Saara asuu vanhempiensa luona miehensä ja lapsensa kanssa. Sitten mies tekee jotain, minkä vuoksi koko perhe joutuu muuttamaan Helsinkiin. Junamatka tuntuu piinaavalta, mutta perille päästyään Saara ihastuu pieneen töölöläiskotiinsa. Levottomat ajatukset ja pelot pyrkivät kuitenkin pintaan. Saara helpottaa tuskaa nappaamalla pieniä vaaleansinisiä pillereitä.

Tämä tarina kertoo yhdestä ainoasta kesästä­ Saaran elämässä.

Oli muitakin, lapsuuden huolettomia kesiä vanhassa kauppalassa, jossa Saara eli lapsuutensa kunnanlääkärin nuorempana tyttärenä. Oli opiskeluvuosien kesiä, pumpulinpehmeää vapauden aikaa, joka päättyi siihen, mitä Saara myöhemmin nimitti­ mielessään SUUREKSI ONNETTOMUUDEKSI. Liisaan.

Ei että hän olisi koskaan puhunut siitä kenenkään­ kanssa. Alussa hän ei kyennyt, ja myöhemmin, kun hän toivoi että joku olisi kysynyt, ihmiset vaikenivat hänen läsnäollessaan ja katsoivat muualle.

Elisabet oli ainoa, jolle hän kertoi koko tarinan, tai ei hänellekään kaikkea. Ei siksi että ei olisi halunnut, vaan siksi että on asioita, jotka ovat liian pieniä kerrottavaksi ja silti liian suuria muodostuakseen sanoiksi ja pudotakseen kielen reunalta.

Oli ihana tyhjyyden täyttämä kesä­ ja myöhempien aikojen kesiä, jolloin Saara teki töitä pitämättä lomaa kivutakseen yhä kiihtyvämmin etenevällä urallaan ensin kustannustoimittajana, sitten kirjakaupan myyntipäällikkönä. Oli se kesä Kölnissä, jossa Saara koki hassun romanssin, mutta siitä ei sen enempää.

Mutta kertokaamme vain vuodesta tuhatyhdeksänsataaviisikymmentäkuusi, tarkemmin sanoen huhtikuusta, jolloin Saara istui junassa ja katseli ikkunasta ulos.

Kevät oli saapunut varhain, terävät silmut pistivät esiin radanvarren koivikoista, leskenlehtien keltainen armeija täplitti asemien nurmikoita. Asemat olivat kaikki puuta, tsaarinaikaisia. Sodanjälkeinen­ purku ja rakennusvimma ei ollut vielä tarttunut niihin.­

– Minun ei tarvitse palata, Saara kuiskasi itselleen.

Hänen äänensä oli väljähtynyt ja soinniton, ja hän säikähti sitä itse enemmän kuin vastapäätä istuva nainen. Miten kiusallista, miten noloa tajuta puhuneensa ääneen.

Hänen huulensa olivat rahisevan kuivat. Aivan kuin hän ei olisi puhunut vuosisatoihin, mutta nyt hän oli kuuluttanut vapautensa kokonaiselle junavaunulle, joka katseli häntä epäillen.

Saara teeskenteli uppoutuvansa kirjaansa. Ehkä ihmiset uskovat hänen lukeneen ääneen­ jonkun lauseen. Mutta hän ei oikeastaan välittänyt, sillä riemu poltti jossain rintalastan alla. Aavistus­ vapaudesta. Enemmän vapautta­ kuin Saaralla on ollut vuosiin, sitten ensimmäisen opiskeluvuoden.

Minun ei koskaan enää tarvitse astua sisään siitä oikeanpuoleisesta porstuasta, joka oli varattu­ palvelijoille ja perheen naisille. Minun ei tarvitse odottaa, että Irina on noussut aamupissalle ja rikkonut pesukomuutin pintaan yön aikana tulleen jään. Minun ei tarvitse siirrellä kattiloitani anteeksipyydellen­ äidin tieltä, kun hän jupisee siitä, miten joutuu jakamaan­ keittiönsä. Minä olen matkalla Helsinkiin, jonne minä tällä kertaa jään.

– Mitä? Juhani katsoi ylös lehdestään.

Hän oli avannut jo ensimmäisen Saaran pakkaaman voileipärasian, vaikka eväitä oli pitänyt säästellä. Juhani oli aina sellainen, kärsimätön.

Voileivät oli kääritty voipaperiin. Ne olivat munaleipiä, vain yhdessä oli lisäksi kinkkua. Sen Saaran äiti oli pakannut Eliakselle, lemmikilleen, ja sitä Juhani nyt mutusti.­

– Äiti, milloin ollaan perillä? Äiti, minua oksettaa, Elias sanoi ja tunki päänsä Saaran syliin.

Saara otti lasta leuasta. Pienet kasvot näyttivät tavallisen punakoilta, nenän päälle oli siinnyt kesakoita,­ vaikka oli vasta huhtikuu. Saara päätteli, että lapsi halusi vain syliin sairauden varjolla. Iso poika.

Saara väisti vastapäätä istuvan vihreäjakkuisen naisen paheksuvan katseen ja silitti poikansa poskea. Toinen luokka oli täynnä. Kun Saara seurueineen oli noussut junaan, vihreäpukuinen nainen oli moittinut katseellaan heidän kassejaan ja nyssäköitään. Nyt tiukkaan pakatut matkalaukut hyppivät verkkohyllyllä heidän päidensä yläpuolella. Saara pystyi vain toivomaan, että verkot kestäisivät.

Vaunu oli niin ahdas, että Saara joutui istumaan reisi melkein kiinni viereisessä miehessä. Hän vältteli katsomasta tähän. Hänestä tuntui jo nyt, että mies painautui turhan lähelle. Parempi olla yllyttämästä. Juhanista ei olisi juuri apua. Hän oli taas uponnut Helsingin Sanomiinsa.­

Lapsi venkosi asennostaan ja pyyhki nenänsä Saaran uuteen hameeseen. Kunpa Elias olisi edes hetken paikoillaan. Takapuoli hikosi sinisellä vinyylipenkillä, ja taas juna heilahti. Tuntematon mies (tällä oli rusakonvärinen puku, joka kutitti nailoneiden läpi osuessaan Saaran sääriin) heilahti Saaraa vasten ja vetäytyi aivan liian hitaasti.

Vihreäpukuinen nainen tuijotti yhä Saaraa, kuin junan hyppiminen olisi tämän syy. Elias aloitti kitinänsä, ja samassa Saara häpesi kaikkea. Miestään, joka pyyhki eväsleivistä rasvaiset sormet reisiinsä (näki ettei mies ollut koskaan yrittänyt poistaa voitahraa villasta), omaa itseommeltua kävelypukuaan, josta hän vasta kaksi päivää sitten oli ollut ylpeä, koimyrkyltä haisevia patjojaan matkatavaravaunussa ja polvellaan lepäävä kirjaa. Sen kannessa oli kuva­ tolppaan sidotusta naisesta, jota ympäröi haiallas ja asetta heilutteleva mies, salainen agentti huopahattu päässään. OPERAATIO GOLGATAN KUNINGATAR JA AGENTTI 006.

Normaalisti hän nautti kirjoista, jotka lupasivat juuri sen verran kauheaa kohtaloa, että­ Saara sen pystyi sietämään, mutta lopussa sankaritarta odotti perintö, häät ja pelastetut laivastopaperit. Mutta nyt hän toivoi, että olisi ottanut isän hyllystä jonkun ranskankielisen kirjan. Tosin hänen­ ranskansa rajoittui yhteen vuoteen yliopistolla, mutta mitä sen väliä. Jos hän istuisi ranskalainen opus sylissään, vaunutoverit voisivat luulla, että hän oli huoleton opettajatar kesälomalla. Nainen, joka vaivattomasti nauraisi ranskankielisille nokkeluuksille. Nainen, joka vain sattumalta istui kitisevän lapsen ja otsalta­ kaljuuntuneen miehen seurassa, matkalla virkistävän maaseutuloman jälkeen työpaikkaansa Helsinkiin. Tai ehkä hän voisi olla yksi niistä punakyntisistä konttoristeista, jotka söivät huolettomasti anjovisvoileipiä puistonpenkillä ja hyppäsivät raitiovaunuihin korkeissa koroissaan.

Saara huokasi. Ainut vieras kieli, jota hän osasi edes kohtuullisesti, oli latina. Hän oli halunnut tehdä vaikutuksen isäänsä ja tankannut iltakaudet verbejä. Kun Saara oli kirjoittanut pitkän taistelun jälkeen ylioppilaskirjoituksissa siitä magnan, isä oli vain hymähtänyt. Silloin Saara oli ymmärtänyt, ettei hän ehkä koskaan olisi tarpeeksi hyvä. Sairastumisen vuoksi hän lopetti­ estetiikan opinnot jo muutaman vuoden jälkeen. Se oli tuntunut helpotukselta. Kukaan ei oikeastaan­ odottanut mitään. Saara toivoi, että olisi tajunnut­ sen aiemmin.­

RUSAKKOPUKUINEN MIES nousi ylös ennen Riihimäkeä. Lähti kai ravintolavaunuun, ja Saara piti tiukasti katseensa junan lattiassa. Hänen pitäisi pian mennä vessaan. Hän oli toivonut kestävänsä Helsinkiin, mutta maitopulloon pakattu kotikalja otti veronsa.

Äiti oli varoittanut kaikista junanvessoissa pesivistä taudeista. Kaupunkilaiset ja kauppamatkustajat kantoivat ties mitä pöpöjä mukanaan. Niissä vessoissa saattoi käydä kuka tahansa.

Saaran kuukautiset olivat alkaneet edellisenä päivänä. (Tavallaan se oli helpotus. Hän pelkäsi koko ajan tulevansa­ raskaaksi, muttei uskaltanut ottaa asiaa puheeksi Juhanin kanssa. Ne olivat vielä niitä vuosia, vuosia, jolloin ihminen suunnitteli matkaavansa kuuhun, mutta ainut kunnollinen ehkäisytapa oli nukkua erillisissä vuoteissa. Ja Saara oli silloin vielä liian nuori, liian kokematon ja liian ihastunut uudelleen löydettyyn vartaloonsa, että olisi avannut suunsa sanoakseen mitään niin epänaisellista. Ei, minä en halua toista lasta, ei vielä. En ehkä koskaan.)

Alaselässä tykytti särky, joka jäykisti lihakset niin, että liikkuminen teki kipeää. Saara yritti ojentautua asentoon, jossa polte tuntuisi vähiten. Paksu side tuntui pullottavana vaatteiden alta. Saara rukoili mielessään, ettei se vuotaisi yli. Ei ruskeita tahroja kapeaan hameeseen.

Näyttikö hameen sauma vetävän hiukan sivuun. Ehkä vuori oli liian kireällä. Hänen pitäisi purkaa hame­ ja ommella sisäsauma uudestaan.­ Voi miksei hän ollut pyytänyt Ritvaa ompelemaan hametta.­ Mutta Ritva olisi halunnut käyttää jotain vanhoista malleistaan, niistä joita kaikki kauppalan naiset käyttivät kävelypuvuissaan. Sillä kuten äiti sanoi, edes presidentin rouva ei ostanut yhtään­ uutta leninkiä sodan­ aikana. Vain mauttomat ihmiset­ pukeutuivat uusimman muodin mukaan.

Se, että sodasta oli vuosikymmen, ei muuttanut asiaa mitenkään. Maailmaa ei ollut suunniteltu hötkyilijöille. Mutta Saaran oli pitänyt välttämättä saada ruotsalaisista kaavoista ommeltu kävelypuku, vaikka sellaista ei ollut kenelläkään muulla. Miten typerä ajatus se olikaan ollut.­ Kuka hän oikein kuvitteli olevansa.

Saara nousi ja tuuppasi itkua tihrustavan Eliaksen isänsä syliin. Juhani­ loi Saaraan moittivan katseen, mutta Saara vain nyökkäsi. Hän hoippui pitkin liikkuvan junan­ käytävää. Vessassa oli joku. Saara nojasi junan seinään, joka tuntui viileältä. Ehkä hänellä oli lämpöä.

Hän tarttui käsilaukkuunsa ja tarkisti, että siteet olivat tallella. Laukku oli mustaa nahkaa. Miten­ hän oli rakastanutkaan sen tuoksua laukun ollessa uusi. Ei niin paljon kuin edellistä, joka oli ollut pakko viedä panttilainatoimistoon. Silloin Juhani oli vannonut, että hän saisi uuden,­ hienomman, hohtavaa alligaattorinnahkaa messinkiketjuin. Ei niin tietenkään ollut tapahtunut.­ Useimmat Juhanin  lupaukset valuivat­ vain vetenä viemäriin.

Saara ei enää osannut sanoa, koska kaikki oli alkanut. Tapahtumat vain vyöryivät eteenpäin. Väliin­ hän tunsi olevansa vain lapsi, joka suljettiin keittiöön samaan aikaan­ kun aikuiset puhuivat tärkeistä asioista. He väittivät Juhanin tehneen jotain, Saara ei oikein ymmärtänyt,­ mitä. Ei kavaltanut rahaa tai väärentänyt shekkiä tai mitä nyt langenneet miehet elokuvissa tekivät.

Apteekin omistaja syytti Juhania jostain, jotain oli kadonnut. Saaran isä muuttui oudoksi, kun Saara kysyi asiasta. Juhanilta hän ei uskaltanut kysyä. Mies hermostui niin helposti ja kiihtyi niin, että leuka tärisi, ja sulkeutui lopulta työnurkkaukseensa, eikä Saara saanut häneen enää yhteyttä. (Heillä ei ollut vielä varaa useampaan huoneeseen. Pappa maksoi jo silloin vuokrasta puolet.)

Lopulta mitään syytettä ei nostettu. Saara sanoi isälleen, että se todisti, että Juhani oli syytön, mutta isä vain huokasi ja näytti vanhemmalta. Siitä Saara arveli, että Pappan oli pitänyt käyttää vaikutusvaltaansa metsästyskerhossa tai valtuustossa tai missä paikoilla Pappa nyt istuikaan.

– Miksi Saara, isä oli kysynyt.

Hän oli lysähtänyt nojatuoliinsa, samaan missä Saara oli tavannut ennen lukea, silloin pikkutyttönä työntäen varpaansa kuluneen päällisen läpi tuolin pehmeään vesiheinätäytteeseen. Nykyään hänellä oli niin harvoin aikaa mihinkään niin joutavaan. Isä oli muutamana viime vuotena saanut vatsaa, ja ohimot olivat muuttuneet valkoisiksi. Koskahan isä oli nukkunut viimeksi, Saara mietti.

–Miksi sinun piti naida se mies?

Viha oli polttanut Saaran kurkkua. Hän ei tiennyt, mistä se purskahti. Hän tiesi sen näkyvän silmistään.

Saara katseli takkaan, jossa ei ollut tulta, äiti säästeli puissa. Huone oli isän, työhuone, joka oli tarkoitettu kunnanlääkärinä työskentelyä varten. Saara ei tosin muistanut isän juuri töitä siellä tehneen. Toisella seinällä oli kirjahylly, liian pieni, sillä kirja- ja lehtipinot jatkuivat lattialla. Raaka kevätvalo tarttui kattolamppuun ja heitti prismoja seinille. Olivatko tapetit aina näyttäneet noin kuluneilta? Lumiset kuusenoksat huojuivat harmaalla pohjalla, tyyliteltyinä kaksikymmentäluvun muodin mukaan, ajalta ennen Saaran syntymää. Ajalta jolloin hänen vanhempansa olivat muuttaneet tähän taloon, äidin tädiltään­ perimään, olleet nuoria ja piittaamattomia. Kuunnelleet levyjä, jotka nyt oli kääritty silkkipaperiin ja varastoitu laatikoihin. Ajalta ennen kuin arki kerrostui ja sai seinäpaperit keriytymään saumoista.

– Minun piti päästä pois. Pois tästä talosta.

Isä tuntui kutistuvan Saaran puhuessa.­

– Me yritimme parhaamme, sinun­ äitisi ja minä, hän sanoi.

– Yritittekö?

– Puuttuiko teiltä mitään? isä kysyi.

– Irinalta ja sinulta.

Saara puisti päätään. Yhteenpuristetut sormet tuntuivat tunnottomilta. Viha oli taas poissa. Tuttu voimattomuus oli palannut.

– Ei. Ei luultavasti.

Saara tiesi isän toivovan, että hän silittäisi tämän kättä. Niin kuin joskus pienenä, jolloin hän oli ollut valmis mihin tahansa saadakseen vain rippusen isänsä huomiota ja rakkautta. Vähän kuin hänen pieni Eliaksensa nyt.

Saara päätti tehdä kaikkensa rakastaakseen Eliasta. Se ei olisi vaikeaa. Ei sen pitäisi. Elias oli niin avuton. Hän muuttuisi, hän pystyisi muuttumaan sellaiseksi onnelliseksi reippaaksi olennoksi, joista sai lukea kuvalehdistä. Hän opettelisi tekemään kerroshyytelöä ja keksimään nokkelia vastauksia kutsuilla.

– Teidän täytyy muuttaa, isä sanoi.­
– Olen järjestänyt Juhanille paikan Helsingistä.

Entä minä? Saara ajatteli. Eikö kukaan kysy minulta, mitä haluan tehdä? Mutta hän tiesi sen turhaksi. Isä oli jo järjestänyt kaiken, ja mitä muuta he oikeastaan voisivat tehdä. Jo se, että he olivat joutuneet muuttamaan äidin ja isän asuntoon, kun Juhanin palkkaa ei enää tullut ja pientäkin vuokraa oli mahdoton maksaa, oli riittävän hankalaa.

Oikeastaan hän halusikin­ pois. Ja Juhani. Saara ei oikein­ koskaan tiennyt, mitä Juhani halusi. Mies ei juuri koskaan puhunut paljon.

NYT OVI AUKENI, ja sieltä astui esiin mies rusakonvärisessä puvussa. Saaran penkkinaapuri. Saara katsoi ensimmäistä kertaa miestä silmiin. Ne olivat kummallisen vaaleat kuin niissä olisi kaihi. Sitten hän katui. Vieras vielä luulisi, että hän oli seurannut tätä järjestääkseen kohtauksen.

Mies pyyhki kosteita käsiään nenäliinaansa, puku oli huonosti leikattu, ja poskilla oli merkkejä rokonarvista. Hän nyökkäsi. Saara otti kasvoilleen karkottavimman ilmeensä ja vetäytyi seinää vasten. Ties mitä mies oli tehnyt vessassa.

Hetken Saara ajatteli, miltä tuntuisi, jos mies painautuisi häntä vasten ja repisi väkisin hameen ylös, tavoittelisi häntä inhottavilla känsäisillä kourillaan. Siihen aikaan hän ajatteli usein sellaisia asioita, noina turvallisina avioliiton ensivuosina, jolloin kaikki oli hyvin ja heidän fyysinen elämänsä Juhanin kanssa varsin miellyttävää.

Saara ymmärsi hävetä itseään. Tämäkin mies oli varmasti kunnollinen perheenisä, väsyneenä matkalla kotiin. Olisi Saara edes hiukan voinut hymyillä.

Vessan istuimella oli roiskeita. Saara levitti jalkansa ja varoi koskettamasta pönttöä. Samassa juna tärähti. Saara paiskautui eteenpäin ja joutui ottamaan tukea seinästä. Riihimäki, junan konduktööri kuulutti. Saara kuuli, miten raiteet kirskuivat ja juna asettui paikoilleen. Oven takaa kuului, miten ihmiset liikkuivat käytävässä, palasivat kotiin­ ja raahasivat nyssyköitään.

Saara seisoi hievahtamatta alushousut nilkoissa. Hameen hän oli rullannut ylös mytyksi vyötärölle. Virtsarakko painoi. Mutta nyt hän ei voinut pissata. Hän ajatteli, miten­ ihmisten liikkuessa asemalla henkilökunta ja sukulaisiaan vastaan tulleet ihmiset näkisivät, miten­ verinen pissa valuisi radalle perässään ruskean tummanpunainen nyytti, puuvillaside.

Saaraa oksetti.­ Ehkä hänellä tosiaan oli lämpöä. Tohtori sanoi, että vaikeat kuukautiset johtuivat siitä, ettei Saara liikkunut tarpeeksi.  Että kohtu oli jotenkin vinossa. Ei vaarallisesti, mutta niin ettei veri päässyt valumaan suoraan. Tohtori oli isän opiskelukaveri, käynyt joskus heillä metsästysseuran juhlissa, ja Saara oli kiusaantunut niin, että kämmenet nuhjasivat hameeseen.

Saara laski, miten kauan hän joutuisi seisomaan vessassa ennen kuin juna lähtisi liikkeelle. Hän nojasi­ selällään seinään, kunnes muisti, miten epähygieeninen se oli. Kenties rusakkopukuinen mies oli nojannut siihen virtsaisilla käsillään.­ ­­Hän tunsi, miten pari pisaraa verta juoksi pitkin jalkaa. Kunpa ne eivät tahrisi hametta, Saara ajatteli.

Juhani oli antanut hänelle pulveria intiaanipakkauksessa. Sen piti auttaa kipuihin, mutta siitä tuli tokkurainen olo. Jos hän olisi kotona, hän voisi ottaa pulverin ja kääriytyä peiton alle kirjan kanssa, nukkua kivun ohi. ”Naistenvaivat” olivat taikasana, joka karkotti äidin ja Jussin mutinat laiskottelusta. Antoi hänelle oman taikapiirin. Ainoastaan Elias, suloinen pullanpehmeä Elias, oli ainoa, joka uskaltautui lähestymään häntä noina ensimmäisinä päivinä. Poika työntyi hänen viereensä sänkyyn ja hieroi poskeaan hänen vatsansa vasten ymmärtämättä, miksi äiti makasi keskellä päivää sängyssä.

Juna nytkähti liikkeelle. Saaran jalat olivat väsyneet jännittämisestä ja tärisivät. Hän istuutui pöntölle välittämättä sen tahmeudesta.

– ELIAS!

Juhanin ääni oli noussut. Siinä oli kimeä sävy niin kuin aina, kun joku häiritsi Juhanin tasapainoa. Kovin moni asia häiritsi, sen Saara oli näiden viiden avioliittovuoden aikana oppinut. Pojan kasvot olivat eväsleivän muruissa. Mies oli yrittänyt rauhoittaa lasta syöttämällä tälle voileipiä. Se tarkoittaisi sitä, että Eliaksella olisi taas pian nälkä ja Saara joutuisi antamaan tälle oman osuutensa. Hänen olisi pitänyt pakata enemmän leipiä, mutta äiti oli tullut seisomaan viereen ja motkottanut, miten paksusti hän laittoi voita.

– Emme me pian ole enää teidän leipää syömässä, Saara oli tiuskaissut, ja äidin suu oli kavennut.

Ei auttanut vaikka he olivat luvanneet­ Jussin ensimmäisen kuun palkat melkein suoraan äidille.­ (Hän oli alkanut kutsua Juhania­ Jussiksi, koska tämä oli pyytänyt. Uusi kaupunki, uusi menevämpi­ nimi. Sana tuntui suussa yhä vieraalta.) Äiti ei antaisi hänen unohtaa niitä kahdeksaa kuukautta, jolloin he olivat lainanneet rahaa­ ja syöneet äidin pöydässä.

Joka kerran kun äiti vilkaisi ulos pihamaalle,­ hän mainitsi verhot. Miten hän oli suunnitellut niiden vaihtamista, mutta niihin ei ollut varaa, koska kaikki rahat menivät tuhlaajatyttäreen ja tämän mieheen. Saara odotti sitä hetkeä, kun Juhani tienaisi tarpeeksi. Sitten Saara voisi paiskata rahat suorina seteleinä äidin naamalle. Isä ja Juhani eivät asiasta näyttäneet piittaavan.

– Ei minulla ole kuin kaksi tytärtä, isä sanoi.
– Mihin muuhun me rahaa pistettäisiin.

Mutta Saara söisi vaikka pieniä kiviä siihen asti, että koko summa olisi maksettu.

Saara katsoi miestään. Rasvaisista sormistaan huolimatta Juhania oli mukava katsella. Saara tiesi, että miestä kadehdittiin häneltä. Miksei olisi kadehdittu. Tällä oli suora, harmaanvaalea tukka, suora nenä ja harmaat silmät ehkä hiukan liian lähellä toisiaan. Vartalo oli työmiehen vartalo, ei apteekkarin, sanoi äiti.

Saara oli näkevinään äidin otsan rypistyvän ikään kuin apteekkari olisi jotenkin häpeällinen ammatti. Juhanilla oli sininen puku. Astetta tummempi kuin se mikä Saaralla oli päällä. (Miten typerää. Hän oli halunnut heidän saapuvan Helsinkiin yhteensointuvina kuin joku kuvalehtiperhe.) Liivit kiristivät hiukan vatsan kohdalta, mutta äitikin myönsi, että Juhani oli komea.

Samassa Elias kääntyi kaksinkerroin ja oksensi Juhanin syliin. Vihreäpukuinen nainen kiljahti, ja Saara työntyi tämän ohi tavoittelemaan lastaan. Elias yökkäsi leipämössöä ja Juhani piteli lasta ilmassa ettei oksennus osuisi tämän vaatteisiin.

– Äiti, minuun sattuu, Elias sanoi­ tuntiessaan Saaran kädet ympärillään.

Juhani katseessa valahti helpotus, ja hän työnsi velton lapsen Saaran syliin huomaamatta, että tahri tämän puvun. Hetkeksi Saraan iski pakokauhu, ja häntä kadutti, ettei ollut vetäytynyt piiloon tarkastelemaan miestä ja lasta. Hän vastusti jalkojen tarvetta juosta pois ja lähteä. Antaa miehen selviytyä kerrankin yksin, sitten hän nosti Eliaksen syliinsä, painoi poskensa lapsen poskea vasten ja hengitti tämän ihoa. Se haisi happamelle oksennukselle ja voileiville. Hetki oli ohi. Hän oli taas Saara.

– Shh, hän sanoi.
– Kaikki on hyvin. Pian ollaan perillä.

Minä olen kiitollinen, Saara ajatteli. Minun on syytä olla kiitollinen niin monesta asiasta. On mies, lapsi ja Juhanin työpaikan vuokraama asunto. Eikä mies ollut mikään maanviljelijä vaan koulutettu ihminen. Helsingissä ei olisi puheita, Helsingissä kukaan ei hymyillyt hänelle säälivästi, jos hän ylitti kadun.  Eihän vielä ollut liian vanha. Kaksikymmentäseitsemän. Tänä uutena aikakautena sen ikäiset naiset kävivät­ tansseissa ja laittoivat permanentin sen sijaan että jäisivät kotiin keittämään perunoita.

Ei hän ollut täysin päästänyt itseään repsahtamaan. Kunpa Juhani ensimmäisistä­ palkoista riittäisi uuteen hattuun. Tässä kotitekoisessa kaikki tietäisivät hänet maalaiseksi. Velkaa hän ei tekisi. Ei ollut­ tehnyt edes osuuskauppaan vaikka kaikilla muilla oli siellä tili.

Saara nojasi päänsä junan ikkunaan ja kietoi kätensä Eliaksen ympärille.­ Hän toivoi, että kipu hellittäisi. Juna jyskytti eteenpäin.

ASEMALLA HEITÄ OLI vastassa Juhanin uusi esimies. Tämä taputti Juhania­ selkään ja halusi välttämättä kantaa Saaran koria. Esimiehellä (Kimmo Ekblom, hän esittäytyi) oli hieno musta puku, joten hän näytti siltä, kuin olisi tullut hautajaisista. Vain solmio oli kapea ja hillityn harmaa. Saara oli vähällä esittää osanottonsa (ehkä mies tosiaan oli surupuvussa), mutta nieli sitten sanansa.­ Oli parasta olla hiljaa, kun ei kerran tuntenut tapoja. Ettei häpäisisi­ itseään. Ainakaan mies ei surrut vahvasti, hän näytti iloitsevan kaikesta, heidän tulostaan ”tästä nätistä nuoresta miehestä” hän sanoi ja taputti Eliasta päähän ja kevätilmasta. Jälkimmäistä hän veti keuhkoihinsa ja sulki silmänsä.

– Miten raikasta, mies sanoi, mutta ennen kuin kumpikaan heistä ehti sanoa mitään hän oli jo heidän matkatavaroidensa kimpussa.
Mies naurahti niiden määrälle. Neuvoi heitä varastoimaan ne rautatieasemalle.

– Eihän nyt vuokra-autolla voinut muuttaa.

Saara nielaisi ja sanoi, että varsinainen muuttokuorma tulisi myöhemmin. Hän oli vain toivonut, että he Juhanin kanssa voisivat kotiutua paremmin, jos heillä olisi tuttuja tavaroita ympärillä. Mies nyökkäsi, hymyili ja katsoi ehkä liian pitkään heidän käytettyä patjaansa. Saara punastui. Miten ihmeessä hän ei voinut pitää miehestä.

Korvaukseksi Saara hymyili lapsellisinta hymyään, sitä joka venyi suupielestä toiseen ja helähti koko kasvoille suloisena­ kuin hyasintti. Se toimi, herra Ekblom vastasi hymyyn, raapi päätään ja alkoi kertoa asunnosta.

– Se on Töölössä, pikkurouva. Tulette rakastamaan sitä.

RAPPUKÄYTÄVÄSSÄ HAISI tuore tinneri. Talo ei ollut uusi, kaksikymmentäluvulta, ja Saara näki, että se harmitti Juhania. Tämä olisi halunnut muuttaa johonkin niihin muodikkaista Olympiakylän taloista, joissa jokaisessa huoneistossa oli oma jääkaappi ja tuuletusparveke. Mutta Saara rakasti asuntoa. Sen pientä keittiötä ja sen kaari-ikkunaa. (”Asunto on valitettavasti toisessa kerroksessa, mutta sitä vähemmänhän­ rouva joutuu ravaamaan portaissa ostoskassien kanssa.”) Korkeita huoneita ja lampun yllä olevia stukkokoristeita.

– Seinillä on nyt tällaiset yksinkertaiset raitatapetit, mutta te voitte­ paperoida ne oman makunne mukaan. Vuokraemäntä maksaa niistä osan, Ekblom selitti.

Eniten Saara piti merestä. Se ei näkynyt ikkunasta, mutta hän haistoi sen.

– Onko meri lähellä? hän kysyi esimieheltä.

Mies nauroi taas ilman syytä.

– Kaksisataa metriä, hän sanoi.

– Ja Töölön halli on Museoka­dulla.

– Näin minua kohtelivat, Juhani mutisi kun Ekblom oli lähtenyt.
– Ovat varmaan kuulleet siitä jutusta. Tällainen läävä. Kaksi huonetta kuin työläiskortteerissa. Sanovat­ näitä kortteleita ludelinnoiksi. Seinät ovat kuulemma niin ohuita, että öisin voi kuunnella, kun naapuri raapii rupiaan, hän jupisi.­

Saara hyssytteli.

– Katsotko poikaa sillä aikaa kun pistäydyn maitokaupassa. Laitan sitten iltasen.

– Luulisi, että olisivat ensimmäisenä iltana sentään vieneet ravintolaan, Juhani sanoi, mutta Saara oli jo eteisessä.

SAARA KÄVELI kohti korttelissa olevaa maitokauppaa, mutta jalat eivät­ pysähtyneet sen ovella. Saara jatkoi sinne, missä Ekblom oli sanonut­ rannan olevan.

Kapeaa katua reunustivat tuntemattomat lehtipuut. Sara toivoi, että olisi tiennyt niiden nimen. Ehkä se oli opetettu koulussa joinain niistä pitkistä loppumattomista oppitunneista, jolloin hän leikki lyijykynällään ja tuijotti edessään istuvan Martan niskatukkaa. Lehmuksia? Ei ainakaan vaahteroita. Nämä olivat kaupunkipuita. Lehdet olivat nupuillaan, nenä­ tavoitti tahmean tuoksun. Jokin­ kukki. Tuomi se ei vielä voinut olla.

Hiekka rapisi Saaran kengissä ja hän katui heti, ettei ollut vaihtanut niitä. Ne olivat melkein käyttämättömät, ruusukankaalla päällystetyt kuin toppastooli.

Keväinen ranta oli autio. Meri makasi laiskasti harmaata taivasta vasten. Saaran kengät painuivat kosteaan hiekkaan. Korkolaput menisivät pilalle ja ne pitäisi vaihtaa. Tuuli tarttui tukkaan ja puhalsi sen silmille. Saaran sisuksissa kipristi. Meri. Lapsena hän oli lukenut siitä kirjoista, haaveillut. Vaikka­ rannikolle ei ollut kauppalasta pitkää matkaa, niin se oli ollut yhtä tavoittamattomissa kuin Kioton temppelit. Kenellä olisi ollut aikaa lapsia ajeluttaa, sota ja kaikki.

Saara oli kuvitellut meren villimmäksi, suuria valkoisia vaahtopäitä, valkoisia simpukankuoria. Opiskeluaikana hän oli tavannut istua lukemassa rannassa ja kuvitellut lähtevänsä. Oikeastaan mihin tahansa.

Kalalokki kaarsi yli. Niitä hän oli nähnyt sisämaassakin. Ei näin isoja, mutta samoja valkoisia, ahneita lintuja. Kesäksi hän ompelisi vohvelikankaisen uimapuvun. Kävelisi Eliaksen kanssa käsi kädessä pitkin veden rajaa. Söisi oikeaa jäätelöä, ei mitään jäälaatikossa veivattua sössöä. Makaisi kokonaisen päivän niin, että iho tuoksuisi auringolta.

Aallonmurtajalla seisoi joku. Saara nielaisi kiukkua. Hän olisi halunnut kohdata meren yksin. Tuntemattomasta ei näkynyt vastavalossa juuri muuta kuin siluetti, mutta tämä oli nainen. Hiukan Saaraa pidempi. Tumma tukka oli leikattu aivan lyhyeksi, ja jalassaan tuntemattomalla oli mustat pitkät housut.

Saara pysähtyi. Hänestä tuntui kuin hän olisi vakoillut jotakuta. Aivan kuin olisi yllättänyt toisen itkemästä naistenhuoneessa. Hän ei osannut sanoa, mistä vaikutelma tuli. Toisen kouristuneesta selästä, vinkuvasta tuulesta, siitä että tämä seisoi yksin aallonmurtajalla kalastajantakki ympärillään. Saara tunsi reagoivansa samoin, kuin joskus Eliaksen kanssa. Hän halusi juosta tuntemattoman luo, painaa tämän rintaansa vasten ja puhaltaa surut tämän korvasta pois. Mutta Herra tiesi, että hänellä oli tarpeeksi murheita itselläänkin. Kun hän palasi asuntoon, hän huomasi unohtaneensa ostaa maitoa.

YÖLLÄ SAARA HERÄSI siihen, että sydän hakkasi ja henki ei kulkenut. Ensin hän ei muistanut mistä heräsi, kunnes tunnisti uuden asunnon ääriviivat. Ne muutamat huonekalut, jotka olivat olleet siellä valmiina, ja purkamattomat muuttolaatikot. Hän sulki silmänsä ja keskittyi. ”Ei se ole mitään”, hän sanoi itselleen. ”Kaikki on hyvin.”

Juhani oli käpertynyt kerälle niin kuin lapsi ja vetänyt täkin omalle puolelleen. Saarasta tuntui kuin rinnan päällä olisi istunut joku. Hän oli joskus kuvitellut olennolle kasvot, se oli vanha sirkuskääpiö nimeltä Gjort, ruma­ ja suurijalkainen. Niin painoa oli helpompi hallita.

Saara nousi, käveli keittiöön ja kaatoi itselleen lasin vettä. Vaaleansininen pilleri sujahti nielusta. Hän oli saanut purkin Juhanilta, mutta ei ollut täysin varma sen sisällöstä.­

– Rauhoittumiseen, mies oli sanonut, ja hetken Saara oli pelästynyt, että mies näki hänen lävitseen.

Ajatus tuntui samaan aikaan  helpottavalta ja kauhistuttavalta.

– Margaretkin syö näitä. Kodinhoitohuoliin. Sinä teet niin kovasti töitä, mies jatkoi ja Saara tunsi itsensä miltei pettyneeksi.

Tietenkin hän teki. Hän oli pienen lapsen äiti, hän kuurasi, päärmäsi, ompeli verhoja, koitti saada rahat riittämään kaikkeen. Hän tulisi­ tekemään parhaansa, että heidän pieni töölöläisasuntonsa muistuttaisi edes etäisesti Eeva-lehdessä esiteltyä nuoren perheen kotia. Hän kampasi nykyään hiuksensa tupeeratulle kovalle kampaukselle ja yritti muistaa laittaa huulipunaa, kun Juhani tuli kotiin. Hän ei halunnut olla sellainen huolimaton suttuinen vaimo, joista kuvalehdissä varoiteltiin. Hän oli jopa leiponut naistenkomiteankokoukseen suklaalla kuorrutetun kahvikakun, joka melkein, jos siristi silmiään, näytti samalta kuin Eevassa. Sen päällä oli amerikanrakeita, vihreitä ja vaaleanpunaisia.

Mutta koko ajan Saaralla oli tunne, ettei hän riittänyt. Että kaikki tultaisiin ottamaan häneltä pois, koska hän ei osannut tai ollut tarpeeksi hyvä, että hän vain näytteli aikuista. Oikeasti­ hän oli vain pikkukaupunkilaistyttö flanelliyöpaidassa, johon­ oli painettu mauttomia vaaleanpunaisia ruusuja. Säikky olento, joka seisoi juhlien ovensuussa ja aneli mielessään päästä sisään, mutta olisi mieluummin kuollut kuin näyttänyt sisimpänsä kenellekään.

Vuosien mittaan Saara oli oppinut tekemään itsestään rauhallisen, tyyntä itsevarmuutta säteilevän­ olennon. Parantolan säpsähtelevä paljasjalkainen tyttö etääntyi kauas. Välillä Saarasta tuntui, että tyttö seisoi hänen sänkynsä vieressä tarkastelemassa häntä pää kallellaan. Silloin tulivat hengitysvaikeudet, ja Gjort istui hänen­ päälleen. Mutta vaaleansinisten pillereiden avulla Saara pystyi hallitsemaan Gjortiakin. Nuo suloiset vauvansiniset pyörylät takasivat miellyttävän sumun, vaativat äänet tuntuivat tulevan jostain kaukaa ja Saara hengitti taas normaalisti. Juuri ennen kuin nukahti uudelleen, Saara ajatteli rannalla näkemäänsä naista, jonka nytkähtelevät hartiat sekoittuivat uneen.

– Liisa, hän sanoi ääneen.

– Anna anteeksi Liisa.

Jatkuu ensi viikolla.