Saara menee Elisabetin juhliin yksin, koska Juhani ei kutsuista piittaa. Varsinkaan, jos ne pidettiin Elisabetin luona, jonne saapui aina mitä kummallisimpia vieraita. Illan päätteeksi Elisabet alkaa kertoa Saaralle tarinaa, joka selittää viime aikojen outoja tapahtumia. Kaikki alkoi Tukholmasta, missä salaperäinen vaaleasilmäinen mies antoi Elisabetille nipun seteleitä ja tehtävän.

Elisabetin paljastus

Kerron sinulle kaiken, oli Elisabet sanonut heidän erotessaan.
Ajatus sai Saaran hengityksen tiivistymään. Tällaisia asioita tapahtui hänelle, Saaralle. Miehiä, jotka seurasivat Elisabetia keskellä päivää. Ajatus yhtä aikaa innosti häntä ja sai poltteen leviämään vatsasta ylöspäin. Hän nielaisi sinisen pillerin, joita Juhanin ystävä oli määrännyt hänelle. Ihmeellisen pillerin, jonka sanottiin pelastavan kotirouvat kaikkialla maailmassa. Kun tiede hiukan kehittyisi, ihmisillä ei olisi enää mitään epämiellyttäviä tunteita. Tulevaisuudessa ihminen olisi onnellinen vain nielaistuaan pikkuruisen kapselin.

– Haluatko tulla mukaan? Saara kysyi vielä lähtiessä Juhanilta.
Hän oli kuivannut hiuksensa ja pukeutunut vanhaan vihreään leninkiin.­ Se oli hiukan liian väljä, ajalta jolloin Elias oli ollut pieni. Nyt Saara oli kiristänyt sen patellavyöllä. Kaulaa kiersi simpukoista kudottu nauha, joululahja Irinalta. Hän ajatteli näyttävänsä melko raikkaalta, ei mitenkään tyrmäävältä. Uusiin vaatteisiin ei juuri ollut­ varaa, mutta hän oli hoikka ja vielä nuori. Eteisen kipsireunaisessa peilissä hänen poskensa hehkuivat vielä kylvyn jäljiltä.

– En, Juhani vastasi nostamatta katsettaan radio-ohjelmasta, ja hetken Saara toivoi, että mies katsoisi häneen.

Miten turvallinen olo hänellä olisi, jos Juhani istuisi hänen vieressään Elisabetin illallisilla. Luotettava Juhani. Juhani, joka teki niin kovasti­ töitä heidän eteensä, hänen ja Eliaksen. Kyllä Juhanikin ansaitsi edes hiukan hauskuutta. Juhani kuului maailmaan, jossa ei ollut ulkomaalaisia,­ puhumattakaan vakoojista­ tai mahdollisista kommunisteista.

– Sinne niiden maalattujen boheemeiden joukkoon. Kaikista ei edes erota, ovatko he tyttöjä vai poikia. Viimeksi yhdellä miehellä oli tukka kuin merirosvolla ja sellainen naurettava samettitakki!

Saara loukkaantui ensin ja purskahti sitten nauruun.

– Sinä et tainnut viihtyä siellä?

He olivat käyneet yhdessä Elisabetin päivällisillä kerran. Elisabet järjesti niitä usein. Hän kutsui tavallista­ seuruetta torstai-kerhokseen, vaikka he tapasivat minä viikonpäivänä sattui. Sinä ainoana kertana Juhani oli halunnut lähteä jo ennen jälkiruokaa väittäen odottavansa tärkeää puhelua. Se oli tietenkin ollut vale, mutta Saara toivoi, ettei Elisabet ollut nähnyt sen läpi. Juhani inhosi juhlia ja päivällisiä. Jos mies olisi saanut valita, niin hän olisi istunut kaikki illat kotona kuunnellen radiota ellei sitten työskennellyt myöhään konttorilla. Aiemmin­ Saara oli jäänyt aina miehen seuraksi kotiin, tietenkin. Eliaskin oli niin pieni. Eikä hän sitä paitsi tuntenut kaupungista ketään. Mitä hän olisi itsekseen tehnyt. Mutta Elisabet asui niin lähellä, vain muutama hassun kerroksen päässä heidän yläpuolellaan.

– Ruokakin oli kummallista. Liha­ ei ollut kypsää, huomasitko? En kehdannut valittaa, kun Elisabet teki niin ison numeron koko päivällisestä, mutta totuus on, ettei se nainen osaa edes paistia kypsentää. Se liha oli sisältä punaista kuin Otto-Ville Kuusinen!

Saaran läpi löi hellyys. Hyvin usein Saara tunsi elävänsä täysin vieraan ihmisen kanssa. Hän pesi Juhanin alusvaatteet, makasi öisin valveilla tämän hengittäessä, mutta lopulta hänen oli myönnettävä, että usein hän ei juuri tuntenut aviomiestään. Silti väliin tämä oli täynnänsä niin kerta kaikista inhimillisyyttä, että Saara ajatteli rakastavansa­ tätä. Rakkautta sen täytyi olla, mitä muuta se saattoi olla? Hellyys. Tarve hakea tohvelit ja kääntää nojatuoli mukavampaan asentoon kohti radiota.

Kummallisinta naimisissa olossa oli, että vaikka nukkui joka yö toisen vieressä, kosketti hänen ihoaan, ei tuntenut häntä sen enempää. Saara tiesi, miltä Juhanin jälkeen haisi vessassa, tunsi sen pienen nytkähdyksen, jonka mies päästi ennen kuin nukahti, kuin polkaisisi unen käyntiin. Mutta silti he olivat kohteliaita kuin vieraat ihmiset. Kuin kaksi tuntematonta, jotka olosuhteiden pakosta on pakotettu­ jakamaan sama junan makuuvaunu.­ Yrittivät olla mahdollisimman vähän toistensa tiellä. Heillä oli jaetut roolinsa: Juhani kävi töissä, Saara hoiti kodin ja Eliaksen. Yritti häivyttää kaiken tylsän ja arkisen Juhanin ympäriltä kuin valokuvassa,­ jossa oli sumennetut reunat.

Juhani oli yllyttänyt Saaraa menemään­ kerta kerran jälkeen. Elisabet saattoi olla jonkinlainen boheemi ja ikäneito pahimmasta päästä (sääret eivät silti olleet hullummat), mutta tällä oli kieltämättä suhteita. Olisi Juhanille eduksi, jos Saara tutustuisi­ parempiin perheisiin. Sitä­ paitsi ilmainen ateria oli ilmainen ateria. Jos vaimo välttämättä haluaa syödä pihvinsä syömäkelvottomana, niin syököön.

HE SÖIVÄT ALKUUN ostereita, jotka Elisabet oli saanut ystävänpalveluksena erään laivan kapteenilta.

Koko pöytäseurue vitsaili siitä.

– Me tiedämme sinun palveluksesi, sanoi nuori mies, jolla tällä kertaa ei ollut smokkia.

Hän oli saapunut mustaan pukeutuneen­ tytön kanssa. Saara muisti pojan soittaneen tytön kanssa nelikätisesti edellisissä juhlissa. Tyttö näytti hyvin nuorelta, liekö kouluakaan vielä lopettanut, mutta hän tupakoi koko päivällisen ajan kuin hengenhädässä. Hänen vieressään oleva sininen lasinen tuhkakuppi oli jo nyt täyttynyt tumpeista. Pöytäseurue nauroi äänekkäästi,­ pikemminkin tottumuksesta kuin pelkästä huvittuneisuudesta. Saara huomasi vieressään istuvan Elisabetin hymyilevän ja katsovan suoraan häneen. Sitten Elisabet näytti hänelle ja muutamalle muulle kokemattomalle, miten­ osteri avattiin ja liu’utettiin alas kurkusta. Saara tuijotti avattua osteria epäuskoisena. Tämäkö se oli? Harmaa möntti, joka näytti rantaan ajautuneelta meduusalta. Ihmeellinen herkku, josta hän oli lukenut ranskalaisista romaaneista. Mikä pettymys. Kuvitteliko hän vain, vai liikkuiko sen. Elisabet nauroi hänen ilmeelleen, puristi sitruunaa kuorelle ja ojensi sen Saaran huulille.

– Niele.

Saara tunsi meren huuhtovan suutaan. Hän katsoi Elisabetin raollaan olevia huulia ja nielaisi uudelleen.­

– Tuo juuri on paras osa. Kun se muljahtelee kurkussa. Ota tästä.

Elisabet ojensi hänelle omaa samppanjalasiaan. Se oli makeaa, neuvostoliittolaista, lahja ystävältä, oli Elisabet sanonut. Osterit ja viini saivat ihmiset hilpeiksi. Keskustelu polveili, ja Saara vältti loppuillan katsomasta Elisabetiin. Istuessa­ hän tunsi tämän hameenhelman hipovan polveaan, ja aina kun Elisabet nauroi, hän puristi Saaran reittä kevyesti, kuin varmistaakseen, että hän yhä oli siinä. Illan lähestyessä loppuaan vieraat kävivät levottomiksi, osa vaikutti juoneen melkoisesti. Varsinkin smokkipukuisen seuralainen. Eteisessä tämä ei saanut hattua suoristettua kunnolla ja asetti sen lopulta väärinpäin ohimolleen.

– Saara on luvannut auttaa tiskaamisessa, Elisabet sanoi sulkiessaan oven heidän jälkeensä ja jäi nojaamaan siihen ”vihdoinkin nuo rasittavat otukset lähtivät” -ilme kasvoillaan.

Elisabet käveli sitten työhuoneeseen, sammutti valot pienen istuinryhmän vierestä ja avasi radion. Verhot oli vedetty eteen, vaikka kaikkialla muualla ne olivat auki.

– Me emme voi puhua kovin kauan. Pian meidän on oikeasti tiskattava, keittiötä todennäköisesti kuunnellaan.

”Ranskan pääministeri on pitänyt puheen Algeriasta palanneille sotilaille…” radio sanoi, ja Elisabet nykäisi sitä. Ääni alkoi säristä, kunnes löysi taas kanavan. Musiikkia, pianosävelmä, joka levisi Elisabetin työhuoneeseen ja ponkaisi seinistä.

– Minä en kertoa sinulle kaikkea, Elisabet aloitti.

Hän istuutui vihreän nojatuolin reunalle. Hän oli tavallisesta poiketen pukeutunut leninkiin. Mustaan ja melko tyköistuvaan, joka muodosti miehustassa sydänkuvion. Olkapäät nousivat lyhyistä hihoista kuin kalliot. Saara istui häntä vastapäätä, potkaisi kengät jalastaan ja veti ne alleen kuin pikkutyttö.

– Kerron sen verran kuin pystyn. Kaikki alkoi muutama vuosi sitten, kun asuin vielä Ruotsissa. Työskentelin kääntäjänä, en kovin menestyneenä tosin. Oli käyttänyt koko edelliset pari kuukautta erääseen näytekäännökseen, mutta kustantamo ei halunnutkaan sitä jostain syystä. Olin totaalisen auki, ja vuokra piti maksaa seuraavalla viikolla. No, se ei tietenkään ollut ensimmäinen­ kerta. Kääntäjän homma on silkkaa rahallista itsemurhaa, Elisabet hymyili.

OLI TAMMIKUU. Vuosi oli melko lumeton.­ Elisabet jakoi pienen huoneen Östermalmilla Loten kanssa. Kahden huoneen ja keittiön kopin, mutta vuokra oli halpa, ja Lotte maksoi siitä isomman siivun. Hän ei halunnut mennä kotiin ja kohdata Loten ymmärtäväisiä silmiä. Lotte lainasi Elisabetille rahaa, silloinkin kun hän ei pyytänyt. Joskus leipälaatikon vieressä oli vain huolellisesti taiteltu seteli, ilman lappua. Siinä odottamassa Elisabetia, kun hänellä oli erityisen vaikeaa tai inhottava päätoimittaja viivytteli maksun suorittamisessa. Mutta hän ei voinut lainata Lotelta ikuisesti. Päivä päivältä hänestä tuli riippuvaisempi Lotesta, suloisesta Lotesta, jolla oli tiskinharmaa tukka ja pisamia polvitaipeissa. Loten isä myi metsää, omaa ja muiden, ja vaikka Loten pieni palkka pankkikonttorissa toki riitti ruokaan ja välttämättömään, niin hän oli täysin riippuvainen isänsä rahojen tarjoamasta mukavuudesta. Niin kuin Elisabetkin. Säilykelohesta, punaviinistä, persikoista, jotka oli pakattu sahajauhoihin. Elisabet ei kestänyt ajatusta, että joutuisi taas elämään keitetyillä perunoilla niin kuin niinä vuosina Pariisissa.

Jotta ei joutuisi kohtaamaan Lottea ja tämän ympyräisiä silmiä, Elisabet oli lähtenyt pitkälle kävelylle, polttanut ketjussa ja miettinyt, mitä ihmettä hän voisi tehdä. Lopulta hän istuutui puistonpenkille, maassa oli hiukan lunta, mutta pakkanen ei ollut kova. Kylmyys oli kuitenkin sen verran säikäyttänyt tukholmalaisia, että puisto oli melkein autio. Vastapäätä Elisabetia oli jokin patsas, luultavasti joku kuningas. Siinä hänen istuessaan toiselle puolelle penkkiä istuutui mies. Aluksi Elisabet ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mies oli varsin jokapäiväisen näköinen, viisissäkymmenissä. Tällä oli syvään painettu huopahattu ja paksu villaulsteri. Samanlaisia liikkui Östermalmilla tusinoittain. Tämän kasvonpiirteissä ei ollut juuri mitään, minkä muistaisi jälkikäteen, ne olivat harvinaisen hahmottomat kasvot. Paitsi silmät. Kun mies ensimmäistä kertaa rykäisi, ja Elisabet heräsi ajatuksistaan, hän huomasi kahden vaalean silmän tuijottavan häntä. Iris oli niin väritön, että se muistutti merenjäätä ja teki miehen hiukan kissamaisen näköiseksi. Hänellä oli nenän alla ohutta viiksikasvustoa. Hyvin vaaleaa myös.

– Neiti Elisabet Moberg?

– Olen, sanoi Elisabet ja yritti miettiä, oliko hän tavannut miehen jossain kenties aikaisemmin.

Ei, hän muistaisi nuo silmät.

– Me olemme tarkkailleet teitä, mies sanoi ja vaihtoi suomeen.

– Ei tarvitse pelästyä, te olette täysin turvassa. Näettekö tuon puistovahdin. Hän katselee meitä. Luultavasti epäilee, että jompikumpi meistä aikoo salaa ruokkia puluja. Se on täällä kiellettyä.

– Ei minua pelota.

– Te olette rohkea. Useimpia ihmisiä­ pelottaa, ensimmäisellä kerralla. Ennen kuin he tottuvat. Minun­ nimeni on Rauno Kailas, se ei luonnollisesti ole oikea nimeni, mutta monet tuntevat minut Herra Kailaksena. Te puhutte hyvää ruotsia uskoakseni?

Elisabet myönsi.

– Ja ranskaa, saksaa ja alkeet espanjasta?­ Elisabet nyökkäsi. Voisiko hän vain nousta ja lähteä? Seuraisiko mies häntä?

– Ranskalainen äiti, suomalainen isä, levoton lapsuus, eronneet vanhemmat, opinnot sveitsiläisessä sisäoppilaitoksessa ja Sorbonnessa Pariisissa. Pidettiin lupaavana opiskelijana, mutta valmistui lopulta melko keskinkertaisin arvosanoin.­ Teillä taisi siihen aikaan­ olla muuta puuhaa? Sodan aikana toiminut ambulanssikuskina, asunut sekä Ranskassa että Sveitsissä, kunnes viisi vuotta sitten muuttanut Ruotsiin, jonka kieltä puhuu ilman aksenttia. Te olette hyvin lahjakas nainen neiti Moberg.

Elisabet tuijotti häntä.

– Tosin melko levoton luonne. Ette viihdy kovin kauan paikallanne, eikä teillä ole pysyviä ihmissuhteita. Älkää väittäkö vastaan. Minähän sanoin, että tunnemme teidät. Ne ovat kaikki ominaisuuksia, jotka kiinnostavat minun työnantajaani.

Mies pysähtyi vetämään henkeä. Elisabet huomasi, että hänellä oli takin alla tumma puku ja samanvärinen solmio, jossa oli vain hiukan pukua vaaleampia raitoja. Hänen kauluksensa näytti numeroa liian pieneltä.

– Työnantajaa?

– Riittää, että tässä yhteydessä puhumme vain ministeriöstä. Ministeriössä­ me olemme kiinnostuneita kansainvälisistä, kielitaitoisista nuorista ihmisistä, joilla on sopivasti elämänkokemusta ja kyky riskinottoon.

– Mitä tahansa aiottekin ehdottaa, minä en ole kiinnostunut.

– Neiti Moberg, kuunnelkaa loppuun. Minä tarjoan teille tilaisuutta. Me emme pyydä teiltä paljon. Teidän työtilanteenne on huono, ja asuntonne vuokra nielee satunnaiset tulonne melkein kokonaan. Lisäksi­ teillä on tuhlaavaisia tapoja. Me tiedämme, että­ olette velkaa räätälillenne, puhumattakaan kalakauppiaasta, joka­ ei enää suostu myymään edes silakkaa luotolla. Me ehdotamme, että te muutatte takaisin Helsinkiin.

– Helsinkiin? Elisabet nauroi.

Mitään yhtä järjetöntä hän ei ollut­ kuullut pitkään aikaan. Sodan runtelema köyhä takapajula, jossa uutta mekkoa ei saanut kuin kortilla ja jossa naiset eivät saaneet istua yksin ravintolassa. Sitä paitsi hänellä­ oli muitakin syitä pysyä juuri nyt Tukholmassa.

– Teidän ”isotätinne” kuolee yllättäen ja peritte mukavan asunnon Töölöstä. Juuri sopivan pitää vastaanottoja miellyttävälle sopivalle joukolle ja pitää yhteyttä oikeisiin­ ihmisiin. Katsos, Neiti Moberg,­ ­meillä ministeriössä on sellainen ongelma, että siellä työskentelee sinänsä päteviä ihmisiä, mutta aivan vääränlaisia tähän ajattelemaani tehtävään. Katsokaas, samanlaiset­ valitsevat samanlaisia.­ Me tarvitsemme ihastuttavan epäsovinnaisen henkilön, taiteellisesti lahjakkaan, joka saa nopeasti ystäviä oikeissa piireissä, mutta johon voimme silti luottaa. Me järjestämme teille käännöstyötä. Meillä on ystäviä muutamassa oikein kunnioitetussa kustantamossa, mutta sen lisäksi annamme teille sekä asunnon että mukavan kuukausirahan, johon sisältyy tietty määrä edustuskuluja.

– Mitä minulta sitten odotetaan vastineeksi tästä suuresta tilaisuudesta? Prostituoiduksi taidan olla liian vanha, enkä usko että heille maksetaan noin hyvin kuin kir­joissa.

Kailas laski sanomalehden polvilleen. Luultavasti ilme hänen kasvoillaan oli hymy. Ainakin se oli lähinnä onnen tai huvittuneisuuden ilmettä, jota Elisabet heidän tuttavuutensa aikana tulisi näkemään.

– Te puhutte suoraan. Se tekee asiat helpommiksi. Me emme pyydä kovin paljon. Että katselette ympärillenne.­ Uuteen tuttavapiiriinne tulee kuulumaan toimittajia ja taiteilijoita ehkä muutama poliitikkokin, osalla on vahvoja vasemmisto ja neuvostoliittosympatioita. Haluamme tietää, mitä he puhuvat, mitä he lukevat, ketä he tapaavat. Haluamme tietää, jos jollakin on rakastajatar tai yht’ äkkiä enemmän rahaa kuin pitäisi.

– Te haluatte minun urkkivan.

– Se on hirveän ikävä sana Neiti Moberg. Sanoisin mieluummin, että­ käytätte tuntosarvianne isänmaan puolesta.

– Entä jos paljastun?

Mies koputti reittään sanomalehdellä.

– Tietenkin te paljastutte. On vuosi 1953, Helsingissä ei muuta olekaan kuin CIA:n, Neuvostoliiton, Stasin ja kenen tahansa kynnelle kykenevän agentteja. Me haluamme,­ että te paljastutte. Sillä tavalla me pidämme teidät tur­vassa.

– Minun on vastattava ei. Tarjous on kieltämättä kiehtova, mutten usko että minussa on urkkija-­ainesta.

– Miettikää kaikessa rauhassa. Mutta uskon, että tulette parin päivän päästä toisiin ajatuksiin.

– En usko. Minulla ei ole mitään syytä lähteä Tukholmasta.

– Ajattelette huonetoverianne? Ottakaa tämä.

Mies ojensi hänelle kirjekuoren.

– Se on etumaksu tästä keskustelusta. Tapaamme taas parin päivän kuluttua.

Sitten mies kopautti taas sanomalehdellä reiteensä ja nousi seisomaan ja käveli pois puistosta taakseen katsomatta. Elisabet odotti, kunnes mies oli kadonnut lehdettömän lehmuksen taakse. Oli alkanut­ sataa lunta, ja äkkiä Elisabet huomasi, miten hänen sormensa olivat kylmästä tunnottomat. Vasta sitten hän kurkisti kuoreen. Se oli paksua vesileimattua paperia, sellaista, joka maksoi 50 äyriä arkki kalliissa paperikaupassa. Sisällä­ oli nippu sadan kruunun seteleitä. Elisabet laski ne. Ne riittäisivät kahden kuukauden vuokraan. MIKÄLI hän käyttäisi ne. Mikäli hän koskaan enää tapaisi vaaleasilmäistä miestä, joka oli varmasti umpihullu, antaa nyt tukko seteleitä ilman kuittia. Kuin huoralle tai vedonvälittäjälle. Elisabet taittoi kuoren käsilaukkuunsa. Hän pudisteli lumen ulsteristaan. Jossain täytyi olla juhlat, hän oli totisesti ilmaisen­ cocktailin tarpeessa.

ELISABET TEIPPASI rahat matkalaukkunsa vuorin alle. Se oli turvallisin piilopaikka, sillä Lotte piti nuuskimisesta. Ei hän epäluuloinen ollut, ei edes kovinkaan mustasukkainen, mutta luontaisesti vain asioihin sekaantuvaa tyyppiä. Ja jos sveitsiläinen sisäoppilaitos oli jotain­ Elisabetille opettanut, niin suuren tarpeen yksityisyyteen. Ei hän oikeastaan edes ajatellut käyttää rahoja. Ne olivat kuin sukulaissedältä lahjaksi saatu emalisormus, ikinä ei tiennyt, mitä sellaisen vastaanottaminen edellytti. Mutta oli hyvä olla olemassa jokin varasuunnitelma. Ikinä ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Elisabet sai hiukan rahaa lehtijutusta, jonka hän oli kirjoittanut jo puolta vuotta aiemmin ja luullut unohtuneen pysyvästi toimitussihteerin pöytälaatikkoon. Arki kului, päivät lyhenivät ja sitten taas muuttuivat valoisammiksi. Helmikuussa koittivat suuret pakkaset, ja radiossa puhuttiin taas Algeriasta. Lotte ja Elisabet kävivät luistelemassa ja lainasivat Loten työkaverin autoa ja ajoivat pieneen hotelliin saaristoon, jossa heitä ei tunnettu, ja söivät vuoteessa paistettuja munia ja pasteijalla voideltuja leipiä. Puhuttiin siitä, että kesällä he pitäisivät lomansa samaan aikaan­ ja vierailisivat Loten vanhempien luona. He voisivat nukkua aitassa yhdessä ilman epäilyksiä, tehdä pitkiä retkiä polkupyörillä ja auttaa keittiössä Loten äitiä, jonka selkä vihoitteli. Elisabet ei kuullut mitään puistomiehestä, oli kulunut viikkoja, ja ilman sadan kruunun sileitä seteleitä hän olisi kuvitellut koko jutun olevan vain väsymyksen tuottama illuusio.

SITTEN KOITTI kustantamon juhlien aika. Ne pidettiin erään kuuluisan englantilaisen kirjailijan vierailun kunniaksi. Mies oli julkaissut kolme kirjaa, joissa kaikissa hän suomi Neuvostoliittoa. Niin tiukin lausein, että hyväntahtoiset ruotsalaiset toimittajat eivät olisi oikein tienneet mitä sanoa, mutta olivat lopulta päätyneet kehumaan. Kaveri­ oli sentään saanut Booker-palkinnon, huhuttiin että Nobeliinkin olisi mahdollisuuksia. Tuskin hän muuten Tukholmassa olisi malttanut vieraillakaan.

Elisabet oli saanut kutsun, ja hän piti sitä merkkinä siitä, että töitä saattaisi taas olla ilmassa. Eikö hän juuri ollut lähettänyt aivan viehättävän käsikirjoituksen osastonjohtajalle luettavaksi. Hän oli korjannut vanhaa laivastonsinistä kesämekkoaan­ niin, että sitä pystyi kaukaa luulemaan melko muodikkaaksi. Hän lähti hattu uhkarohkean vinossa ja sukkien saumat suorassa pitäen ulkomuotoaan melko onnistuneena.

Juhlat olivat hauskat, ne pidettiin kustantamon konttorin juhlatilassa vanhojen tammipaneeleiden keskellä. Paikalla oli oikea määrä ihmisiä ja riittävästi juotavaa ja kurkkuvoileipiä. Jälkimmäisistä kukaan ei juuri välittänyt paitsi Elisabet, joka ei ollut hermostukseltaan ollut pystynyt syömään koko päivänä. Hän vaihtoi pari sanaa­ englantilaisen vieraan kanssa, mutta tämä oli niin ihastunut omaan ääneensä, ettei keskustelu ollut kovin kiinnostava. Puoli yhdeltä­ yöllä Elisabet tunsi olevansa humalassa ja päätti haukata hiukan raitista ilmaa. Hän heitti valkoisen käsilaukkunsa (lahja Lotelta) olkapäälleen ja astui ulos. Sade oli laantunut tihkuksi, mutta tuuli oli yhä kova. Elisabet sytytti savukkeen ja nojasi raskaaseen ulko-oveen, jonka yläpuolella hohtivat kustannusyhtiön messinkikirjaimet.

Hän astui kadulle ja veti shaalia tiukemmin ympärilleen. Lehmukset varistivat vettä tummista varjoistaan. Toiselta puolelta katua saattoi nähdä kustantamon valaistut ikkunat ja niiden takana täysiä kirjahyllyjä, marmoriveistoksia ja nauravia ihmisiä. Elisabet tunsi outoa­ kaipausta. Hän oli juuri astunut ulos juhlista hengittääkseen paremmin ja saadakseen humalaansa hiukan häivytettyä, mutta jo nyt hän kaipasi takaisin. Tuntui, että sisällä olijoilla oli häntä parempi­ ymmärrys siitä, miten olla olemassa, miten pitää hauskaa ja miten rakastaa ilman, että pelkäsi omien rajojensa sulautuvan tahdottomaksi massaksi. Hän sammutti savukkeen polttamatta sitä loppuun, vaikka sota-aikana opittu säästäväisyys viipyi vielä sormien nivelissä.

– Iltaa Neiti Moberg, sanoi ääni hänen takaansa, ja hän tiesi kääntymättä sen olevan vaalea­silmäinen.

– Luulin, että olette unohtaneet minut?

– Ei suinkaan. Päinvastoin. Meillä on sinulle jotain. Siksi sinä sait kutsun juhliin.

Elisabet nyökkäsi, eikä tuntenut edes pettymystä, että kutsuun oli joku muu syy kuin se, että häntä pidettiin­ tärkeänä. Tietenkin, mitä hän oli ajatellut. Kääntäjiä oli tusinoittain.

– Lisää kirjekuoria?

– Jotain paljon mielenkiintoisempaa Neiti Moberg. Tehtävä.

ELISABET TUNSI KÄMMENIENSÄ kostuvan, kun hän puristi käsilaukkuaan kylkeään vasten luoviessaan väkijoukossa. Hän kuuli vaaleasilmäisen sanat yhä päässään ja toisti niitä mielessään kuin mantraa.
– Englantilainen kirjailija viipyy Tukholmassa vain kolme päivää. Hän itse ei ole kovin tärkeä. Kohtuullinen kirjailija tosin, mutta muutaman vuoden päästä häntä tuskin muistetaan. Hän on tietenkin CIA:n rahoittama, CIA:n on joskus mahdoton pysyä erossa mahtipontisista kirjailijoista. Luulevat kai löytäneensä uuden Orwellin. Hänen seurueessaan on puolestaan henkilöitä, joiden liikkeistä olemme kiinnostuneita. Sinun tehtäväsi on hyvin yksinkertainen.

Elisabet nyökkäsi satunnaiselle tutulle, mutta ei pysähtynyt juttelemaan. Elisabet otti tarjottimelta lasin valkoviiniä, joka hänen teki mieli siemaista saman tien, mutta nyt oli tärkeää pysyä skarppina.

– Tunnistat miehen Cambridgen solmiosta. Hän on saattanut jopa käydä sen, mutta ei takuulla sillä nimellä, joka hänen passissaan lukee.­ Hänellä on hiukan etupurentaa, harmaat silmät, lyhyeksi leikattu tukka ja hoidetut viikset.

Elisabet etsi katseellaan miestä ihmisjoukosta. Hän kulki huoneen reunoja pitkin muka katsellen maalauksia ja siemaillen koskematonta viinilasiaan. Tuolla hän oli. Vaalea pitkä mies raidallisessa solmiossa kuunteli keskittyneesti kahden keskustelukumppaninsa juttuja juomatta mitään. Hänen seuralaisensa vaikuttivat sen sijaan olevan jo melkoisessa nousussa. Lihavampi tweedpukuinen mies oli avannut kaksi ylintä nappia kauluksestaan ja pärski puhuessaan kolmannen seuralaisen kanssa. Tämä oli ruotsalainen, Elisabet kuuli sen miehen hopottavasta aksentista. Hän tuijotti tweedpukuisen käsiä, joiden selkämyksessä kasvoi punertavaa karvaa. Puhuessaan mies veti syvään­ henkeä kuin ottaakseen vauhtia. Elisabet odotti, kunnes kohde pyysi anteeksi ja lähti seurasta, sitten hän seurasi tätä. Mies jäi seisoskelemaan miestenhuoneen ulkopuolelle ja kaivoi savukerasian taskustaan odotellessaan. Elisabet käveli suoraan päin häntä.

– Hups. Lasi ei sentään kaatunut. Tai vaan ihan pikkiriikkisen, hän sanoi ruotsiksi.

Elisabet alkoi sukia miehen takkia. Mies murisi kohteliaasti englanniksi, ja Elisabet vaihtoi kieltä.

– Pitäkää tätä, hän sanoi.

– Minä autan.

Ja niin hän törkkäsi lasin miehen käteen ja jatkoi puhdistusta, kunnes tämä ärähti ja kohteliain sanakääntein hankkiutui humalaisesta naisesta eroon. Kulman takana Elisabet kaatoi viinin palmuruukkuun, kääräisi lasin nenäliinaansa ja sulloi sen käsilaukkuun. Salissa hän joi lasin valkoviiniä suoraan tarjottimelta ja käveli ulos.

– Se ei vienyt kauan, vaaleasilmäinen sanoi, kun Elisabet astui autoon parin korttelin päässä.

Elisabet kohautti hartioitaan, ja vaaleasilmäinen ojensi hänelle kirjekuoren. Hän ei laskenut rahoja. Hänen jalkansa tärisivät hiukan, ja niskaan kihosi hikeä.

– Se tuntuu rakastelulta, vaaleasilmäinen sanoi.

– Ensimmäinen kerta.

Elisabet ei vastannut. Hän laittoi käden kaulalleen ja kokeili helminauhaansa. Se tuntui viileältä. Koko­ hänen ihonsa tuntui. Pulssi oli tasainen. Tärinää lukuun ottamatta hän oli rauhallinen kuin kameli.­ Se oli kummallista. Hän oli huomannut saman sota-aikana ajaessaan Suomessa ambulanssia. Normaalisti Elisabet innostui helposti, nauroi helposti ja liikuttui typerimmissäkin elokuvissa. Hän oli kuitenkin aivan tyyni, jos piti vaikkapa auttaa romahtaneen talon­ alle puristuksiin jäänyttä miestä tai etsiä kranaatin sirpaleen pois leikkaama korva. Silloin hän pystyi puhumaan normaalilla äänellä­ ja liikkumaan tehokkaasti ja hitaasti. Jännitys ja itku laukesivat vasta myöhemmin. Mutta nyt. Nyt Elisabetista tuntui, kuin hän olisi leijunut viisi senttiä nahkaisen autonistuimen yläpuolella. Hän halusi­ nauraa, mutta hillitsi sen.

– Miksi te tarvitsette hänen sormenjälkensä?

Elisabet yritti kurkkia etupenkillä istuvaa kuskia, mutta tämän kuljettajanlakki varjosti kasvoja.

– Kuljettaja vie teidät osoitteeseenne. Me tapaamme huomenna täällä.
Mies ojensi hänelle kortin, johon oli kirjoitettu osoite ja kahvilan nimi.­

– Odottakaa, Elisabet sanoi miehen avatessa auton oven omalta puoleltaan.

– Minä haluan…

Vaaleasilmäinen nosti kohteliaasti hattua, ja sitten hän oli poissa. Sade oli lakannut, kun Elisabet viimein nousi autosta lähellä asuntoaan.

– Nyt sinun pitää mennä kotiin, ettei miehesi huolestu. Kerron huomenna lisää.

Elisabet sammutti radion. Huone oli vaiti. Mechelininkadulta kaikui yöllisen ambulanssi huuto.

– Mutta…

– Ihan liikaa sherryä tälle illalle, Saara. Minusta tuntuu, että tiskaamme huomenna.

Elisabetin ääni oli täynnä reippautta. Ilman äskeistä siirtymää Saara olisi pitänyt käytöstä täydellisen aitona.­ Hänen sydämensä hakkasi, mutta hän ei luottanut tarpeeksi ääneensä puhuakseen. Hän ei tiennyt, kumpi asia kiihdytti enemmän. Ajatus brittiagenteista ja puistotapahtumista vai se, että Elisabet… Hän oli tiennyt sen. Kyllä hän oli tiennyt siitä hetkestä, kun Elisabet oli puhutellut häntä rannalla. Siitä hetkestä, kun hän kosketti olkapäätäni rannalla, kaikki on ollut selkeämpää. Kuin olisi uinut­ veden alla ja äkkiä noussut pintaan ja ymmärtänyt vihdoin, että­ kaikki varjot ja kuviot, mitä on ikänsä nähnyt, ovat olleet vääristyneitä. Nyt vihdoin hän on pinnalla ja tuntee kirkkaan hapen repivän keuhkojaan.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.