Saara menee Elisabetin juhliin yksin, koska Juhani ei kutsuista piittaa. Varsinkaan, jos ne pidettiin Elisabetin luona, jonne saapui aina mitä kummallisimpia vieraita. Illan päätteeksi Elisabet alkaa kertoa Saaralle tarinaa, joka selittää viime aikojen outoja tapahtumia. Kaikki alkoi Tukholmasta, missä salaperäinen vaaleasilmäinen mies antoi Elisabetille nipun seteleitä ja tehtävän.

Elisabetin paljastus

Kerron sinulle kaiken, oli Elisabet sanonut heidän erotessaan.
Ajatus sai Saaran hengityksen tiivistymään. Tällaisia asioita tapahtui hänelle, Saaralle. Miehiä, jotka seurasivat Elisabetia keskellä päivää. Ajatus yhtä aikaa innosti häntä ja sai poltteen leviämään vatsasta ylöspäin. Hän nielaisi sinisen pillerin, joita Juhanin ystävä oli määrännyt hänelle. Ihmeellisen pillerin, jonka sanottiin pelastavan kotirouvat kaikkialla maailmassa. Kun tiede hiukan kehittyisi, ihmisillä ei olisi enää mitään epämiellyttäviä tunteita. Tulevaisuudessa ihminen olisi onnellinen vain nielaistuaan pikkuruisen kapselin.

– Haluatko tulla mukaan? Saara kysyi vielä lähtiessä Juhanilta.
Hän oli kuivannut hiuksensa ja pukeutunut vanhaan vihreään leninkiin.­ Se oli hiukan liian väljä, ajalta jolloin Elias oli ollut pieni. Nyt Saara oli kiristänyt sen patellavyöllä. Kaulaa kiersi simpukoista kudottu nauha, joululahja Irinalta. Hän ajatteli näyttävänsä melko raikkaalta, ei mitenkään tyrmäävältä. Uusiin vaatteisiin ei juuri ollut­ varaa, mutta hän oli hoikka ja vielä nuori. Eteisen kipsireunaisessa peilissä hänen poskensa hehkuivat vielä kylvyn jäljiltä.

– En, Juhani vastasi nostamatta katsettaan radio-ohjelmasta, ja hetken Saara toivoi, että mies katsoisi häneen.

Miten turvallinen olo hänellä olisi, jos Juhani istuisi hänen vieressään Elisabetin illallisilla. Luotettava Juhani. Juhani, joka teki niin kovasti­ töitä heidän eteensä, hänen ja Eliaksen. Kyllä Juhanikin ansaitsi edes hiukan hauskuutta. Juhani kuului maailmaan, jossa ei ollut ulkomaalaisia,­ puhumattakaan vakoojista­ tai mahdollisista kommunisteista.

– Sinne niiden maalattujen boheemeiden joukkoon. Kaikista ei edes erota, ovatko he tyttöjä vai poikia. Viimeksi yhdellä miehellä oli tukka kuin merirosvolla ja sellainen naurettava samettitakki!

Saara loukkaantui ensin ja purskahti sitten nauruun.

– Sinä et tainnut viihtyä siellä?

He olivat käyneet yhdessä Elisabetin päivällisillä kerran. Elisabet järjesti niitä usein. Hän kutsui tavallista­ seuruetta torstai-kerhokseen, vaikka he tapasivat minä viikonpäivänä sattui. Sinä ainoana kertana Juhani oli halunnut lähteä jo ennen jälkiruokaa väittäen odottavansa tärkeää puhelua. Se oli tietenkin ollut vale, mutta Saara toivoi, ettei Elisabet ollut nähnyt sen läpi. Juhani inhosi juhlia ja päivällisiä. Jos mies olisi saanut valita, niin hän olisi istunut kaikki illat kotona kuunnellen radiota ellei sitten työskennellyt myöhään konttorilla. Aiemmin­ Saara oli jäänyt aina miehen seuraksi kotiin, tietenkin. Eliaskin oli niin pieni. Eikä hän sitä paitsi tuntenut kaupungista ketään. Mitä hän olisi itsekseen tehnyt. Mutta Elisabet asui niin lähellä, vain muutama hassun kerroksen päässä heidän yläpuolellaan.

– Ruokakin oli kummallista. Liha­ ei ollut kypsää, huomasitko? En kehdannut valittaa, kun Elisabet teki niin ison numeron koko päivällisestä, mutta totuus on, ettei se nainen osaa edes paistia kypsentää. Se liha oli sisältä punaista kuin Otto-Ville Kuusinen!

Saaran läpi löi hellyys. Hyvin usein Saara tunsi elävänsä täysin vieraan ihmisen kanssa. Hän pesi Juhanin alusvaatteet, makasi öisin valveilla tämän hengittäessä, mutta lopulta hänen oli myönnettävä, että usein hän ei juuri tuntenut aviomiestään. Silti väliin tämä oli täynnänsä niin kerta kaikista inhimillisyyttä, että Saara ajatteli rakastavansa­ tätä. Rakkautta sen täytyi olla, mitä muuta se saattoi olla? Hellyys. Tarve hakea tohvelit ja kääntää nojatuoli mukavampaan asentoon kohti radiota.

Kummallisinta naimisissa olossa oli, että vaikka nukkui joka yö toisen vieressä, kosketti hänen ihoaan, ei tuntenut häntä sen enempää. Saara tiesi, miltä Juhanin jälkeen haisi vessassa, tunsi sen pienen nytkähdyksen, jonka mies päästi ennen kuin nukahti, kuin polkaisisi unen käyntiin. Mutta silti he olivat kohteliaita kuin vieraat ihmiset. Kuin kaksi tuntematonta, jotka olosuhteiden pakosta on pakotettu­ jakamaan sama junan makuuvaunu.­ Yrittivät olla mahdollisimman vähän toistensa tiellä. Heillä oli jaetut roolinsa: Juhani kävi töissä, Saara hoiti kodin ja Eliaksen. Yritti häivyttää kaiken tylsän ja arkisen Juhanin ympäriltä kuin valokuvassa,­ jossa oli sumennetut reunat.

Juhani oli yllyttänyt Saaraa menemään­ kerta kerran jälkeen. Elisabet saattoi olla jonkinlainen boheemi ja ikäneito pahimmasta päästä (sääret eivät silti olleet hullummat), mutta tällä oli kieltämättä suhteita. Olisi Juhanille eduksi, jos Saara tutustuisi­ parempiin perheisiin. Sitä­ paitsi ilmainen ateria oli ilmainen ateria. Jos vaimo välttämättä haluaa syödä pihvinsä syömäkelvottomana, niin syököön.

HE SÖIVÄT ALKUUN ostereita, jotka Elisabet oli saanut ystävänpalveluksena erään laivan kapteenilta.

Koko pöytäseurue vitsaili siitä.

– Me tiedämme sinun palveluksesi, sanoi nuori mies, jolla tällä kertaa ei ollut smokkia.

Hän oli saapunut mustaan pukeutuneen­ tytön kanssa. Saara muisti pojan soittaneen tytön kanssa nelikätisesti edellisissä juhlissa. Tyttö näytti hyvin nuorelta, liekö kouluakaan vielä lopettanut, mutta hän tupakoi koko päivällisen ajan kuin hengenhädässä. Hänen vieressään oleva sininen lasinen tuhkakuppi oli jo nyt täyttynyt tumpeista. Pöytäseurue nauroi äänekkäästi,­ pikemminkin tottumuksesta kuin pelkästä huvittuneisuudesta. Saara huomasi vieressään istuvan Elisabetin hymyilevän ja katsovan suoraan häneen. Sitten Elisabet näytti hänelle ja muutamalle muulle kokemattomalle, miten­ osteri avattiin ja liu’utettiin alas kurkusta. Saara tuijotti avattua osteria epäuskoisena. Tämäkö se oli? Harmaa möntti, joka näytti rantaan ajautuneelta meduusalta. Ihmeellinen herkku, josta hän oli lukenut ranskalaisista romaaneista. Mikä pettymys. Kuvitteliko hän vain, vai liikkuiko sen. Elisabet nauroi hänen ilmeelleen, puristi sitruunaa kuorelle ja ojensi sen Saaran huulille.

– Niele.

Saara tunsi meren huuhtovan suutaan. Hän katsoi Elisabetin raollaan olevia huulia ja nielaisi uudelleen.­

– Tuo juuri on paras osa. Kun se muljahtelee kurkussa. Ota tästä.

Elisabet ojensi hänelle omaa samppanjalasiaan. Se oli makeaa, neuvostoliittolaista, lahja ystävältä, oli Elisabet sanonut. Osterit ja viini saivat ihmiset hilpeiksi. Keskustelu polveili, ja Saara vältti loppuillan katsomasta Elisabetiin. Istuessa­ hän tunsi tämän hameenhelman hipovan polveaan, ja aina kun Elisabet nauroi, hän puristi Saaran reittä kevyesti, kuin varmistaakseen, että hän yhä oli siinä. Illan lähestyessä loppuaan vieraat kävivät levottomiksi, osa vaikutti juoneen melkoisesti. Varsinkin smokkipukuisen seuralainen. Eteisessä tämä ei saanut hattua suoristettua kunnolla ja asetti sen lopulta väärinpäin ohimolleen.

– Saara on luvannut auttaa tiskaamisessa, Elisabet sanoi sulkiessaan oven heidän jälkeensä ja jäi nojaamaan siihen ”vihdoinkin nuo rasittavat otukset lähtivät” -ilme kasvoillaan.

Elisabet käveli sitten työhuoneeseen, sammutti valot pienen istuinryhmän vierestä ja avasi radion. Verhot oli vedetty eteen, vaikka kaikkialla muualla ne olivat auki.

– Me emme voi puhua kovin kauan. Pian meidän on oikeasti tiskattava, keittiötä todennäköisesti kuunnellaan.

”Ranskan pääministeri on pitänyt puheen Algeriasta palanneille sotilaille…” radio sanoi, ja Elisabet nykäisi sitä. Ääni alkoi säristä, kunnes löysi taas kanavan. Musiikkia, pianosävelmä, joka levisi Elisabetin työhuoneeseen ja ponkaisi seinistä.

– Minä en kertoa sinulle kaikkea, Elisabet aloitti.

Hän istuutui vihreän nojatuolin reunalle. Hän oli tavallisesta poiketen pukeutunut leninkiin. Mustaan ja melko tyköistuvaan, joka muodosti miehustassa sydänkuvion. Olkapäät nousivat lyhyistä hihoista kuin kalliot. Saara istui häntä vastapäätä, potkaisi kengät jalastaan ja veti ne alleen kuin pikkutyttö.

– Kerron sen verran kuin pystyn. Kaikki alkoi muutama vuosi sitten, kun asuin vielä Ruotsissa. Työskentelin kääntäjänä, en kovin menestyneenä tosin. Oli käyttänyt koko edelliset pari kuukautta erääseen näytekäännökseen, mutta kustantamo ei halunnutkaan sitä jostain syystä. Olin totaalisen auki, ja vuokra piti maksaa seuraavalla viikolla. No, se ei tietenkään ollut ensimmäinen­ kerta. Kääntäjän homma on silkkaa rahallista itsemurhaa, Elisabet hymyili.

OLI TAMMIKUU. Vuosi oli melko lumeton.­ Elisabet jakoi pienen huoneen Östermalmilla Loten kanssa. Kahden huoneen ja keittiön kopin, mutta vuokra oli halpa, ja Lotte maksoi siitä isomman siivun. Hän ei halunnut mennä kotiin ja kohdata Loten ymmärtäväisiä silmiä. Lotte lainasi Elisabetille rahaa, silloinkin kun hän ei pyytänyt. Joskus leipälaatikon vieressä oli vain huolellisesti taiteltu seteli, ilman lappua. Siinä odottamassa Elisabetia, kun hänellä oli erityisen vaikeaa tai inhottava päätoimittaja viivytteli maksun suorittamisessa. Mutta hän ei voinut lainata Lotelta ikuisesti. Päivä päivältä hänestä tuli riippuvaisempi Lotesta, suloisesta Lotesta, jolla oli tiskinharmaa tukka ja pisamia polvitaipeissa. Loten isä myi metsää, omaa ja muiden, ja vaikka Loten pieni palkka pankkikonttorissa toki riitti ruokaan ja välttämättömään, niin hän oli täysin riippuvainen isänsä rahojen tarjoamasta mukavuudesta. Niin kuin Elisabetkin. Säilykelohesta, punaviinistä, persikoista, jotka oli pakattu sahajauhoihin. Elisabet ei kestänyt ajatusta, että joutuisi taas elämään keitetyillä perunoilla niin kuin niinä vuosina Pariisissa.

Jotta ei joutuisi kohtaamaan Lottea ja tämän ympyräisiä silmiä, Elisabet oli lähtenyt pitkälle kävelylle, polttanut ketjussa ja miettinyt, mitä ihmettä hän voisi tehdä. Lopulta hän istuutui puistonpenkille, maassa oli hiukan lunta, mutta pakkanen ei ollut kova. Kylmyys oli kuitenkin sen verran säikäyttänyt tukholmalaisia, että puisto oli melkein autio. Vastapäätä Elisabetia oli jokin patsas, luultavasti joku kuningas. Siinä hänen istuessaan toiselle puolelle penkkiä istuutui mies. Aluksi Elisabet ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mies oli varsin jokapäiväisen näköinen, viisissäkymmenissä. Tällä oli syvään painettu huopahattu ja paksu villaulsteri. Samanlaisia liikkui Östermalmilla tusinoittain. Tämän kasvonpiirteissä ei ollut juuri mitään, minkä muistaisi jälkikäteen, ne olivat harvinaisen hahmottomat kasvot. Paitsi silmät. Kun mies ensimmäistä kertaa rykäisi, ja Elisabet heräsi ajatuksistaan, hän huomasi kahden vaalean silmän tuijottavan häntä. Iris oli niin väritön, että se muistutti merenjäätä ja teki miehen hiukan kissamaisen näköiseksi. Hänellä oli nenän alla ohutta viiksikasvustoa. Hyvin vaaleaa myös.

– Neiti Elisabet Moberg?

– Olen, sanoi Elisabet ja yritti miettiä, oliko hän tavannut miehen jossain kenties aikaisemmin.

Ei, hän muistaisi nuo silmät.

– Me olemme tarkkailleet teitä, mies sanoi ja vaihtoi suomeen.

– Ei tarvitse pelästyä, te olette täysin turvassa. Näettekö tuon puistovahdin. Hän katselee meitä. Luultavasti epäilee, että jompikumpi meistä aikoo salaa ruokkia puluja. Se on täällä kiellettyä.

– Ei minua pelota.

– Te olette rohkea. Useimpia ihmisiä­ pelottaa, ensimmäisellä kerralla. Ennen kuin he tottuvat. Minun­ nimeni on Rauno Kailas, se ei luonnollisesti ole oikea nimeni, mutta monet tuntevat minut Herra Kailaksena. Te puhutte hyvää ruotsia uskoakseni?

Elisabet myönsi.

– Ja ranskaa, saksaa ja alkeet espanjasta?­ Elisabet nyökkäsi. Voisiko hän vain nousta ja lähteä? Seuraisiko mies häntä?

– Ranskalainen äiti, suomalainen isä, levoton lapsuus, eronneet vanhemmat, opinnot sveitsiläisessä sisäoppilaitoksessa ja Sorbonnessa Pariisissa. Pidettiin lupaavana opiskelijana, mutta valmistui lopulta melko keskinkertaisin arvosanoin.­ Teillä taisi siihen aikaan­ olla muuta puuhaa? Sodan aikana toiminut ambulanssikuskina, asunut sekä Ranskassa että Sveitsissä, kunnes viisi vuotta sitten muuttanut Ruotsiin, jonka kieltä puhuu ilman aksenttia. Te olette hyvin lahjakas nainen neiti Moberg.

Elisabet tuijotti häntä.

– Tosin melko levoton luonne. Ette viihdy kovin kauan paikallanne, eikä teillä ole pysyviä ihmissuhteita. Älkää väittäkö vastaan. Minähän sanoin, että tunnemme teidät. Ne ovat kaikki ominaisuuksia, jotka kiinnostavat minun työnantajaani.

Mies pysähtyi vetämään henkeä. Elisabet huomasi, että hänellä oli takin alla tumma puku ja samanvärinen solmio, jossa oli vain hiukan pukua vaaleampia raitoja. Hänen kauluksensa näytti numeroa liian pieneltä.

– Työnantajaa?

– Riittää, että tässä yhteydessä puhumme vain ministeriöstä. Ministeriössä­ me olemme kiinnostuneita kansainvälisistä, kielitaitoisista nuorista ihmisistä, joilla on sopivasti elämänkokemusta ja kyky riskinottoon.

– Mitä tahansa aiottekin ehdottaa, minä en ole kiinnostunut.

– Neiti Moberg, kuunnelkaa loppuun. Minä tarjoan teille tilaisuutta. Me emme pyydä teiltä paljon. Teidän työtilanteenne on huono, ja asuntonne vuokra nielee satunnaiset tulonne melkein kokonaan. Lisäksi­ teillä on tuhlaavaisia tapoja. Me tiedämme, että­ olette velkaa räätälillenne, puhumattakaan kalakauppiaasta, joka­ ei enää suostu myymään edes silakkaa luotolla. Me ehdotamme, että te muutatte takaisin Helsinkiin.

– Helsinkiin? Elisabet nauroi.

Mitään yhtä järjetöntä hän ei ollut­ kuullut pitkään aikaan. Sodan runtelema köyhä takapajula, jossa uutta mekkoa ei saanut kuin kortilla ja jossa naiset eivät saaneet istua yksin ravintolassa. Sitä paitsi hänellä­ oli muitakin syitä pysyä juuri nyt Tukholmassa.

– Teidän ”isotätinne” kuolee yllättäen ja peritte mukavan asunnon Töölöstä. Juuri sopivan pitää vastaanottoja miellyttävälle sopivalle joukolle ja pitää yhteyttä oikeisiin­ ihmisiin. Katsos, Neiti Moberg,­ ­meillä ministeriössä on sellainen ongelma, että siellä työskentelee sinänsä päteviä ihmisiä, mutta aivan vääränlaisia tähän ajattelemaani tehtävään. Katsokaas, samanlaiset­ valitsevat samanlaisia.­ Me tarvitsemme ihastuttavan epäsovinnaisen henkilön, taiteellisesti lahjakkaan, joka saa nopeasti ystäviä oikeissa piireissä, mutta johon voimme silti luottaa. Me järjestämme teille käännöstyötä. Meillä on ystäviä muutamassa oikein kunnioitetussa kustantamossa, mutta sen lisäksi annamme teille sekä asunnon että mukavan kuukausirahan, johon sisältyy tietty määrä edustuskuluja.

– Mitä minulta sitten odotetaan vastineeksi tästä suuresta tilaisuudesta? Prostituoiduksi taidan olla liian vanha, enkä usko että heille maksetaan noin hyvin kuin kir­joissa.

Kailas laski sanomalehden polvilleen. Luultavasti ilme hänen kasvoillaan oli hymy. Ainakin se oli lähinnä onnen tai huvittuneisuuden ilmettä, jota Elisabet heidän tuttavuutensa aikana tulisi näkemään.

– Te puhutte suoraan. Se tekee asiat helpommiksi. Me emme pyydä kovin paljon. Että katselette ympärillenne.­ Uuteen tuttavapiiriinne tulee kuulumaan toimittajia ja taiteilijoita ehkä muutama poliitikkokin, osalla on vahvoja vasemmisto ja neuvostoliittosympatioita. Haluamme tietää, mitä he puhuvat, mitä he lukevat, ketä he tapaavat. Haluamme tietää, jos jollakin on rakastajatar tai yht’ äkkiä enemmän rahaa kuin pitäisi.

– Te haluatte minun urkkivan.

– Se on hirveän ikävä sana Neiti Moberg. Sanoisin mieluummin, että­ käytätte tuntosarvianne isänmaan puolesta.

– Entä jos paljastun?

Mies koputti reittään sanomalehdellä.

– Tietenkin te paljastutte. On vuosi 1953, Helsingissä ei muuta olekaan kuin CIA:n, Neuvostoliiton, Stasin ja kenen tahansa kynnelle kykenevän agentteja. Me haluamme,­ että te paljastutte. Sillä tavalla me pidämme teidät tur­vassa.

– Minun on vastattava ei. Tarjous on kieltämättä kiehtova, mutten usko että minussa on urkkija-­ainesta.

– Miettikää kaikessa rauhassa. Mutta uskon, että tulette parin päivän päästä toisiin ajatuksiin.

– En usko. Minulla ei ole mitään syytä lähteä Tukholmasta.

– Ajattelette huonetoverianne? Ottakaa tämä.

Mies ojensi hänelle kirjekuoren.

– Se on etumaksu tästä keskustelusta. Tapaamme taas parin päivän kuluttua.

Sitten mies kopautti taas sanomalehdellä reiteensä ja nousi seisomaan ja käveli pois puistosta taakseen katsomatta. Elisabet odotti, kunnes mies oli kadonnut lehdettömän lehmuksen taakse. Oli alkanut­ sataa lunta, ja äkkiä Elisabet huomasi, miten hänen sormensa olivat kylmästä tunnottomat. Vasta sitten hän kurkisti kuoreen. Se oli paksua vesileimattua paperia, sellaista, joka maksoi 50 äyriä arkki kalliissa paperikaupassa. Sisällä­ oli nippu sadan kruunun seteleitä. Elisabet laski ne. Ne riittäisivät kahden kuukauden vuokraan. MIKÄLI hän käyttäisi ne. Mikäli hän koskaan enää tapaisi vaaleasilmäistä miestä, joka oli varmasti umpihullu, antaa nyt tukko seteleitä ilman kuittia. Kuin huoralle tai vedonvälittäjälle. Elisabet taittoi kuoren käsilaukkuunsa. Hän pudisteli lumen ulsteristaan. Jossain täytyi olla juhlat, hän oli totisesti ilmaisen­ cocktailin tarpeessa.

ELISABET TEIPPASI rahat matkalaukkunsa vuorin alle. Se oli turvallisin piilopaikka, sillä Lotte piti nuuskimisesta. Ei hän epäluuloinen ollut, ei edes kovinkaan mustasukkainen, mutta luontaisesti vain asioihin sekaantuvaa tyyppiä. Ja jos sveitsiläinen sisäoppilaitos oli jotain­ Elisabetille opettanut, niin suuren tarpeen yksityisyyteen. Ei hän oikeastaan edes ajatellut käyttää rahoja. Ne olivat kuin sukulaissedältä lahjaksi saatu emalisormus, ikinä ei tiennyt, mitä sellaisen vastaanottaminen edellytti. Mutta oli hyvä olla olemassa jokin varasuunnitelma. Ikinä ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Elisabet sai hiukan rahaa lehtijutusta, jonka hän oli kirjoittanut jo puolta vuotta aiemmin ja luullut unohtuneen pysyvästi toimitussihteerin pöytälaatikkoon. Arki kului, päivät lyhenivät ja sitten taas muuttuivat valoisammiksi. Helmikuussa koittivat suuret pakkaset, ja radiossa puhuttiin taas Algeriasta. Lotte ja Elisabet kävivät luistelemassa ja lainasivat Loten työkaverin autoa ja ajoivat pieneen hotelliin saaristoon, jossa heitä ei tunnettu, ja söivät vuoteessa paistettuja munia ja pasteijalla voideltuja leipiä. Puhuttiin siitä, että kesällä he pitäisivät lomansa samaan aikaan­ ja vierailisivat Loten vanhempien luona. He voisivat nukkua aitassa yhdessä ilman epäilyksiä, tehdä pitkiä retkiä polkupyörillä ja auttaa keittiössä Loten äitiä, jonka selkä vihoitteli. Elisabet ei kuullut mitään puistomiehestä, oli kulunut viikkoja, ja ilman sadan kruunun sileitä seteleitä hän olisi kuvitellut koko jutun olevan vain väsymyksen tuottama illuusio.

SITTEN KOITTI kustantamon juhlien aika. Ne pidettiin erään kuuluisan englantilaisen kirjailijan vierailun kunniaksi. Mies oli julkaissut kolme kirjaa, joissa kaikissa hän suomi Neuvostoliittoa. Niin tiukin lausein, että hyväntahtoiset ruotsalaiset toimittajat eivät olisi oikein tienneet mitä sanoa, mutta olivat lopulta päätyneet kehumaan. Kaveri­ oli sentään saanut Booker-palkinnon, huhuttiin että Nobeliinkin olisi mahdollisuuksia. Tuskin hän muuten Tukholmassa olisi malttanut vieraillakaan.

Elisabet oli saanut kutsun, ja hän piti sitä merkkinä siitä, että töitä saattaisi taas olla ilmassa. Eikö hän juuri ollut lähettänyt aivan viehättävän käsikirjoituksen osastonjohtajalle luettavaksi. Hän oli korjannut vanhaa laivastonsinistä kesämekkoaan­ niin, että sitä pystyi kaukaa luulemaan melko muodikkaaksi. Hän lähti hattu uhkarohkean vinossa ja sukkien saumat suorassa pitäen ulkomuotoaan melko onnistuneena.

Juhlat olivat hauskat, ne pidettiin kustantamon konttorin juhlatilassa vanhojen tammipaneeleiden keskellä. Paikalla oli oikea määrä ihmisiä ja riittävästi juotavaa ja kurkkuvoileipiä. Jälkimmäisistä kukaan ei juuri välittänyt paitsi Elisabet, joka ei ollut hermostukseltaan ollut pystynyt syömään koko päivänä. Hän vaihtoi pari sanaa­ englantilaisen vieraan kanssa, mutta tämä oli niin ihastunut omaan ääneensä, ettei keskustelu ollut kovin kiinnostava. Puoli yhdeltä­ yöllä Elisabet tunsi olevansa humalassa ja päätti haukata hiukan raitista ilmaa. Hän heitti valkoisen käsilaukkunsa (lahja Lotelta) olkapäälleen ja astui ulos. Sade oli laantunut tihkuksi, mutta tuuli oli yhä kova. Elisabet sytytti savukkeen ja nojasi raskaaseen ulko-oveen, jonka yläpuolella hohtivat kustannusyhtiön messinkikirjaimet.

Hän astui kadulle ja veti shaalia tiukemmin ympärilleen. Lehmukset varistivat vettä tummista varjoistaan. Toiselta puolelta katua saattoi nähdä kustantamon valaistut ikkunat ja niiden takana täysiä kirjahyllyjä, marmoriveistoksia ja nauravia ihmisiä. Elisabet tunsi outoa­ kaipausta. Hän oli juuri astunut ulos juhlista hengittääkseen paremmin ja saadakseen humalaansa hiukan häivytettyä, mutta jo nyt hän kaipasi takaisin. Tuntui, että sisällä olijoilla oli häntä parempi­ ymmärrys siitä, miten olla olemassa, miten pitää hauskaa ja miten rakastaa ilman, että pelkäsi omien rajojensa sulautuvan tahdottomaksi massaksi. Hän sammutti savukkeen polttamatta sitä loppuun, vaikka sota-aikana opittu säästäväisyys viipyi vielä sormien nivelissä.

– Iltaa Neiti Moberg, sanoi ääni hänen takaansa, ja hän tiesi kääntymättä sen olevan vaalea­silmäinen.

– Luulin, että olette unohtaneet minut?

– Ei suinkaan. Päinvastoin. Meillä on sinulle jotain. Siksi sinä sait kutsun juhliin.

Elisabet nyökkäsi, eikä tuntenut edes pettymystä, että kutsuun oli joku muu syy kuin se, että häntä pidettiin­ tärkeänä. Tietenkin, mitä hän oli ajatellut. Kääntäjiä oli tusinoittain.

– Lisää kirjekuoria?

– Jotain paljon mielenkiintoisempaa Neiti Moberg. Tehtävä.

ELISABET TUNSI KÄMMENIENSÄ kostuvan, kun hän puristi käsilaukkuaan kylkeään vasten luoviessaan väkijoukossa. Hän kuuli vaaleasilmäisen sanat yhä päässään ja toisti niitä mielessään kuin mantraa.
– Englantilainen kirjailija viipyy Tukholmassa vain kolme päivää. Hän itse ei ole kovin tärkeä. Kohtuullinen kirjailija tosin, mutta muutaman vuoden päästä häntä tuskin muistetaan. Hän on tietenkin CIA:n rahoittama, CIA:n on joskus mahdoton pysyä erossa mahtipontisista kirjailijoista. Luulevat kai löytäneensä uuden Orwellin. Hänen seurueessaan on puolestaan henkilöitä, joiden liikkeistä olemme kiinnostuneita. Sinun tehtäväsi on hyvin yksinkertainen.

Elisabet nyökkäsi satunnaiselle tutulle, mutta ei pysähtynyt juttelemaan. Elisabet otti tarjottimelta lasin valkoviiniä, joka hänen teki mieli siemaista saman tien, mutta nyt oli tärkeää pysyä skarppina.

– Tunnistat miehen Cambridgen solmiosta. Hän on saattanut jopa käydä sen, mutta ei takuulla sillä nimellä, joka hänen passissaan lukee.­ Hänellä on hiukan etupurentaa, harmaat silmät, lyhyeksi leikattu tukka ja hoidetut viikset.

Elisabet etsi katseellaan miestä ihmisjoukosta. Hän kulki huoneen reunoja pitkin muka katsellen maalauksia ja siemaillen koskematonta viinilasiaan. Tuolla hän oli. Vaalea pitkä mies raidallisessa solmiossa kuunteli keskittyneesti kahden keskustelukumppaninsa juttuja juomatta mitään. Hänen seuralaisensa vaikuttivat sen sijaan olevan jo melkoisessa nousussa. Lihavampi tweedpukuinen mies oli avannut kaksi ylintä nappia kauluksestaan ja pärski puhuessaan kolmannen seuralaisen kanssa. Tämä oli ruotsalainen, Elisabet kuuli sen miehen hopottavasta aksentista. Hän tuijotti tweedpukuisen käsiä, joiden selkämyksessä kasvoi punertavaa karvaa. Puhuessaan mies veti syvään­ henkeä kuin ottaakseen vauhtia. Elisabet odotti, kunnes kohde pyysi anteeksi ja lähti seurasta, sitten hän seurasi tätä. Mies jäi seisoskelemaan miestenhuoneen ulkopuolelle ja kaivoi savukerasian taskustaan odotellessaan. Elisabet käveli suoraan päin häntä.

– Hups. Lasi ei sentään kaatunut. Tai vaan ihan pikkiriikkisen, hän sanoi ruotsiksi.

Elisabet alkoi sukia miehen takkia. Mies murisi kohteliaasti englanniksi, ja Elisabet vaihtoi kieltä.

– Pitäkää tätä, hän sanoi.

– Minä autan.

Ja niin hän törkkäsi lasin miehen käteen ja jatkoi puhdistusta, kunnes tämä ärähti ja kohteliain sanakääntein hankkiutui humalaisesta naisesta eroon. Kulman takana Elisabet kaatoi viinin palmuruukkuun, kääräisi lasin nenäliinaansa ja sulloi sen käsilaukkuun. Salissa hän joi lasin valkoviiniä suoraan tarjottimelta ja käveli ulos.

– Se ei vienyt kauan, vaaleasilmäinen sanoi, kun Elisabet astui autoon parin korttelin päässä.

Elisabet kohautti hartioitaan, ja vaaleasilmäinen ojensi hänelle kirjekuoren. Hän ei laskenut rahoja. Hänen jalkansa tärisivät hiukan, ja niskaan kihosi hikeä.

– Se tuntuu rakastelulta, vaaleasilmäinen sanoi.

– Ensimmäinen kerta.

Elisabet ei vastannut. Hän laittoi käden kaulalleen ja kokeili helminauhaansa. Se tuntui viileältä. Koko­ hänen ihonsa tuntui. Pulssi oli tasainen. Tärinää lukuun ottamatta hän oli rauhallinen kuin kameli.­ Se oli kummallista. Hän oli huomannut saman sota-aikana ajaessaan Suomessa ambulanssia. Normaalisti Elisabet innostui helposti, nauroi helposti ja liikuttui typerimmissäkin elokuvissa. Hän oli kuitenkin aivan tyyni, jos piti vaikkapa auttaa romahtaneen talon­ alle puristuksiin jäänyttä miestä tai etsiä kranaatin sirpaleen pois leikkaama korva. Silloin hän pystyi puhumaan normaalilla äänellä­ ja liikkumaan tehokkaasti ja hitaasti. Jännitys ja itku laukesivat vasta myöhemmin. Mutta nyt. Nyt Elisabetista tuntui, kuin hän olisi leijunut viisi senttiä nahkaisen autonistuimen yläpuolella. Hän halusi­ nauraa, mutta hillitsi sen.

– Miksi te tarvitsette hänen sormenjälkensä?

Elisabet yritti kurkkia etupenkillä istuvaa kuskia, mutta tämän kuljettajanlakki varjosti kasvoja.

– Kuljettaja vie teidät osoitteeseenne. Me tapaamme huomenna täällä.
Mies ojensi hänelle kortin, johon oli kirjoitettu osoite ja kahvilan nimi.­

– Odottakaa, Elisabet sanoi miehen avatessa auton oven omalta puoleltaan.

– Minä haluan…

Vaaleasilmäinen nosti kohteliaasti hattua, ja sitten hän oli poissa. Sade oli lakannut, kun Elisabet viimein nousi autosta lähellä asuntoaan.

– Nyt sinun pitää mennä kotiin, ettei miehesi huolestu. Kerron huomenna lisää.

Elisabet sammutti radion. Huone oli vaiti. Mechelininkadulta kaikui yöllisen ambulanssi huuto.

– Mutta…

– Ihan liikaa sherryä tälle illalle, Saara. Minusta tuntuu, että tiskaamme huomenna.

Elisabetin ääni oli täynnä reippautta. Ilman äskeistä siirtymää Saara olisi pitänyt käytöstä täydellisen aitona.­ Hänen sydämensä hakkasi, mutta hän ei luottanut tarpeeksi ääneensä puhuakseen. Hän ei tiennyt, kumpi asia kiihdytti enemmän. Ajatus brittiagenteista ja puistotapahtumista vai se, että Elisabet… Hän oli tiennyt sen. Kyllä hän oli tiennyt siitä hetkestä, kun Elisabet oli puhutellut häntä rannalla. Siitä hetkestä, kun hän kosketti olkapäätäni rannalla, kaikki on ollut selkeämpää. Kuin olisi uinut­ veden alla ja äkkiä noussut pintaan ja ymmärtänyt vihdoin, että­ kaikki varjot ja kuviot, mitä on ikänsä nähnyt, ovat olleet vääristyneitä. Nyt vihdoin hän on pinnalla ja tuntee kirkkaan hapen repivän keuhkojaan.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.