Saara havahtui jo lapsena siihen, että hän on erilainen. Kaikki alkoi siitä, kun eräs vaaleanpunaiseen mekkoon ja saumasukkiin pukeutunut nainen keskeytti leikkituokion. Nainen jäi pitkäksi aikaa mieleen, ja hänestä tuli Saaran ensimmäinen salaisuus. Pian niitä tuli lisää, kuten erään kerran, kun Saara uskaltautui paikallisen kylähullun kotiin. Siitä, mitä sitten tapahtui, Saara ei hiiskunut kenellekään.

Helsinki 1956

Elias juoksi. Ohi Hesperian puiston, leikkitelineiden ja Sonckin korttelin sisäpihan. Sade oli loppunut, ja Mechelininkadun kivetys kiilsi märkänä.

Elias kuuli talonmiehen rouvan huutavan peräänsä, mutta ei pysähtynyt.­ Hän sukelsi Peltosen rouvan lakanapyykin ali, hänen sydämensä­ hakkasi, kylkeen pisti, lehmuksista tippui vettä niskaan, mutta hän ei ravistellut kaulustaan. Hän oli viimeinen mohikaani, Marathonin­ sankari, tsaarin kuriiri.

Askeleet muuttuivat kevyemmiksi, kuin kengät eivät olisi ollenkaan koskettaneet asvalttia. Museokadun kulmassa hän horjahti ja nousi edes katsomatta polven raapaleita. Sisäpihan portin avain juuttui lukkoon, ja hän joutui renksuttamaan sitä pitkään. Miksi juuri nyt? Miksi juuri tänään, kun oli tärkeää päästä kertomaan äidille kaikki heti.

Elias muodosti päähänsä lauseita, juuri niitä ainoita oikeita sanoja. Äiti rakasti hänen kuuntelemista. Hän veti iltaisin Eliaksen syliinsä nojatuoliin ja poika seurasi, vaikka oli jo liian iso, ja antoi äidin painaa nenänsä kaulaa vasten. ”Kerro minulle satu”, saattoi äiti vaatia, ja Elias kertoi.

Hän kutoi kultaisia verkkoja, koristi tarinat yksityiskohdilla ja maalasi henkilöille kyömyneniä ja suurikokoisia karvaa kasvavia luomia. Välillä äiti saattoi sanoa: ”Oho, tapahtuiko se tosiaan niin?” tai ”Ajatella!” mutta koskaan hän ei moittinut, että Elias liioitteli tai valehteli.­ Äiti ei ollut niin kuin muut, Elias tiesi. Äiti sanoi, että vain tyhmät ja mielikuvituksettomat ihmiset kertovat tarinat siten kuin ne oikeasti tapahtuivat.

Mutta nyt Eliakselle oli oikeastikin tapahtunut jotain Suurta ja Ihmeellistä. Hän odotti näkevänsä äidin silmät, pienille silmärypyille supistuvat silmät. Sitten äiti tarttuisi häntä käsistä, ja he ottaisivat tanssiaskelia pitkin keittiötä. Yksi, kaksi, kolme. Äiti oli opettanut hänelle valssia, ja Elias ainoastaan teeskenteli, että koko juttu on hänestä lapsellinen.

ELIAS RYNTÄSI eteisestä sisään riisumatta kenkiään. Hyppäsi yli punaisen maton koskematta kapeampia raitoja. (Maanvyöryvaara, suuronnettomuus, hirmumyrsky!)

– Äiti! hän huusi.

Isä oli vielä toimistolla. Muuten ei olisi uskaltanut törmätä ryminällä sisään. Isän läsnä ollessa lapset saivat puhua vain pyydettäessä. Mutta äitiä ei ollut missään. Elias tajusi sen pysähtyessään keittiön ovella.

Ikkuna lonksui auki. Kaikki äidin uudet maustepurkit seisoivat siisteissä riveissä keittiössä. Keittiön kiiltävällä laminaattitasolla lojui sulamaan otettu lihakaupan paketti. Isän illallinen. Äidin kanssa he usein söivät vain munakkaan tai velliä. Koko juttu tuntui Eliaksesta melkein halvaannuttavalta. Äiti ei ollut siellä missä piti.

Jos Elias ikinä ajatteli äitiään koulupäivän aikana, niin hän kuvitteli äidin ruudullisissa aamutohveleissa odottamassa Eliasta kotiin. Samassa asennossa pöydän ääressä, jossa hän oli istunut Eliaksen lähtiessä kouluun. Ajatus, että äidillä olisi ollut irrallinen oma elämänsä ilman Eliasta hämmensi.

Äkkiä Elias tajusi. Äiti oli tietenkin naapurissa. Elisabet, äidin ystävä, asui vain kerrosta ylempänä. Samassa poika oli jo rappusissa. Elisabet-täti säilytti vara-avainta porraskäytävän puolella, kukkaruukun alla.

Kukkaruukussa oli pöllön kuvia. Minervan, oli äiti sanonut. Minerva oli joku jumalatar muinaiselta ajalta, jolloin myös naiset olivat voineet olla jumalia. Elias oli maininnut asiasta kerran koulussa, mutta Kalle oli nauranut ja kertonut opettajalle, että Elias rienasi. Opettaja oli lyönyt Eliasta kolmasti viivoittimella näpeille.

Elias avasi oven. Elisabet-tädin makean hajuveden tuoksu tulvahti vastaan. Ilma asunnossa liikkui vain vähän. ”Blå hav”, lauloi levysoitin. Elisabet-tädillä oli paljon levyjä, mutta kaikki laulut olivat ulkomaankieltä, jota Elias ei ymmärtänyt. Täti oli asunut pitkään muualla, oli melkein ulkomaalainen siis itsekin.

– Äiti? Elias kutsui ohuella äänellä.­

Lipastojen ja pöytien päällä oli kirja ja paperipinoja, paksut silkkiverhot päästivät niukasti valoa huoneeseen. Kirjaston seinällä riippui karhuntalja. Huonekalut olivat vanhoja, biedermeieriä, sanoi äiti, mutta sana oli liian vaikea muistaa.

Tavallisesti asunto kiehtoi Eliasta, pelottikin hiukan, pulleamahaiset mahonkilipastot, täytetty hiirihaukka kaapin päällä, mutta nyt ilman äitiä hän yritti kulkea niin ääneti kuin voi. Hän saapui makuuhuoneen ovelle. Näki varpaat, punalakkaiset, niistä jatkuvan pohkeen, sekaisen tukan ja vaaleaa lämmintä lihaa, joka laski, nousi ja huokaili. Tumman pään ja sitä harovat­ kädet.

Elias jäi siihen seisomaan. Hänellä oli tärkeää asiaa, mutta jokin oli vialla. Äidin ääni oli vaimea ja korahteleva. Oliko äiti sairas? Samassa äiti nousi pystyyn ja tuijotti Eliasta. Äidin silmät olivat vaaleat, melkein värittömät. Hänellä oli päällään vihreä täkki, mutta toinen rinta oli paljas. Sen pää muistutti koiran kuonoa.

Havainto sai Eliaksen naurahtamaan, mutta sitten äidin ilme muuttui ja tämä avasi suunsa. Suusta pääsi huuto, aivan vieras. Elias ei muistanut äidin­ koskaan korottaneen ääntään. Isä oli joskus sanonut, että äidin ääni oli pehmeä kuin pikkutytön, silkkaa horsman untuvaa. Elias kääntyi ja oli taas kadulla, kiiruhti ruskettunein seitsemänvuotiaan säärin. Mutta katu ei ollut autio. Ei. Sillä liikkui joku muukin, jolla oli kiire. Harmaa Saab kiiltävin kyljin.

Ei, Elias ei näe autoa. Hän juoksee­ suin päin portista, ja auto jarruttaa. Renkaat kirskuvat, Saara kuulee ne rappukäytävään. Hän on kuullut selvästi, että joku liikkuu ­huoneessa. Elias. Hänen oma Eliaksensa.­ Hän on kietaissut kotimekon päälleen ja juoksee paljain jaloin poikansa perään.­ Ja huutaa. Hän kiljuu, suoraa äidin hätähuutoa. On pian poikansa luona.

Elisabet seuraa Saaraa, ottaa tätä hartioista, ravistelee, käskee rauhoittua. Ohikulkijoita kerääntyy paikalle. Saara huitoo Elisabethin pois. Ottaa Eliaksen syliinsä­ varovasti. Silittää tämän päätä huomaamatta, että pojan korvasta valuva verivana värjää punaruudullisen­ mekon. Saara tajuaa sen vasta seuraavana aamuna, kun hän vetää mekon päälleen unilääkepöhnäisenä ja huomaa sen olevan verestä tönkkö.

MUTTA TARINA ei ala tästä, ei siitä kun Saara, kaksikymmentäkahdeksan vuotta, pitelee vertavuotavaa poikaansa sylissään. 

On vuosi 1956, mereltä kaikuvat lokkien huudot, Museokadun orapihlaja-aidasta leviää makea tuoksu, joka kantautuu kolmikon ympärille kerääntyvien­ ihmisten sieraimiin. Näky on kuin lietolaisen mestarin alttarimaalauksesta, nainen kannattelemassa retkottavaa poikaansa rintaansa vasten, toinen nainen yrittää turhaan ravistella toisen hartioita.

Elisabet. Jostain syystä tässä tarinassa kaikilla on kovin raamatulliset nimet. Tämä tarina ei ala siitä, kun Saara rakastuu opiskelutoveriinsa ja ampuu vuokraisäntänsä koiran. Tämä tarina ei ala siitä, kun Saara matkustaa junalla Helsinkiin muuttotavarat isotädiltä perittyine pirunnyrkkikuvioisine ryijyineen junan tavaravaunussa, koska Juhani on joutunut myymään autonsa velkoihinsa. Alussa ei kerrota vielä mitään Elisabetista, hänestä jolle toiset varpaat kuuluivat, ihanasta Elisabetista, jolla on omat salaisuutensa. Ei, tämä tarina alkoi paljon aikaisemmin. Sinä päivänä, kun Saara oli seitsemänvuotias ja äiti istutti hänet tuvan pöydän ääreen ja sanoi, että ”Meidän suvussa…” Sen lauseen Saara tunnisti. ”Meidän suvussa. Meidän suvussa­ ei turhia elämöity.”

Saara oli puhuttelussa, koska hänen­ silmänsä oli mustana, uudessa mekossa oli vaaksan mittainen palkeenkieli ja polvi tirsui verta. Hän oli sanonut saaneensa vammat pudottuaan­ puusta, mutta tosiasiassa hänen sisarensa Irina oli tinttaissut häntä, koska hän ei ollut suostunut antamaan tälle markkaa. ”Mitä isoäitikin olisi sanonut?” Saaran Isoäiti vajosi suohon marjanpoimintamatkalla. Hänet oli löydetty kymmenen minuuttia myöhemmin huutoetäisyydeltä. Hän oli jo ehtinyt tukehtua eikä elpynyt.­

Äiti muisti aina kertoa, ettei­ mummo ollut huutanut apua vajotessaan. Meidän suvussa ei turhia elämöity. Saara osasi tarinan ulkoa. Se kerrottiin aina kun hän halusi jotain, uudet luistimet, mekon.­ Kun hän koulun voimistelusalissa esitti perhosta ja halusi pitää koko loppupäivän siipiään.

Meidän suvussa ei turhia pyydetty. Meidän suvussa ei vaadittu. Meidän sukuun ei syntynyt hankalia tummasilmäisiä lapsia, joiden tukka ei suostunut pysymään siisteillä palmikoilla vaan liuskottui suortuviksi heti letittämisen jälkeen.

SAARA JA IRINA olivat leikkineet hautausmaalla. Heidän suosikkipaikkansa oli laakea kivi, jonka alla makasi ratsumestari Tildman (1843–1911). Se oli juuri sopivan kokoinen kivi, että siihen saattoi kuvitella pienen huoneen: tuo kulma oli keittiö, tuolla oli ruokasali, alakerrassa (naapurihaudalla) lastenhuoneet.

He olivat juuri riitelemässä siitä, kumpi saisi olla tällä kertaa äiti (Saara ei juuri piitannut roolista, mutta tieto, että Irina halusi­ sitä, sai hänet yhtymään kinaan),­ kun nainen käveli heidän luokseen.

Naisella oli vaaleanpunainen leninki ja saumasukat, vaikka ne olivat jo silloin oikeastaan menneet muodista. Jo siitä hänet tiesi ulkopaikkakuntalaiseksi. Kukaan­ paikallinen ei olisi ikinä käyttänyt niin järjettömän arkaa väriä. Sellaiseen mekkoon kun tuli rasvatahra, niin edes sooda ei auttanut.

Nainen oli sievä, sillä tavalla kuin nuoret ihmiset usein ovat, mutta oli hänessä jotain enemmänkin. Ehkä se oli hyvin vaalea, melkein lasimainen tukka, jota kirkas huulipuna vain korosti. Saara tunsi hengityksensä pysähtyvän. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään niin kaunista.

– Osaatteko sanoa, missä on hmm... naistenhuone? nainen kysyi.­

Tytöt puistivat päätään. Naisen ystävät, kaksi miestä ja tyttö seisoskelivat kauempana. Miehillä oli päällään pusakat, siitä tiesi etteivät he olleet herrasväkeä, vaikka naisen mekko olikin harsoa kuin oikealla­ prinsessalla. Nainen oli hermostunut, sen tiesi siitä, että puhuessaan hän nypelsi kaulassaan olevaa kukallista huivia.

– Me käydään tuolla vattupuskassa, Irina sanoi.

Häneen tuntematon ei näyttänyt tekevän kummoistakaan vaikutusta. Saaran varpaat kihelmöivät kuin ne olisivat muuttumassa kavioiksi. Nainen irvisti ja otti askeleen hautausmaan reunaa kohti, missä puskat sijaitsivat. Sitten hän pysähtyi ja katsoi tyttöjä yhä hymyillen.

– Ei teillä sattuisi olemaan paperia?

Sara puisti päätään. Nainen jatkoi matkaansa, ja samassa Saara äkkäsi. Hän juoksi toisen perään.

– Saat nenäliinani.

– En minä voi.

– Ota vaan. Se on jo nyt kulunut. Voin sanoa äidille, että hukkasin sen.

Nainen hymyili, suuteli Saaraa poskelle, myttäsi nenäliinan käteensä­ ja painui hautausmaan aidan­ takaiseen pusikkoon, jossa kasvoi viholaista, horsmaa ja vattua.

– Voisitko kulta vahtia, ettei kukaan­ tule?

Saara punastui. Kukaan ei ollut sanonut häntä koskaan kullaksi. Naisen suudelma poltti otsalla. Silmäkulmastaan hän näki naisen nostavan hameensa, avaavan sukkanauhansa ja vetävän alushousut alas. Hän näki vilauksen valkoisia pyöreitä reisiä, joissa oli hopeista arpiverkkoa. Jokin lämmin humahti hänen vatsaansa ja sieltä vatsan alle kuin pissattaisi. Mutta kuitenkin Saara tiesi, että se oli erilaista.

NAISEN MENTYÄ Saara ei enää halunnut­ jatkaa keskeytynyttä leikkiä. Irina väänsi suuta alaspäin, mutta Saara ei piitannut. Sen sijaan hän päätti seurata naista. Etäältä, sillä hän ei halunnut, että naisen ystävät käskisivät hänen painua kotiin tai kysyisivät, missä hänen äitinsä on.

Hän katseli, kun nainen söi nakkisämpylää kioskilla. Miten tämä piti­ kättään vienosti suun edessä syödessään ja lautasliinaa sirosti kuin kutsuilla. Saara kirjoitti sen vihkoonsa. Hän piti aina sinikantista vihkoaan esiliinan taskussa. Niin oli neuvottu eräässä salapoliisiromaanissa. Siltä varalta että tapahtuisi jotain kiinnostavaa.

Ikävä kyllä kauppalassa tapahtui harvoin mitään erityisen epäilyttävää. Ellei laskettu sitä, kun Kaivoonpaskoja-Rantanen yritti ryöstää osulan, ja hänet pidätettiin kahta tuntia myöhemmin äitinsä asunnon ullakolta, missä hän oli vetämässä sikeitä. Kaivoonpaskoja-Rantanen ei jälkeenpäin muistanut mitään koko ryöstöstä ja alkoi itkeä, kun poliisit selittivät asian hänelle. Rantanen oli kiltiksi tiedetty mies, nimestään­ huolimatta.

Mutta nyt vihdoinkin tapahtui jotain. Tärkeitä asioita. Saara kirjoitti kaiken naisesta ylös. Miten tämä käveli, miten tämän punatut huulet taipuivat hymyillessä. (Ylähuuli oli alahuulta pienempi.) Nainen hymyili aina, kun jompikumpi miehistä sanoi jotain. Hivenen epävarmasti, kuin ei olisi ollut täysin varma, vitsailiko toinen vai sanoiko­ asian vakavasti. Hän hymyili­ vain sen verran, että saattaisi saman tien vaihtaa ilmettään, jos muut reagoisivat toisin.

Saara seurasi heitä kirkkoon ja katseli, kun toinen miehistä painoi naisen syrjäisen rukoushuoneen ristikkoa vasten ja suuteli. Nainen rimpuili ja nauroi yhtä aikaa. Hetken Saara tuumi mennä väliin, mutta perääntyi sitten. Häntä yökötti, mutta samaan aikaan hän halusi pelastaa naisen. Synniltä, hän ajatteli. Hän luki siihen aikaan paksuja kirjoja. Naisista joita ympäröi silkka valo ja jotka kuluttivat päivänsä rukoillen yrttipuutarhassa. Saara ei tiennyt, mikä oli yrttipuutarha, mutta hän päätteli sen olevan jotain todella hienoa. Ainakin parempaa kuin pottumaa.

Kun nainen ja tämän seuralainen nousivat lopulta bussiin, Saara juoksi naisen perään. Tämä hymyili Saaralle hajamielisesti, näytti sitten muistavan jotain ja nyökkäsi.

– Sinä olet sieltä puistosta.

Oli hiukan outoa sanoa hautausmaata puistoksi, mutta kai kaupunkilaisilla oli omat tapansa. Nainen kaivoi mekkonsa taskua ja ojensi jotain. Saara uskalsi katsoa kouraansa vasta kun bussi oli mennyt. Markka. Miten tavallista, miten­ nöyryyttävää. Aivan kuten hän olisi tavallinen pikkutyttö. Normaaleissa oloissa Saara olisi ollut varsin mielissään rahasta, mutta nyt hän halusi heittää sen bussin perään.

Irina sanoi, että heidän tulisi ostaa­ markalla anisrakeita ja jakaa ne, koska he olivat nähneet naisen yhdessä. Saara ei halunnut. Hän halusi­ laittaa rahan lipastonlaatikkoonsa, jotta hän voisi ottaa sen esiin aina kun tahtoi ja ajatella naista. Irina intti vastaan. Hän ei tajunnut, miten Saara pystyi olemaan niin ahne ja itsekäs.

Sanat kouraisivat Saaraa, mutta hän piti pintansa. Raha oli hänen. Silloin Irina iski. Hän potkaisi Saaraa vatsaan, ja äkkiä he pyörivät mylläkkänä pitkin piennarta. Kesken tappelun markka kirposi Saaran otteesta ja vieri ojaan. Se sai Irenen lopettamaan.

– Pidä sitten paskas, sisko sanoi ja lähti raahustamaan (Saara oli saanut potkaistua häntä polvilumpioon) kohti kotia.

Saara istui pitkään maantiellä ja tunnusteli vammojaan. Sitten hän nousi ja kääri mekkonsa hihat ja upotti kätensä ojan mutaan. Ojanpohjan savi oli pehmeää ja tuntui samaan aikaan sekä mukavalta että iljaskolta. Mutta markkaa ei löytynyt. Saara oli jo luovuttamassa, kun jotain kovaa osui hänen käteensä. Siinä se oli. Mutaisena mutta yhä lämpimänä kuin olisi juuri tullut naisen taskusta.

SINÄ PÄIVÄNÄ NAISESTA tuli Saaran elämän ensimmäinen salaisuus. Asia, jota hän ei voinut jakaa äidin tai edes Irinan, siskonsa, kanssa. Siskon, jonka kanssa samassa huoneessa hän tulisi nukkumaan kaikkiaan kaksikymmentäviisi vuotta.

Mutta Saara ei halunnut puhua naisesta vaaleanpunaisessa mekossa. Hän halusi pitää tämän kokonaan itsellään ja ehkä, tätä hän ei koskaan oikein suostunut myöntämään itselleen, hän silloin jo tiesi.

– Naiset eivät tappele, sanoi äiti, kun he istuivat illalla tuvan pöydän ääressä.

Irina ei ollut kannellut äidille tappelusta, mutta mustaa silmää ei saa hevillä taiottua viattomaksi. Äiti­ oli halunnut tietää mitä oli tapahtunut,­ mutta Saara istui vain tuppisuuna. Se hermostutti äitiä.

– Meidän suvussamme naiset hillitsevät itsensä, äiti sanoi ja Saara katseli, miten äidin leuassa oleva luomi liikkui tämän puhuessa.

Siinä kasvoi ohut karva. Toisinaan äiti nyppi sen pois, mutta tänään­ karva oli kasvanut jo parin millin pituiseksi. Hän mietti, mitä äiti oli sanonut. Ilmeisesti tappelu oli sallittua, ongelma oli, jos oli väärää sukupuolta. Minä en tahdo olla tyttö, Saara ajatteli. En sellainen kuin sametinruskeatukkainen Irina ja tämän ystävät, kikattava. Sellainen, joka yhdessä hetkessä antoi lainata kiiltokuviaan ja polkupyörää, jossa oli värivanne, ja seuraavana päivänä oli tunkemassa surviaisentoukkia alushousuihin ja jättämässä yksin sidottuna keskelle metsää intiaanileikin jälkeen.

Totisesti. Saaran olisi pitänyt syntyä poikana. Oli täytynyt tapahtua joku erehdys. Jonain päivänä hän heräisi ja olisi poika, kovajäseninen, vahva ja sellainen kun tiesi isän toi­voneen.

Saara nukkui raha tyynynsä alla monta kuukautta, kunnes järkiintyi ja osti sillä hedelmäpastilleja ja jakoi­ ne Irenen kanssa, vaikka sisko ei edes pyytänyt. Sen jälkeenkin Saara suunnitteli hänen ja naisen yhteistä­ elämää. Miten hän puhuisi naiselle synnistä, miten tämä näkisi elämänsä pinnallisuuden ja he yhdessä päättäisivät lähteä lähetyssaarnaajiksi. (Saisivatkohan lähetyssaarnaajat­ käyttää vaaleanpunaisia leninkejä?)

Saaraa harmitti ettei ollut syntynyt katoliseksi, ja äiti ei ymmärtänyt antaa hänen edes kääntyä. Olisi ollut jotain mennä luostariin, saada edes ripittäytyä jollekin eteerisen kauniille isälle (joka rakastuisi häneen, olisi valmis jättämään uransa, mutta Saara rukoilisi tätä pysymään todellisen­ kutsumuksensa parissa.)

Saaran uskonnollista vaihetta kesti muutaman kuukauden. Väliin hän nukkuikin köysi ympärillään. Siitä jäi punaiset jäljet, jotka saivat hänet hengästymään aivan oudolla tavalla. Hän kieltäytyi lihansyönnistä ja luki joka ilta Raamattua polvillaan. Sitten eräänä päivänä hän vain kyllästyi ja lähti Irinan kanssa katsomaan, kun isä lopetti Petterssonin koiran.

IRENE SAI yhdeksänvuotislahjaksi uuden pyörän. Siinä oli väriheijastimet, ja Saaran oli vaikea hillitä kateuttaan. Tietenkin sitä oli pakko kokeilla, ja niin Saara ja Irene sotkivat ylös ja alas kylän mäkiä.

Saara kymmenen metriä perässä siskoaan, sillä hän oli kooltaan pienempi eikä siis yhtä vahva. Ja Saaran pyöräkin oli Irenen vanha, jo puolella tusinalla muita lapsia kierrätetty. Oikea romu. Saara oli jo unohtanut, miten onnellinen oli ollut peries­sään sen. Siskon uuden pyörän rinnalla se ei ollut mitään. Maalikin lohkeili. Irenen pyörä oli sentään kiiltävän vihreä kuin koppakuoriainen.

Kioskin kohdalla he hiljensivät. Tie laski siinä kohtaa viistosti rantaan päin ja olisi ollut hauskaa viipottaa jalat suorina ilmassa polkematta koko matka, mutta Saaraa jännitti ja hän kieltäytyi.

– Ehkä Nappi-Seija tulee ja se saa sut kiinni, Irene uhkasi.

Kioskiin rakennetusta piipusta nousi savua, Seija oli siis kotona. Naisesta ei kuitenkaan näkynyt vilaustakaan­ pihassa. Saara oli helpottunut, mutta vatsassa kaiversi silti pettymys. Joskus oli niin vaikeaa tietää, halusiko elää jännittävästi vai niin, ettei tarvinnut pelätä.

He ajoivat rantaan, hyppäsivät pois mekoistaan ja juoksivat kirkuen laiturilta järveen. Kun Saara kiipesi rannalle, otti pyyhkeen ja kuivasi tukkaansa, hän näki liikettä pensaikossa. Ensin hän ajatteli, että se oli kettu, mutta sitten hän näki suuret ruskeat silmät, kuin teddykarhun napit ja niiden ympärille keriytyneen ryppyverkoston. Nappi-Seijalla oli telttamainen leninki, jonka miehustassa oli keltaisia tahroja. Ehkä pullataikinaa. Leipoikohan Nappi-Seija?

Naiselta puuttui hampaita, ja vasen etuvarvas oli mennyt paleltumista siniseksi. Seija ei käyttänyt talvisinkaan kenkiä. Pahimpina­ talvina hän saattoi kietaista jalkoihinsa rättejä.

Äiti oli sanonut, että Seija oli hyvästä­ talosta, mutta muu sukukunta oli kuollut tuberkuloosiin, ensin isä ja sitten äiti ja lopulta Seijan pikkuveli, Rantatien Pikku-Kaarlo, talon perijä.

Ensin Nappi-Seija oli asunut isoa taloa yksikseen. Hän oli elättänyt itsensä ompelutöillä, siitä nimikin oli peräisin, myöhemmin tehtaassa. Toiset sanoivat,­ että työnjohtaja oli yrittänyt tunkea sormensa Nappi-Seijan housuihin. Toiset taas, että niitä kertoja oli useita ja Nappi-Seija ei suinkaan ollut ainoa, jotkut taas että se nainen oli aina oli ollut hullu ja vielä suurempi oli sekopää oli se, joka sellaista kuvatusta kähmi.

Mutta äiti oli sanonut, että silloin Seija oli ollut kovin paljon nuorempi, kammannut tukkansa ja oliko pakko puhua tuollaisia kun tiesi että­ lapset roikkuivat oven takana. (Äiti syytti Saaraa ja Ireneä usein salakuuntelusta. Mutta pakkohan heidän oli salakuunnella. Ei heille muuten kerrottu yhtään mitään. Useimmat heidän elämäänsä vaikuttavat päätökset tehtiin edes kertomatta heille.)

Seijaa ei juuri muista tytöistä erottanut niihin aikoihin, äiti oli muistellut. Hiljaisempi se oli ollut, ei ollut käyttänyt koskaan edes tansseissa huulipunaa, saati että olisi niissä ravannut. Tehtaassa Seija oli seissyt sininen työtakki päällään, ja kädet olivat käyttäneet ompelukonetta kuin olisivat olleet sen pelkkä jatke. Vanhemmat tytöt olivat jättäneet Seijan omaan rauhaansa, minkä nyt tylsimyksille voi. Mutta se oli ollut ennen kuin Seijasta tuli hullu.

– Tule, tahdon näyttää sinulle jotain, Nappi-Seija sanoi ja viittoi kioskiinsa.

– Älä mene, Irene sanoi.

Saaraa pelotti, mutta Irenen kauhistus antoi hänelle voimaa.

– Pelkuri, hän sihahti.

Se että kolme vuotta vanhempi Irene pelkäsi, sai Saaran katsomaan Nappi-Seijaa uudestaan. Ei hän ollut aikonut mennä, mutta kun Irene kielsi, niin Saaralla ei ollut­ vaihtoehtoja. Pikkusiskona on tehtävä kaikkensa että säilyttäisi yliotteen.

– Mä kerron äidille.

– Pelkurikantelupukki.

Saaran rinnassa hakkasi, mutta hän seurasi Nappi-Seijaa. Kioskissa haisi makea hiki. Kaikki näytti olevan­ mustan rasvaisen tahnan peitossa.

Saara tiedosti, että hänellä­ oli päällään vain uimapuku. Märkä tukka tiputti koko ajan vettä hänen alleen matolle, ja punaiseen­ mattoon ilmestyi märkä läntti hänen ympärilleen. Aivan kuin hän olisi laskenut alleen.

Yllättävin esine kioskissa oli piironki, se oli pähkinäpuuta ja siinä oli messinkihelat. Nappi-Seija oli luultavasti raahannut sen kotitilaltaan. Piirongin päällä oli pitsiliina ja sen päällä valokuvia kuin oltaisiin oltu tavallisessa salongissa, sellaisessa kuin Saaran oma kodin.

Siitä HIRVEÄSTÄ tapauksesta, joka oli lopulta aiheuttanut Nappi-Seijan potkut tehtaasta, Saara tiesi vain vähän. Kukaan ei ollut nähnyt itse tapahtumaa, mutta tarinoita oli useita. Ja aika moni vannoi kuulevansa vieläkin työnjohtaja Laatikaisen ulvonnan.

Kun ensimmäiset tytöt juoksivat paikalle, työnjohtaja kiljui pidellen vertavuotavaa kättään, kiljui kuin jänis. Seija puolestaan syljeskeli verta ja sormia. Nappi-Seija oli purrut työnjohtajaa. Ei vain puraissut vaan purrut niin kauan kunnes kaksi sormea lähti irti. Oikea keskisormi ja etusormi. Sai sentään olla kiitollinen, että peukalo jäi, vaikka miehestä ei ollut enää käyttämään koneita.­ Eikä hänen­ rouvansakaan tainnut ollut iloinen, sanoivat kylän­ miehet. Ja nauroivat päälle. Sillä tehtaanmiehillä on sellainen huumori. Eikä heidän juttujaan saanut kuunnella. Paitsi salaa. Ja niin Irene ja Saara tietenkin tekivät aina kun pystyivät.

Sen KAUHEAN TAPAUKSEN jälkeen Seija oli toimitettu laitokseen ja hänen kotitalonsa myyty. Kuka lienee nekin rahat­ pannut taskuunsa. Mutta Seijalla rahoja ei ainakaan näkynyt. Ellei tämä sitten pitänyt kultakirstua sänkynsä alla. Joka selittäisi sen miksi se sänky houkutti niin paljon vieraita, sanoivat tehtaan miehet.

SAARA YRITTI KURKKIA kohti Nappi-Seijan vuodetta. Näkyikö sen alla arkkua, sen Irene haluaisi tietää sen ensimmäisenä. Oli tärkeää painaa kaikki huolellisesti mieleensä, että voisi kertoa sen Irenelle ja muille lapsille heti kun pystyisi. Saara liikahti­ lipaston kuvia kohti, lähemmäs vuodetta. Eräässä kuvassa naisella oli valkoinen hattu, joka näytti jättiläismäiseltä, aivan kuin valtavalta valkoiselta leijalta.

– Minun äitini, Nappi-Seija sanoi ja näytti hetken ihan sileältä, kuin taikinamöykky tai lihava vauva.

– Mamma. Hän tuli isosta talosta, uskotko?

Saara nyökkäsi. Hän ei osannut sanoa mitään.

– Monet ei usko. Ne näkevät likaisen­ Nappi-Seijan ja ajattelevat, että tämä on roskaa, lietettä niin kuin he itsekin pohjimmiltaan. Kaikki ovat samaa paskaa, uskotko? Tulemme siitä toisesta reiästä ja yritämme teeskennellä, että se on kaukana siitä toisesta, vaikka oikeasti niitä erottaa vain ohut kalvo. Joskus olen miettinyt, että voisiko paskakikkareesta muotoilla ihmisen ja saada sen elämään. Ei se paljolti eroaisi näistä, jotka kävelevät tuolla.

Saara tuijotti Nappi-Seijaa. Hän ei ollut koskaan kuullut naisen kiroilevan,­ ei edes hullun kuin Nappi-Seija.

Puhuessaan Nappi-Seija ei vaikuttanut niin pelottavalta. Sänkykin näytti ihan tavalliselta. Sen päällä oli punainen tikattu peite ja ristipistotyyny, jossa oli kauriita. Saara otti kuvan käteensä ja katseli Nappi-Seijan äitiä. Tällä oli tummat pienet silmät niin kuin Seijalla, suu oli pehmeä ja leuassa oli kuoppa.­

– Kun äidin isä vuosi äidin ja isän häiden jälkeen ajoi tervehtimään äitiä, hän ajoi tuon metsäpuron yli.

Seija viittoi jonnekin taakseen, mutta totta kai Saara tiesi, mistä hän puhui. Saara oli käynyt monta kertaa purolla keräämässä sammakonkutua Irenen kanssa. Saara sai yleensä tehdä sen, koska Irene inhosi­ limaista kutua ja puronrantaa. Mutta siskostakin oli hauska katsoa, miten kutu muuttui nuijapäiksi ja nuijapäät pikkuruisiksi sammakonaluiksi.

– Ukki ei koskaan päässyt talolle asti. Puron kohdalta hän kääntyi takaisin kun näki, miten pieni isän talo oli. Eikä hän koskaan enää tullut takaisin. Ukkia hävetti, miten mitättömään taloon hänen tyttönsä oli naitu.

Seija tuhahti ja vilkaisi ympärilleen. Jostain syystä Saaraa nolotti. Nappi-Seija haisi virtsalle, ja  hikinauhat  valuivat pitkin hänen kaulaansa. Kun hän pyyhki otsaansa, sormista jäi mustat rantut.

– Nätti mekko, Saara sai sanottua.

Oli epäkohteliasta seisoa tuppisuuna.

– Siinä on minttuja, ota!

Saara epäröi.

– Kai kaikki lapset syövät makeaa.­

Sara piilotti raidallisen makeisen käteensä. Niiden rasia oli puhtaampi kuin suuri osa kioskin esineistä. Liekö joku tuonut sen lahjuksina vastikään.

– Sinun piti näyttää jotakin.

Saaraa palelsi uimisen jälkeen. Pissahätäkin vaivasi, mutta hän ei uskaltanut kysyä vessasta. Liekö Nappi-Seijalla ollut edes pottaa saati huussia. Eikä Saara halunnut joutua kyykistelemään naisen nähden.­

Nappi-Seija meni istumaan vuoteelle ja nosti hameensa. Hänellä ei ollut alushousuja, ja Saara näki suoraan hänen jalkoväliinsä. Punaisen hyllyvän lihan raollaan olevan rusehtavan kukkaron, josta näytti roikkuvan lihanpaloja.

– Katso nyt, nainen sanoi.
– Katso kunnolla. Tämä on se, jota ne haluavat.

Saara perääntyi kohti ovea. Hän ei osannut sanoa kerrassaan mitään. Jokin Nappi-Seijan kasvoilla oli muuttunut. Saara halusi pois. Samassa Nappi-Seija oli ponkaissut ylös ja tarttunut häntä käsivarresta. Naisen sormet porautuivat hänen­ lihaansa.

– Uskotko? nainen tivasi.

Saara nyökkäsi. Sydän hakkasi. Nappi-Seija irrotti otteensa, ja Saara juoksi ovelle. Hän juoksi rantaan asti ja pysähtyi huohottamaan.

– Ajoiko se sua takaa, Irene kysyi.­

Sisko seisoi samassa paikassa, missä he olivat eronneet. Hän oli kietonut hiuksiinsa raidallisen pyyhkeen. Nenässä erottui pisamia.

– Mitä se sanoi? kuului kimeä ääni.

Nyt vasta Saara huomasi, että rannassa oli muitakin tyttöjä, jotka kaikki tuijottivat Saaraa.

– Mitä se teki? kysyi toinen tyttö.

Iso vihreämekkoinen tyttö ylemmältä luokalta. Saara ei muistanut tämän koskaan ennen puhuneen hänelle. Koulussa ylempiluokkalaiset eivät puhuneet pienemmilleen. Saara veti henkeä. Ranta näytti ihan tavalliselta. Ihan niin kuin kaikkina päivinä.

Isompien tyttöjen silmät kiilsivät kiihtymyksestä. He tuijottivat äänettöminä Saaraa. Saara avasi suunsa kertoakseen. Sulki sen taas. Jostain syystä hän ei saanut kerrottua mitä kioskissa oli tapahtunut. Häntä nolotti. Joko itsensä­ tai Nappi-Seijan puolesta. Hän katsoi odottavia kasvoja, nielaisi ja sanoi:

– Sen lipastossa nukkui sisiliskoperhe. Mä näin.

Tytöt huokasivat epäuskon ja jännityksen sekaisella tyytyväisyydellä ja Saara tiesi valinneensa oikein.­

– Se on noita. Sen asunnossa haisi kaamealta. Ties vaikka se olisi tappanut jonkun ja haudannut sen kioskin taakse.

Kertoessaan Saara tiesi valehtelevansa ja muisti, että äiti oli takonut valehtelemisen olevan väärin. Mutta jo tarinaa kehitellessään hän puoleksi uskoi siihen. Ennen kaikkea hän ei halunnut ajatella Nappi-Seijan pillua. Häntä kuvotti ja hän halusi haudata sen johonkin jännittävämpään.

Miten vastemielinen ihminen oli, miten kuvottavaa ihmisen­ liha. Saara oli vain hämärästi­ tietoinen siitä, mitä ihmisten­ välillä tapahtui. Hän ei halunnut­ ajatella sitä. Ei sitä mitä haiseva Nappi-Seija teki miesten, Tastulankin isännän kanssa kioskissa. Mutta sisiliskoista hän piti, kummituksista. Sellaisissa tarinoissa oli aina selkeämpi järki.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla