Saara viettää päivää Eliaksen kanssa rannalla, missä he kohtaavat naapurinsa Elisabetin. Tämä pyytää Saaran ja Eliaksen kanssaan veneilemään. Myöhemmin Saara törmää naapuriinsa rappukäytävässä ja saa kutsun tulla käymään illalla. Saara menee ja löytää lopulta itsensä tanssin pyörteistä Elisabetin kanssa.

Elisabetiin tutustuminen

Aamiainen oli yhtä tohinaa. Juhani ei tahtonut syödä puuroa, ja kun isäkään ei syönyt, niin Elias aloitti kitinänsä, mikä sai Juhanin entisestään ärtymään.

Kun ovi kolahti­ Juhanin lähtiessä, Elias ja Saara kapusivat vielä takaisin sänkyyn ja makasivat täkin alla juoden kaakaota. Se oli heidän yhteinen salaisuutensa, kaakao oli amerikan paketista, ja Saaran äiti oli pakannut sen yksin Eliasta varten. Kasvava lapsi tarvitsi kalorioita.

Edessä oli kokonainen päivä, jolloin Saaran olisi järjestettävä asuntoa sellaiseen kuntoon, että sitä voisi kutsua nuoren parin pesäksi. Mutta nyt Saara halusi vielä olla tässä. Nauttia peitteen suloisesta lämmöstä ja Eliaksen pienistä varpaista pohjettaan vasten.

Ennen Eliaksen syntymää Saara ei osannut kuvitella, miltä tuntuisi olla äiti. Hän oli elänyt lähinnä huomatakseen itsensä ja omat tarpeensa. Milloin oli aika nukkua, syödä tai pissata. Aika käyttää vierailupukua tai sinistä sifonkimekkoa. Toki hän ajatteli, mitä Juhani haluaisi päivälliseksi. Piti huolta, ettei esiintynyt liian tummissa vaatteissa, sillä Juhani ei voinut sietää mustiin pukeutuvia naisia. Mutta lopulta hän oli varma, että mies selviäisi täysin ilman häntäkin. Juhani oli ehyt. Hän eli maailmassa, jossa ei tarvittu samalla lailla toisia. Hän oli mies, ajatteli Saara.

Elias, lapsi, oli ollut ensimmäisestä henkäyksestään riippuvainen Saarasta. Kun poika oli vauva, Saara oli vain seissyt sängyn vieressä ja katsellut tätä. Juhanista se oli ollut jotenkin karmivaa. Mutta silloin Saara ei ollut uskonut, että hänestä oli voinut olla peräisin jotain noin täydellistä.

Nykyään Saara aina tunnusteli herättyään pelkojaan. Hän levitti ne eteensä kuin viuhkan. Hän näki Eliaksen murskautumassa lakaisinkoneiden alle, putoamassa jyrkänteeltä. Tuhat ja sata kauheaa ajatusta alas syöksyvistä jääpuikoista rannan äkkisyvään. Mutta ei, hän ei halunnut olla sellainen hemmotteleva lapsensa pilaava äiti, ei ylivaroitteleva, joka kasvattaa pojastaan­ mimosan ja itselleen ystävän ja sulkee tältä koko miesten maailman. Hän halusi olla hauska äiti, äiti, jota Eliaksen luokkatoverit tulisivat kadehtimaan. Äiti, joka säilyttää itsessään nuoren tytön. Äiti, jolle voi uskoutua.

Ja koko ajan Saara tiesi, ettei se ollut mahdollista. Hän ei voinut päättää, miten Elias hänet näki.

ILTAPÄIVÄLLÄ HE LOPETTIVAT siivoamisen ja pakkasivat eväskorin: juustovoileipiä, lisää kaakaota, kokonainen­ appelsiini (he elivät kuin keisarinnat, Saara sanoi Eliakselle) ja kävelivät rannalle.

Oli lämmin päivä, vaikka oli vasta toukokuu. Siivouksen nostattamat hikipisarat kiiltelivät Saaran v-aukkoisen puseron paljastamalla iholla. Hän oli nostanut tukan ylös pinneillä kuin tyttö. Ja tyttö hän olisi voinut ollakin siinä juostessaan kohti merenrantaa poikansa kanssa käsi kädessä.

Ranta oli kivikkoinen, eikä niin suuri auringonvalossa, kuin miltä se oli ensimmäisellä kerralla näyttänyt. Mutta Saara piti siitä. Hautausmaan muurista, joka erottui raskaana taivasta vasten. Ortodoksisten kappeleiden kultahupuista, joista aurinko taittui. Oliko tuo tuoksu tuomi, se ei voinut olla. Oli aivan liian aikaista.

– Mene vain, Saara tuuppasi Eliasta, joka epäröi.

Poika oli ujo otus. Haluton erkanemaan koskaan kovin kauas äidistään. Nytkin poika epäröi, ennen kuin lähestyvä lokki kiinnitti hänen huomionsa. Hän jäi seuraamaan sitä pää kallellaan.

Saara ojentautui vanhalle froteekankaiselle liinalle ja avasi romaanin. He olivat ainoat ihmiset rannalla, sesonki ei ollut alkanut, ja Saara nautti erillisyyden ylellisestä samettikopasta. Hän katseli poikaansa. Miten tämä noukki vedenrajasta linnunsulkia ja kiviä ja pinkaisi sitten juoksuun.

Saara ajatteli, että he olivat haaksirikkoisia, ja uppoutui kuvitelmaan. He viettäisivät päivänsä keräämällä näkinkenkiä, poraisivat kookospähkinöihin reikiä ja valuttaisivat niiden maidon suuhun niin, että osa roiskuisi leualle. He rakentaisivat rantaan majan,­ jonka he vuoraisivat sammaleella ja nukkuisivat toisiinsa painautuneina, pojan lämmin poski hänen kaulaansa vasten. Tai sitten he olisivat selviytyjiä viimeisellä rannalla, neutronipommi olisi hyllynyt heidän ylitseen, mutta jostain tuntemattomasta syystä he olisivat jääneet jäljelle. Ja Juhani, tietenkin, Saara lisäsi tuntien epämääräistä syyllisyyttä siitä, että oli unohtanut miehensä.

Mutta sitten Saara työnsi ajatuksen miehestään taka-alalle ja näki Eliaksen kokoamassa hylätyistä Aura-olutkoreista taloa, grillaamassa kalaa nuotiolla (Voisiko kala olla hengissä pommin jälkeen? Olisiko se radioaktiivista? Vai liittyikö radioaktiivisuus vain atomipommeihin? Saara ei muistanut.) ja pukeutumassa purjekankaasta kyhättyihin mekkoihin. He kaksi, äiti ja poika, oranssipunertavaa taivasta vasten, tummansinisinä varjoina, kun illan kosteus leijuisi mereltä ja ympäröisi heidät. He sytyttäisivät nuotion, jossa he polttaisivat rannalta keräämäänsä rojua, ja tuli kultaisi heidän kasvonsa.

Saara venytti kuvitelmaa, kunnes keksi taas uuden, yhtä romanttisen ja seikkailukirjamaisen, käänteli sitä ja kyllästyi. Hän harmitteli, että oli jättänyt virkkuutyön kotiin, kirja oli ikävystyttävä. Hän oli lainannut kirjastosta Virginia Woolfin Majakan ja joutui koko ajan palaamaan siinä taaksepäin, koska unohti, mitä edellä oli tapahtunut.

Häntä nukutti. Jäsenet tuntuivat raukeilta. Ehkä hän oli torkahtanut hetkeksi, ainakin hän havahtui säpsähtäen, hetken tietämättä missä oli, kun joku kosketti hänen olkapäätään.

– HEI. SINÄ OLET varmaan Saara?

Saaran lävisti nopea syyllisyys, kun hän tunnisti tulopäivänä rannalla näkemänsä naisen, mutta tajusi­ sitten, ettei toinen puhunut siitä. Hän pystyi vannomaan, ettei nainen ollut voinut nähdä häntä, ei siitä missä hän oli seissyt.

– Juttelin miehenne kanssa. Sen pitkän vaalean kaverin?

Saara nyökkäsi, Juhani oli maininnut jonkun naapurin, mutta Saara ei ollut kuunnellut. Se oli siis tämä tuntematon itkijä. Mitähän Juhani oli sanonut Saarasta. Kertonut pikkuvaimosta, joka oli yksinäinen vieraassa kaupungissa. Hän ei tarvinnut vieraan sääliä. Hän ei halunnut olla se yksinäinen raukka, joka tarvitsi viihdyttäjää.

Mutta ehkä­ hän oli epäoikeudenmukainen. Ehkä tuntematon vain halusi olla ystävällinen. Nyt päivänvalossa hänellä oli parempi tilaisuus tarkkailla naista. Tällä oli tumma päätä myötäilevä tukka ja farmarihousut, joita Saara oli nähnyt enimmäkseen vain elokuvissa, musta poolopaita ja huulipunaa. Silmien ympärillä siinsivät varjot. Hän oli lähempänä neljääkymmentä, ehkä kolmekymmentäseitsemän. Kaunis, Saara ajatteli, ja hämmästyi ajatusta. Hän oli tottunut siihen, että niin sanottiin vain nuorista naisista, vaaleista ja kiharatukkaisista.

Nainen kantoi ostoskassia, josta pursusi jotain vihreää. Kaninruokaa, Saara ajatteli. Heillä kotona kukaan ei suostunut syömään salaattia. Nokkosmuhennoskin oli köyhien ruokaa. Naisella oli naurettavan suuret aurinkolasit nostettuna pään päälle, ja läheltä Saara näki hänen suupielissään ohuita juonteita.

– Näin teidän tulevan rannalle ja ajattelin käydä esittäytymässä. Asun sentään melkein yläkerrassa, nainen sanoi ja istuutui Saaran viereen.­

– Minä olen Elisabet. Lis. Äidillä oli typerä ajatus nimetä minut prinsessan mukaan.

Saara hymyili, sillä tavalla kun hymyillään kohteliaasti, kun ei osata vastata. Kyllä, luultavasti nainen oli vanhempi kuin hän oli ensin ajatellut.

– Olin lähdössä veneretkelle. Tarvitsen mukaan pari laivapoikaa, Lis katsoi Eliasta ja iski silmää.

– Ei äiti ole poika, poika sanoi totisena, ja Saara hymyili.

– Minä rakastan retkiä, Saara sanoi.­

Myöhemmin Saara ajatteli, että se oli ääni. Naisen pehmeät ylävokaalit, nousut ja laskut, hyrinä lauseen lopussa kuin toinen olisi purskahtamaisillaan nauruun seuraavassa hetkessä. Nopea näkymätön kouraisu jalkovälissä. Mutta silloin Saara ei ajatellut mitään erityistä. Tai ehkä hiukan. Sitä, miten hän ei todellakaan tuntenut ketään kaupungista.

Hän ei ollut pitänyt yhteyttä­ opiskeluaikaisiin ystäviinsä. Joskus hän ajatteli soittaa jollekulle, Martalle ehkä. Mutta hän muisti kuullensa, että tämä oli muuttanut Ruotsiin. Tai Hannalle, Mimille tai Orvokille, mutta Totuus oli, että hän pelkäsi, että he haluaisivat puhua­ Liisasta. Tietenkin he haluaisivat. Kysyisivät ohimenevän huolettomasti, että mitä tälle kuului. Ja Saara ei halunnut. Hän ei ollut­ valmis. Ei vielä. Luultavasti ei koskaan. Sitä paitsi häntä nolotti keskeytyneet opinnot.

Tietenkin hän tiesi, että suurin osa tytöistä keskeytti mennessään naimisiin, ja nyt hän oli äiti. Se oli yhtä kunnioitettava elämänvalinta kuin kituuttaa jossain opettajana.

– Minulla on vene laiturissa. Se laskettiin viime viikolla, Lis sanoi.
– Se on hyvä vene, urhea pikku paatti. Luulen että se on joskus kuulunut salakuljettajalle. Siinä on sellaista seikkailuhenkeä.

Saarasta oli aina ollut vaikea keksiä puhumista tuntemattomille ihmisille, mutta onneksi hänen hiljaisuuteensa ei näyttänyt pahemmin haittaavan Lisiä. Toinen puhui mielellään itsestään ja paljon.

Lis oli kääntäjä, hän oli muuttanut Helsinkiin muutama vuosi sitten tätinsä kuoltua asuntoonsa. Sitä ennen hän oli asunut ”vaikka missä”. Viimeiseksi Ruotsissa. Sieltä hän kaipasi vaikka mitä, mutta eniten kunnon kahvia. Tummapaahtoista Löfbergsin Lilaa, johon verrattuna kaikki muu maistui kuravedeltä.

Helsinkiin hänet oli tuonut asunto.

– Kun on kertakaikkisen pee aa, ei voi asua Pariisissa. Pariisissa tai Tukholmassa ei voi vain elää niin kuin tylsimys. Se on matemaattisesti mahdotonta.

Saara nyökkäsi, vaikka ei, oikeastaan hän ei tiennyt. Hänelle Helsinkikin oli suuri kaupunki. Tuntui oudolta kävellä kaduilla ilman, että törmäsi yhteenkään tuttuun ihmiseen. Vapaalta mutta samaan aikaan­ pelottavalta. Aivan kuin olisi noussut uimasta ja huomannut jonkun varastaneet luteita tulvillaan olevat vaatteet.

Lisin vene oli pieni, siinä oli pikkuruinen mahonkinen hytti ja pikamoottori.­ Hänellä täytyi olla suhteita tai sitten paljon rahaa, sillä moottoriveneen täytyi kuluttaa paljon enemmän kuin oli järkevää, ja bensa oli vielä silloin säännöstelyssä.

Siellä mistä Saara oli kotoisin, kukaan ei ajanut veneellä HUVIKSEEN.­ Edes kalastus alibinaan. Ehkä Elisabet oli rikas vaikka muuta väitti. Saara oli tyytyväinen, että hänellä oli kerrankin kumipohjaiset kangastossut eikä korkoja. Lisin huoleton pukeutuminen sai hänet tuntemaan itsensä koristelluksi nukeksi.

Lis ojensi hänelle kätensä­ ja auttoi heidät molemmat veneeseen. Naisen käden puristus oli samaan aikaan lämmin ja huomaamaton. Veneeseen päästyään Saara jäi hieromaan kättään kuin se olisi puutunut.

Vaikka ilma oli lämmin, toukokuinen meri hohkasi kylmyyttä. Saara veti villatakkia korkkiliivin alla ranteidensa suojaksi ja painautui lähemmäs Eliasta. Poika nauroi laskiessaan ylilentäviä lokkeja. Saara haistoi pojan tukassa saippuan. Meri kimmelsi heidän ajaessaan ulapalle.

HE RANTAUTUIVAT SAAREEN, jonka nimeksi Lis sanoi Maailmanloppu. Saara ei uskonut, että se oli paikan oikea­ nimi, mutta kaukana saari oli. Melkeinpä pelkkä luoto. Ulappa oli autio. Vain lokkien huuto kieli, ettei rannikko ollut kaukana.

Saara kysyi, ehkä vain jotain sanoakseen, mistä saaren nimi kumpusi.

– Täällä on vanha salakuljettajien luola. Se on puoliksi romahtanut. Nimi tulee luultavasti siitä. Tämä­ oli kieltolain aikana viimeinen etappi ennen Helsinkiä. Kirkkaalla ilmalla voi nähdä Viroon asti.­ Luola toimi sekä varastona että turvapaikkana.

– Onko täällä vielä salakuljet­tajia?

Elias oli nostanut päänsä, ja kirkkaat silmät tuijottivat Lisiä pellavaisen pehkon takaa. Välillä poika oli niin ilmetty Juhani, että jokin Saaran sisällä murtui.

– Ei. Paitsi jos olet tarkkana. Jotkut sanovat, että vanhan Karlssonin pojat voi välillä nähdä seisomassa rantakallioilla.

Lis vapautti moottorin niin, että vene puksutti itsekseen rantaan, hyppäsi sitten itse edellä ja sitoi köyden ruostuneeseen tappiin, joka­ oli isketty kallioon.

– Maailmanlopun luola on tuolla alhaalla, hän sanoi ja osoitti veden­ rajassa näkyvää varjoa.

– Se näkyy paremmin kun vesi on alhaalla. Ennen se oli täysin vedenrajan­ yläpuolella. Salakuljettajat käyttivät sitä varastona, mutta se on vielä vanhempi. Siihen liittyy paljon tarinoita.

Ja sitten Lis kertoi tarinan kahdesta pojasta, jotka olivat kadonneet luolaan.

– Se oli ollut selkeä päivä. Kukaan­ ei arvannut, että myrsky nousisi. Vanha Karlsson, hän oli salakuljettaja­ toista polvea, oli jättänyt pojat vartioimaan lastia ja ajanut itse maihin. He olivat vaaleatukkaisia poikia, melkein kuin kaksoset, niin toistensa näköisiä he olivat. Heillä oli vain vuosi ikäeroa, toinen neljätoista ja toinen kolmetoista, pisamia nenällä niin kuin tällä Eliaksellakin. Nuorempi oli sairastanut paljon pienenä, ja siksi heidän äitinsä ei ollut juuri päästänyt heitä merelle. Mutta sinä päivänä Karlssonin vakituinen kumppani oli sairastunut, ja vaimonsa vastustuksesta huolimatta hän oli ottanut­ pojat mukaansa. Nämä olivat jo kyllin vanhoja merille. Valtamerialuksilla seilasi nuorempiakin mastorottia. Mutta sitten rajuilma nousi. Aallot olivat niin korkeita, ettei Karlssonin vene enää päässyt rantautumaan takaisin saarelle. Olisi ollut sulaa hulluutta edes yrittää. Vasta seuraavana päivänä hän palasi. Silloin poikia ei enää löytynyt mistään. Jalanjäljet kulkivat luolalle, jossa pirtulaatikot seisoivat koskemattomina rivissä. Karlsson huhuili poikiaan, mutta saari oli hiljainen. Vain meriharakka vastasi, ja sen nauru tuntui ilkkuvan isän tyhjää huhuilua. Karlsson käveli pidemmälle luolaan, pidemmälle kuin tiesi kenenkään käyneen. Lopulta hän oli niin syvällä, että joutui konttaamaan suolavedessä. Sieltä hän löysi punaisen huivin. Silloin hän vetäytyi kerälle ja itki. Se oli sama huivi, jonka hän oli päivää aikaisemmin nähnyt nuoremman poikansa kaulassa.

Lis lopetti juttunsa ja hetken meri­ oli hiljainen.

– Mitä pojille kävi? Elias kysyi.

Lis kohautti hartioitaan.

– Kuka tietää. Heidän ruumiitaan ei koskaan löydetty. Mutta jotkut sanovat kahden hahmon seisovan joskus kallioilla, Lis sanoin ja nauroi.
– Näkisitte ilmeenne! Se on vain merimiesjuttu. Tämä on oikein mukava­ saari. Kenen tekee mieli makkaravoileipiä?­

– Minä haluan nähdä luolan, Elias sanoi.

Hänen silmänsä olivat suuret ja hengitys niin kiivas, että Saara tajusi tämän kiihdyttäneen itsensä. Itku ei ollut kaukana. Saara vilkaisi Lisiä varoittavasti.

– Se ei ole turvallinen.

He levittivät huovan rantakallioille ja söivät keitettyjä kananmunia, voileipiä ja makeaa kakkua, joka oli tehty Lisin mukaan englantilaisella reseptillä.

Lis oli hauskaa seuraa. Hän osasi kertoa kaukaisista kaupungeista, Pariisista ja Lontoosta ilman, että toinen silti tunsi itseään maalaiseksi.

Lis oli kääntäjä. Enimmäkseen hän suomensi tekstejä eri virastoille, joskus kokonaisia kirjojakin. Tukholmassa hän oli työskennellyt turistitoimistossa, mutta sellainen ei ollut häntä varten.­

– Pikkupomot, tiedäthän. Aina kyttäämässä, miten pitkän lounastunnin pitää, ja punatuista kynsistäkin sai huomautuksen. Minun oli lähdettävä, ymmärräthän?

Saara ymmärsi, tai ainakin kuvitteli ymmärtävänsä. Hän olisi voinut istua siinä koko loppuelämänsä. Saara toivoi, että hänelläkin olisi ollut työ. Edes mitä tahansa, mistä kertoa tarinoita. Mitä hän muka oli, kotirouva pikkukaupungista. Elämä pyykkejä ja perunoiden kuorimista. Lisiä tuskin kiinnosti se, miten hän oli säästänyt ostaakseen osamaksulla oikean jääkaapin. Raha oli ollut jo melkein koossa, mutta sitten tuli se Juhanin juttu. Siitä tuskin kannatti kertoa. Pikkukaupungin tragediat tuskin kiinnostivat ketään.

Äkkiä Saara huomasi, että oli kumman hiljaista.

– Missä Elias on? Saara kysyi ja nousi seisomaan.

Oli jo hiukan hämärää. Mitä ihmettä­ kello oli? He olivat istuneet tässä ikuisuuden, vai olivatko? Juuri äsken Saara oli nähnyt Eliaksen. Poika oli leikkinyt simpukanpalasilla ja laulanut aivan liian kovaa. Saara oli salaa toivonut, että poika olisi mennyt hiukan kauemmas. Lis nousi myös ja puisteli syliään leivänmurusista.

– Luola, Saara kiljaisi.

Hän ei tiennyt, mistä ajatus tuli mieleen, mutta sen sanottuaan hän oli aivan varma, että juuri siellä Elias oli. Hän juoksi kohti rantaa katsomatta jalkoihinsa. Vasta kotona hän huomasi, että oli iskenyt varpaansa kiveen ja veri oli vuotanut uuden espandrilloksen läpi. Vene keikkui rannassa. Sen vesirajan maalaus näytti kuluneelta.

– Elias, Saara huusi.

– Liias, vastasi kaiku, ja Saara huusi uudestaan.

Meri näytti mustemmalta. Elias, hänen Eliaksensa. Saara potkaisi kengät jalastaan ja kahlasi ranta­veteen.

– Saara, Lis sanoi, mutta Sara ei reagoinut.

Luolan suu näytti mustalta. Vesi oli kylmää ja pisteli iholla. Saaran käsivarsien ohuet karvat nousivat pystyyn. Luolan lattialla oli vettä. Haju oli vieras, sekoitus levää ja hometta,­ kuolleita kaloja, mutta jotain muutakin, kuin joku olisi juuri pirskottanut hajuvettä ilmaan.­ Saaran paljaat jalat osuivat johonkin terävään. Ehkä simpu­koita.

– Elias, hän huusi.

Hän oli nyt jo niin syvällä luolassa, että joutui kumartumaan hiukan. Hänen huutonsa pomppasivat seinistä. Lattian vesi oli maitomaista, Saaran varpaat eivät näkyneet sen läpi. Valo siivilöityi hänen takanaan niin, että luolan seinille heijastui hänen varjonsa kolmena kappaleena. Hajuveden tuoksu vahvistui. Äkkiä aurinko pilkahti Saaran takaa, osui veteen, ja hän näki pinnan alla jotain kiiltävää. Hän kumartui ja pisti kätensä tummaan lietteeseen. Hänen mieleensä tuli, että oikeastaan siellä, haisevassa sammaleisessa vedessä voisi olla mitä tahansa. Vaikka vanhoja luita.

– Saara, huusi Lis hänen takanaan.

Saara nosti kätensä vedestä. Esine oli kuulakärkikynä, ilman terää. Sen kyljessä oli kultainen viiva ja kirjaimia joista ei oikein saanut selvää.

– Saara! Elisabet huusi entistä kovempaa.­
– Elias on täällä!

Saara pisti kynän taskuunsa ja oli nopeammin ulkona kuin oli tullut. Aurinko kirveli silmiä, mutta siinä hän seisoi: Elias! Elisabetin käsi lepäsi pojan hartioilla. Tämä näytti itkuiselta ja hiukan nololta. Saara ryntäsi poikansa luokse ja painoi leukansa tämän tukkaan.

– Älä ikinä tee näin. Älä ikinä.

Kotimatkalla Saara piti koko matkan Eliasta kädestä. Eikä poika vastustellut. Ei niin paljon kuin yleensä. Vasta laittaessaan mekkonsa pesuun paria päivää myöhemmin Saara muisti kynän. Ensin hän oli heittää sen pois. Mitä ihmettä­ hän toimimattomalla roskalla tekisi. Mutta lopulta hän laittoi kynän purkkiin, jossa oli muitakin kuulakärki- ja lyijykyniä. Itsekseen hän kutsui sitä kynien hautausmaaksi.

SEN TOUKOKUUN PÄIVÄN jälkeen Saara ei kuullut naapuristaan mitään­ viikkoihin. Välillä hän kuvitteli­ nähneensä tämän kulkevan kadun toisella puolella farmareissaan, huivi lyhyen tukan päälle sidottuna. Mutta juuri kun Saara oli tehnyt päätöksen, heilauttaisiko hän kättään vai kävelisikö ohi, naapuri oli kadonnut nurkan taakse.

Lis näytti olevan aina omissa ajatuksissaan, kulkevan ympäristöään huomaamatta, usein hän poltti piippua riiputtaen sitä etusormen ja keskisormen välissä.

Saara maalasi keittiön seinät vaaleansinisiksi ja rakensi eteiseen pienen hyllyn romuliikkeestä löytämästään rikkinäisestä renginkaapista. Hän purki vanhat verhot ja sai käänteestä sievää kirkasväristä musliinia, jolla päällysti keittiön tuolit.

Kaikkiaan asunto alkoi näyttää varsin hauskalta. Jos makuuhuoneen kuluneelle lankkulattialle levitti maton, niin kaikki naarmut eivät näkyneet, varsinkin jos siristi silmiään. Uusi alku,­ Saara sanoi itselleen. Ehkä hän etsisi itselleen vielä työpaikankin, sitten kun Elias olisi hiukan isompi ja menisi kouluun.

He törmäsivät portaissa. Saara oli viemässä likasankoa kukallisessa esiliinassa, ja hänen otsallaan värjyi muutama hikipisara. Tietysti kohtaaminen tapahtui juuri silloin, kun hän näytti enintään jonkun kotiapulaiselta.

Elisabetilla oli päässään sininen pikkuriikkinen hattu ja samanväriset hansikkaat. Takin kauluksessa oli turkista, vaikka oli sentään toukokuu. Mutta hän hymyili, ja Saara tunsi sulavansa.

Lisillä oli käsissään ruokakasseja, taas. Hänen täytyi syödä koko ajan.  Hän nyökkäsi Saaralle niin kuin hyvänpäivän­ tutulle. Puolivälissä portaita Saara kuuli Lisin kutsuvan nimeään.  Saara kääntyi ja katsoi Lisiin joka oli kääntynyt puolittain. 

– Tule käymään illalla. Siinä kuuden jälkeen. Laitan iltapalaa.

Ja samassa hän oli poissa. Saara kuuli korkojen kopisevan kohti yläkertaa.

Juhani oli myöhään töissä. Saara vei Eliaksen talonmiehen rouvalle. Tällä oli itsellään viisi ipanaa. Yksi lisää ei tuntunut missään, tämä vakuutti.­ Ei ainakaan sellainen kirjanörtti kuin Elias. Talonmiehen rouva oli välillä pojasta huolissaan. Pilasi silmänsä sillä lukemisella. Saara nyökkäsi, mutta ei jäänyt selittelemään­ menojaan, sanoi palaavansa muutaman tunnin päästä.

Kotona hän vaihtoi vielä vaatteet. Valkoinen leninki oli vaikea silittää, siinä oli monta kerrosta rypytyksiä, mutta niinpä se levisi Saaran ympärillä kuin kukka. Hän lisäsi ensin huulipunaa ja pyyhki sen sitten pois. Hän yritti liikaa. Aivan liikaa, Elisabet pitäisi häntä hupakkona.

Lopulta hän oli neljännestä yli kuusi Elisabethin oven takana ja soitti kelloa.

Oven läpi kuului musiikkia,­ mutta Saara ei erottanut sanoja. Hänen sormensa oli vielä kellolla, kun pitkä tuntematon mies avasi oven. Elisabetin mies, Saara ensin ajatteli ja hölmistyi, kun oli kuvitellut tämän olevan naimaton. Sitten hän katsoi miestä uudelleen ja huomasi, että tämä oli hyvin nuori, korkeintaan hiukan yli kahdenkymmenen.

Nuorella miehellä oli punertava tukka ja heikot vaaleat viikset. Päällään hänellä oli smokki ja ehkä kiiltävimmät Saaran koskaan näkemät kengät. Saara tuijotti niitä lumoutuneena. Hän pystyi erottamaan itsensä niistä moninkertaisena.

– Toitko jäitä? Me ollaan Mirrin kanssa jo ihan pulassa, Nuori mies sanoi, huomasi sitten Saaran kädessä­ olevan ruusun.
– Toitko Lisille kukkia, miten liikuttavaa! Hei kaverit, täältä saapuu kukkia!

Samassa nuori mies, joka ei ollut vaivautunut esittelemään itseään näytti huomaavan jonkun takanaan ja lähestyi tätä käsivarret ojossa. Saara jäi itsekseen eteiseen kuoriutumaan jakustaan ja hatustaan. Eteishalli oli täynnä vaatteita. Elisabetilla oli juhlat. Miten typerää, ettei hän ollut tajunnut.

Musiikki­ voimistui hänen kävellessään sitä kohti. Saara laski pilkatun ruusun jollekin tuolille ja katseli ympärilleen. Pyöreän hallin jälkeen hän saapui valaistuun saliin. Sen keskellä oli flyygeli, jonka ylle oli kumartunut kaksi ihmistä: äskeinen nuori mies ja joku vaalea tyttö.

Tytöllä oli päällään mustat pitkät housut ja poolopaita. Se näytti olevan suosittu asukokonaisuus. Koko huone oli täynnä kirjahyllyihin nojailevia ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet kuin jazz-bändi. Kirjoja oli kasoina ikkunalaudoillakin. Matot oivat isoja ja upottavia, kaikkialla oli kirkkaanvärisiä tyynyjä ja pieniä messinkipöytiä. Se oli kuin miehen asunto, poikamiehen, joka halusi työpäivän jälkeen polttaa nojatuolissa piipullisen ja lukea hyvää kirjaa.­

Saara tajusi, että hän oli valinnut  vaatteensa kertakaikkisen väärin. Liian hienosti niin kuin aito maalainen. Missä nämä ihmiset ovat päivisin, Saara mietti. Hän katseli lyhyttä lihavaa miestä, jolla oli mustat vaatteet ja suuri punainen kaulahuivi kiedottuna niin moneen kertaan kaulansa ympärille, että hänen täytyi hikoilla suunnattomasti sen alla. Hän kuvitteli, mitä Juhani sanoisi miehestä. Tämän silmäripset olivat mustat kuin ne olisivat olleet meikatut. Mies  nojasi mustaksi lakattuun kiinalaiseen kaappiin. Siinä oli lintuja ja miehiä tekemässä maatöitä. Noilla välineillä niillä menisi siihen ikuisuus Saara ajatteli, että jos isä näkisi tuon, hänen olisi lopulta tungettava auttamaan. Kiinalaisten hommasta ei vaikuttanut etenevän muutamaa sarkaa enempää. Saara mietti, mitä kiinalaiset viljelivät, tuskin kauraa ja perunaa, ehkä riisiä.­

– Minä pidän tuosta. Mikä se nyt onkaan? Hame?

Smokkipukuinen nuori mies oli lopettanut soittamisen ja tullut seisomaan Saaran viereen. Hän ojensi Saaralle punaisen cocktailin, jossa kellui oliivi.

Saara ei yleensä juonut. Sieltä mistä hän tuli, naiset eivät juoneet. Juhani saisi kohtauksen, jos haistaisi hänen hengityksensä, mutta olisi omituista kieltäytyä.

– Mekko.

– Kuka hän on? Mitä luulet?

– Kuka, Saara kysyi, vaikka tiesi vastauksen aivan hyvin.

– Elisabet. Veikkaan, että hän on neuvostovakooja. Tai sitten Stasin.

– Hän sanoi, että hän on suomentaja.

– Hän ilmestyi tänne viime vuonna, ja yht’ äkkiä kaikki alkoivat puhua hänestä ja kaikki halusivat hänen juhliinsa. Täällä käy kummaa porukkaa. Radikaaleja, smokkipukuinen viittasi ympärilleen.

– Kuulostaa romaanilta. Saara siemaisi juomaansa.

Se maistui sitruunalta. Ehkä se ei ollut kovin vahva.­ ­­

– Täällä sinä olet!

Elisabetilla oli päällään muotoonleikattu puku ja kirkkaanväristä huulipunaa. Hän suuteli Saaraan molemmille poskille ja otti tätä käsikynkästä.­

– Tule. Näytän sinulle keittiön. Se on ainoa huone, jonka olen ehtinyt remontoida. Muu on kammottavan antiikkista. Onko sinulla juotavaa. Hyvä. Tarvitset ehkä kolme lisää ennen kuin olet tunnelmassa.

Keittiö oli suuri ja valoisa. Se oli maalattu vaaleansiniseksi, ja kaikkialla oli puupintoja, kuparikattiloita, seiniltä roikkuvia valkosipulilettejä, purkkeja täynnä kuivattuja sieniä, mausteita ja outoja värejä. Lattia oli ruudutettu mustavalkoisin kaakelein. Kaikkea hallitsi valtava talonpoikaispöytä, jonka ympärille­ mahtui kahdeksan tuolia. Se oli huone, jossa oleskeltiin.

– Kaadoin yhden seinän tästä välistä, nainen sanoi, palvelijanhuoneen. En halua ketään tänne sotkemaan papereitani.

Saara nyökkäsi, vaikka kotiapulaisen ottaminen ei olisi ollut hänen­ ja Juhanin maailman ulottuvissa. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Jos Juhani saisi ylennyksen. Mutta ajatus tuntui Saarasta hivenen vastemieliseltä. Että joku olisi vahtimassa, miten hän hoitaisi kotiaan. Joku vanhempi, joka tietäisi, miten asiat kuuluisi tehdä paremmin.

Saaralla oli hämärä aavistus, ettei hän tehnyt monia asioita oikein. Hän teki ne niin kuin hänestä oli kätevintä ja hauskinta.

– Näin pöydän yhdessä liikkeessä Marseilleissa. Minun oli kerta kaikkiaan pakko saada se.

Saara nyökkäsi, ja Elisabet tarttui häntä kädestä.

– Tule. He soittavat meidän lauluamme.

– Ei meillä ole laulua.

– Nyt on.

Ja sitten Elisabet nauroi osoittaakseen vitsailevansa. Elisabet vei. Hänen silmänsä olivat hyvin siniset. Vasta tanssiessaan Saara huomasi, että Lis oli häntä lyhyempi. Jostain syystä hän oli ajatellut tämän olevan pitkä.

Saaran posket hehkuivat. Kaikkien huoneessa olevien silmät olivat kohdistettu heihin, mutta Saara ei osannut lopettaa­ ja kävellä pois.

– Mannerheimintiellä on yksi kapakka, jossa naiset tanssivat takit­ päällä. Poliisien takia. Siltä varalta,­ että tulee äkkilähtö. Minä vien sinut sinne joku päivä.

– Miksi poliisit eivät pidä tansseista.

Elisabet nauroi taas.
– Sinä olet niin suloinen.

Äkkiä joku alkoi taputtaa.

– Bravo! Bravo!

Se oli smokkipukuinen nuori mies. Elisabet kääntyi hänen suuntaansa ja kumarsi sulavasti.

– Kiitos. Kuka haluaa martinin?

Joukko iloisia heiluvia käsiä nousi ilmaan, ja Elisabet katosi keit­tiöön.

– Kaikki rakastuvat vuorollaan Elisabetiin, smokkipukuinen mies sanoi Saaralle.

– Sinäkinkö?

– Minä? Minä olen aivan hulluna häneen. Hän on yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka eivät saa koskaan minua ikävystymään. Ihmiset ovat niin ennalta-arvattavia, tiedäthän. Mutta ei Elisabet. Minä veikkaan että ne ovat amerikkalaisia. Ne jotka maksavat hänelle. Tämä samppanja on nimittäin aitoa.

– Minä en näe hänessä mitään erityistä, Saara sanoi.

– Etkö? Sepä harmillista. Hän näyttää näkevän sinussa. Mutta sen hän sinä tiesitkin. Et olisi muuten laittanut tuota mekkoa.

– Minun täytyy mennä.

Jatkuu ensi viikolla.