Saara viettää päivää Eliaksen kanssa rannalla, missä he kohtaavat naapurinsa Elisabetin. Tämä pyytää Saaran ja Eliaksen kanssaan veneilemään. Myöhemmin Saara törmää naapuriinsa rappukäytävässä ja saa kutsun tulla käymään illalla. Saara menee ja löytää lopulta itsensä tanssin pyörteistä Elisabetin kanssa.

Elisabetiin tutustuminen

Aamiainen oli yhtä tohinaa. Juhani ei tahtonut syödä puuroa, ja kun isäkään ei syönyt, niin Elias aloitti kitinänsä, mikä sai Juhanin entisestään ärtymään.

Kun ovi kolahti­ Juhanin lähtiessä, Elias ja Saara kapusivat vielä takaisin sänkyyn ja makasivat täkin alla juoden kaakaota. Se oli heidän yhteinen salaisuutensa, kaakao oli amerikan paketista, ja Saaran äiti oli pakannut sen yksin Eliasta varten. Kasvava lapsi tarvitsi kalorioita.

Edessä oli kokonainen päivä, jolloin Saaran olisi järjestettävä asuntoa sellaiseen kuntoon, että sitä voisi kutsua nuoren parin pesäksi. Mutta nyt Saara halusi vielä olla tässä. Nauttia peitteen suloisesta lämmöstä ja Eliaksen pienistä varpaista pohjettaan vasten.

Ennen Eliaksen syntymää Saara ei osannut kuvitella, miltä tuntuisi olla äiti. Hän oli elänyt lähinnä huomatakseen itsensä ja omat tarpeensa. Milloin oli aika nukkua, syödä tai pissata. Aika käyttää vierailupukua tai sinistä sifonkimekkoa. Toki hän ajatteli, mitä Juhani haluaisi päivälliseksi. Piti huolta, ettei esiintynyt liian tummissa vaatteissa, sillä Juhani ei voinut sietää mustiin pukeutuvia naisia. Mutta lopulta hän oli varma, että mies selviäisi täysin ilman häntäkin. Juhani oli ehyt. Hän eli maailmassa, jossa ei tarvittu samalla lailla toisia. Hän oli mies, ajatteli Saara.

Elias, lapsi, oli ollut ensimmäisestä henkäyksestään riippuvainen Saarasta. Kun poika oli vauva, Saara oli vain seissyt sängyn vieressä ja katsellut tätä. Juhanista se oli ollut jotenkin karmivaa. Mutta silloin Saara ei ollut uskonut, että hänestä oli voinut olla peräisin jotain noin täydellistä.

Nykyään Saara aina tunnusteli herättyään pelkojaan. Hän levitti ne eteensä kuin viuhkan. Hän näki Eliaksen murskautumassa lakaisinkoneiden alle, putoamassa jyrkänteeltä. Tuhat ja sata kauheaa ajatusta alas syöksyvistä jääpuikoista rannan äkkisyvään. Mutta ei, hän ei halunnut olla sellainen hemmotteleva lapsensa pilaava äiti, ei ylivaroitteleva, joka kasvattaa pojastaan­ mimosan ja itselleen ystävän ja sulkee tältä koko miesten maailman. Hän halusi olla hauska äiti, äiti, jota Eliaksen luokkatoverit tulisivat kadehtimaan. Äiti, joka säilyttää itsessään nuoren tytön. Äiti, jolle voi uskoutua.

Ja koko ajan Saara tiesi, ettei se ollut mahdollista. Hän ei voinut päättää, miten Elias hänet näki.

ILTAPÄIVÄLLÄ HE LOPETTIVAT siivoamisen ja pakkasivat eväskorin: juustovoileipiä, lisää kaakaota, kokonainen­ appelsiini (he elivät kuin keisarinnat, Saara sanoi Eliakselle) ja kävelivät rannalle.

Oli lämmin päivä, vaikka oli vasta toukokuu. Siivouksen nostattamat hikipisarat kiiltelivät Saaran v-aukkoisen puseron paljastamalla iholla. Hän oli nostanut tukan ylös pinneillä kuin tyttö. Ja tyttö hän olisi voinut ollakin siinä juostessaan kohti merenrantaa poikansa kanssa käsi kädessä.

Ranta oli kivikkoinen, eikä niin suuri auringonvalossa, kuin miltä se oli ensimmäisellä kerralla näyttänyt. Mutta Saara piti siitä. Hautausmaan muurista, joka erottui raskaana taivasta vasten. Ortodoksisten kappeleiden kultahupuista, joista aurinko taittui. Oliko tuo tuoksu tuomi, se ei voinut olla. Oli aivan liian aikaista.

– Mene vain, Saara tuuppasi Eliasta, joka epäröi.

Poika oli ujo otus. Haluton erkanemaan koskaan kovin kauas äidistään. Nytkin poika epäröi, ennen kuin lähestyvä lokki kiinnitti hänen huomionsa. Hän jäi seuraamaan sitä pää kallellaan.

Saara ojentautui vanhalle froteekankaiselle liinalle ja avasi romaanin. He olivat ainoat ihmiset rannalla, sesonki ei ollut alkanut, ja Saara nautti erillisyyden ylellisestä samettikopasta. Hän katseli poikaansa. Miten tämä noukki vedenrajasta linnunsulkia ja kiviä ja pinkaisi sitten juoksuun.

Saara ajatteli, että he olivat haaksirikkoisia, ja uppoutui kuvitelmaan. He viettäisivät päivänsä keräämällä näkinkenkiä, poraisivat kookospähkinöihin reikiä ja valuttaisivat niiden maidon suuhun niin, että osa roiskuisi leualle. He rakentaisivat rantaan majan,­ jonka he vuoraisivat sammaleella ja nukkuisivat toisiinsa painautuneina, pojan lämmin poski hänen kaulaansa vasten. Tai sitten he olisivat selviytyjiä viimeisellä rannalla, neutronipommi olisi hyllynyt heidän ylitseen, mutta jostain tuntemattomasta syystä he olisivat jääneet jäljelle. Ja Juhani, tietenkin, Saara lisäsi tuntien epämääräistä syyllisyyttä siitä, että oli unohtanut miehensä.

Mutta sitten Saara työnsi ajatuksen miehestään taka-alalle ja näki Eliaksen kokoamassa hylätyistä Aura-olutkoreista taloa, grillaamassa kalaa nuotiolla (Voisiko kala olla hengissä pommin jälkeen? Olisiko se radioaktiivista? Vai liittyikö radioaktiivisuus vain atomipommeihin? Saara ei muistanut.) ja pukeutumassa purjekankaasta kyhättyihin mekkoihin. He kaksi, äiti ja poika, oranssipunertavaa taivasta vasten, tummansinisinä varjoina, kun illan kosteus leijuisi mereltä ja ympäröisi heidät. He sytyttäisivät nuotion, jossa he polttaisivat rannalta keräämäänsä rojua, ja tuli kultaisi heidän kasvonsa.

Saara venytti kuvitelmaa, kunnes keksi taas uuden, yhtä romanttisen ja seikkailukirjamaisen, käänteli sitä ja kyllästyi. Hän harmitteli, että oli jättänyt virkkuutyön kotiin, kirja oli ikävystyttävä. Hän oli lainannut kirjastosta Virginia Woolfin Majakan ja joutui koko ajan palaamaan siinä taaksepäin, koska unohti, mitä edellä oli tapahtunut.

Häntä nukutti. Jäsenet tuntuivat raukeilta. Ehkä hän oli torkahtanut hetkeksi, ainakin hän havahtui säpsähtäen, hetken tietämättä missä oli, kun joku kosketti hänen olkapäätään.

– HEI. SINÄ OLET varmaan Saara?

Saaran lävisti nopea syyllisyys, kun hän tunnisti tulopäivänä rannalla näkemänsä naisen, mutta tajusi­ sitten, ettei toinen puhunut siitä. Hän pystyi vannomaan, ettei nainen ollut voinut nähdä häntä, ei siitä missä hän oli seissyt.

– Juttelin miehenne kanssa. Sen pitkän vaalean kaverin?

Saara nyökkäsi, Juhani oli maininnut jonkun naapurin, mutta Saara ei ollut kuunnellut. Se oli siis tämä tuntematon itkijä. Mitähän Juhani oli sanonut Saarasta. Kertonut pikkuvaimosta, joka oli yksinäinen vieraassa kaupungissa. Hän ei tarvinnut vieraan sääliä. Hän ei halunnut olla se yksinäinen raukka, joka tarvitsi viihdyttäjää.

Mutta ehkä­ hän oli epäoikeudenmukainen. Ehkä tuntematon vain halusi olla ystävällinen. Nyt päivänvalossa hänellä oli parempi tilaisuus tarkkailla naista. Tällä oli tumma päätä myötäilevä tukka ja farmarihousut, joita Saara oli nähnyt enimmäkseen vain elokuvissa, musta poolopaita ja huulipunaa. Silmien ympärillä siinsivät varjot. Hän oli lähempänä neljääkymmentä, ehkä kolmekymmentäseitsemän. Kaunis, Saara ajatteli, ja hämmästyi ajatusta. Hän oli tottunut siihen, että niin sanottiin vain nuorista naisista, vaaleista ja kiharatukkaisista.

Nainen kantoi ostoskassia, josta pursusi jotain vihreää. Kaninruokaa, Saara ajatteli. Heillä kotona kukaan ei suostunut syömään salaattia. Nokkosmuhennoskin oli köyhien ruokaa. Naisella oli naurettavan suuret aurinkolasit nostettuna pään päälle, ja läheltä Saara näki hänen suupielissään ohuita juonteita.

– Näin teidän tulevan rannalle ja ajattelin käydä esittäytymässä. Asun sentään melkein yläkerrassa, nainen sanoi ja istuutui Saaran viereen.­

– Minä olen Elisabet. Lis. Äidillä oli typerä ajatus nimetä minut prinsessan mukaan.

Saara hymyili, sillä tavalla kun hymyillään kohteliaasti, kun ei osata vastata. Kyllä, luultavasti nainen oli vanhempi kuin hän oli ensin ajatellut.

– Olin lähdössä veneretkelle. Tarvitsen mukaan pari laivapoikaa, Lis katsoi Eliasta ja iski silmää.

– Ei äiti ole poika, poika sanoi totisena, ja Saara hymyili.

– Minä rakastan retkiä, Saara sanoi.­

Myöhemmin Saara ajatteli, että se oli ääni. Naisen pehmeät ylävokaalit, nousut ja laskut, hyrinä lauseen lopussa kuin toinen olisi purskahtamaisillaan nauruun seuraavassa hetkessä. Nopea näkymätön kouraisu jalkovälissä. Mutta silloin Saara ei ajatellut mitään erityistä. Tai ehkä hiukan. Sitä, miten hän ei todellakaan tuntenut ketään kaupungista.

Hän ei ollut pitänyt yhteyttä­ opiskeluaikaisiin ystäviinsä. Joskus hän ajatteli soittaa jollekulle, Martalle ehkä. Mutta hän muisti kuullensa, että tämä oli muuttanut Ruotsiin. Tai Hannalle, Mimille tai Orvokille, mutta Totuus oli, että hän pelkäsi, että he haluaisivat puhua­ Liisasta. Tietenkin he haluaisivat. Kysyisivät ohimenevän huolettomasti, että mitä tälle kuului. Ja Saara ei halunnut. Hän ei ollut­ valmis. Ei vielä. Luultavasti ei koskaan. Sitä paitsi häntä nolotti keskeytyneet opinnot.

Tietenkin hän tiesi, että suurin osa tytöistä keskeytti mennessään naimisiin, ja nyt hän oli äiti. Se oli yhtä kunnioitettava elämänvalinta kuin kituuttaa jossain opettajana.

– Minulla on vene laiturissa. Se laskettiin viime viikolla, Lis sanoi.
– Se on hyvä vene, urhea pikku paatti. Luulen että se on joskus kuulunut salakuljettajalle. Siinä on sellaista seikkailuhenkeä.

Saarasta oli aina ollut vaikea keksiä puhumista tuntemattomille ihmisille, mutta onneksi hänen hiljaisuuteensa ei näyttänyt pahemmin haittaavan Lisiä. Toinen puhui mielellään itsestään ja paljon.

Lis oli kääntäjä, hän oli muuttanut Helsinkiin muutama vuosi sitten tätinsä kuoltua asuntoonsa. Sitä ennen hän oli asunut ”vaikka missä”. Viimeiseksi Ruotsissa. Sieltä hän kaipasi vaikka mitä, mutta eniten kunnon kahvia. Tummapaahtoista Löfbergsin Lilaa, johon verrattuna kaikki muu maistui kuravedeltä.

Helsinkiin hänet oli tuonut asunto.

– Kun on kertakaikkisen pee aa, ei voi asua Pariisissa. Pariisissa tai Tukholmassa ei voi vain elää niin kuin tylsimys. Se on matemaattisesti mahdotonta.

Saara nyökkäsi, vaikka ei, oikeastaan hän ei tiennyt. Hänelle Helsinkikin oli suuri kaupunki. Tuntui oudolta kävellä kaduilla ilman, että törmäsi yhteenkään tuttuun ihmiseen. Vapaalta mutta samaan aikaan­ pelottavalta. Aivan kuin olisi noussut uimasta ja huomannut jonkun varastaneet luteita tulvillaan olevat vaatteet.

Lisin vene oli pieni, siinä oli pikkuruinen mahonkinen hytti ja pikamoottori.­ Hänellä täytyi olla suhteita tai sitten paljon rahaa, sillä moottoriveneen täytyi kuluttaa paljon enemmän kuin oli järkevää, ja bensa oli vielä silloin säännöstelyssä.

Siellä mistä Saara oli kotoisin, kukaan ei ajanut veneellä HUVIKSEEN.­ Edes kalastus alibinaan. Ehkä Elisabet oli rikas vaikka muuta väitti. Saara oli tyytyväinen, että hänellä oli kerrankin kumipohjaiset kangastossut eikä korkoja. Lisin huoleton pukeutuminen sai hänet tuntemaan itsensä koristelluksi nukeksi.

Lis ojensi hänelle kätensä­ ja auttoi heidät molemmat veneeseen. Naisen käden puristus oli samaan aikaan lämmin ja huomaamaton. Veneeseen päästyään Saara jäi hieromaan kättään kuin se olisi puutunut.

Vaikka ilma oli lämmin, toukokuinen meri hohkasi kylmyyttä. Saara veti villatakkia korkkiliivin alla ranteidensa suojaksi ja painautui lähemmäs Eliasta. Poika nauroi laskiessaan ylilentäviä lokkeja. Saara haistoi pojan tukassa saippuan. Meri kimmelsi heidän ajaessaan ulapalle.

HE RANTAUTUIVAT SAAREEN, jonka nimeksi Lis sanoi Maailmanloppu. Saara ei uskonut, että se oli paikan oikea­ nimi, mutta kaukana saari oli. Melkeinpä pelkkä luoto. Ulappa oli autio. Vain lokkien huuto kieli, ettei rannikko ollut kaukana.

Saara kysyi, ehkä vain jotain sanoakseen, mistä saaren nimi kumpusi.

– Täällä on vanha salakuljettajien luola. Se on puoliksi romahtanut. Nimi tulee luultavasti siitä. Tämä­ oli kieltolain aikana viimeinen etappi ennen Helsinkiä. Kirkkaalla ilmalla voi nähdä Viroon asti.­ Luola toimi sekä varastona että turvapaikkana.

– Onko täällä vielä salakuljet­tajia?

Elias oli nostanut päänsä, ja kirkkaat silmät tuijottivat Lisiä pellavaisen pehkon takaa. Välillä poika oli niin ilmetty Juhani, että jokin Saaran sisällä murtui.

– Ei. Paitsi jos olet tarkkana. Jotkut sanovat, että vanhan Karlssonin pojat voi välillä nähdä seisomassa rantakallioilla.

Lis vapautti moottorin niin, että vene puksutti itsekseen rantaan, hyppäsi sitten itse edellä ja sitoi köyden ruostuneeseen tappiin, joka­ oli isketty kallioon.

– Maailmanlopun luola on tuolla alhaalla, hän sanoi ja osoitti veden­ rajassa näkyvää varjoa.

– Se näkyy paremmin kun vesi on alhaalla. Ennen se oli täysin vedenrajan­ yläpuolella. Salakuljettajat käyttivät sitä varastona, mutta se on vielä vanhempi. Siihen liittyy paljon tarinoita.

Ja sitten Lis kertoi tarinan kahdesta pojasta, jotka olivat kadonneet luolaan.

– Se oli ollut selkeä päivä. Kukaan­ ei arvannut, että myrsky nousisi. Vanha Karlsson, hän oli salakuljettaja­ toista polvea, oli jättänyt pojat vartioimaan lastia ja ajanut itse maihin. He olivat vaaleatukkaisia poikia, melkein kuin kaksoset, niin toistensa näköisiä he olivat. Heillä oli vain vuosi ikäeroa, toinen neljätoista ja toinen kolmetoista, pisamia nenällä niin kuin tällä Eliaksellakin. Nuorempi oli sairastanut paljon pienenä, ja siksi heidän äitinsä ei ollut juuri päästänyt heitä merelle. Mutta sinä päivänä Karlssonin vakituinen kumppani oli sairastunut, ja vaimonsa vastustuksesta huolimatta hän oli ottanut­ pojat mukaansa. Nämä olivat jo kyllin vanhoja merille. Valtamerialuksilla seilasi nuorempiakin mastorottia. Mutta sitten rajuilma nousi. Aallot olivat niin korkeita, ettei Karlssonin vene enää päässyt rantautumaan takaisin saarelle. Olisi ollut sulaa hulluutta edes yrittää. Vasta seuraavana päivänä hän palasi. Silloin poikia ei enää löytynyt mistään. Jalanjäljet kulkivat luolalle, jossa pirtulaatikot seisoivat koskemattomina rivissä. Karlsson huhuili poikiaan, mutta saari oli hiljainen. Vain meriharakka vastasi, ja sen nauru tuntui ilkkuvan isän tyhjää huhuilua. Karlsson käveli pidemmälle luolaan, pidemmälle kuin tiesi kenenkään käyneen. Lopulta hän oli niin syvällä, että joutui konttaamaan suolavedessä. Sieltä hän löysi punaisen huivin. Silloin hän vetäytyi kerälle ja itki. Se oli sama huivi, jonka hän oli päivää aikaisemmin nähnyt nuoremman poikansa kaulassa.

Lis lopetti juttunsa ja hetken meri­ oli hiljainen.

– Mitä pojille kävi? Elias kysyi.

Lis kohautti hartioitaan.

– Kuka tietää. Heidän ruumiitaan ei koskaan löydetty. Mutta jotkut sanovat kahden hahmon seisovan joskus kallioilla, Lis sanoin ja nauroi.
– Näkisitte ilmeenne! Se on vain merimiesjuttu. Tämä on oikein mukava­ saari. Kenen tekee mieli makkaravoileipiä?­

– Minä haluan nähdä luolan, Elias sanoi.

Hänen silmänsä olivat suuret ja hengitys niin kiivas, että Saara tajusi tämän kiihdyttäneen itsensä. Itku ei ollut kaukana. Saara vilkaisi Lisiä varoittavasti.

– Se ei ole turvallinen.

He levittivät huovan rantakallioille ja söivät keitettyjä kananmunia, voileipiä ja makeaa kakkua, joka oli tehty Lisin mukaan englantilaisella reseptillä.

Lis oli hauskaa seuraa. Hän osasi kertoa kaukaisista kaupungeista, Pariisista ja Lontoosta ilman, että toinen silti tunsi itseään maalaiseksi.

Lis oli kääntäjä. Enimmäkseen hän suomensi tekstejä eri virastoille, joskus kokonaisia kirjojakin. Tukholmassa hän oli työskennellyt turistitoimistossa, mutta sellainen ei ollut häntä varten.­

– Pikkupomot, tiedäthän. Aina kyttäämässä, miten pitkän lounastunnin pitää, ja punatuista kynsistäkin sai huomautuksen. Minun oli lähdettävä, ymmärräthän?

Saara ymmärsi, tai ainakin kuvitteli ymmärtävänsä. Hän olisi voinut istua siinä koko loppuelämänsä. Saara toivoi, että hänelläkin olisi ollut työ. Edes mitä tahansa, mistä kertoa tarinoita. Mitä hän muka oli, kotirouva pikkukaupungista. Elämä pyykkejä ja perunoiden kuorimista. Lisiä tuskin kiinnosti se, miten hän oli säästänyt ostaakseen osamaksulla oikean jääkaapin. Raha oli ollut jo melkein koossa, mutta sitten tuli se Juhanin juttu. Siitä tuskin kannatti kertoa. Pikkukaupungin tragediat tuskin kiinnostivat ketään.

Äkkiä Saara huomasi, että oli kumman hiljaista.

– Missä Elias on? Saara kysyi ja nousi seisomaan.

Oli jo hiukan hämärää. Mitä ihmettä­ kello oli? He olivat istuneet tässä ikuisuuden, vai olivatko? Juuri äsken Saara oli nähnyt Eliaksen. Poika oli leikkinyt simpukanpalasilla ja laulanut aivan liian kovaa. Saara oli salaa toivonut, että poika olisi mennyt hiukan kauemmas. Lis nousi myös ja puisteli syliään leivänmurusista.

– Luola, Saara kiljaisi.

Hän ei tiennyt, mistä ajatus tuli mieleen, mutta sen sanottuaan hän oli aivan varma, että juuri siellä Elias oli. Hän juoksi kohti rantaa katsomatta jalkoihinsa. Vasta kotona hän huomasi, että oli iskenyt varpaansa kiveen ja veri oli vuotanut uuden espandrilloksen läpi. Vene keikkui rannassa. Sen vesirajan maalaus näytti kuluneelta.

– Elias, Saara huusi.

– Liias, vastasi kaiku, ja Saara huusi uudestaan.

Meri näytti mustemmalta. Elias, hänen Eliaksensa. Saara potkaisi kengät jalastaan ja kahlasi ranta­veteen.

– Saara, Lis sanoi, mutta Sara ei reagoinut.

Luolan suu näytti mustalta. Vesi oli kylmää ja pisteli iholla. Saaran käsivarsien ohuet karvat nousivat pystyyn. Luolan lattialla oli vettä. Haju oli vieras, sekoitus levää ja hometta,­ kuolleita kaloja, mutta jotain muutakin, kuin joku olisi juuri pirskottanut hajuvettä ilmaan.­ Saaran paljaat jalat osuivat johonkin terävään. Ehkä simpu­koita.

– Elias, hän huusi.

Hän oli nyt jo niin syvällä luolassa, että joutui kumartumaan hiukan. Hänen huutonsa pomppasivat seinistä. Lattian vesi oli maitomaista, Saaran varpaat eivät näkyneet sen läpi. Valo siivilöityi hänen takanaan niin, että luolan seinille heijastui hänen varjonsa kolmena kappaleena. Hajuveden tuoksu vahvistui. Äkkiä aurinko pilkahti Saaran takaa, osui veteen, ja hän näki pinnan alla jotain kiiltävää. Hän kumartui ja pisti kätensä tummaan lietteeseen. Hänen mieleensä tuli, että oikeastaan siellä, haisevassa sammaleisessa vedessä voisi olla mitä tahansa. Vaikka vanhoja luita.

– Saara, huusi Lis hänen takanaan.

Saara nosti kätensä vedestä. Esine oli kuulakärkikynä, ilman terää. Sen kyljessä oli kultainen viiva ja kirjaimia joista ei oikein saanut selvää.

– Saara! Elisabet huusi entistä kovempaa.­
– Elias on täällä!

Saara pisti kynän taskuunsa ja oli nopeammin ulkona kuin oli tullut. Aurinko kirveli silmiä, mutta siinä hän seisoi: Elias! Elisabetin käsi lepäsi pojan hartioilla. Tämä näytti itkuiselta ja hiukan nololta. Saara ryntäsi poikansa luokse ja painoi leukansa tämän tukkaan.

– Älä ikinä tee näin. Älä ikinä.

Kotimatkalla Saara piti koko matkan Eliasta kädestä. Eikä poika vastustellut. Ei niin paljon kuin yleensä. Vasta laittaessaan mekkonsa pesuun paria päivää myöhemmin Saara muisti kynän. Ensin hän oli heittää sen pois. Mitä ihmettä­ hän toimimattomalla roskalla tekisi. Mutta lopulta hän laittoi kynän purkkiin, jossa oli muitakin kuulakärki- ja lyijykyniä. Itsekseen hän kutsui sitä kynien hautausmaaksi.

SEN TOUKOKUUN PÄIVÄN jälkeen Saara ei kuullut naapuristaan mitään­ viikkoihin. Välillä hän kuvitteli­ nähneensä tämän kulkevan kadun toisella puolella farmareissaan, huivi lyhyen tukan päälle sidottuna. Mutta juuri kun Saara oli tehnyt päätöksen, heilauttaisiko hän kättään vai kävelisikö ohi, naapuri oli kadonnut nurkan taakse.

Lis näytti olevan aina omissa ajatuksissaan, kulkevan ympäristöään huomaamatta, usein hän poltti piippua riiputtaen sitä etusormen ja keskisormen välissä.

Saara maalasi keittiön seinät vaaleansinisiksi ja rakensi eteiseen pienen hyllyn romuliikkeestä löytämästään rikkinäisestä renginkaapista. Hän purki vanhat verhot ja sai käänteestä sievää kirkasväristä musliinia, jolla päällysti keittiön tuolit.

Kaikkiaan asunto alkoi näyttää varsin hauskalta. Jos makuuhuoneen kuluneelle lankkulattialle levitti maton, niin kaikki naarmut eivät näkyneet, varsinkin jos siristi silmiään. Uusi alku,­ Saara sanoi itselleen. Ehkä hän etsisi itselleen vielä työpaikankin, sitten kun Elias olisi hiukan isompi ja menisi kouluun.

He törmäsivät portaissa. Saara oli viemässä likasankoa kukallisessa esiliinassa, ja hänen otsallaan värjyi muutama hikipisara. Tietysti kohtaaminen tapahtui juuri silloin, kun hän näytti enintään jonkun kotiapulaiselta.

Elisabetilla oli päässään sininen pikkuriikkinen hattu ja samanväriset hansikkaat. Takin kauluksessa oli turkista, vaikka oli sentään toukokuu. Mutta hän hymyili, ja Saara tunsi sulavansa.

Lisillä oli käsissään ruokakasseja, taas. Hänen täytyi syödä koko ajan.  Hän nyökkäsi Saaralle niin kuin hyvänpäivän­ tutulle. Puolivälissä portaita Saara kuuli Lisin kutsuvan nimeään.  Saara kääntyi ja katsoi Lisiin joka oli kääntynyt puolittain. 

– Tule käymään illalla. Siinä kuuden jälkeen. Laitan iltapalaa.

Ja samassa hän oli poissa. Saara kuuli korkojen kopisevan kohti yläkertaa.

Juhani oli myöhään töissä. Saara vei Eliaksen talonmiehen rouvalle. Tällä oli itsellään viisi ipanaa. Yksi lisää ei tuntunut missään, tämä vakuutti.­ Ei ainakaan sellainen kirjanörtti kuin Elias. Talonmiehen rouva oli välillä pojasta huolissaan. Pilasi silmänsä sillä lukemisella. Saara nyökkäsi, mutta ei jäänyt selittelemään­ menojaan, sanoi palaavansa muutaman tunnin päästä.

Kotona hän vaihtoi vielä vaatteet. Valkoinen leninki oli vaikea silittää, siinä oli monta kerrosta rypytyksiä, mutta niinpä se levisi Saaran ympärillä kuin kukka. Hän lisäsi ensin huulipunaa ja pyyhki sen sitten pois. Hän yritti liikaa. Aivan liikaa, Elisabet pitäisi häntä hupakkona.

Lopulta hän oli neljännestä yli kuusi Elisabethin oven takana ja soitti kelloa.

Oven läpi kuului musiikkia,­ mutta Saara ei erottanut sanoja. Hänen sormensa oli vielä kellolla, kun pitkä tuntematon mies avasi oven. Elisabetin mies, Saara ensin ajatteli ja hölmistyi, kun oli kuvitellut tämän olevan naimaton. Sitten hän katsoi miestä uudelleen ja huomasi, että tämä oli hyvin nuori, korkeintaan hiukan yli kahdenkymmenen.

Nuorella miehellä oli punertava tukka ja heikot vaaleat viikset. Päällään hänellä oli smokki ja ehkä kiiltävimmät Saaran koskaan näkemät kengät. Saara tuijotti niitä lumoutuneena. Hän pystyi erottamaan itsensä niistä moninkertaisena.

– Toitko jäitä? Me ollaan Mirrin kanssa jo ihan pulassa, Nuori mies sanoi, huomasi sitten Saaran kädessä­ olevan ruusun.
– Toitko Lisille kukkia, miten liikuttavaa! Hei kaverit, täältä saapuu kukkia!

Samassa nuori mies, joka ei ollut vaivautunut esittelemään itseään näytti huomaavan jonkun takanaan ja lähestyi tätä käsivarret ojossa. Saara jäi itsekseen eteiseen kuoriutumaan jakustaan ja hatustaan. Eteishalli oli täynnä vaatteita. Elisabetilla oli juhlat. Miten typerää, ettei hän ollut tajunnut.

Musiikki­ voimistui hänen kävellessään sitä kohti. Saara laski pilkatun ruusun jollekin tuolille ja katseli ympärilleen. Pyöreän hallin jälkeen hän saapui valaistuun saliin. Sen keskellä oli flyygeli, jonka ylle oli kumartunut kaksi ihmistä: äskeinen nuori mies ja joku vaalea tyttö.

Tytöllä oli päällään mustat pitkät housut ja poolopaita. Se näytti olevan suosittu asukokonaisuus. Koko huone oli täynnä kirjahyllyihin nojailevia ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet kuin jazz-bändi. Kirjoja oli kasoina ikkunalaudoillakin. Matot oivat isoja ja upottavia, kaikkialla oli kirkkaanvärisiä tyynyjä ja pieniä messinkipöytiä. Se oli kuin miehen asunto, poikamiehen, joka halusi työpäivän jälkeen polttaa nojatuolissa piipullisen ja lukea hyvää kirjaa.­

Saara tajusi, että hän oli valinnut  vaatteensa kertakaikkisen väärin. Liian hienosti niin kuin aito maalainen. Missä nämä ihmiset ovat päivisin, Saara mietti. Hän katseli lyhyttä lihavaa miestä, jolla oli mustat vaatteet ja suuri punainen kaulahuivi kiedottuna niin moneen kertaan kaulansa ympärille, että hänen täytyi hikoilla suunnattomasti sen alla. Hän kuvitteli, mitä Juhani sanoisi miehestä. Tämän silmäripset olivat mustat kuin ne olisivat olleet meikatut. Mies  nojasi mustaksi lakattuun kiinalaiseen kaappiin. Siinä oli lintuja ja miehiä tekemässä maatöitä. Noilla välineillä niillä menisi siihen ikuisuus Saara ajatteli, että jos isä näkisi tuon, hänen olisi lopulta tungettava auttamaan. Kiinalaisten hommasta ei vaikuttanut etenevän muutamaa sarkaa enempää. Saara mietti, mitä kiinalaiset viljelivät, tuskin kauraa ja perunaa, ehkä riisiä.­

– Minä pidän tuosta. Mikä se nyt onkaan? Hame?

Smokkipukuinen nuori mies oli lopettanut soittamisen ja tullut seisomaan Saaran viereen. Hän ojensi Saaralle punaisen cocktailin, jossa kellui oliivi.

Saara ei yleensä juonut. Sieltä mistä hän tuli, naiset eivät juoneet. Juhani saisi kohtauksen, jos haistaisi hänen hengityksensä, mutta olisi omituista kieltäytyä.

– Mekko.

– Kuka hän on? Mitä luulet?

– Kuka, Saara kysyi, vaikka tiesi vastauksen aivan hyvin.

– Elisabet. Veikkaan, että hän on neuvostovakooja. Tai sitten Stasin.

– Hän sanoi, että hän on suomentaja.

– Hän ilmestyi tänne viime vuonna, ja yht’ äkkiä kaikki alkoivat puhua hänestä ja kaikki halusivat hänen juhliinsa. Täällä käy kummaa porukkaa. Radikaaleja, smokkipukuinen viittasi ympärilleen.

– Kuulostaa romaanilta. Saara siemaisi juomaansa.

Se maistui sitruunalta. Ehkä se ei ollut kovin vahva.­ ­­

– Täällä sinä olet!

Elisabetilla oli päällään muotoonleikattu puku ja kirkkaanväristä huulipunaa. Hän suuteli Saaraan molemmille poskille ja otti tätä käsikynkästä.­

– Tule. Näytän sinulle keittiön. Se on ainoa huone, jonka olen ehtinyt remontoida. Muu on kammottavan antiikkista. Onko sinulla juotavaa. Hyvä. Tarvitset ehkä kolme lisää ennen kuin olet tunnelmassa.

Keittiö oli suuri ja valoisa. Se oli maalattu vaaleansiniseksi, ja kaikkialla oli puupintoja, kuparikattiloita, seiniltä roikkuvia valkosipulilettejä, purkkeja täynnä kuivattuja sieniä, mausteita ja outoja värejä. Lattia oli ruudutettu mustavalkoisin kaakelein. Kaikkea hallitsi valtava talonpoikaispöytä, jonka ympärille­ mahtui kahdeksan tuolia. Se oli huone, jossa oleskeltiin.

– Kaadoin yhden seinän tästä välistä, nainen sanoi, palvelijanhuoneen. En halua ketään tänne sotkemaan papereitani.

Saara nyökkäsi, vaikka kotiapulaisen ottaminen ei olisi ollut hänen­ ja Juhanin maailman ulottuvissa. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Jos Juhani saisi ylennyksen. Mutta ajatus tuntui Saarasta hivenen vastemieliseltä. Että joku olisi vahtimassa, miten hän hoitaisi kotiaan. Joku vanhempi, joka tietäisi, miten asiat kuuluisi tehdä paremmin.

Saaralla oli hämärä aavistus, ettei hän tehnyt monia asioita oikein. Hän teki ne niin kuin hänestä oli kätevintä ja hauskinta.

– Näin pöydän yhdessä liikkeessä Marseilleissa. Minun oli kerta kaikkiaan pakko saada se.

Saara nyökkäsi, ja Elisabet tarttui häntä kädestä.

– Tule. He soittavat meidän lauluamme.

– Ei meillä ole laulua.

– Nyt on.

Ja sitten Elisabet nauroi osoittaakseen vitsailevansa. Elisabet vei. Hänen silmänsä olivat hyvin siniset. Vasta tanssiessaan Saara huomasi, että Lis oli häntä lyhyempi. Jostain syystä hän oli ajatellut tämän olevan pitkä.

Saaran posket hehkuivat. Kaikkien huoneessa olevien silmät olivat kohdistettu heihin, mutta Saara ei osannut lopettaa­ ja kävellä pois.

– Mannerheimintiellä on yksi kapakka, jossa naiset tanssivat takit­ päällä. Poliisien takia. Siltä varalta,­ että tulee äkkilähtö. Minä vien sinut sinne joku päivä.

– Miksi poliisit eivät pidä tansseista.

Elisabet nauroi taas.
– Sinä olet niin suloinen.

Äkkiä joku alkoi taputtaa.

– Bravo! Bravo!

Se oli smokkipukuinen nuori mies. Elisabet kääntyi hänen suuntaansa ja kumarsi sulavasti.

– Kiitos. Kuka haluaa martinin?

Joukko iloisia heiluvia käsiä nousi ilmaan, ja Elisabet katosi keit­tiöön.

– Kaikki rakastuvat vuorollaan Elisabetiin, smokkipukuinen mies sanoi Saaralle.

– Sinäkinkö?

– Minä? Minä olen aivan hulluna häneen. Hän on yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka eivät saa koskaan minua ikävystymään. Ihmiset ovat niin ennalta-arvattavia, tiedäthän. Mutta ei Elisabet. Minä veikkaan että ne ovat amerikkalaisia. Ne jotka maksavat hänelle. Tämä samppanja on nimittäin aitoa.

– Minä en näe hänessä mitään erityistä, Saara sanoi.

– Etkö? Sepä harmillista. Hän näyttää näkevän sinussa. Mutta sen hän sinä tiesitkin. Et olisi muuten laittanut tuota mekkoa.

– Minun täytyy mennä.

Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.