Saara asuu vanhempiensa luona miehensä ja lapsensa kanssa. Sitten mies tekee jotain, minkä vuoksi koko perhe joutuu muuttamaan Helsinkiin. Junamatka tuntuu piinaavalta, mutta perille päästyään Saara ihastuu pieneen töölöläiskotiinsa. Levottomat ajatukset ja pelot pyrkivät kuitenkin pintaan. Saara helpottaa tuskaa nappaamalla pieniä vaaleansinisiä pillereitä.

Tämä tarina kertoo yhdestä ainoasta kesästä­ Saaran elämässä.

Oli muitakin, lapsuuden huolettomia kesiä vanhassa kauppalassa, jossa Saara eli lapsuutensa kunnanlääkärin nuorempana tyttärenä. Oli opiskeluvuosien kesiä, pumpulinpehmeää vapauden aikaa, joka päättyi siihen, mitä Saara myöhemmin nimitti­ mielessään SUUREKSI ONNETTOMUUDEKSI. Liisaan.

Ei että hän olisi koskaan puhunut siitä kenenkään­ kanssa. Alussa hän ei kyennyt, ja myöhemmin, kun hän toivoi että joku olisi kysynyt, ihmiset vaikenivat hänen läsnäollessaan ja katsoivat muualle.

Elisabet oli ainoa, jolle hän kertoi koko tarinan, tai ei hänellekään kaikkea. Ei siksi että ei olisi halunnut, vaan siksi että on asioita, jotka ovat liian pieniä kerrottavaksi ja silti liian suuria muodostuakseen sanoiksi ja pudotakseen kielen reunalta.

Oli ihana tyhjyyden täyttämä kesä­ ja myöhempien aikojen kesiä, jolloin Saara teki töitä pitämättä lomaa kivutakseen yhä kiihtyvämmin etenevällä urallaan ensin kustannustoimittajana, sitten kirjakaupan myyntipäällikkönä. Oli se kesä Kölnissä, jossa Saara koki hassun romanssin, mutta siitä ei sen enempää.

Mutta kertokaamme vain vuodesta tuhatyhdeksänsataaviisikymmentäkuusi, tarkemmin sanoen huhtikuusta, jolloin Saara istui junassa ja katseli ikkunasta ulos.

Kevät oli saapunut varhain, terävät silmut pistivät esiin radanvarren koivikoista, leskenlehtien keltainen armeija täplitti asemien nurmikoita. Asemat olivat kaikki puuta, tsaarinaikaisia. Sodanjälkeinen­ purku ja rakennusvimma ei ollut vielä tarttunut niihin.­

– Minun ei tarvitse palata, Saara kuiskasi itselleen.

Hänen äänensä oli väljähtynyt ja soinniton, ja hän säikähti sitä itse enemmän kuin vastapäätä istuva nainen. Miten kiusallista, miten noloa tajuta puhuneensa ääneen.

Hänen huulensa olivat rahisevan kuivat. Aivan kuin hän ei olisi puhunut vuosisatoihin, mutta nyt hän oli kuuluttanut vapautensa kokonaiselle junavaunulle, joka katseli häntä epäillen.

Saara teeskenteli uppoutuvansa kirjaansa. Ehkä ihmiset uskovat hänen lukeneen ääneen­ jonkun lauseen. Mutta hän ei oikeastaan välittänyt, sillä riemu poltti jossain rintalastan alla. Aavistus­ vapaudesta. Enemmän vapautta­ kuin Saaralla on ollut vuosiin, sitten ensimmäisen opiskeluvuoden.

Minun ei koskaan enää tarvitse astua sisään siitä oikeanpuoleisesta porstuasta, joka oli varattu­ palvelijoille ja perheen naisille. Minun ei tarvitse odottaa, että Irina on noussut aamupissalle ja rikkonut pesukomuutin pintaan yön aikana tulleen jään. Minun ei tarvitse siirrellä kattiloitani anteeksipyydellen­ äidin tieltä, kun hän jupisee siitä, miten joutuu jakamaan­ keittiönsä. Minä olen matkalla Helsinkiin, jonne minä tällä kertaa jään.

– Mitä? Juhani katsoi ylös lehdestään.

Hän oli avannut jo ensimmäisen Saaran pakkaaman voileipärasian, vaikka eväitä oli pitänyt säästellä. Juhani oli aina sellainen, kärsimätön.

Voileivät oli kääritty voipaperiin. Ne olivat munaleipiä, vain yhdessä oli lisäksi kinkkua. Sen Saaran äiti oli pakannut Eliakselle, lemmikilleen, ja sitä Juhani nyt mutusti.­

– Äiti, milloin ollaan perillä? Äiti, minua oksettaa, Elias sanoi ja tunki päänsä Saaran syliin.

Saara otti lasta leuasta. Pienet kasvot näyttivät tavallisen punakoilta, nenän päälle oli siinnyt kesakoita,­ vaikka oli vasta huhtikuu. Saara päätteli, että lapsi halusi vain syliin sairauden varjolla. Iso poika.

Saara väisti vastapäätä istuvan vihreäjakkuisen naisen paheksuvan katseen ja silitti poikansa poskea. Toinen luokka oli täynnä. Kun Saara seurueineen oli noussut junaan, vihreäpukuinen nainen oli moittinut katseellaan heidän kassejaan ja nyssäköitään. Nyt tiukkaan pakatut matkalaukut hyppivät verkkohyllyllä heidän päidensä yläpuolella. Saara pystyi vain toivomaan, että verkot kestäisivät.

Vaunu oli niin ahdas, että Saara joutui istumaan reisi melkein kiinni viereisessä miehessä. Hän vältteli katsomasta tähän. Hänestä tuntui jo nyt, että mies painautui turhan lähelle. Parempi olla yllyttämästä. Juhanista ei olisi juuri apua. Hän oli taas uponnut Helsingin Sanomiinsa.­

Lapsi venkosi asennostaan ja pyyhki nenänsä Saaran uuteen hameeseen. Kunpa Elias olisi edes hetken paikoillaan. Takapuoli hikosi sinisellä vinyylipenkillä, ja taas juna heilahti. Tuntematon mies (tällä oli rusakonvärinen puku, joka kutitti nailoneiden läpi osuessaan Saaran sääriin) heilahti Saaraa vasten ja vetäytyi aivan liian hitaasti.

Vihreäpukuinen nainen tuijotti yhä Saaraa, kuin junan hyppiminen olisi tämän syy. Elias aloitti kitinänsä, ja samassa Saara häpesi kaikkea. Miestään, joka pyyhki eväsleivistä rasvaiset sormet reisiinsä (näki ettei mies ollut koskaan yrittänyt poistaa voitahraa villasta), omaa itseommeltua kävelypukuaan, josta hän vasta kaksi päivää sitten oli ollut ylpeä, koimyrkyltä haisevia patjojaan matkatavaravaunussa ja polvellaan lepäävä kirjaa. Sen kannessa oli kuva­ tolppaan sidotusta naisesta, jota ympäröi haiallas ja asetta heilutteleva mies, salainen agentti huopahattu päässään. OPERAATIO GOLGATAN KUNINGATAR JA AGENTTI 006.

Normaalisti hän nautti kirjoista, jotka lupasivat juuri sen verran kauheaa kohtaloa, että­ Saara sen pystyi sietämään, mutta lopussa sankaritarta odotti perintö, häät ja pelastetut laivastopaperit. Mutta nyt hän toivoi, että olisi ottanut isän hyllystä jonkun ranskankielisen kirjan. Tosin hänen­ ranskansa rajoittui yhteen vuoteen yliopistolla, mutta mitä sen väliä. Jos hän istuisi ranskalainen opus sylissään, vaunutoverit voisivat luulla, että hän oli huoleton opettajatar kesälomalla. Nainen, joka vaivattomasti nauraisi ranskankielisille nokkeluuksille. Nainen, joka vain sattumalta istui kitisevän lapsen ja otsalta­ kaljuuntuneen miehen seurassa, matkalla virkistävän maaseutuloman jälkeen työpaikkaansa Helsinkiin. Tai ehkä hän voisi olla yksi niistä punakyntisistä konttoristeista, jotka söivät huolettomasti anjovisvoileipiä puistonpenkillä ja hyppäsivät raitiovaunuihin korkeissa koroissaan.

Saara huokasi. Ainut vieras kieli, jota hän osasi edes kohtuullisesti, oli latina. Hän oli halunnut tehdä vaikutuksen isäänsä ja tankannut iltakaudet verbejä. Kun Saara oli kirjoittanut pitkän taistelun jälkeen ylioppilaskirjoituksissa siitä magnan, isä oli vain hymähtänyt. Silloin Saara oli ymmärtänyt, ettei hän ehkä koskaan olisi tarpeeksi hyvä. Sairastumisen vuoksi hän lopetti­ estetiikan opinnot jo muutaman vuoden jälkeen. Se oli tuntunut helpotukselta. Kukaan ei oikeastaan­ odottanut mitään. Saara toivoi, että olisi tajunnut­ sen aiemmin.­

RUSAKKOPUKUINEN MIES nousi ylös ennen Riihimäkeä. Lähti kai ravintolavaunuun, ja Saara piti tiukasti katseensa junan lattiassa. Hänen pitäisi pian mennä vessaan. Hän oli toivonut kestävänsä Helsinkiin, mutta maitopulloon pakattu kotikalja otti veronsa.

Äiti oli varoittanut kaikista junanvessoissa pesivistä taudeista. Kaupunkilaiset ja kauppamatkustajat kantoivat ties mitä pöpöjä mukanaan. Niissä vessoissa saattoi käydä kuka tahansa.

Saaran kuukautiset olivat alkaneet edellisenä päivänä. (Tavallaan se oli helpotus. Hän pelkäsi koko ajan tulevansa­ raskaaksi, muttei uskaltanut ottaa asiaa puheeksi Juhanin kanssa. Ne olivat vielä niitä vuosia, vuosia, jolloin ihminen suunnitteli matkaavansa kuuhun, mutta ainut kunnollinen ehkäisytapa oli nukkua erillisissä vuoteissa. Ja Saara oli silloin vielä liian nuori, liian kokematon ja liian ihastunut uudelleen löydettyyn vartaloonsa, että olisi avannut suunsa sanoakseen mitään niin epänaisellista. Ei, minä en halua toista lasta, ei vielä. En ehkä koskaan.)

Alaselässä tykytti särky, joka jäykisti lihakset niin, että liikkuminen teki kipeää. Saara yritti ojentautua asentoon, jossa polte tuntuisi vähiten. Paksu side tuntui pullottavana vaatteiden alta. Saara rukoili mielessään, ettei se vuotaisi yli. Ei ruskeita tahroja kapeaan hameeseen.

Näyttikö hameen sauma vetävän hiukan sivuun. Ehkä vuori oli liian kireällä. Hänen pitäisi purkaa hame­ ja ommella sisäsauma uudestaan.­ Voi miksei hän ollut pyytänyt Ritvaa ompelemaan hametta.­ Mutta Ritva olisi halunnut käyttää jotain vanhoista malleistaan, niistä joita kaikki kauppalan naiset käyttivät kävelypuvuissaan. Sillä kuten äiti sanoi, edes presidentin rouva ei ostanut yhtään­ uutta leninkiä sodan­ aikana. Vain mauttomat ihmiset­ pukeutuivat uusimman muodin mukaan.

Se, että sodasta oli vuosikymmen, ei muuttanut asiaa mitenkään. Maailmaa ei ollut suunniteltu hötkyilijöille. Mutta Saaran oli pitänyt välttämättä saada ruotsalaisista kaavoista ommeltu kävelypuku, vaikka sellaista ei ollut kenelläkään muulla. Miten typerä ajatus se olikaan ollut.­ Kuka hän oikein kuvitteli olevansa.

Saara nousi ja tuuppasi itkua tihrustavan Eliaksen isänsä syliin. Juhani­ loi Saaraan moittivan katseen, mutta Saara vain nyökkäsi. Hän hoippui pitkin liikkuvan junan­ käytävää. Vessassa oli joku. Saara nojasi junan seinään, joka tuntui viileältä. Ehkä hänellä oli lämpöä.

Hän tarttui käsilaukkuunsa ja tarkisti, että siteet olivat tallella. Laukku oli mustaa nahkaa. Miten­ hän oli rakastanutkaan sen tuoksua laukun ollessa uusi. Ei niin paljon kuin edellistä, joka oli ollut pakko viedä panttilainatoimistoon. Silloin Juhani oli vannonut, että hän saisi uuden,­ hienomman, hohtavaa alligaattorinnahkaa messinkiketjuin. Ei niin tietenkään ollut tapahtunut.­ Useimmat Juhanin  lupaukset valuivat­ vain vetenä viemäriin.

Saara ei enää osannut sanoa, koska kaikki oli alkanut. Tapahtumat vain vyöryivät eteenpäin. Väliin­ hän tunsi olevansa vain lapsi, joka suljettiin keittiöön samaan aikaan­ kun aikuiset puhuivat tärkeistä asioista. He väittivät Juhanin tehneen jotain, Saara ei oikein ymmärtänyt,­ mitä. Ei kavaltanut rahaa tai väärentänyt shekkiä tai mitä nyt langenneet miehet elokuvissa tekivät.

Apteekin omistaja syytti Juhania jostain, jotain oli kadonnut. Saaran isä muuttui oudoksi, kun Saara kysyi asiasta. Juhanilta hän ei uskaltanut kysyä. Mies hermostui niin helposti ja kiihtyi niin, että leuka tärisi, ja sulkeutui lopulta työnurkkaukseensa, eikä Saara saanut häneen enää yhteyttä. (Heillä ei ollut vielä varaa useampaan huoneeseen. Pappa maksoi jo silloin vuokrasta puolet.)

Lopulta mitään syytettä ei nostettu. Saara sanoi isälleen, että se todisti, että Juhani oli syytön, mutta isä vain huokasi ja näytti vanhemmalta. Siitä Saara arveli, että Pappan oli pitänyt käyttää vaikutusvaltaansa metsästyskerhossa tai valtuustossa tai missä paikoilla Pappa nyt istuikaan.

– Miksi Saara, isä oli kysynyt.

Hän oli lysähtänyt nojatuoliinsa, samaan missä Saara oli tavannut ennen lukea, silloin pikkutyttönä työntäen varpaansa kuluneen päällisen läpi tuolin pehmeään vesiheinätäytteeseen. Nykyään hänellä oli niin harvoin aikaa mihinkään niin joutavaan. Isä oli muutamana viime vuotena saanut vatsaa, ja ohimot olivat muuttuneet valkoisiksi. Koskahan isä oli nukkunut viimeksi, Saara mietti.

–Miksi sinun piti naida se mies?

Viha oli polttanut Saaran kurkkua. Hän ei tiennyt, mistä se purskahti. Hän tiesi sen näkyvän silmistään.

Saara katseli takkaan, jossa ei ollut tulta, äiti säästeli puissa. Huone oli isän, työhuone, joka oli tarkoitettu kunnanlääkärinä työskentelyä varten. Saara ei tosin muistanut isän juuri töitä siellä tehneen. Toisella seinällä oli kirjahylly, liian pieni, sillä kirja- ja lehtipinot jatkuivat lattialla. Raaka kevätvalo tarttui kattolamppuun ja heitti prismoja seinille. Olivatko tapetit aina näyttäneet noin kuluneilta? Lumiset kuusenoksat huojuivat harmaalla pohjalla, tyyliteltyinä kaksikymmentäluvun muodin mukaan, ajalta ennen Saaran syntymää. Ajalta jolloin hänen vanhempansa olivat muuttaneet tähän taloon, äidin tädiltään­ perimään, olleet nuoria ja piittaamattomia. Kuunnelleet levyjä, jotka nyt oli kääritty silkkipaperiin ja varastoitu laatikoihin. Ajalta ennen kuin arki kerrostui ja sai seinäpaperit keriytymään saumoista.

– Minun piti päästä pois. Pois tästä talosta.

Isä tuntui kutistuvan Saaran puhuessa.­

– Me yritimme parhaamme, sinun­ äitisi ja minä, hän sanoi.

– Yritittekö?

– Puuttuiko teiltä mitään? isä kysyi.

– Irinalta ja sinulta.

Saara puisti päätään. Yhteenpuristetut sormet tuntuivat tunnottomilta. Viha oli taas poissa. Tuttu voimattomuus oli palannut.

– Ei. Ei luultavasti.

Saara tiesi isän toivovan, että hän silittäisi tämän kättä. Niin kuin joskus pienenä, jolloin hän oli ollut valmis mihin tahansa saadakseen vain rippusen isänsä huomiota ja rakkautta. Vähän kuin hänen pieni Eliaksensa nyt.

Saara päätti tehdä kaikkensa rakastaakseen Eliasta. Se ei olisi vaikeaa. Ei sen pitäisi. Elias oli niin avuton. Hän muuttuisi, hän pystyisi muuttumaan sellaiseksi onnelliseksi reippaaksi olennoksi, joista sai lukea kuvalehdistä. Hän opettelisi tekemään kerroshyytelöä ja keksimään nokkelia vastauksia kutsuilla.

– Teidän täytyy muuttaa, isä sanoi.­
– Olen järjestänyt Juhanille paikan Helsingistä.

Entä minä? Saara ajatteli. Eikö kukaan kysy minulta, mitä haluan tehdä? Mutta hän tiesi sen turhaksi. Isä oli jo järjestänyt kaiken, ja mitä muuta he oikeastaan voisivat tehdä. Jo se, että he olivat joutuneet muuttamaan äidin ja isän asuntoon, kun Juhanin palkkaa ei enää tullut ja pientäkin vuokraa oli mahdoton maksaa, oli riittävän hankalaa.

Oikeastaan hän halusikin­ pois. Ja Juhani. Saara ei oikein­ koskaan tiennyt, mitä Juhani halusi. Mies ei juuri koskaan puhunut paljon.

NYT OVI AUKENI, ja sieltä astui esiin mies rusakonvärisessä puvussa. Saaran penkkinaapuri. Saara katsoi ensimmäistä kertaa miestä silmiin. Ne olivat kummallisen vaaleat kuin niissä olisi kaihi. Sitten hän katui. Vieras vielä luulisi, että hän oli seurannut tätä järjestääkseen kohtauksen.

Mies pyyhki kosteita käsiään nenäliinaansa, puku oli huonosti leikattu, ja poskilla oli merkkejä rokonarvista. Hän nyökkäsi. Saara otti kasvoilleen karkottavimman ilmeensä ja vetäytyi seinää vasten. Ties mitä mies oli tehnyt vessassa.

Hetken Saara ajatteli, miltä tuntuisi, jos mies painautuisi häntä vasten ja repisi väkisin hameen ylös, tavoittelisi häntä inhottavilla känsäisillä kourillaan. Siihen aikaan hän ajatteli usein sellaisia asioita, noina turvallisina avioliiton ensivuosina, jolloin kaikki oli hyvin ja heidän fyysinen elämänsä Juhanin kanssa varsin miellyttävää.

Saara ymmärsi hävetä itseään. Tämäkin mies oli varmasti kunnollinen perheenisä, väsyneenä matkalla kotiin. Olisi Saara edes hiukan voinut hymyillä.

Vessan istuimella oli roiskeita. Saara levitti jalkansa ja varoi koskettamasta pönttöä. Samassa juna tärähti. Saara paiskautui eteenpäin ja joutui ottamaan tukea seinästä. Riihimäki, junan konduktööri kuulutti. Saara kuuli, miten raiteet kirskuivat ja juna asettui paikoilleen. Oven takaa kuului, miten ihmiset liikkuivat käytävässä, palasivat kotiin­ ja raahasivat nyssyköitään.

Saara seisoi hievahtamatta alushousut nilkoissa. Hameen hän oli rullannut ylös mytyksi vyötärölle. Virtsarakko painoi. Mutta nyt hän ei voinut pissata. Hän ajatteli, miten­ ihmisten liikkuessa asemalla henkilökunta ja sukulaisiaan vastaan tulleet ihmiset näkisivät, miten­ verinen pissa valuisi radalle perässään ruskean tummanpunainen nyytti, puuvillaside.

Saaraa oksetti.­ Ehkä hänellä tosiaan oli lämpöä. Tohtori sanoi, että vaikeat kuukautiset johtuivat siitä, ettei Saara liikkunut tarpeeksi.  Että kohtu oli jotenkin vinossa. Ei vaarallisesti, mutta niin ettei veri päässyt valumaan suoraan. Tohtori oli isän opiskelukaveri, käynyt joskus heillä metsästysseuran juhlissa, ja Saara oli kiusaantunut niin, että kämmenet nuhjasivat hameeseen.

Saara laski, miten kauan hän joutuisi seisomaan vessassa ennen kuin juna lähtisi liikkeelle. Hän nojasi­ selällään seinään, kunnes muisti, miten epähygieeninen se oli. Kenties rusakkopukuinen mies oli nojannut siihen virtsaisilla käsillään.­ ­­Hän tunsi, miten pari pisaraa verta juoksi pitkin jalkaa. Kunpa ne eivät tahrisi hametta, Saara ajatteli.

Juhani oli antanut hänelle pulveria intiaanipakkauksessa. Sen piti auttaa kipuihin, mutta siitä tuli tokkurainen olo. Jos hän olisi kotona, hän voisi ottaa pulverin ja kääriytyä peiton alle kirjan kanssa, nukkua kivun ohi. ”Naistenvaivat” olivat taikasana, joka karkotti äidin ja Jussin mutinat laiskottelusta. Antoi hänelle oman taikapiirin. Ainoastaan Elias, suloinen pullanpehmeä Elias, oli ainoa, joka uskaltautui lähestymään häntä noina ensimmäisinä päivinä. Poika työntyi hänen viereensä sänkyyn ja hieroi poskeaan hänen vatsansa vasten ymmärtämättä, miksi äiti makasi keskellä päivää sängyssä.

Juna nytkähti liikkeelle. Saaran jalat olivat väsyneet jännittämisestä ja tärisivät. Hän istuutui pöntölle välittämättä sen tahmeudesta.

– ELIAS!

Juhanin ääni oli noussut. Siinä oli kimeä sävy niin kuin aina, kun joku häiritsi Juhanin tasapainoa. Kovin moni asia häiritsi, sen Saara oli näiden viiden avioliittovuoden aikana oppinut. Pojan kasvot olivat eväsleivän muruissa. Mies oli yrittänyt rauhoittaa lasta syöttämällä tälle voileipiä. Se tarkoittaisi sitä, että Eliaksella olisi taas pian nälkä ja Saara joutuisi antamaan tälle oman osuutensa. Hänen olisi pitänyt pakata enemmän leipiä, mutta äiti oli tullut seisomaan viereen ja motkottanut, miten paksusti hän laittoi voita.

– Emme me pian ole enää teidän leipää syömässä, Saara oli tiuskaissut, ja äidin suu oli kavennut.

Ei auttanut vaikka he olivat luvanneet­ Jussin ensimmäisen kuun palkat melkein suoraan äidille.­ (Hän oli alkanut kutsua Juhania­ Jussiksi, koska tämä oli pyytänyt. Uusi kaupunki, uusi menevämpi­ nimi. Sana tuntui suussa yhä vieraalta.) Äiti ei antaisi hänen unohtaa niitä kahdeksaa kuukautta, jolloin he olivat lainanneet rahaa­ ja syöneet äidin pöydässä.

Joka kerran kun äiti vilkaisi ulos pihamaalle,­ hän mainitsi verhot. Miten hän oli suunnitellut niiden vaihtamista, mutta niihin ei ollut varaa, koska kaikki rahat menivät tuhlaajatyttäreen ja tämän mieheen. Saara odotti sitä hetkeä, kun Juhani tienaisi tarpeeksi. Sitten Saara voisi paiskata rahat suorina seteleinä äidin naamalle. Isä ja Juhani eivät asiasta näyttäneet piittaavan.

– Ei minulla ole kuin kaksi tytärtä, isä sanoi.
– Mihin muuhun me rahaa pistettäisiin.

Mutta Saara söisi vaikka pieniä kiviä siihen asti, että koko summa olisi maksettu.

Saara katsoi miestään. Rasvaisista sormistaan huolimatta Juhania oli mukava katsella. Saara tiesi, että miestä kadehdittiin häneltä. Miksei olisi kadehdittu. Tällä oli suora, harmaanvaalea tukka, suora nenä ja harmaat silmät ehkä hiukan liian lähellä toisiaan. Vartalo oli työmiehen vartalo, ei apteekkarin, sanoi äiti.

Saara oli näkevinään äidin otsan rypistyvän ikään kuin apteekkari olisi jotenkin häpeällinen ammatti. Juhanilla oli sininen puku. Astetta tummempi kuin se mikä Saaralla oli päällä. (Miten typerää. Hän oli halunnut heidän saapuvan Helsinkiin yhteensointuvina kuin joku kuvalehtiperhe.) Liivit kiristivät hiukan vatsan kohdalta, mutta äitikin myönsi, että Juhani oli komea.

Samassa Elias kääntyi kaksinkerroin ja oksensi Juhanin syliin. Vihreäpukuinen nainen kiljahti, ja Saara työntyi tämän ohi tavoittelemaan lastaan. Elias yökkäsi leipämössöä ja Juhani piteli lasta ilmassa ettei oksennus osuisi tämän vaatteisiin.

– Äiti, minuun sattuu, Elias sanoi­ tuntiessaan Saaran kädet ympärillään.

Juhani katseessa valahti helpotus, ja hän työnsi velton lapsen Saaran syliin huomaamatta, että tahri tämän puvun. Hetkeksi Saraan iski pakokauhu, ja häntä kadutti, ettei ollut vetäytynyt piiloon tarkastelemaan miestä ja lasta. Hän vastusti jalkojen tarvetta juosta pois ja lähteä. Antaa miehen selviytyä kerrankin yksin, sitten hän nosti Eliaksen syliinsä, painoi poskensa lapsen poskea vasten ja hengitti tämän ihoa. Se haisi happamelle oksennukselle ja voileiville. Hetki oli ohi. Hän oli taas Saara.

– Shh, hän sanoi.
– Kaikki on hyvin. Pian ollaan perillä.

Minä olen kiitollinen, Saara ajatteli. Minun on syytä olla kiitollinen niin monesta asiasta. On mies, lapsi ja Juhanin työpaikan vuokraama asunto. Eikä mies ollut mikään maanviljelijä vaan koulutettu ihminen. Helsingissä ei olisi puheita, Helsingissä kukaan ei hymyillyt hänelle säälivästi, jos hän ylitti kadun.  Eihän vielä ollut liian vanha. Kaksikymmentäseitsemän. Tänä uutena aikakautena sen ikäiset naiset kävivät­ tansseissa ja laittoivat permanentin sen sijaan että jäisivät kotiin keittämään perunoita.

Ei hän ollut täysin päästänyt itseään repsahtamaan. Kunpa Juhani ensimmäisistä­ palkoista riittäisi uuteen hattuun. Tässä kotitekoisessa kaikki tietäisivät hänet maalaiseksi. Velkaa hän ei tekisi. Ei ollut­ tehnyt edes osuuskauppaan vaikka kaikilla muilla oli siellä tili.

Saara nojasi päänsä junan ikkunaan ja kietoi kätensä Eliaksen ympärille.­ Hän toivoi, että kipu hellittäisi. Juna jyskytti eteenpäin.

ASEMALLA HEITÄ OLI vastassa Juhanin uusi esimies. Tämä taputti Juhania­ selkään ja halusi välttämättä kantaa Saaran koria. Esimiehellä (Kimmo Ekblom, hän esittäytyi) oli hieno musta puku, joten hän näytti siltä, kuin olisi tullut hautajaisista. Vain solmio oli kapea ja hillityn harmaa. Saara oli vähällä esittää osanottonsa (ehkä mies tosiaan oli surupuvussa), mutta nieli sitten sanansa.­ Oli parasta olla hiljaa, kun ei kerran tuntenut tapoja. Ettei häpäisisi­ itseään. Ainakaan mies ei surrut vahvasti, hän näytti iloitsevan kaikesta, heidän tulostaan ”tästä nätistä nuoresta miehestä” hän sanoi ja taputti Eliasta päähän ja kevätilmasta. Jälkimmäistä hän veti keuhkoihinsa ja sulki silmänsä.

– Miten raikasta, mies sanoi, mutta ennen kuin kumpikaan heistä ehti sanoa mitään hän oli jo heidän matkatavaroidensa kimpussa.
Mies naurahti niiden määrälle. Neuvoi heitä varastoimaan ne rautatieasemalle.

– Eihän nyt vuokra-autolla voinut muuttaa.

Saara nielaisi ja sanoi, että varsinainen muuttokuorma tulisi myöhemmin. Hän oli vain toivonut, että he Juhanin kanssa voisivat kotiutua paremmin, jos heillä olisi tuttuja tavaroita ympärillä. Mies nyökkäsi, hymyili ja katsoi ehkä liian pitkään heidän käytettyä patjaansa. Saara punastui. Miten ihmeessä hän ei voinut pitää miehestä.

Korvaukseksi Saara hymyili lapsellisinta hymyään, sitä joka venyi suupielestä toiseen ja helähti koko kasvoille suloisena­ kuin hyasintti. Se toimi, herra Ekblom vastasi hymyyn, raapi päätään ja alkoi kertoa asunnosta.

– Se on Töölössä, pikkurouva. Tulette rakastamaan sitä.

RAPPUKÄYTÄVÄSSÄ HAISI tuore tinneri. Talo ei ollut uusi, kaksikymmentäluvulta, ja Saara näki, että se harmitti Juhania. Tämä olisi halunnut muuttaa johonkin niihin muodikkaista Olympiakylän taloista, joissa jokaisessa huoneistossa oli oma jääkaappi ja tuuletusparveke. Mutta Saara rakasti asuntoa. Sen pientä keittiötä ja sen kaari-ikkunaa. (”Asunto on valitettavasti toisessa kerroksessa, mutta sitä vähemmänhän­ rouva joutuu ravaamaan portaissa ostoskassien kanssa.”) Korkeita huoneita ja lampun yllä olevia stukkokoristeita.

– Seinillä on nyt tällaiset yksinkertaiset raitatapetit, mutta te voitte­ paperoida ne oman makunne mukaan. Vuokraemäntä maksaa niistä osan, Ekblom selitti.

Eniten Saara piti merestä. Se ei näkynyt ikkunasta, mutta hän haistoi sen.

– Onko meri lähellä? hän kysyi esimieheltä.

Mies nauroi taas ilman syytä.

– Kaksisataa metriä, hän sanoi.

– Ja Töölön halli on Museoka­dulla.

– Näin minua kohtelivat, Juhani mutisi kun Ekblom oli lähtenyt.
– Ovat varmaan kuulleet siitä jutusta. Tällainen läävä. Kaksi huonetta kuin työläiskortteerissa. Sanovat­ näitä kortteleita ludelinnoiksi. Seinät ovat kuulemma niin ohuita, että öisin voi kuunnella, kun naapuri raapii rupiaan, hän jupisi.­

Saara hyssytteli.

– Katsotko poikaa sillä aikaa kun pistäydyn maitokaupassa. Laitan sitten iltasen.

– Luulisi, että olisivat ensimmäisenä iltana sentään vieneet ravintolaan, Juhani sanoi, mutta Saara oli jo eteisessä.

SAARA KÄVELI kohti korttelissa olevaa maitokauppaa, mutta jalat eivät­ pysähtyneet sen ovella. Saara jatkoi sinne, missä Ekblom oli sanonut­ rannan olevan.

Kapeaa katua reunustivat tuntemattomat lehtipuut. Sara toivoi, että olisi tiennyt niiden nimen. Ehkä se oli opetettu koulussa joinain niistä pitkistä loppumattomista oppitunneista, jolloin hän leikki lyijykynällään ja tuijotti edessään istuvan Martan niskatukkaa. Lehmuksia? Ei ainakaan vaahteroita. Nämä olivat kaupunkipuita. Lehdet olivat nupuillaan, nenä­ tavoitti tahmean tuoksun. Jokin­ kukki. Tuomi se ei vielä voinut olla.

Hiekka rapisi Saaran kengissä ja hän katui heti, ettei ollut vaihtanut niitä. Ne olivat melkein käyttämättömät, ruusukankaalla päällystetyt kuin toppastooli.

Keväinen ranta oli autio. Meri makasi laiskasti harmaata taivasta vasten. Saaran kengät painuivat kosteaan hiekkaan. Korkolaput menisivät pilalle ja ne pitäisi vaihtaa. Tuuli tarttui tukkaan ja puhalsi sen silmille. Saaran sisuksissa kipristi. Meri. Lapsena hän oli lukenut siitä kirjoista, haaveillut. Vaikka­ rannikolle ei ollut kauppalasta pitkää matkaa, niin se oli ollut yhtä tavoittamattomissa kuin Kioton temppelit. Kenellä olisi ollut aikaa lapsia ajeluttaa, sota ja kaikki.

Saara oli kuvitellut meren villimmäksi, suuria valkoisia vaahtopäitä, valkoisia simpukankuoria. Opiskeluaikana hän oli tavannut istua lukemassa rannassa ja kuvitellut lähtevänsä. Oikeastaan mihin tahansa.

Kalalokki kaarsi yli. Niitä hän oli nähnyt sisämaassakin. Ei näin isoja, mutta samoja valkoisia, ahneita lintuja. Kesäksi hän ompelisi vohvelikankaisen uimapuvun. Kävelisi Eliaksen kanssa käsi kädessä pitkin veden rajaa. Söisi oikeaa jäätelöä, ei mitään jäälaatikossa veivattua sössöä. Makaisi kokonaisen päivän niin, että iho tuoksuisi auringolta.

Aallonmurtajalla seisoi joku. Saara nielaisi kiukkua. Hän olisi halunnut kohdata meren yksin. Tuntemattomasta ei näkynyt vastavalossa juuri muuta kuin siluetti, mutta tämä oli nainen. Hiukan Saaraa pidempi. Tumma tukka oli leikattu aivan lyhyeksi, ja jalassaan tuntemattomalla oli mustat pitkät housut.

Saara pysähtyi. Hänestä tuntui kuin hän olisi vakoillut jotakuta. Aivan kuin olisi yllättänyt toisen itkemästä naistenhuoneessa. Hän ei osannut sanoa, mistä vaikutelma tuli. Toisen kouristuneesta selästä, vinkuvasta tuulesta, siitä että tämä seisoi yksin aallonmurtajalla kalastajantakki ympärillään. Saara tunsi reagoivansa samoin, kuin joskus Eliaksen kanssa. Hän halusi juosta tuntemattoman luo, painaa tämän rintaansa vasten ja puhaltaa surut tämän korvasta pois. Mutta Herra tiesi, että hänellä oli tarpeeksi murheita itselläänkin. Kun hän palasi asuntoon, hän huomasi unohtaneensa ostaa maitoa.

YÖLLÄ SAARA HERÄSI siihen, että sydän hakkasi ja henki ei kulkenut. Ensin hän ei muistanut mistä heräsi, kunnes tunnisti uuden asunnon ääriviivat. Ne muutamat huonekalut, jotka olivat olleet siellä valmiina, ja purkamattomat muuttolaatikot. Hän sulki silmänsä ja keskittyi. ”Ei se ole mitään”, hän sanoi itselleen. ”Kaikki on hyvin.”

Juhani oli käpertynyt kerälle niin kuin lapsi ja vetänyt täkin omalle puolelleen. Saarasta tuntui kuin rinnan päällä olisi istunut joku. Hän oli joskus kuvitellut olennolle kasvot, se oli vanha sirkuskääpiö nimeltä Gjort, ruma­ ja suurijalkainen. Niin painoa oli helpompi hallita.

Saara nousi, käveli keittiöön ja kaatoi itselleen lasin vettä. Vaaleansininen pilleri sujahti nielusta. Hän oli saanut purkin Juhanilta, mutta ei ollut täysin varma sen sisällöstä.­

– Rauhoittumiseen, mies oli sanonut, ja hetken Saara oli pelästynyt, että mies näki hänen lävitseen.

Ajatus tuntui samaan aikaan  helpottavalta ja kauhistuttavalta.

– Margaretkin syö näitä. Kodinhoitohuoliin. Sinä teet niin kovasti töitä, mies jatkoi ja Saara tunsi itsensä miltei pettyneeksi.

Tietenkin hän teki. Hän oli pienen lapsen äiti, hän kuurasi, päärmäsi, ompeli verhoja, koitti saada rahat riittämään kaikkeen. Hän tulisi­ tekemään parhaansa, että heidän pieni töölöläisasuntonsa muistuttaisi edes etäisesti Eeva-lehdessä esiteltyä nuoren perheen kotia. Hän kampasi nykyään hiuksensa tupeeratulle kovalle kampaukselle ja yritti muistaa laittaa huulipunaa, kun Juhani tuli kotiin. Hän ei halunnut olla sellainen huolimaton suttuinen vaimo, joista kuvalehdissä varoiteltiin. Hän oli jopa leiponut naistenkomiteankokoukseen suklaalla kuorrutetun kahvikakun, joka melkein, jos siristi silmiään, näytti samalta kuin Eevassa. Sen päällä oli amerikanrakeita, vihreitä ja vaaleanpunaisia.

Mutta koko ajan Saaralla oli tunne, ettei hän riittänyt. Että kaikki tultaisiin ottamaan häneltä pois, koska hän ei osannut tai ollut tarpeeksi hyvä, että hän vain näytteli aikuista. Oikeasti­ hän oli vain pikkukaupunkilaistyttö flanelliyöpaidassa, johon­ oli painettu mauttomia vaaleanpunaisia ruusuja. Säikky olento, joka seisoi juhlien ovensuussa ja aneli mielessään päästä sisään, mutta olisi mieluummin kuollut kuin näyttänyt sisimpänsä kenellekään.

Vuosien mittaan Saara oli oppinut tekemään itsestään rauhallisen, tyyntä itsevarmuutta säteilevän­ olennon. Parantolan säpsähtelevä paljasjalkainen tyttö etääntyi kauas. Välillä Saarasta tuntui, että tyttö seisoi hänen sänkynsä vieressä tarkastelemassa häntä pää kallellaan. Silloin tulivat hengitysvaikeudet, ja Gjort istui hänen­ päälleen. Mutta vaaleansinisten pillereiden avulla Saara pystyi hallitsemaan Gjortiakin. Nuo suloiset vauvansiniset pyörylät takasivat miellyttävän sumun, vaativat äänet tuntuivat tulevan jostain kaukaa ja Saara hengitti taas normaalisti. Juuri ennen kuin nukahti uudelleen, Saara ajatteli rannalla näkemäänsä naista, jonka nytkähtelevät hartiat sekoittuivat uneen.

– Liisa, hän sanoi ääneen.

– Anna anteeksi Liisa.

Jatkuu ensi viikolla.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla