Elisabet päättää päättää ottaa Saarasta itselleen ”pikku projektin”, ja aloittaa kutsumalla tämän kotiinsa opettelemaan ruuanlaittoa. Mutta eipä aikaakaan, kun he kaksi kohtaavat
toisensa Töölön hallin yleisessä käymälässä, vaihtavat vaatteita keskenään ja jatkavat kumpikin omiin suuntiinsa.

Lizzyn kirjeitä Izzylle
25.6.19--

Rakas Izzy,

Et voi uskoa, miten ikävystyttävä ilta minulla oli eilen. Olin Hannelen päivälliskutsuilla, ja minut laitettiin (tietenkin) istumaan miehen viereen, jonka kaulus oli pesty viimeksi buuri­sodan aikoihin. Tai ehkä liioittelen epäoikeudenmukaisesti.

Sanotaan, että se oli pesty, kun Stanley lähti Afrikkaan. Kyseinen mies peittosi ikävystyttävyydessään jopa Hannelen miehen ja sen saksanopettajamme Oppikoulusta, mikä hänen nimensä oli? Taisimme kutsua häntä Nalleksi? Mutta vierustoverini oli Poikamies, ja koska olen pysynyt jo tähän säädyttömään ikään saakka naimattomana, on Hannelen kunnon tyttönä yritettävä pelastaa minut itseltäni.

Luuletko, että sota vei kaikki vähänkin kiinnostavat miehet? Tai onko asia niin, että he vain luonnostaan niin tylsiä?

Muistatko, kun karkasimme toisena sotatalvena niihin tansseihin? Mitenköhän vanhoja me olimme? Neljätoista. Sinulla oli niin olemattomat rinnat, että tungit nenäliinoja liiveihisi.

Lainasimme vuokraemännän huulipunaa ja maalasimme saumat jalkoihin esittääksemme, että meillä olisi muka varaa nailoneihin. Kertulla pettivät polvet ovella, kun hän näki muutaman lomalta palanneen sotilaan. Raukka ei juuri ollut miehiä nähnyt vuoteen. Ja vielä univormuissa.

Ne olivat hyviä vuosia. Kukaan­ ei ollut huutelemassa moraalin­ perään. Aviottomien lapsien isien perään ei juuri kyselty. Jokainen tiesi, että piti ottaa se, mitä oli saatavilla. Muuten jäi ilman. Tuli ryssä tai ryssän mankeli.

Minä vihaan­ tätä tekopyhyyttä, joka nousi jostain sodan jälkeen. ”Isänmaa, isänmaa, isänmaa.” Ihan kuin sillä enää, nyt kun sota on ohi, olisi sen suurempaa merkitystä. Minun isänmaani on teeripaisti ja pullo punaviiniä.

No, mitä söimme? Tiedän, että se olisi ensimmäinen kysymyksesi. En suinkaan unohda, kun karkasimme asuntolahuoneestamme vain siksi, että olit kuullut, missä emännöitsijä säilytti hunajatoffeeta, jonka oli saanut lahjaksi sulhaseltaan.

Aloitimme Aspic de foie grasilla, sen jälkeen Hannelen uusi tyttö tarjoili meille paistettuja kyyhkysiä (Hannelen mies metsästää) ja lintujen rasvassa paistettuja perunoita. Olin jo melkoisen täynnä, kun pöytään tuotiin karitsanpaisti pienten porkkanoiden ja sipuleiden kera. Terästäydyin ja kohtasin haasteeni niin kuin todellisen Jean d’Arcin
sotilaan tulee. (En koskaan toivu muistikuvasta sinusta siinä peltiämpärikypärässä.) Ja sain kuin sainkin sulatettua sekä paistin että jälkiruuaksi tarjotun mantelitortun (kastike oli tehty Porvoon huvilan vadelmista). Juhlat järjestettiin Hannelen ja Hapannaaman kaupunkiin paluun kunniaksi. Sitähän tässä on odotettukin. Olisin laihtunut ainakin kaksi kiloa ilman Hannelen päivälliskutsuja.

Pahoin pelkään, että saat minun moraalistani epäsuotuisan kuvan, mutta en olisi niin innokas vieraileman Hannelella ilman hänen kokkiaan. Pelkään, että Hannele tietää sen.

Mitä luulet, olisiko mahdollista naida hänen kokkinsa? Se nainen on jumalatar, hyvä haltiatar ja maan päälle laskeutunut pyhimys.

Yritin virittää vierustoverin Herra Likakauluksen kanssa keskustelua siitä, pitääkö niin hienostuneen keittotaidon olla merkki kokin moraalisesta­ ylemmyydestä vai päinvastoin, mutta Herra Likakaulus vain ynisi jotain ja kröhisi sitten kokeeksi.­ Hän ilmeisesti ei ollut varma, vitsailinko vai en, mutta hän ei katsonut kunniakseen jäädä lankaan. Lopulta hän näytti saavan lauseen ulos, ja jäin kiinnostuneena odottamaan.

– Rannassa on viime aikoina näkynyt paljon variksia, hän sanoi, menetti rohkeutensa ja keskittyi ahmimaan lampaanpaistia.

Ehkä olin väärässä. Ehkä hän onkin­ Helsingin kiinnostavin mies.

Elokuun illat ovat tummuneet. Kadun lehmuksiin on tullun tummemman vihreä sävy. Minäkin olen löytänyt uuden kampaajan. Hän halusi sävyttää tukkani kastanjalla. Se on kuulemma huomaamatonta ja tuo kasvoilleni hehkua. En tiedä. Permanentti on ainakin onnistunut.

Kunhan saan tästä kirotusta kirjasta käännöspalkkion, ostan sen leningin, jonka näin Muotinurkan ikkunassa. Muistatko, sen josta kirjoitin viime kirjeessä? Sen, jossa oli punaiset tereet ja tirolilaishenkinen kaulus. Aion lipua se päällä WSOY:n Valkeilla glögeillä ja paistatella herrojen hurmiossa ja neitojen myös.

Izzy, luuletko että minusta tuli tällainen, sodan takia? Näin kyyninen? Sopimaton ihmissuhteisiin ja avioliittoon. No, sinä tiedät.

Sinua syleillen

Lizzysi

PS. Olen saanut uudet naapurit. Mies on ynseä kalpeanaamainen tärkeilijä, rouva säikky, hiljainen, vaalea otus. Heillä on poika. Varsinainen pieni vintiö, viirusilmäinen ja kaunis niin kuin äitinsä.

Nuori rouva on aneemisuudestaan huolimatta varsin kaunis, sellaista elokuvatyyppiä, jonka kauneus perustuu tasaisesti asettuneisiin luihin, ei niinkään luonteenlujuuteen.

3.9.19--
Rakas Izzy

Olen nyt tutustunut uusiin naapureihini. Törmäsin heihin rannalla, äitiin ja poikaan, Herra näyttää työskentelevän pitkää päivää, ja nuori Rouva keskittyy naisellisiin velvollisuuksiinsa eli lastenhoitoon.

Minuun iski jokin tuntematon oikku, halusin kai pyyhkiä sen apaattisen ilmeen kauniilta kasvoilta tai sitten olin vain loputtoman ikävystynyt, mutta pyysin heidät kanssani veneilemään.

Ajoimme pikku purtilollani Uunisaareen, istuimme kallioilla ja söimme makkaravoileipiä. Pikkurouva tunnusti minulle, ettei juuri viitsisi laittaa ruokaa vain heille kahdelle. Ja mies ei ilmeisesti ole kovin hyvissä varoissa­ päätellen talouden tiukkuudesta ja rouvan pari kesää vanhasta mekosta. Tukka, meikki ja kaikki on auttamattoman vanhanaikaista. Se saa hänet näyttämään paljon nuoremmalta kuin on.

Minut olisi voinut kaataa marenkitangolla, kun hän sanoi olevansa kaksikymmentäseitsemän. Kaksikymmentäseitsemän, mitä tuhlausta!

No, olen ajatellut, että ottaisin hänestä projektin, tarvitsen jotain muuta ajattelemista kuin käännöksen, nyt kun sinä olet poissa. Aion opettaa hänet laittamaan ruokaa. Siitä tulee hauskaa.

Lizzysi

19--, Töölössä
Rakas Izzy

Naapurin pikkurouva, hyvä on, hänen­ nimensä on Saara. Ja minä en tosiaankaan ole kateellinen. En ole kerta kaikkiaan perhetyyppiä, pitäisi sinun jo tietää.

Saara ja hänen poikansa Elias, kuusi vuotta, olivat tänään luonani kylässä. Olin luvannut opettaa häntä tekemään padassa haudutettua naudankylkeä. Raukalle on tulossa vieraita, ilmeisesti miehen liiketovereita, ja hän on paniikissa. Tietenkin hän osaa laittaa ruokaa sillä tavalla kuin yleensä ajatellaan. On hän saanut hyvän kotikasvatuksen, isä on jonkun maalaiskaupungin kunnanlääkäri, mutta tyttö parka pelkää vaikuttavansa maalaiselta. Se on tietenkin typerää. Hän on maalta, ja maalla syödään yleensä hyvin.

Voi luoja, voisin myydä toisen isovarpaani, jos saisin jostain muutaman hyvän sorsan. Muistan, kun sinun kotonasi sorsat laitettiin riippumaan oven pieleen höyhen­puvussaan. Miten kauniilta ne näyttivät sinisenhohtavissa liiveissään, näky oli aivan kuin jonkun hollantilaisen 1600-luvun maalarin siveltimestä. Kerroin siitä Saaralle, ja hän ilahtui. (Hän on miellyttämisenhaluinen, ujo ja tekee mielellään palveluksia.) Hän sanoi, että pyytää äitiään lähettämään syksyllä muutaman sorsan maalta. Toivon, suorastaan rukoilen, että hän tekee sen.

Saara tuli tasan kaksi minuuttia­ vaille kolmen. Hän soitti kelloa ja he, sekä pikkupoika että hän, olivat pukeutuneet huolellisemmin kuin ruoanlaitto naapurissa antaisi aihetta. He puristivat toisiaan kädestä.

Saaralla oli päällään pumpulikankainen viininpunainen leninki, auttamattomasti väärää sävyä hänen ihoaan ajatellen, mutta hän näytti hyvin sirolta ja viehättävältä siinä. Kaula nousi hauraana kauluksesta kuin viinilasinjalka. Hän punastui somasti ojentaessaan minulle kukkia: kimppua vaaleanpunaisia hajuherneitä.

Olin hakenut lihakauppiaalta hallista kolme kylkipalaa ja pyytänyt poistamaan niitä luut. Pyysin myös häntä pilkkomaan luut kolmeen osaan. Uunini ja ruukkuni ovat katsos pieniä. Hän tekikin sen, mutta auttamattoman hitaasti. Rue de Mouffetardin mösjöö olisi vain chop, chop, chop, hakannut sen paloiksi. Tämä mies näytti siltä kuin olisi suorittanut monimutkaista kirurgista operaatiota.

Olin laittanut saviruukun likoamaan tunniksi kuumaan veteen, ja Saaran tultua nostin sen. Hän ihasteli sitä, ja täytyy sanoa, että hänellä on hyvä maku. Kerroin, että roomalaiset valmistivat kylkipaistinsa vähän­ samalla tavalla jo Jeesuksen aikoina kuin me nyt, ja hän näytti epäilevältä. Hän on lukenut taidehistoriaa ja estetiikkaa, hän kertoi, mutta jostain syystä opinnot jäivät kesken. Luultavasti avioliiton vuoksi. Miten typerää on, että vieläkin kelpo naiset jättävät aivan kaiken, kun sopiva mies ilmaantuu. (Olen yrittänyt kuvitella Herra Tärkeilijää kosiskelemassa ja Saaraa sydän tykyttämässä rakkaudesta, mutta mielikuvitukseni vain haihtuu jonnekin. Ajatella, että arkipäiväisilläkin ihmisillä on romanssinsa, eikö se ole jollain tavalla VÄÄRIN.)

Ai niin, takaisin kylkipaistin reseptiin.­ Sulatin muutama ruokalusikallisen voita ja ruskistin lihan kattilassa. Kun liha oli ympäriinsä kullanruskeaa, laitoin luut tilalle saamaan väriä. Pilkoin ruukkuun perunoita, porkkanaa, persiljaa, selleriä ja pieniä punasipuleita. (Viimeisiä on hankala saada Helsingistä. Täkäläiset torikauppiaat tuntuvat olevan kovasti ihastuneita keltasipuliinsa.) Heitin päälle yrttikimpun, jossa oli ainakin timjamia, basilikaa ja laakerinlehtiä sekä suolaa ja kokonaisia mustapippureita. Kiedoin lihat silavaan, josta olin leikannut kamaran pois, ja laskin ne vihannesten päälle ruukkuun. Kaadoin päälle kaksi desiä kuumennettua punaviiniä ja laitoin savipadan kylmään uuniin. Kaasu-uuni ei ole niin hyvä kuin puu-uuni, mutta kaikkea ei voi saada.

Selitin Saaralle, että tämän ruoan idea on se, että se tekeytyy uunissa samaan aikaan kun emäntä on vapaa tekemään, mitä haluaa. Esimerkiksi ehostautumaan tai minun tapauksessa kääntämään kiireessä ne loput­ neljä sivua, viime hetkellä. Lisukkeetkin valmistuvat samalla, ja huokeaan ruukkuun imeytynyt vesi kiehuu ja kosteuttaa paistin yhdessä punaviinin kanssa. Tarvittaessa (jos muistaa lisätä puljonkia ja punaviiniä) ruukkua voi pitää uunissa­ yli tarvittavat kolme tuntia.

Kun liha on ollut riittävän kauan, se otetaan pois uunista. Liemi siivilöidään, ja perunat, porkkanat, selleri ja sipulit asetellaan kauniisti vadin reunoille. Paistin annetaan vetäytyä hetken, ja sillä aikaa valmistetaan liemestä kastike: Ensin kuoritaan pinnalle kertynyt vaahto, ja lientä keitetään pienessä kasarissa hieman kokoon. Vatkataan joukkoon muutama teelusikallinen jauhoja, jotta kastike saostuu, ja kiehautetaan kastike. Lopulta vatkataan kastikkeeseen vielä muutama ruokalusikallinen voita. Tarvittaessa voi vielä lisätä suolaa ja pippuria. Minä en yleensä enää lisää.

Äitini kuorrutti aina kylkipaistin leivänmuruilla ja parmesaanilla ja laittoi sen vielä uuniin ilman kantta, mutta sota-aikana ja sen jälkeen oli niin hankala saada parmesaania, että minä luovuin tavasta.

Äidillä­ oli muitakin outoja tapoja. Muistatko sen, kun hän päätti paperoida­ ruokasalin isän ollessa poissa? Hän komensi meidät lapset auttamaan. Näytti kuvia Voguesta ja selitti, miten jollain ranskalaisella elokuvatähdellä oli samanlainen huvilallaan.

Paperi oli vähintäänkin outoa. Siinä oikeankokoiset koirat pelasivat shakkia. Ruusut ja narsissit kukkivat samassa puutarhassa. Siinä ei ollut mitään järkeä. Mutta meistä lapsista se oli ihanaa. Äiti lauloi levittäessään liisteriä seinään ja poltti savuketta toisella kädellä.­ Muistan sen kuin kuvan aikakauslehdessä. Hänellä oli päällään sininen leninki, se jossa oli vihreää nauhaa kauluksessa.

Tapettia oli seitsemän rullaa, ja ensin loppui liisteri, sitten sherry ja lopuksi äitiä alkoi nukuttaa. Isä maalautti myöhemmin seinät. Hän sanoi, että hän ei halunnut maalattujen koirien tuijottavan häntä samalla kun
hän söi.

Leikkaan aina paistin ennen tarjolle asettamista, minusta se on parasta,­ mutta tiedän, että joitain emäntiä viehättää leikata paisti pöydässä. Se näyttää joka tapauksessa varsin sievältä vihannesten ja perunoiden ympäröimänä. Tätä ruokaa ei siis saa millään sekoittaa paahtopaistiin! Paahtopaisti on aivan­ eri asia. (Älä pelästy, en minä ole kirjoittamassa sinulle nyt kokonaista keittokirjaa. Pääsen aivan pian itse asiaan.)

Saara ja minä söimme keittiönpöydän ääressä arkilautasilta. Pelkäsin, että paremmat posliinit olisivat saaneet hänet ujostelemaan. Hän söi sievästi, mutta kesken aterian hän purskahti nauruun niin että vedet vain roiskuivat hänen silmistään. Minun piti hakata häntä selkään ja kaataa lisää viiniä, jotta hän rauhoittuisi.

– Ajattele, hän sanoi lopulta.
– Juhania odottaa kylmä peruna­laatikko, kun hän tulee töistä, ja täällä meillä on tällainen juhla-ateria.

Minäkin nauroin. Ehkä vain siksi että hänen naurunsa oli niin hopeista.­

Sinun suudelmissa
Lizzy

PS. Sattui vielä eräs hauska tapaus, kun olimme keittiössä. Pikku-Elias oli mennyt leikkimään olohuoneen puolelle. Jossain vaiheessa hänen äitinsä meni katsomaan, minkä takia poika leikki niin hiljaa. Paljastui, että poika oli löytänyt Hannelen tyttären luokseni unohtamat paperinuken ja leikki niillä. Hänen äitinsä kauhistui ja riisti nuket­ pojalta saman tien, ja lapsi alkoi parkua. Nukke esitti Marilyn Monroeta, joten täytyy sanoa, että pojalla on hyvä maku. Saimme lapsen rauhoittumaan vasta, kun lupasin, että hän saa leikkiä paperi­nukella minun luonani. Jos nukke seuraisi häntä kotiin hänen vuoteeseensa, voi olla että hänen isänsä hermostuisi. Poika näytti ymmärtävän tämän perusteen, hän nyökkäsi ääneti. Silitti nukkea hellästi ja vaati saada pukea sen päälle yöasun. Se oli aika hellyttävää. Päätin samassa, että ostan hänelle pari arkkia paperinukkeja heti, kun minulle­ tulee asiaa kirjakauppaan.

PPS. Saara on suorastaan kaunotar nauraessaan. Hänet pitää saada nauramaan useammin.

12.9.19--, Töölössä
Izzy, ma belle

Pikku naapurini oli täällä eilen. Älä naura, tiedän mitä ajattelet ja vihjauksesi ovat täysin sopimattomia. Teimme turskaa. Kirjoitin sinulle­ reseptin.

Portugalilainen turska
Voidellaan uunivuoka. Silputaan siihen muutama peruna ja sipuleja. Niiden päälle laitetaan suolattu turska, jota on liotettu kaksi vuorokautta. Valellaan päälle chiliöljyä (saadaan aikaan, kun muutama palko laitetaan pullolliseen oliivi­öljyä) ja kuivaa valkoviiniä. Haudutetaan uunissa kannellisessa ruukussa, kunnes sipulit ja perunat ovat pehmeitä.

Varoitus! Jos nauttii sekä tätä turskaa että hiukan liikaa vino verdeä, kannattaa nukkua lähellä kylpyhuonetta. Kun söin tätä ensimmäistä kerta pienessä kylässä portugalin rannikolla, heräsin yöllä tuskalliseen janoon.

Huussi oli pihan­ perällä ja minä yläkerrassa vierashuoneessa. Hiivin portaita alaspäin varoen herättämästä isäntäpariskuntaani (Madridissa eräissä juhlissa tapaamaani kustannustoimittajaa ja hänen rouvaansa). Elettiin huhtikuuta, mutta ilma oli jo niin lämmin, että pystyin huoletta käymään paljain jaloin. Olin ulko-ovella ja tartuin ripaan, jota lonksutin, kunnes ymmärsin, että ovi oli lukittu sisäpuolelta. Avainta ei
näkynyt missään. Tuumin, että sen täytyy olla jossain lähellä naulassa, muutenhan isäntäpariskunta olisi varmaan maininnut muusta.

Eteisessä oli hämärää, ja olin sytyttänyt vain yhden valon. Tunnustelin ovenkarmin yläosaa, kurkistin maton alle, rakko tuntui painavan tonnin. Katsoin jo haikeana palmuruukkua ja mietin, olisiko nolompaa herättää emäntäni vai pissata ruukkuun.

Äkkiä kuulin jostain puhetta ja huokaisin helpotuksesta. Palvelustyttö oli hereillä, ongelma oli ratkaistu. Lähdin kulkemaan ääntä kohti, muotoillen päässäni italian lauseita, portugalia en osannut sanaakaan.

Saavuin keittiöön, joka oli pimeänä. Sytytin kattolampun ja näin aution huoneen. Keskellä suurta höylättyä leivinpöytää oli liinan alla taikina-astia. Seinillä riippui sipuli ja paprikanippuja ja kuivattua kalaa, makkaroita ja kuparisia vuokia, joiden käyttötarkoitusta pystyin vain arvailemaan.

ELISABET SULKI kirjeen. Se oli vaaleansinistä paperia, ohutta kuin henkäys. Oi miten hänellä oli ikävä kunnon kirjepaperia, sellaista jota sai ennen sotaa.

Sotaakin hän huomasi ikävöivänsä. Ja pommituksia. Tietenkin oli ollut pelottavaa kuulla ilmahälytys ja rynnätä papiljoteissa kesken päiväunien ilmasuojaan, mutta elämässä sentään koko ajan tapahtui jotakin. Silloin hän oli tavannut Izzynkin. Se oli ollut hauskaa aikaa. Ihmiset tiesivät, että­ voisivat kuolla huomenna ja uskalsivat heittäytyä ja rakastaa.

Nykyinen elämä oli kovin tasapaksua. Vaikka olihan tietenkin kutsut ja aina saattoi ostaa uuden mekon. Kankaitakin sai nykyään. Ei tarvinnut edes jemmailla sokeria, vaan sitäkin sai ostaa jo ilman korttia.

Elisabet katsoi kelloa. Se oli varttia vailla kaksi. Hän ehtisi ostaa kukat matkalla veneelle. Ruusuja, mielellään valkoisia. Ehkä myös kieloja, vaikka joskus ne saattoivat laukaista päänsäryn.

Lapsena ja nuorena Elisabet oli kärsinyt rajuista migreeneistä, jotka olivat yltyneet sisäoppilaitoksessa, jonne hänet oli lähetetty ennen sotaa. Turvaan, vaikka totta puhuen Elisabet luuli, että hänen äitinsä oli vain halunnut päästä hänestä eroon. Teini-ikäinen tytär haittasi kiusallisesti äidin kosijoita lähestymästä.

Äiti-parka. Tämä oli tuolloin ollut jo kolme vuotta leskenä. Sen täytyi olla ennätys.­ Äiti ei oikein ollut koskaan tullut kunnolla toimeen ilman miestä. Hän oli sitä tyyppiä, joka esitti pyörtyvänsä, jos kaikkien miespuolisten henkilöiden huomio edes hetkeksi herpaantui hänestä. Lääkäri, naurettava saksaa murtaen puhuva sotilasviiksinen kaveri, oli sanonut päänsärkyjen johtuvan Elisabetin estoista. Totta hitossa hän oli ollut estoinen, hän oli ollut neljätoistavuotias vieraassa maassa.

Oli kulunut kuukausia ennen kuin hän tutustui edes ensimmäiseen tyttöön, jota saattoi sanoa ystäväkseen.­ Se oli ollut Josephine, juutalaistyttö Toulousesta, eteennojaava purenta ja hikiset kädet, mutta herra jumala miten se tyttö osasi suudella.

Elisabet pyyhki hikinoron otsaltaan. Helle oli pahimmillaan. Hän oli avannut huoneistonsa kaikki ikkunat, että saisi aikaan läpi­vedon. Jo ajatus jakun vetämisestä kesämekon päälle sai hänet hikoilemaan entistä pahemmin.

Jonain päivänä minä kävelen kauppaan paljain käsivarsin, ja talonmiehen rouva saa sanoa mitä haluaa, hän ajatteli, sulki kirjoituspöydän kannen ja lisäsi eteisen peilin edessä huulipunaa siveltimellä. Hän ei mielellään liikkunut minnekään huulet maalaamattomina. Huulipuna oli kuin kypärä, jonka saattoi vetää suojaksi koko ulkomaailmaa vastaan.

Hän sujautti kirjeen jakun taskuun, pani hetken epäröityään suuren punaisen hatun päähänsä, lukitsi ulko-oven ja oli pian kadulla.

Helle hyökyi vastaan kuin kostea käsi. Hän tunsi, miten pellavajakun kainalot alkoivat kostua heti. Eteläisen Hesperiankadun lehmukset levittivät makeaa tuoksuaan.

Hän oli kulkenut jo korttelin verran rantaan päin, kun huomasi miehen. Tällä oli vaalea popliinitakki, tumma puku ja hattu. Miehen oli pakko sulaa kaikkien niiden vaatteiden alla. Hän käveli parikymmentä metriä Elisabetin takana, ei niin lähellä,­ että olisi saavuttanut tätä.

Elisabet kumartui solmimaan kengännauhaa niin, että hän saattoi tarkastella miestä kivijalkakampaamon ikkunoista. Mieskin pysähtyi­ ja jäi tuijottamaan leipurin näyteikkunaa. Tällä oli pienet viikset, hyvin hoidetut. Nuori. Yleensä ne olivat vanhempia, Elisabet ajatteli ja painoi kasvot mieleensä. Useimmiten niillä oli autot, ja ne halusivatkin näyttäytyä. Tämän­ täytyi olla joku toimistorotta, jota kukaan ei ollut vielä opettanut talon tavoille. Mutta minkä talon?­ Kuka miehen oli lähettänyt?

Elisabet tiesi, että vainoharhaisuus, todellinen tai kuviteltu, oli samaan aikaan sekä oikeutettua että ansa. Hän astui sisään kukkakauppaan Runeberginkadulla ja nyki hansikkaat ranteesta. Ohuiden kesähansikkaiden kanssa piti olla aina niin huolellinen. Ne repesivät helposti, kuin silkkipaperia olisi nyppinyt.

Myyjätär oli vanhempi rouva, liian ystävällinen ollakseen omistaja, mutta oli taatusti palvellut liikkeessä ensimmäisestä sodasta asti. Tärisevin­ käsin hän valitsi valkoisia ruusuja ja kääri kukat sanomalehtiin. Elisabet otti odotellessa puuterirasian taskustaan. Mies oli yhä kadulla.

– Voinko käyttää puhelinta? Elisabet kysyi ja laski setelin tiskille.

Myyjä epäröi mutta Elisabet hymyili.­

– Mieheni. Tämä on hätätapaus. Meillä on illalliskutsut, ja hän unohti sanoa, että kuinka monta vierasta tulee. Tiedättehän miehet. Olet totaalisessa pulassa, jos hän on kutsunut sen kammottavan pomonsa­ vaimon. Hän on aina dieetillä.­

Sanat virtasivat Elisabetin suusta. Jo lapsena hän oli huomannut, miten hyvä hän oli keksimään tarinoita. Sisäoppilaitoksessa hän onnistui­ aina puhumaan itselleen ylimääräisen aprikoosin tai saamaan kourallisen rusinoita. (Ja se kerta, kun he työnsivät Madam Cecilen ulkohuussiin, ja ainut joka ei jäänyt kiinni, oli Elisabet.)

Myyjä hymyili kyllä-rouva-hymyä, taitteli setelin taskuunsa ja nyökkäsi takahuoneeseen päin. Elisabet tiesi maksavansa liikaa, se herätti aina epäilyksiä. Suomalaiset olivat suunnattoman pihejä tippaamaan. Mutta hän ei nyt joutanut enempään lirkutteluun. Takahuoneessa hän pyöritti numeron. Hän opetteli aina kaikki numerot ulkoa, koska paperilapuilla oli ikävä taipumus joutua vääriin käsiin.

Hetken päästä Elisabet astui takaisin­ kadulle. Hän nopeutti askeliaan,­ mutta ei niin paljon, että antaisi ymmärtää huomanneensa miehen. Kukkapaketti heilui hänen kyynärvarrestaan roikkuen. Töölön hallissa hän osti lihaa, vihanneksia ja lopulta juustoa Pappa Ingmanin kojusta. Hän pysähtyi Niemisen lihaliikkeen­ eteen ja jäi katselemaan, miten lihamestarin poika paloitteli kokonaista vasikan ruhoa.­ Elisabet veti sieraimiinsa veren­ ja siirtomaapuodin mausteiden tuoksua.

Mies seisoi nappi­kojun edustalla ja näytti siltä kuin valitsisi­ kuumeisesti messinki- ja helminappien väliltä. Elisabet kääntyi ympäri ja astui liiviliikkeeseen ja pyysi saavansa käyttää toilettia. Myyjätär ohjasi hänet sivummalle hallin yleisökäymälään. Kun ovi kolahti hänen takanaan, hän kuuli tutun tervehdyksen.

– Minä juoksin Caloniuksen­kadun kautta, ettei kukaan näkisi. Olen varma, ettei kukaan nähnyt!

Saaran posket helottivat. Hänellä oli päällään leninki ja halpa ruskea jakku. Luultavasti jonkun maalaisompelijan käsialaa.

– Nopeasti. Vaihdetaan vaatteet, Elisabet sanoi ja alkoi riisuuntua.

Saara totteli ja alkoi napittaa jakkua auki. Hän oli laihempi kuin Elisabet oli odottanut. Näytti tytöltä vaatteidensa alla enemmän kuin kuusivuotiaan äidiltä.

– Hattu. Sido se tiukasti, Elisabet sanoi. Ota ostokset ja kanna niitä niin, etteivät kasvosi näy. Selitän kaiken myöhemmin.

– Se on siis totta. Se poika juhlissa. Hän sanoi, että sinä olet vakooja!

– Ei mitään niin jännittävää. Kerron kaiken myöhemmin. Mutta nyt minun täytyy mennä.

Elisabet suoristi Saaran hatun niin, että hänen omat hiuksensa jäivät melkein sen varjoon. He olivat samankokoisia, hän hiukan Saraa­ muodokkaampi, mutta kukaan­ mies ei taatusti huomaisi kauempaa eroa. Hiusten värin peittäisi päähine. Ihmisillä oli tapana katsoa vaatteita. Siksi punainen hattu oli aina tehokas valinta.

– Mene, Elisabet sanoi.
– Minä odotan vartin ja seuraan perästä. Liiku vain kaduilla joissa on ihmisiä, kiertele hiukan. Mene vaikka elokuviin ennen kuin palaat kotiin.

Saara nyökkäsi ja vakavoitui.

– Luuletko että hänellä on ase?

Elisabet purskahti nauruun.

– Tämä ei ole mikään halpa roskaromaani, Saara.

Sitten hän vakavoitui.

– Sinä olet turvassa, mutta katso, ettet paljastu. On tärkeää että he eivät yhdistä meitä toisiinsa.

Sitten hetken mielijohteesta hän suuteli Saaraa otsalle. Nainen punastui, ja Elisabetin lävisti taas kerran hellyys. Pitkäksi naiseksi Saara oli pieni, sellainen jota katsellessa tunsi samaan aikaan tarvetta suojella, että halua painaa tämä tiukasti syliinsä.

– Me näemme illalla kutsuilla. Vain muutama vieras. Kerron heidän lähdettyään sinulle kaiken.

KOTONA TYHJÄSSÄ asunnossa Saara riisui kaikki vaatteensa. Rullasi sukat huolellisesti laatikkoonsa, ripusti hameen oikenemaan kaappiin. Kävi eteisen peilikaapin eteen, avasi tukkansa ja katsoi itseään.

Iho oli kalpea ja valkoinen kuin vanhojen maalausten naisilla, hiukset valuivat kihartuen rinnoille, silmien ympärillä oli renkaat. Vatsa pyöristyi kohti reisiä, sen poikki kulkivat kumikorsetin jättämät punaiset painaumat. Varpaiden päällä kasvoi ohutta nukkaa, jalat olivat pitkät, reidet voimakkaat.

Hän oli kahdenkymmenenseitsemän, pitkä ja ei suorastaan kaunis, mutta jotain enemmän kuin sievä. Hän kärsi kroonisesta anemiasta, inhosi punajuurta, eikä ollut koskaan rakastanut ketään muuta kuin poikaansa. Ei sillä tavalla kun elokuvissa rakastetaan. Hän oli maannut yhden miehen, lapsensa isän, kanssa. Nautti siitä. Hetkittäin hän saavutti hyrisevän kihelmöinnin, joka alkoi varpaista. Joskus hän mietti, tunsivatko muut naiset samoin, mutta hän ei kehdannut kysyä, ei edes Irinalta.

Hän tiesi, että Juhanilla oli muita naiskokemuksia, sellaisia naisia, hän ajatteli. Joskus Saara ajatteli, että kaikki muut olivat käyneet jonkun salaisen kurssin, sellaisen jossa opetettiin sanomaan oikeat asiat oikealla hetkellä, viikattiin alushousut kirjailtuihin silkkipussukoihin ja nukuttiin prässätyissä alusvaatteissa. Tai ehkä se oli vain hänen äitinsä. Äiti, joka uskoi että joissain maissa määrättiin ihminen leirille, jos käsilaukku ja kengät eivät sointuneet toisiinsa.

Saara ei koskaan oppinut ymmärtämään, mistä muut sen haistoivat, pikkutytöt, seminaaritoverit, toiset äidit. Kuin he olisivat haistaneet erilaisen tuoksun, joka erittyi Saaran ihosta.

Kyllä hänellä oli ystäviä, hän ei vain koskaan ollut se, jonka luokse tultiin ensimmäisenä. Ei osannut nauraa oikeassa paikassa, sanoa­ oikeita sanoja uudesta kampauksesta. Häneltä puuttui kieli jolla puhua. Enimmäkseen, suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan, hän keskittyi olemaan niin näkymätön kuin mahdollista, ja hänet hyväksyttiin seisomaan ringin reunalle. Enempää hän ei pyytänytkään. Kun tilattiin porukalla ompelutarvikkeita, Saara katsoi aina parhaaksi maksaa hiukan enemmän kuin muut. Hän ei halunnut kenenkään ajattelevan, ettei hän hoitaisi osuuttaan.

Saara laski itselleen kylvyn ja otti Eliaksen mukaan pitkästä aikaa, vaikka poika oli sellaiseen jo liian iso. He yhdessä täyttivät ammeen niin että vettä läikkyi yli.

Elias venkoili mutta rauhoittui, kun Saara antoi hänelle hänen vauvanukkensa. Se oli heidän salaisuutensa, hänen­ ja Eliaksen, sillä Juhanista poikien ei sopinut leikkiä nukeilla. Se oli musta vauvanukke, kiharatukkainen ja pulloposkinen, ja sillä oli sulkeutuvat silmät. Elias rakasti sitä enemmän kuin mitään muuta. Saara oli ostanut nuken lelukaupan alennusmyynnistä. Niitä oli myyty olympialaisten aikaan, silloin kun Helsingin kaduilla oli kuljeskellut oudon värisiä ihmisiä, ja nukkeihinkin oli haettu eksotiikkaa. Mutta nuket olivat jääneet myymättä, ja Saara oli saanut yhden halvalla.

Nukella oli ollut ostettaessa vaaleankeltainen mekko, mutta Elias oli silti päättänyt, että nuken nimi oli Elias. Saara oli yrittänyt saada lasta keksimään toista nimeä, mutta luovuttanut sitten. Nyt Elias kylvetti nukke-Eliasta ja jutteli sille istuessaan kylpyammeessa.

Saara pesi meikin naamaltaan ja avasi tukkansa nutturalta pesua varten. Maailma keinui ympärillä, outona käsittämättömänä. Siihen oli niin vaikea saada otetta. Useimmiten Saara ei edes viitsinyt yrittää. Sen jälkeen, mitä Liisalle oli tapahtunut, hän oli pitänyt parhaana antaa kaiken vain lipua ohitse.

Joskus hän ajatteli, että hänen ja maailman välissä oli huurrettu lasi. Sen ulkopuolella tapahtui se todellinen elämä: suuret tunteet ja tarinat, joista hän oli lukenut vain kirjoista. Saara sulki silmänsä ja laskeutui kylpyammeessa niin alas, että vain nenä oli enää pinnalla. Elias lauloi itsekseen kylvettäessään Elias-nukkea.

– Nuku nuku nurmilintu…

Se oli sama laulu, jota Saara oli aikoinaan laulanut pojalle, laulu jossa äiti kutsui kuolemaa nurmilinnunhahmossa hakemaan lapsensa. Karmiva laulu, mutta vain se oli saanut Eliaksen rauhoittumaan pienenä, kun elämä oli ollut vain yhtäjaksoista yötä, jonka herätti vain sylilapsen säännöllinen huuto.

Saara veti henkeä ja sukelsi.

Veden alla hän avasi silmänsä ja katseli miten kuplavana nousi
hänen jäljessään pintaan. Sulkematta silmiään hän pystyi näkemään Liisan kasvot. Tämän istumassa ikkunalaudalla sinä päivänä. Lehmuksen vihreät lehdet tytön takana, kun tämä roikotti jalkaansa avonaisesta ikkunasta ja nauroi suu auki.

Hän antoi muiston hyökyä ylitseen kuin kylpyveden. Katseli jokaista yksityiskohtaa muistossa. Aloitti Liisan jaloista, joissa oli valkoiset kumipohjaiset tennistossut, vaikka ei muistanutkaan Liisan ikinä pelanneen­ tennistä. Hän levitti eteensä kuvan mekosta, jossa oli
punaisia unikkoja, granaattiomenan kuultoisen huulipunan, tylpiksi leikatut kynnet, luisut paljaat olkapäät kuin rantakivet, toispuoleisen
hymykuopan ja harmaan­vihreät silmät, joissa oli ruskeita täpliä.

Liisa sanomassa, ”Älä ole tylsimys, Saara. Mitä ihmettä voisi tapahtua?” ja nauravan päälle niin kuin vain seitsemäntoistavuotias osaa. Älä ole tylsä Saara. Mutta Saara oli aina. Aina paitsi SINÄ iltana, jota Saara ei halua ajatella.

Keuhkot olivat tyhjät tuoreesta ilmasta, ja Saara nosti pään veden pinnalle. Vesi pärskyi, ja hän huohotti.

– Äiti, mä luulin jo että susta tuli merenneito, Elias sanoi ja tuijotti häntä epäluuloisin silmin.

Poika oli vielä siinä iässä, että hänen oli vaikea erottaa tarinoita ja oikeaa maailmaa toisistaan. Vaatekaapeissa oli vielä ovi toiseen maailmaan, sängyn alla mörköjä ja äidit voivat muuttua vedenneidoiksi käärmehohtoisin pyrstöin. Saara hymyili pojalle.

– Tehdään kuplia!

Ja niin he puhalsivat molemmat veteen, kunnes nauru vei voiton, ja he käpertyivät toisiaan vasten.

Jatkuu ensi viikolla.