Elisabet päättää päättää ottaa Saarasta itselleen ”pikku projektin”, ja aloittaa kutsumalla tämän kotiinsa opettelemaan ruuanlaittoa. Mutta eipä aikaakaan, kun he kaksi kohtaavat
toisensa Töölön hallin yleisessä käymälässä, vaihtavat vaatteita keskenään ja jatkavat kumpikin omiin suuntiinsa.

Lizzyn kirjeitä Izzylle
25.6.19--

Rakas Izzy,

Et voi uskoa, miten ikävystyttävä ilta minulla oli eilen. Olin Hannelen päivälliskutsuilla, ja minut laitettiin (tietenkin) istumaan miehen viereen, jonka kaulus oli pesty viimeksi buuri­sodan aikoihin. Tai ehkä liioittelen epäoikeudenmukaisesti.

Sanotaan, että se oli pesty, kun Stanley lähti Afrikkaan. Kyseinen mies peittosi ikävystyttävyydessään jopa Hannelen miehen ja sen saksanopettajamme Oppikoulusta, mikä hänen nimensä oli? Taisimme kutsua häntä Nalleksi? Mutta vierustoverini oli Poikamies, ja koska olen pysynyt jo tähän säädyttömään ikään saakka naimattomana, on Hannelen kunnon tyttönä yritettävä pelastaa minut itseltäni.

Luuletko, että sota vei kaikki vähänkin kiinnostavat miehet? Tai onko asia niin, että he vain luonnostaan niin tylsiä?

Muistatko, kun karkasimme toisena sotatalvena niihin tansseihin? Mitenköhän vanhoja me olimme? Neljätoista. Sinulla oli niin olemattomat rinnat, että tungit nenäliinoja liiveihisi.

Lainasimme vuokraemännän huulipunaa ja maalasimme saumat jalkoihin esittääksemme, että meillä olisi muka varaa nailoneihin. Kertulla pettivät polvet ovella, kun hän näki muutaman lomalta palanneen sotilaan. Raukka ei juuri ollut miehiä nähnyt vuoteen. Ja vielä univormuissa.

Ne olivat hyviä vuosia. Kukaan­ ei ollut huutelemassa moraalin­ perään. Aviottomien lapsien isien perään ei juuri kyselty. Jokainen tiesi, että piti ottaa se, mitä oli saatavilla. Muuten jäi ilman. Tuli ryssä tai ryssän mankeli.

Minä vihaan­ tätä tekopyhyyttä, joka nousi jostain sodan jälkeen. ”Isänmaa, isänmaa, isänmaa.” Ihan kuin sillä enää, nyt kun sota on ohi, olisi sen suurempaa merkitystä. Minun isänmaani on teeripaisti ja pullo punaviiniä.

No, mitä söimme? Tiedän, että se olisi ensimmäinen kysymyksesi. En suinkaan unohda, kun karkasimme asuntolahuoneestamme vain siksi, että olit kuullut, missä emännöitsijä säilytti hunajatoffeeta, jonka oli saanut lahjaksi sulhaseltaan.

Aloitimme Aspic de foie grasilla, sen jälkeen Hannelen uusi tyttö tarjoili meille paistettuja kyyhkysiä (Hannelen mies metsästää) ja lintujen rasvassa paistettuja perunoita. Olin jo melkoisen täynnä, kun pöytään tuotiin karitsanpaisti pienten porkkanoiden ja sipuleiden kera. Terästäydyin ja kohtasin haasteeni niin kuin todellisen Jean d’Arcin
sotilaan tulee. (En koskaan toivu muistikuvasta sinusta siinä peltiämpärikypärässä.) Ja sain kuin sainkin sulatettua sekä paistin että jälkiruuaksi tarjotun mantelitortun (kastike oli tehty Porvoon huvilan vadelmista). Juhlat järjestettiin Hannelen ja Hapannaaman kaupunkiin paluun kunniaksi. Sitähän tässä on odotettukin. Olisin laihtunut ainakin kaksi kiloa ilman Hannelen päivälliskutsuja.

Pahoin pelkään, että saat minun moraalistani epäsuotuisan kuvan, mutta en olisi niin innokas vieraileman Hannelella ilman hänen kokkiaan. Pelkään, että Hannele tietää sen.

Mitä luulet, olisiko mahdollista naida hänen kokkinsa? Se nainen on jumalatar, hyvä haltiatar ja maan päälle laskeutunut pyhimys.

Yritin virittää vierustoverin Herra Likakauluksen kanssa keskustelua siitä, pitääkö niin hienostuneen keittotaidon olla merkki kokin moraalisesta­ ylemmyydestä vai päinvastoin, mutta Herra Likakaulus vain ynisi jotain ja kröhisi sitten kokeeksi.­ Hän ilmeisesti ei ollut varma, vitsailinko vai en, mutta hän ei katsonut kunniakseen jäädä lankaan. Lopulta hän näytti saavan lauseen ulos, ja jäin kiinnostuneena odottamaan.

– Rannassa on viime aikoina näkynyt paljon variksia, hän sanoi, menetti rohkeutensa ja keskittyi ahmimaan lampaanpaistia.

Ehkä olin väärässä. Ehkä hän onkin­ Helsingin kiinnostavin mies.

Elokuun illat ovat tummuneet. Kadun lehmuksiin on tullun tummemman vihreä sävy. Minäkin olen löytänyt uuden kampaajan. Hän halusi sävyttää tukkani kastanjalla. Se on kuulemma huomaamatonta ja tuo kasvoilleni hehkua. En tiedä. Permanentti on ainakin onnistunut.

Kunhan saan tästä kirotusta kirjasta käännöspalkkion, ostan sen leningin, jonka näin Muotinurkan ikkunassa. Muistatko, sen josta kirjoitin viime kirjeessä? Sen, jossa oli punaiset tereet ja tirolilaishenkinen kaulus. Aion lipua se päällä WSOY:n Valkeilla glögeillä ja paistatella herrojen hurmiossa ja neitojen myös.

Izzy, luuletko että minusta tuli tällainen, sodan takia? Näin kyyninen? Sopimaton ihmissuhteisiin ja avioliittoon. No, sinä tiedät.

Sinua syleillen

Lizzysi

PS. Olen saanut uudet naapurit. Mies on ynseä kalpeanaamainen tärkeilijä, rouva säikky, hiljainen, vaalea otus. Heillä on poika. Varsinainen pieni vintiö, viirusilmäinen ja kaunis niin kuin äitinsä.

Nuori rouva on aneemisuudestaan huolimatta varsin kaunis, sellaista elokuvatyyppiä, jonka kauneus perustuu tasaisesti asettuneisiin luihin, ei niinkään luonteenlujuuteen.

3.9.19--
Rakas Izzy

Olen nyt tutustunut uusiin naapureihini. Törmäsin heihin rannalla, äitiin ja poikaan, Herra näyttää työskentelevän pitkää päivää, ja nuori Rouva keskittyy naisellisiin velvollisuuksiinsa eli lastenhoitoon.

Minuun iski jokin tuntematon oikku, halusin kai pyyhkiä sen apaattisen ilmeen kauniilta kasvoilta tai sitten olin vain loputtoman ikävystynyt, mutta pyysin heidät kanssani veneilemään.

Ajoimme pikku purtilollani Uunisaareen, istuimme kallioilla ja söimme makkaravoileipiä. Pikkurouva tunnusti minulle, ettei juuri viitsisi laittaa ruokaa vain heille kahdelle. Ja mies ei ilmeisesti ole kovin hyvissä varoissa­ päätellen talouden tiukkuudesta ja rouvan pari kesää vanhasta mekosta. Tukka, meikki ja kaikki on auttamattoman vanhanaikaista. Se saa hänet näyttämään paljon nuoremmalta kuin on.

Minut olisi voinut kaataa marenkitangolla, kun hän sanoi olevansa kaksikymmentäseitsemän. Kaksikymmentäseitsemän, mitä tuhlausta!

No, olen ajatellut, että ottaisin hänestä projektin, tarvitsen jotain muuta ajattelemista kuin käännöksen, nyt kun sinä olet poissa. Aion opettaa hänet laittamaan ruokaa. Siitä tulee hauskaa.

Lizzysi

19--, Töölössä
Rakas Izzy

Naapurin pikkurouva, hyvä on, hänen­ nimensä on Saara. Ja minä en tosiaankaan ole kateellinen. En ole kerta kaikkiaan perhetyyppiä, pitäisi sinun jo tietää.

Saara ja hänen poikansa Elias, kuusi vuotta, olivat tänään luonani kylässä. Olin luvannut opettaa häntä tekemään padassa haudutettua naudankylkeä. Raukalle on tulossa vieraita, ilmeisesti miehen liiketovereita, ja hän on paniikissa. Tietenkin hän osaa laittaa ruokaa sillä tavalla kuin yleensä ajatellaan. On hän saanut hyvän kotikasvatuksen, isä on jonkun maalaiskaupungin kunnanlääkäri, mutta tyttö parka pelkää vaikuttavansa maalaiselta. Se on tietenkin typerää. Hän on maalta, ja maalla syödään yleensä hyvin.

Voi luoja, voisin myydä toisen isovarpaani, jos saisin jostain muutaman hyvän sorsan. Muistan, kun sinun kotonasi sorsat laitettiin riippumaan oven pieleen höyhen­puvussaan. Miten kauniilta ne näyttivät sinisenhohtavissa liiveissään, näky oli aivan kuin jonkun hollantilaisen 1600-luvun maalarin siveltimestä. Kerroin siitä Saaralle, ja hän ilahtui. (Hän on miellyttämisenhaluinen, ujo ja tekee mielellään palveluksia.) Hän sanoi, että pyytää äitiään lähettämään syksyllä muutaman sorsan maalta. Toivon, suorastaan rukoilen, että hän tekee sen.

Saara tuli tasan kaksi minuuttia­ vaille kolmen. Hän soitti kelloa ja he, sekä pikkupoika että hän, olivat pukeutuneet huolellisemmin kuin ruoanlaitto naapurissa antaisi aihetta. He puristivat toisiaan kädestä.

Saaralla oli päällään pumpulikankainen viininpunainen leninki, auttamattomasti väärää sävyä hänen ihoaan ajatellen, mutta hän näytti hyvin sirolta ja viehättävältä siinä. Kaula nousi hauraana kauluksesta kuin viinilasinjalka. Hän punastui somasti ojentaessaan minulle kukkia: kimppua vaaleanpunaisia hajuherneitä.

Olin hakenut lihakauppiaalta hallista kolme kylkipalaa ja pyytänyt poistamaan niitä luut. Pyysin myös häntä pilkkomaan luut kolmeen osaan. Uunini ja ruukkuni ovat katsos pieniä. Hän tekikin sen, mutta auttamattoman hitaasti. Rue de Mouffetardin mösjöö olisi vain chop, chop, chop, hakannut sen paloiksi. Tämä mies näytti siltä kuin olisi suorittanut monimutkaista kirurgista operaatiota.

Olin laittanut saviruukun likoamaan tunniksi kuumaan veteen, ja Saaran tultua nostin sen. Hän ihasteli sitä, ja täytyy sanoa, että hänellä on hyvä maku. Kerroin, että roomalaiset valmistivat kylkipaistinsa vähän­ samalla tavalla jo Jeesuksen aikoina kuin me nyt, ja hän näytti epäilevältä. Hän on lukenut taidehistoriaa ja estetiikkaa, hän kertoi, mutta jostain syystä opinnot jäivät kesken. Luultavasti avioliiton vuoksi. Miten typerää on, että vieläkin kelpo naiset jättävät aivan kaiken, kun sopiva mies ilmaantuu. (Olen yrittänyt kuvitella Herra Tärkeilijää kosiskelemassa ja Saaraa sydän tykyttämässä rakkaudesta, mutta mielikuvitukseni vain haihtuu jonnekin. Ajatella, että arkipäiväisilläkin ihmisillä on romanssinsa, eikö se ole jollain tavalla VÄÄRIN.)

Ai niin, takaisin kylkipaistin reseptiin.­ Sulatin muutama ruokalusikallisen voita ja ruskistin lihan kattilassa. Kun liha oli ympäriinsä kullanruskeaa, laitoin luut tilalle saamaan väriä. Pilkoin ruukkuun perunoita, porkkanaa, persiljaa, selleriä ja pieniä punasipuleita. (Viimeisiä on hankala saada Helsingistä. Täkäläiset torikauppiaat tuntuvat olevan kovasti ihastuneita keltasipuliinsa.) Heitin päälle yrttikimpun, jossa oli ainakin timjamia, basilikaa ja laakerinlehtiä sekä suolaa ja kokonaisia mustapippureita. Kiedoin lihat silavaan, josta olin leikannut kamaran pois, ja laskin ne vihannesten päälle ruukkuun. Kaadoin päälle kaksi desiä kuumennettua punaviiniä ja laitoin savipadan kylmään uuniin. Kaasu-uuni ei ole niin hyvä kuin puu-uuni, mutta kaikkea ei voi saada.

Selitin Saaralle, että tämän ruoan idea on se, että se tekeytyy uunissa samaan aikaan kun emäntä on vapaa tekemään, mitä haluaa. Esimerkiksi ehostautumaan tai minun tapauksessa kääntämään kiireessä ne loput­ neljä sivua, viime hetkellä. Lisukkeetkin valmistuvat samalla, ja huokeaan ruukkuun imeytynyt vesi kiehuu ja kosteuttaa paistin yhdessä punaviinin kanssa. Tarvittaessa (jos muistaa lisätä puljonkia ja punaviiniä) ruukkua voi pitää uunissa­ yli tarvittavat kolme tuntia.

Kun liha on ollut riittävän kauan, se otetaan pois uunista. Liemi siivilöidään, ja perunat, porkkanat, selleri ja sipulit asetellaan kauniisti vadin reunoille. Paistin annetaan vetäytyä hetken, ja sillä aikaa valmistetaan liemestä kastike: Ensin kuoritaan pinnalle kertynyt vaahto, ja lientä keitetään pienessä kasarissa hieman kokoon. Vatkataan joukkoon muutama teelusikallinen jauhoja, jotta kastike saostuu, ja kiehautetaan kastike. Lopulta vatkataan kastikkeeseen vielä muutama ruokalusikallinen voita. Tarvittaessa voi vielä lisätä suolaa ja pippuria. Minä en yleensä enää lisää.

Äitini kuorrutti aina kylkipaistin leivänmuruilla ja parmesaanilla ja laittoi sen vielä uuniin ilman kantta, mutta sota-aikana ja sen jälkeen oli niin hankala saada parmesaania, että minä luovuin tavasta.

Äidillä­ oli muitakin outoja tapoja. Muistatko sen, kun hän päätti paperoida­ ruokasalin isän ollessa poissa? Hän komensi meidät lapset auttamaan. Näytti kuvia Voguesta ja selitti, miten jollain ranskalaisella elokuvatähdellä oli samanlainen huvilallaan.

Paperi oli vähintäänkin outoa. Siinä oikeankokoiset koirat pelasivat shakkia. Ruusut ja narsissit kukkivat samassa puutarhassa. Siinä ei ollut mitään järkeä. Mutta meistä lapsista se oli ihanaa. Äiti lauloi levittäessään liisteriä seinään ja poltti savuketta toisella kädellä.­ Muistan sen kuin kuvan aikakauslehdessä. Hänellä oli päällään sininen leninki, se jossa oli vihreää nauhaa kauluksessa.

Tapettia oli seitsemän rullaa, ja ensin loppui liisteri, sitten sherry ja lopuksi äitiä alkoi nukuttaa. Isä maalautti myöhemmin seinät. Hän sanoi, että hän ei halunnut maalattujen koirien tuijottavan häntä samalla kun
hän söi.

Leikkaan aina paistin ennen tarjolle asettamista, minusta se on parasta,­ mutta tiedän, että joitain emäntiä viehättää leikata paisti pöydässä. Se näyttää joka tapauksessa varsin sievältä vihannesten ja perunoiden ympäröimänä. Tätä ruokaa ei siis saa millään sekoittaa paahtopaistiin! Paahtopaisti on aivan­ eri asia. (Älä pelästy, en minä ole kirjoittamassa sinulle nyt kokonaista keittokirjaa. Pääsen aivan pian itse asiaan.)

Saara ja minä söimme keittiönpöydän ääressä arkilautasilta. Pelkäsin, että paremmat posliinit olisivat saaneet hänet ujostelemaan. Hän söi sievästi, mutta kesken aterian hän purskahti nauruun niin että vedet vain roiskuivat hänen silmistään. Minun piti hakata häntä selkään ja kaataa lisää viiniä, jotta hän rauhoittuisi.

– Ajattele, hän sanoi lopulta.
– Juhania odottaa kylmä peruna­laatikko, kun hän tulee töistä, ja täällä meillä on tällainen juhla-ateria.

Minäkin nauroin. Ehkä vain siksi että hänen naurunsa oli niin hopeista.­

Sinun suudelmissa
Lizzy

PS. Sattui vielä eräs hauska tapaus, kun olimme keittiössä. Pikku-Elias oli mennyt leikkimään olohuoneen puolelle. Jossain vaiheessa hänen äitinsä meni katsomaan, minkä takia poika leikki niin hiljaa. Paljastui, että poika oli löytänyt Hannelen tyttären luokseni unohtamat paperinuken ja leikki niillä. Hänen äitinsä kauhistui ja riisti nuket­ pojalta saman tien, ja lapsi alkoi parkua. Nukke esitti Marilyn Monroeta, joten täytyy sanoa, että pojalla on hyvä maku. Saimme lapsen rauhoittumaan vasta, kun lupasin, että hän saa leikkiä paperi­nukella minun luonani. Jos nukke seuraisi häntä kotiin hänen vuoteeseensa, voi olla että hänen isänsä hermostuisi. Poika näytti ymmärtävän tämän perusteen, hän nyökkäsi ääneti. Silitti nukkea hellästi ja vaati saada pukea sen päälle yöasun. Se oli aika hellyttävää. Päätin samassa, että ostan hänelle pari arkkia paperinukkeja heti, kun minulle­ tulee asiaa kirjakauppaan.

PPS. Saara on suorastaan kaunotar nauraessaan. Hänet pitää saada nauramaan useammin.

12.9.19--, Töölössä
Izzy, ma belle

Pikku naapurini oli täällä eilen. Älä naura, tiedän mitä ajattelet ja vihjauksesi ovat täysin sopimattomia. Teimme turskaa. Kirjoitin sinulle­ reseptin.

Portugalilainen turska
Voidellaan uunivuoka. Silputaan siihen muutama peruna ja sipuleja. Niiden päälle laitetaan suolattu turska, jota on liotettu kaksi vuorokautta. Valellaan päälle chiliöljyä (saadaan aikaan, kun muutama palko laitetaan pullolliseen oliivi­öljyä) ja kuivaa valkoviiniä. Haudutetaan uunissa kannellisessa ruukussa, kunnes sipulit ja perunat ovat pehmeitä.

Varoitus! Jos nauttii sekä tätä turskaa että hiukan liikaa vino verdeä, kannattaa nukkua lähellä kylpyhuonetta. Kun söin tätä ensimmäistä kerta pienessä kylässä portugalin rannikolla, heräsin yöllä tuskalliseen janoon.

Huussi oli pihan­ perällä ja minä yläkerrassa vierashuoneessa. Hiivin portaita alaspäin varoen herättämästä isäntäpariskuntaani (Madridissa eräissä juhlissa tapaamaani kustannustoimittajaa ja hänen rouvaansa). Elettiin huhtikuuta, mutta ilma oli jo niin lämmin, että pystyin huoletta käymään paljain jaloin. Olin ulko-ovella ja tartuin ripaan, jota lonksutin, kunnes ymmärsin, että ovi oli lukittu sisäpuolelta. Avainta ei
näkynyt missään. Tuumin, että sen täytyy olla jossain lähellä naulassa, muutenhan isäntäpariskunta olisi varmaan maininnut muusta.

Eteisessä oli hämärää, ja olin sytyttänyt vain yhden valon. Tunnustelin ovenkarmin yläosaa, kurkistin maton alle, rakko tuntui painavan tonnin. Katsoin jo haikeana palmuruukkua ja mietin, olisiko nolompaa herättää emäntäni vai pissata ruukkuun.

Äkkiä kuulin jostain puhetta ja huokaisin helpotuksesta. Palvelustyttö oli hereillä, ongelma oli ratkaistu. Lähdin kulkemaan ääntä kohti, muotoillen päässäni italian lauseita, portugalia en osannut sanaakaan.

Saavuin keittiöön, joka oli pimeänä. Sytytin kattolampun ja näin aution huoneen. Keskellä suurta höylättyä leivinpöytää oli liinan alla taikina-astia. Seinillä riippui sipuli ja paprikanippuja ja kuivattua kalaa, makkaroita ja kuparisia vuokia, joiden käyttötarkoitusta pystyin vain arvailemaan.

ELISABET SULKI kirjeen. Se oli vaaleansinistä paperia, ohutta kuin henkäys. Oi miten hänellä oli ikävä kunnon kirjepaperia, sellaista jota sai ennen sotaa.

Sotaakin hän huomasi ikävöivänsä. Ja pommituksia. Tietenkin oli ollut pelottavaa kuulla ilmahälytys ja rynnätä papiljoteissa kesken päiväunien ilmasuojaan, mutta elämässä sentään koko ajan tapahtui jotakin. Silloin hän oli tavannut Izzynkin. Se oli ollut hauskaa aikaa. Ihmiset tiesivät, että­ voisivat kuolla huomenna ja uskalsivat heittäytyä ja rakastaa.

Nykyinen elämä oli kovin tasapaksua. Vaikka olihan tietenkin kutsut ja aina saattoi ostaa uuden mekon. Kankaitakin sai nykyään. Ei tarvinnut edes jemmailla sokeria, vaan sitäkin sai ostaa jo ilman korttia.

Elisabet katsoi kelloa. Se oli varttia vailla kaksi. Hän ehtisi ostaa kukat matkalla veneelle. Ruusuja, mielellään valkoisia. Ehkä myös kieloja, vaikka joskus ne saattoivat laukaista päänsäryn.

Lapsena ja nuorena Elisabet oli kärsinyt rajuista migreeneistä, jotka olivat yltyneet sisäoppilaitoksessa, jonne hänet oli lähetetty ennen sotaa. Turvaan, vaikka totta puhuen Elisabet luuli, että hänen äitinsä oli vain halunnut päästä hänestä eroon. Teini-ikäinen tytär haittasi kiusallisesti äidin kosijoita lähestymästä.

Äiti-parka. Tämä oli tuolloin ollut jo kolme vuotta leskenä. Sen täytyi olla ennätys.­ Äiti ei oikein ollut koskaan tullut kunnolla toimeen ilman miestä. Hän oli sitä tyyppiä, joka esitti pyörtyvänsä, jos kaikkien miespuolisten henkilöiden huomio edes hetkeksi herpaantui hänestä. Lääkäri, naurettava saksaa murtaen puhuva sotilasviiksinen kaveri, oli sanonut päänsärkyjen johtuvan Elisabetin estoista. Totta hitossa hän oli ollut estoinen, hän oli ollut neljätoistavuotias vieraassa maassa.

Oli kulunut kuukausia ennen kuin hän tutustui edes ensimmäiseen tyttöön, jota saattoi sanoa ystäväkseen.­ Se oli ollut Josephine, juutalaistyttö Toulousesta, eteennojaava purenta ja hikiset kädet, mutta herra jumala miten se tyttö osasi suudella.

Elisabet pyyhki hikinoron otsaltaan. Helle oli pahimmillaan. Hän oli avannut huoneistonsa kaikki ikkunat, että saisi aikaan läpi­vedon. Jo ajatus jakun vetämisestä kesämekon päälle sai hänet hikoilemaan entistä pahemmin.

Jonain päivänä minä kävelen kauppaan paljain käsivarsin, ja talonmiehen rouva saa sanoa mitä haluaa, hän ajatteli, sulki kirjoituspöydän kannen ja lisäsi eteisen peilin edessä huulipunaa siveltimellä. Hän ei mielellään liikkunut minnekään huulet maalaamattomina. Huulipuna oli kuin kypärä, jonka saattoi vetää suojaksi koko ulkomaailmaa vastaan.

Hän sujautti kirjeen jakun taskuun, pani hetken epäröityään suuren punaisen hatun päähänsä, lukitsi ulko-oven ja oli pian kadulla.

Helle hyökyi vastaan kuin kostea käsi. Hän tunsi, miten pellavajakun kainalot alkoivat kostua heti. Eteläisen Hesperiankadun lehmukset levittivät makeaa tuoksuaan.

Hän oli kulkenut jo korttelin verran rantaan päin, kun huomasi miehen. Tällä oli vaalea popliinitakki, tumma puku ja hattu. Miehen oli pakko sulaa kaikkien niiden vaatteiden alla. Hän käveli parikymmentä metriä Elisabetin takana, ei niin lähellä,­ että olisi saavuttanut tätä.

Elisabet kumartui solmimaan kengännauhaa niin, että hän saattoi tarkastella miestä kivijalkakampaamon ikkunoista. Mieskin pysähtyi­ ja jäi tuijottamaan leipurin näyteikkunaa. Tällä oli pienet viikset, hyvin hoidetut. Nuori. Yleensä ne olivat vanhempia, Elisabet ajatteli ja painoi kasvot mieleensä. Useimmiten niillä oli autot, ja ne halusivatkin näyttäytyä. Tämän­ täytyi olla joku toimistorotta, jota kukaan ei ollut vielä opettanut talon tavoille. Mutta minkä talon?­ Kuka miehen oli lähettänyt?

Elisabet tiesi, että vainoharhaisuus, todellinen tai kuviteltu, oli samaan aikaan sekä oikeutettua että ansa. Hän astui sisään kukkakauppaan Runeberginkadulla ja nyki hansikkaat ranteesta. Ohuiden kesähansikkaiden kanssa piti olla aina niin huolellinen. Ne repesivät helposti, kuin silkkipaperia olisi nyppinyt.

Myyjätär oli vanhempi rouva, liian ystävällinen ollakseen omistaja, mutta oli taatusti palvellut liikkeessä ensimmäisestä sodasta asti. Tärisevin­ käsin hän valitsi valkoisia ruusuja ja kääri kukat sanomalehtiin. Elisabet otti odotellessa puuterirasian taskustaan. Mies oli yhä kadulla.

– Voinko käyttää puhelinta? Elisabet kysyi ja laski setelin tiskille.

Myyjä epäröi mutta Elisabet hymyili.­

– Mieheni. Tämä on hätätapaus. Meillä on illalliskutsut, ja hän unohti sanoa, että kuinka monta vierasta tulee. Tiedättehän miehet. Olet totaalisessa pulassa, jos hän on kutsunut sen kammottavan pomonsa­ vaimon. Hän on aina dieetillä.­

Sanat virtasivat Elisabetin suusta. Jo lapsena hän oli huomannut, miten hyvä hän oli keksimään tarinoita. Sisäoppilaitoksessa hän onnistui­ aina puhumaan itselleen ylimääräisen aprikoosin tai saamaan kourallisen rusinoita. (Ja se kerta, kun he työnsivät Madam Cecilen ulkohuussiin, ja ainut joka ei jäänyt kiinni, oli Elisabet.)

Myyjä hymyili kyllä-rouva-hymyä, taitteli setelin taskuunsa ja nyökkäsi takahuoneeseen päin. Elisabet tiesi maksavansa liikaa, se herätti aina epäilyksiä. Suomalaiset olivat suunnattoman pihejä tippaamaan. Mutta hän ei nyt joutanut enempään lirkutteluun. Takahuoneessa hän pyöritti numeron. Hän opetteli aina kaikki numerot ulkoa, koska paperilapuilla oli ikävä taipumus joutua vääriin käsiin.

Hetken päästä Elisabet astui takaisin­ kadulle. Hän nopeutti askeliaan,­ mutta ei niin paljon, että antaisi ymmärtää huomanneensa miehen. Kukkapaketti heilui hänen kyynärvarrestaan roikkuen. Töölön hallissa hän osti lihaa, vihanneksia ja lopulta juustoa Pappa Ingmanin kojusta. Hän pysähtyi Niemisen lihaliikkeen­ eteen ja jäi katselemaan, miten lihamestarin poika paloitteli kokonaista vasikan ruhoa.­ Elisabet veti sieraimiinsa veren­ ja siirtomaapuodin mausteiden tuoksua.

Mies seisoi nappi­kojun edustalla ja näytti siltä kuin valitsisi­ kuumeisesti messinki- ja helminappien väliltä. Elisabet kääntyi ympäri ja astui liiviliikkeeseen ja pyysi saavansa käyttää toilettia. Myyjätär ohjasi hänet sivummalle hallin yleisökäymälään. Kun ovi kolahti hänen takanaan, hän kuuli tutun tervehdyksen.

– Minä juoksin Caloniuksen­kadun kautta, ettei kukaan näkisi. Olen varma, ettei kukaan nähnyt!

Saaran posket helottivat. Hänellä oli päällään leninki ja halpa ruskea jakku. Luultavasti jonkun maalaisompelijan käsialaa.

– Nopeasti. Vaihdetaan vaatteet, Elisabet sanoi ja alkoi riisuuntua.

Saara totteli ja alkoi napittaa jakkua auki. Hän oli laihempi kuin Elisabet oli odottanut. Näytti tytöltä vaatteidensa alla enemmän kuin kuusivuotiaan äidiltä.

– Hattu. Sido se tiukasti, Elisabet sanoi. Ota ostokset ja kanna niitä niin, etteivät kasvosi näy. Selitän kaiken myöhemmin.

– Se on siis totta. Se poika juhlissa. Hän sanoi, että sinä olet vakooja!

– Ei mitään niin jännittävää. Kerron kaiken myöhemmin. Mutta nyt minun täytyy mennä.

Elisabet suoristi Saaran hatun niin, että hänen omat hiuksensa jäivät melkein sen varjoon. He olivat samankokoisia, hän hiukan Saraa­ muodokkaampi, mutta kukaan­ mies ei taatusti huomaisi kauempaa eroa. Hiusten värin peittäisi päähine. Ihmisillä oli tapana katsoa vaatteita. Siksi punainen hattu oli aina tehokas valinta.

– Mene, Elisabet sanoi.
– Minä odotan vartin ja seuraan perästä. Liiku vain kaduilla joissa on ihmisiä, kiertele hiukan. Mene vaikka elokuviin ennen kuin palaat kotiin.

Saara nyökkäsi ja vakavoitui.

– Luuletko että hänellä on ase?

Elisabet purskahti nauruun.

– Tämä ei ole mikään halpa roskaromaani, Saara.

Sitten hän vakavoitui.

– Sinä olet turvassa, mutta katso, ettet paljastu. On tärkeää että he eivät yhdistä meitä toisiinsa.

Sitten hetken mielijohteesta hän suuteli Saaraa otsalle. Nainen punastui, ja Elisabetin lävisti taas kerran hellyys. Pitkäksi naiseksi Saara oli pieni, sellainen jota katsellessa tunsi samaan aikaan tarvetta suojella, että halua painaa tämä tiukasti syliinsä.

– Me näemme illalla kutsuilla. Vain muutama vieras. Kerron heidän lähdettyään sinulle kaiken.

KOTONA TYHJÄSSÄ asunnossa Saara riisui kaikki vaatteensa. Rullasi sukat huolellisesti laatikkoonsa, ripusti hameen oikenemaan kaappiin. Kävi eteisen peilikaapin eteen, avasi tukkansa ja katsoi itseään.

Iho oli kalpea ja valkoinen kuin vanhojen maalausten naisilla, hiukset valuivat kihartuen rinnoille, silmien ympärillä oli renkaat. Vatsa pyöristyi kohti reisiä, sen poikki kulkivat kumikorsetin jättämät punaiset painaumat. Varpaiden päällä kasvoi ohutta nukkaa, jalat olivat pitkät, reidet voimakkaat.

Hän oli kahdenkymmenenseitsemän, pitkä ja ei suorastaan kaunis, mutta jotain enemmän kuin sievä. Hän kärsi kroonisesta anemiasta, inhosi punajuurta, eikä ollut koskaan rakastanut ketään muuta kuin poikaansa. Ei sillä tavalla kun elokuvissa rakastetaan. Hän oli maannut yhden miehen, lapsensa isän, kanssa. Nautti siitä. Hetkittäin hän saavutti hyrisevän kihelmöinnin, joka alkoi varpaista. Joskus hän mietti, tunsivatko muut naiset samoin, mutta hän ei kehdannut kysyä, ei edes Irinalta.

Hän tiesi, että Juhanilla oli muita naiskokemuksia, sellaisia naisia, hän ajatteli. Joskus Saara ajatteli, että kaikki muut olivat käyneet jonkun salaisen kurssin, sellaisen jossa opetettiin sanomaan oikeat asiat oikealla hetkellä, viikattiin alushousut kirjailtuihin silkkipussukoihin ja nukuttiin prässätyissä alusvaatteissa. Tai ehkä se oli vain hänen äitinsä. Äiti, joka uskoi että joissain maissa määrättiin ihminen leirille, jos käsilaukku ja kengät eivät sointuneet toisiinsa.

Saara ei koskaan oppinut ymmärtämään, mistä muut sen haistoivat, pikkutytöt, seminaaritoverit, toiset äidit. Kuin he olisivat haistaneet erilaisen tuoksun, joka erittyi Saaran ihosta.

Kyllä hänellä oli ystäviä, hän ei vain koskaan ollut se, jonka luokse tultiin ensimmäisenä. Ei osannut nauraa oikeassa paikassa, sanoa­ oikeita sanoja uudesta kampauksesta. Häneltä puuttui kieli jolla puhua. Enimmäkseen, suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan, hän keskittyi olemaan niin näkymätön kuin mahdollista, ja hänet hyväksyttiin seisomaan ringin reunalle. Enempää hän ei pyytänytkään. Kun tilattiin porukalla ompelutarvikkeita, Saara katsoi aina parhaaksi maksaa hiukan enemmän kuin muut. Hän ei halunnut kenenkään ajattelevan, ettei hän hoitaisi osuuttaan.

Saara laski itselleen kylvyn ja otti Eliaksen mukaan pitkästä aikaa, vaikka poika oli sellaiseen jo liian iso. He yhdessä täyttivät ammeen niin että vettä läikkyi yli.

Elias venkoili mutta rauhoittui, kun Saara antoi hänelle hänen vauvanukkensa. Se oli heidän salaisuutensa, hänen­ ja Eliaksen, sillä Juhanista poikien ei sopinut leikkiä nukeilla. Se oli musta vauvanukke, kiharatukkainen ja pulloposkinen, ja sillä oli sulkeutuvat silmät. Elias rakasti sitä enemmän kuin mitään muuta. Saara oli ostanut nuken lelukaupan alennusmyynnistä. Niitä oli myyty olympialaisten aikaan, silloin kun Helsingin kaduilla oli kuljeskellut oudon värisiä ihmisiä, ja nukkeihinkin oli haettu eksotiikkaa. Mutta nuket olivat jääneet myymättä, ja Saara oli saanut yhden halvalla.

Nukella oli ollut ostettaessa vaaleankeltainen mekko, mutta Elias oli silti päättänyt, että nuken nimi oli Elias. Saara oli yrittänyt saada lasta keksimään toista nimeä, mutta luovuttanut sitten. Nyt Elias kylvetti nukke-Eliasta ja jutteli sille istuessaan kylpyammeessa.

Saara pesi meikin naamaltaan ja avasi tukkansa nutturalta pesua varten. Maailma keinui ympärillä, outona käsittämättömänä. Siihen oli niin vaikea saada otetta. Useimmiten Saara ei edes viitsinyt yrittää. Sen jälkeen, mitä Liisalle oli tapahtunut, hän oli pitänyt parhaana antaa kaiken vain lipua ohitse.

Joskus hän ajatteli, että hänen ja maailman välissä oli huurrettu lasi. Sen ulkopuolella tapahtui se todellinen elämä: suuret tunteet ja tarinat, joista hän oli lukenut vain kirjoista. Saara sulki silmänsä ja laskeutui kylpyammeessa niin alas, että vain nenä oli enää pinnalla. Elias lauloi itsekseen kylvettäessään Elias-nukkea.

– Nuku nuku nurmilintu…

Se oli sama laulu, jota Saara oli aikoinaan laulanut pojalle, laulu jossa äiti kutsui kuolemaa nurmilinnunhahmossa hakemaan lapsensa. Karmiva laulu, mutta vain se oli saanut Eliaksen rauhoittumaan pienenä, kun elämä oli ollut vain yhtäjaksoista yötä, jonka herätti vain sylilapsen säännöllinen huuto.

Saara veti henkeä ja sukelsi.

Veden alla hän avasi silmänsä ja katseli miten kuplavana nousi
hänen jäljessään pintaan. Sulkematta silmiään hän pystyi näkemään Liisan kasvot. Tämän istumassa ikkunalaudalla sinä päivänä. Lehmuksen vihreät lehdet tytön takana, kun tämä roikotti jalkaansa avonaisesta ikkunasta ja nauroi suu auki.

Hän antoi muiston hyökyä ylitseen kuin kylpyveden. Katseli jokaista yksityiskohtaa muistossa. Aloitti Liisan jaloista, joissa oli valkoiset kumipohjaiset tennistossut, vaikka ei muistanutkaan Liisan ikinä pelanneen­ tennistä. Hän levitti eteensä kuvan mekosta, jossa oli
punaisia unikkoja, granaattiomenan kuultoisen huulipunan, tylpiksi leikatut kynnet, luisut paljaat olkapäät kuin rantakivet, toispuoleisen
hymykuopan ja harmaan­vihreät silmät, joissa oli ruskeita täpliä.

Liisa sanomassa, ”Älä ole tylsimys, Saara. Mitä ihmettä voisi tapahtua?” ja nauravan päälle niin kuin vain seitsemäntoistavuotias osaa. Älä ole tylsä Saara. Mutta Saara oli aina. Aina paitsi SINÄ iltana, jota Saara ei halua ajatella.

Keuhkot olivat tyhjät tuoreesta ilmasta, ja Saara nosti pään veden pinnalle. Vesi pärskyi, ja hän huohotti.

– Äiti, mä luulin jo että susta tuli merenneito, Elias sanoi ja tuijotti häntä epäluuloisin silmin.

Poika oli vielä siinä iässä, että hänen oli vaikea erottaa tarinoita ja oikeaa maailmaa toisistaan. Vaatekaapeissa oli vielä ovi toiseen maailmaan, sängyn alla mörköjä ja äidit voivat muuttua vedenneidoiksi käärmehohtoisin pyrstöin. Saara hymyili pojalle.

– Tehdään kuplia!

Ja niin he puhalsivat molemmat veteen, kunnes nauru vei voiton, ja he käpertyivät toisiaan vasten.

Jatkuu ensi viikolla.

Reija ymmärtää pelänneensä arjen jakamista Ilkan kanssa, mutta tajuaa viimein, että se on juuri se, mitä hän kaipaa. Testiajo on tullut päätökseen.

Hiplasin koristetyynyn tupsuja. Aika oli kulkenut toisin kuin kotona. Työt eivät olleet käyneet mielessäkään, mutta yhdeksäntenä matkapäivänä arkiaamujen touhut alkoivat tunkea mieleen. Herätys puoli seitsemältä, asukokonaisuuden hätäinen valitseminen – iso ponnistus aamun kiireessä ja vain koska en ikinä ole oppinut päättämään tulevan päivän vaatetuksesta edellisenä iltana – pikainen työmeikki, hiusten sähköisyyden taltuttaminen… miten kuormittavalta se kaikki nyt tuntuikaan.

Lojuin paksulla silkkipeitolla enkä oikein käsittänyt, kuinka viikon kuluttua osaisin suittuna solahtaa takaisin organisaatiomuutosten, tiedotteiden ja embargojen maailmaan.

Ei auttanut, uskottava se oli: matkamme oli kääntymässä kohti loppuaan.

Ahdisti kun mietin sitä istumisen ylimäärää, joka taas kohta piinaisi lonkkiani ja selkääni.

Selailin lähistöllä sijaitsevan kylpylän esitettä. Ehkä sivuilta löytyisi reitti toiseen todellisuuteen. Massaggio corpo e mente… Hieronta voisi tehdä hyvää. Jotain erityistä pitäisi vielä keksiä. Rentoutumiselle omistettu päivä tai pari ennen ajoa läpi Euroopan saattaisi olla suurenmoinen juttu, jos kylpylässä osasivat hommansa. Kulmatkin voisi hoidattaa. Ja kädet ja jalat, polvet myös. Voisi häätää orastavan kaulaheltan, antaa rasvasoluille kyytiä, hiotuttaa känsät tiehensä… Löysin lisää sopivia hoitoja esitteen jokaiselta sivulta.

”Mitä ihmettä on watsu?” kysyin Ilkalta.

”Ei aavistustakaan.”

”Soitanko ja kysytään?”

Puheluun vastasi ujosti englantia tapaileva nuori mies, joka selitti, että watsu on shiatsua vedessä. Koska luonnehdinta ei selventänyt toiminnan luonnetta meille juurikaan, päätimme kokeilla. Ajanvarauskirjan rapinaa seurasi ilmoitus, että kolmen vartin kuluttua olisi vapaa aika.

 

Uimapuvut oli äkkiä pakattu, pyyhkeet saisimme kylpylästä. Taas kerran kiipesimme kiemuraisia porraskujia Sasso Barisanosta Civitaan. Läähätimme kuumissamme kun saavuimme hoitolaitokseen, joka vaikutti niin hillityn tasokkaalta, ettei valmiiksi hikinen olemuksemme oikein sopinut tyyliin. Lukuisat kynttilät valaisivat muinaisia kellaritiloja. Puuskutuksen lomassa henkäisin ihastuksesta.

Uskottava se oli: matkamme oli kääntymässä kohti loppuaan.

Suorastaan prameassa pukuhuoneessa sain vetää ylleni paksun kylpytakin ja sujauttaa jalkaan tossut, joita koristivat vaaleanpunaiset kimallerusetit. Kun värivalosuihkun jälkeen astuin kallioon louhittuun aulaan, Ilkka jo odotti siellä. Hänen varustuksensa oli muuten samanlainen kuin omani, mutta tossuihin oli vaaleanpunaisen rusetin paikalle kiinnitetty asiallinen tummansininen kangaskaistale.

Pura tässä nyt sitten luutuneita rooleja! Verenpaineeni kihahti. Samalla tajusin, että itse odotin kylpyläkäynniltämme nimenomaan romantiikkaa, hyvin perinteistä romantiikka pienellä twistillä. Ei minua lihasten hyvinvointi kiinnostanut ja rentoutuminenkin vain toisen syliin sulamisena. Miksi pitikin ihmisen rakentua niin ristiriitaisista paloista!

Rauhoituin. En jaksanut alkaa vaahtoamaan sukupuolitetuista tohveleista.

Kaksi nuorta hyvin kaunista naista nouti meidät aulasta ja ohjasi yhä syvemmälle luolastoon. Hiihtelimme tohveleissamme hoitajien perässä kunnes pidemmälle ei enää päässyt. Perimmäinen luolaosasto oli kokonaan allasta, vain tuikkujen levyinen reunus kiersi vettä. Tila muistutti jättiläismäistä kylpyammetta – tai sarkofagia, kuten Ilkka huomautti. Vaikka kivi oli vaaleaa, sen ja kynttilöiden paljous kieltämättä toi mieleen goottilaisen hautakammionäyn.

Meille selitettiin, että laskeutuisimme veteen, johon on liuotettu runsaasti magnesiumsuoloja kellumisen helpottamiseksi. Veden koostumuksen ansiosta pysyisimme pinnalla ilman apuja, mutta siitä huolimatta meitä myös kellutettaisiin, liikuteltaisiin tuettuina hellästi ympäri allasta, jotta saisimme tuntea veden virtauksen iholla. Välillä tehtäisiin kevyitä venytyksiä. Kaiken aikaa saisimme pitää silmät kiinni, unohtaa ulkopuolisen maailman ja lillua kuin sikiö lapsivedessä.

Olin pelännyt, että Ilkan ja minun suhde oli "vain" ystävyyttä.

Laskeuduimme altaaseen. Jos ei aivan sikiöksi niin kuitenkin vauvaksi oli vaivatonta taantua. Lämmin vesi kannatteli, ja varmemmaksi vakuudeksi kellunta-avustaja tuki niskaa ja päätä samalla otteella, jolla olin itse aikoinani pidellyt Iiristä vauva-ammeessa. Olisin halunnut kertoa sen Ilkalle, mutta puhuminen ei tuntunut sopivan konseptiin. Jättäydyin vieraiden käsien varaan, annoin korvien täyttyä vedellä ja kelluin vaiti.

 

En tänä päivänäkään osaa täysin selittää, mitä watsussa tapahtui. Aivan kuin olisin ollut upotettuna ajattelua kirkastavaan ja rauhoittavaan nesteeseen. Käsitin, että kaiken muun ohessa olin pelännyt, että Ilkan ja minun suhde oli ”vain” ystävyyttä. Yhtä aikaa ymmärsin, että koko kysymyksenasettelu oli väärä. Meitä kannatteli halu jakaa, halu kohdata uusia tilanteita yhdessä. Olin pelännyt arjen jakamista, mutta vedessä ymmärsin kaipaavani sitä ja pystyväni siihen. Erillisyys oli mahdollista mutta niin oli yhteisyyskin.

Ilkkaa liikuteltiin altaassa uskoakseni samalla tavoin kuin minua. Silloin tällöin tunsin virtauksen, jonka hänen liikkeensä aiheutti. Kahdesti meidän annettiin ajautua hiljaa toistemme kylkeen. Ne olivat lämpimiä ja pehmeitä törmäyksiä. Voisin oppia jakamaan pelot siinä kuin ilotkin.

 

Pukuhuoneessa olin hidas. En olisi tahtonut nousta altaasta. Kuivan maan tavalliset ihmistoimet tuntuivat vierailta. Istuin kylpytakissa ja mietin muodonmuutostani. Muuksi en osannut sitä nimittää. Alle tunnissa olin alkanut tuntea veden varsinaiseksi elementikseni, josta en kaivannut ollenkaan pois. Olin varmaan liian sopeutuvainen.

Hätkähdin kun käteni täysin automaattiohjauksella hakeutui kohti kassini sivutaskua, jossa puhelin odotti äänettömänä. Miten kummalliselta tuntui tarttua puhelimeen ja avata se, turhaltakin.

Kun kapula kuitenkin oli käsissäni, päätin käyttää sitä johonkin hyvään ja tarpeelliseen. Pikainen viestittely Minnan kanssa (onko kaikki ok? – on – onko sulla? – on – paljon kerrottavaa – kahvit? – heti kun rantaudutaan!) kevensi mieltäni. Tuntui äkkiä käsittämättömän ja mittaamattoman luopiomaiselta kaikki se, mitä olin ennättänyt kuvitella Minnan ja Kimmon välille. Päätin, että kun saisin tilanteen asettumaan Ilkan kanssa ja oppisin pitämään Kimmon pois näkökenttäni reuna-alueiltakin, satsaisin Minnaan ja ystävyyteemme. Se oli ollut hapertumisvaarassa pitkään, emmekä tainneet kumpikaan aivan ymmärtää, miksi.

Kellunnan jälkeen olimme Ilkan kanssa nauttineet yrttiteet aulassa. Kun nyt mietiskelin elämänmenoa yksikseni pukuhuoneessa, teetä seurannut jälkihiki alkoi viimein asettua ja pystyin ajattelemaan pukeutumistakin.

Ilmeisesti lilluminen magnesiumsuoloissa lisäsi aineenvaihduntaa. Olin samaan aikaan hyvin virkeä ja aivan uupunut. Ilkka kertoili samankaltaisista tuntemuksista, kun kävelimme kohti piazza Vittorio Venetoa, jonka halki kuljimme useita kertoja päivässä. Siitä oli viikossa muodostunut kaikkien reittiemme leikkauspiste.

Pysähdyimme lepäilemään penkeille. ”Pitäisikö tuolla käydä?” Ilkka kysyi ja osoitti maanalaisiin käytäviin. Roomalaisaikaisista vesivarastoista oli kai kyse. Ajatus kylmänkosteista luolista lämpimän kylpyläkäynnin perään oli minusta erittäin häiritsevä, mutta en protestoinut. Kaupungin vesihuolto oli kiinnostanut Ilkkaa alusta saakka.

Infotaulu lupasi seuraavan opastetun kierroksen alkavan tunnin kuluttua. Ostimme liput ja asetuimme raukeina odottelemaan kivipenkeille, jotka olivat imeneet auringon lämpöä jo tuntuvasti. Kivet olivat kuluneet aaltoisiksi ja sileiksi. Hymyilytti kun ajattelin penkkejä kiillottaneita ja hioneita takamussukupolvia.

Vieressämme istui vanha mies, joka hyräili hiljaa itsekseen ja katsoi meitä uteliaan kiinnostuneena. Hymyilimme toisillemme. Mies otti sen keskustelunavauksena ja alkoi kertoa menneistä ajoista. Se oli enemmän kuin nostalgiaa. Se oli aikamatka. Hän, aito materano, kovan työn kuluttama, olisi halunnut yhä elää entisaikojen arkea. Hän kaipasi raskaan työnteon yhteisöllisyyttä ja yhteisiä rentoutumistapoja. Häntä ei häirinnyt, että vesi oli pitänyt joko kerätä sateesta tai noutaa yhteiskaivoista. Ilkka toivoi, että olisin kysynyt kaupungin sadevedenkeräysjärjestelmästä, mutta kielitaitoni ei riittänyt insinööritieteisiin.

Pistin merkille, että tarinankertojan suussa oli säilynyt vain kolme hammasta. Kaikkea en ymmärtänyt, mutta sen sain murteesta selvää, että mies ei valitellut menetettyä terveyttään eikä surrut köyhyyttään tai menetettyjä hampaitaan. Mies suri laulun ja soiton loppumista ja aasien katoamista. Ja kun hän sitten alkoi laulaa vikkelästi kieppuvaa, elämää ikiajat rytmittänyttä piirilaulua, näin hänet luola-asumuksen edustalla, kuulin kärrynpyörien kolinan epätasaisella kiveyksellä ja haistoin avotulelta nousevat ruoan tuoksut. Mies tanssitti sormiaan ilmassa. Kyyneleet nousivat laulajan silmiin ja jostain ne löysivät tiensä myös minun poskilleni.

Olin unohtanut kääntää miehen repliikit Ilkalle. Se ei haitannut. Ilkka istui vieressä ja tuntui ymmärtävän kohtaamisesta tärkeimmän ilman minun aukkoista tulkkaamistanikin.

Olin niin onnellinen kaikesta, hampaattomasta miehestä, hänen laulustaan ja tanssivista käsistään, Ilkasta ja yhteisestä kellumisestamme, etten tiennyt kuinka päin olla. Hyväksyin tilani, olin hiljaa ja uskoin siinä hetkessä tavoittaneeni matkamme todellisen annin. Se oli paljon suurempi kuin Kimmon varjosta vapautuminen – mikä oli tietysti ilo sekin.

Mieleni oli muuttunut, mutta minä en ollut muuttanut mieltäni. Siinä se oli, metamorfoosini perimmäinen luonne, johon sisältyi vielä sekin helpotus, että kukaan ei yrittänyt muuttaa minua. Muutuin itse. Ilkka ei yrittänyt lumota minua intensiivisellä katseella tai muilla hurmaustoimilla ja muovata sitten mieleisekseen. Ilkka hengitti samaa ilmaa kanssani, katsoi maailmaa rinnallani ja viihtyi.

Kättelimme vanhan miehen, jonka eloisien käsien iho oli ruskeaa ja paksua kuin parkittu nahka. Meidän oli aika laskeutua vesijärjestelmän uumeniin.

Kukaan ei yrittänyt muuttaa minua. Muutuin itse.

Olin käsittänyt koko vesiasian aivan väärin – tai pikemminkin kuvitellut, sillä en ollut perehtynyt aiheeseen ennalta yhtään. Rooman valtakunnan vesi-insinöörien taidonnäytteet ovat tavallinen ihmetyksen aihe, mutta roomalaisten rakentamista luolista ei Palombaro Lungossa ole kysymys. Kapusimme vesivarastorakennelmassa, jota oli alettu rakentaa vasta 1500-luvulla. Verkostoa oli laajennettu siitedes 1800-luvun lopulle saakka, ja vielä pitkälle 1900-luvulle kaupunkilaiset nostivat kesäisin vetensä piazzan alta. Talvisaikaan monelle sen sijaan riitti sadeveden kerääminen tai Gravinan virta.

Salaperäisiä reittejä tihkunutta pohjavettä oli varastoitu aivan kaupungin keskustan alle viisi miljoonaa litraa. Luolat olivat valtavia, kuusitoista metriä korkeimmillaan. Seinissä aivan lähellä kattoa näkyi yhä veden ylin raja. Muutamat pudonneiden ämpäreiden aiheuttamat ruosteympyrät kuvioivat kattoa. Piazzalla olivat yhä tallessa kaivojen paikat ja myös ne näkyivät katossa.

”En osaa edes kuvitella, miten suurta vaivannäköä eläminen täällä on vaatinut”, sanoin Ilkalle.

”Näin tämä on syntynyt koko kaupunki”, Ilkka sanoi. ”Ei riitä, että kaivaa. Jokaisen louhoksen jokainen kivi on rahdattu rakennusmateriaaliksi maan pinnalle.”

”Käsivoimin varmaan.”

”Käsivoimin. Ei kai täällä ollut sähköäkään ennen 50-lukua.”

”Eikö vesivoimaa olisi voinut valjastaa? Onhan se puro nyt kuitenkin joki.”

”Niin, osan vuotta”, sanoi Ilkka. ”Ei riitä veden määrä, en usko.”

Hetken mielijohteesta loikkasin tulevaisuuden energiaratkaisuihin: ”Milloin fuusiovoima saadaan käyttöön?”

”Ytimiä rakentamaan haluaisit?” Ilkka kysyi yllättyneenä.

”Eikö se olisi turvallisempaa kuin niiden halkominen?” sanoin ja otin Ilkkaa kädestä kiinni.

”Se siinä on ajatus. Ja tehokkuudenkin olisi tarkoitus olla suurempi. Joskus. Vielä ei osata.”

”Milloin osataan?”

”Ainakin muutama kymmenen vuotta menee vielä, että saadaan fuusio rauhanomaiseen käyttöön”, Ilkka kertoi valistuneen arvauksensa.

Ytimien hallittu yhdistyminen… Kaikki tuntui sinä päivänä liittyvän kaikkeen. Oliko meillä niin paljon aikaa? Muutamia kymmeniä vuosia?

”Jos mentäisiin naimisiin, miten se tapahtuisi?” kysyin Ilkalta.

Miehen kasvojen yli kulki hallitsematon reaktio. Kysymykseni putosi kuin vetypommi. Mistä se tuli, en tiedä. Asiasta ei ollut puhuttu tavuakaan.

”Ihan sama”, Ilkka sanoi.

Just. Ihan sama. Pitikin mennä mokaamaan. Taas.

Katselin varpaitani vaivaantuneena. Ne olivat samassa asennossa kuin ennenkin. Tietysti. Mitä minä olin odottanut, muodonmuutosta, hah!

”Ihan sama”, Ilkka toisti, ”ihan herttaisen yksi ja sama, miten se tapahtuu, kunhan vain tapahtuu.”

Uskalsin nostaa katseeni. Ilkan kasvot loistivat. Oi hyvänen aika! Mieshän halusi naimisiin!

”Suloinen mies”, minä sanoin enkä hihkunut yhtään, ajattelin vain, että minun mieheni se siinä ja viimeinkin yksikössä. Siinä se kulkee rinnalla, suloinen mieheni. Viimeinkin!

”Seuraavaa matkaa varten perustetaan yhteinen tili”, Ilkka sanoi.

Kukaan ei koskaan ollut ehdottanut minulle mitään yhtä romanttista.

”Jos mentäisiin naimisiin, miten se tapahtuisi?” kysyin Ilkalta.

Palasimme perusteellisesti uuvutettuina asuntoomme. Luolat ja kaikki ihmeelliset tulevaisuudennäkymät, jotka olivat yllättäen piirtyneet eteemme – se kävi suuresta myllerryksestä meille molemmille. Ilkka rojahti lepäämään, mutta minä tunnistin väsyneenäkin itsessäni levottomuuden, joka vaati toimintaa. Kaivoin matkalaukun esiin. En ollut pitänyt villapuseroita kertaakaan. Ehkä niitä vielä paluumatkalla tarvittaisiin. Lumet olivat varmasti sulamaan päin jo kotonakin, mutta maa huokuisi kylmää vielä pitkään. Tanskaan asti luulisi kuitenkin olevan toisenlaista.

Villapuseroita viikatessa se syntyi, ajatus reitistä: Ilkan pitäisi päästä Bastogneen. Olin ajatellut, että jokin konkreettinen kädenojennus olisi vielä tarpeen kaiken Kimmo-säädön jälkeen. Bastogne tarjosi mahdollisuuden.

”Sinulla ei varmaan olisi mitään sitä vastaan, jos paluumatkalla pysähdyttäisiin Bastognessa?” kysyin tunnustellen.

”Ei taida olla aikaa”, Ilkka sanoi eikä edes irrottanut katsettaan kirjasta.

En aikonut antaa hänen sivuuttaa suunnitelmaa noin vain. Minun piti näyttää, että kykenin ajattelemaan hänenkin tarpeitaan. Joutuisimme joka tapauksessa lähtemään viimeistään kahden päivän kuluttua. Jos noudattaisimme alkuperäistä aikataulua, pitäisi ajaa suorinta tietä kotiin, mutta mikäpä meitä Materassa pidätteli, voisimme hyvin lähteä aiemmin.

Ilkka oli halunnut Bastogneen tullessa, Ilkka pääsisi Bastogneen palatessa.

”Lähdetään jo huomenna, sitten on aikaa”, sanoin. ”Voidaan yöpyä siellä.”

Ilkka ei kuunnellut, örähti vain. Eikö hän voinut vähemmällä ymmärtää, että yritin hyvittää kaiken? Kiepaus Bastognen kautta oli kädenojennus, se olisi suhteemme seuraavan asteen ensimmäinen askel, se oli –

Pysähdyin. Eihän minun itseäni tarvinnut suunnitelmasta vakuuttaa vaan Ilkka. Siirryin suorempaan toimintaan:

”Ilkka, minä täten juhlallisesti lupaan sinulle yhden asian: testiajo on nyt suoritettu. Uskallatko pidentää ajomatkaa kanssani?”

”Olenko kamala?” kysyin. ”Olet, rakas. Cin-cin sille.”

Villapaitojen viikkaamisesta olin edennyt kenkälaatikoiden lajitteluun. Niitä oli kaksi enemmän kuin alun perin.

Jutteluni oli saanut Ilkan nousemaan sängyltä. Hän oli kaivautunut jääkaapin uumeniin. Nyt mies kohottautui sieltä samppanjapullon kanssa.

”Pakataanpa sitten”, hän sanoi ja kääntyi varomattomasti. Kenkämuurini sortui. ”Yksi, kaksi, kolme, neljä – Reija, monetko näitä oikein on?”

”Muutamat on Iirikselle. Tuliaisia”, väistin.

Ilkka iski silmää. En tiennyt, että hän osasi.

”Olenko kamala?” kysyin.

”Olet, rakas. Cin-cin sille.”

 

Ilkka on nyt valaissut elämääni jo vuosia. Ei hän ole ritari eikä muusakaan, kunhan vain kumppani ja luullakseni sopivin mahdollinen. Hän luo arkeeni valoa, mutta ei hänkään olisi siihen kyennyt, ellen itse olisi sitä mahdollistanut.

Vielä emme ole ehtineet naimisiin. Meillä on loppuelämä aikaa.

Taipaleemme alkoi huterasta kävelystä kapeilla kujilla ja jyrkänteen reunalla noina keväisinä päivinä Materassa. Siellä me viimeisenä iltanamme kävelimme taas rinnatusten, Ilkka ja minä, vierellämme kaikki kummituksiksi hiutuneet exät, mutta enää ei yksikään välissä. Välissämme ei ollut mitään, ei pyörää, ei tietokonetta, ei salkkua. Tavarat oli jo rahdattu autoon.

Tartuin Ilkan käteen. Ele oli arkinen, helppo ja lämmin, ele, jonka halusin toistuvan päivittäin.

Ilkka katsoi Gravinan kaivamia karuja rinteitä ja sanoi: ”Ihminen nyt kokeilee kaikenlaista.”

Vielä kerran minun piti irrottaa otteeni ja pudota epäilyyn. ”Mitä yrität sanoa?” kysyin. ”Olenko minä vielä kokeilussa?”

”Minä en tee kokeita”, Ilkka sanoi naamalla, josta en ole vielä tänä päivänäkään oppinut tietämään, onko se vakava vai hymyilevä. ”Muista, että olen teoreettinen fyysikko. Ja teoriassa meillä menee minusta oikein hyvin.”

”Mitä se käytännössä tarkoittaa?”

”Käytännössä en tiedä, mutta teoriassa tätä”, Ilkka sanoi ja suuteli minua jyrkänteen laidalla.

Meitä ei uhannut mikään. Laakso oli vehreä. Haukat kirkuivat iloisesti.

Jatkokertomus päättyy.

 

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Reija ymmärtää olevansa Kimmon jäljiltä niin rikki, että hänen on vaikea uskoa hyvään Ilkassakaan. Uusi kohtaaminen Kimmon kanssa avaa Reijan silmät.

Se yö oli koko matkallamme ensimmäinen, joka aidosti tuntui rakastavaisten yöltä. Myös uni oli syvää ja hyvää.

Aamulla peilistä minua tarkkaili kirkastunut katse. Ensi kertaa pistin merkille sisustuksesta muutakin kuin Ikea-kalustuksen. Miten olin saattanutkin olla huomaamatta! Keittiön pöytä oli hurmaava, satoja vuosia vanhaa tammea, tummaksi patinoitunut. Pöytälevy aaltoili. Entisten ruokailijoiden kyynärvarret olivat jättäneet painaumat kovaan puuhun. Tunsin heidän lämpönsä.

Olimme suunnitelleet päivän ohjelmaksi reippailua ja kulttuuria heti aamusta saakka, mutta päätimme, että tuhatvuotiset kirkot kyllä odottavat, ja palasimme aamiaisen jälkeen sänkyyn. Ihminen tarvitsee myös aikaa tuijotella kattoon. Tai jonnekin.

Kun silmäni suostuivat taas tarkentamaan muuallekin kuin Ilkan sänkeen, huomioni kiinnittyi nimenomaan kattoon. ”Ruuvejako tuolla on?” Osoitin kahdeksan metrin korkeuteen. ”Eihän noista ole järkeä mitään roikottaa, ei tuonne kukaan kiipeä.”

”No ei”, Ilkka myönsi ja jäi tuijottamaan hänkin. Aloin hätääntyä. Olin kertonut Ilkalle hämähäkkikammostani ja nyt arvasin miehen mittailevan tummia täpliä mahdollisina araknofoobikon uhkina.

”Liikkuvatko ne sinusta?” kysyin.

”Ehkä”, Ilkka empi, ”mutta eivät ne 8-jalkaisia ole, älä pelkää.”

Totta kai pelkäsin, ja pelko lukitsi katseeni kattoon. Tarkkailin vaaraa. Tummentumat alkoivat kuitenkin muuttua silmissäni ruuvinkannoista vähemmän uhkaaviksi Tudor-ruusuiksi. ”Ei kai Materalla mitään ruusujen sodan kanssa ole voinut olla…”, ihmettelin. Mietteeni keskeytyivät, kun yksi täplä putosi kopsahtaen lattialle ja oikeni.

Se oli tuhatjalkainen.

”Kappas”, sanoi Ilkka.

Katossa vietti aikaansa ainakin kolmekymmentä punaruskeaa tuhatjalkaista. Suurin osa niistä oli kiertynyt somasti kerälle, osa vietti aikaansa vääntyneenä J:n muotoon.

Huokaisin helpottuneena. Ilkka katsoi minuun ihmetellen: ”Ne voivat olla myrkyllisiä.”

”Ihan sama kunhan eivät ole hämähäkkejä”, sanoin ja pomppasin sängystä viileälle kivilattialle harvinaisen valmiina päivän seikkailuihin.

 

Kun reippailumme aluksi kapusimme Via Sette Doloria ylös, kujan kärsimyksentäyteinen nimi ja pakomatkani sitä alas unohtuivat, niin valoisa oli päivä. Suuntasimme kohti Möykkykirkkoa. Se oli meiltä edelleen sisältä näkemättä, vaikka itse möykky osui silmiin joka päivä. Emme olleet onnistuneet selvittämään, oliko Möykyksi puhuttelemani kukkula aito maastonmuoto vai ihmisen tekoa.

Koska kirkko oli ulkoapäin niin merkillinen, olin odottanut sisätiloilta jotain aivan erityistä. Sisus oli tavallaan pettymys: rapautuneilta freskoseiniltä tuijottivat vastaan samat Bysantin ikonikasvoiset pyhimykset, joihin uskoin törmänneeni jo lukuisat kerrat muualla. En oppinut erottamaan miehiä toisistaan. Vain museossa olin tavannut mieleen iskostuneen pyhimyksen: miehen päässä sojotti kirves.

Jatkoimme möykyn alapuolelle kirkkoon, joka oli rakennettu aivan rotkon reunalle. Pyhätön nimeksi paljastui San Pietro Caveoso, mikä oli hyvin hyödyllinen tieto, sillä viimeinkin aloin hahmottaa, mikä osa Materasta tarkalleen oli Sasso Caveosoa, mikä Barisanoa ja mihin väliin Civita asettui.

”Kai sinä ymmärrät, etten minä enää voi antaa sinulle jälkeläisiä?”

Alttarin edessä koristeellisen kirjatelineen päällä lepäsi avoinna arkinen kansio, sisällään paksu nippu kuluneita muovitaskuja. Pysähdymme lehteilemään sivuja ja kohta ymmärsin: pyhimyskalenteri. Lähes joka päivälle oli pyhimys tai muutama. Kaikkien pyhien päivät eivät kuitenkaan ole juhlapyhiä. Vähäisemmät pyhimykset saavat tyytyä muistopäiviin. ”Miten mahtaa olla muistamisen kanssa…”, Ilkka mutisi.

Siirryin kuorista sivummalle tutkimaan seinämaalauksia ja nyt viimeinkin näin tuoreudessaan pysäyttävän pyhimyskuvan: ”Vain italialaiset pystyvät tuohon”, sanoin ja osoitin isoa freskoa.

”Mihin?”

”Et huomaa?” nauroin. Minun piti melkein piirtää ääriviivat kädelläni ennen kuin Ilkka pisti merkille mitään outoa seinän kokoisessa Mariassa, joka perinteiseen ja monesti kuvattuun tapaan kantoi Jeesus-lasta käsivarrellaan.

Vähemmän perinteiseen tapaan Pyhän Äidin toisessa kädessä roikkui käsilaukku.

”Mitä voi madonna kantaa käsilaukussa? Vapahtajan vaippoja ehkä?” Ilkka mietti.

Miehen hymy oli äkkiä niin täynnä valoa, että se toi mieleeni Iiriksen ensihymyn. Minun lapseni, minun vauvani… ja ennen kuin ehdin estää, suustani pullahti: ”Kai sinä ymmärrät, etten minä enää voi antaa sinulle jälkeläisiä?”

”Kai tuo on retorinen kysymys?”

”Ei ole. Tämä on hyvin käytännöllinen kysymys.”

Se oli. Ilkka voisi haluta lapsia. Hänellä oli kaksi poikaa, hän voisi haluta lisää. Emme olleet keskustelleet aiheesta, en halunnut keskustelua ja silti olin avannut suuni. Olin aivan yliherkässä tilassa.

Ilkka ymmärsi olla jatkamatta. (Nyt tiedän, että koko aihetta ei hänelle edes ollut.) Sen sijaan hän muotoili huolellisesti: ”Nyt ehkä utelen, anteeksi jos liikaa, mutta onko mahdollisesti niin, että olet joskus joutunut, tai ehkä pikemminkin päätynyt, elämään arkeasi sellaisessa todellisuudessa, joka ei ole sopinut sinulle?”

Mitä minä olisin voinut vastata?

”Niin”, sanoi Ilkka, ei yhtään enempää. Siinä oli kaikki.

Nielaisin. Lämpö ja ymmärrys koskettivat. Voiko olla, että edessäni seisova mies tuotti vain hyviä yllätyksiä? En olisi ollut oma itseni, ellei seuraava ajatukseni olisi kiirehtinyt varoittamaan: liian hyvää ollakseen totta, liian hyvää kestääkseen.

Astuimme ulos kirkosta. Aurinko paistoi aukion kiveykseen niin että heijastus häikäisi kuin maalishanget. Kuivasin silmäni ja samalla pyyhin liikutuksen loitommalle. Paljon oli vielä selvitettävää ennen kuin antaisin itselleni luvan rentoutua.

 

Kirkon turvallisen kyljen vierestä – sen, jonka alla ei suoraan ammottanut rotko – alkoi nauhoilla eristetty alue, jossa luola-asumukset olivat selvästi jääneet huolenpitoa vaille. Alue oli suljettu luultavasti sortumisvaaran vuoksi. Raunioituneet asumukset kiinnostivat minua. Ilkka olisi tyytynyt nojailemaan aitaan ja katselemaan, miten linnut heittäytyivät jyrkänteen laidalta siivilleen, mutta minä halusin pois tavallisilta poluilta. Halusin myös karkottaa pois Kimmon herättämän pelon. Olisi kiusallista, jos kohtaamisen sivutuotteena kehittäisin vielä korkeanpaikankammonkin.

Muovinauha oli helposti alitettu. Alueella kulki polku, mistä päättelin, ettei maa heti voinut olla sortumassa. Tarkoitukseni oli kurkistaa muutamaan laitimmaisista luolista, koska en halunnut, että Ilkka joutuisi odottelemaan, mutta jo ensimmäistä lähestyessäni olin valmis kääntymään saman tien takaisin. Nenä kertoi, että joku tai jokin käytti aluetta vessanaan.

Ilkka veti kätensä pois kuin olisin heittänyt happoa.

Samassa takaa kuului Ilkan iloinen huikkaus. Kielletty maasto oli alkanut kiinnostaa häntäkin. Jatkoin syvemmälle löyhkäävän alueen poluille ja oikeastaan vastoin tahtoani. Tunsin ärtymyksen liikahduksen, samanlaisen, jota aiheuttivat elämän pienet riesat, kadonneen hansikkaan etsiminen tai avaimien jahtaaminen aamun kiireessä. Nyt tosin ensin tulvahti ilo – Kiva, Ilkka tulee seuraksi! – mutta heti perään nosti päätään tympeä väsymys: Miksi en saa olla hetkeäkään rauhassa. Kannoilla seurasi kokonaisempi ajatus, äärimmäisen hankala ja rasittava eikä valitettavasti aivan uusi. Se oli vaivannut minua jo kotona pakatessani: Miksi minä suostun tähän?

Totta kai kaikki nykyiset analyysini ja pohdintani ovat jälkiviisautta. Toimin tuolloin tavoilla, joita en enää käsitä. Olin kuin pahan loitsun kahlitsema. Luultavasti olin vain ylikuormittunut. Joka tapauksessa pääsi tapahtumaan seuraavasti: Ilkka ojensi kätensä tueksi kun laskeuduin korkealta terassitasolta takaisin polulle. Minä onneton en suinkaan tarttunut käteen vaan kivahdin: ”Lakkaa hyysäämästä!”

Ilkka veti kätensä pois kuin olisin heittänyt happoa. Vaikka käsitin välittömästi, että nyt syntyi korjattavaa (taas), en malttanut lopettaa: ”Minä pärjään! En ole mitenkään heikko ja vajavainen ilman sinua!” Kun kiivastuneena tuijotin hämmentynyttä miestä alaspäin askelmaltani, osui katseeni hänen jalkoihinsa. Huomasin, että Ilkka oli kompuroinut ja rikkonut housujensa oikean polven. Ei hän epäillyt minun selviytymistäni, hän kehotti varovaisuuteen.

Havainto sai aikaiseksi vain sen, että hyppäsin polulle ja mutisin nolon anteeksipyynnön. Kuljimme takaisin hiljaisuudessa. En jaksanut selittää mitään enkä edes ymmärtänyt, mitä olisin voinut selittää. Ilkka vaikutti melko lyödyltä.

 

Ilkka jäi asuntoon lueskelemaan, kun läksin kaupungille selvittämään ajatuksiani. Ilma tuntui ohuelta ja valo sirisi silmissä. Olin ajatellut väärin, se oli selvää. En vain käsittänyt, missä kaikessa menin vikaan. Ei minun tarvinnut osoittaa Ilkalle mitään. Ilkan mielessä tuskin oli käynyt, että minä olisin jotenkin vajavainen ilman miehen väkevää kättä.

Itsenäisyyteni oli ja on minulle tärkeä, selvä se. Jostain syystä olin luisunut vaalimaan riippumattomuuttani kuin se olisi suurenkin uhan alla. Ja olihan se ollut. Viimeksi edellispäivänä Kimmo oli kirjaimellisesti yrittänyt riippua minussa. Mutta Kimmon häiritsevä ja rikollinen käytös ei tarkoittanut, että varuillaanolon pitäisi olla normaalitila. Järjellä ymmärsin Kimmon julmuuden poikkeukseksi, mutta niin rikki olin, että oli vaikea uskoa hyvään Ilkassakaan.

Ilkan kuvankin olin sommitellut vinoksi, mutta kiiltokuvan suuntaan.

Kuljeskelin ostoskaduilla päämäärättä. Pysähdyin pohtimaan hansikastilannettani; harkitsin jäätelön maistelemista; punnitsin, jaksaisinko sovitella rintaliivejä. Lopulta seisahduin tuijottamaan neulepuodin ikkunasta sisään. Pieni näyteikkuna oli ahdettu täyteen itse tehtyjä villapaitoja ja -liivejä, jotka näyttivät muutaman vuosikymmenen takaisilta. Tekijän käsiala oli epätasainen, mitä reikäisinkään pitsineulemalli ei pystynyt peittämään. Arvosteluni lakkasi, kun valo äkkiä muuttui niin, etten nähnytkään enää liikkeeseen sisään vaan heijastuin ikkunasta itse.

Se oli oivalluksen hetki, niin klassinen, että aloin nauraa peilikuvalle: Hassu tyttö, täydellistä itseään täynnä ja kyvytön luottamaan kehenkään! Kömpelön ikkunasomistuksen neuleet vetivät vinoon, koko kaupunki kenotti vinossa, minä yksin olin haluton ja kyvytön suvaitsemaan minkäänlaista vinoutta itsessäni. Ilkan kuvankin olin sommitellut vinoksi, mutta kiiltokuvan suuntaan, ritariksi tai enkeliksi, ja silti, kaikesta silottelusta huolimatta, olin kykenemätön luottamaan häneen.

Niin sekaisin en ollut, ettenkö olisi ymmärtänyt, että kykyni luottaa oli kärsinyt kolhuja. Kun tapasin Ilkan, en välttämättä uskonut parempaan, mutta halusin yrittää. Ainakin halusin yrittää unohtaa Kimmon. Muistin Ilkan muutamaan kertaan melko epätoivoisena vakuuttaneen, että hän ON luotettava. Muistin myös nihkeän torjuntani, että ei sitä nyt tarvitse noin vakuutella. Siinä oli junnattu: Ilkka vakuuttelemassa, että tulisin kyllä huomaamaan hänen luotettavuutensa ja minä juuttuneena kantaani (lausuinko sen ääneen vai ajattelinko vain, en onneksi enää muista), että nuo nimenomaiset vakuuttelut olen kuullut ennenkin eikä niihin ole ollut luottamista.

Jo riitti! Hymyilin heijastukselleni voitonriemuisesti ja käännyin niiltä sijoiltani takaisin. En ymmärtänyt, miksi, mutta siinä hetkessä tunsin itseni täysin vapaaksi. Minun ei tarvitsisi pelätä Kimmoa, ei kostaa hänelle, ei varoittaa hänen uutta kumppaniaan eikä etenkään rankaista itseäni. Yritys seurustella Kimmon kanssa oli minun mittapuullani niin äärimmäinen hölmöys, että sen takia en ollut voinut uskoa onnistuvani enää kenenkään kanssa. Nyt uskoin osaavani lopettaa itseni soimaamisen.

Kävelin majapaikkaamme ikionnellisena siitä, että olin mielestäni oppinut jotain. Innoissani julistin Ilkalle heti ovelta: ”Sinun kanssasi minä jaksan itseäni!”

Ilkka hiipi kirja kädessä eteisaulaan. ”Mennään illalliselle”, hän sanoi.

 

Kevät oli päivän aikana ottanut aimo harppauksen kohti kesää. Sujautin jalkaani nudet avokkaat – eivätpä olleet tulleet turhaan mukaan nekään. Ahtauduin kuristaviin alusvaatteisiin ja pujottauduin pitkähihaiseen kellertävään silkkimekkoon. Kaiken rotkoissa resuamisen jälkeen oli virkistävää piirtää kasvot ja laittautua siistiksi. Koko komeuden päälle vedin haalean aprikoosin värisen kevättakin. Etelän kevääseen se sopi, Suomessa olin palellut siinä muutaman vapun.

Emme etsineet muodollista ravintolaa, eikä Materassa sellaista olisi ehkä vastaan tullutkaan. Pienen tallustelun jälkeen päädyimme taverna La Focagnaan. Isäntä toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi ja johdatti liinattomaan pöytään.

”Onkohan tämä…” Ilkka aloitti, ja arvasin, mikä häntä mietitytti. Juuri remontoitu ravintola oli kuin skandityylin showroom, puuta ja selkeitä linjoja. Ehkä ympäristö ei ollut ideaali meille, mutta vakuutin Ilkalle, että proseccot ja pieni purtava auttaisivat.

Niin kävikin. Viini pirskautti aurinkoiset mineraalinsa, pienet oliivit eivät olleet purkkia nähneetkään ja ruokalista vaikutti kelvolliselta. Liian tuttu sisustustyyli unohtui kokonaan, kun viereiseen pöytään asettui kaksi hyvin suittua nuorta miestä. Millin tai parin vahvuiset partakoukerot kuvioivat miesten hymyttömiä kasvoja kuin puupiirroksen viivat. He istuivat harmillisen lähellä, niin lähellä, etten voinut häpeilemättä tuijottaa.

”Ilkka, nyt ei käytetä mitään kansainvälisiä sanoja, äläkä etenkään katso”, pyysin ja vältin huolellisesti viittaamasta saapujiin, ”mutta haluaisin puhua näiden nuorten miesten olemuksesta. Kauanko aamuisin menee jos pitää huoltaa tuollaiset viikset?”

Totta kai Ilkka käänsi päänsä katsoakseen. Minä varoittelemaan: ”Älä nyt tuijota, juttele jotain, kehu vaikka säätä, mutta vastaa sitten, minua kiinnostaa. Katso noita tauluja, samalla näet par- viikset.”

Nyt Ilkka oli juonessa mukana. Hän höpötteli pikkutuulihaukoista ja kaupunkilinnunpöntöistä ja kysyi paljonko viime puhelinlaskuni oli ollut, kunhan tuotti kotoperäisiä pitkiä sanoja, joista ei voinut saada kiinni ilman hyvää suomen kielen taitoa.

”Minulla menisi viikko”, hän sitten naurahti, ”mutta nuo ovat luultavasti harjoitelleet paremmin.”

Pöytään saapui kolmas mies, jonkin verran vanhempi kuin partataiturit. Karskit nuoret miehet kohentautuivat tuoleillaan. Jokin ryhmän dynamiikassa muuttui.

Kun seurueeseen liittyi vielä neljäskin mies, selvästi vanhin, kuvio täydentyi. Aistin tunnelmassa valta-asetelman ja jotain pidäteltyä. Ehkä vain kuvittelin, mutta tänä päivänäkin olen sitä mieltä, että osuin oikeaan. Sanoin Ilkalle: ”Älä sano ääneen sitä kaikkien tuntemaa rosvosanaa joka alkaa ämmällä, se kaikkien tunnetuin, mutta oletko samaa mieltä, että tässä saatamme istua järjestäytyneen rikollisuuden naapureina?”

Ilkka katsoi minua hetken kysyvästi. Kun sitten ymmärrys syttyi hänen katseeseensa, jatkoin: ”Katso tuota miestä, tai älä katso, katso ravintolan isäntää, katso miten liian kohtelias hän on, suorastaan matelevainen.”

”Ei tuo ole kohteliaisuutta vaan pelkoa”, Ilkka sanoi. Isäntä oli kiirehtinyt pöytään kun vanhin mies saapui. Tuntui kummalliselta, että hän naurahteli hermostuneesti.

”Wau, mikä ilmiö, tässä on käynnissä jotain, kaikilla pelokas kunnioitus tai inho, vaikea sanoa kumpi”, selitin innoissani.

Ilkka kertoi, kuinka hän oli lauantaina pistänyt merkille, että kaupunkiin oli lipunut useita suuria mustia autoja, maastomallia, näyttivät luodinkestäviltä. Takapenkille ei nähnyt. Kuljettajilla oli kultaketjut kaulassa, aurinkolasit silmillä ja puvut päällä. Tarkkailemamme ravintola-asiakkaat eivät olleet kuljettajia. He olivat korkeammalla. Tavallisemmissa vaatteissa.

Koko ravintolasali oli hiljentynyt neljännen miehen asettuessa pöytään. Tiesin kyllä, että meillä, Ilkalla ja minulla, oli muitakin asioita käsiteltävänä kuin Etelä-Italian järjestäytynyt rikollisuus, lähinnä minun säikkyyteni ja edellisen suhteeni vaikutus siihen, mutta ehkä pelko ja sen aiheuttama jähmettyminen oli juuri se teema, josta minun kannatti tehdä havaintoja. Saattoi olla niinkin, että pelkuruuttani pelasin yhä aikaa: mafiapomoista keskusteleminen kaikkia mahdollisia kiertoilmaisuja käyttäen oli toimiva viivytystaktiikka.

 

Niin kiinnostavia kuin hahmotonta uhkaa tihkuneet miehet olivatkin, emme oikein pitäneet muutoksesta, jonka heidän läsnäolonsa aiheutti ravintolan tunnelmassa. Siksi pyysimme laskun ja päätimme sammuttaa nälän vastapäisessä jäätelöbaarissa, jonka punakirjavaa mosaiikkilattiaa ei voinut olla huomaamatta. Väri houkutteli asiakkaita. Paikkaan oli aina jono.

Ei ollut syytä pelkoon. Jos jotain, Kimmoa oli syytä sääliä.

Jos olisin osannut katsoa ovensuusta ja herkullisesta lattiasta yhtään peremmälle, jäätelöt olisivat mitä todennäköisimmin saaneet jäädä. Kun hetken jonotuksen jälkeen pääsimme astumaan sisään pieneen myymälään, erottui vasemman takanurkan varjoista teehyllyn äärestä tuttu siluetti: Kimmo poninhäntineen. Hänen käsipuolessaan Vappu.

Väistäminen kävi mielessä.

Torjuin halun väistää.

Ilkka näki samat hahmot kuin minäkin, mutta toisin silmin. Hän nyökkäsi Vapulle tervehdykseksi, kohteliaasti mutta epätietoisena siitä muistettiinko hänet.

En halunnut yhtään lisää draamaa. Painotin itselleni, että Ilkka ja Vappu olivat vain kaksi ohikulkijaa, jotka olivat sattuneet juomaan kahvit.

Sitten Ilkka näki Kimmon ensi kertaa. Hän rypisti otsaansa hienoisen kysyvästi, kuin ei olisi ymmärtänyt. Ja silloin minäkin näin: sivullamme seisoi sammunut, lysähtänyt ihminen, joka yritti ulosmitata elämältä jotain, mitä ei voinut saada.

Ei ollut syytä pelkoon. Jos jotain, Kimmoa oli syytä sääliä. Silti olin helpottunut, että baarissa ei ollut vapaita asiakaspaikkoja. Kolmen maun tötteröt käsissämme sovittauduimme Corson vilinää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.