Saara havahtui jo lapsena siihen, että hän on erilainen. Kaikki alkoi siitä, kun eräs vaaleanpunaiseen mekkoon ja saumasukkiin pukeutunut nainen keskeytti leikkituokion. Nainen jäi pitkäksi aikaa mieleen, ja hänestä tuli Saaran ensimmäinen salaisuus. Pian niitä tuli lisää, kuten erään kerran, kun Saara uskaltautui paikallisen kylähullun kotiin. Siitä, mitä sitten tapahtui, Saara ei hiiskunut kenellekään.

Helsinki 1956

Elias juoksi. Ohi Hesperian puiston, leikkitelineiden ja Sonckin korttelin sisäpihan. Sade oli loppunut, ja Mechelininkadun kivetys kiilsi märkänä.

Elias kuuli talonmiehen rouvan huutavan peräänsä, mutta ei pysähtynyt.­ Hän sukelsi Peltosen rouvan lakanapyykin ali, hänen sydämensä­ hakkasi, kylkeen pisti, lehmuksista tippui vettä niskaan, mutta hän ei ravistellut kaulustaan. Hän oli viimeinen mohikaani, Marathonin­ sankari, tsaarin kuriiri.

Askeleet muuttuivat kevyemmiksi, kuin kengät eivät olisi ollenkaan koskettaneet asvalttia. Museokadun kulmassa hän horjahti ja nousi edes katsomatta polven raapaleita. Sisäpihan portin avain juuttui lukkoon, ja hän joutui renksuttamaan sitä pitkään. Miksi juuri nyt? Miksi juuri tänään, kun oli tärkeää päästä kertomaan äidille kaikki heti.

Elias muodosti päähänsä lauseita, juuri niitä ainoita oikeita sanoja. Äiti rakasti hänen kuuntelemista. Hän veti iltaisin Eliaksen syliinsä nojatuoliin ja poika seurasi, vaikka oli jo liian iso, ja antoi äidin painaa nenänsä kaulaa vasten. ”Kerro minulle satu”, saattoi äiti vaatia, ja Elias kertoi.

Hän kutoi kultaisia verkkoja, koristi tarinat yksityiskohdilla ja maalasi henkilöille kyömyneniä ja suurikokoisia karvaa kasvavia luomia. Välillä äiti saattoi sanoa: ”Oho, tapahtuiko se tosiaan niin?” tai ”Ajatella!” mutta koskaan hän ei moittinut, että Elias liioitteli tai valehteli.­ Äiti ei ollut niin kuin muut, Elias tiesi. Äiti sanoi, että vain tyhmät ja mielikuvituksettomat ihmiset kertovat tarinat siten kuin ne oikeasti tapahtuivat.

Mutta nyt Eliakselle oli oikeastikin tapahtunut jotain Suurta ja Ihmeellistä. Hän odotti näkevänsä äidin silmät, pienille silmärypyille supistuvat silmät. Sitten äiti tarttuisi häntä käsistä, ja he ottaisivat tanssiaskelia pitkin keittiötä. Yksi, kaksi, kolme. Äiti oli opettanut hänelle valssia, ja Elias ainoastaan teeskenteli, että koko juttu on hänestä lapsellinen.

ELIAS RYNTÄSI eteisestä sisään riisumatta kenkiään. Hyppäsi yli punaisen maton koskematta kapeampia raitoja. (Maanvyöryvaara, suuronnettomuus, hirmumyrsky!)

– Äiti! hän huusi.

Isä oli vielä toimistolla. Muuten ei olisi uskaltanut törmätä ryminällä sisään. Isän läsnä ollessa lapset saivat puhua vain pyydettäessä. Mutta äitiä ei ollut missään. Elias tajusi sen pysähtyessään keittiön ovella.

Ikkuna lonksui auki. Kaikki äidin uudet maustepurkit seisoivat siisteissä riveissä keittiössä. Keittiön kiiltävällä laminaattitasolla lojui sulamaan otettu lihakaupan paketti. Isän illallinen. Äidin kanssa he usein söivät vain munakkaan tai velliä. Koko juttu tuntui Eliaksesta melkein halvaannuttavalta. Äiti ei ollut siellä missä piti.

Jos Elias ikinä ajatteli äitiään koulupäivän aikana, niin hän kuvitteli äidin ruudullisissa aamutohveleissa odottamassa Eliasta kotiin. Samassa asennossa pöydän ääressä, jossa hän oli istunut Eliaksen lähtiessä kouluun. Ajatus, että äidillä olisi ollut irrallinen oma elämänsä ilman Eliasta hämmensi.

Äkkiä Elias tajusi. Äiti oli tietenkin naapurissa. Elisabet, äidin ystävä, asui vain kerrosta ylempänä. Samassa poika oli jo rappusissa. Elisabet-täti säilytti vara-avainta porraskäytävän puolella, kukkaruukun alla.

Kukkaruukussa oli pöllön kuvia. Minervan, oli äiti sanonut. Minerva oli joku jumalatar muinaiselta ajalta, jolloin myös naiset olivat voineet olla jumalia. Elias oli maininnut asiasta kerran koulussa, mutta Kalle oli nauranut ja kertonut opettajalle, että Elias rienasi. Opettaja oli lyönyt Eliasta kolmasti viivoittimella näpeille.

Elias avasi oven. Elisabet-tädin makean hajuveden tuoksu tulvahti vastaan. Ilma asunnossa liikkui vain vähän. ”Blå hav”, lauloi levysoitin. Elisabet-tädillä oli paljon levyjä, mutta kaikki laulut olivat ulkomaankieltä, jota Elias ei ymmärtänyt. Täti oli asunut pitkään muualla, oli melkein ulkomaalainen siis itsekin.

– Äiti? Elias kutsui ohuella äänellä.­

Lipastojen ja pöytien päällä oli kirja ja paperipinoja, paksut silkkiverhot päästivät niukasti valoa huoneeseen. Kirjaston seinällä riippui karhuntalja. Huonekalut olivat vanhoja, biedermeieriä, sanoi äiti, mutta sana oli liian vaikea muistaa.

Tavallisesti asunto kiehtoi Eliasta, pelottikin hiukan, pulleamahaiset mahonkilipastot, täytetty hiirihaukka kaapin päällä, mutta nyt ilman äitiä hän yritti kulkea niin ääneti kuin voi. Hän saapui makuuhuoneen ovelle. Näki varpaat, punalakkaiset, niistä jatkuvan pohkeen, sekaisen tukan ja vaaleaa lämmintä lihaa, joka laski, nousi ja huokaili. Tumman pään ja sitä harovat­ kädet.

Elias jäi siihen seisomaan. Hänellä oli tärkeää asiaa, mutta jokin oli vialla. Äidin ääni oli vaimea ja korahteleva. Oliko äiti sairas? Samassa äiti nousi pystyyn ja tuijotti Eliasta. Äidin silmät olivat vaaleat, melkein värittömät. Hänellä oli päällään vihreä täkki, mutta toinen rinta oli paljas. Sen pää muistutti koiran kuonoa.

Havainto sai Eliaksen naurahtamaan, mutta sitten äidin ilme muuttui ja tämä avasi suunsa. Suusta pääsi huuto, aivan vieras. Elias ei muistanut äidin­ koskaan korottaneen ääntään. Isä oli joskus sanonut, että äidin ääni oli pehmeä kuin pikkutytön, silkkaa horsman untuvaa. Elias kääntyi ja oli taas kadulla, kiiruhti ruskettunein seitsemänvuotiaan säärin. Mutta katu ei ollut autio. Ei. Sillä liikkui joku muukin, jolla oli kiire. Harmaa Saab kiiltävin kyljin.

Ei, Elias ei näe autoa. Hän juoksee­ suin päin portista, ja auto jarruttaa. Renkaat kirskuvat, Saara kuulee ne rappukäytävään. Hän on kuullut selvästi, että joku liikkuu ­huoneessa. Elias. Hänen oma Eliaksensa.­ Hän on kietaissut kotimekon päälleen ja juoksee paljain jaloin poikansa perään.­ Ja huutaa. Hän kiljuu, suoraa äidin hätähuutoa. On pian poikansa luona.

Elisabet seuraa Saaraa, ottaa tätä hartioista, ravistelee, käskee rauhoittua. Ohikulkijoita kerääntyy paikalle. Saara huitoo Elisabethin pois. Ottaa Eliaksen syliinsä­ varovasti. Silittää tämän päätä huomaamatta, että pojan korvasta valuva verivana värjää punaruudullisen­ mekon. Saara tajuaa sen vasta seuraavana aamuna, kun hän vetää mekon päälleen unilääkepöhnäisenä ja huomaa sen olevan verestä tönkkö.

MUTTA TARINA ei ala tästä, ei siitä kun Saara, kaksikymmentäkahdeksan vuotta, pitelee vertavuotavaa poikaansa sylissään. 

On vuosi 1956, mereltä kaikuvat lokkien huudot, Museokadun orapihlaja-aidasta leviää makea tuoksu, joka kantautuu kolmikon ympärille kerääntyvien­ ihmisten sieraimiin. Näky on kuin lietolaisen mestarin alttarimaalauksesta, nainen kannattelemassa retkottavaa poikaansa rintaansa vasten, toinen nainen yrittää turhaan ravistella toisen hartioita.

Elisabet. Jostain syystä tässä tarinassa kaikilla on kovin raamatulliset nimet. Tämä tarina ei ala siitä, kun Saara rakastuu opiskelutoveriinsa ja ampuu vuokraisäntänsä koiran. Tämä tarina ei ala siitä, kun Saara matkustaa junalla Helsinkiin muuttotavarat isotädiltä perittyine pirunnyrkkikuvioisine ryijyineen junan tavaravaunussa, koska Juhani on joutunut myymään autonsa velkoihinsa. Alussa ei kerrota vielä mitään Elisabetista, hänestä jolle toiset varpaat kuuluivat, ihanasta Elisabetista, jolla on omat salaisuutensa. Ei, tämä tarina alkoi paljon aikaisemmin. Sinä päivänä, kun Saara oli seitsemänvuotias ja äiti istutti hänet tuvan pöydän ääreen ja sanoi, että ”Meidän suvussa…” Sen lauseen Saara tunnisti. ”Meidän suvussa. Meidän suvussa­ ei turhia elämöity.”

Saara oli puhuttelussa, koska hänen­ silmänsä oli mustana, uudessa mekossa oli vaaksan mittainen palkeenkieli ja polvi tirsui verta. Hän oli sanonut saaneensa vammat pudottuaan­ puusta, mutta tosiasiassa hänen sisarensa Irina oli tinttaissut häntä, koska hän ei ollut suostunut antamaan tälle markkaa. ”Mitä isoäitikin olisi sanonut?” Saaran Isoäiti vajosi suohon marjanpoimintamatkalla. Hänet oli löydetty kymmenen minuuttia myöhemmin huutoetäisyydeltä. Hän oli jo ehtinyt tukehtua eikä elpynyt.­

Äiti muisti aina kertoa, ettei­ mummo ollut huutanut apua vajotessaan. Meidän suvussa ei turhia elämöity. Saara osasi tarinan ulkoa. Se kerrottiin aina kun hän halusi jotain, uudet luistimet, mekon.­ Kun hän koulun voimistelusalissa esitti perhosta ja halusi pitää koko loppupäivän siipiään.

Meidän suvussa ei turhia pyydetty. Meidän suvussa ei vaadittu. Meidän sukuun ei syntynyt hankalia tummasilmäisiä lapsia, joiden tukka ei suostunut pysymään siisteillä palmikoilla vaan liuskottui suortuviksi heti letittämisen jälkeen.

SAARA JA IRINA olivat leikkineet hautausmaalla. Heidän suosikkipaikkansa oli laakea kivi, jonka alla makasi ratsumestari Tildman (1843–1911). Se oli juuri sopivan kokoinen kivi, että siihen saattoi kuvitella pienen huoneen: tuo kulma oli keittiö, tuolla oli ruokasali, alakerrassa (naapurihaudalla) lastenhuoneet.

He olivat juuri riitelemässä siitä, kumpi saisi olla tällä kertaa äiti (Saara ei juuri piitannut roolista, mutta tieto, että Irina halusi­ sitä, sai hänet yhtymään kinaan),­ kun nainen käveli heidän luokseen.

Naisella oli vaaleanpunainen leninki ja saumasukat, vaikka ne olivat jo silloin oikeastaan menneet muodista. Jo siitä hänet tiesi ulkopaikkakuntalaiseksi. Kukaan­ paikallinen ei olisi ikinä käyttänyt niin järjettömän arkaa väriä. Sellaiseen mekkoon kun tuli rasvatahra, niin edes sooda ei auttanut.

Nainen oli sievä, sillä tavalla kuin nuoret ihmiset usein ovat, mutta oli hänessä jotain enemmänkin. Ehkä se oli hyvin vaalea, melkein lasimainen tukka, jota kirkas huulipuna vain korosti. Saara tunsi hengityksensä pysähtyvän. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään niin kaunista.

– Osaatteko sanoa, missä on hmm... naistenhuone? nainen kysyi.­

Tytöt puistivat päätään. Naisen ystävät, kaksi miestä ja tyttö seisoskelivat kauempana. Miehillä oli päällään pusakat, siitä tiesi etteivät he olleet herrasväkeä, vaikka naisen mekko olikin harsoa kuin oikealla­ prinsessalla. Nainen oli hermostunut, sen tiesi siitä, että puhuessaan hän nypelsi kaulassaan olevaa kukallista huivia.

– Me käydään tuolla vattupuskassa, Irina sanoi.

Häneen tuntematon ei näyttänyt tekevän kummoistakaan vaikutusta. Saaran varpaat kihelmöivät kuin ne olisivat muuttumassa kavioiksi. Nainen irvisti ja otti askeleen hautausmaan reunaa kohti, missä puskat sijaitsivat. Sitten hän pysähtyi ja katsoi tyttöjä yhä hymyillen.

– Ei teillä sattuisi olemaan paperia?

Sara puisti päätään. Nainen jatkoi matkaansa, ja samassa Saara äkkäsi. Hän juoksi toisen perään.

– Saat nenäliinani.

– En minä voi.

– Ota vaan. Se on jo nyt kulunut. Voin sanoa äidille, että hukkasin sen.

Nainen hymyili, suuteli Saaraa poskelle, myttäsi nenäliinan käteensä­ ja painui hautausmaan aidan­ takaiseen pusikkoon, jossa kasvoi viholaista, horsmaa ja vattua.

– Voisitko kulta vahtia, ettei kukaan­ tule?

Saara punastui. Kukaan ei ollut sanonut häntä koskaan kullaksi. Naisen suudelma poltti otsalla. Silmäkulmastaan hän näki naisen nostavan hameensa, avaavan sukkanauhansa ja vetävän alushousut alas. Hän näki vilauksen valkoisia pyöreitä reisiä, joissa oli hopeista arpiverkkoa. Jokin lämmin humahti hänen vatsaansa ja sieltä vatsan alle kuin pissattaisi. Mutta kuitenkin Saara tiesi, että se oli erilaista.

NAISEN MENTYÄ Saara ei enää halunnut­ jatkaa keskeytynyttä leikkiä. Irina väänsi suuta alaspäin, mutta Saara ei piitannut. Sen sijaan hän päätti seurata naista. Etäältä, sillä hän ei halunnut, että naisen ystävät käskisivät hänen painua kotiin tai kysyisivät, missä hänen äitinsä on.

Hän katseli, kun nainen söi nakkisämpylää kioskilla. Miten tämä piti­ kättään vienosti suun edessä syödessään ja lautasliinaa sirosti kuin kutsuilla. Saara kirjoitti sen vihkoonsa. Hän piti aina sinikantista vihkoaan esiliinan taskussa. Niin oli neuvottu eräässä salapoliisiromaanissa. Siltä varalta että tapahtuisi jotain kiinnostavaa.

Ikävä kyllä kauppalassa tapahtui harvoin mitään erityisen epäilyttävää. Ellei laskettu sitä, kun Kaivoonpaskoja-Rantanen yritti ryöstää osulan, ja hänet pidätettiin kahta tuntia myöhemmin äitinsä asunnon ullakolta, missä hän oli vetämässä sikeitä. Kaivoonpaskoja-Rantanen ei jälkeenpäin muistanut mitään koko ryöstöstä ja alkoi itkeä, kun poliisit selittivät asian hänelle. Rantanen oli kiltiksi tiedetty mies, nimestään­ huolimatta.

Mutta nyt vihdoinkin tapahtui jotain. Tärkeitä asioita. Saara kirjoitti kaiken naisesta ylös. Miten tämä käveli, miten tämän punatut huulet taipuivat hymyillessä. (Ylähuuli oli alahuulta pienempi.) Nainen hymyili aina, kun jompikumpi miehistä sanoi jotain. Hivenen epävarmasti, kuin ei olisi ollut täysin varma, vitsailiko toinen vai sanoiko­ asian vakavasti. Hän hymyili­ vain sen verran, että saattaisi saman tien vaihtaa ilmettään, jos muut reagoisivat toisin.

Saara seurasi heitä kirkkoon ja katseli, kun toinen miehistä painoi naisen syrjäisen rukoushuoneen ristikkoa vasten ja suuteli. Nainen rimpuili ja nauroi yhtä aikaa. Hetken Saara tuumi mennä väliin, mutta perääntyi sitten. Häntä yökötti, mutta samaan aikaan hän halusi pelastaa naisen. Synniltä, hän ajatteli. Hän luki siihen aikaan paksuja kirjoja. Naisista joita ympäröi silkka valo ja jotka kuluttivat päivänsä rukoillen yrttipuutarhassa. Saara ei tiennyt, mikä oli yrttipuutarha, mutta hän päätteli sen olevan jotain todella hienoa. Ainakin parempaa kuin pottumaa.

Kun nainen ja tämän seuralainen nousivat lopulta bussiin, Saara juoksi naisen perään. Tämä hymyili Saaralle hajamielisesti, näytti sitten muistavan jotain ja nyökkäsi.

– Sinä olet sieltä puistosta.

Oli hiukan outoa sanoa hautausmaata puistoksi, mutta kai kaupunkilaisilla oli omat tapansa. Nainen kaivoi mekkonsa taskua ja ojensi jotain. Saara uskalsi katsoa kouraansa vasta kun bussi oli mennyt. Markka. Miten tavallista, miten­ nöyryyttävää. Aivan kuten hän olisi tavallinen pikkutyttö. Normaaleissa oloissa Saara olisi ollut varsin mielissään rahasta, mutta nyt hän halusi heittää sen bussin perään.

Irina sanoi, että heidän tulisi ostaa­ markalla anisrakeita ja jakaa ne, koska he olivat nähneet naisen yhdessä. Saara ei halunnut. Hän halusi­ laittaa rahan lipastonlaatikkoonsa, jotta hän voisi ottaa sen esiin aina kun tahtoi ja ajatella naista. Irina intti vastaan. Hän ei tajunnut, miten Saara pystyi olemaan niin ahne ja itsekäs.

Sanat kouraisivat Saaraa, mutta hän piti pintansa. Raha oli hänen. Silloin Irina iski. Hän potkaisi Saaraa vatsaan, ja äkkiä he pyörivät mylläkkänä pitkin piennarta. Kesken tappelun markka kirposi Saaran otteesta ja vieri ojaan. Se sai Irenen lopettamaan.

– Pidä sitten paskas, sisko sanoi ja lähti raahustamaan (Saara oli saanut potkaistua häntä polvilumpioon) kohti kotia.

Saara istui pitkään maantiellä ja tunnusteli vammojaan. Sitten hän nousi ja kääri mekkonsa hihat ja upotti kätensä ojan mutaan. Ojanpohjan savi oli pehmeää ja tuntui samaan aikaan sekä mukavalta että iljaskolta. Mutta markkaa ei löytynyt. Saara oli jo luovuttamassa, kun jotain kovaa osui hänen käteensä. Siinä se oli. Mutaisena mutta yhä lämpimänä kuin olisi juuri tullut naisen taskusta.

SINÄ PÄIVÄNÄ NAISESTA tuli Saaran elämän ensimmäinen salaisuus. Asia, jota hän ei voinut jakaa äidin tai edes Irinan, siskonsa, kanssa. Siskon, jonka kanssa samassa huoneessa hän tulisi nukkumaan kaikkiaan kaksikymmentäviisi vuotta.

Mutta Saara ei halunnut puhua naisesta vaaleanpunaisessa mekossa. Hän halusi pitää tämän kokonaan itsellään ja ehkä, tätä hän ei koskaan oikein suostunut myöntämään itselleen, hän silloin jo tiesi.

– Naiset eivät tappele, sanoi äiti, kun he istuivat illalla tuvan pöydän ääressä.

Irina ei ollut kannellut äidille tappelusta, mutta mustaa silmää ei saa hevillä taiottua viattomaksi. Äiti­ oli halunnut tietää mitä oli tapahtunut,­ mutta Saara istui vain tuppisuuna. Se hermostutti äitiä.

– Meidän suvussamme naiset hillitsevät itsensä, äiti sanoi ja Saara katseli, miten äidin leuassa oleva luomi liikkui tämän puhuessa.

Siinä kasvoi ohut karva. Toisinaan äiti nyppi sen pois, mutta tänään­ karva oli kasvanut jo parin millin pituiseksi. Hän mietti, mitä äiti oli sanonut. Ilmeisesti tappelu oli sallittua, ongelma oli, jos oli väärää sukupuolta. Minä en tahdo olla tyttö, Saara ajatteli. En sellainen kuin sametinruskeatukkainen Irina ja tämän ystävät, kikattava. Sellainen, joka yhdessä hetkessä antoi lainata kiiltokuviaan ja polkupyörää, jossa oli värivanne, ja seuraavana päivänä oli tunkemassa surviaisentoukkia alushousuihin ja jättämässä yksin sidottuna keskelle metsää intiaanileikin jälkeen.

Totisesti. Saaran olisi pitänyt syntyä poikana. Oli täytynyt tapahtua joku erehdys. Jonain päivänä hän heräisi ja olisi poika, kovajäseninen, vahva ja sellainen kun tiesi isän toi­voneen.

Saara nukkui raha tyynynsä alla monta kuukautta, kunnes järkiintyi ja osti sillä hedelmäpastilleja ja jakoi­ ne Irenen kanssa, vaikka sisko ei edes pyytänyt. Sen jälkeenkin Saara suunnitteli hänen ja naisen yhteistä­ elämää. Miten hän puhuisi naiselle synnistä, miten tämä näkisi elämänsä pinnallisuuden ja he yhdessä päättäisivät lähteä lähetyssaarnaajiksi. (Saisivatkohan lähetyssaarnaajat­ käyttää vaaleanpunaisia leninkejä?)

Saaraa harmitti ettei ollut syntynyt katoliseksi, ja äiti ei ymmärtänyt antaa hänen edes kääntyä. Olisi ollut jotain mennä luostariin, saada edes ripittäytyä jollekin eteerisen kauniille isälle (joka rakastuisi häneen, olisi valmis jättämään uransa, mutta Saara rukoilisi tätä pysymään todellisen­ kutsumuksensa parissa.)

Saaran uskonnollista vaihetta kesti muutaman kuukauden. Väliin hän nukkuikin köysi ympärillään. Siitä jäi punaiset jäljet, jotka saivat hänet hengästymään aivan oudolla tavalla. Hän kieltäytyi lihansyönnistä ja luki joka ilta Raamattua polvillaan. Sitten eräänä päivänä hän vain kyllästyi ja lähti Irinan kanssa katsomaan, kun isä lopetti Petterssonin koiran.

IRENE SAI yhdeksänvuotislahjaksi uuden pyörän. Siinä oli väriheijastimet, ja Saaran oli vaikea hillitä kateuttaan. Tietenkin sitä oli pakko kokeilla, ja niin Saara ja Irene sotkivat ylös ja alas kylän mäkiä.

Saara kymmenen metriä perässä siskoaan, sillä hän oli kooltaan pienempi eikä siis yhtä vahva. Ja Saaran pyöräkin oli Irenen vanha, jo puolella tusinalla muita lapsia kierrätetty. Oikea romu. Saara oli jo unohtanut, miten onnellinen oli ollut peries­sään sen. Siskon uuden pyörän rinnalla se ei ollut mitään. Maalikin lohkeili. Irenen pyörä oli sentään kiiltävän vihreä kuin koppakuoriainen.

Kioskin kohdalla he hiljensivät. Tie laski siinä kohtaa viistosti rantaan päin ja olisi ollut hauskaa viipottaa jalat suorina ilmassa polkematta koko matka, mutta Saaraa jännitti ja hän kieltäytyi.

– Ehkä Nappi-Seija tulee ja se saa sut kiinni, Irene uhkasi.

Kioskiin rakennetusta piipusta nousi savua, Seija oli siis kotona. Naisesta ei kuitenkaan näkynyt vilaustakaan­ pihassa. Saara oli helpottunut, mutta vatsassa kaiversi silti pettymys. Joskus oli niin vaikeaa tietää, halusiko elää jännittävästi vai niin, ettei tarvinnut pelätä.

He ajoivat rantaan, hyppäsivät pois mekoistaan ja juoksivat kirkuen laiturilta järveen. Kun Saara kiipesi rannalle, otti pyyhkeen ja kuivasi tukkaansa, hän näki liikettä pensaikossa. Ensin hän ajatteli, että se oli kettu, mutta sitten hän näki suuret ruskeat silmät, kuin teddykarhun napit ja niiden ympärille keriytyneen ryppyverkoston. Nappi-Seijalla oli telttamainen leninki, jonka miehustassa oli keltaisia tahroja. Ehkä pullataikinaa. Leipoikohan Nappi-Seija?

Naiselta puuttui hampaita, ja vasen etuvarvas oli mennyt paleltumista siniseksi. Seija ei käyttänyt talvisinkaan kenkiä. Pahimpina­ talvina hän saattoi kietaista jalkoihinsa rättejä.

Äiti oli sanonut, että Seija oli hyvästä­ talosta, mutta muu sukukunta oli kuollut tuberkuloosiin, ensin isä ja sitten äiti ja lopulta Seijan pikkuveli, Rantatien Pikku-Kaarlo, talon perijä.

Ensin Nappi-Seija oli asunut isoa taloa yksikseen. Hän oli elättänyt itsensä ompelutöillä, siitä nimikin oli peräisin, myöhemmin tehtaassa. Toiset sanoivat,­ että työnjohtaja oli yrittänyt tunkea sormensa Nappi-Seijan housuihin. Toiset taas, että niitä kertoja oli useita ja Nappi-Seija ei suinkaan ollut ainoa, jotkut taas että se nainen oli aina oli ollut hullu ja vielä suurempi oli sekopää oli se, joka sellaista kuvatusta kähmi.

Mutta äiti oli sanonut, että silloin Seija oli ollut kovin paljon nuorempi, kammannut tukkansa ja oliko pakko puhua tuollaisia kun tiesi että­ lapset roikkuivat oven takana. (Äiti syytti Saaraa ja Ireneä usein salakuuntelusta. Mutta pakkohan heidän oli salakuunnella. Ei heille muuten kerrottu yhtään mitään. Useimmat heidän elämäänsä vaikuttavat päätökset tehtiin edes kertomatta heille.)

Seijaa ei juuri muista tytöistä erottanut niihin aikoihin, äiti oli muistellut. Hiljaisempi se oli ollut, ei ollut käyttänyt koskaan edes tansseissa huulipunaa, saati että olisi niissä ravannut. Tehtaassa Seija oli seissyt sininen työtakki päällään, ja kädet olivat käyttäneet ompelukonetta kuin olisivat olleet sen pelkkä jatke. Vanhemmat tytöt olivat jättäneet Seijan omaan rauhaansa, minkä nyt tylsimyksille voi. Mutta se oli ollut ennen kuin Seijasta tuli hullu.

– Tule, tahdon näyttää sinulle jotain, Nappi-Seija sanoi ja viittoi kioskiinsa.

– Älä mene, Irene sanoi.

Saaraa pelotti, mutta Irenen kauhistus antoi hänelle voimaa.

– Pelkuri, hän sihahti.

Se että kolme vuotta vanhempi Irene pelkäsi, sai Saaran katsomaan Nappi-Seijaa uudestaan. Ei hän ollut aikonut mennä, mutta kun Irene kielsi, niin Saaralla ei ollut­ vaihtoehtoja. Pikkusiskona on tehtävä kaikkensa että säilyttäisi yliotteen.

– Mä kerron äidille.

– Pelkurikantelupukki.

Saaran rinnassa hakkasi, mutta hän seurasi Nappi-Seijaa. Kioskissa haisi makea hiki. Kaikki näytti olevan­ mustan rasvaisen tahnan peitossa.

Saara tiedosti, että hänellä­ oli päällään vain uimapuku. Märkä tukka tiputti koko ajan vettä hänen alleen matolle, ja punaiseen­ mattoon ilmestyi märkä läntti hänen ympärilleen. Aivan kuin hän olisi laskenut alleen.

Yllättävin esine kioskissa oli piironki, se oli pähkinäpuuta ja siinä oli messinkihelat. Nappi-Seija oli luultavasti raahannut sen kotitilaltaan. Piirongin päällä oli pitsiliina ja sen päällä valokuvia kuin oltaisiin oltu tavallisessa salongissa, sellaisessa kuin Saaran oma kodin.

Siitä HIRVEÄSTÄ tapauksesta, joka oli lopulta aiheuttanut Nappi-Seijan potkut tehtaasta, Saara tiesi vain vähän. Kukaan ei ollut nähnyt itse tapahtumaa, mutta tarinoita oli useita. Ja aika moni vannoi kuulevansa vieläkin työnjohtaja Laatikaisen ulvonnan.

Kun ensimmäiset tytöt juoksivat paikalle, työnjohtaja kiljui pidellen vertavuotavaa kättään, kiljui kuin jänis. Seija puolestaan syljeskeli verta ja sormia. Nappi-Seija oli purrut työnjohtajaa. Ei vain puraissut vaan purrut niin kauan kunnes kaksi sormea lähti irti. Oikea keskisormi ja etusormi. Sai sentään olla kiitollinen, että peukalo jäi, vaikka miehestä ei ollut enää käyttämään koneita.­ Eikä hänen­ rouvansakaan tainnut ollut iloinen, sanoivat kylän­ miehet. Ja nauroivat päälle. Sillä tehtaanmiehillä on sellainen huumori. Eikä heidän juttujaan saanut kuunnella. Paitsi salaa. Ja niin Irene ja Saara tietenkin tekivät aina kun pystyivät.

Sen KAUHEAN TAPAUKSEN jälkeen Seija oli toimitettu laitokseen ja hänen kotitalonsa myyty. Kuka lienee nekin rahat­ pannut taskuunsa. Mutta Seijalla rahoja ei ainakaan näkynyt. Ellei tämä sitten pitänyt kultakirstua sänkynsä alla. Joka selittäisi sen miksi se sänky houkutti niin paljon vieraita, sanoivat tehtaan miehet.

SAARA YRITTI KURKKIA kohti Nappi-Seijan vuodetta. Näkyikö sen alla arkkua, sen Irene haluaisi tietää sen ensimmäisenä. Oli tärkeää painaa kaikki huolellisesti mieleensä, että voisi kertoa sen Irenelle ja muille lapsille heti kun pystyisi. Saara liikahti­ lipaston kuvia kohti, lähemmäs vuodetta. Eräässä kuvassa naisella oli valkoinen hattu, joka näytti jättiläismäiseltä, aivan kuin valtavalta valkoiselta leijalta.

– Minun äitini, Nappi-Seija sanoi ja näytti hetken ihan sileältä, kuin taikinamöykky tai lihava vauva.

– Mamma. Hän tuli isosta talosta, uskotko?

Saara nyökkäsi. Hän ei osannut sanoa mitään.

– Monet ei usko. Ne näkevät likaisen­ Nappi-Seijan ja ajattelevat, että tämä on roskaa, lietettä niin kuin he itsekin pohjimmiltaan. Kaikki ovat samaa paskaa, uskotko? Tulemme siitä toisesta reiästä ja yritämme teeskennellä, että se on kaukana siitä toisesta, vaikka oikeasti niitä erottaa vain ohut kalvo. Joskus olen miettinyt, että voisiko paskakikkareesta muotoilla ihmisen ja saada sen elämään. Ei se paljolti eroaisi näistä, jotka kävelevät tuolla.

Saara tuijotti Nappi-Seijaa. Hän ei ollut koskaan kuullut naisen kiroilevan,­ ei edes hullun kuin Nappi-Seija.

Puhuessaan Nappi-Seija ei vaikuttanut niin pelottavalta. Sänkykin näytti ihan tavalliselta. Sen päällä oli punainen tikattu peite ja ristipistotyyny, jossa oli kauriita. Saara otti kuvan käteensä ja katseli Nappi-Seijan äitiä. Tällä oli tummat pienet silmät niin kuin Seijalla, suu oli pehmeä ja leuassa oli kuoppa.­

– Kun äidin isä vuosi äidin ja isän häiden jälkeen ajoi tervehtimään äitiä, hän ajoi tuon metsäpuron yli.

Seija viittoi jonnekin taakseen, mutta totta kai Saara tiesi, mistä hän puhui. Saara oli käynyt monta kertaa purolla keräämässä sammakonkutua Irenen kanssa. Saara sai yleensä tehdä sen, koska Irene inhosi­ limaista kutua ja puronrantaa. Mutta siskostakin oli hauska katsoa, miten kutu muuttui nuijapäiksi ja nuijapäät pikkuruisiksi sammakonaluiksi.

– Ukki ei koskaan päässyt talolle asti. Puron kohdalta hän kääntyi takaisin kun näki, miten pieni isän talo oli. Eikä hän koskaan enää tullut takaisin. Ukkia hävetti, miten mitättömään taloon hänen tyttönsä oli naitu.

Seija tuhahti ja vilkaisi ympärilleen. Jostain syystä Saaraa nolotti. Nappi-Seija haisi virtsalle, ja  hikinauhat  valuivat pitkin hänen kaulaansa. Kun hän pyyhki otsaansa, sormista jäi mustat rantut.

– Nätti mekko, Saara sai sanottua.

Oli epäkohteliasta seisoa tuppisuuna.

– Siinä on minttuja, ota!

Saara epäröi.

– Kai kaikki lapset syövät makeaa.­

Sara piilotti raidallisen makeisen käteensä. Niiden rasia oli puhtaampi kuin suuri osa kioskin esineistä. Liekö joku tuonut sen lahjuksina vastikään.

– Sinun piti näyttää jotakin.

Saaraa palelsi uimisen jälkeen. Pissahätäkin vaivasi, mutta hän ei uskaltanut kysyä vessasta. Liekö Nappi-Seijalla ollut edes pottaa saati huussia. Eikä Saara halunnut joutua kyykistelemään naisen nähden.­

Nappi-Seija meni istumaan vuoteelle ja nosti hameensa. Hänellä ei ollut alushousuja, ja Saara näki suoraan hänen jalkoväliinsä. Punaisen hyllyvän lihan raollaan olevan rusehtavan kukkaron, josta näytti roikkuvan lihanpaloja.

– Katso nyt, nainen sanoi.
– Katso kunnolla. Tämä on se, jota ne haluavat.

Saara perääntyi kohti ovea. Hän ei osannut sanoa kerrassaan mitään. Jokin Nappi-Seijan kasvoilla oli muuttunut. Saara halusi pois. Samassa Nappi-Seija oli ponkaissut ylös ja tarttunut häntä käsivarresta. Naisen sormet porautuivat hänen­ lihaansa.

– Uskotko? nainen tivasi.

Saara nyökkäsi. Sydän hakkasi. Nappi-Seija irrotti otteensa, ja Saara juoksi ovelle. Hän juoksi rantaan asti ja pysähtyi huohottamaan.

– Ajoiko se sua takaa, Irene kysyi.­

Sisko seisoi samassa paikassa, missä he olivat eronneet. Hän oli kietonut hiuksiinsa raidallisen pyyhkeen. Nenässä erottui pisamia.

– Mitä se sanoi? kuului kimeä ääni.

Nyt vasta Saara huomasi, että rannassa oli muitakin tyttöjä, jotka kaikki tuijottivat Saaraa.

– Mitä se teki? kysyi toinen tyttö.

Iso vihreämekkoinen tyttö ylemmältä luokalta. Saara ei muistanut tämän koskaan ennen puhuneen hänelle. Koulussa ylempiluokkalaiset eivät puhuneet pienemmilleen. Saara veti henkeä. Ranta näytti ihan tavalliselta. Ihan niin kuin kaikkina päivinä.

Isompien tyttöjen silmät kiilsivät kiihtymyksestä. He tuijottivat äänettöminä Saaraa. Saara avasi suunsa kertoakseen. Sulki sen taas. Jostain syystä hän ei saanut kerrottua mitä kioskissa oli tapahtunut. Häntä nolotti. Joko itsensä­ tai Nappi-Seijan puolesta. Hän katsoi odottavia kasvoja, nielaisi ja sanoi:

– Sen lipastossa nukkui sisiliskoperhe. Mä näin.

Tytöt huokasivat epäuskon ja jännityksen sekaisella tyytyväisyydellä ja Saara tiesi valinneensa oikein.­

– Se on noita. Sen asunnossa haisi kaamealta. Ties vaikka se olisi tappanut jonkun ja haudannut sen kioskin taakse.

Kertoessaan Saara tiesi valehtelevansa ja muisti, että äiti oli takonut valehtelemisen olevan väärin. Mutta jo tarinaa kehitellessään hän puoleksi uskoi siihen. Ennen kaikkea hän ei halunnut ajatella Nappi-Seijan pillua. Häntä kuvotti ja hän halusi haudata sen johonkin jännittävämpään.

Miten vastemielinen ihminen oli, miten kuvottavaa ihmisen­ liha. Saara oli vain hämärästi­ tietoinen siitä, mitä ihmisten­ välillä tapahtui. Hän ei halunnut­ ajatella sitä. Ei sitä mitä haiseva Nappi-Seija teki miesten, Tastulankin isännän kanssa kioskissa. Mutta sisiliskoista hän piti, kummituksista. Sellaisissa tarinoissa oli aina selkeämpi järki.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.