Saara menee Elisabetin juhliin yksin, koska Juhani ei kutsuista piittaa. Varsinkaan, jos ne pidettiin Elisabetin luona, jonne saapui aina mitä kummallisimpia vieraita. Illan päätteeksi Elisabet alkaa kertoa Saaralle tarinaa, joka selittää viime aikojen outoja tapahtumia. Kaikki alkoi Tukholmasta, missä salaperäinen vaaleasilmäinen mies antoi Elisabetille nipun seteleitä ja tehtävän.

Elisabetin paljastus

Kerron sinulle kaiken, oli Elisabet sanonut heidän erotessaan.
Ajatus sai Saaran hengityksen tiivistymään. Tällaisia asioita tapahtui hänelle, Saaralle. Miehiä, jotka seurasivat Elisabetia keskellä päivää. Ajatus yhtä aikaa innosti häntä ja sai poltteen leviämään vatsasta ylöspäin. Hän nielaisi sinisen pillerin, joita Juhanin ystävä oli määrännyt hänelle. Ihmeellisen pillerin, jonka sanottiin pelastavan kotirouvat kaikkialla maailmassa. Kun tiede hiukan kehittyisi, ihmisillä ei olisi enää mitään epämiellyttäviä tunteita. Tulevaisuudessa ihminen olisi onnellinen vain nielaistuaan pikkuruisen kapselin.

– Haluatko tulla mukaan? Saara kysyi vielä lähtiessä Juhanilta.
Hän oli kuivannut hiuksensa ja pukeutunut vanhaan vihreään leninkiin.­ Se oli hiukan liian väljä, ajalta jolloin Elias oli ollut pieni. Nyt Saara oli kiristänyt sen patellavyöllä. Kaulaa kiersi simpukoista kudottu nauha, joululahja Irinalta. Hän ajatteli näyttävänsä melko raikkaalta, ei mitenkään tyrmäävältä. Uusiin vaatteisiin ei juuri ollut­ varaa, mutta hän oli hoikka ja vielä nuori. Eteisen kipsireunaisessa peilissä hänen poskensa hehkuivat vielä kylvyn jäljiltä.

– En, Juhani vastasi nostamatta katsettaan radio-ohjelmasta, ja hetken Saara toivoi, että mies katsoisi häneen.

Miten turvallinen olo hänellä olisi, jos Juhani istuisi hänen vieressään Elisabetin illallisilla. Luotettava Juhani. Juhani, joka teki niin kovasti­ töitä heidän eteensä, hänen ja Eliaksen. Kyllä Juhanikin ansaitsi edes hiukan hauskuutta. Juhani kuului maailmaan, jossa ei ollut ulkomaalaisia,­ puhumattakaan vakoojista­ tai mahdollisista kommunisteista.

– Sinne niiden maalattujen boheemeiden joukkoon. Kaikista ei edes erota, ovatko he tyttöjä vai poikia. Viimeksi yhdellä miehellä oli tukka kuin merirosvolla ja sellainen naurettava samettitakki!

Saara loukkaantui ensin ja purskahti sitten nauruun.

– Sinä et tainnut viihtyä siellä?

He olivat käyneet yhdessä Elisabetin päivällisillä kerran. Elisabet järjesti niitä usein. Hän kutsui tavallista­ seuruetta torstai-kerhokseen, vaikka he tapasivat minä viikonpäivänä sattui. Sinä ainoana kertana Juhani oli halunnut lähteä jo ennen jälkiruokaa väittäen odottavansa tärkeää puhelua. Se oli tietenkin ollut vale, mutta Saara toivoi, ettei Elisabet ollut nähnyt sen läpi. Juhani inhosi juhlia ja päivällisiä. Jos mies olisi saanut valita, niin hän olisi istunut kaikki illat kotona kuunnellen radiota ellei sitten työskennellyt myöhään konttorilla. Aiemmin­ Saara oli jäänyt aina miehen seuraksi kotiin, tietenkin. Eliaskin oli niin pieni. Eikä hän sitä paitsi tuntenut kaupungista ketään. Mitä hän olisi itsekseen tehnyt. Mutta Elisabet asui niin lähellä, vain muutama hassun kerroksen päässä heidän yläpuolellaan.

– Ruokakin oli kummallista. Liha­ ei ollut kypsää, huomasitko? En kehdannut valittaa, kun Elisabet teki niin ison numeron koko päivällisestä, mutta totuus on, ettei se nainen osaa edes paistia kypsentää. Se liha oli sisältä punaista kuin Otto-Ville Kuusinen!

Saaran läpi löi hellyys. Hyvin usein Saara tunsi elävänsä täysin vieraan ihmisen kanssa. Hän pesi Juhanin alusvaatteet, makasi öisin valveilla tämän hengittäessä, mutta lopulta hänen oli myönnettävä, että usein hän ei juuri tuntenut aviomiestään. Silti väliin tämä oli täynnänsä niin kerta kaikista inhimillisyyttä, että Saara ajatteli rakastavansa­ tätä. Rakkautta sen täytyi olla, mitä muuta se saattoi olla? Hellyys. Tarve hakea tohvelit ja kääntää nojatuoli mukavampaan asentoon kohti radiota.

Kummallisinta naimisissa olossa oli, että vaikka nukkui joka yö toisen vieressä, kosketti hänen ihoaan, ei tuntenut häntä sen enempää. Saara tiesi, miltä Juhanin jälkeen haisi vessassa, tunsi sen pienen nytkähdyksen, jonka mies päästi ennen kuin nukahti, kuin polkaisisi unen käyntiin. Mutta silti he olivat kohteliaita kuin vieraat ihmiset. Kuin kaksi tuntematonta, jotka olosuhteiden pakosta on pakotettu­ jakamaan sama junan makuuvaunu.­ Yrittivät olla mahdollisimman vähän toistensa tiellä. Heillä oli jaetut roolinsa: Juhani kävi töissä, Saara hoiti kodin ja Eliaksen. Yritti häivyttää kaiken tylsän ja arkisen Juhanin ympäriltä kuin valokuvassa,­ jossa oli sumennetut reunat.

Juhani oli yllyttänyt Saaraa menemään­ kerta kerran jälkeen. Elisabet saattoi olla jonkinlainen boheemi ja ikäneito pahimmasta päästä (sääret eivät silti olleet hullummat), mutta tällä oli kieltämättä suhteita. Olisi Juhanille eduksi, jos Saara tutustuisi­ parempiin perheisiin. Sitä­ paitsi ilmainen ateria oli ilmainen ateria. Jos vaimo välttämättä haluaa syödä pihvinsä syömäkelvottomana, niin syököön.

HE SÖIVÄT ALKUUN ostereita, jotka Elisabet oli saanut ystävänpalveluksena erään laivan kapteenilta.

Koko pöytäseurue vitsaili siitä.

– Me tiedämme sinun palveluksesi, sanoi nuori mies, jolla tällä kertaa ei ollut smokkia.

Hän oli saapunut mustaan pukeutuneen­ tytön kanssa. Saara muisti pojan soittaneen tytön kanssa nelikätisesti edellisissä juhlissa. Tyttö näytti hyvin nuorelta, liekö kouluakaan vielä lopettanut, mutta hän tupakoi koko päivällisen ajan kuin hengenhädässä. Hänen vieressään oleva sininen lasinen tuhkakuppi oli jo nyt täyttynyt tumpeista. Pöytäseurue nauroi äänekkäästi,­ pikemminkin tottumuksesta kuin pelkästä huvittuneisuudesta. Saara huomasi vieressään istuvan Elisabetin hymyilevän ja katsovan suoraan häneen. Sitten Elisabet näytti hänelle ja muutamalle muulle kokemattomalle, miten­ osteri avattiin ja liu’utettiin alas kurkusta. Saara tuijotti avattua osteria epäuskoisena. Tämäkö se oli? Harmaa möntti, joka näytti rantaan ajautuneelta meduusalta. Ihmeellinen herkku, josta hän oli lukenut ranskalaisista romaaneista. Mikä pettymys. Kuvitteliko hän vain, vai liikkuiko sen. Elisabet nauroi hänen ilmeelleen, puristi sitruunaa kuorelle ja ojensi sen Saaran huulille.

– Niele.

Saara tunsi meren huuhtovan suutaan. Hän katsoi Elisabetin raollaan olevia huulia ja nielaisi uudelleen.­

– Tuo juuri on paras osa. Kun se muljahtelee kurkussa. Ota tästä.

Elisabet ojensi hänelle omaa samppanjalasiaan. Se oli makeaa, neuvostoliittolaista, lahja ystävältä, oli Elisabet sanonut. Osterit ja viini saivat ihmiset hilpeiksi. Keskustelu polveili, ja Saara vältti loppuillan katsomasta Elisabetiin. Istuessa­ hän tunsi tämän hameenhelman hipovan polveaan, ja aina kun Elisabet nauroi, hän puristi Saaran reittä kevyesti, kuin varmistaakseen, että hän yhä oli siinä. Illan lähestyessä loppuaan vieraat kävivät levottomiksi, osa vaikutti juoneen melkoisesti. Varsinkin smokkipukuisen seuralainen. Eteisessä tämä ei saanut hattua suoristettua kunnolla ja asetti sen lopulta väärinpäin ohimolleen.

– Saara on luvannut auttaa tiskaamisessa, Elisabet sanoi sulkiessaan oven heidän jälkeensä ja jäi nojaamaan siihen ”vihdoinkin nuo rasittavat otukset lähtivät” -ilme kasvoillaan.

Elisabet käveli sitten työhuoneeseen, sammutti valot pienen istuinryhmän vierestä ja avasi radion. Verhot oli vedetty eteen, vaikka kaikkialla muualla ne olivat auki.

– Me emme voi puhua kovin kauan. Pian meidän on oikeasti tiskattava, keittiötä todennäköisesti kuunnellaan.

”Ranskan pääministeri on pitänyt puheen Algeriasta palanneille sotilaille…” radio sanoi, ja Elisabet nykäisi sitä. Ääni alkoi säristä, kunnes löysi taas kanavan. Musiikkia, pianosävelmä, joka levisi Elisabetin työhuoneeseen ja ponkaisi seinistä.

– Minä en kertoa sinulle kaikkea, Elisabet aloitti.

Hän istuutui vihreän nojatuolin reunalle. Hän oli tavallisesta poiketen pukeutunut leninkiin. Mustaan ja melko tyköistuvaan, joka muodosti miehustassa sydänkuvion. Olkapäät nousivat lyhyistä hihoista kuin kalliot. Saara istui häntä vastapäätä, potkaisi kengät jalastaan ja veti ne alleen kuin pikkutyttö.

– Kerron sen verran kuin pystyn. Kaikki alkoi muutama vuosi sitten, kun asuin vielä Ruotsissa. Työskentelin kääntäjänä, en kovin menestyneenä tosin. Oli käyttänyt koko edelliset pari kuukautta erääseen näytekäännökseen, mutta kustantamo ei halunnutkaan sitä jostain syystä. Olin totaalisen auki, ja vuokra piti maksaa seuraavalla viikolla. No, se ei tietenkään ollut ensimmäinen­ kerta. Kääntäjän homma on silkkaa rahallista itsemurhaa, Elisabet hymyili.

OLI TAMMIKUU. Vuosi oli melko lumeton.­ Elisabet jakoi pienen huoneen Östermalmilla Loten kanssa. Kahden huoneen ja keittiön kopin, mutta vuokra oli halpa, ja Lotte maksoi siitä isomman siivun. Hän ei halunnut mennä kotiin ja kohdata Loten ymmärtäväisiä silmiä. Lotte lainasi Elisabetille rahaa, silloinkin kun hän ei pyytänyt. Joskus leipälaatikon vieressä oli vain huolellisesti taiteltu seteli, ilman lappua. Siinä odottamassa Elisabetia, kun hänellä oli erityisen vaikeaa tai inhottava päätoimittaja viivytteli maksun suorittamisessa. Mutta hän ei voinut lainata Lotelta ikuisesti. Päivä päivältä hänestä tuli riippuvaisempi Lotesta, suloisesta Lotesta, jolla oli tiskinharmaa tukka ja pisamia polvitaipeissa. Loten isä myi metsää, omaa ja muiden, ja vaikka Loten pieni palkka pankkikonttorissa toki riitti ruokaan ja välttämättömään, niin hän oli täysin riippuvainen isänsä rahojen tarjoamasta mukavuudesta. Niin kuin Elisabetkin. Säilykelohesta, punaviinistä, persikoista, jotka oli pakattu sahajauhoihin. Elisabet ei kestänyt ajatusta, että joutuisi taas elämään keitetyillä perunoilla niin kuin niinä vuosina Pariisissa.

Jotta ei joutuisi kohtaamaan Lottea ja tämän ympyräisiä silmiä, Elisabet oli lähtenyt pitkälle kävelylle, polttanut ketjussa ja miettinyt, mitä ihmettä hän voisi tehdä. Lopulta hän istuutui puistonpenkille, maassa oli hiukan lunta, mutta pakkanen ei ollut kova. Kylmyys oli kuitenkin sen verran säikäyttänyt tukholmalaisia, että puisto oli melkein autio. Vastapäätä Elisabetia oli jokin patsas, luultavasti joku kuningas. Siinä hänen istuessaan toiselle puolelle penkkiä istuutui mies. Aluksi Elisabet ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mies oli varsin jokapäiväisen näköinen, viisissäkymmenissä. Tällä oli syvään painettu huopahattu ja paksu villaulsteri. Samanlaisia liikkui Östermalmilla tusinoittain. Tämän kasvonpiirteissä ei ollut juuri mitään, minkä muistaisi jälkikäteen, ne olivat harvinaisen hahmottomat kasvot. Paitsi silmät. Kun mies ensimmäistä kertaa rykäisi, ja Elisabet heräsi ajatuksistaan, hän huomasi kahden vaalean silmän tuijottavan häntä. Iris oli niin väritön, että se muistutti merenjäätä ja teki miehen hiukan kissamaisen näköiseksi. Hänellä oli nenän alla ohutta viiksikasvustoa. Hyvin vaaleaa myös.

– Neiti Elisabet Moberg?

– Olen, sanoi Elisabet ja yritti miettiä, oliko hän tavannut miehen jossain kenties aikaisemmin.

Ei, hän muistaisi nuo silmät.

– Me olemme tarkkailleet teitä, mies sanoi ja vaihtoi suomeen.

– Ei tarvitse pelästyä, te olette täysin turvassa. Näettekö tuon puistovahdin. Hän katselee meitä. Luultavasti epäilee, että jompikumpi meistä aikoo salaa ruokkia puluja. Se on täällä kiellettyä.

– Ei minua pelota.

– Te olette rohkea. Useimpia ihmisiä­ pelottaa, ensimmäisellä kerralla. Ennen kuin he tottuvat. Minun­ nimeni on Rauno Kailas, se ei luonnollisesti ole oikea nimeni, mutta monet tuntevat minut Herra Kailaksena. Te puhutte hyvää ruotsia uskoakseni?

Elisabet myönsi.

– Ja ranskaa, saksaa ja alkeet espanjasta?­ Elisabet nyökkäsi. Voisiko hän vain nousta ja lähteä? Seuraisiko mies häntä?

– Ranskalainen äiti, suomalainen isä, levoton lapsuus, eronneet vanhemmat, opinnot sveitsiläisessä sisäoppilaitoksessa ja Sorbonnessa Pariisissa. Pidettiin lupaavana opiskelijana, mutta valmistui lopulta melko keskinkertaisin arvosanoin.­ Teillä taisi siihen aikaan­ olla muuta puuhaa? Sodan aikana toiminut ambulanssikuskina, asunut sekä Ranskassa että Sveitsissä, kunnes viisi vuotta sitten muuttanut Ruotsiin, jonka kieltä puhuu ilman aksenttia. Te olette hyvin lahjakas nainen neiti Moberg.

Elisabet tuijotti häntä.

– Tosin melko levoton luonne. Ette viihdy kovin kauan paikallanne, eikä teillä ole pysyviä ihmissuhteita. Älkää väittäkö vastaan. Minähän sanoin, että tunnemme teidät. Ne ovat kaikki ominaisuuksia, jotka kiinnostavat minun työnantajaani.

Mies pysähtyi vetämään henkeä. Elisabet huomasi, että hänellä oli takin alla tumma puku ja samanvärinen solmio, jossa oli vain hiukan pukua vaaleampia raitoja. Hänen kauluksensa näytti numeroa liian pieneltä.

– Työnantajaa?

– Riittää, että tässä yhteydessä puhumme vain ministeriöstä. Ministeriössä­ me olemme kiinnostuneita kansainvälisistä, kielitaitoisista nuorista ihmisistä, joilla on sopivasti elämänkokemusta ja kyky riskinottoon.

– Mitä tahansa aiottekin ehdottaa, minä en ole kiinnostunut.

– Neiti Moberg, kuunnelkaa loppuun. Minä tarjoan teille tilaisuutta. Me emme pyydä teiltä paljon. Teidän työtilanteenne on huono, ja asuntonne vuokra nielee satunnaiset tulonne melkein kokonaan. Lisäksi­ teillä on tuhlaavaisia tapoja. Me tiedämme, että­ olette velkaa räätälillenne, puhumattakaan kalakauppiaasta, joka­ ei enää suostu myymään edes silakkaa luotolla. Me ehdotamme, että te muutatte takaisin Helsinkiin.

– Helsinkiin? Elisabet nauroi.

Mitään yhtä järjetöntä hän ei ollut­ kuullut pitkään aikaan. Sodan runtelema köyhä takapajula, jossa uutta mekkoa ei saanut kuin kortilla ja jossa naiset eivät saaneet istua yksin ravintolassa. Sitä paitsi hänellä­ oli muitakin syitä pysyä juuri nyt Tukholmassa.

– Teidän ”isotätinne” kuolee yllättäen ja peritte mukavan asunnon Töölöstä. Juuri sopivan pitää vastaanottoja miellyttävälle sopivalle joukolle ja pitää yhteyttä oikeisiin­ ihmisiin. Katsos, Neiti Moberg,­ ­meillä ministeriössä on sellainen ongelma, että siellä työskentelee sinänsä päteviä ihmisiä, mutta aivan vääränlaisia tähän ajattelemaani tehtävään. Katsokaas, samanlaiset­ valitsevat samanlaisia.­ Me tarvitsemme ihastuttavan epäsovinnaisen henkilön, taiteellisesti lahjakkaan, joka saa nopeasti ystäviä oikeissa piireissä, mutta johon voimme silti luottaa. Me järjestämme teille käännöstyötä. Meillä on ystäviä muutamassa oikein kunnioitetussa kustantamossa, mutta sen lisäksi annamme teille sekä asunnon että mukavan kuukausirahan, johon sisältyy tietty määrä edustuskuluja.

– Mitä minulta sitten odotetaan vastineeksi tästä suuresta tilaisuudesta? Prostituoiduksi taidan olla liian vanha, enkä usko että heille maksetaan noin hyvin kuin kir­joissa.

Kailas laski sanomalehden polvilleen. Luultavasti ilme hänen kasvoillaan oli hymy. Ainakin se oli lähinnä onnen tai huvittuneisuuden ilmettä, jota Elisabet heidän tuttavuutensa aikana tulisi näkemään.

– Te puhutte suoraan. Se tekee asiat helpommiksi. Me emme pyydä kovin paljon. Että katselette ympärillenne.­ Uuteen tuttavapiiriinne tulee kuulumaan toimittajia ja taiteilijoita ehkä muutama poliitikkokin, osalla on vahvoja vasemmisto ja neuvostoliittosympatioita. Haluamme tietää, mitä he puhuvat, mitä he lukevat, ketä he tapaavat. Haluamme tietää, jos jollakin on rakastajatar tai yht’ äkkiä enemmän rahaa kuin pitäisi.

– Te haluatte minun urkkivan.

– Se on hirveän ikävä sana Neiti Moberg. Sanoisin mieluummin, että­ käytätte tuntosarvianne isänmaan puolesta.

– Entä jos paljastun?

Mies koputti reittään sanomalehdellä.

– Tietenkin te paljastutte. On vuosi 1953, Helsingissä ei muuta olekaan kuin CIA:n, Neuvostoliiton, Stasin ja kenen tahansa kynnelle kykenevän agentteja. Me haluamme,­ että te paljastutte. Sillä tavalla me pidämme teidät tur­vassa.

– Minun on vastattava ei. Tarjous on kieltämättä kiehtova, mutten usko että minussa on urkkija-­ainesta.

– Miettikää kaikessa rauhassa. Mutta uskon, että tulette parin päivän päästä toisiin ajatuksiin.

– En usko. Minulla ei ole mitään syytä lähteä Tukholmasta.

– Ajattelette huonetoverianne? Ottakaa tämä.

Mies ojensi hänelle kirjekuoren.

– Se on etumaksu tästä keskustelusta. Tapaamme taas parin päivän kuluttua.

Sitten mies kopautti taas sanomalehdellä reiteensä ja nousi seisomaan ja käveli pois puistosta taakseen katsomatta. Elisabet odotti, kunnes mies oli kadonnut lehdettömän lehmuksen taakse. Oli alkanut­ sataa lunta, ja äkkiä Elisabet huomasi, miten hänen sormensa olivat kylmästä tunnottomat. Vasta sitten hän kurkisti kuoreen. Se oli paksua vesileimattua paperia, sellaista, joka maksoi 50 äyriä arkki kalliissa paperikaupassa. Sisällä­ oli nippu sadan kruunun seteleitä. Elisabet laski ne. Ne riittäisivät kahden kuukauden vuokraan. MIKÄLI hän käyttäisi ne. Mikäli hän koskaan enää tapaisi vaaleasilmäistä miestä, joka oli varmasti umpihullu, antaa nyt tukko seteleitä ilman kuittia. Kuin huoralle tai vedonvälittäjälle. Elisabet taittoi kuoren käsilaukkuunsa. Hän pudisteli lumen ulsteristaan. Jossain täytyi olla juhlat, hän oli totisesti ilmaisen­ cocktailin tarpeessa.

ELISABET TEIPPASI rahat matkalaukkunsa vuorin alle. Se oli turvallisin piilopaikka, sillä Lotte piti nuuskimisesta. Ei hän epäluuloinen ollut, ei edes kovinkaan mustasukkainen, mutta luontaisesti vain asioihin sekaantuvaa tyyppiä. Ja jos sveitsiläinen sisäoppilaitos oli jotain­ Elisabetille opettanut, niin suuren tarpeen yksityisyyteen. Ei hän oikeastaan edes ajatellut käyttää rahoja. Ne olivat kuin sukulaissedältä lahjaksi saatu emalisormus, ikinä ei tiennyt, mitä sellaisen vastaanottaminen edellytti. Mutta oli hyvä olla olemassa jokin varasuunnitelma. Ikinä ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Elisabet sai hiukan rahaa lehtijutusta, jonka hän oli kirjoittanut jo puolta vuotta aiemmin ja luullut unohtuneen pysyvästi toimitussihteerin pöytälaatikkoon. Arki kului, päivät lyhenivät ja sitten taas muuttuivat valoisammiksi. Helmikuussa koittivat suuret pakkaset, ja radiossa puhuttiin taas Algeriasta. Lotte ja Elisabet kävivät luistelemassa ja lainasivat Loten työkaverin autoa ja ajoivat pieneen hotelliin saaristoon, jossa heitä ei tunnettu, ja söivät vuoteessa paistettuja munia ja pasteijalla voideltuja leipiä. Puhuttiin siitä, että kesällä he pitäisivät lomansa samaan aikaan­ ja vierailisivat Loten vanhempien luona. He voisivat nukkua aitassa yhdessä ilman epäilyksiä, tehdä pitkiä retkiä polkupyörillä ja auttaa keittiössä Loten äitiä, jonka selkä vihoitteli. Elisabet ei kuullut mitään puistomiehestä, oli kulunut viikkoja, ja ilman sadan kruunun sileitä seteleitä hän olisi kuvitellut koko jutun olevan vain väsymyksen tuottama illuusio.

SITTEN KOITTI kustantamon juhlien aika. Ne pidettiin erään kuuluisan englantilaisen kirjailijan vierailun kunniaksi. Mies oli julkaissut kolme kirjaa, joissa kaikissa hän suomi Neuvostoliittoa. Niin tiukin lausein, että hyväntahtoiset ruotsalaiset toimittajat eivät olisi oikein tienneet mitä sanoa, mutta olivat lopulta päätyneet kehumaan. Kaveri­ oli sentään saanut Booker-palkinnon, huhuttiin että Nobeliinkin olisi mahdollisuuksia. Tuskin hän muuten Tukholmassa olisi malttanut vieraillakaan.

Elisabet oli saanut kutsun, ja hän piti sitä merkkinä siitä, että töitä saattaisi taas olla ilmassa. Eikö hän juuri ollut lähettänyt aivan viehättävän käsikirjoituksen osastonjohtajalle luettavaksi. Hän oli korjannut vanhaa laivastonsinistä kesämekkoaan­ niin, että sitä pystyi kaukaa luulemaan melko muodikkaaksi. Hän lähti hattu uhkarohkean vinossa ja sukkien saumat suorassa pitäen ulkomuotoaan melko onnistuneena.

Juhlat olivat hauskat, ne pidettiin kustantamon konttorin juhlatilassa vanhojen tammipaneeleiden keskellä. Paikalla oli oikea määrä ihmisiä ja riittävästi juotavaa ja kurkkuvoileipiä. Jälkimmäisistä kukaan ei juuri välittänyt paitsi Elisabet, joka ei ollut hermostukseltaan ollut pystynyt syömään koko päivänä. Hän vaihtoi pari sanaa­ englantilaisen vieraan kanssa, mutta tämä oli niin ihastunut omaan ääneensä, ettei keskustelu ollut kovin kiinnostava. Puoli yhdeltä­ yöllä Elisabet tunsi olevansa humalassa ja päätti haukata hiukan raitista ilmaa. Hän heitti valkoisen käsilaukkunsa (lahja Lotelta) olkapäälleen ja astui ulos. Sade oli laantunut tihkuksi, mutta tuuli oli yhä kova. Elisabet sytytti savukkeen ja nojasi raskaaseen ulko-oveen, jonka yläpuolella hohtivat kustannusyhtiön messinkikirjaimet.

Hän astui kadulle ja veti shaalia tiukemmin ympärilleen. Lehmukset varistivat vettä tummista varjoistaan. Toiselta puolelta katua saattoi nähdä kustantamon valaistut ikkunat ja niiden takana täysiä kirjahyllyjä, marmoriveistoksia ja nauravia ihmisiä. Elisabet tunsi outoa­ kaipausta. Hän oli juuri astunut ulos juhlista hengittääkseen paremmin ja saadakseen humalaansa hiukan häivytettyä, mutta jo nyt hän kaipasi takaisin. Tuntui, että sisällä olijoilla oli häntä parempi­ ymmärrys siitä, miten olla olemassa, miten pitää hauskaa ja miten rakastaa ilman, että pelkäsi omien rajojensa sulautuvan tahdottomaksi massaksi. Hän sammutti savukkeen polttamatta sitä loppuun, vaikka sota-aikana opittu säästäväisyys viipyi vielä sormien nivelissä.

– Iltaa Neiti Moberg, sanoi ääni hänen takaansa, ja hän tiesi kääntymättä sen olevan vaalea­silmäinen.

– Luulin, että olette unohtaneet minut?

– Ei suinkaan. Päinvastoin. Meillä on sinulle jotain. Siksi sinä sait kutsun juhliin.

Elisabet nyökkäsi, eikä tuntenut edes pettymystä, että kutsuun oli joku muu syy kuin se, että häntä pidettiin­ tärkeänä. Tietenkin, mitä hän oli ajatellut. Kääntäjiä oli tusinoittain.

– Lisää kirjekuoria?

– Jotain paljon mielenkiintoisempaa Neiti Moberg. Tehtävä.

ELISABET TUNSI KÄMMENIENSÄ kostuvan, kun hän puristi käsilaukkuaan kylkeään vasten luoviessaan väkijoukossa. Hän kuuli vaaleasilmäisen sanat yhä päässään ja toisti niitä mielessään kuin mantraa.
– Englantilainen kirjailija viipyy Tukholmassa vain kolme päivää. Hän itse ei ole kovin tärkeä. Kohtuullinen kirjailija tosin, mutta muutaman vuoden päästä häntä tuskin muistetaan. Hän on tietenkin CIA:n rahoittama, CIA:n on joskus mahdoton pysyä erossa mahtipontisista kirjailijoista. Luulevat kai löytäneensä uuden Orwellin. Hänen seurueessaan on puolestaan henkilöitä, joiden liikkeistä olemme kiinnostuneita. Sinun tehtäväsi on hyvin yksinkertainen.

Elisabet nyökkäsi satunnaiselle tutulle, mutta ei pysähtynyt juttelemaan. Elisabet otti tarjottimelta lasin valkoviiniä, joka hänen teki mieli siemaista saman tien, mutta nyt oli tärkeää pysyä skarppina.

– Tunnistat miehen Cambridgen solmiosta. Hän on saattanut jopa käydä sen, mutta ei takuulla sillä nimellä, joka hänen passissaan lukee.­ Hänellä on hiukan etupurentaa, harmaat silmät, lyhyeksi leikattu tukka ja hoidetut viikset.

Elisabet etsi katseellaan miestä ihmisjoukosta. Hän kulki huoneen reunoja pitkin muka katsellen maalauksia ja siemaillen koskematonta viinilasiaan. Tuolla hän oli. Vaalea pitkä mies raidallisessa solmiossa kuunteli keskittyneesti kahden keskustelukumppaninsa juttuja juomatta mitään. Hänen seuralaisensa vaikuttivat sen sijaan olevan jo melkoisessa nousussa. Lihavampi tweedpukuinen mies oli avannut kaksi ylintä nappia kauluksestaan ja pärski puhuessaan kolmannen seuralaisen kanssa. Tämä oli ruotsalainen, Elisabet kuuli sen miehen hopottavasta aksentista. Hän tuijotti tweedpukuisen käsiä, joiden selkämyksessä kasvoi punertavaa karvaa. Puhuessaan mies veti syvään­ henkeä kuin ottaakseen vauhtia. Elisabet odotti, kunnes kohde pyysi anteeksi ja lähti seurasta, sitten hän seurasi tätä. Mies jäi seisoskelemaan miestenhuoneen ulkopuolelle ja kaivoi savukerasian taskustaan odotellessaan. Elisabet käveli suoraan päin häntä.

– Hups. Lasi ei sentään kaatunut. Tai vaan ihan pikkiriikkisen, hän sanoi ruotsiksi.

Elisabet alkoi sukia miehen takkia. Mies murisi kohteliaasti englanniksi, ja Elisabet vaihtoi kieltä.

– Pitäkää tätä, hän sanoi.

– Minä autan.

Ja niin hän törkkäsi lasin miehen käteen ja jatkoi puhdistusta, kunnes tämä ärähti ja kohteliain sanakääntein hankkiutui humalaisesta naisesta eroon. Kulman takana Elisabet kaatoi viinin palmuruukkuun, kääräisi lasin nenäliinaansa ja sulloi sen käsilaukkuun. Salissa hän joi lasin valkoviiniä suoraan tarjottimelta ja käveli ulos.

– Se ei vienyt kauan, vaaleasilmäinen sanoi, kun Elisabet astui autoon parin korttelin päässä.

Elisabet kohautti hartioitaan, ja vaaleasilmäinen ojensi hänelle kirjekuoren. Hän ei laskenut rahoja. Hänen jalkansa tärisivät hiukan, ja niskaan kihosi hikeä.

– Se tuntuu rakastelulta, vaaleasilmäinen sanoi.

– Ensimmäinen kerta.

Elisabet ei vastannut. Hän laittoi käden kaulalleen ja kokeili helminauhaansa. Se tuntui viileältä. Koko­ hänen ihonsa tuntui. Pulssi oli tasainen. Tärinää lukuun ottamatta hän oli rauhallinen kuin kameli.­ Se oli kummallista. Hän oli huomannut saman sota-aikana ajaessaan Suomessa ambulanssia. Normaalisti Elisabet innostui helposti, nauroi helposti ja liikuttui typerimmissäkin elokuvissa. Hän oli kuitenkin aivan tyyni, jos piti vaikkapa auttaa romahtaneen talon­ alle puristuksiin jäänyttä miestä tai etsiä kranaatin sirpaleen pois leikkaama korva. Silloin hän pystyi puhumaan normaalilla äänellä­ ja liikkumaan tehokkaasti ja hitaasti. Jännitys ja itku laukesivat vasta myöhemmin. Mutta nyt. Nyt Elisabetista tuntui, kuin hän olisi leijunut viisi senttiä nahkaisen autonistuimen yläpuolella. Hän halusi­ nauraa, mutta hillitsi sen.

– Miksi te tarvitsette hänen sormenjälkensä?

Elisabet yritti kurkkia etupenkillä istuvaa kuskia, mutta tämän kuljettajanlakki varjosti kasvoja.

– Kuljettaja vie teidät osoitteeseenne. Me tapaamme huomenna täällä.
Mies ojensi hänelle kortin, johon oli kirjoitettu osoite ja kahvilan nimi.­

– Odottakaa, Elisabet sanoi miehen avatessa auton oven omalta puoleltaan.

– Minä haluan…

Vaaleasilmäinen nosti kohteliaasti hattua, ja sitten hän oli poissa. Sade oli lakannut, kun Elisabet viimein nousi autosta lähellä asuntoaan.

– Nyt sinun pitää mennä kotiin, ettei miehesi huolestu. Kerron huomenna lisää.

Elisabet sammutti radion. Huone oli vaiti. Mechelininkadulta kaikui yöllisen ambulanssi huuto.

– Mutta…

– Ihan liikaa sherryä tälle illalle, Saara. Minusta tuntuu, että tiskaamme huomenna.

Elisabetin ääni oli täynnä reippautta. Ilman äskeistä siirtymää Saara olisi pitänyt käytöstä täydellisen aitona.­ Hänen sydämensä hakkasi, mutta hän ei luottanut tarpeeksi ääneensä puhuakseen. Hän ei tiennyt, kumpi asia kiihdytti enemmän. Ajatus brittiagenteista ja puistotapahtumista vai se, että Elisabet… Hän oli tiennyt sen. Kyllä hän oli tiennyt siitä hetkestä, kun Elisabet oli puhutellut häntä rannalla. Siitä hetkestä, kun hän kosketti olkapäätäni rannalla, kaikki on ollut selkeämpää. Kuin olisi uinut­ veden alla ja äkkiä noussut pintaan ja ymmärtänyt vihdoin, että­ kaikki varjot ja kuviot, mitä on ikänsä nähnyt, ovat olleet vääristyneitä. Nyt vihdoin hän on pinnalla ja tuntee kirkkaan hapen repivän keuhkojaan.

Jatkuu seuraavassa numerossa.