokaisen aistin kautta. Kävelin metsätietä hiljalleen takaisin satamaan päin. Lamput syttyivät laiturilla, veneiden kajuutoissa vedettiin verhoja suojaksi ulkopuolisilta katseilta.

Ursula oli kattanut meille kajuuttaan illallisen omista torilta ostetuista tarpeistaan. Vihreä kastike savulohen seurana oli valmistettu saaresta poimituista nokkosista. Juomaksi Ursula oli varannut vettä ja luomuviiniä. Kohotimme juhlallisesti maljat.

– Seikkailulle! sanoin.

– Lazzarellalle! Ursula vastasi.

– Sinä olet ollut täällä aikaisemminkin? kysyin.

– Joka kesä lapsena. Joskus tulimme tänne juhannuksena ystäväperheen kanssa. Juoksimme veneen kannelta toiselle ja uimme tuntikaupalla tuossa salmessa.

Vesi oli silloin paljon kirkkaampaa. Kukaan ei ollut kuullutkaan sinilevästä. Yhtenä kesänä olin täällä partioleirillä. Nukuimme teltoissa niityllä.

– Ja sinä olet purjehtinutkin, Tuukka kertoi.

– Niin, kilpapurjehdusta E-jollalla. Mutta ei se niin vakavaa
ollut. Tuukka saa asiat aina kuulostamaan hienommalta kuin ne ovat. Mutta merestä minä pidän. Olen jo pitkään haaveillut omasta veneestä. Oli mahtava tilaisuus, kun Tuukka tarjosi tätä reissua.

– Ja sinulla oli niitä asunto-ongelmiakin sopivasti samaan
aikaan, jatkoin.

– Puhutaan siitä joskus myöhemmin, Ursula vastasi.

Ilta oli viilentynyt, ja maasta kohosi usva. Heitimme fleecet t-paitojen päälle. Pakkasimme shampoot, pyyhkeet ja vaihtovaatteet koriin ja lähdimme kävelemään metsäpolkua saunalle.

– Täällä pitäisi olla taskulamppu, Ursula sanoi.

– Tuskin näkee, mihin jalkansa laittaa. Huomenna ostetaan Hangosta sellainen.

Saunassa oli juuri sopivan kostea löyly. Pata oli täynnä edellisten saunojien jäljiltä, ja puita oli haettu halkopinosta valmiiksi kuistille. Heittelimme löylyä hiljaisuuden vallitessa. Minä luovutin ensimmäisenä ja juoksin vilvoittelemaan mereen. Vesi oli kylmää. Myös Ursula tuli uimaan.

– Ennen aina juostiin shampoot päässä veteen, sanoin Ursulalle.

– Ei juosta enää. Voi olla, että olen vauhko, mutta meinasin saada raivokohtauksen, kun se partaukko kaatoi laiturilta tiskivedet suoraan veteen, Ursula sanoi.

– Eihän se ole kuin pisara meressä. Sitä paitsi pestäänhän mattojakin meressä. Kyllä kai ne saasteet tulee enemmän maatalouden päästöistä, yritin.

– On se silti tekopyhää syyttää vain muita, jos itse tyhjentää septitankin suoraan mereen, Ursula sanoi.

– Mutta nyt liikettä, tännehän jäätyy!

Kauhoimme rivakkaa tahtia pitkälle väylälle ennen kuin palasimme löylyyn lämmittelemään.

Olo oli raukea. Teki mieli sulkea silmät ja nukahtaa lauteille. Sitten Ursula säpsähti.

– Mikä tuo oli? hän kysyi.

– Lintu varmaan lensi ikkunaan.

Tajusin saman tien olevani väärässä, kun saunan ikkunasta häivähti varjo.

– Joku on tuolla, Ursula kuulosti pelästyneeltä.

– Se on löytänyt minut!

– Höpö höpö, sanoin vaikka tunsin, kuinka Ursulan pelästys oli tarttunut minuunkin.

– Odota, mä käyn katsomassa.

Kietaisin naulakosta pyyhkeen ympärilleni ja astuin kuistille.

– Mitä hemmettiä te täällä teette?

Tunnistin venenaapurimme, ison moottoriveneen neljän hengen miesporukan.

– Tämä on meidän saunavuoro.

– Hei, rakkaat kaunokaiset, päästäkää meidät edes jälkilöylyihin, miehet anelivat.

– Meidän on pakko päästä saunaan. Vuoroja ei ollut enää yhtään jäljellä. Nuo tulevat kohta siivoamaan tämän. Kyllähän sinne lauteille mahtuu. Ettehän te voi nukkua viereisessä veneessä, jos me haistaan tähän malliin.

– Ursula, saatiin seuraa, huikkasin löylyhuoneen ovesta.

– Haluatko selänpesijöitä?

– Eiköhän tämä riitä, Ursula vastasi ja tuli pukuhuoneeseen.

– Mutta ei kai me tätä ilmaiseksi anneta?

– Tarkoitatko? kysyin ja vilkaisin vaatemyttyjä, jotka miehet olivat riisuneet kuistille.

Sulloimme yhdessä tuumin miesten vaatteet ja pyyhkeet
koriimme ja palasimme veneelle. Miesten varusteet asettelimme sievästi heidän veneensä kannelle.

– Jos mä jotain inhoan, niin huumoriboksereita, hihittelin
Ursulalle koria purkaessani.

– On tämäkin aika paha, Ursula luki t-paidasta: ”Fuck salad – real men eat meat.” Ei mun tyyppiä.

Sammutimme veneestä valot ja lukitsimme oven ja asetuimme vahtiin ikkunalle. Minulla oli yöasuna t-paita, jossa oli kutimien kuva ja teksti Pakkoneuloosi.

– Mikä tuo on? Ursula kysyi asustani.

– Sähän sopisit hyvin kimppaan sen Eat meat -paidan kanssa.

– Sain työkaveriltani. Se on vielä pahempi kuin minä. Neuloo bussissa ja ruokajonossakin.

Varttitunnin päästä vinkkasin Ursulalle.

– Sieltä tullaan, kuiskasin.

– Laita verhoa vähän kiinni, ettei ne huomaa. Se oli viuhahdus, karmea, öinen, tosi viuhahdus…

Alastomana laiturilla kesäyössä juoksevat miehet olivat kieltämättä herkkä näky. Miehet tuntuivat myös ottavan performanssistaan kaiken irti.

– Hyvää yötä ja kauniita unia, oman kullan kuvia, sanoin Ursulalle ja vedin peiton korvalleni. Jostain syystä nukkumaanmenoon kuuluva alakulon ja yksinäisyyden tunne pysyi tällä kertaa poissa.

– Öitä, Ursula vastasi keulasta. Syrjäsilmällä katsoin, kun hän viikkasi vaatteitaan viivasuoriin pinoihin. Ursulan sandaalit oli potkaistu lattialle huolimattomasti. Hän näytti kokeilevan niille
ainakin kolmea asentoa, ennen kuin sai mieleisensä järjestyksen ja kävi yöpuulle. Kenellähän tässä on pakkoneuloosi, käväisi mielessäni.

Nukahdimme hetkessä. Jossain vaiheessa havahduin laiturilta kuuluviin askeliin, viereisestä veneestä kuuluvaan puheeseen ja nauruun ja oluttölkkien avaamisesta kuuluviin sihahduksiin.

Käänsin kylkeäni ja jatkoin unia. Jyrkin lähdön jälkeen olin nukkunut vain pätkissä. Havahtunut yhtäkkiä siihen, että sängyn toinen puoli oli tyhjä. Herännyt keskellä yötä sydän tykyttäen ja kämmenet hiestä märkinä. Avannut aamulla vaivoin itkun turvottamat silmäni. Kuinka väsyneeksi tunsinkaan itseni! Kuinka makealta uni maistuikaan veneessä.

Aamulla jäsenet olivat puutuneet, mutta mieli virkeä. Ensimmäistä kertaa aikoihin tunsin levänneeni kunnolla. Laituri oli usvan peitossa. Saunavieraamme viereisestä veneestä olivat hekin viimein käyneet yöpuulle, tyhjiä tölkkejä lojui siellä täällä pitkin heidän veneensä kantta. Olin jättänyt omat kangastossuni laiturille, ne olivat yökasteen jäljiltä läpimärät. Palattuani aamupesulta Ursulakin oli jo herännyt.

– Pitäisikö keittää murukahvit veneessä? Hakisinko vettä?

– Ajetaan tuohon vähän matkan päähän Barösundin kaupalle,
Ursula ehdotti.

– Sieltä saa aamukahvit. Pihalla on usein myös kalanmyyntikoju, voidaan ostaa lounastarpeetkin.

Lähdimme hiljalleen putputtamaan kapeaa väylää kaupalle. Kauppa oli sievä, punamultainen  puutalo. Joimme aamukahvit piharakennuksessa olevassa kahvilassa. Ursula halusi ostaa graavia siikaa ja saaristolaisleipää. Minulle se sopi loistavasti. Yhden hengen taloudessani sorruin nolostuttavan usein kaupan valmisruokiin.

Jääkaappi täytettynä lähdimme jatkamaan matkaamme Hankoa kohti. Vaikka olimme varhain liikkeellä, emme olleet ensimmäisiä. Tuuli oli voimistunut eilisestä, ja purjeveneet olivat nostaneet purjeet ylös. Seurasimme kohti länttä menevää veneiden ketjua.

Ehdotin Ursulalle, että voisin ajaa, mutta hän halusi olla kippari. ”Täyttä haipakkaa Hankoon”, päivitin Facebookiin. Siirryin takakannelle muistikirjani ja puuvärieni kanssa. Olin päättänyt pitää matkapäiväkirjaa, jota kuvittaisin piirroksin. 

Hangon itäsatamassa pyörimme hetken edestakaisin satama-aluetta ennen kuin pääsimme vapautuvalle laituripaikalle.

Tuntui, että etelärannikon kaikki venekunnat olivat juuri tänään päättäneet tulla Hankoon, vaikka juhannus oli mennyt ja regattaan olisi vielä aikaa.

Aamun kosteus oli hälvennyt, ja päivä oli suorastaan kuuma. Rantauduttuamme teimme ensitöiksemme läjän graavisiikavoileipiä, jotka huuhtelimme alas murukahvin ja tuoremehun kanssa. Jälkiruuaksi kipaisin meille satamasta tiikerijäätelötötteröt, eikä Ursulakaan jaksanut pitää luentoa turmiollisesta valinnastani.

– Ihanaa, saadaan vaihteeksi asfalttia korkokenkien alle, sanoin Ursulalle.

– Ajattelin lähteä shoppailukierrokselle. Lähdetkö mukaan vai tuonko jotain tullessani?

– Mene vaan. Minä jään lueskelemaan veneelle. Mutta osta vesikanisteri, jos muistat.

Oikaisin pienen puiston poikki kohti kävelykatua. Bulevardin ja Merikadun kulmauksessa, aaltopeltisen Hotelli Regatan takana oli aidoin eristetty työmaatontti.  Hangon paljon julkisuutta saaneiden rakennusprojektien ensimmäinen vaihe näytti päässeen käyntiin aikataulussa.  Kerrostalon jälkeen vuorossa olisi todennäköisesti kylpylähotellin rakentaminen venesataman takana olevalle tontille.

Kävelin kiireettömästi kävelykadun päästä päähän. Erityisen huolellisesti tutkin sisustuskaupat. Ostin itselleni käsintehdyn, laakean savikupin aamukahveja varten. Veneessä se olisi tilaa vievä, helposti särkyvä ja epäkäytännöllinen, mutta olin kyllästynyt Tuukan valitsemiin melamiinikuppeihin. Minun kahveistanihan tässä oli kyse! En voinut vastustaa meriaiheista tikattua kangasta, josta saisi sopivan peitteen keulan tummansinisiä patjoja suojaamaan. Ostin myös pari vaalean malvanväristä, tupsuin koristeltua tyynyä. Ne veisin venereissun jälkeen kotiini. Ne sopisivat täydellisesti samanvärisiksi maalaamiini keittiön tuoleihin.

Palasin kävelyretkeltäni loistavalla tuulella takaisin satamaan ja aukaisin veneen oven. Voimakas sitruunan tuoksu tulvahti vastaan. Veneen keulahyllylle oli koottu asetelma luonnonkivistä ja kannellisesta vesipurkista. Takaseinälle oli teipattu kaistale kiiltävää foliopaperia. Vene oli oudon siisti. Kaikki vaatteeni, sinne tänne levittelemäni pikkutavarat ja oppilaani ompelema vaaleanpunaruudullinen vanusydän, jonka olin kiinnittänyt veneen ikkunaan, oli raivattu näkymättömiin.

– Ursula! Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?

– Anteeksi, mutta minun oli ihan pakko laittaa sisustusta
vähän uusiksi. Feng shui. Olet varmaan kuullut? Tuossa lehdessä oli hyviä ideoita. Feng shui vaikuttaa ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Siivoustarvikkeet on pidettävä poissa silmistä. Huone on tuuletettava. Valo ja viherkasvit ovat tärkeitä. Kaikki irtotavara on siivottava pois. Laitoin kutimesi, muistikirjasi, värikynäsi ja muut tavarasi tuonne kuskin puoleiseen alalaatikkoon. Voidaanko sopia, että pidetään tavarat kaapeissa?

– Miksi ihmeessä? kysyin ja asettelin ostamiani tyynyjä sohvalle.

– Ainakin tuon vanusydämen haluan takaisin ikkunakoristeeksi. Se on minulle tärkeä.

Nappasin pöydältä Ursulan mainitseman lehden ja aloin lukea.

– Jos sinulla on taipumusta takertuviin ihmissuhteisiin, aloita feng shui. Poista kodistasi kaikki tarpeeton. Rauhoita nukkumapaikkasi veden ja maan elementein... Ursula, onko sinulla taipumusta takertuviin ihmissuhteisiin vai mistä tässä on kysymys?

– Tavallaan, Ursula sanoi.

– Tai en tiedä, kuka tässä on takertunut ja mihin. Välillä mietin, olenko sekoamassa. On tapahtunut niin outoja asioita.

– Haluatko kertoa? kysyin.

Ursula oli hetken hiljaa.

– Muistatko, kun Tuukka oli Vancouverin olympialaisissa Suomen joukkueen valmennustiimissä?

– Muistan. Minähän olin silloin hoitamassa Tuukan lapsia.

– Minäkin olin siellä. Ja samalla reissulla tutustuin Kristianiin.

– Kristian kuka? Joku urheilija?

– Ei. Kristian on urheilulääkäri, norjalainen. Tai itse asiassa Kristian harrasti maastohiihtoa. Sitten hän kaatui ja loukkaantui. Ainoa muisto onnettomuudesta on sormi, joka jouduttiin amputoimaan toisen nivelen kohdalta.

– Tynkäsorminen lääkäri. Millainen se muuten oli?

– Kristian on komea. Ulkonäköön minä ensin ihastuinkin. Ja tanssitaitoon. Ajattelin, että jos mies osaa tanssia, se ei voi olla
paha. Kristian on sellainen viikinkityyppi. Piiritti minua sitkeästi. Ylisti minua ja oli kaikin puolin huomaavainen. Kristian vaikutti kaikin puolin mahtavalta. Maailmaa nähnyt, loistava seuramies. Menin totaalisesti retkuun.

– No sattuuhan sitä, sanoin.

– Tiedäthän sinä, millaista se on, kun mies ostaa lahjoja, lähettelee ihania tekstiviestejä, osaa valita ruokaan sopivat viinit ja hoitaa vielä laskunkin? Kyllä sellaisen kohtelun jälkeen hetken kuvittelee olevansa jotenkin erityinen.

– Ihan totta, vastasin.

En todellakaan osannut samaistua Ursulan tilanteeseen.

– Ja joskus sitä on niin yksinäinen, että ottaa ensimmäisen vastaantulijan, Ursula mutisi.

– Et sinä yksinäiseltä vaikuta.

– No, aluksi se oli ihanaa. Mutta asuminen kahdessa maassa ei ole helppoa. Aloin pohtia sitä, onko suhteellamme mitään tulevaisuutta. Minä en ole enää mikään teini. Sitä paitsi haluan asua Helsingissä. Ja haluaisin oikean perheen. Otin asian puheeksi, mutta...

– Mutta Kristian ei halunnut luopua sinusta?

– Ei. Eikä halua vieläkään. Kristian ei ole tottunut häviämään. Hän on ollut aina se, joka tietää mitä tahtoo, ja jonka tahtoon toisten on tyytyminen.

– Vai sellainen tapaus.

– Ja nyt minusta on alkanut tuntua, että Kristian on suorastaan alkanut vainota minua. Jouduin vaihtamaan puhelinnumeroni. Itse asiassa luovuin asunnostanikin Kristianin takia. Kristian oli tullut sinne kerran omilla avaimillaan, kun olin poissa. Vaikka kaikki oli paikoillaan, minulla oli epämiellyttävä tunne siitä, että vaatekaappiani ja lipaston laatikoitani oli pengottu. Olenkohan vainoharhainen? Joka tapauksessa minulla on sellainen tunne, että haluan aloittaa uuden elämän ja unohtaa kaiken, mikä liittyy Kristianiin.

– Ymmärrän. Toivottavasti se pian löytää uuden kohteen. Seuraavissa kisoissa ehkä?

– Ja oli siinä muutakin. Vaikka Kristian oli sympaattinen, oikea herrasmiehen perikuva, oli hänessä jotakin outoa ja pelottavaa. Tai ehkä kaikki johtuu vain siitä, että näin jotain, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä. Hille, minua pelottaa. Minusta tuntuu, että Kristian seuraa minua.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.