Osa 1/5: Kolmikymppisen lastentarhanopettajan Hille Laineen kesä ei ala suunnitellusti. Poikaystävä jättää ja Hille rypee itsesäälissä. Hillen psykologiveli Tuukka tekee ehdotuksen, josta Hille ei voi kieltäytyä.

Kuvitus Reetta Niemensivu

Lastentarhanopettajan koulutuksella ja viiden vuoden työkokemuksella saatoin pitää itseäni parkumisen asiantuntijana. Silti en olisi ikinä uskonut, että minusta lähtisi sellainen määrä kyyneleitä.

Tunteellinen musiikki sai silmäni kostumaan välittömästi. Vauvaperheen tutustumiskäynnillä päivä­kotiin kyynelehdin niin, että vanhemmat säikähtivät jotain olevan vialla. Työpaikan viikkopalaverista jouduin kesken kaiken ryntäämään vessaan huuhtelemaan silmiäni. Ruokakaupassa arkinen puuropaketti saattoi laukaista mielessäni muistojen tulvan niin, että jouduin ostamaan myös nenäliinapakkauksen ja avaamaan sen kassajonossa.

– Siitepölyaika, puolustelin kassapojalle.

Ei, en ollut sairastunut syöpään. Vanhempani olivat elossa, eikä vasta hankkimassani asunnossa ollut homevaurioita. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla ainoastaan helpottunut.

Kesästä oli ennustettu vuosisadan kuuminta. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni päättänyt pitää kuuden viikon loman. Kulunut talvi kiristi hartioissa. Remontti ja muutto olivat vieneet voimat. Olin ottanut ison lainan ja ostanut vanhan, kunnostusta kaipaavan rivitalokaksion Vuosaaresta. Olin kuvitellut, että Jyrki viimeinkin kahden vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen suostuisi muuttamaan pysyvästi luokseni.

Maaliskuussa aloin ymmärtää, että olin tehnyt virheen. Minulla oli 20 vuoden asuntolaina, mutta kotileikkejä sain edelleen leikkiä yksin. Nälvimistä sen sijaan riitti. Syömiseni, liikkumiseni, tekemiseni ja tekemättä jättämiseni olivat jatkuvan tarkkailun ja huomauttelun kohteena.
Kesällä kaikki muuttuu, yritin vakuutella itselleni, vaikka pahat aavistukset kalvoivat mieltäni.

Kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaiaamuna levittäydyin sanomalehden ja kahvikupin kanssa verannalle ja päätin ottaa positiivisen asenteen.

– Tällaista elämän aina pitäisi olla, sanoin ja kaadoin meille termoskannusta maitokahvia.

Oli ensimmäisten pihakahvien aika. Vasta edellisenä iltana olimme kantaneet kirpputorilta ostamani puutarhakalusteet ulos. Olin istunut yömyöhään ompelemassa terassin pöydälle uutta sinikukallista pöytäliinaa. Sen helmoihin olin kiinnittänyt hedelmäaiheisia painoja: rypäleterttuja, ananaksenpuolikkaan, pieniä banaaneja.

Tuomet tuoksuivat huumaavasti ja syreenit olivat nupuillaan. Orvokit odottivat istuttamista puutarhaliikkeen paperikasseissa.

– Tätä sitä talvella kaipasi, jatkoin yksinpuheluani ja otin leipäkorista toisen croissantin.

Jyrki ei vastannut vaan katsoi muualle.

– Parin viikon päästä alkaa loma, ja vapaus koittaa viimein. Mitäs kivaa keksittäisiin? kysyin.

– Lupasin mennä viemään peräkärryllä puutarhakeinun kaverini mökille, Jyrki vastasi ja kaatoi itselleen lisää kahvia.

– Ai nytkö?

– Nyt.

– Koskas ajattelit tulla?

– Voi mennä myöhään.

Myöhään menikin, eikä Jyrkiä kuulunut. Olin leiponut sämpylöitä ja tehnyt fetasalaatin. Minulla oli hirveä nälkä, mutta en halunnut aloittaa yksin. Tuoksukynttilät paloivat terassin pöydällä. Ilta viileni, hain komerosta huovan ja olin juuri kääriytymässä siihen, kun kännykkä piippasi. Avasin viestin, ja pidin sitä ensiksi vitsinä. Minun oli luettava viesti moneen kertaan ennen kuin käsitin.

Tuijotin syreenipensasta, jonka nuput olivat päivän aikana jo hiukan auenneet. Lokkeja, jotka kaarsivat pihan yli kohti rantaa. Sinikukkaista liinaa terassin pöydällä – kuinka säälittävän rumalta kangas näyttikään. Kuinka idiootti olinkaan saattanut olla.

Ruokahaluni katosi hetkessä. Se hyvä puoli tässä kurjuudessa on – Jyrkihän inhoaa läskiä, tyrskähdin mielessäni, kunnes tajusin, että läskini tai läskittömyyteni olisi Jyrkille tästä lähtien yhdentekevää.

Peitin sämpyläkorin liinalla. Siirsin salaatin jääkaappiin. Menin omalle puolelleni parisänkyä ja vedin peiton leukaani saakka. Makasin sängyssä kuin tikku, uskaltamatta kääntyä tai uskaltamatta tuskin hengittää. Pääni oli raskas möhkäle, sydän hakkasi rinnassani. Tumtum tumtum tumtum. Miten syke saattoikin olla niin vakaa, vaikka itse sydän oli pirstaleina. Sitten tulivat kyyneleet.

Aamulla silmäni olivat muurautuneet lähes umpeen. Huuhtelin kasvoni kylmällä vedellä. Taputtelin silmien alle vaaleaa peitevoidetta. Asetin aurinkolasit kohdilleen ja lähdin töihin.

– Onneksi olen sentään nuori, hemmetin hyvän näköinen ja tolkuttoman rikas, irvistin eteisen peilille.

Päiväkodin aamutuokiossa ei ollut aikaa murehtia. Sain supatettua kuulumiset läheisimmälle työkaverilleni vasta mennessämme laittamaan kevätkerttuja päiväunille. Eläkeikää lähellä olevalle lastenhoitajalle oli helppo uskoutua. Hän oli mummohahmo tarhan lapsille ja meille työkavereille luotettava ystävä, jolta löytyi kannustuksen sana joka tilanteeseen.

– Laittoi tekstarin, ei voi olla totta! hän sihahti, kun viimeinenkin levoton nelivuotias oli saatu nukutettua. – Minä luulin, että sellaista tapahtuu vain pääministeripiireissä. Se mies ei tiedä, mitä menettää. Vaikka onkin niin mukava!

– Sanotko sä sitä mukavaksi? melkein kiljaisin painettuamme oven kiinni takanamme.

– Ota vihreää teetä. Ja muista, että liikunta auttaa kaikkiin vaivoihin. Mene vaikka uimahalliin tai lenkille. Kesäkuisessa metsässä ei voi olla onneton.

Kannattaa mennä vaikka uimahalliin, sanoin itselleni työpäivän jälkeen yrittäen matkia työkaverini äänenpainoja. Riisuin työvaatteeni pukuhuoneen komeroon ja vaihdoin päälleni kesämekon. Hieroin käsiini desinfioivaa puhdistusainetta ja heitin laukun olalleni. Työkavereilleni huikkasin tavanomaista nopeammat heiheit. En halunnut, että kukaan lähtisi kanssani töistä yhtä matkaa. Kuvittelinko vain, että iltapäivällä keskustelu oli katkennut kuin leikaten minun tullessani kahvihuoneeseen. Tässä talossa salaisuuksia ei ollut.

Kävelin metropysäkille katse maahan luotuna. Kaupunkiin oli tullut kesä, mutta minä en halunnut nähdä sitä. Jäätelöä syöviä lapsia, skeittilaudalla temppuilevia sortsiasuisia poikia, käsi kädessä kulkevia teinipareja. Tuijotin tiukasti ulos metron ikkunasta heleään vihreyteen, en halunnut, että vastapäätä istuva matkustaja huomaisi poskilleni valuvat kyyneleet.

– Liikuntaa auttaa, hoin itselleni kävellessäni metrolta rullaportaisiin ja sieltä edelleen kauppakeskuksen käytävälle.

Kaivoin käsilaukustani paperinenäliinan ja taputtelin sillä pois silmien alle levinnyttä ripsiväriä.

– Taitaa olla flunssa tulossa, mutisin ostoskärryä perässään raahaavalle vastaantulevalle mummolle. Mummo pysähtyi kuin aloittaakseen keskustelun, mutta minä jatkoin matkaani.

Kauppakeskuksessa vilkaisin peiliin ja säikähdin. Ihoni oli talven jäljiltä kalvakka, hiukseni hapsottivat. Sen enempää miettimättä kävelin sisään kampaamoon.

– Leikataanko? kampaaja ehdotti ja pyöritteli epäuskoisen näköisenä kahta saparoani.

– Ei missään tapauksessa, jos vaikka jotain väriä…

Käsittelyn jälkeen kävelin Stockmannille ja kasasin pinon vaatteita käsivarrelleni. Limenvihreää, roosaa, raitaa ja kukkaa, mitä tahansa muuta paitsi mustaa. Sovituskoppiin minusta ei ollut. Jos vaatteet eivät mahtuisi, olisi ainakin hyvä syy laihduttaa. Hinta kirpaisi, mutta onneksi lomarahat olivat tulossa. Eivätkä pelkästään lomarahat, vaan myös odottamani kesäloma. Mitä ihmettä keksisin? Vielä jokin aika sitten olin kaivannut yhteistä vapaata Jyrkin kanssa kuin buddhalaismunkki nirvanaa. Nyt olin valmis perumaan koko loman. Töissä saisin sentään pitää lapsia sylissä. Kotona olisin orpo ja yksinäinen.

Laahustettuani kaksi viikkoa syvän itsesäälin vallassa kyyneleet alkoivat tyrehtyä. Jouduin edelleen niistämään usein, mutta yhä useammin vetistely alkoi korvautua kiukulla. Olin vihainen Jyrkille ja olin vihainen itselleni. Miksi annoin aina kohdella itseäni huonosti? Miksi en koskaan oppinut? Miksi aina halusin vain miellyttää? Miksi etsin vikaa vain itsestäni? Nyt tämä vellominen ja vatvominen saisi loppua.

Keräsin komerosta Jyrkin vähät tavarat. Sulloin hieltä haisevat t-paidat, b-luokan toimintaleffat ja Jyrkin äidin minulle ostaman maljakon samaan lähikaupan pussiin ja kippasin sen roskalaatikkoon. Yllättävän helppoa.

Oli kesän ensimmäinen hellepäivä ja edessä oli kuuden viikon loma. Ei olisi mitään syytä viettää sitä peitto korvilla, suljettujen sälekaihtimien takana pohtimassa loputtomia virheitä ja väärinkäsityksiä, hukkaan heitettyä kahta vuotta.

Päätin lähteä Suomenlinnaan. Maleksin kallioilla koko päivän. Katselin, kuinka riippuliittäjä otti vauhtia kallionseinämästä ja kiepautti itsensä lentoon. Söin terassilla puolikkaan pizzan. Loikoilin viltillä katsellen purjeveneitä. Kotimatkalla tuijotin merta, joka kimalsi kauniimpana kuin koskaan. Tuntui kuin värit olisivat pikkuhiljaa tulossa takaisin elämääni.

Paluumatkalla lautan kannelle tungeksi tuttuja kurssikavereitani yliopistolta. Olin aina ollut siinä joukossa hiukan ulkopuolinen.

– Ja sitten terassille! Miten olisi yhdet kylmät, kuplivat ja mansikkaiset juomat kesäloman kunniaksi?

– Mulla on neljän viikon loma, ajatelkaa! Ensimmäinen kunnon loma – kyllä sitä pitää juhlia!

– Kai sä Hille tulet mukaan? Saithan sä sähköpostin?

Katsoin vaiti nousuhumalaisen joukon hilpeää mekastusta. Hämärästi muistin, että sähköpostiini oli tullut kutsu kurssitapaamiseen. Minulle ei missään vaiheessa ollut tullut mieleen osallistua. Eikä ajatus houkuttanut nytkään.

– Mä menen kotiin, mutisin.

– Kukat pitää kastella.

– Sä ja sun pelargoniasi, toivottavasi tuo oli vitsi.

Olin väsynyt, eikä terassikierros riehakkaiden kavereiden seurassa houkutellut. Juuri nyt en halunnut kuulla toisten upeista lomasuunnitelmista. Keramiikkakursseja, ratsastusvaellusta Virossa, patikointia Lapissa, Kreikan rantalomaa, festareita ja kesähäitä. Omat hatarat suunnitelmani räsymattojen pesemisestä vaikuttaisivat niiden rinnalla säälittäviltä. Tiesin kokemuksesta, että varmin tapa toipua sydänsuruista on tehdä jotakin konkreettista. Räsymattoja, sukkien neulomista, leivän leipomista, ikkunan pesua, kukkien hoitoa. Mitä tahansa puuhaa, joka rikkoisi huutavan tyhjyyden.

Varsinkaan en halunnut ottaa sitä riskiä, että Jyrki liittyisi joukkoomme. Tällaisena päivänä hän todennäköisesti istuisi Kappelin terassilla valikoimassa seuraavaa uhriaan. Jyrki oli fysioterapeutti, minua kaksi vuotta nuorempi. Hän kävi kerran viikossa päiväkodissamme jumppauttamassa paria liikuntavammaista lasta. Romanssimme oli ollut työpaikan kuumin puheenaihe, olimmehan mitä epätodennäköisin pari.

Jyrkin häipyminen tuntui jostain syystä olevan kaikkien tiedossa samalla hetkellä, kun itse sain tekstiviestini. Viimeiset päivät töissä olivat olleet täyttä piinaa. Osakseni oli jäänyt olla muka myötätuntoisten surkuttelujen kohteena. Heikkoina hetkinäni tunsin, että takanapäin minulle naurettiin. Jyrki oli ollut kaikkien kaveri, hauska, suosittu ja kova menemään. Minua taas oli aina pidetty jotenkin kummallisena. Ja kummallinen kai olinkin.

Ainakin olin ollut hyväuskoinen hölmö. Vaihtanut itse tehdyn liivihameeni ja Peppi Pitkätossu -tyyppiset nyörikenkäni tuulipukuun ja lenkkareihin. Päättänyt laihduttaa ja hölkännyt äijän perässä pitkin pururataa. Kattanut saunan jälkeen pöytään marjapiirakan sijasta kulholliset raejuustoa ja ananasta.

– Mollamaijasta maratoonariksi, oli Jyrki kiusoitellut. Hänellä oli ollut tapana ”kannustaa” minua rasvaprosentin mittauksilla.

– Hei, ei voi olla totta, oli Jyrki taivastellut. – Sun rasvaprosenttisi alkaa lähennellä sun ikääsi. Nyt lenkille mars!

Toisaalta nyt oli helpotus, että sain olla jälleen oma itseni.

Erosin opiskelukavereistani bussipysäkillä. Lupasin epämääräisesti soitella illemmalla ja liittyä ehkä myöhemmin seuraan. Kävelin hiljalleen kohti kotia. Matkalla poikkesin ostamaan kauppakeskuksen eteen pystytetystä kojusta belgialaisia mansikoita. Ne olivat suuria, kiinteitä ja virheettömiä mutta eivät maistuneet miltään. Tuoksusta saattoi kuitenkin erottaa pienen aavistuksen alkavasta kesästä.

Vaihdoin mansikat pähkinäsuklaalevyyn ja avasin eskarilaisen lomalle lähtiessään minulle antaman lahjapussin. Sen pohjalta löytyi yllätys. Vanutäytteinen, vaaleanpunaisesta flanellista ommeltu sydän, joka oli kuusivuotiaan itsevarmuudella kursittu kokoon parsinneulalla ja paksulla langalla. Saatoin kuvitella, millaisella antaumuksella Anni oli lahjaansa valmistanut.

Sydämen nurkasta pursusi täytettä. Se oli kuin oma sydämeni. Niin pakahduttavan täynnä, että välillä kuohui yli.

Haukkasin reilun palan suklaata. Käänsin radion auki. Bella Maria de mi Alma lauloi Antonio Banderas ja rinnastani vihlaisi äkisti. Minun oli pakko niistää. Siitepölyaika näytti vielä jatkuvan.

Kaihoisat laulut olivat heikko kohtani. Kun olin pieni, kahdeksan vuotta vanhemmalla veljelläni Tuukalla oli tapana kiusata minua laittamalla soimaan tunteellista musiikkia. Parkukohtaus oli varma. Yhtä varmasti Tuukka sai minut ilahtumaan ja innostumaan. Seikkailuratoja, aarteenetsintää, hurjia mielikuvitusleikkejä. Tuukka oli mestari höynäyttämään minut miltei mihin tahansa.

Olivatkohan nuo julmat ihmiskokeet vaikuttaneet siihen, että Tuukka myöhemmin päätti opiskella psykologiksi? Ravistauduin irti Beautiful Marian tunnelmasta. Minä en ollut Maria enkä edes kovin beautiful. Pyöreästä naamastani ei helposti löytänyt mitään sielukasta. Parhaimmillani näytin lystikkäältä. Taitaisi olla järkevintä ottaa mahdollisimman kylmä suihku.

Annoin jäätävän veden tikuttaa täydellä voimalla kipeille hartioilleni. Samalla puhelin soi. Vilkaisin pesukoneen päällä tärisevää kännykkääni. Se oli Tuukka, olisi siis paras vastata. Meillä oli perheen sisäinen nokkimisjärjestys, joka edellytti, että vanhemman sisaruksen soittoon vastataan, vaikka sitten kesken suihkun.

Todennäköisesti Tuukka tarvitsi taas lapsenvahtia. Hän oli kiireinen mies. Tuukka oli pääosakkaana kymmenen työntekijän konsulttitoimistossa, joka oli erikoistunut huippu-urheilua tukevaan valmennukseen. Firma tarjosi myös työyhteisökoulutusta ja johtamiskonsultointia, ravitsemusneuvontaa ja fysioterapian palvelua ”terve sielu terveessä ruumissa” -sloganilla.

Ideoita Tuukalla tuntui piisaavan. Uusimpana aluevaltauksena olivat työporukoiden seikkailukoulutukset ja elämyspäivät. Tuukka itse oli urheilupsykologi. Hänen vaimonsa oli töissä samassa yrityksessä ja toimeksiannot lennättivät heitä milloin minnekin päin maata ja usein maan rajojen ulkopuolellekin. Viimeisin ulkomaankeikka oli ollut reilu vuosi sitten talviolympialaisten yhteydessä. Silloin olin muuttanut Tuukan kotiin asumaan voidakseni vahtia heidän alakouluikäisiä lapsiaan.

– Hille, hyvä että sain sinut kiinni, Tuukka aloitti innostuneeseen tyyliinsä. – Minulla on aivan loistava idea!

– Nii-in, vastasin ja kiskoin kylpytakkia päälleni. – Tarvitseeko mun tulla hoitamaan Annaa ja Anttia?

– Ei, se asia on järjestyksessä. Mummo tulee meille. Mutta tiedätkös, mitä sinä tarvitset? Sinä tarvitset ulkoilmaa. Kunnon meri-ilmaa tuon ainaisen sisällä kykkimisen sijaan. Olen jo ollut huolestunut, kun näytät niin kalpealta.

– Niin, vastasin epäröivästi.

– Minä tulin juuri Suomenlinnasta.

Tuukka oli manipuloinnin mestari. Nyt pitäisi olla tarkkana. Olin jättänyt terassikierroksen vanhojen kurssikavereiden kanssa väliin, ja en kyllä hevillä lähtisi illaksi Pihlajasaareen piknikille Tuukan perheen kanssa.

– Olen ostanut veneen, Tuukka ilmoitti. – Tai itse asiassa se on firman nimissä.

Tuukalla oli kaikkea mitä pian nelikymppisellä hyvät elämän pelikortit saaneella miehellä oli. Viime kesänä hän oli hankkinut kesämökin Kustavista, Turun saaristosta, ja nyt oli veneen vuoro.

Kateus käväisi hetken mielessäni. Katselin muovimatolla päällystettyä olohuoneen lattiaani, jossa oli tummemmat läikät aiemman asukkaan huonekalujen kohdalla. Seinät olimme tapetoineet, mutta lattian uusiminen oli jäänyt odottamaan Jyrkin kesälomaa, turhaan. Tuukan olohuoneessa oli leveät, kuultomaalatut lankkulattiat, juuri sellaiset olisin itsekin halunnut. Vähintä, mitä voisin tehdä, olisi maalata keittiön koivutuolit vaaleanpunaisiksi. Sen työn aloittaisinkin heti seuraavana arkena.

– Hienoa, vastasin laimeasti.

– Ja sinä saat ajaa sen Helsingistä Naantaliin. Meillä on aika haipakkaa töissä ennen loman alkua, ja olisi aivan mahtavaa, että vene olisi valmiina Turun saaristossa, kun loma alkaa.

– Älä nyt hulluja puhu. En minä osaa ajaa venettä. Enhän minä osaa ajaa edes autoa. Sitä paitsi mulle tulee paha olo jo pihakeinusta. En minä kestä merenkäyntiä.

– Höpö höpö. Se on vain harjoituksen puutetta. Sitä paitsi minulla on kippari.

– Mikä sinulla on?

– Kippari. Muistatko työkaverini Ursulan, joka on meillä ravitsemusterapeuttina. Ursula on irtisanonut kämppänsä. Hän joutuu muuttamaan sieltä ulos juhannuksena ja on pari viikkoa vailla asuntoa. Tämä venekeikka tulee kuin tilauksesta hänelle. Ursula on kokenut veneilijä. Voit luottaa häneen. Sitä paitsi Ursulallakin on ollut kova kevät. Luulen, että teillä on paljon keskusteltavaa.

– Tarkoitatko sinä, että mä olisin kaksi viikkoa tuiki tuntemattoman naisen kanssa veneessä? Jonkun tyypin kanssa, joka syö jotain superfoodia ja pahimmassa tapauksessa vaatii tekemään vatsalihasliikkeitä. Ja vielä merellä! Hullunako sinä minua pidät? Pitääkö meidän nukkuakin vierekkäin?

– Ei nyt sentään. Siinä veneessä on keulassa ja takana nukkumapaikat. Vessakin löytyy. Ja jääkaappi, keittolevy ja maasähkö. Te mahdutte siihen loistavasti. Teille tulee varmasti mahtava reissu! Ja mitenkä sen nyt sanoisi – ei Ursulakaan aina elä niin kuin opettaa, kuten et sinäkään. Olen varma, että tulette juttuun.

– Niin varmaan.

Yritin kuulostaa happamalta, vaikka mielessäni alkoikin jo väikkyä kuva tunteella ja taidolla kunnostetusta puupaatista. Istuisin kannella pesemässä perunoita. Kesätuuli heiluttelisi leppeästi kajuutan ruusuverhoja, pöydän päälle olisi nostettu ruukkuyrttien kokoelma. Olavi Virta laulaisi radiossa, veneen huolella lakatut kyljet kiiltelisivät auringossa.

Ja nyt hiljaa! komensin itseäni. Kuinka monta kertaa olinkaan mennyt Tuukan halpaan.

– Lähtö on heti juhannuksen jälkeen, Tuukka sanoi. – Ja maksan tietysti polttoaineet ja muut välttämättömät kulut.

– Ei käy. En minä halua lähteä mihinkään. En kerta kaikkiaan jaksa, sanoin. – Sitä paitsi en ole koskaan edes tavannut sitä Ursulaa.

– Miten niin et halua? Tuukka kysyi. – Miten sinä sitten lomasi vietät? Aiotko hankkia lisää huonekasveja kenties? Sinun olisi parasta pikkuhiljaa kaivautua ulos poterostasi. Lähde liikkeelle. Elä! Nyt on kesä. Sinä olet nuori.

– Mä täytän kohta kolmekymmentä, nyyhkäisin. Paha mieli pyyhkäisi ylitseni. Minun rakkausjuttuni kaatuivat aina omaan mahdottomuuteensa. Olisin kohta epätoivoinen vanhapiika, jota kaikki juoksisivat karkuun.

– Ei yhtä Jyrkiä kannata jäädä suremaan, Tuukka sanoi ihan kuin olisi kuullut ajatukseni.

– Jyrki saa mun puolesta haistaa omat lenkkitossunsa! tokaisin. Ääneni väpätti hiukan, mutta en halunnut paljastaa Tuukalle koko surkeuttani enkä sitä, kuinka nöyryytetyksi itseni vieläkin tunsin.

– Hienoa, sinä siis lähdet, Tuukka päätti puhelun. – Tuon sinulle merikortit ja venelehtiä, niin ehdit perehtyä veneilyyn ainakin teoriamielessä ennen reissua.

Tuukka oli jälleen kerran oikeassa. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina seisoin eteisessä nyssäköitteni kanssa.

– Hasta la vista, beibi, seikkailu odottaa! sanoin peilikuvalleni.

– Etköhän sä Hille Laine ole ruikuttanut jo aivan tarpeeksi.

Olin pakannut mukaan kaikkea tarpeellista. Reissuun menisi viikko tai kaksi. Se olisi pitkä aika. Oli syytä varautua sekä auringonottoon että räntämyrskyyn. Tarvittiin uimapuku, aurinkolasit, hellehattu, suojakertoimet, hyttysvoiteet, kumisaappaat ja villatakki – koko suomalaisen kesä­loman perusvarustus. Oli syytä varata mukaan myös ajanvietettä. Kirjoja, pelikortit, käsitöitä ja tietenkin rakkaat kukkaseni, laventeli ja yrttiruukut.

– Ei voi olla totta, Tuukka puuskahti avattuani hänelle oven. – Ei se paatti mikään risteilijä sentään ole. Tuon ompelukoneen ainakin viet takaisin komeroon.

– Sinähän sanoit, että veneessä on sähkö.

– Siitä huolimatta. Ja nuo yrtit ja kukat. Saaristomaisema on jo itsessään kaunis, ei siinä ikkunalle kukkapuskia tarvita. Ja ruohosipulit ja tillit saat satamista.

– Kukista ja yrteistä en luovu, vastasin. – Kasvit tai minä, valitse.

Satamassa ymmärsin Tuukan vastahankaisuuden tavaroideni suhteen. Vene ei ollut mikään valtamerialus vaan laiturin pienimpiä. Eikä se ollut haaveilemani puupaattikaan vaan valkoinen, virtaviivainen lasikuituvene. Siniset raidat kyljissä, raidalliset ikkunaverhot, suuret ikkunat.

– No mitäs pidät? Siisti vai mitä?

– Tämähän on tällainen… tällainen moderni, sain kakisteltua enkä täysin pystynyt salaamamaan pettymystä äänessäni. Ajan patinoimaa mahonkia, messinkisiä ruoreja ja öljylamppuja ei näkynyt missään. Kaikki oli vaaleaa, moitteettoman siistiä ja kliinistä. Tummansiniset tuolinpäälliset ja patjansuojukset – pienikin pölyhiukkanen tai irtohius näkyisi niiden päällä kiusallisen selvästi.

– Eikö noiden suojaksi nyt ainakin voisi heittää jonkun kankaan? kysyin.

– No siinä voisi olla ideaa, ainakin mikäli sähläät ruuan kanssa samaan malliin kuin pienenä, Tuukka myöntyi. – Mennään nyt sisälle, niin näytän sinulle, mistä mitäkin löytyy.

Kiipesin Tuukan perässä veneeseen. Vaikka vene ei ollut koolla pilattu, se oli yllättävän toimiva. Keulassa oli makuupaikka, samoin veneen perässä. Keskellä oli sohvaryhmä. Kuljettajan penkin alta löytyi keittolevy. Sitä vastapäätä oli jääkaappi. Perälle oli ahdettu myös pikkuriikkinen vessa, jossa säilytettiin siivoustarvikkeita.

– Komeroita on vain yksi, Tuukka opasti. –  Mutta penkkien alta ja keulasta löytyy säilytystilaa. Ja suihkussa saatte käydä aina satamassa. Nykyiset vierasvenesatamat ovat tosi hyvin varusteltuja. Ja veneen sähkö riittää kyllä pariksi päiväksi, jos innostutte menemään luonnonsatamaan.

Purin tavarani veneeseen ja sijoitin yrttini ja pelargoniaruukkuni ainoalle pöydälle ja vaatekaapin päälle. Pöytälevyssä oli neljä koloa – ilmeisesti juomatölkeille tarkoitettuja – ja sain sopivasti ängettyä niihin basilika- ja sitruunamelissaruukkuni.

Pelargonioiden, rosmariinin ja laventelin kanssa oli vaikeampaa. Tuukka epäili, että ne lentäisivät kaapin päältä lattialle heti veneen käynnistyttyä. Hetken kaappeja tutkittuani löysin kuitenkin puisen laatikon, jossa Tuukka säilytti petankkikuulia. Laatikko olisi hyvä tuki kasveilleni. Varmuuden vuoksi kiinnitin laatikon maalarinteipillä alustaansa. Flanellisydämen solmin nauhalla ruokapöydän yläpuolelle verhotankoon. Vene alkoi näyttää kodikkaalta.

Seuraavaksi kävin eväskassini kimppuun. Olin suunnittelut ruokalistan huolellisesti: valmispatoja, joihin lisätään vain vesi ja purkillinen tonnikalaa tai nötköttiä, hernekeittotölkkejä, hapankorppuja, keksejä, pussikeittoja, nuudeleita ja tietysti ohukaisjauhetta ja mansikkahilloa sekä suklaalevyjä haikeiden hetkien varalle. Olin juuri latomassa ostoksiani kaappiin, kun ovelle astuttiin.

– Mitä ihmettä nuo ovat, kuului painokas kysymys. Vilkaisin äänen suuntaan. Tumma, pitkä ja hyvännäköinen nainen muodikkaassa kansitakissa ja caprihousuissa, seisoi ovella.

– Hei, sinä olet varmaan Ursula, arvasin ja nousin kättelemään tulijaa. – Mä olen Hille, Tuukan pikkusisko niin kuin varmaan tiedätkin. Ostin perusmuonavaraston valmiiksi.

– E140, E200, happamuudensäätöaine, luontaisenkaltainen aromi, Ursula tavasi pussin kyljestä. – Viimeinen myyntipäivä 10/ 2012. Minä olenkin aina ihmetellyt, kuka näitä ostaa.

– Voidaan vaikka haaksirikkoutua, vastasin. – Ruuat eivät ainakaan mene pilalle.

– No minulla onkin sitä vastoin vain tuoretavaraa, Ursula sanoi ja ojensi minulle korinsa. – Uusia perunoita, retiisejä, salaattia, suomalaista kutunjuustoa, ruisleipää ja savukalaa. Ole hyvä!

Tunsin itseni miltei rikolliseksi pussikeittojeni kanssa.

– Mikäs tämän paatin nimi on? Ursula kysäisi.

Vilkaisin Tuukkaa. – Niin. Eikös veneellä ole usein naisen nimi? Olisiko varastossa joku sopiva vanha tyttöystävä? Anne? Minna?

– Eipäs nyt viisastella, Tuukka toppuutteli. – En minä mitään nimiä ole ehtinyt ajatella. Keksikää te. 

Katselin venettä pää kallellani. Minusta se näytti enemmän pojalta kuin tytöltä. Siitä huolimatta kelasin mielessäni naisennimilistaa. Pidin vanhoista iskelmistä ja mietin, mahtaisiko sieltä löytyä sopiva. Saariston Sirkka, muistatko viel? Katse kirkas avoin, kertoo kaikin tavoin … Eeva? Hanna ja Niilo? Marina, Marina, Marina…liian ilmeinen nimi veneelle.

Avasin radion ja hetken kuluttua kanavia käänneltyäni tärppäsi. ”Sun kujeilusi pienet nuo, ei rakkautta sulle suo. Et ritareita nähdä saa, se aika nyt on jäänyt taa. Lazzarella, aika tuo on jäänyt taa.”

– Lazzarella, sanoin varmasti ja kaivoin repustani pullollisen vadelmalimsaa. – Kastan sinut Lazzarellaksi. Saadaanhan me maalata nimi kylkeen taivaansinisellä?

– Jos ei nyt kuitenkaan, Tuukka sanoi. – Jätä askartelut vaan omaan kämppääsi.

– Stop! kiljaisi Ursula. – Et kai sinä hyvänen aika aio rikkoa tuota pulloa? Kuka ne sirpaleet siivoaa? Sitä paitsi Itämeri on muutenkin täynnä ravinteita, jokainen pullollinen on liikaa.

– Tämä on muovipullo, vastasin ja kiersin korkin auki. – Otatko huikat?

– Ei kiitos, Ursula vastasi.

– Tuossahan on energiaa enemmän kuin päivän aterioissa yhteensä.

– Ai jaa, sanoin ja suljin korkin saman tien.

– Ursula on tämän veneen kippari, ilmoitti Tuukka. – Ja kipparia on kuunneltava. Ursula on nuorempana harrastanut kilpaveneilyä ja tuntee meren niin kuin sinä tunnet pelargoniasi. Mutta siitä huolimatta sinunkin pitää hallita perusasiat. Jos nyt tulet tähän kuljettajan penkille, näytän kuinka moottori käynnistetään. Harjoitellaan hiukan laiturista lähtöä ja rantautumista. Normaalisti Ursula on se, joka ohjaa venettä. Sinä huolehdit köysistä. Laitat fendarit kylkiin, hyppäät laiturille ja kiinnität veneen. Ankkurikiinnityksessä viskaat ankkurin veteen veneen takaa, kun Ursula käskee.

– Oolrait käptein, vastasin.

– Helppoa kuin mikä.

– Mutta jos nyt laitat veneen käyntiin, niin Ursula saa käydä irrottamassa köydet. Ajat pienen lenkin satama-alueella, tulet laituriin omalle paikalle ja ajat riittävän lähelle, jotta Ursula pääsee hyppäämään laiturille. Sitten peruutat joko moottorilla tai työntämällä viereisen veneen kyljestä ja kiinnität takaköydet poijuihin.

– Oolrait, sanoin. Yritin vaikuttaa rennolta, vaikka sydämeni tikutti kahtasataa. Tuukan katseen olisin vielä kestänyt, mutta Ursula vaikutti ylivoimaisen pelottavalta. Hän seisoi mykkänä kannella ja tuijotti eteensä. Starttasin ja vene nytkähti sen, mitä köydet antoivat myötä. Ursula horjahti.

– Huh, kun mä säikähdin! Ursula huudahti. – Melkein putosin. Ei äkkiliikkeitä enää, pliis.

Ursula irrotti köydet ja astui takaisin keulakannelle.

– Ja nyt peruutat aivan rauhallisesti, Tuukka neuvoi.

Jännityksestä huolimatta suoriuduin tehtävästäni oikein mallikkaasti. Rantautuminen kävi kuin itsestään. Aloin jo ihmetellä, mihin niitä rannikkolaivurikursseja tarvittiin ja miksi pariskunnat yleensä sättivät toisiaan kovaäänisesti laituriin tultaessa. Tämähän oli aivan yksinkertaista. Tätä
menoa uskaltaisin ilmoittautua syksyllä jopa autokouluun.
Olin aina pitänyt itseäni epäkäytännöllisenä ihmisenä, jonka oli paras pysyä kaukana teknisistä laitteista. Jyrki oli virittänyt digiboksin, minä en ollut opetellut edes tallentamaan ohjelmia, siinäkin olin ollut miehen varassa.

Millaisessa harhassa olinkaan elänyt! Avuttomuuteni ja Jyrkin ajatteleminen kirpaisi yllättävän kovasti. Eikö tämä koskaan helpottaisi?

Tuukan halattua meidät hyvästiksi ja hypättyä maasturiinsa olimme kahden Ursulan kanssa. Ursula siirtyi vaitonaisena kajuuttaan, ja näin kuinka hän purki kassiaan hitaasti. Huolellisesti laskostellut vaatteet siirtyivät yksi kerrallaan laukusta siistiin pinoon keulan makuupaikan alla olevaan säilytystilaan. Saatuaan työnsä tehtyä Ursula tuli viereeni laiturille. Tunnelma oli jäykkä.

– Aika jännää, tuossa viereisessä vierasvenelaiturissa oli monia virolaisiakin veneitä, aloitin. Oli pakko keksiä jotain jutun juurta. En mitenkään jaksaisi kahta viikkoa mykkäkoulua. – Ja Tuukka sanoi kuulleensa, että laiturilla joku puhui ihan selvästi norjaa tai tanskaa. Ajattele, että joku purjehtii Suomeen Norjasta, kauankohan siinä menee aikaa? Tai tuskin ne edes olivat veneilijöitä, jotain muita kulkijoita varmaan.

Ursula loikkasi salamana laiturilta kannelle ja sieltä kajuuttaan.

– Nyt lähdetään, hän komensi ja starttasi. – Heti. Irrota köydet!

– Ota ihan rauhallisesti, sanoin. – Laitan vain kengät jalkaan.

– Heti, Ursula kuiskasi tuskin kuuluvasti. – Tule paljain jaloin. Nyt lähdetään!

Katsahdin Ursulaa kummissani. Mikä syy hänellä oli hermostua Tuukan havaitsemista norjalaisista?

Ursula ei vastannut katseeseeni vaan puristi rattia kaksin käsin rystyset valkoisena. Samalla hetkellä oivalsin jotakin. Jotakin, jolle oli vaikeaa löytää sanoja. Jotakin, joka tuntui epätodennäköiseltä tässä kirkkaassa auringonpaisteessa. Ursula oli peloissaan.

Reija törmää Kimmoon ja joutuu vaaraan. Miten paljon menneisyydestä Ilkalle pitäisi kertoa?

Surkea sunnuntai, ajattelin kun heräsin auringonpaisteeseen ja katse osui Ikean kirjoituspöytään. Miten joku voi sisustaa tuhatvuotisen asumuksen makuuhuoneen Ikealla?

Ilkka – sohvalla – teeskenteli nukkuvaa kun lähdin, mistä olin hänelle kiitollinen. Ilta ei ollut selvittänyt mitään, aamu tuskin olisi sen kummempi.

Astuin ulos ilman kahvia. Toivoton sunnuntai, alakuloa aamusta saakka. Kirkonkellojen kutsusoitot kaikista suunnista, perhekunnat kokoontumassa messuun, pienet tytöt kirmaamassa valkoisissa mekoissaan, mustissa pyhätakeissaan ja kiiltonahkakengissään, minä yksin tikkitakki niskassa taivaltamassa jonnekin kuulumatta mihinkään.

En osannut päättää, vaeltaisinko Gravinan toiselle puolelle vai kiertäisinkö läpi kaupunkialueen kirkot. En ollut käynyt edes Duomossa, koska se oli ollut remontissa aiemmalla matkallani. Myös Möykkykirkon tunsin vain ulkoapäin. Tuomiokirkko oli selvä, mutta muuten en ollut jaksanut opetella kirkkojen oikeita nimiä. Ne oli kaikki nimetty pyhimysten mukaan; minä kutsuin niitä miten tahdoin. Oli muiden muassa Luukirkko, Suolikirkko, Möykkykirkko, Talokirkko, Pikkukirkko ja lisäksi vielä lukematon määrä luolakirkkoja, joille en ollut vaivautunut antamaan lempinimiä.

Pikkutuulihaukat huomasin nyt jo kaukaa seuraillessani jyrkänteen reunaa. Linnut syöksähtelivät laaksossa, kantoivat kai pesätarpeita tiilikattojen alle ja muihin koloihin. Lennossa niiden olemus oli häkellyttävä: pieni petolintu ei muistuttanut mitään tuntemaani – ellei sitten kehonrakentajatörmäpääskyä, jos sellaisia olisi.

Jos olisi… kaikkea hienoa ja jännittävää voisi olla… voisi olla onnellinen Ilkan kanssa… voisi olla jonkun toisen kanssa, jotenkin varmasti voisi… voisi… ei, ei sitä jaksaisi, ajatuskin uudesta suhteesta uuvutti.

 

Huomaamattani olin poikennut tieltä polulle ja laskeuduin alas kohti puroa. Nyt ei auttanut vaipua ajatuksiin, kivet saattaisivat olla liukkaita tai pienimmät murikat luistaa jalan alla. Piti keskittyä muuhun kuin itseen. Terveellinen aate. Siksi kai olin ulos lähtenytkin: jotta saisin muuta ajateltavaa kuin itseni.

Alhaalla laaksossa Gravinan yli oli viritelty muutama lankuntapainen. Jos tasapainotteleminen onnistuisi, pääsisin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Onnistuin! Helpotuksesta hymyillen läksin kipuamaan rinnettä ylös. Aamun viileys väistyi. Puuskutin; kevyt hiki puski pintaan. Yritin muistaa, mistä kohden ei pidä nousta. Vaikka suoranaisesta kiipeilyseinämästä ei ollutkaan kyse, saattoi väärällä reittivalinnalla joutua turhan hankaliin paikkoihin. Mikä matkassa hävitään, se voimassa voitetaan. Pysyttelin loivasti nousevalla, isoa siksakkia sahaavalla polulla. En halunnut päätyä kontilleni ja hilautumaan kynsineni kohti ylätasankoa.

Ja sitten, yllättävän äkkiä: ylhäällä turvallisesti. Näköala oli edelleen yhtä mykistävä kuin ensimmäisellä kerralla, talot ja luolat kuin organismit, kasvaneet pikemminkin kuin rakennetut. Häpeätahrasta Unescon maailmanperintökohteeksi ja kohta kulttuuripääkaupunkivuoden turistiherkuksi… Katsoisinko ikinä tätä näkymää Ilkan kanssa? Niin oli ollut tarkoitus. Enää en ollut varma, ottaisimmeko askeltakaan yhdessä.

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Näköalapaikalta on vain muutama sata metriä kaupunkiin, joka silti näyttää elävän kuin toisessa, saavuttamattomassa todellisuudessa. Kaduilla kulki kaupunkilaisia pyhävaatteissaan; poluilla ei minun lisäkseni retkeilijöitä näkynyt. Vain linnut ja minä sekä rotkon rinteillä uuteen kasvukauteen heräilevät opuntiapehkot.

Istahdin alas. Olisi pitänyt ottaa eväät. Aamiaisen olisi voinut syödä näinkin. Kahvinpuute tykytti. Suljin silmäni ja hieroin ohimoita ja niskaa. Hiukset olivat rasvaiset. Pitäisi käydä suihkussa. Kun palaan…

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Hourinko? Avasin silmäni ja kädet putosivat voimattomina syliini. Taisin huudahtaakin, mutta jokin syvempi ääni käski: Et ole uhri! Nyt kaikki peliin!

Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Onnistuin ponnistautumaan ylös. Olin pystyssä. Se oli voitto. Oli pysyteltävä rauhallisena. Siihen on keinot, siihen on keinot, siihen on – En osaa arvioida, miten paljon hokema tai hengittäminen minua rauhoitti. Ainakin se kirkasti ja ehkä myös pehmensi tajuamisen hetkeä.

Se oli Kimmo. Totta kai. Mikäpä oli helpompaa kuin sattuman rakentaminen. Onnittelin itseäni ironiantajusta vaikka sydämeni pyrki ylös kurkusta.

Kimmo oli puhunut kaiken aikaa, en tiedä mitä. Totta kai Kimmo puhui. Sitä Kimmo teki, puhui, puhui, tuotti ääntä. ”Reijapa Reija. Sillä lailla.”

En sanonut mitään, en nostanut edes katsettani. Oli löydettävä pakoreitti, joka ei johtaisi suorinta tietä rotkon pohjalle.

Edelleen liikkumatta kartoitin ensimmäiset metrit. Olisi pakko astua pelkoa päin. Ohittaisin miehen ja kulkisin takaisin kaupunkiin juuri niin kuin olin aikonut. Menisin kahville, herättäisin Ilkan, lounastai–

Olin jo ohittanut Kimmon ja hengittämäisilläni syvään ulos, kun minut äkkiä tempaistiin puoli kierrosta ympäri. Jos Kimmo olikin hetken ajatellut antaa minun mennä menojani, hän oli muuttanut mielensä. Hänen kätensä lepäsivät olkapäilläni kuin jossain kansantanssissa. Kevyttoppatakkini nepparit olivat revähtäneet auki riuhtaisun voimasta.

”Oletko Reija ikinä ajatellut, miten kätevä paikka tällainen on parisuhdeongelmien ratkaisemiseen? Moni on pudonnut. Onnettomuuksia sattuu, katsos.”

Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni.

Luullakseni olin aidosti hengenvaarassa. Halusin Iiriksen luo, halusin antaa hänelle lisää takkirahaa, halusin Ilkan viereen, halusin Minnan kanssa lasilliselle, halusin mökille kalaan! Piti rauhoittua. Oli oltava jokin järjellinen fysikaalisen maailman ratkaisu. Kimmoraja.

Ponnahtaa en voinut, katketa en saanut.

Kimmon kädet puristivat takkiani, vain takkiani. Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni, hän puristi kangasta. Jos onnistuisin samanaikaisesti kiskaisemaan käsiäni taaksepäin ja itse kääntymään, pääsisin irti liukkaasta takista ja piinaajalleni jäisi vain kuori käteen.

Kuvittelin pyörähdyksen, käsien liikkeen ja loppuasennon. Olisi saatava käsivarret siiviksi taakse kuin Samothraken Nike. Ja sitten – –

Totta kai onnistuin, muuten en olisi kertomassa tarinaani. Juoksin, enää en kuvitellut kävellen selviäväni, laskin kivistä polkua, kiitin reisitaskuhousujeni pellinvahvaa kangasta, putosin vauhdilla, kantapäät yrittivät jarruttaa, kivet söivät käsiä, siipiä ei ollut, mutta se oli pieni riesa, pääsin karkuun ilmankin. Vielä puron poikki, ei saa liukastua, ei saa kaatua veteen, taas polkua ylös, nyt jo kaupungin alla, polulla lasinsirpaleita, ihmisen jälkiä, roskaa… ja hiljaisuus. Mitään ei kuulunut, ei kiireisiä askeleita takaani, ei huohotusta, ei huutoa.

 

Olin kaupungissa, takaisin tiellä. Olinko pelastunut? Muutama turisti tallusti laiskasti pitkin Madonna delle Virtù -katua. Katselin rinteeseen. Kimmo oli arvatenkin piiloutunut johonkin lukuisista luolista. Oliko joku nähnyt meidät? Ei, ei sopinut puhua meistä, ei ollut mitään meitä, oli Kimmo, joka pyrki omistamaan kaiken väkivalloin.

Ja olin tietysti minä.

Minä olin ollut huijattavissa, peloteltavissa ja sidottavissa.

En ollut enää.

Ensin tärinä seis, sitten kahvi ja croissant, seuraavaksi puhelu Iirikselle, kävely majapaikkaan ja keskustelu Ilkan kanssa. Jos kaikki menisi hyvin, ehtisimme ehkä vielä myöhäiselle lounaalle. Näin suunnittelin oikaistessani pitkin Via Sette Doloria.

Pienillä kujilla puikkelehtiessa palautui mieleen, miksi oikaiseminen oli jokseenkin kiistanalainen käsite Materan labyrintissa. Jokin minussa muisti kuitenkin vanhat polut ja sain suunnan pidettyä. Halusin Caffé Tripoliin. Kaipasin vuosisatojen mittaan hioutunutta palvelua ja jonottamista ilman vuoronumeroa, halusin ihailla ruuhkan sujuvaa purkamista ja ripeää ystävällisyyttä, josta huokui virtuositeetti.

Halusin pelastautua koetellun elämänmuodon turviin.

Kohta sain istahtaa herkkujeni kanssa kahvilan edustalle tarkkailemaan piazzan hyörinää. Päivä oli käynnistynyt niin karmeasti, etten luultavasti enää koskaan pelkäisi mitään. Ehkä vaikeinkin on mahdollista, ajattelin: nauttia elämästä.

Muutama pulu etsi turhautuneena einestä kiveyksen raoista: kaksi kadunlakaisijamiestä oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti juuri lintujen edellä. Miesten neonkeltaiset huomioliivit huusivat varoitusta, vaikka autoja ei liikkunut lähimaillakaan. Miehet näyttivät keskittyvän toistensa kiusoittelemiseen, aiheesta en saanut selvää. Toinen lauleli toiselle, pienemmälle, jotain mitä tämä ei halunnut kuulla. Pieni mies piti estomelua, lauloi pitkään, korkealta ja niin kovaa, että kallon sisäinen sointi peitti ulkomaailman äänet tehokkaasti. Miehen ei tarvinnut tukkia korviaan saadakseen kaverinsa virnuilut torjuttua vaan hän saattoi heilauttaa käsiään vähättelevästi kiusaajansa suuntaan, häh-hää, enpäs kuule, en mitään. Muut kulkijat eivät näyttäneet kummastelevan parivaljakon pelleilyä. Ehkä esitys saatiin joka aamu.

Kilpalaulanta jatkui ja jatkui, väliin hengitys ja lisää ääntä. Lopuksi pienempi miehistä tepasteli tiehensä rinta koholla. Hän oli ottanut lavan haltuunsa kuin paraskin sankaritenori.

Katuoopperakohtauksen päätyttyä soitin Iirikselle, mutta tyttö ei vastannut, joten jätin viestin. En halunnut huolestuttaa tytärtäni vaan kirjoitin vain: Olet rakas. Hyvää päivää!

Vaivihkaa nuolaisin croissantin murut sormistani. Oli aika lähteä katsomaan, millä mielin Ilkka oli päivään astunut.

 

Matkalla tapasin yhden ääntään rakastavan italialaisen lisää, nimittäin koiran, johon olin jo ensimmäisenä yönä tutustunut, tosin silloin vasta akustisena ilmiönä. Haukkua en ollut osannut paikallistaa, mutta selväksi oli käynyt, että jossain luolahuoneistomme takana se majaili. Nyt kolmen yön jälkeen oli pakko ihailla piskin täsmällisyyttä. Se aloitti huutolauluesityksensä tasan kello yksitoista ja jaksoi jatkaa aamukolmeen. Niinpä en ollut pelkästään ilahtunut, kun asumuksemme alapuolisella kujalla törmäsin sorjaan keskikokoiseen narttuun. Tunnistaminen onnistui sekunnissa, sillä se tervehti minua sävyllä, josta en voinut erehtyä.

”Tyst nu, koiruli. Keskustellaanpa hetki.” Kyykistyin koiran tasolle ja selitin: ”Kun sanon ’Tyst nu!’ se tarkoittaa, että hiljaisuutta kiitos.”

Koira vaikeni ja katsoi minua pää kallellaan. Jokin eteläinen rottakoirasekoitus se taisi olla, kaunis mustanharmaa luppakorva, selvästi älykäs. Ilmeisesti onnistuin peittämään lievän varautuneisuuteni, sillä hyvässä hengessä sain opetetuksi sille, että ”Ei” tarkoittaa ”No”. ”Ei-no, ei-no.”

Totta puhuen ei se sitä kovin hyvin uskonut minään yönä, mutta minä rauhoituin. Hitusen kuvittelin sen tyyntyneen, kun oli saanut tavata yhden väliaikaisista ja tiuhaan vaihtuvista naapureistaan. Loppuajan kutsuin narttua Einoksi ja sain joka kerta ohi kulkiessani huomiota muutaman hännänheilautuksen verran.

Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä?

Varsinainen haasteeni oli nyt Einon toinen naapuri, oma rakas matkaseurani, Ilkka. Olin jo portilla. Räpläsin oven auki tahallani mahdollisimman paljon rapistellen. Annoin Ilkalle mahdollisuuden tulla ovelle. Tömäytin kassini lattiaan. Ei reaktiota. Astuin peremmälle ja huikkasin hein. Ei vastausta. Kuljin läpi koko huoneiston. Ei Ilkkaa missään, ei lappua keittiön pöydällä, ei tavaroita lojumassa, ei mitään elämän jälkiä.

Lähtenyt. Mennyt mikä mennyt.

Pelastauduin suihkuun. Suihkussa kaikki selviää. Halusin huuhtoa aamupäivän ja koko viime vuosien kuonan alas viemäreihin, alas vesipyörteen mukana kaikki parisuhdeyritelmät, nykyiset ja aivan erityisesti menneet. Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä? Mikseivät he pysy omissa elämissään?

Kastelin hiukseni hennon suihkun alla. Kun hapuilin sampoota kiviseltä hyllyltä, pistin merkille kylpyhuoneen ylänurkan erikoisen koostumuksen. Se oli luonnontilaan jätettyä kiveä, huokoista tufoa, ei tavallista kalkkikiveä, sitä, jota Ilkka nimitti askartelukiveksi, vaan reikäisempää. Hiukan pääni yläpuolella näkyi selvä esiintymä fossiileja, jonkinlaisia kotiloita tai trilobiittejä useita vieri vieressä.

Niin paljon kaikkea vanhaa piilossa eikä Ilkkaa missään! Tämä kiinnostaisi häntä! Miksi yhden pitää tunkea näköpiiriin väkisin ja toisen kadota niin, että koko elämä menee sekaisin tai ainakin matka pilalle? Miksi ylipäätään elämässäni oli koskaan alkanut jakso, jonka otsikoksi saattoi laittaa MIEHET, miksi, oi miksi, kun niin selvästi olin täysin lahjaton heidän kanssaan selviytymään?

 

Miehet. Minun mieheni. Kahlaamista suossa, patikointia erämaassa, taaperrusta rakkaisilla rinteillä… Kävelyretki pitkin joenvartta, siitä se oli alkanut, kuudentoista vuoden iässä. Minä talutin pyörää Veikan vierellä ja mietin herkeämättä, että pyörästä pitäisi päästä eroon, muuten emme voisi suudella. Ensisuudelmaan päästiin, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen, väsytti koko ketju. Vain Ilkan arkiset muiskut ilahduttivat. Ja niitä tuskin enää tulisi.

Ovi kävi. Jokin toiveen kaltainen sävähti lävitseni. Suihku äkkiä kiinni.

Pyyhe turbaanina astuin ulos kylpyhuoneesta suureen eteisaulaan. Vesivanat valuivat reisiäni pitkin lammikoksi kivilattialle.

”Hei”, Ilkka sanoi.

”Hei”, minä sanoin. ”Kävin suihkussa.”

”Niin näkyy. Minä tapasin kivan naisen.”

No niin. Siinä se tuli. ”Vai niin”, minä sanoin.

”Suomalaisen”, Ilkka sanoi.

Riita, minä ajattelin, tästä syntyy riita. Ja että Ilkka haastoi kamppailuun, se oli uutta.

”Minäkin tapasin jonkun”, sanoin ja ajattelin Eino-koiraa, jotta en olisi ajatellut Kimmoa. Havaintoni mukaan oli poikkeuksetta niin, että jos joku koira ei ymmärtänyt minua, se oli pieni pullottavasilmäinen, ihmisen pilalle jalostama tekele, enemmän ihmistä kuin eläintä. Eino oli aito koira, mutta ehkä Ilkka oli liian jalostettu.

Se nyt oli vain ajatus, en sanonut mitään.

”Hieno juttu”, Ilkka sanoi, ”molemmat on tavanneet jonkun.”

Turvauduin sijaistoimintoihin. Vapautin hiukseni pyyhkeestä ja aloin selvitellä niitä.

Ilkka käänsi minulle selkänsä ja suuntasi eteisaulasta kohti olohuonetta. Ajatteliko mies tosiaan jo vaihtoehtoja?

”Mitä aiot?” kysyin.

”Mitä suosittelet?” hän väisti.

”Kivoja naisia on harvassa.”

”Niin tuntuu olevan”, Ilkka sanoi.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Arvailin sanailumme lopputulosta: joko purskahtaisimme nauruun tai sanoisimme hyvästit.

Ilkka sanoi: ”Käytiin Vapun kanssa kahvilla.”

”Kävitte kenen kanssa kahvilla?”

”Vapun, sen suomalaisnaisen, jonka tapasin.”

”No en ajatellutkaan, että Vappu olisi italialaisen nimi”, kiemurtelin ja yritin pelata aikaa. Mitä minun piti tehdä? Tilanne alkoi muistuttaa huonon mustan komedian kohtausta: liian monta kauhua samassa paketissa. Vappu jättäisi Kimmon ja löytäisi Ilkan, oli jo löytänyt; minä murtuisin ja sortuisin takaisin Kimmon syliin; Ilkka ja Vappu eläisivät elämänsä onnellisina, minä ja Kimmo perinpohjaisen onnettomina.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Olin arvannut oikein. Sanoisimme hyvästit. Siihen viittasi hänen seuraava siirtonsa:

”Et sinä ole ainoa, jolla on partnereita varalla. Vaihtoehtoja on muillakin. Jonoksi asti, usko tai älä.”

Repliikki oli yllätys, mutta itse asia helppo uskoa. Ilkka oli ihana. Helppo oli uskoa myös se, että Vappu etsi ulospääsyä suhteesta Kimmoon.

Ilkka veti makuuhuoneen oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta.

Ehkä hiusten väänteleminen virkisti päänahan verenkiertoa ja aivotoimintaa, sillä ennen kuin tukka oli kokonaan kuiva tajusin, että vielä oli mahdollista tehdä siirto kohti parempaa tulevaisuutta. Ilkka ehdottomasti oli niin sanottu hyvä juttu, sellainen, josta olin Minnalle niin monet kerrat selittänyt, itsenäinen, ripustautumaton mies, hyvä juttu kerta kaikkiaan.

Koputin oveen. Ei vastausta. Avasin oven raolleen. Ei myöskään kieltoa astua sisään. Ilkka istui pienen työpöydän ääressä eikä näyttänyt tekevän mitään.

Vähempi kuin kaiken kertominen ei enää riittäisi, sen tajusin.

Tajusin myös, etten pystyisi.

 

En saanut sanaa suustani. Ilkka sai. Kääntymättä minuun hän puhkesi puhumaan. Hän kysyi, mitä minä pelkään, mitä minä piilotan; miten minun kaltaiseni fiksu nainen voi kuvitella, että piilottamalla kipumme selviäisimme pitkän päälle; enkö todellakaan ymmärtänyt, että yksin hänen joustavuutensa varaan emme voineet parisuhdetta rakentaa; enkö sitä ja enkö tätä ja miten niin ja miksi ei näin. Se oli loputonta. Pahinta oli, että enimmässä oli tolkkua.

”Ilkka, älä vaadi liikaa. Kaikkea ei voi selittää kerralla. Minä en ainakaan voi.”

”Selitä edes jotain.”

”Sinua ennen minulla oli todella huono suhde. Olen peloissani.”

”Sen olen huomannut.”

”Se Vappu, jonka tapasit – minä en tunne häntä, mutta hän on – hän on yhden minun lyhytaikaisen yritelmäni naisystävä. Ja se lyhytaikainen viritelmä, Kimmo nimeltään, se on täällä myös. Stalkkaamassa minua.”

”Siis mitä?”

”Stalkkaamassa, kyllä. Ei se Vappu varmaan tiedä. En tiedä, tietääkö edes minun olemassaolostani, mutta mikään muu kuin Kimmon, ööh, kauheus ei selitä sitä, että he ovat täällä. Olivat itse asiassa jo Roomassa.”

”Ja nyt sinä tämän kerrot.”

”Niin.”

”Mutta en käsitä –”

”Ilkka rakas, minä en pysty puhumaan tästä enempää nyt. Joskus, mutta en nyt. Sopiiko?”

Näytin varmaan siihen paikkaan murenevalta, sillä Ilkka nousi, asteli pehmeästi – tai ehkä varovasti – luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Ai että kuitenkin rakas?” hän kysyi.

Kuulin hymyn äänessä.

”Helpottavaa, että stalkkeri et olekaan sinä jahtaamassa exääsi ja vakoilemassa hänen viehättävää naisystäväänsä”, hän jatkoi. Nyt hymy oli vino.

Kauhistuneena työnsin Ilkan käsivarren mitan päähän.

”Ajatteletko sinä todella, että minä voisin tehdä sellaista?”

”Kampaa nyt hyvä ihminen pääsi”, hän sanoi.

Ilkan katseesta ei ottanut selvää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Perillä Materassa menneisyys alkaa tiivistyä Reijan ympärille kuristavana. Miten hän saa pidettyä kaiken salassa Ilkalta?

Teki hyvää viipyä Roomassa, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Jos autossa istuminen oli Saksan mittaan alkanutkin korventaa, nyt Rooman virkistäminä tuskin huomasimme viimeisiä satoja kilometrejä Materaan. Kimmokaan ei ollut näyttäytynyt portaikkokohtaamisen jälkeen.

Ei se aja, joka pelkää. Onko sellainen sananlasku? Käänsin aurinkolipan ylös. Peili häiritsi enemmän kuin alhaalta paistava aurinko.

Matka oli sujunut pääosin hyvin. Roomasta lähtiessä kaoottinen aamuliikenne oli aiheuttanut pienoisen järkytyksen meille tyynempään ajokulttuuriin tottuneille, mutta muuten meno Italian teillä yllätti iloisesti. Roomasta ei tarvinnut kauas edetä kohti kaakkoa, kun liikennevirta jo rauhoittui ja trafiikki toi mieleen lähinnä Etelä-Savon. Tie oli pieni mutta nopea ja liikennettä vähän; matka taittui sen mukaisesti.

Luin Ilkalle ääneen netistä printtaamaani Matera-infoa. Tietoa oli ihmeen vähän saatavilla ottaen huomioon, että kaupunki kuului Unescon maailmanperintökohteisiin ja olisi toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2019.

Olin juuri kertomassa luolakirkoista, kun puhelin alkoi piipata. Ensimmäiset piippaukset korvani yrittivät sovittaa osaksi radiossa soinutta italialaista varhaisbarokkia, mutta lopulta aivot hahmottivat, että kaikki äänet eivät istuneet säveltäjän muotoilemiin kulkuihin.

Tuijottelin puhelinta, kai pitkään tai kummissani, sillä Ilkka kysyi: ”Mitäs maailma?” Erikoista, että Ilkka uteli puhelinliikenteestäni mitään. Tuntui pahaenteiseltä. Kiitos Kimmo tästäkin, tuhahdin mielessäni, epäilen kaikkia vakoilusta. Ilkalle vastasin epämääräisesti: ”Tyttöjen juttuja vain. Minnalla asioita.”

Viisi viestiä Minnalta, outoja viestejä.

Miksi aina pitää lähteä? Minna kysyi ensimmäisessä.

Olin ymmälläni. Mihin Minna viittasi? Meidän matkaammeko? Ei kai se kateellinen ollut?

”Miksi te erositte Kimmon kanssa?”

Liu’utin seuraavan näkyviin. Miten menee?

Mitä se nyt turhia kyselee? Rasitti.

Seuraava viesti pysäytti: Miksi te erositte Kimmon kanssa? Ei voi olla totta! Hengitykseni kiristyi pikkuruiseksi, edes solisluut eivät liikkuneet. Minnan oli täytynyt menettää järkensä. Mitä Kimmo mihinkään kuului? Ja enkö ollut tolkuttanut, että Kimmosta ei puhuta. Sitä paitsi Minna kyllä tiesi, miksi me erosimme: happi loppui, mies tungeksi, pommitti viesteillä, ylitti kaikki rajat, tutki puhelimet ja heittäytyi stalkkeriksi. Kaiken lisäksi hän kohteli koiraansa rumasti. Väkivaltaa se oli. Jokainen järkevä ihminen lopettaa tuollaisen suhteen. Niin minäkin. Mikä Minnalla nyt mätti?

Kaksi viestiä lukematta: Vastaisit. Soita kun voit. Ja viimeinen, pahin: Kimmokin soitti.

Vastasin kaikkiin viesteihin kollektiivisesti: Voi taivas!

Suljin puhelimen. Vaietkoon kokonaan. Itseäni ohjeistin: Älä huokaile, Reija. Rauhoitu, Reija. Koko matka menee pilalle, jos Kimmo työntyy mukaan. Tai pelko Kimmosta. Älä pelkää, Reija. Nauti, Reija.

Reija!

Totta kai tsemppini oli turhaa. Tuntui kuin minut olisi sotkettu muusiksi blenderissä. Saattoiko olla, että Minnalla oli säätöä Kimmon kanssa? Kimmon!

Ilkka rupatteli keskeytymättä. Tai siltä se tuntui. Minä läähätin keskeytymättä tai jotain sinnepäin. En osannut pysähtyä kuuntelemaan selostusta tutkimusrahoituksen supistumisesta ja nuorten tutkijoiden kurimuksesta. Päässä takoi Minna, Minna. Ja sitten: matkan pää. Kohta päässä rynkytti riimi: Matera, Matera matkan pää/ sinnekö minulta Minnakin jää?

Olimme jo ohittaneet muutaman Materaan ohjaavan tienviitan. Kilometrejä oli jäljellä alle viisikymmentä. Ja sitten: matkamme pää. Mitä se meille tarkoittaisi? Mitä minulle? Roomassa olin ollut aivan varma näkemästäni. Enää en ollut. Ehkä hahmo oli vain muistuttanut Kimmoa. Ehkä Kimmo kahvitteli kotona Minnan kanssa. Voiko ihminen kammota jotakuta niin paljon, että näkee valvepainajaisia? Olinko kenties menettämässä järkeni? Vai päinvastoin: onko niin, että jostain oikein pahasta on tervettä nähdä näkyjä?

Mietteeni keskeytyivät, kun Ilkan puheenparsi äkkiä muuttui. Hän lausui latinaa yli radiosta tulvivan musiikin, resitoi juhlallisesti kuin korkea antiikin virkamies: ”Vides ut alta stet nive candidum/ Soracte nec iam sustineant onus/ silvae laborantes geluque/ flumina constiterint acuto?

”No nyt kuulostaa tosiaan akuutilta”, naurahdin.

”Elvyttävä vaikutus tällä kaikella”, Ilkka sanoi, irrotti kätensä ratista ja viittilöi villisti ympärilleen osoitellen kumpuilevaa maastoa. ”Muistuu mieleen muinaisia ulkoläksyjä.”

”Wau.” Tartuin miestä oikeasta kädestä ja asetin sen ratille. Keskittyisi. Outo tie.

”Harmi, että muisti palautui vasta nyt. Olisi pitänyt ennen Roomaa skarpata. Olisi voitu ajaa Oodin vuoren kautta, Soratte se taitaa olla italiaksi. Tosin tuskin siellä olisi lunta ollut. Runo puhuu siitä, miten puut kärvistelevät lumikuorman alla mutta niistä ei pitäisi kantaa huolta.”

”Just joo.”

”En muista kokonaan tietenkään”, Ilkka jatkoi kuulematta ironiaa äänessäni, ”mutta tuollainen taipuu-vaan-ei-taitu-tematiikka siinä oli. Ja Horatius, siis tämä runoilija, se on kaikille yhdestä asiasta tuttu. Sen kynästä on peräisin carpe diem, tiesitkö?”

En tiennyt, mutta sen huomasin, että radiossa monimutkainen oli muuttunut yksinkertaisemmaksi, Monteverdi Vivaldiksi. Lisäsin volyymia, halusin upota musiikkiin. Carpe diem tosiaan, ajattelin tarpeettoman nyrpeästi. Matkamme uhkasi muuttua yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Vaikka miten ponnistelin, en saanut vanhoja haamuja pysymään haudoissaan. Opiskeluaikoina Minna oli kerran vienyt poikaystäväni. Ehkä nyt oli vuorossa exän kierrätys… Ei, ei näitä ajatuksia! Ponnistele!

Auto piti jättää Materan laitamille. Kaupungin kulkuväylät koostuvat lähes pelkistä rappusista, eikä auto olisi teoriassakaan mahtunut kulkemaan kapeilla mukulakivikujilla. Viimeiset sadat metrit saimme raahata matkalaukkumme miten parhaiten taisimme – pyöristä ei ollut apua – ja vielä hyvän osan iltaakin juoksimme autolta asunnolle kanniskellen kenkälaatikoitani. Jossain vaiheessa jo odotin, että Ilkka olisi heittäytynyt ritarilliseksi ja ilmoittanut kantavansa loput kuusi laatikkoa ja pari viimeistä pukupussia, mutta turhaan: suhteemme vaikutti perustuvan vankkumattomaan tasajakoon.

Kaikki vaivat ja matkan väsymys kuitenkin unohtuivat kun saavuimme Airbnb-asuntoomme: ainakaan ilma ei meiltä loppuisi. Holvattu katto kaartui yllemme kuin katedraalissa. Äkkiä arvioiden sain katon keskikohdan korkeudeksi jotain kahdeksan ja kymmenen metrin välillä. Pinta-alaltaan huone oli kai sataneliöinen. Superleveä sänky näytti uimapatjalta valtameressä.

” Sun viime exä soitti.”

Ilkka testaili akustiikkaa, hihkui ja puputti helmipöllönä. ”Uskomaton huusholli!” Ääni kaikui kiviseinistä. Avasin puhelimeni ja sen kilkutus liittyi mukaan sointikudokseen. Viesti toisensa perään ilmoitti itsestään. Minnako taas? ehdin ajatella, mutta nyt rypäs tuli tyttäreltä.

Äiti, miten menee?

Äiti, elät sä?

Soittele joskus, jooks.

Olisi pitänyt pitää puhelin auki, lapsihan oli hädissään. Sormeni oli jo vihreällä luurilla, kun vielä yksi viesti ponnahti näyttöön: Sun viime exä soitti.

Tämä oli jo liian paksua. Iiris oli ehkä täysi-ikäinen, mutta silti lapsi, ja minun lapseni, ei Kimmon. Ihan niin kuin Minna oli minun ystäväni, ei Kimmon. Mitä se mies tekee?

En voinut soittaa kummallekaan, en Iirikselle enkä Minnalle, en kun Ilkka lötkötti vieressäni sängyllä ja suunnitteli tutustumiskävelyä Sassi di Materaan. Jätin oikaisematta, että olimme Sassissa jo, aivan Sasso Barisanon ytimessä. Itse asiassa muistin asuintalomme ulkoapäin. Edelleenkään en paljastanut seudun olevan tuttua. Menneen piti olla mennyttä ja tämän matkan tuore.

Ilkka intoili haukoista. Hän toivoi, että pikkutuulihaukat olisivat jo saapuneet ja hän näkisi niiden pesimistoimia. Maaliskuun loppu. Saattoivat ollakin.

Hörppäsimme espressinot Piazza Vittorio Veneton laidalla ja suuntasimme jyrkänteen reunaa seurailevalle tielle. Maastokävely ei kuulunut ensimmäisen päivän suunnitelmiin, mutta oli rohkaisevaa nähdä retkeilijöitä taivaltamassa asumattomilla rinteillä. Emme olisi yksin liikkeellä. Nuorimmat samoojat ottivat uhkarohkeita juoksuaskelia kapeilla poluilla ja kurkistelivat vaikeapääsyisimpiinkin luolakirkkoihin. Minua märän kalkkikiven liukkaus arvelutti.

”Askartelukiveä koko kaupunki”, Ilkka sanoi hilpeästi.

Pääsiäinen oli sinä vuonna varhain eikä italialaisten mielestä talvi ollut vielä aivan taittunut. Meitä se ei haitannut, pääasia, että maa ei henkinyt jäisiä tuulahduksia eikä räntä pistellyt silmissä. Tuoksui ja näytti Helsingin toukokuulta. Suuret kiitäjät pörisivät hedelmäpuissa ja kanjonin karut rinteet, jotka olin aiemmin nähnyt vain kivierämaana, kukkivat kirjavina. Pääskyset kirkuivat tau­koamatta ja kissat lepäilivät auringonpaisteessa, milloin eivät hakeneet suojaa kuurosateilta. Rotkon pohjalla Gravina virtasi niin vuolaana, että suomalaiseenkin silmään puro näytti lähes siltä, miksi paikalliset sitä nimittävät, joelta.

Ja sitten äkkiä kuulin sen, mitä olin netistä opiskellut ja mieleeni painanut: pikkutuulihaukkojen kutsuäänet. Kimeää vihellyksentapaista, varpusmaista kirskutusta ja hiljaisempia yksittäisiä tavuja. Otin Ilkkaa kädestä kiinni ja pysäytin hänet. Pienen hakemisen jälkeen lintujen jutustelu hahmottui hänenkin korvissaan. Mitään ei näkynyt mutta ääniä oli selvästi muutama.

Niska kenossa katselimme ylös taivaalle. Ei ketään. Äänet tulivat lähempää. Tasatahtiin kuin tennisottelun seuraajat laskimme katseemme taivaan sinestä tiilikattojen punaisille pinnoille – ja samassa joku linnuista kohensi siipisulkiaan, ja silmä osasi tarkentaa: kolme lintua istui yläpuolellamme olevan talon katon reunalla ja muurinharjalla. Teki mieli hihkua, mutta emme uskaltaneet äännähtääkään vaan sähkötimme innostusta toisillemme tiiviillä kädenpuristuksilla. Koreat punaselkäiset ja harmaapäiset koiraat olivat kuin suoraan egyptiläisistä hieroglyfeistä, naaras taas vaatimattomamman värisenä mutta isompana kuvasti vielä riisutummin ja perustavammin minkä tahansa jalohaukan ideaa. Ja silti vaikutelma oli jotenkin vieras: lintujen silmät olivat hyvin suuret, mikä teki niiden haukankatseesta hämmentävän söpön.

Siinä ne varailivat urbaaneja pesäpönttöjä tuleviin tarpeisiinsa. Elleivät linnut jo pesineet, ne ainakin suunnittelivat sitä, se oli selvää. Ehkä edessä oli vielä taistelu puolisosta.

Stalkkerini oli totta.

Ilkka kuvasi, minä keskityin tallentamaan havaintoa muistiini. Nyt katse tavoitti lisää jalohaukkoja. Niitä liiteli kaupungin yllä ikään kuin kerroksittain. Välillä joku alimmista syöksyi talojen väliin. Kun lopulta sain näystä kyllikseni, käänsin katseeni oikealta, pikkutuulihaukoista ja kadun rakennetulta puolelta, vasempaan tarkoituksenani tarkistaa, liitelisikö lintuja myös kanjonissa. Mitään lentävää en nähnyt mutta kävelevää kyllä, vaeltajapariskunnan, naisen ja miehen. Miespuolisen kulkijan ryhdin ja länkisääret olisin tunnistanut missä tahansa.

Tämä ei voinut olla enää sattumaa. Kaksi suomalaispariskuntaa omatoimimatkalla Materassa maaliskuun lopulla – kuinka todennäköistä se muka on? Pariskunnan toinen osapuoli oli Kimmo, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se puolestaan tarkoitti, että olin nähnyt oikein jo Roomassa. Stalkkerini oli totta.

Minna ei kävellyt Kimmon rinnalla. Se sentään oli houretta. Onneksi.

Toimintasuunnitelma syntyi hetkessä. Se oli kaksiosainen:

1) Soita Iirikselle ja kysy, mitä Kimmo oli puhunut.

2) Varoita Kimmon uutta kumppania tai kohta hän, hänkin, on rotkon pohjalla – eikä välttämättä pelkästään kuvaannollisesti.

Toimintasuunnitelman toteuttaminen vaati ehdotonta työrauhaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ilkalle piti keksiä tekemistä. Ehdotin, että emme ensimmäisenä iltana menisi ravintolaan syömään vaan hankkisimme tarpeet torilta, jos se vielä olisi auki, tai kaupasta. ”Minulla on ollut ikävä sinun kokkaustasi”, sanoin Ilkalle. Imartelu toimi, ja keittiömestarini lähti kaupungille.

Minunkin oli astuttava ulos asunnostamme, sillä puhelin ei jaksanut kunnolla kantaa paksujen seinien läpi. Istahdin pikkuruiselle terassillemme. Valurautakalusteet olivat epämiellyttävän viileitä. En välittänyt. Iiris vastasi heti.

”Lapsi, kerro kaikki. Mitä siellä on tapahtunut?”

”No ensinnäkin mulla on rahat loppu”, tytär vastasi.

”Totta kai, mutta nämä viestit, mitä –”

”Ai ne. No se soitti ja sanoi, että sulla ei mene hyvin. Halusi puhua sun tilasta. ’Tiedätkö, Iiris, Reijalla ei mene hyvin, huolestuttaa’, se vikisi”, Iiris selitti.

Helpotuin hiukan, sillä Iiriksen sävystä kuulin, että hän oli tunnistanut Kimmon sepittelyn siksi, mitä se oli, satuiluksi ja häirinnäksi.

”Siis sitä tavallista tunkeilua?” totesin.

”No joo, niin kai. Mä en sanonut mitään. Se sanoi, että haluaa vain auttaa.”

”Auttaa?!” parkaisin.

”En kuule kysellyt, mitä se tarkoitti.”

Oli parasta vaihtaa puheenaihetta. En halunnut huolestuttaa Iiristä paljastamalla, että Kimmo oli löytänyt minut. ”Mihin sinä rahaa?” kysyin.

”Kevättakki olis kiva”, tytär sanoi ja kertoi, mistä oli löytänyt sopivan. Klikkasin siinä puhellessamme puolet hinnasta hänen tililleen. Vaihdoimme muut kuulumiset, lähinnä säästä ja opinnoista (”Hirvee piiskuriope pakottaa lukeen jotain klassikoita!”). Halipusien jälkeen minun oli aika lähteä kaupungille suunnitelman jälkipuoliskoa toteuttamaan.

Pienessä kaupungissa on täysin rationaalista luottaa sattumaan, etenkin jos sitä vähän auttaa. Nyt tarkoitukseni oli rakentaa sattuma, joka toisi tielleni Kimmon naisystävän Vapun. (Nimen oli Facebook ystävällisesti paljastanut.) Kengät jalkaan ja korjausta kaipaava käsilaukku mukaan. Laukun hihna oli poikki. Se oli alibini. Kahvilakierros ja kyläsuutari olisivat kävelyni julkilausuttu syy. Tarpeen tullen voisin selittää Ilkalle, että olin halunnut etsiä meille mukavan paikan yhteisiin kahvihetkiin. Koska kuitenkin tiesin, että tori oli jo kiinni ja arvasin, että ruokakauppaa Ilkka joutuisi etsimään, saatoin mielestäni olla aivan varma, että häneen en törmäisi. Loogista, eikö totta?

Totta kai ajatuksenjuoksuni kummastutti minua jo silloin. Kaikki tuntui äkkiä kovin monimutkaiselta. Vaikka huolellisesti perustelin itselleni toimieni järkevyyttä, jokin hiersi. Haaveeni oli ollut rakentaa suhde Ilkkaan avoimeksi ja lojaaliksi. Salakähmäisyys tuntui väärältä mausteelta. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin ollenkaan käsitin, miksi toimin niin kuin toimin.

Siis matkaan! Iltapäivä alkoi taittua illaksi. Kivet hohtivat keltaisina ja soivat sillä erityisellä tavalla, jolla pehmeä kalkkikivi kumahtaa kengänkannan alla. Kävelin kiirehtimättä ja hain askeleisiini rentoutta. Luotin, että tunnistaisin Vapun, josta oli nähnyt vain kuvia. Luotin myös, että saisin suuni auki ja varoitukseni lausuttua. Ennen kaikkea luotin, että kohtaisin hänet yksin.

Aioin sanoa vain: ”Varo.” Tai ehkä varmuuden vuoksi: ”Vappu, varo Kimmoa.” Naisen ilmeestä sitten näkisin, ymmärtäisikö hän. Se taas riippuisi siitä, oliko hänen puhelimensa jo tutkittu, oliko Kimmo ilmestynyt paikkoihin, joihin ilmestyminen ei voinut olla sattumaa, oliko lyönti jo osunut.

Olin suunnitellut repliikin huolella. Pidemmät versiot olin hylännyt. ”Vappu, sinun kannattaa varoa” tai ” Hei Vappu, me ei tunneta, mutta sinä haluat kuulla tämän” –, ei, ei, liikaa lavertelua. ”Varo!”, se olisi tehokas ja vähäeleinen.

Enempää en ajatellut sanoa enkä tehdä. En halunnut leikkiä jumalaa; jokaisen on totta kai saatava tehdä omat kliseiset virheensä. Saatoin vain toivoa, että Vappu ymmärtäisi pelastautua. Ja olihan myös otettava huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että he todella olivat onnellisia ja sopivat toisilleen.

Suutari sijaitsi entisellä paikallaan Piazza Vittorio Venetolta lähtevällä pikkukadulla. Kun temmoin tuttua tummaksi patinoitunutta tammiovea auki, olkapäälleni laskeutui äkkiä käsi.

”Kulta!”

Käännyin. Ilkka. ”Rakas!” huudahdin yllättyneenä ja toivoin, ettei paniikki kuultanut läpi.

”Eikös mennä sisään.”

Sisään oli mentävä. Totta kai Giuseppe – se oli suutarin nimi – tunnisti minut. Liian myöhään hän hillitsi ilonsa. Paljastuin. ”Signora Reia!” kaikui takahuoneeseen saakka ja rouvakin tuli ihmettelemään pitkään poissa ollutta vierasta. Ilkan kummeksuva katse korvensi niskaani. Kaivoin katkenneen hihnan esiin ja yritin muuttaa tilanteen normaaliksi asiointitilanteeksi, turhaan tietysti. Giuseppe teki työnsä ja kieltäytyi ottamasta maksua.

”Reija, mitä tämä oli?” Ilkka kysyi kun astuimme ulos liikkeestä. Hetken harkitsin, yrittäisinkö sepittää että heidän täytyi sekoittaa minut johonkuhun toiseen, mutta yritys olisi ollut liian epätoivoinen. Materalainen suutari ei sekoita ihmisiä.

”Miksi me ollaan täällä?”

Ilmeisesti olin ollut liian kauan hiljaa, sillä Ilkka totesi: ”Sinä et ole kertonut kaikkea.”

”No tietenkään en”, sähähdin. Ilkka katsoi taas tutkivasti. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä mitä näki. Hienotunteisuudesta oli sovittu, valehtelusta ei. Päätin tunnustaa: ”Tuttu suutari.”

”Ja?”

”Mitä ja?”

”Miksi me ollaan täällä?” Ilkka kysyi suoremmin kuin olin ymmärtänyt pelätä.

”No aika hieno kaupunki tämä on, harvinaislaatuinen, eikö?” sönkkäsin. ”Ja kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki. Piti päästä takaisin ennen kuin kiillottavat kaiken pilalle.”

”Väitätkö tosissasi, että sitä olet pelännyt? Että kiillottavat kaupungin pilalle?” Ilkka ristikuulusteli.

En jaksanut sanoa mitään.

Ilkka pysähtyi ja sanoi: ”Sinä toit minut tänne tapaamaan exääsi! Ja suunnittelit etten minä tajuaisi sitä! Siksikö sinä hymyilet jokaiselle vastaantulevalle Luigille ja Gennarolle? Mikä minä sinulle oikein olen, jatkopala kyläsuutarien ja -seppien ketjuun?”

Ilkka käveli jo poispäin. Itketti kun tajusin tilanteen ironian. Ketään muuta en voinut syyttää kuin itseäni. Ilkka luuli Giuseppea tai jotakuta tämän kaveria exäkseni. Parempi niin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.