Elisabet päättää päättää ottaa Saarasta itselleen ”pikku projektin”, ja aloittaa kutsumalla tämän kotiinsa opettelemaan ruuanlaittoa. Mutta eipä aikaakaan, kun he kaksi kohtaavat
toisensa Töölön hallin yleisessä käymälässä, vaihtavat vaatteita keskenään ja jatkavat kumpikin omiin suuntiinsa.

Lizzyn kirjeitä Izzylle
25.6.19--

Rakas Izzy,

Et voi uskoa, miten ikävystyttävä ilta minulla oli eilen. Olin Hannelen päivälliskutsuilla, ja minut laitettiin (tietenkin) istumaan miehen viereen, jonka kaulus oli pesty viimeksi buuri­sodan aikoihin. Tai ehkä liioittelen epäoikeudenmukaisesti.

Sanotaan, että se oli pesty, kun Stanley lähti Afrikkaan. Kyseinen mies peittosi ikävystyttävyydessään jopa Hannelen miehen ja sen saksanopettajamme Oppikoulusta, mikä hänen nimensä oli? Taisimme kutsua häntä Nalleksi? Mutta vierustoverini oli Poikamies, ja koska olen pysynyt jo tähän säädyttömään ikään saakka naimattomana, on Hannelen kunnon tyttönä yritettävä pelastaa minut itseltäni.

Luuletko, että sota vei kaikki vähänkin kiinnostavat miehet? Tai onko asia niin, että he vain luonnostaan niin tylsiä?

Muistatko, kun karkasimme toisena sotatalvena niihin tansseihin? Mitenköhän vanhoja me olimme? Neljätoista. Sinulla oli niin olemattomat rinnat, että tungit nenäliinoja liiveihisi.

Lainasimme vuokraemännän huulipunaa ja maalasimme saumat jalkoihin esittääksemme, että meillä olisi muka varaa nailoneihin. Kertulla pettivät polvet ovella, kun hän näki muutaman lomalta palanneen sotilaan. Raukka ei juuri ollut miehiä nähnyt vuoteen. Ja vielä univormuissa.

Ne olivat hyviä vuosia. Kukaan­ ei ollut huutelemassa moraalin­ perään. Aviottomien lapsien isien perään ei juuri kyselty. Jokainen tiesi, että piti ottaa se, mitä oli saatavilla. Muuten jäi ilman. Tuli ryssä tai ryssän mankeli.

Minä vihaan­ tätä tekopyhyyttä, joka nousi jostain sodan jälkeen. ”Isänmaa, isänmaa, isänmaa.” Ihan kuin sillä enää, nyt kun sota on ohi, olisi sen suurempaa merkitystä. Minun isänmaani on teeripaisti ja pullo punaviiniä.

No, mitä söimme? Tiedän, että se olisi ensimmäinen kysymyksesi. En suinkaan unohda, kun karkasimme asuntolahuoneestamme vain siksi, että olit kuullut, missä emännöitsijä säilytti hunajatoffeeta, jonka oli saanut lahjaksi sulhaseltaan.

Aloitimme Aspic de foie grasilla, sen jälkeen Hannelen uusi tyttö tarjoili meille paistettuja kyyhkysiä (Hannelen mies metsästää) ja lintujen rasvassa paistettuja perunoita. Olin jo melkoisen täynnä, kun pöytään tuotiin karitsanpaisti pienten porkkanoiden ja sipuleiden kera. Terästäydyin ja kohtasin haasteeni niin kuin todellisen Jean d’Arcin
sotilaan tulee. (En koskaan toivu muistikuvasta sinusta siinä peltiämpärikypärässä.) Ja sain kuin sainkin sulatettua sekä paistin että jälkiruuaksi tarjotun mantelitortun (kastike oli tehty Porvoon huvilan vadelmista). Juhlat järjestettiin Hannelen ja Hapannaaman kaupunkiin paluun kunniaksi. Sitähän tässä on odotettukin. Olisin laihtunut ainakin kaksi kiloa ilman Hannelen päivälliskutsuja.

Pahoin pelkään, että saat minun moraalistani epäsuotuisan kuvan, mutta en olisi niin innokas vieraileman Hannelella ilman hänen kokkiaan. Pelkään, että Hannele tietää sen.

Mitä luulet, olisiko mahdollista naida hänen kokkinsa? Se nainen on jumalatar, hyvä haltiatar ja maan päälle laskeutunut pyhimys.

Yritin virittää vierustoverin Herra Likakauluksen kanssa keskustelua siitä, pitääkö niin hienostuneen keittotaidon olla merkki kokin moraalisesta­ ylemmyydestä vai päinvastoin, mutta Herra Likakaulus vain ynisi jotain ja kröhisi sitten kokeeksi.­ Hän ilmeisesti ei ollut varma, vitsailinko vai en, mutta hän ei katsonut kunniakseen jäädä lankaan. Lopulta hän näytti saavan lauseen ulos, ja jäin kiinnostuneena odottamaan.

– Rannassa on viime aikoina näkynyt paljon variksia, hän sanoi, menetti rohkeutensa ja keskittyi ahmimaan lampaanpaistia.

Ehkä olin väärässä. Ehkä hän onkin­ Helsingin kiinnostavin mies.

Elokuun illat ovat tummuneet. Kadun lehmuksiin on tullun tummemman vihreä sävy. Minäkin olen löytänyt uuden kampaajan. Hän halusi sävyttää tukkani kastanjalla. Se on kuulemma huomaamatonta ja tuo kasvoilleni hehkua. En tiedä. Permanentti on ainakin onnistunut.

Kunhan saan tästä kirotusta kirjasta käännöspalkkion, ostan sen leningin, jonka näin Muotinurkan ikkunassa. Muistatko, sen josta kirjoitin viime kirjeessä? Sen, jossa oli punaiset tereet ja tirolilaishenkinen kaulus. Aion lipua se päällä WSOY:n Valkeilla glögeillä ja paistatella herrojen hurmiossa ja neitojen myös.

Izzy, luuletko että minusta tuli tällainen, sodan takia? Näin kyyninen? Sopimaton ihmissuhteisiin ja avioliittoon. No, sinä tiedät.

Sinua syleillen

Lizzysi

PS. Olen saanut uudet naapurit. Mies on ynseä kalpeanaamainen tärkeilijä, rouva säikky, hiljainen, vaalea otus. Heillä on poika. Varsinainen pieni vintiö, viirusilmäinen ja kaunis niin kuin äitinsä.

Nuori rouva on aneemisuudestaan huolimatta varsin kaunis, sellaista elokuvatyyppiä, jonka kauneus perustuu tasaisesti asettuneisiin luihin, ei niinkään luonteenlujuuteen.

3.9.19--
Rakas Izzy

Olen nyt tutustunut uusiin naapureihini. Törmäsin heihin rannalla, äitiin ja poikaan, Herra näyttää työskentelevän pitkää päivää, ja nuori Rouva keskittyy naisellisiin velvollisuuksiinsa eli lastenhoitoon.

Minuun iski jokin tuntematon oikku, halusin kai pyyhkiä sen apaattisen ilmeen kauniilta kasvoilta tai sitten olin vain loputtoman ikävystynyt, mutta pyysin heidät kanssani veneilemään.

Ajoimme pikku purtilollani Uunisaareen, istuimme kallioilla ja söimme makkaravoileipiä. Pikkurouva tunnusti minulle, ettei juuri viitsisi laittaa ruokaa vain heille kahdelle. Ja mies ei ilmeisesti ole kovin hyvissä varoissa­ päätellen talouden tiukkuudesta ja rouvan pari kesää vanhasta mekosta. Tukka, meikki ja kaikki on auttamattoman vanhanaikaista. Se saa hänet näyttämään paljon nuoremmalta kuin on.

Minut olisi voinut kaataa marenkitangolla, kun hän sanoi olevansa kaksikymmentäseitsemän. Kaksikymmentäseitsemän, mitä tuhlausta!

No, olen ajatellut, että ottaisin hänestä projektin, tarvitsen jotain muuta ajattelemista kuin käännöksen, nyt kun sinä olet poissa. Aion opettaa hänet laittamaan ruokaa. Siitä tulee hauskaa.

Lizzysi

19--, Töölössä
Rakas Izzy

Naapurin pikkurouva, hyvä on, hänen­ nimensä on Saara. Ja minä en tosiaankaan ole kateellinen. En ole kerta kaikkiaan perhetyyppiä, pitäisi sinun jo tietää.

Saara ja hänen poikansa Elias, kuusi vuotta, olivat tänään luonani kylässä. Olin luvannut opettaa häntä tekemään padassa haudutettua naudankylkeä. Raukalle on tulossa vieraita, ilmeisesti miehen liiketovereita, ja hän on paniikissa. Tietenkin hän osaa laittaa ruokaa sillä tavalla kuin yleensä ajatellaan. On hän saanut hyvän kotikasvatuksen, isä on jonkun maalaiskaupungin kunnanlääkäri, mutta tyttö parka pelkää vaikuttavansa maalaiselta. Se on tietenkin typerää. Hän on maalta, ja maalla syödään yleensä hyvin.

Voi luoja, voisin myydä toisen isovarpaani, jos saisin jostain muutaman hyvän sorsan. Muistan, kun sinun kotonasi sorsat laitettiin riippumaan oven pieleen höyhen­puvussaan. Miten kauniilta ne näyttivät sinisenhohtavissa liiveissään, näky oli aivan kuin jonkun hollantilaisen 1600-luvun maalarin siveltimestä. Kerroin siitä Saaralle, ja hän ilahtui. (Hän on miellyttämisenhaluinen, ujo ja tekee mielellään palveluksia.) Hän sanoi, että pyytää äitiään lähettämään syksyllä muutaman sorsan maalta. Toivon, suorastaan rukoilen, että hän tekee sen.

Saara tuli tasan kaksi minuuttia­ vaille kolmen. Hän soitti kelloa ja he, sekä pikkupoika että hän, olivat pukeutuneet huolellisemmin kuin ruoanlaitto naapurissa antaisi aihetta. He puristivat toisiaan kädestä.

Saaralla oli päällään pumpulikankainen viininpunainen leninki, auttamattomasti väärää sävyä hänen ihoaan ajatellen, mutta hän näytti hyvin sirolta ja viehättävältä siinä. Kaula nousi hauraana kauluksesta kuin viinilasinjalka. Hän punastui somasti ojentaessaan minulle kukkia: kimppua vaaleanpunaisia hajuherneitä.

Olin hakenut lihakauppiaalta hallista kolme kylkipalaa ja pyytänyt poistamaan niitä luut. Pyysin myös häntä pilkkomaan luut kolmeen osaan. Uunini ja ruukkuni ovat katsos pieniä. Hän tekikin sen, mutta auttamattoman hitaasti. Rue de Mouffetardin mösjöö olisi vain chop, chop, chop, hakannut sen paloiksi. Tämä mies näytti siltä kuin olisi suorittanut monimutkaista kirurgista operaatiota.

Olin laittanut saviruukun likoamaan tunniksi kuumaan veteen, ja Saaran tultua nostin sen. Hän ihasteli sitä, ja täytyy sanoa, että hänellä on hyvä maku. Kerroin, että roomalaiset valmistivat kylkipaistinsa vähän­ samalla tavalla jo Jeesuksen aikoina kuin me nyt, ja hän näytti epäilevältä. Hän on lukenut taidehistoriaa ja estetiikkaa, hän kertoi, mutta jostain syystä opinnot jäivät kesken. Luultavasti avioliiton vuoksi. Miten typerää on, että vieläkin kelpo naiset jättävät aivan kaiken, kun sopiva mies ilmaantuu. (Olen yrittänyt kuvitella Herra Tärkeilijää kosiskelemassa ja Saaraa sydän tykyttämässä rakkaudesta, mutta mielikuvitukseni vain haihtuu jonnekin. Ajatella, että arkipäiväisilläkin ihmisillä on romanssinsa, eikö se ole jollain tavalla VÄÄRIN.)

Ai niin, takaisin kylkipaistin reseptiin.­ Sulatin muutama ruokalusikallisen voita ja ruskistin lihan kattilassa. Kun liha oli ympäriinsä kullanruskeaa, laitoin luut tilalle saamaan väriä. Pilkoin ruukkuun perunoita, porkkanaa, persiljaa, selleriä ja pieniä punasipuleita. (Viimeisiä on hankala saada Helsingistä. Täkäläiset torikauppiaat tuntuvat olevan kovasti ihastuneita keltasipuliinsa.) Heitin päälle yrttikimpun, jossa oli ainakin timjamia, basilikaa ja laakerinlehtiä sekä suolaa ja kokonaisia mustapippureita. Kiedoin lihat silavaan, josta olin leikannut kamaran pois, ja laskin ne vihannesten päälle ruukkuun. Kaadoin päälle kaksi desiä kuumennettua punaviiniä ja laitoin savipadan kylmään uuniin. Kaasu-uuni ei ole niin hyvä kuin puu-uuni, mutta kaikkea ei voi saada.

Selitin Saaralle, että tämän ruoan idea on se, että se tekeytyy uunissa samaan aikaan kun emäntä on vapaa tekemään, mitä haluaa. Esimerkiksi ehostautumaan tai minun tapauksessa kääntämään kiireessä ne loput­ neljä sivua, viime hetkellä. Lisukkeetkin valmistuvat samalla, ja huokeaan ruukkuun imeytynyt vesi kiehuu ja kosteuttaa paistin yhdessä punaviinin kanssa. Tarvittaessa (jos muistaa lisätä puljonkia ja punaviiniä) ruukkua voi pitää uunissa­ yli tarvittavat kolme tuntia.

Kun liha on ollut riittävän kauan, se otetaan pois uunista. Liemi siivilöidään, ja perunat, porkkanat, selleri ja sipulit asetellaan kauniisti vadin reunoille. Paistin annetaan vetäytyä hetken, ja sillä aikaa valmistetaan liemestä kastike: Ensin kuoritaan pinnalle kertynyt vaahto, ja lientä keitetään pienessä kasarissa hieman kokoon. Vatkataan joukkoon muutama teelusikallinen jauhoja, jotta kastike saostuu, ja kiehautetaan kastike. Lopulta vatkataan kastikkeeseen vielä muutama ruokalusikallinen voita. Tarvittaessa voi vielä lisätä suolaa ja pippuria. Minä en yleensä enää lisää.

Äitini kuorrutti aina kylkipaistin leivänmuruilla ja parmesaanilla ja laittoi sen vielä uuniin ilman kantta, mutta sota-aikana ja sen jälkeen oli niin hankala saada parmesaania, että minä luovuin tavasta.

Äidillä­ oli muitakin outoja tapoja. Muistatko sen, kun hän päätti paperoida­ ruokasalin isän ollessa poissa? Hän komensi meidät lapset auttamaan. Näytti kuvia Voguesta ja selitti, miten jollain ranskalaisella elokuvatähdellä oli samanlainen huvilallaan.

Paperi oli vähintäänkin outoa. Siinä oikeankokoiset koirat pelasivat shakkia. Ruusut ja narsissit kukkivat samassa puutarhassa. Siinä ei ollut mitään järkeä. Mutta meistä lapsista se oli ihanaa. Äiti lauloi levittäessään liisteriä seinään ja poltti savuketta toisella kädellä.­ Muistan sen kuin kuvan aikakauslehdessä. Hänellä oli päällään sininen leninki, se jossa oli vihreää nauhaa kauluksessa.

Tapettia oli seitsemän rullaa, ja ensin loppui liisteri, sitten sherry ja lopuksi äitiä alkoi nukuttaa. Isä maalautti myöhemmin seinät. Hän sanoi, että hän ei halunnut maalattujen koirien tuijottavan häntä samalla kun
hän söi.

Leikkaan aina paistin ennen tarjolle asettamista, minusta se on parasta,­ mutta tiedän, että joitain emäntiä viehättää leikata paisti pöydässä. Se näyttää joka tapauksessa varsin sievältä vihannesten ja perunoiden ympäröimänä. Tätä ruokaa ei siis saa millään sekoittaa paahtopaistiin! Paahtopaisti on aivan­ eri asia. (Älä pelästy, en minä ole kirjoittamassa sinulle nyt kokonaista keittokirjaa. Pääsen aivan pian itse asiaan.)

Saara ja minä söimme keittiönpöydän ääressä arkilautasilta. Pelkäsin, että paremmat posliinit olisivat saaneet hänet ujostelemaan. Hän söi sievästi, mutta kesken aterian hän purskahti nauruun niin että vedet vain roiskuivat hänen silmistään. Minun piti hakata häntä selkään ja kaataa lisää viiniä, jotta hän rauhoittuisi.

– Ajattele, hän sanoi lopulta.
– Juhania odottaa kylmä peruna­laatikko, kun hän tulee töistä, ja täällä meillä on tällainen juhla-ateria.

Minäkin nauroin. Ehkä vain siksi että hänen naurunsa oli niin hopeista.­

Sinun suudelmissa
Lizzy

PS. Sattui vielä eräs hauska tapaus, kun olimme keittiössä. Pikku-Elias oli mennyt leikkimään olohuoneen puolelle. Jossain vaiheessa hänen äitinsä meni katsomaan, minkä takia poika leikki niin hiljaa. Paljastui, että poika oli löytänyt Hannelen tyttären luokseni unohtamat paperinuken ja leikki niillä. Hänen äitinsä kauhistui ja riisti nuket­ pojalta saman tien, ja lapsi alkoi parkua. Nukke esitti Marilyn Monroeta, joten täytyy sanoa, että pojalla on hyvä maku. Saimme lapsen rauhoittumaan vasta, kun lupasin, että hän saa leikkiä paperi­nukella minun luonani. Jos nukke seuraisi häntä kotiin hänen vuoteeseensa, voi olla että hänen isänsä hermostuisi. Poika näytti ymmärtävän tämän perusteen, hän nyökkäsi ääneti. Silitti nukkea hellästi ja vaati saada pukea sen päälle yöasun. Se oli aika hellyttävää. Päätin samassa, että ostan hänelle pari arkkia paperinukkeja heti, kun minulle­ tulee asiaa kirjakauppaan.

PPS. Saara on suorastaan kaunotar nauraessaan. Hänet pitää saada nauramaan useammin.

12.9.19--, Töölössä
Izzy, ma belle

Pikku naapurini oli täällä eilen. Älä naura, tiedän mitä ajattelet ja vihjauksesi ovat täysin sopimattomia. Teimme turskaa. Kirjoitin sinulle­ reseptin.

Portugalilainen turska
Voidellaan uunivuoka. Silputaan siihen muutama peruna ja sipuleja. Niiden päälle laitetaan suolattu turska, jota on liotettu kaksi vuorokautta. Valellaan päälle chiliöljyä (saadaan aikaan, kun muutama palko laitetaan pullolliseen oliivi­öljyä) ja kuivaa valkoviiniä. Haudutetaan uunissa kannellisessa ruukussa, kunnes sipulit ja perunat ovat pehmeitä.

Varoitus! Jos nauttii sekä tätä turskaa että hiukan liikaa vino verdeä, kannattaa nukkua lähellä kylpyhuonetta. Kun söin tätä ensimmäistä kerta pienessä kylässä portugalin rannikolla, heräsin yöllä tuskalliseen janoon.

Huussi oli pihan­ perällä ja minä yläkerrassa vierashuoneessa. Hiivin portaita alaspäin varoen herättämästä isäntäpariskuntaani (Madridissa eräissä juhlissa tapaamaani kustannustoimittajaa ja hänen rouvaansa). Elettiin huhtikuuta, mutta ilma oli jo niin lämmin, että pystyin huoletta käymään paljain jaloin. Olin ulko-ovella ja tartuin ripaan, jota lonksutin, kunnes ymmärsin, että ovi oli lukittu sisäpuolelta. Avainta ei
näkynyt missään. Tuumin, että sen täytyy olla jossain lähellä naulassa, muutenhan isäntäpariskunta olisi varmaan maininnut muusta.

Eteisessä oli hämärää, ja olin sytyttänyt vain yhden valon. Tunnustelin ovenkarmin yläosaa, kurkistin maton alle, rakko tuntui painavan tonnin. Katsoin jo haikeana palmuruukkua ja mietin, olisiko nolompaa herättää emäntäni vai pissata ruukkuun.

Äkkiä kuulin jostain puhetta ja huokaisin helpotuksesta. Palvelustyttö oli hereillä, ongelma oli ratkaistu. Lähdin kulkemaan ääntä kohti, muotoillen päässäni italian lauseita, portugalia en osannut sanaakaan.

Saavuin keittiöön, joka oli pimeänä. Sytytin kattolampun ja näin aution huoneen. Keskellä suurta höylättyä leivinpöytää oli liinan alla taikina-astia. Seinillä riippui sipuli ja paprikanippuja ja kuivattua kalaa, makkaroita ja kuparisia vuokia, joiden käyttötarkoitusta pystyin vain arvailemaan.

ELISABET SULKI kirjeen. Se oli vaaleansinistä paperia, ohutta kuin henkäys. Oi miten hänellä oli ikävä kunnon kirjepaperia, sellaista jota sai ennen sotaa.

Sotaakin hän huomasi ikävöivänsä. Ja pommituksia. Tietenkin oli ollut pelottavaa kuulla ilmahälytys ja rynnätä papiljoteissa kesken päiväunien ilmasuojaan, mutta elämässä sentään koko ajan tapahtui jotakin. Silloin hän oli tavannut Izzynkin. Se oli ollut hauskaa aikaa. Ihmiset tiesivät, että­ voisivat kuolla huomenna ja uskalsivat heittäytyä ja rakastaa.

Nykyinen elämä oli kovin tasapaksua. Vaikka olihan tietenkin kutsut ja aina saattoi ostaa uuden mekon. Kankaitakin sai nykyään. Ei tarvinnut edes jemmailla sokeria, vaan sitäkin sai ostaa jo ilman korttia.

Elisabet katsoi kelloa. Se oli varttia vailla kaksi. Hän ehtisi ostaa kukat matkalla veneelle. Ruusuja, mielellään valkoisia. Ehkä myös kieloja, vaikka joskus ne saattoivat laukaista päänsäryn.

Lapsena ja nuorena Elisabet oli kärsinyt rajuista migreeneistä, jotka olivat yltyneet sisäoppilaitoksessa, jonne hänet oli lähetetty ennen sotaa. Turvaan, vaikka totta puhuen Elisabet luuli, että hänen äitinsä oli vain halunnut päästä hänestä eroon. Teini-ikäinen tytär haittasi kiusallisesti äidin kosijoita lähestymästä.

Äiti-parka. Tämä oli tuolloin ollut jo kolme vuotta leskenä. Sen täytyi olla ennätys.­ Äiti ei oikein ollut koskaan tullut kunnolla toimeen ilman miestä. Hän oli sitä tyyppiä, joka esitti pyörtyvänsä, jos kaikkien miespuolisten henkilöiden huomio edes hetkeksi herpaantui hänestä. Lääkäri, naurettava saksaa murtaen puhuva sotilasviiksinen kaveri, oli sanonut päänsärkyjen johtuvan Elisabetin estoista. Totta hitossa hän oli ollut estoinen, hän oli ollut neljätoistavuotias vieraassa maassa.

Oli kulunut kuukausia ennen kuin hän tutustui edes ensimmäiseen tyttöön, jota saattoi sanoa ystäväkseen.­ Se oli ollut Josephine, juutalaistyttö Toulousesta, eteennojaava purenta ja hikiset kädet, mutta herra jumala miten se tyttö osasi suudella.

Elisabet pyyhki hikinoron otsaltaan. Helle oli pahimmillaan. Hän oli avannut huoneistonsa kaikki ikkunat, että saisi aikaan läpi­vedon. Jo ajatus jakun vetämisestä kesämekon päälle sai hänet hikoilemaan entistä pahemmin.

Jonain päivänä minä kävelen kauppaan paljain käsivarsin, ja talonmiehen rouva saa sanoa mitä haluaa, hän ajatteli, sulki kirjoituspöydän kannen ja lisäsi eteisen peilin edessä huulipunaa siveltimellä. Hän ei mielellään liikkunut minnekään huulet maalaamattomina. Huulipuna oli kuin kypärä, jonka saattoi vetää suojaksi koko ulkomaailmaa vastaan.

Hän sujautti kirjeen jakun taskuun, pani hetken epäröityään suuren punaisen hatun päähänsä, lukitsi ulko-oven ja oli pian kadulla.

Helle hyökyi vastaan kuin kostea käsi. Hän tunsi, miten pellavajakun kainalot alkoivat kostua heti. Eteläisen Hesperiankadun lehmukset levittivät makeaa tuoksuaan.

Hän oli kulkenut jo korttelin verran rantaan päin, kun huomasi miehen. Tällä oli vaalea popliinitakki, tumma puku ja hattu. Miehen oli pakko sulaa kaikkien niiden vaatteiden alla. Hän käveli parikymmentä metriä Elisabetin takana, ei niin lähellä,­ että olisi saavuttanut tätä.

Elisabet kumartui solmimaan kengännauhaa niin, että hän saattoi tarkastella miestä kivijalkakampaamon ikkunoista. Mieskin pysähtyi­ ja jäi tuijottamaan leipurin näyteikkunaa. Tällä oli pienet viikset, hyvin hoidetut. Nuori. Yleensä ne olivat vanhempia, Elisabet ajatteli ja painoi kasvot mieleensä. Useimmiten niillä oli autot, ja ne halusivatkin näyttäytyä. Tämän­ täytyi olla joku toimistorotta, jota kukaan ei ollut vielä opettanut talon tavoille. Mutta minkä talon?­ Kuka miehen oli lähettänyt?

Elisabet tiesi, että vainoharhaisuus, todellinen tai kuviteltu, oli samaan aikaan sekä oikeutettua että ansa. Hän astui sisään kukkakauppaan Runeberginkadulla ja nyki hansikkaat ranteesta. Ohuiden kesähansikkaiden kanssa piti olla aina niin huolellinen. Ne repesivät helposti, kuin silkkipaperia olisi nyppinyt.

Myyjätär oli vanhempi rouva, liian ystävällinen ollakseen omistaja, mutta oli taatusti palvellut liikkeessä ensimmäisestä sodasta asti. Tärisevin­ käsin hän valitsi valkoisia ruusuja ja kääri kukat sanomalehtiin. Elisabet otti odotellessa puuterirasian taskustaan. Mies oli yhä kadulla.

– Voinko käyttää puhelinta? Elisabet kysyi ja laski setelin tiskille.

Myyjä epäröi mutta Elisabet hymyili.­

– Mieheni. Tämä on hätätapaus. Meillä on illalliskutsut, ja hän unohti sanoa, että kuinka monta vierasta tulee. Tiedättehän miehet. Olet totaalisessa pulassa, jos hän on kutsunut sen kammottavan pomonsa­ vaimon. Hän on aina dieetillä.­

Sanat virtasivat Elisabetin suusta. Jo lapsena hän oli huomannut, miten hyvä hän oli keksimään tarinoita. Sisäoppilaitoksessa hän onnistui­ aina puhumaan itselleen ylimääräisen aprikoosin tai saamaan kourallisen rusinoita. (Ja se kerta, kun he työnsivät Madam Cecilen ulkohuussiin, ja ainut joka ei jäänyt kiinni, oli Elisabet.)

Myyjä hymyili kyllä-rouva-hymyä, taitteli setelin taskuunsa ja nyökkäsi takahuoneeseen päin. Elisabet tiesi maksavansa liikaa, se herätti aina epäilyksiä. Suomalaiset olivat suunnattoman pihejä tippaamaan. Mutta hän ei nyt joutanut enempään lirkutteluun. Takahuoneessa hän pyöritti numeron. Hän opetteli aina kaikki numerot ulkoa, koska paperilapuilla oli ikävä taipumus joutua vääriin käsiin.

Hetken päästä Elisabet astui takaisin­ kadulle. Hän nopeutti askeliaan,­ mutta ei niin paljon, että antaisi ymmärtää huomanneensa miehen. Kukkapaketti heilui hänen kyynärvarrestaan roikkuen. Töölön hallissa hän osti lihaa, vihanneksia ja lopulta juustoa Pappa Ingmanin kojusta. Hän pysähtyi Niemisen lihaliikkeen­ eteen ja jäi katselemaan, miten lihamestarin poika paloitteli kokonaista vasikan ruhoa.­ Elisabet veti sieraimiinsa veren­ ja siirtomaapuodin mausteiden tuoksua.

Mies seisoi nappi­kojun edustalla ja näytti siltä kuin valitsisi­ kuumeisesti messinki- ja helminappien väliltä. Elisabet kääntyi ympäri ja astui liiviliikkeeseen ja pyysi saavansa käyttää toilettia. Myyjätär ohjasi hänet sivummalle hallin yleisökäymälään. Kun ovi kolahti hänen takanaan, hän kuuli tutun tervehdyksen.

– Minä juoksin Caloniuksen­kadun kautta, ettei kukaan näkisi. Olen varma, ettei kukaan nähnyt!

Saaran posket helottivat. Hänellä oli päällään leninki ja halpa ruskea jakku. Luultavasti jonkun maalaisompelijan käsialaa.

– Nopeasti. Vaihdetaan vaatteet, Elisabet sanoi ja alkoi riisuuntua.

Saara totteli ja alkoi napittaa jakkua auki. Hän oli laihempi kuin Elisabet oli odottanut. Näytti tytöltä vaatteidensa alla enemmän kuin kuusivuotiaan äidiltä.

– Hattu. Sido se tiukasti, Elisabet sanoi. Ota ostokset ja kanna niitä niin, etteivät kasvosi näy. Selitän kaiken myöhemmin.

– Se on siis totta. Se poika juhlissa. Hän sanoi, että sinä olet vakooja!

– Ei mitään niin jännittävää. Kerron kaiken myöhemmin. Mutta nyt minun täytyy mennä.

Elisabet suoristi Saaran hatun niin, että hänen omat hiuksensa jäivät melkein sen varjoon. He olivat samankokoisia, hän hiukan Saraa­ muodokkaampi, mutta kukaan­ mies ei taatusti huomaisi kauempaa eroa. Hiusten värin peittäisi päähine. Ihmisillä oli tapana katsoa vaatteita. Siksi punainen hattu oli aina tehokas valinta.

– Mene, Elisabet sanoi.
– Minä odotan vartin ja seuraan perästä. Liiku vain kaduilla joissa on ihmisiä, kiertele hiukan. Mene vaikka elokuviin ennen kuin palaat kotiin.

Saara nyökkäsi ja vakavoitui.

– Luuletko että hänellä on ase?

Elisabet purskahti nauruun.

– Tämä ei ole mikään halpa roskaromaani, Saara.

Sitten hän vakavoitui.

– Sinä olet turvassa, mutta katso, ettet paljastu. On tärkeää että he eivät yhdistä meitä toisiinsa.

Sitten hetken mielijohteesta hän suuteli Saaraa otsalle. Nainen punastui, ja Elisabetin lävisti taas kerran hellyys. Pitkäksi naiseksi Saara oli pieni, sellainen jota katsellessa tunsi samaan aikaan tarvetta suojella, että halua painaa tämä tiukasti syliinsä.

– Me näemme illalla kutsuilla. Vain muutama vieras. Kerron heidän lähdettyään sinulle kaiken.

KOTONA TYHJÄSSÄ asunnossa Saara riisui kaikki vaatteensa. Rullasi sukat huolellisesti laatikkoonsa, ripusti hameen oikenemaan kaappiin. Kävi eteisen peilikaapin eteen, avasi tukkansa ja katsoi itseään.

Iho oli kalpea ja valkoinen kuin vanhojen maalausten naisilla, hiukset valuivat kihartuen rinnoille, silmien ympärillä oli renkaat. Vatsa pyöristyi kohti reisiä, sen poikki kulkivat kumikorsetin jättämät punaiset painaumat. Varpaiden päällä kasvoi ohutta nukkaa, jalat olivat pitkät, reidet voimakkaat.

Hän oli kahdenkymmenenseitsemän, pitkä ja ei suorastaan kaunis, mutta jotain enemmän kuin sievä. Hän kärsi kroonisesta anemiasta, inhosi punajuurta, eikä ollut koskaan rakastanut ketään muuta kuin poikaansa. Ei sillä tavalla kun elokuvissa rakastetaan. Hän oli maannut yhden miehen, lapsensa isän, kanssa. Nautti siitä. Hetkittäin hän saavutti hyrisevän kihelmöinnin, joka alkoi varpaista. Joskus hän mietti, tunsivatko muut naiset samoin, mutta hän ei kehdannut kysyä, ei edes Irinalta.

Hän tiesi, että Juhanilla oli muita naiskokemuksia, sellaisia naisia, hän ajatteli. Joskus Saara ajatteli, että kaikki muut olivat käyneet jonkun salaisen kurssin, sellaisen jossa opetettiin sanomaan oikeat asiat oikealla hetkellä, viikattiin alushousut kirjailtuihin silkkipussukoihin ja nukuttiin prässätyissä alusvaatteissa. Tai ehkä se oli vain hänen äitinsä. Äiti, joka uskoi että joissain maissa määrättiin ihminen leirille, jos käsilaukku ja kengät eivät sointuneet toisiinsa.

Saara ei koskaan oppinut ymmärtämään, mistä muut sen haistoivat, pikkutytöt, seminaaritoverit, toiset äidit. Kuin he olisivat haistaneet erilaisen tuoksun, joka erittyi Saaran ihosta.

Kyllä hänellä oli ystäviä, hän ei vain koskaan ollut se, jonka luokse tultiin ensimmäisenä. Ei osannut nauraa oikeassa paikassa, sanoa­ oikeita sanoja uudesta kampauksesta. Häneltä puuttui kieli jolla puhua. Enimmäkseen, suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan, hän keskittyi olemaan niin näkymätön kuin mahdollista, ja hänet hyväksyttiin seisomaan ringin reunalle. Enempää hän ei pyytänytkään. Kun tilattiin porukalla ompelutarvikkeita, Saara katsoi aina parhaaksi maksaa hiukan enemmän kuin muut. Hän ei halunnut kenenkään ajattelevan, ettei hän hoitaisi osuuttaan.

Saara laski itselleen kylvyn ja otti Eliaksen mukaan pitkästä aikaa, vaikka poika oli sellaiseen jo liian iso. He yhdessä täyttivät ammeen niin että vettä läikkyi yli.

Elias venkoili mutta rauhoittui, kun Saara antoi hänelle hänen vauvanukkensa. Se oli heidän salaisuutensa, hänen­ ja Eliaksen, sillä Juhanista poikien ei sopinut leikkiä nukeilla. Se oli musta vauvanukke, kiharatukkainen ja pulloposkinen, ja sillä oli sulkeutuvat silmät. Elias rakasti sitä enemmän kuin mitään muuta. Saara oli ostanut nuken lelukaupan alennusmyynnistä. Niitä oli myyty olympialaisten aikaan, silloin kun Helsingin kaduilla oli kuljeskellut oudon värisiä ihmisiä, ja nukkeihinkin oli haettu eksotiikkaa. Mutta nuket olivat jääneet myymättä, ja Saara oli saanut yhden halvalla.

Nukella oli ollut ostettaessa vaaleankeltainen mekko, mutta Elias oli silti päättänyt, että nuken nimi oli Elias. Saara oli yrittänyt saada lasta keksimään toista nimeä, mutta luovuttanut sitten. Nyt Elias kylvetti nukke-Eliasta ja jutteli sille istuessaan kylpyammeessa.

Saara pesi meikin naamaltaan ja avasi tukkansa nutturalta pesua varten. Maailma keinui ympärillä, outona käsittämättömänä. Siihen oli niin vaikea saada otetta. Useimmiten Saara ei edes viitsinyt yrittää. Sen jälkeen, mitä Liisalle oli tapahtunut, hän oli pitänyt parhaana antaa kaiken vain lipua ohitse.

Joskus hän ajatteli, että hänen ja maailman välissä oli huurrettu lasi. Sen ulkopuolella tapahtui se todellinen elämä: suuret tunteet ja tarinat, joista hän oli lukenut vain kirjoista. Saara sulki silmänsä ja laskeutui kylpyammeessa niin alas, että vain nenä oli enää pinnalla. Elias lauloi itsekseen kylvettäessään Elias-nukkea.

– Nuku nuku nurmilintu…

Se oli sama laulu, jota Saara oli aikoinaan laulanut pojalle, laulu jossa äiti kutsui kuolemaa nurmilinnunhahmossa hakemaan lapsensa. Karmiva laulu, mutta vain se oli saanut Eliaksen rauhoittumaan pienenä, kun elämä oli ollut vain yhtäjaksoista yötä, jonka herätti vain sylilapsen säännöllinen huuto.

Saara veti henkeä ja sukelsi.

Veden alla hän avasi silmänsä ja katseli miten kuplavana nousi
hänen jäljessään pintaan. Sulkematta silmiään hän pystyi näkemään Liisan kasvot. Tämän istumassa ikkunalaudalla sinä päivänä. Lehmuksen vihreät lehdet tytön takana, kun tämä roikotti jalkaansa avonaisesta ikkunasta ja nauroi suu auki.

Hän antoi muiston hyökyä ylitseen kuin kylpyveden. Katseli jokaista yksityiskohtaa muistossa. Aloitti Liisan jaloista, joissa oli valkoiset kumipohjaiset tennistossut, vaikka ei muistanutkaan Liisan ikinä pelanneen­ tennistä. Hän levitti eteensä kuvan mekosta, jossa oli
punaisia unikkoja, granaattiomenan kuultoisen huulipunan, tylpiksi leikatut kynnet, luisut paljaat olkapäät kuin rantakivet, toispuoleisen
hymykuopan ja harmaan­vihreät silmät, joissa oli ruskeita täpliä.

Liisa sanomassa, ”Älä ole tylsimys, Saara. Mitä ihmettä voisi tapahtua?” ja nauravan päälle niin kuin vain seitsemäntoistavuotias osaa. Älä ole tylsä Saara. Mutta Saara oli aina. Aina paitsi SINÄ iltana, jota Saara ei halua ajatella.

Keuhkot olivat tyhjät tuoreesta ilmasta, ja Saara nosti pään veden pinnalle. Vesi pärskyi, ja hän huohotti.

– Äiti, mä luulin jo että susta tuli merenneito, Elias sanoi ja tuijotti häntä epäluuloisin silmin.

Poika oli vielä siinä iässä, että hänen oli vaikea erottaa tarinoita ja oikeaa maailmaa toisistaan. Vaatekaapeissa oli vielä ovi toiseen maailmaan, sängyn alla mörköjä ja äidit voivat muuttua vedenneidoiksi käärmehohtoisin pyrstöin. Saara hymyili pojalle.

– Tehdään kuplia!

Ja niin he puhalsivat molemmat veteen, kunnes nauru vei voiton, ja he käpertyivät toisiaan vasten.

Jatkuu ensi viikolla.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla