Osa 1/5: Kolmikymppisen lastentarhanopettajan Hille Laineen kesä ei ala suunnitellusti. Poikaystävä jättää ja Hille rypee itsesäälissä. Hillen psykologiveli Tuukka tekee ehdotuksen, josta Hille ei voi kieltäytyä.

Kuvitus Reetta Niemensivu

Lastentarhanopettajan koulutuksella ja viiden vuoden työkokemuksella saatoin pitää itseäni parkumisen asiantuntijana. Silti en olisi ikinä uskonut, että minusta lähtisi sellainen määrä kyyneleitä.

Tunteellinen musiikki sai silmäni kostumaan välittömästi. Vauvaperheen tutustumiskäynnillä päivä­kotiin kyynelehdin niin, että vanhemmat säikähtivät jotain olevan vialla. Työpaikan viikkopalaverista jouduin kesken kaiken ryntäämään vessaan huuhtelemaan silmiäni. Ruokakaupassa arkinen puuropaketti saattoi laukaista mielessäni muistojen tulvan niin, että jouduin ostamaan myös nenäliinapakkauksen ja avaamaan sen kassajonossa.

– Siitepölyaika, puolustelin kassapojalle.

Ei, en ollut sairastunut syöpään. Vanhempani olivat elossa, eikä vasta hankkimassani asunnossa ollut homevaurioita. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla ainoastaan helpottunut.

Kesästä oli ennustettu vuosisadan kuuminta. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni päättänyt pitää kuuden viikon loman. Kulunut talvi kiristi hartioissa. Remontti ja muutto olivat vieneet voimat. Olin ottanut ison lainan ja ostanut vanhan, kunnostusta kaipaavan rivitalokaksion Vuosaaresta. Olin kuvitellut, että Jyrki viimeinkin kahden vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen suostuisi muuttamaan pysyvästi luokseni.

Maaliskuussa aloin ymmärtää, että olin tehnyt virheen. Minulla oli 20 vuoden asuntolaina, mutta kotileikkejä sain edelleen leikkiä yksin. Nälvimistä sen sijaan riitti. Syömiseni, liikkumiseni, tekemiseni ja tekemättä jättämiseni olivat jatkuvan tarkkailun ja huomauttelun kohteena.
Kesällä kaikki muuttuu, yritin vakuutella itselleni, vaikka pahat aavistukset kalvoivat mieltäni.

Kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaiaamuna levittäydyin sanomalehden ja kahvikupin kanssa verannalle ja päätin ottaa positiivisen asenteen.

– Tällaista elämän aina pitäisi olla, sanoin ja kaadoin meille termoskannusta maitokahvia.

Oli ensimmäisten pihakahvien aika. Vasta edellisenä iltana olimme kantaneet kirpputorilta ostamani puutarhakalusteet ulos. Olin istunut yömyöhään ompelemassa terassin pöydälle uutta sinikukallista pöytäliinaa. Sen helmoihin olin kiinnittänyt hedelmäaiheisia painoja: rypäleterttuja, ananaksenpuolikkaan, pieniä banaaneja.

Tuomet tuoksuivat huumaavasti ja syreenit olivat nupuillaan. Orvokit odottivat istuttamista puutarhaliikkeen paperikasseissa.

– Tätä sitä talvella kaipasi, jatkoin yksinpuheluani ja otin leipäkorista toisen croissantin.

Jyrki ei vastannut vaan katsoi muualle.

– Parin viikon päästä alkaa loma, ja vapaus koittaa viimein. Mitäs kivaa keksittäisiin? kysyin.

– Lupasin mennä viemään peräkärryllä puutarhakeinun kaverini mökille, Jyrki vastasi ja kaatoi itselleen lisää kahvia.

– Ai nytkö?

– Nyt.

– Koskas ajattelit tulla?

– Voi mennä myöhään.

Myöhään menikin, eikä Jyrkiä kuulunut. Olin leiponut sämpylöitä ja tehnyt fetasalaatin. Minulla oli hirveä nälkä, mutta en halunnut aloittaa yksin. Tuoksukynttilät paloivat terassin pöydällä. Ilta viileni, hain komerosta huovan ja olin juuri kääriytymässä siihen, kun kännykkä piippasi. Avasin viestin, ja pidin sitä ensiksi vitsinä. Minun oli luettava viesti moneen kertaan ennen kuin käsitin.

Tuijotin syreenipensasta, jonka nuput olivat päivän aikana jo hiukan auenneet. Lokkeja, jotka kaarsivat pihan yli kohti rantaa. Sinikukkaista liinaa terassin pöydällä – kuinka säälittävän rumalta kangas näyttikään. Kuinka idiootti olinkaan saattanut olla.

Ruokahaluni katosi hetkessä. Se hyvä puoli tässä kurjuudessa on – Jyrkihän inhoaa läskiä, tyrskähdin mielessäni, kunnes tajusin, että läskini tai läskittömyyteni olisi Jyrkille tästä lähtien yhdentekevää.

Peitin sämpyläkorin liinalla. Siirsin salaatin jääkaappiin. Menin omalle puolelleni parisänkyä ja vedin peiton leukaani saakka. Makasin sängyssä kuin tikku, uskaltamatta kääntyä tai uskaltamatta tuskin hengittää. Pääni oli raskas möhkäle, sydän hakkasi rinnassani. Tumtum tumtum tumtum. Miten syke saattoikin olla niin vakaa, vaikka itse sydän oli pirstaleina. Sitten tulivat kyyneleet.

Aamulla silmäni olivat muurautuneet lähes umpeen. Huuhtelin kasvoni kylmällä vedellä. Taputtelin silmien alle vaaleaa peitevoidetta. Asetin aurinkolasit kohdilleen ja lähdin töihin.

– Onneksi olen sentään nuori, hemmetin hyvän näköinen ja tolkuttoman rikas, irvistin eteisen peilille.

Päiväkodin aamutuokiossa ei ollut aikaa murehtia. Sain supatettua kuulumiset läheisimmälle työkaverilleni vasta mennessämme laittamaan kevätkerttuja päiväunille. Eläkeikää lähellä olevalle lastenhoitajalle oli helppo uskoutua. Hän oli mummohahmo tarhan lapsille ja meille työkavereille luotettava ystävä, jolta löytyi kannustuksen sana joka tilanteeseen.

– Laittoi tekstarin, ei voi olla totta! hän sihahti, kun viimeinenkin levoton nelivuotias oli saatu nukutettua. – Minä luulin, että sellaista tapahtuu vain pääministeripiireissä. Se mies ei tiedä, mitä menettää. Vaikka onkin niin mukava!

– Sanotko sä sitä mukavaksi? melkein kiljaisin painettuamme oven kiinni takanamme.

– Ota vihreää teetä. Ja muista, että liikunta auttaa kaikkiin vaivoihin. Mene vaikka uimahalliin tai lenkille. Kesäkuisessa metsässä ei voi olla onneton.

Kannattaa mennä vaikka uimahalliin, sanoin itselleni työpäivän jälkeen yrittäen matkia työkaverini äänenpainoja. Riisuin työvaatteeni pukuhuoneen komeroon ja vaihdoin päälleni kesämekon. Hieroin käsiini desinfioivaa puhdistusainetta ja heitin laukun olalleni. Työkavereilleni huikkasin tavanomaista nopeammat heiheit. En halunnut, että kukaan lähtisi kanssani töistä yhtä matkaa. Kuvittelinko vain, että iltapäivällä keskustelu oli katkennut kuin leikaten minun tullessani kahvihuoneeseen. Tässä talossa salaisuuksia ei ollut.

Kävelin metropysäkille katse maahan luotuna. Kaupunkiin oli tullut kesä, mutta minä en halunnut nähdä sitä. Jäätelöä syöviä lapsia, skeittilaudalla temppuilevia sortsiasuisia poikia, käsi kädessä kulkevia teinipareja. Tuijotin tiukasti ulos metron ikkunasta heleään vihreyteen, en halunnut, että vastapäätä istuva matkustaja huomaisi poskilleni valuvat kyyneleet.

– Liikuntaa auttaa, hoin itselleni kävellessäni metrolta rullaportaisiin ja sieltä edelleen kauppakeskuksen käytävälle.

Kaivoin käsilaukustani paperinenäliinan ja taputtelin sillä pois silmien alle levinnyttä ripsiväriä.

– Taitaa olla flunssa tulossa, mutisin ostoskärryä perässään raahaavalle vastaantulevalle mummolle. Mummo pysähtyi kuin aloittaakseen keskustelun, mutta minä jatkoin matkaani.

Kauppakeskuksessa vilkaisin peiliin ja säikähdin. Ihoni oli talven jäljiltä kalvakka, hiukseni hapsottivat. Sen enempää miettimättä kävelin sisään kampaamoon.

– Leikataanko? kampaaja ehdotti ja pyöritteli epäuskoisen näköisenä kahta saparoani.

– Ei missään tapauksessa, jos vaikka jotain väriä…

Käsittelyn jälkeen kävelin Stockmannille ja kasasin pinon vaatteita käsivarrelleni. Limenvihreää, roosaa, raitaa ja kukkaa, mitä tahansa muuta paitsi mustaa. Sovituskoppiin minusta ei ollut. Jos vaatteet eivät mahtuisi, olisi ainakin hyvä syy laihduttaa. Hinta kirpaisi, mutta onneksi lomarahat olivat tulossa. Eivätkä pelkästään lomarahat, vaan myös odottamani kesäloma. Mitä ihmettä keksisin? Vielä jokin aika sitten olin kaivannut yhteistä vapaata Jyrkin kanssa kuin buddhalaismunkki nirvanaa. Nyt olin valmis perumaan koko loman. Töissä saisin sentään pitää lapsia sylissä. Kotona olisin orpo ja yksinäinen.

Laahustettuani kaksi viikkoa syvän itsesäälin vallassa kyyneleet alkoivat tyrehtyä. Jouduin edelleen niistämään usein, mutta yhä useammin vetistely alkoi korvautua kiukulla. Olin vihainen Jyrkille ja olin vihainen itselleni. Miksi annoin aina kohdella itseäni huonosti? Miksi en koskaan oppinut? Miksi aina halusin vain miellyttää? Miksi etsin vikaa vain itsestäni? Nyt tämä vellominen ja vatvominen saisi loppua.

Keräsin komerosta Jyrkin vähät tavarat. Sulloin hieltä haisevat t-paidat, b-luokan toimintaleffat ja Jyrkin äidin minulle ostaman maljakon samaan lähikaupan pussiin ja kippasin sen roskalaatikkoon. Yllättävän helppoa.

Oli kesän ensimmäinen hellepäivä ja edessä oli kuuden viikon loma. Ei olisi mitään syytä viettää sitä peitto korvilla, suljettujen sälekaihtimien takana pohtimassa loputtomia virheitä ja väärinkäsityksiä, hukkaan heitettyä kahta vuotta.

Päätin lähteä Suomenlinnaan. Maleksin kallioilla koko päivän. Katselin, kuinka riippuliittäjä otti vauhtia kallionseinämästä ja kiepautti itsensä lentoon. Söin terassilla puolikkaan pizzan. Loikoilin viltillä katsellen purjeveneitä. Kotimatkalla tuijotin merta, joka kimalsi kauniimpana kuin koskaan. Tuntui kuin värit olisivat pikkuhiljaa tulossa takaisin elämääni.

Paluumatkalla lautan kannelle tungeksi tuttuja kurssikavereitani yliopistolta. Olin aina ollut siinä joukossa hiukan ulkopuolinen.

– Ja sitten terassille! Miten olisi yhdet kylmät, kuplivat ja mansikkaiset juomat kesäloman kunniaksi?

– Mulla on neljän viikon loma, ajatelkaa! Ensimmäinen kunnon loma – kyllä sitä pitää juhlia!

– Kai sä Hille tulet mukaan? Saithan sä sähköpostin?

Katsoin vaiti nousuhumalaisen joukon hilpeää mekastusta. Hämärästi muistin, että sähköpostiini oli tullut kutsu kurssitapaamiseen. Minulle ei missään vaiheessa ollut tullut mieleen osallistua. Eikä ajatus houkuttanut nytkään.

– Mä menen kotiin, mutisin.

– Kukat pitää kastella.

– Sä ja sun pelargoniasi, toivottavasi tuo oli vitsi.

Olin väsynyt, eikä terassikierros riehakkaiden kavereiden seurassa houkutellut. Juuri nyt en halunnut kuulla toisten upeista lomasuunnitelmista. Keramiikkakursseja, ratsastusvaellusta Virossa, patikointia Lapissa, Kreikan rantalomaa, festareita ja kesähäitä. Omat hatarat suunnitelmani räsymattojen pesemisestä vaikuttaisivat niiden rinnalla säälittäviltä. Tiesin kokemuksesta, että varmin tapa toipua sydänsuruista on tehdä jotakin konkreettista. Räsymattoja, sukkien neulomista, leivän leipomista, ikkunan pesua, kukkien hoitoa. Mitä tahansa puuhaa, joka rikkoisi huutavan tyhjyyden.

Varsinkaan en halunnut ottaa sitä riskiä, että Jyrki liittyisi joukkoomme. Tällaisena päivänä hän todennäköisesti istuisi Kappelin terassilla valikoimassa seuraavaa uhriaan. Jyrki oli fysioterapeutti, minua kaksi vuotta nuorempi. Hän kävi kerran viikossa päiväkodissamme jumppauttamassa paria liikuntavammaista lasta. Romanssimme oli ollut työpaikan kuumin puheenaihe, olimmehan mitä epätodennäköisin pari.

Jyrkin häipyminen tuntui jostain syystä olevan kaikkien tiedossa samalla hetkellä, kun itse sain tekstiviestini. Viimeiset päivät töissä olivat olleet täyttä piinaa. Osakseni oli jäänyt olla muka myötätuntoisten surkuttelujen kohteena. Heikkoina hetkinäni tunsin, että takanapäin minulle naurettiin. Jyrki oli ollut kaikkien kaveri, hauska, suosittu ja kova menemään. Minua taas oli aina pidetty jotenkin kummallisena. Ja kummallinen kai olinkin.

Ainakin olin ollut hyväuskoinen hölmö. Vaihtanut itse tehdyn liivihameeni ja Peppi Pitkätossu -tyyppiset nyörikenkäni tuulipukuun ja lenkkareihin. Päättänyt laihduttaa ja hölkännyt äijän perässä pitkin pururataa. Kattanut saunan jälkeen pöytään marjapiirakan sijasta kulholliset raejuustoa ja ananasta.

– Mollamaijasta maratoonariksi, oli Jyrki kiusoitellut. Hänellä oli ollut tapana ”kannustaa” minua rasvaprosentin mittauksilla.

– Hei, ei voi olla totta, oli Jyrki taivastellut. – Sun rasvaprosenttisi alkaa lähennellä sun ikääsi. Nyt lenkille mars!

Toisaalta nyt oli helpotus, että sain olla jälleen oma itseni.

Erosin opiskelukavereistani bussipysäkillä. Lupasin epämääräisesti soitella illemmalla ja liittyä ehkä myöhemmin seuraan. Kävelin hiljalleen kohti kotia. Matkalla poikkesin ostamaan kauppakeskuksen eteen pystytetystä kojusta belgialaisia mansikoita. Ne olivat suuria, kiinteitä ja virheettömiä mutta eivät maistuneet miltään. Tuoksusta saattoi kuitenkin erottaa pienen aavistuksen alkavasta kesästä.

Vaihdoin mansikat pähkinäsuklaalevyyn ja avasin eskarilaisen lomalle lähtiessään minulle antaman lahjapussin. Sen pohjalta löytyi yllätys. Vanutäytteinen, vaaleanpunaisesta flanellista ommeltu sydän, joka oli kuusivuotiaan itsevarmuudella kursittu kokoon parsinneulalla ja paksulla langalla. Saatoin kuvitella, millaisella antaumuksella Anni oli lahjaansa valmistanut.

Sydämen nurkasta pursusi täytettä. Se oli kuin oma sydämeni. Niin pakahduttavan täynnä, että välillä kuohui yli.

Haukkasin reilun palan suklaata. Käänsin radion auki. Bella Maria de mi Alma lauloi Antonio Banderas ja rinnastani vihlaisi äkisti. Minun oli pakko niistää. Siitepölyaika näytti vielä jatkuvan.

Kaihoisat laulut olivat heikko kohtani. Kun olin pieni, kahdeksan vuotta vanhemmalla veljelläni Tuukalla oli tapana kiusata minua laittamalla soimaan tunteellista musiikkia. Parkukohtaus oli varma. Yhtä varmasti Tuukka sai minut ilahtumaan ja innostumaan. Seikkailuratoja, aarteenetsintää, hurjia mielikuvitusleikkejä. Tuukka oli mestari höynäyttämään minut miltei mihin tahansa.

Olivatkohan nuo julmat ihmiskokeet vaikuttaneet siihen, että Tuukka myöhemmin päätti opiskella psykologiksi? Ravistauduin irti Beautiful Marian tunnelmasta. Minä en ollut Maria enkä edes kovin beautiful. Pyöreästä naamastani ei helposti löytänyt mitään sielukasta. Parhaimmillani näytin lystikkäältä. Taitaisi olla järkevintä ottaa mahdollisimman kylmä suihku.

Annoin jäätävän veden tikuttaa täydellä voimalla kipeille hartioilleni. Samalla puhelin soi. Vilkaisin pesukoneen päällä tärisevää kännykkääni. Se oli Tuukka, olisi siis paras vastata. Meillä oli perheen sisäinen nokkimisjärjestys, joka edellytti, että vanhemman sisaruksen soittoon vastataan, vaikka sitten kesken suihkun.

Todennäköisesti Tuukka tarvitsi taas lapsenvahtia. Hän oli kiireinen mies. Tuukka oli pääosakkaana kymmenen työntekijän konsulttitoimistossa, joka oli erikoistunut huippu-urheilua tukevaan valmennukseen. Firma tarjosi myös työyhteisökoulutusta ja johtamiskonsultointia, ravitsemusneuvontaa ja fysioterapian palvelua ”terve sielu terveessä ruumissa” -sloganilla.

Ideoita Tuukalla tuntui piisaavan. Uusimpana aluevaltauksena olivat työporukoiden seikkailukoulutukset ja elämyspäivät. Tuukka itse oli urheilupsykologi. Hänen vaimonsa oli töissä samassa yrityksessä ja toimeksiannot lennättivät heitä milloin minnekin päin maata ja usein maan rajojen ulkopuolellekin. Viimeisin ulkomaankeikka oli ollut reilu vuosi sitten talviolympialaisten yhteydessä. Silloin olin muuttanut Tuukan kotiin asumaan voidakseni vahtia heidän alakouluikäisiä lapsiaan.

– Hille, hyvä että sain sinut kiinni, Tuukka aloitti innostuneeseen tyyliinsä. – Minulla on aivan loistava idea!

– Nii-in, vastasin ja kiskoin kylpytakkia päälleni. – Tarvitseeko mun tulla hoitamaan Annaa ja Anttia?

– Ei, se asia on järjestyksessä. Mummo tulee meille. Mutta tiedätkös, mitä sinä tarvitset? Sinä tarvitset ulkoilmaa. Kunnon meri-ilmaa tuon ainaisen sisällä kykkimisen sijaan. Olen jo ollut huolestunut, kun näytät niin kalpealta.

– Niin, vastasin epäröivästi.

– Minä tulin juuri Suomenlinnasta.

Tuukka oli manipuloinnin mestari. Nyt pitäisi olla tarkkana. Olin jättänyt terassikierroksen vanhojen kurssikavereiden kanssa väliin, ja en kyllä hevillä lähtisi illaksi Pihlajasaareen piknikille Tuukan perheen kanssa.

– Olen ostanut veneen, Tuukka ilmoitti. – Tai itse asiassa se on firman nimissä.

Tuukalla oli kaikkea mitä pian nelikymppisellä hyvät elämän pelikortit saaneella miehellä oli. Viime kesänä hän oli hankkinut kesämökin Kustavista, Turun saaristosta, ja nyt oli veneen vuoro.

Kateus käväisi hetken mielessäni. Katselin muovimatolla päällystettyä olohuoneen lattiaani, jossa oli tummemmat läikät aiemman asukkaan huonekalujen kohdalla. Seinät olimme tapetoineet, mutta lattian uusiminen oli jäänyt odottamaan Jyrkin kesälomaa, turhaan. Tuukan olohuoneessa oli leveät, kuultomaalatut lankkulattiat, juuri sellaiset olisin itsekin halunnut. Vähintä, mitä voisin tehdä, olisi maalata keittiön koivutuolit vaaleanpunaisiksi. Sen työn aloittaisinkin heti seuraavana arkena.

– Hienoa, vastasin laimeasti.

– Ja sinä saat ajaa sen Helsingistä Naantaliin. Meillä on aika haipakkaa töissä ennen loman alkua, ja olisi aivan mahtavaa, että vene olisi valmiina Turun saaristossa, kun loma alkaa.

– Älä nyt hulluja puhu. En minä osaa ajaa venettä. Enhän minä osaa ajaa edes autoa. Sitä paitsi mulle tulee paha olo jo pihakeinusta. En minä kestä merenkäyntiä.

– Höpö höpö. Se on vain harjoituksen puutetta. Sitä paitsi minulla on kippari.

– Mikä sinulla on?

– Kippari. Muistatko työkaverini Ursulan, joka on meillä ravitsemusterapeuttina. Ursula on irtisanonut kämppänsä. Hän joutuu muuttamaan sieltä ulos juhannuksena ja on pari viikkoa vailla asuntoa. Tämä venekeikka tulee kuin tilauksesta hänelle. Ursula on kokenut veneilijä. Voit luottaa häneen. Sitä paitsi Ursulallakin on ollut kova kevät. Luulen, että teillä on paljon keskusteltavaa.

– Tarkoitatko sinä, että mä olisin kaksi viikkoa tuiki tuntemattoman naisen kanssa veneessä? Jonkun tyypin kanssa, joka syö jotain superfoodia ja pahimmassa tapauksessa vaatii tekemään vatsalihasliikkeitä. Ja vielä merellä! Hullunako sinä minua pidät? Pitääkö meidän nukkuakin vierekkäin?

– Ei nyt sentään. Siinä veneessä on keulassa ja takana nukkumapaikat. Vessakin löytyy. Ja jääkaappi, keittolevy ja maasähkö. Te mahdutte siihen loistavasti. Teille tulee varmasti mahtava reissu! Ja mitenkä sen nyt sanoisi – ei Ursulakaan aina elä niin kuin opettaa, kuten et sinäkään. Olen varma, että tulette juttuun.

– Niin varmaan.

Yritin kuulostaa happamalta, vaikka mielessäni alkoikin jo väikkyä kuva tunteella ja taidolla kunnostetusta puupaatista. Istuisin kannella pesemässä perunoita. Kesätuuli heiluttelisi leppeästi kajuutan ruusuverhoja, pöydän päälle olisi nostettu ruukkuyrttien kokoelma. Olavi Virta laulaisi radiossa, veneen huolella lakatut kyljet kiiltelisivät auringossa.

Ja nyt hiljaa! komensin itseäni. Kuinka monta kertaa olinkaan mennyt Tuukan halpaan.

– Lähtö on heti juhannuksen jälkeen, Tuukka sanoi. – Ja maksan tietysti polttoaineet ja muut välttämättömät kulut.

– Ei käy. En minä halua lähteä mihinkään. En kerta kaikkiaan jaksa, sanoin. – Sitä paitsi en ole koskaan edes tavannut sitä Ursulaa.

– Miten niin et halua? Tuukka kysyi. – Miten sinä sitten lomasi vietät? Aiotko hankkia lisää huonekasveja kenties? Sinun olisi parasta pikkuhiljaa kaivautua ulos poterostasi. Lähde liikkeelle. Elä! Nyt on kesä. Sinä olet nuori.

– Mä täytän kohta kolmekymmentä, nyyhkäisin. Paha mieli pyyhkäisi ylitseni. Minun rakkausjuttuni kaatuivat aina omaan mahdottomuuteensa. Olisin kohta epätoivoinen vanhapiika, jota kaikki juoksisivat karkuun.

– Ei yhtä Jyrkiä kannata jäädä suremaan, Tuukka sanoi ihan kuin olisi kuullut ajatukseni.

– Jyrki saa mun puolesta haistaa omat lenkkitossunsa! tokaisin. Ääneni väpätti hiukan, mutta en halunnut paljastaa Tuukalle koko surkeuttani enkä sitä, kuinka nöyryytetyksi itseni vieläkin tunsin.

– Hienoa, sinä siis lähdet, Tuukka päätti puhelun. – Tuon sinulle merikortit ja venelehtiä, niin ehdit perehtyä veneilyyn ainakin teoriamielessä ennen reissua.

Tuukka oli jälleen kerran oikeassa. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina seisoin eteisessä nyssäköitteni kanssa.

– Hasta la vista, beibi, seikkailu odottaa! sanoin peilikuvalleni.

– Etköhän sä Hille Laine ole ruikuttanut jo aivan tarpeeksi.

Olin pakannut mukaan kaikkea tarpeellista. Reissuun menisi viikko tai kaksi. Se olisi pitkä aika. Oli syytä varautua sekä auringonottoon että räntämyrskyyn. Tarvittiin uimapuku, aurinkolasit, hellehattu, suojakertoimet, hyttysvoiteet, kumisaappaat ja villatakki – koko suomalaisen kesä­loman perusvarustus. Oli syytä varata mukaan myös ajanvietettä. Kirjoja, pelikortit, käsitöitä ja tietenkin rakkaat kukkaseni, laventeli ja yrttiruukut.

– Ei voi olla totta, Tuukka puuskahti avattuani hänelle oven. – Ei se paatti mikään risteilijä sentään ole. Tuon ompelukoneen ainakin viet takaisin komeroon.

– Sinähän sanoit, että veneessä on sähkö.

– Siitä huolimatta. Ja nuo yrtit ja kukat. Saaristomaisema on jo itsessään kaunis, ei siinä ikkunalle kukkapuskia tarvita. Ja ruohosipulit ja tillit saat satamista.

– Kukista ja yrteistä en luovu, vastasin. – Kasvit tai minä, valitse.

Satamassa ymmärsin Tuukan vastahankaisuuden tavaroideni suhteen. Vene ei ollut mikään valtamerialus vaan laiturin pienimpiä. Eikä se ollut haaveilemani puupaattikaan vaan valkoinen, virtaviivainen lasikuituvene. Siniset raidat kyljissä, raidalliset ikkunaverhot, suuret ikkunat.

– No mitäs pidät? Siisti vai mitä?

– Tämähän on tällainen… tällainen moderni, sain kakisteltua enkä täysin pystynyt salaamamaan pettymystä äänessäni. Ajan patinoimaa mahonkia, messinkisiä ruoreja ja öljylamppuja ei näkynyt missään. Kaikki oli vaaleaa, moitteettoman siistiä ja kliinistä. Tummansiniset tuolinpäälliset ja patjansuojukset – pienikin pölyhiukkanen tai irtohius näkyisi niiden päällä kiusallisen selvästi.

– Eikö noiden suojaksi nyt ainakin voisi heittää jonkun kankaan? kysyin.

– No siinä voisi olla ideaa, ainakin mikäli sähläät ruuan kanssa samaan malliin kuin pienenä, Tuukka myöntyi. – Mennään nyt sisälle, niin näytän sinulle, mistä mitäkin löytyy.

Kiipesin Tuukan perässä veneeseen. Vaikka vene ei ollut koolla pilattu, se oli yllättävän toimiva. Keulassa oli makuupaikka, samoin veneen perässä. Keskellä oli sohvaryhmä. Kuljettajan penkin alta löytyi keittolevy. Sitä vastapäätä oli jääkaappi. Perälle oli ahdettu myös pikkuriikkinen vessa, jossa säilytettiin siivoustarvikkeita.

– Komeroita on vain yksi, Tuukka opasti. –  Mutta penkkien alta ja keulasta löytyy säilytystilaa. Ja suihkussa saatte käydä aina satamassa. Nykyiset vierasvenesatamat ovat tosi hyvin varusteltuja. Ja veneen sähkö riittää kyllä pariksi päiväksi, jos innostutte menemään luonnonsatamaan.

Purin tavarani veneeseen ja sijoitin yrttini ja pelargoniaruukkuni ainoalle pöydälle ja vaatekaapin päälle. Pöytälevyssä oli neljä koloa – ilmeisesti juomatölkeille tarkoitettuja – ja sain sopivasti ängettyä niihin basilika- ja sitruunamelissaruukkuni.

Pelargonioiden, rosmariinin ja laventelin kanssa oli vaikeampaa. Tuukka epäili, että ne lentäisivät kaapin päältä lattialle heti veneen käynnistyttyä. Hetken kaappeja tutkittuani löysin kuitenkin puisen laatikon, jossa Tuukka säilytti petankkikuulia. Laatikko olisi hyvä tuki kasveilleni. Varmuuden vuoksi kiinnitin laatikon maalarinteipillä alustaansa. Flanellisydämen solmin nauhalla ruokapöydän yläpuolelle verhotankoon. Vene alkoi näyttää kodikkaalta.

Seuraavaksi kävin eväskassini kimppuun. Olin suunnittelut ruokalistan huolellisesti: valmispatoja, joihin lisätään vain vesi ja purkillinen tonnikalaa tai nötköttiä, hernekeittotölkkejä, hapankorppuja, keksejä, pussikeittoja, nuudeleita ja tietysti ohukaisjauhetta ja mansikkahilloa sekä suklaalevyjä haikeiden hetkien varalle. Olin juuri latomassa ostoksiani kaappiin, kun ovelle astuttiin.

– Mitä ihmettä nuo ovat, kuului painokas kysymys. Vilkaisin äänen suuntaan. Tumma, pitkä ja hyvännäköinen nainen muodikkaassa kansitakissa ja caprihousuissa, seisoi ovella.

– Hei, sinä olet varmaan Ursula, arvasin ja nousin kättelemään tulijaa. – Mä olen Hille, Tuukan pikkusisko niin kuin varmaan tiedätkin. Ostin perusmuonavaraston valmiiksi.

– E140, E200, happamuudensäätöaine, luontaisenkaltainen aromi, Ursula tavasi pussin kyljestä. – Viimeinen myyntipäivä 10/ 2012. Minä olenkin aina ihmetellyt, kuka näitä ostaa.

– Voidaan vaikka haaksirikkoutua, vastasin. – Ruuat eivät ainakaan mene pilalle.

– No minulla onkin sitä vastoin vain tuoretavaraa, Ursula sanoi ja ojensi minulle korinsa. – Uusia perunoita, retiisejä, salaattia, suomalaista kutunjuustoa, ruisleipää ja savukalaa. Ole hyvä!

Tunsin itseni miltei rikolliseksi pussikeittojeni kanssa.

– Mikäs tämän paatin nimi on? Ursula kysäisi.

Vilkaisin Tuukkaa. – Niin. Eikös veneellä ole usein naisen nimi? Olisiko varastossa joku sopiva vanha tyttöystävä? Anne? Minna?

– Eipäs nyt viisastella, Tuukka toppuutteli. – En minä mitään nimiä ole ehtinyt ajatella. Keksikää te. 

Katselin venettä pää kallellani. Minusta se näytti enemmän pojalta kuin tytöltä. Siitä huolimatta kelasin mielessäni naisennimilistaa. Pidin vanhoista iskelmistä ja mietin, mahtaisiko sieltä löytyä sopiva. Saariston Sirkka, muistatko viel? Katse kirkas avoin, kertoo kaikin tavoin … Eeva? Hanna ja Niilo? Marina, Marina, Marina…liian ilmeinen nimi veneelle.

Avasin radion ja hetken kuluttua kanavia käänneltyäni tärppäsi. ”Sun kujeilusi pienet nuo, ei rakkautta sulle suo. Et ritareita nähdä saa, se aika nyt on jäänyt taa. Lazzarella, aika tuo on jäänyt taa.”

– Lazzarella, sanoin varmasti ja kaivoin repustani pullollisen vadelmalimsaa. – Kastan sinut Lazzarellaksi. Saadaanhan me maalata nimi kylkeen taivaansinisellä?

– Jos ei nyt kuitenkaan, Tuukka sanoi. – Jätä askartelut vaan omaan kämppääsi.

– Stop! kiljaisi Ursula. – Et kai sinä hyvänen aika aio rikkoa tuota pulloa? Kuka ne sirpaleet siivoaa? Sitä paitsi Itämeri on muutenkin täynnä ravinteita, jokainen pullollinen on liikaa.

– Tämä on muovipullo, vastasin ja kiersin korkin auki. – Otatko huikat?

– Ei kiitos, Ursula vastasi.

– Tuossahan on energiaa enemmän kuin päivän aterioissa yhteensä.

– Ai jaa, sanoin ja suljin korkin saman tien.

– Ursula on tämän veneen kippari, ilmoitti Tuukka. – Ja kipparia on kuunneltava. Ursula on nuorempana harrastanut kilpaveneilyä ja tuntee meren niin kuin sinä tunnet pelargoniasi. Mutta siitä huolimatta sinunkin pitää hallita perusasiat. Jos nyt tulet tähän kuljettajan penkille, näytän kuinka moottori käynnistetään. Harjoitellaan hiukan laiturista lähtöä ja rantautumista. Normaalisti Ursula on se, joka ohjaa venettä. Sinä huolehdit köysistä. Laitat fendarit kylkiin, hyppäät laiturille ja kiinnität veneen. Ankkurikiinnityksessä viskaat ankkurin veteen veneen takaa, kun Ursula käskee.

– Oolrait käptein, vastasin.

– Helppoa kuin mikä.

– Mutta jos nyt laitat veneen käyntiin, niin Ursula saa käydä irrottamassa köydet. Ajat pienen lenkin satama-alueella, tulet laituriin omalle paikalle ja ajat riittävän lähelle, jotta Ursula pääsee hyppäämään laiturille. Sitten peruutat joko moottorilla tai työntämällä viereisen veneen kyljestä ja kiinnität takaköydet poijuihin.

– Oolrait, sanoin. Yritin vaikuttaa rennolta, vaikka sydämeni tikutti kahtasataa. Tuukan katseen olisin vielä kestänyt, mutta Ursula vaikutti ylivoimaisen pelottavalta. Hän seisoi mykkänä kannella ja tuijotti eteensä. Starttasin ja vene nytkähti sen, mitä köydet antoivat myötä. Ursula horjahti.

– Huh, kun mä säikähdin! Ursula huudahti. – Melkein putosin. Ei äkkiliikkeitä enää, pliis.

Ursula irrotti köydet ja astui takaisin keulakannelle.

– Ja nyt peruutat aivan rauhallisesti, Tuukka neuvoi.

Jännityksestä huolimatta suoriuduin tehtävästäni oikein mallikkaasti. Rantautuminen kävi kuin itsestään. Aloin jo ihmetellä, mihin niitä rannikkolaivurikursseja tarvittiin ja miksi pariskunnat yleensä sättivät toisiaan kovaäänisesti laituriin tultaessa. Tämähän oli aivan yksinkertaista. Tätä
menoa uskaltaisin ilmoittautua syksyllä jopa autokouluun.
Olin aina pitänyt itseäni epäkäytännöllisenä ihmisenä, jonka oli paras pysyä kaukana teknisistä laitteista. Jyrki oli virittänyt digiboksin, minä en ollut opetellut edes tallentamaan ohjelmia, siinäkin olin ollut miehen varassa.

Millaisessa harhassa olinkaan elänyt! Avuttomuuteni ja Jyrkin ajatteleminen kirpaisi yllättävän kovasti. Eikö tämä koskaan helpottaisi?

Tuukan halattua meidät hyvästiksi ja hypättyä maasturiinsa olimme kahden Ursulan kanssa. Ursula siirtyi vaitonaisena kajuuttaan, ja näin kuinka hän purki kassiaan hitaasti. Huolellisesti laskostellut vaatteet siirtyivät yksi kerrallaan laukusta siistiin pinoon keulan makuupaikan alla olevaan säilytystilaan. Saatuaan työnsä tehtyä Ursula tuli viereeni laiturille. Tunnelma oli jäykkä.

– Aika jännää, tuossa viereisessä vierasvenelaiturissa oli monia virolaisiakin veneitä, aloitin. Oli pakko keksiä jotain jutun juurta. En mitenkään jaksaisi kahta viikkoa mykkäkoulua. – Ja Tuukka sanoi kuulleensa, että laiturilla joku puhui ihan selvästi norjaa tai tanskaa. Ajattele, että joku purjehtii Suomeen Norjasta, kauankohan siinä menee aikaa? Tai tuskin ne edes olivat veneilijöitä, jotain muita kulkijoita varmaan.

Ursula loikkasi salamana laiturilta kannelle ja sieltä kajuuttaan.

– Nyt lähdetään, hän komensi ja starttasi. – Heti. Irrota köydet!

– Ota ihan rauhallisesti, sanoin. – Laitan vain kengät jalkaan.

– Heti, Ursula kuiskasi tuskin kuuluvasti. – Tule paljain jaloin. Nyt lähdetään!

Katsahdin Ursulaa kummissani. Mikä syy hänellä oli hermostua Tuukan havaitsemista norjalaisista?

Ursula ei vastannut katseeseeni vaan puristi rattia kaksin käsin rystyset valkoisena. Samalla hetkellä oivalsin jotakin. Jotakin, jolle oli vaikeaa löytää sanoja. Jotakin, joka tuntui epätodennäköiseltä tässä kirkkaassa auringonpaisteessa. Ursula oli peloissaan.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.