Saara viettää päivää Eliaksen kanssa rannalla, missä he kohtaavat naapurinsa Elisabetin. Tämä pyytää Saaran ja Eliaksen kanssaan veneilemään. Myöhemmin Saara törmää naapuriinsa rappukäytävässä ja saa kutsun tulla käymään illalla. Saara menee ja löytää lopulta itsensä tanssin pyörteistä Elisabetin kanssa.

Elisabetiin tutustuminen

Aamiainen oli yhtä tohinaa. Juhani ei tahtonut syödä puuroa, ja kun isäkään ei syönyt, niin Elias aloitti kitinänsä, mikä sai Juhanin entisestään ärtymään.

Kun ovi kolahti­ Juhanin lähtiessä, Elias ja Saara kapusivat vielä takaisin sänkyyn ja makasivat täkin alla juoden kaakaota. Se oli heidän yhteinen salaisuutensa, kaakao oli amerikan paketista, ja Saaran äiti oli pakannut sen yksin Eliasta varten. Kasvava lapsi tarvitsi kalorioita.

Edessä oli kokonainen päivä, jolloin Saaran olisi järjestettävä asuntoa sellaiseen kuntoon, että sitä voisi kutsua nuoren parin pesäksi. Mutta nyt Saara halusi vielä olla tässä. Nauttia peitteen suloisesta lämmöstä ja Eliaksen pienistä varpaista pohjettaan vasten.

Ennen Eliaksen syntymää Saara ei osannut kuvitella, miltä tuntuisi olla äiti. Hän oli elänyt lähinnä huomatakseen itsensä ja omat tarpeensa. Milloin oli aika nukkua, syödä tai pissata. Aika käyttää vierailupukua tai sinistä sifonkimekkoa. Toki hän ajatteli, mitä Juhani haluaisi päivälliseksi. Piti huolta, ettei esiintynyt liian tummissa vaatteissa, sillä Juhani ei voinut sietää mustiin pukeutuvia naisia. Mutta lopulta hän oli varma, että mies selviäisi täysin ilman häntäkin. Juhani oli ehyt. Hän eli maailmassa, jossa ei tarvittu samalla lailla toisia. Hän oli mies, ajatteli Saara.

Elias, lapsi, oli ollut ensimmäisestä henkäyksestään riippuvainen Saarasta. Kun poika oli vauva, Saara oli vain seissyt sängyn vieressä ja katsellut tätä. Juhanista se oli ollut jotenkin karmivaa. Mutta silloin Saara ei ollut uskonut, että hänestä oli voinut olla peräisin jotain noin täydellistä.

Nykyään Saara aina tunnusteli herättyään pelkojaan. Hän levitti ne eteensä kuin viuhkan. Hän näki Eliaksen murskautumassa lakaisinkoneiden alle, putoamassa jyrkänteeltä. Tuhat ja sata kauheaa ajatusta alas syöksyvistä jääpuikoista rannan äkkisyvään. Mutta ei, hän ei halunnut olla sellainen hemmotteleva lapsensa pilaava äiti, ei ylivaroitteleva, joka kasvattaa pojastaan­ mimosan ja itselleen ystävän ja sulkee tältä koko miesten maailman. Hän halusi olla hauska äiti, äiti, jota Eliaksen luokkatoverit tulisivat kadehtimaan. Äiti, joka säilyttää itsessään nuoren tytön. Äiti, jolle voi uskoutua.

Ja koko ajan Saara tiesi, ettei se ollut mahdollista. Hän ei voinut päättää, miten Elias hänet näki.

ILTAPÄIVÄLLÄ HE LOPETTIVAT siivoamisen ja pakkasivat eväskorin: juustovoileipiä, lisää kaakaota, kokonainen­ appelsiini (he elivät kuin keisarinnat, Saara sanoi Eliakselle) ja kävelivät rannalle.

Oli lämmin päivä, vaikka oli vasta toukokuu. Siivouksen nostattamat hikipisarat kiiltelivät Saaran v-aukkoisen puseron paljastamalla iholla. Hän oli nostanut tukan ylös pinneillä kuin tyttö. Ja tyttö hän olisi voinut ollakin siinä juostessaan kohti merenrantaa poikansa kanssa käsi kädessä.

Ranta oli kivikkoinen, eikä niin suuri auringonvalossa, kuin miltä se oli ensimmäisellä kerralla näyttänyt. Mutta Saara piti siitä. Hautausmaan muurista, joka erottui raskaana taivasta vasten. Ortodoksisten kappeleiden kultahupuista, joista aurinko taittui. Oliko tuo tuoksu tuomi, se ei voinut olla. Oli aivan liian aikaista.

– Mene vain, Saara tuuppasi Eliasta, joka epäröi.

Poika oli ujo otus. Haluton erkanemaan koskaan kovin kauas äidistään. Nytkin poika epäröi, ennen kuin lähestyvä lokki kiinnitti hänen huomionsa. Hän jäi seuraamaan sitä pää kallellaan.

Saara ojentautui vanhalle froteekankaiselle liinalle ja avasi romaanin. He olivat ainoat ihmiset rannalla, sesonki ei ollut alkanut, ja Saara nautti erillisyyden ylellisestä samettikopasta. Hän katseli poikaansa. Miten tämä noukki vedenrajasta linnunsulkia ja kiviä ja pinkaisi sitten juoksuun.

Saara ajatteli, että he olivat haaksirikkoisia, ja uppoutui kuvitelmaan. He viettäisivät päivänsä keräämällä näkinkenkiä, poraisivat kookospähkinöihin reikiä ja valuttaisivat niiden maidon suuhun niin, että osa roiskuisi leualle. He rakentaisivat rantaan majan,­ jonka he vuoraisivat sammaleella ja nukkuisivat toisiinsa painautuneina, pojan lämmin poski hänen kaulaansa vasten. Tai sitten he olisivat selviytyjiä viimeisellä rannalla, neutronipommi olisi hyllynyt heidän ylitseen, mutta jostain tuntemattomasta syystä he olisivat jääneet jäljelle. Ja Juhani, tietenkin, Saara lisäsi tuntien epämääräistä syyllisyyttä siitä, että oli unohtanut miehensä.

Mutta sitten Saara työnsi ajatuksen miehestään taka-alalle ja näki Eliaksen kokoamassa hylätyistä Aura-olutkoreista taloa, grillaamassa kalaa nuotiolla (Voisiko kala olla hengissä pommin jälkeen? Olisiko se radioaktiivista? Vai liittyikö radioaktiivisuus vain atomipommeihin? Saara ei muistanut.) ja pukeutumassa purjekankaasta kyhättyihin mekkoihin. He kaksi, äiti ja poika, oranssipunertavaa taivasta vasten, tummansinisinä varjoina, kun illan kosteus leijuisi mereltä ja ympäröisi heidät. He sytyttäisivät nuotion, jossa he polttaisivat rannalta keräämäänsä rojua, ja tuli kultaisi heidän kasvonsa.

Saara venytti kuvitelmaa, kunnes keksi taas uuden, yhtä romanttisen ja seikkailukirjamaisen, käänteli sitä ja kyllästyi. Hän harmitteli, että oli jättänyt virkkuutyön kotiin, kirja oli ikävystyttävä. Hän oli lainannut kirjastosta Virginia Woolfin Majakan ja joutui koko ajan palaamaan siinä taaksepäin, koska unohti, mitä edellä oli tapahtunut.

Häntä nukutti. Jäsenet tuntuivat raukeilta. Ehkä hän oli torkahtanut hetkeksi, ainakin hän havahtui säpsähtäen, hetken tietämättä missä oli, kun joku kosketti hänen olkapäätään.

– HEI. SINÄ OLET varmaan Saara?

Saaran lävisti nopea syyllisyys, kun hän tunnisti tulopäivänä rannalla näkemänsä naisen, mutta tajusi­ sitten, ettei toinen puhunut siitä. Hän pystyi vannomaan, ettei nainen ollut voinut nähdä häntä, ei siitä missä hän oli seissyt.

– Juttelin miehenne kanssa. Sen pitkän vaalean kaverin?

Saara nyökkäsi, Juhani oli maininnut jonkun naapurin, mutta Saara ei ollut kuunnellut. Se oli siis tämä tuntematon itkijä. Mitähän Juhani oli sanonut Saarasta. Kertonut pikkuvaimosta, joka oli yksinäinen vieraassa kaupungissa. Hän ei tarvinnut vieraan sääliä. Hän ei halunnut olla se yksinäinen raukka, joka tarvitsi viihdyttäjää.

Mutta ehkä­ hän oli epäoikeudenmukainen. Ehkä tuntematon vain halusi olla ystävällinen. Nyt päivänvalossa hänellä oli parempi tilaisuus tarkkailla naista. Tällä oli tumma päätä myötäilevä tukka ja farmarihousut, joita Saara oli nähnyt enimmäkseen vain elokuvissa, musta poolopaita ja huulipunaa. Silmien ympärillä siinsivät varjot. Hän oli lähempänä neljääkymmentä, ehkä kolmekymmentäseitsemän. Kaunis, Saara ajatteli, ja hämmästyi ajatusta. Hän oli tottunut siihen, että niin sanottiin vain nuorista naisista, vaaleista ja kiharatukkaisista.

Nainen kantoi ostoskassia, josta pursusi jotain vihreää. Kaninruokaa, Saara ajatteli. Heillä kotona kukaan ei suostunut syömään salaattia. Nokkosmuhennoskin oli köyhien ruokaa. Naisella oli naurettavan suuret aurinkolasit nostettuna pään päälle, ja läheltä Saara näki hänen suupielissään ohuita juonteita.

– Näin teidän tulevan rannalle ja ajattelin käydä esittäytymässä. Asun sentään melkein yläkerrassa, nainen sanoi ja istuutui Saaran viereen.­

– Minä olen Elisabet. Lis. Äidillä oli typerä ajatus nimetä minut prinsessan mukaan.

Saara hymyili, sillä tavalla kun hymyillään kohteliaasti, kun ei osata vastata. Kyllä, luultavasti nainen oli vanhempi kuin hän oli ensin ajatellut.

– Olin lähdössä veneretkelle. Tarvitsen mukaan pari laivapoikaa, Lis katsoi Eliasta ja iski silmää.

– Ei äiti ole poika, poika sanoi totisena, ja Saara hymyili.

– Minä rakastan retkiä, Saara sanoi.­

Myöhemmin Saara ajatteli, että se oli ääni. Naisen pehmeät ylävokaalit, nousut ja laskut, hyrinä lauseen lopussa kuin toinen olisi purskahtamaisillaan nauruun seuraavassa hetkessä. Nopea näkymätön kouraisu jalkovälissä. Mutta silloin Saara ei ajatellut mitään erityistä. Tai ehkä hiukan. Sitä, miten hän ei todellakaan tuntenut ketään kaupungista.

Hän ei ollut pitänyt yhteyttä­ opiskeluaikaisiin ystäviinsä. Joskus hän ajatteli soittaa jollekulle, Martalle ehkä. Mutta hän muisti kuullensa, että tämä oli muuttanut Ruotsiin. Tai Hannalle, Mimille tai Orvokille, mutta Totuus oli, että hän pelkäsi, että he haluaisivat puhua­ Liisasta. Tietenkin he haluaisivat. Kysyisivät ohimenevän huolettomasti, että mitä tälle kuului. Ja Saara ei halunnut. Hän ei ollut­ valmis. Ei vielä. Luultavasti ei koskaan. Sitä paitsi häntä nolotti keskeytyneet opinnot.

Tietenkin hän tiesi, että suurin osa tytöistä keskeytti mennessään naimisiin, ja nyt hän oli äiti. Se oli yhtä kunnioitettava elämänvalinta kuin kituuttaa jossain opettajana.

– Minulla on vene laiturissa. Se laskettiin viime viikolla, Lis sanoi.
– Se on hyvä vene, urhea pikku paatti. Luulen että se on joskus kuulunut salakuljettajalle. Siinä on sellaista seikkailuhenkeä.

Saarasta oli aina ollut vaikea keksiä puhumista tuntemattomille ihmisille, mutta onneksi hänen hiljaisuuteensa ei näyttänyt pahemmin haittaavan Lisiä. Toinen puhui mielellään itsestään ja paljon.

Lis oli kääntäjä, hän oli muuttanut Helsinkiin muutama vuosi sitten tätinsä kuoltua asuntoonsa. Sitä ennen hän oli asunut ”vaikka missä”. Viimeiseksi Ruotsissa. Sieltä hän kaipasi vaikka mitä, mutta eniten kunnon kahvia. Tummapaahtoista Löfbergsin Lilaa, johon verrattuna kaikki muu maistui kuravedeltä.

Helsinkiin hänet oli tuonut asunto.

– Kun on kertakaikkisen pee aa, ei voi asua Pariisissa. Pariisissa tai Tukholmassa ei voi vain elää niin kuin tylsimys. Se on matemaattisesti mahdotonta.

Saara nyökkäsi, vaikka ei, oikeastaan hän ei tiennyt. Hänelle Helsinkikin oli suuri kaupunki. Tuntui oudolta kävellä kaduilla ilman, että törmäsi yhteenkään tuttuun ihmiseen. Vapaalta mutta samaan aikaan­ pelottavalta. Aivan kuin olisi noussut uimasta ja huomannut jonkun varastaneet luteita tulvillaan olevat vaatteet.

Lisin vene oli pieni, siinä oli pikkuruinen mahonkinen hytti ja pikamoottori.­ Hänellä täytyi olla suhteita tai sitten paljon rahaa, sillä moottoriveneen täytyi kuluttaa paljon enemmän kuin oli järkevää, ja bensa oli vielä silloin säännöstelyssä.

Siellä mistä Saara oli kotoisin, kukaan ei ajanut veneellä HUVIKSEEN.­ Edes kalastus alibinaan. Ehkä Elisabet oli rikas vaikka muuta väitti. Saara oli tyytyväinen, että hänellä oli kerrankin kumipohjaiset kangastossut eikä korkoja. Lisin huoleton pukeutuminen sai hänet tuntemaan itsensä koristelluksi nukeksi.

Lis ojensi hänelle kätensä­ ja auttoi heidät molemmat veneeseen. Naisen käden puristus oli samaan aikaan lämmin ja huomaamaton. Veneeseen päästyään Saara jäi hieromaan kättään kuin se olisi puutunut.

Vaikka ilma oli lämmin, toukokuinen meri hohkasi kylmyyttä. Saara veti villatakkia korkkiliivin alla ranteidensa suojaksi ja painautui lähemmäs Eliasta. Poika nauroi laskiessaan ylilentäviä lokkeja. Saara haistoi pojan tukassa saippuan. Meri kimmelsi heidän ajaessaan ulapalle.

HE RANTAUTUIVAT SAAREEN, jonka nimeksi Lis sanoi Maailmanloppu. Saara ei uskonut, että se oli paikan oikea­ nimi, mutta kaukana saari oli. Melkeinpä pelkkä luoto. Ulappa oli autio. Vain lokkien huuto kieli, ettei rannikko ollut kaukana.

Saara kysyi, ehkä vain jotain sanoakseen, mistä saaren nimi kumpusi.

– Täällä on vanha salakuljettajien luola. Se on puoliksi romahtanut. Nimi tulee luultavasti siitä. Tämä­ oli kieltolain aikana viimeinen etappi ennen Helsinkiä. Kirkkaalla ilmalla voi nähdä Viroon asti.­ Luola toimi sekä varastona että turvapaikkana.

– Onko täällä vielä salakuljet­tajia?

Elias oli nostanut päänsä, ja kirkkaat silmät tuijottivat Lisiä pellavaisen pehkon takaa. Välillä poika oli niin ilmetty Juhani, että jokin Saaran sisällä murtui.

– Ei. Paitsi jos olet tarkkana. Jotkut sanovat, että vanhan Karlssonin pojat voi välillä nähdä seisomassa rantakallioilla.

Lis vapautti moottorin niin, että vene puksutti itsekseen rantaan, hyppäsi sitten itse edellä ja sitoi köyden ruostuneeseen tappiin, joka­ oli isketty kallioon.

– Maailmanlopun luola on tuolla alhaalla, hän sanoi ja osoitti veden­ rajassa näkyvää varjoa.

– Se näkyy paremmin kun vesi on alhaalla. Ennen se oli täysin vedenrajan­ yläpuolella. Salakuljettajat käyttivät sitä varastona, mutta se on vielä vanhempi. Siihen liittyy paljon tarinoita.

Ja sitten Lis kertoi tarinan kahdesta pojasta, jotka olivat kadonneet luolaan.

– Se oli ollut selkeä päivä. Kukaan­ ei arvannut, että myrsky nousisi. Vanha Karlsson, hän oli salakuljettaja­ toista polvea, oli jättänyt pojat vartioimaan lastia ja ajanut itse maihin. He olivat vaaleatukkaisia poikia, melkein kuin kaksoset, niin toistensa näköisiä he olivat. Heillä oli vain vuosi ikäeroa, toinen neljätoista ja toinen kolmetoista, pisamia nenällä niin kuin tällä Eliaksellakin. Nuorempi oli sairastanut paljon pienenä, ja siksi heidän äitinsä ei ollut juuri päästänyt heitä merelle. Mutta sinä päivänä Karlssonin vakituinen kumppani oli sairastunut, ja vaimonsa vastustuksesta huolimatta hän oli ottanut­ pojat mukaansa. Nämä olivat jo kyllin vanhoja merille. Valtamerialuksilla seilasi nuorempiakin mastorottia. Mutta sitten rajuilma nousi. Aallot olivat niin korkeita, ettei Karlssonin vene enää päässyt rantautumaan takaisin saarelle. Olisi ollut sulaa hulluutta edes yrittää. Vasta seuraavana päivänä hän palasi. Silloin poikia ei enää löytynyt mistään. Jalanjäljet kulkivat luolalle, jossa pirtulaatikot seisoivat koskemattomina rivissä. Karlsson huhuili poikiaan, mutta saari oli hiljainen. Vain meriharakka vastasi, ja sen nauru tuntui ilkkuvan isän tyhjää huhuilua. Karlsson käveli pidemmälle luolaan, pidemmälle kuin tiesi kenenkään käyneen. Lopulta hän oli niin syvällä, että joutui konttaamaan suolavedessä. Sieltä hän löysi punaisen huivin. Silloin hän vetäytyi kerälle ja itki. Se oli sama huivi, jonka hän oli päivää aikaisemmin nähnyt nuoremman poikansa kaulassa.

Lis lopetti juttunsa ja hetken meri­ oli hiljainen.

– Mitä pojille kävi? Elias kysyi.

Lis kohautti hartioitaan.

– Kuka tietää. Heidän ruumiitaan ei koskaan löydetty. Mutta jotkut sanovat kahden hahmon seisovan joskus kallioilla, Lis sanoin ja nauroi.
– Näkisitte ilmeenne! Se on vain merimiesjuttu. Tämä on oikein mukava­ saari. Kenen tekee mieli makkaravoileipiä?­

– Minä haluan nähdä luolan, Elias sanoi.

Hänen silmänsä olivat suuret ja hengitys niin kiivas, että Saara tajusi tämän kiihdyttäneen itsensä. Itku ei ollut kaukana. Saara vilkaisi Lisiä varoittavasti.

– Se ei ole turvallinen.

He levittivät huovan rantakallioille ja söivät keitettyjä kananmunia, voileipiä ja makeaa kakkua, joka oli tehty Lisin mukaan englantilaisella reseptillä.

Lis oli hauskaa seuraa. Hän osasi kertoa kaukaisista kaupungeista, Pariisista ja Lontoosta ilman, että toinen silti tunsi itseään maalaiseksi.

Lis oli kääntäjä. Enimmäkseen hän suomensi tekstejä eri virastoille, joskus kokonaisia kirjojakin. Tukholmassa hän oli työskennellyt turistitoimistossa, mutta sellainen ei ollut häntä varten.­

– Pikkupomot, tiedäthän. Aina kyttäämässä, miten pitkän lounastunnin pitää, ja punatuista kynsistäkin sai huomautuksen. Minun oli lähdettävä, ymmärräthän?

Saara ymmärsi, tai ainakin kuvitteli ymmärtävänsä. Hän olisi voinut istua siinä koko loppuelämänsä. Saara toivoi, että hänelläkin olisi ollut työ. Edes mitä tahansa, mistä kertoa tarinoita. Mitä hän muka oli, kotirouva pikkukaupungista. Elämä pyykkejä ja perunoiden kuorimista. Lisiä tuskin kiinnosti se, miten hän oli säästänyt ostaakseen osamaksulla oikean jääkaapin. Raha oli ollut jo melkein koossa, mutta sitten tuli se Juhanin juttu. Siitä tuskin kannatti kertoa. Pikkukaupungin tragediat tuskin kiinnostivat ketään.

Äkkiä Saara huomasi, että oli kumman hiljaista.

– Missä Elias on? Saara kysyi ja nousi seisomaan.

Oli jo hiukan hämärää. Mitä ihmettä­ kello oli? He olivat istuneet tässä ikuisuuden, vai olivatko? Juuri äsken Saara oli nähnyt Eliaksen. Poika oli leikkinyt simpukanpalasilla ja laulanut aivan liian kovaa. Saara oli salaa toivonut, että poika olisi mennyt hiukan kauemmas. Lis nousi myös ja puisteli syliään leivänmurusista.

– Luola, Saara kiljaisi.

Hän ei tiennyt, mistä ajatus tuli mieleen, mutta sen sanottuaan hän oli aivan varma, että juuri siellä Elias oli. Hän juoksi kohti rantaa katsomatta jalkoihinsa. Vasta kotona hän huomasi, että oli iskenyt varpaansa kiveen ja veri oli vuotanut uuden espandrilloksen läpi. Vene keikkui rannassa. Sen vesirajan maalaus näytti kuluneelta.

– Elias, Saara huusi.

– Liias, vastasi kaiku, ja Saara huusi uudestaan.

Meri näytti mustemmalta. Elias, hänen Eliaksensa. Saara potkaisi kengät jalastaan ja kahlasi ranta­veteen.

– Saara, Lis sanoi, mutta Sara ei reagoinut.

Luolan suu näytti mustalta. Vesi oli kylmää ja pisteli iholla. Saaran käsivarsien ohuet karvat nousivat pystyyn. Luolan lattialla oli vettä. Haju oli vieras, sekoitus levää ja hometta,­ kuolleita kaloja, mutta jotain muutakin, kuin joku olisi juuri pirskottanut hajuvettä ilmaan.­ Saaran paljaat jalat osuivat johonkin terävään. Ehkä simpu­koita.

– Elias, hän huusi.

Hän oli nyt jo niin syvällä luolassa, että joutui kumartumaan hiukan. Hänen huutonsa pomppasivat seinistä. Lattian vesi oli maitomaista, Saaran varpaat eivät näkyneet sen läpi. Valo siivilöityi hänen takanaan niin, että luolan seinille heijastui hänen varjonsa kolmena kappaleena. Hajuveden tuoksu vahvistui. Äkkiä aurinko pilkahti Saaran takaa, osui veteen, ja hän näki pinnan alla jotain kiiltävää. Hän kumartui ja pisti kätensä tummaan lietteeseen. Hänen mieleensä tuli, että oikeastaan siellä, haisevassa sammaleisessa vedessä voisi olla mitä tahansa. Vaikka vanhoja luita.

– Saara, huusi Lis hänen takanaan.

Saara nosti kätensä vedestä. Esine oli kuulakärkikynä, ilman terää. Sen kyljessä oli kultainen viiva ja kirjaimia joista ei oikein saanut selvää.

– Saara! Elisabet huusi entistä kovempaa.­
– Elias on täällä!

Saara pisti kynän taskuunsa ja oli nopeammin ulkona kuin oli tullut. Aurinko kirveli silmiä, mutta siinä hän seisoi: Elias! Elisabetin käsi lepäsi pojan hartioilla. Tämä näytti itkuiselta ja hiukan nololta. Saara ryntäsi poikansa luokse ja painoi leukansa tämän tukkaan.

– Älä ikinä tee näin. Älä ikinä.

Kotimatkalla Saara piti koko matkan Eliasta kädestä. Eikä poika vastustellut. Ei niin paljon kuin yleensä. Vasta laittaessaan mekkonsa pesuun paria päivää myöhemmin Saara muisti kynän. Ensin hän oli heittää sen pois. Mitä ihmettä­ hän toimimattomalla roskalla tekisi. Mutta lopulta hän laittoi kynän purkkiin, jossa oli muitakin kuulakärki- ja lyijykyniä. Itsekseen hän kutsui sitä kynien hautausmaaksi.

SEN TOUKOKUUN PÄIVÄN jälkeen Saara ei kuullut naapuristaan mitään­ viikkoihin. Välillä hän kuvitteli­ nähneensä tämän kulkevan kadun toisella puolella farmareissaan, huivi lyhyen tukan päälle sidottuna. Mutta juuri kun Saara oli tehnyt päätöksen, heilauttaisiko hän kättään vai kävelisikö ohi, naapuri oli kadonnut nurkan taakse.

Lis näytti olevan aina omissa ajatuksissaan, kulkevan ympäristöään huomaamatta, usein hän poltti piippua riiputtaen sitä etusormen ja keskisormen välissä.

Saara maalasi keittiön seinät vaaleansinisiksi ja rakensi eteiseen pienen hyllyn romuliikkeestä löytämästään rikkinäisestä renginkaapista. Hän purki vanhat verhot ja sai käänteestä sievää kirkasväristä musliinia, jolla päällysti keittiön tuolit.

Kaikkiaan asunto alkoi näyttää varsin hauskalta. Jos makuuhuoneen kuluneelle lankkulattialle levitti maton, niin kaikki naarmut eivät näkyneet, varsinkin jos siristi silmiään. Uusi alku,­ Saara sanoi itselleen. Ehkä hän etsisi itselleen vielä työpaikankin, sitten kun Elias olisi hiukan isompi ja menisi kouluun.

He törmäsivät portaissa. Saara oli viemässä likasankoa kukallisessa esiliinassa, ja hänen otsallaan värjyi muutama hikipisara. Tietysti kohtaaminen tapahtui juuri silloin, kun hän näytti enintään jonkun kotiapulaiselta.

Elisabetilla oli päässään sininen pikkuriikkinen hattu ja samanväriset hansikkaat. Takin kauluksessa oli turkista, vaikka oli sentään toukokuu. Mutta hän hymyili, ja Saara tunsi sulavansa.

Lisillä oli käsissään ruokakasseja, taas. Hänen täytyi syödä koko ajan.  Hän nyökkäsi Saaralle niin kuin hyvänpäivän­ tutulle. Puolivälissä portaita Saara kuuli Lisin kutsuvan nimeään.  Saara kääntyi ja katsoi Lisiin joka oli kääntynyt puolittain. 

– Tule käymään illalla. Siinä kuuden jälkeen. Laitan iltapalaa.

Ja samassa hän oli poissa. Saara kuuli korkojen kopisevan kohti yläkertaa.

Juhani oli myöhään töissä. Saara vei Eliaksen talonmiehen rouvalle. Tällä oli itsellään viisi ipanaa. Yksi lisää ei tuntunut missään, tämä vakuutti.­ Ei ainakaan sellainen kirjanörtti kuin Elias. Talonmiehen rouva oli välillä pojasta huolissaan. Pilasi silmänsä sillä lukemisella. Saara nyökkäsi, mutta ei jäänyt selittelemään­ menojaan, sanoi palaavansa muutaman tunnin päästä.

Kotona hän vaihtoi vielä vaatteet. Valkoinen leninki oli vaikea silittää, siinä oli monta kerrosta rypytyksiä, mutta niinpä se levisi Saaran ympärillä kuin kukka. Hän lisäsi ensin huulipunaa ja pyyhki sen sitten pois. Hän yritti liikaa. Aivan liikaa, Elisabet pitäisi häntä hupakkona.

Lopulta hän oli neljännestä yli kuusi Elisabethin oven takana ja soitti kelloa.

Oven läpi kuului musiikkia,­ mutta Saara ei erottanut sanoja. Hänen sormensa oli vielä kellolla, kun pitkä tuntematon mies avasi oven. Elisabetin mies, Saara ensin ajatteli ja hölmistyi, kun oli kuvitellut tämän olevan naimaton. Sitten hän katsoi miestä uudelleen ja huomasi, että tämä oli hyvin nuori, korkeintaan hiukan yli kahdenkymmenen.

Nuorella miehellä oli punertava tukka ja heikot vaaleat viikset. Päällään hänellä oli smokki ja ehkä kiiltävimmät Saaran koskaan näkemät kengät. Saara tuijotti niitä lumoutuneena. Hän pystyi erottamaan itsensä niistä moninkertaisena.

– Toitko jäitä? Me ollaan Mirrin kanssa jo ihan pulassa, Nuori mies sanoi, huomasi sitten Saaran kädessä­ olevan ruusun.
– Toitko Lisille kukkia, miten liikuttavaa! Hei kaverit, täältä saapuu kukkia!

Samassa nuori mies, joka ei ollut vaivautunut esittelemään itseään näytti huomaavan jonkun takanaan ja lähestyi tätä käsivarret ojossa. Saara jäi itsekseen eteiseen kuoriutumaan jakustaan ja hatustaan. Eteishalli oli täynnä vaatteita. Elisabetilla oli juhlat. Miten typerää, ettei hän ollut tajunnut.

Musiikki­ voimistui hänen kävellessään sitä kohti. Saara laski pilkatun ruusun jollekin tuolille ja katseli ympärilleen. Pyöreän hallin jälkeen hän saapui valaistuun saliin. Sen keskellä oli flyygeli, jonka ylle oli kumartunut kaksi ihmistä: äskeinen nuori mies ja joku vaalea tyttö.

Tytöllä oli päällään mustat pitkät housut ja poolopaita. Se näytti olevan suosittu asukokonaisuus. Koko huone oli täynnä kirjahyllyihin nojailevia ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet kuin jazz-bändi. Kirjoja oli kasoina ikkunalaudoillakin. Matot oivat isoja ja upottavia, kaikkialla oli kirkkaanvärisiä tyynyjä ja pieniä messinkipöytiä. Se oli kuin miehen asunto, poikamiehen, joka halusi työpäivän jälkeen polttaa nojatuolissa piipullisen ja lukea hyvää kirjaa.­

Saara tajusi, että hän oli valinnut  vaatteensa kertakaikkisen väärin. Liian hienosti niin kuin aito maalainen. Missä nämä ihmiset ovat päivisin, Saara mietti. Hän katseli lyhyttä lihavaa miestä, jolla oli mustat vaatteet ja suuri punainen kaulahuivi kiedottuna niin moneen kertaan kaulansa ympärille, että hänen täytyi hikoilla suunnattomasti sen alla. Hän kuvitteli, mitä Juhani sanoisi miehestä. Tämän silmäripset olivat mustat kuin ne olisivat olleet meikatut. Mies  nojasi mustaksi lakattuun kiinalaiseen kaappiin. Siinä oli lintuja ja miehiä tekemässä maatöitä. Noilla välineillä niillä menisi siihen ikuisuus Saara ajatteli, että jos isä näkisi tuon, hänen olisi lopulta tungettava auttamaan. Kiinalaisten hommasta ei vaikuttanut etenevän muutamaa sarkaa enempää. Saara mietti, mitä kiinalaiset viljelivät, tuskin kauraa ja perunaa, ehkä riisiä.­

– Minä pidän tuosta. Mikä se nyt onkaan? Hame?

Smokkipukuinen nuori mies oli lopettanut soittamisen ja tullut seisomaan Saaran viereen. Hän ojensi Saaralle punaisen cocktailin, jossa kellui oliivi.

Saara ei yleensä juonut. Sieltä mistä hän tuli, naiset eivät juoneet. Juhani saisi kohtauksen, jos haistaisi hänen hengityksensä, mutta olisi omituista kieltäytyä.

– Mekko.

– Kuka hän on? Mitä luulet?

– Kuka, Saara kysyi, vaikka tiesi vastauksen aivan hyvin.

– Elisabet. Veikkaan, että hän on neuvostovakooja. Tai sitten Stasin.

– Hän sanoi, että hän on suomentaja.

– Hän ilmestyi tänne viime vuonna, ja yht’ äkkiä kaikki alkoivat puhua hänestä ja kaikki halusivat hänen juhliinsa. Täällä käy kummaa porukkaa. Radikaaleja, smokkipukuinen viittasi ympärilleen.

– Kuulostaa romaanilta. Saara siemaisi juomaansa.

Se maistui sitruunalta. Ehkä se ei ollut kovin vahva.­ ­­

– Täällä sinä olet!

Elisabetilla oli päällään muotoonleikattu puku ja kirkkaanväristä huulipunaa. Hän suuteli Saaraan molemmille poskille ja otti tätä käsikynkästä.­

– Tule. Näytän sinulle keittiön. Se on ainoa huone, jonka olen ehtinyt remontoida. Muu on kammottavan antiikkista. Onko sinulla juotavaa. Hyvä. Tarvitset ehkä kolme lisää ennen kuin olet tunnelmassa.

Keittiö oli suuri ja valoisa. Se oli maalattu vaaleansiniseksi, ja kaikkialla oli puupintoja, kuparikattiloita, seiniltä roikkuvia valkosipulilettejä, purkkeja täynnä kuivattuja sieniä, mausteita ja outoja värejä. Lattia oli ruudutettu mustavalkoisin kaakelein. Kaikkea hallitsi valtava talonpoikaispöytä, jonka ympärille­ mahtui kahdeksan tuolia. Se oli huone, jossa oleskeltiin.

– Kaadoin yhden seinän tästä välistä, nainen sanoi, palvelijanhuoneen. En halua ketään tänne sotkemaan papereitani.

Saara nyökkäsi, vaikka kotiapulaisen ottaminen ei olisi ollut hänen­ ja Juhanin maailman ulottuvissa. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Jos Juhani saisi ylennyksen. Mutta ajatus tuntui Saarasta hivenen vastemieliseltä. Että joku olisi vahtimassa, miten hän hoitaisi kotiaan. Joku vanhempi, joka tietäisi, miten asiat kuuluisi tehdä paremmin.

Saaralla oli hämärä aavistus, ettei hän tehnyt monia asioita oikein. Hän teki ne niin kuin hänestä oli kätevintä ja hauskinta.

– Näin pöydän yhdessä liikkeessä Marseilleissa. Minun oli kerta kaikkiaan pakko saada se.

Saara nyökkäsi, ja Elisabet tarttui häntä kädestä.

– Tule. He soittavat meidän lauluamme.

– Ei meillä ole laulua.

– Nyt on.

Ja sitten Elisabet nauroi osoittaakseen vitsailevansa. Elisabet vei. Hänen silmänsä olivat hyvin siniset. Vasta tanssiessaan Saara huomasi, että Lis oli häntä lyhyempi. Jostain syystä hän oli ajatellut tämän olevan pitkä.

Saaran posket hehkuivat. Kaikkien huoneessa olevien silmät olivat kohdistettu heihin, mutta Saara ei osannut lopettaa­ ja kävellä pois.

– Mannerheimintiellä on yksi kapakka, jossa naiset tanssivat takit­ päällä. Poliisien takia. Siltä varalta,­ että tulee äkkilähtö. Minä vien sinut sinne joku päivä.

– Miksi poliisit eivät pidä tansseista.

Elisabet nauroi taas.
– Sinä olet niin suloinen.

Äkkiä joku alkoi taputtaa.

– Bravo! Bravo!

Se oli smokkipukuinen nuori mies. Elisabet kääntyi hänen suuntaansa ja kumarsi sulavasti.

– Kiitos. Kuka haluaa martinin?

Joukko iloisia heiluvia käsiä nousi ilmaan, ja Elisabet katosi keit­tiöön.

– Kaikki rakastuvat vuorollaan Elisabetiin, smokkipukuinen mies sanoi Saaralle.

– Sinäkinkö?

– Minä? Minä olen aivan hulluna häneen. Hän on yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka eivät saa koskaan minua ikävystymään. Ihmiset ovat niin ennalta-arvattavia, tiedäthän. Mutta ei Elisabet. Minä veikkaan että ne ovat amerikkalaisia. Ne jotka maksavat hänelle. Tämä samppanja on nimittäin aitoa.

– Minä en näe hänessä mitään erityistä, Saara sanoi.

– Etkö? Sepä harmillista. Hän näyttää näkevän sinussa. Mutta sen hän sinä tiesitkin. Et olisi muuten laittanut tuota mekkoa.

– Minun täytyy mennä.

Jatkuu ensi viikolla.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.