Saara havahtui jo lapsena siihen, että hän on erilainen. Kaikki alkoi siitä, kun eräs vaaleanpunaiseen mekkoon ja saumasukkiin pukeutunut nainen keskeytti leikkituokion. Nainen jäi pitkäksi aikaa mieleen, ja hänestä tuli Saaran ensimmäinen salaisuus. Pian niitä tuli lisää, kuten erään kerran, kun Saara uskaltautui paikallisen kylähullun kotiin. Siitä, mitä sitten tapahtui, Saara ei hiiskunut kenellekään.

Helsinki 1956

Elias juoksi. Ohi Hesperian puiston, leikkitelineiden ja Sonckin korttelin sisäpihan. Sade oli loppunut, ja Mechelininkadun kivetys kiilsi märkänä.

Elias kuuli talonmiehen rouvan huutavan peräänsä, mutta ei pysähtynyt.­ Hän sukelsi Peltosen rouvan lakanapyykin ali, hänen sydämensä­ hakkasi, kylkeen pisti, lehmuksista tippui vettä niskaan, mutta hän ei ravistellut kaulustaan. Hän oli viimeinen mohikaani, Marathonin­ sankari, tsaarin kuriiri.

Askeleet muuttuivat kevyemmiksi, kuin kengät eivät olisi ollenkaan koskettaneet asvalttia. Museokadun kulmassa hän horjahti ja nousi edes katsomatta polven raapaleita. Sisäpihan portin avain juuttui lukkoon, ja hän joutui renksuttamaan sitä pitkään. Miksi juuri nyt? Miksi juuri tänään, kun oli tärkeää päästä kertomaan äidille kaikki heti.

Elias muodosti päähänsä lauseita, juuri niitä ainoita oikeita sanoja. Äiti rakasti hänen kuuntelemista. Hän veti iltaisin Eliaksen syliinsä nojatuoliin ja poika seurasi, vaikka oli jo liian iso, ja antoi äidin painaa nenänsä kaulaa vasten. ”Kerro minulle satu”, saattoi äiti vaatia, ja Elias kertoi.

Hän kutoi kultaisia verkkoja, koristi tarinat yksityiskohdilla ja maalasi henkilöille kyömyneniä ja suurikokoisia karvaa kasvavia luomia. Välillä äiti saattoi sanoa: ”Oho, tapahtuiko se tosiaan niin?” tai ”Ajatella!” mutta koskaan hän ei moittinut, että Elias liioitteli tai valehteli.­ Äiti ei ollut niin kuin muut, Elias tiesi. Äiti sanoi, että vain tyhmät ja mielikuvituksettomat ihmiset kertovat tarinat siten kuin ne oikeasti tapahtuivat.

Mutta nyt Eliakselle oli oikeastikin tapahtunut jotain Suurta ja Ihmeellistä. Hän odotti näkevänsä äidin silmät, pienille silmärypyille supistuvat silmät. Sitten äiti tarttuisi häntä käsistä, ja he ottaisivat tanssiaskelia pitkin keittiötä. Yksi, kaksi, kolme. Äiti oli opettanut hänelle valssia, ja Elias ainoastaan teeskenteli, että koko juttu on hänestä lapsellinen.

ELIAS RYNTÄSI eteisestä sisään riisumatta kenkiään. Hyppäsi yli punaisen maton koskematta kapeampia raitoja. (Maanvyöryvaara, suuronnettomuus, hirmumyrsky!)

– Äiti! hän huusi.

Isä oli vielä toimistolla. Muuten ei olisi uskaltanut törmätä ryminällä sisään. Isän läsnä ollessa lapset saivat puhua vain pyydettäessä. Mutta äitiä ei ollut missään. Elias tajusi sen pysähtyessään keittiön ovella.

Ikkuna lonksui auki. Kaikki äidin uudet maustepurkit seisoivat siisteissä riveissä keittiössä. Keittiön kiiltävällä laminaattitasolla lojui sulamaan otettu lihakaupan paketti. Isän illallinen. Äidin kanssa he usein söivät vain munakkaan tai velliä. Koko juttu tuntui Eliaksesta melkein halvaannuttavalta. Äiti ei ollut siellä missä piti.

Jos Elias ikinä ajatteli äitiään koulupäivän aikana, niin hän kuvitteli äidin ruudullisissa aamutohveleissa odottamassa Eliasta kotiin. Samassa asennossa pöydän ääressä, jossa hän oli istunut Eliaksen lähtiessä kouluun. Ajatus, että äidillä olisi ollut irrallinen oma elämänsä ilman Eliasta hämmensi.

Äkkiä Elias tajusi. Äiti oli tietenkin naapurissa. Elisabet, äidin ystävä, asui vain kerrosta ylempänä. Samassa poika oli jo rappusissa. Elisabet-täti säilytti vara-avainta porraskäytävän puolella, kukkaruukun alla.

Kukkaruukussa oli pöllön kuvia. Minervan, oli äiti sanonut. Minerva oli joku jumalatar muinaiselta ajalta, jolloin myös naiset olivat voineet olla jumalia. Elias oli maininnut asiasta kerran koulussa, mutta Kalle oli nauranut ja kertonut opettajalle, että Elias rienasi. Opettaja oli lyönyt Eliasta kolmasti viivoittimella näpeille.

Elias avasi oven. Elisabet-tädin makean hajuveden tuoksu tulvahti vastaan. Ilma asunnossa liikkui vain vähän. ”Blå hav”, lauloi levysoitin. Elisabet-tädillä oli paljon levyjä, mutta kaikki laulut olivat ulkomaankieltä, jota Elias ei ymmärtänyt. Täti oli asunut pitkään muualla, oli melkein ulkomaalainen siis itsekin.

– Äiti? Elias kutsui ohuella äänellä.­

Lipastojen ja pöytien päällä oli kirja ja paperipinoja, paksut silkkiverhot päästivät niukasti valoa huoneeseen. Kirjaston seinällä riippui karhuntalja. Huonekalut olivat vanhoja, biedermeieriä, sanoi äiti, mutta sana oli liian vaikea muistaa.

Tavallisesti asunto kiehtoi Eliasta, pelottikin hiukan, pulleamahaiset mahonkilipastot, täytetty hiirihaukka kaapin päällä, mutta nyt ilman äitiä hän yritti kulkea niin ääneti kuin voi. Hän saapui makuuhuoneen ovelle. Näki varpaat, punalakkaiset, niistä jatkuvan pohkeen, sekaisen tukan ja vaaleaa lämmintä lihaa, joka laski, nousi ja huokaili. Tumman pään ja sitä harovat­ kädet.

Elias jäi siihen seisomaan. Hänellä oli tärkeää asiaa, mutta jokin oli vialla. Äidin ääni oli vaimea ja korahteleva. Oliko äiti sairas? Samassa äiti nousi pystyyn ja tuijotti Eliasta. Äidin silmät olivat vaaleat, melkein värittömät. Hänellä oli päällään vihreä täkki, mutta toinen rinta oli paljas. Sen pää muistutti koiran kuonoa.

Havainto sai Eliaksen naurahtamaan, mutta sitten äidin ilme muuttui ja tämä avasi suunsa. Suusta pääsi huuto, aivan vieras. Elias ei muistanut äidin­ koskaan korottaneen ääntään. Isä oli joskus sanonut, että äidin ääni oli pehmeä kuin pikkutytön, silkkaa horsman untuvaa. Elias kääntyi ja oli taas kadulla, kiiruhti ruskettunein seitsemänvuotiaan säärin. Mutta katu ei ollut autio. Ei. Sillä liikkui joku muukin, jolla oli kiire. Harmaa Saab kiiltävin kyljin.

Ei, Elias ei näe autoa. Hän juoksee­ suin päin portista, ja auto jarruttaa. Renkaat kirskuvat, Saara kuulee ne rappukäytävään. Hän on kuullut selvästi, että joku liikkuu ­huoneessa. Elias. Hänen oma Eliaksensa.­ Hän on kietaissut kotimekon päälleen ja juoksee paljain jaloin poikansa perään.­ Ja huutaa. Hän kiljuu, suoraa äidin hätähuutoa. On pian poikansa luona.

Elisabet seuraa Saaraa, ottaa tätä hartioista, ravistelee, käskee rauhoittua. Ohikulkijoita kerääntyy paikalle. Saara huitoo Elisabethin pois. Ottaa Eliaksen syliinsä­ varovasti. Silittää tämän päätä huomaamatta, että pojan korvasta valuva verivana värjää punaruudullisen­ mekon. Saara tajuaa sen vasta seuraavana aamuna, kun hän vetää mekon päälleen unilääkepöhnäisenä ja huomaa sen olevan verestä tönkkö.

MUTTA TARINA ei ala tästä, ei siitä kun Saara, kaksikymmentäkahdeksan vuotta, pitelee vertavuotavaa poikaansa sylissään. 

On vuosi 1956, mereltä kaikuvat lokkien huudot, Museokadun orapihlaja-aidasta leviää makea tuoksu, joka kantautuu kolmikon ympärille kerääntyvien­ ihmisten sieraimiin. Näky on kuin lietolaisen mestarin alttarimaalauksesta, nainen kannattelemassa retkottavaa poikaansa rintaansa vasten, toinen nainen yrittää turhaan ravistella toisen hartioita.

Elisabet. Jostain syystä tässä tarinassa kaikilla on kovin raamatulliset nimet. Tämä tarina ei ala siitä, kun Saara rakastuu opiskelutoveriinsa ja ampuu vuokraisäntänsä koiran. Tämä tarina ei ala siitä, kun Saara matkustaa junalla Helsinkiin muuttotavarat isotädiltä perittyine pirunnyrkkikuvioisine ryijyineen junan tavaravaunussa, koska Juhani on joutunut myymään autonsa velkoihinsa. Alussa ei kerrota vielä mitään Elisabetista, hänestä jolle toiset varpaat kuuluivat, ihanasta Elisabetista, jolla on omat salaisuutensa. Ei, tämä tarina alkoi paljon aikaisemmin. Sinä päivänä, kun Saara oli seitsemänvuotias ja äiti istutti hänet tuvan pöydän ääreen ja sanoi, että ”Meidän suvussa…” Sen lauseen Saara tunnisti. ”Meidän suvussa. Meidän suvussa­ ei turhia elämöity.”

Saara oli puhuttelussa, koska hänen­ silmänsä oli mustana, uudessa mekossa oli vaaksan mittainen palkeenkieli ja polvi tirsui verta. Hän oli sanonut saaneensa vammat pudottuaan­ puusta, mutta tosiasiassa hänen sisarensa Irina oli tinttaissut häntä, koska hän ei ollut suostunut antamaan tälle markkaa. ”Mitä isoäitikin olisi sanonut?” Saaran Isoäiti vajosi suohon marjanpoimintamatkalla. Hänet oli löydetty kymmenen minuuttia myöhemmin huutoetäisyydeltä. Hän oli jo ehtinyt tukehtua eikä elpynyt.­

Äiti muisti aina kertoa, ettei­ mummo ollut huutanut apua vajotessaan. Meidän suvussa ei turhia elämöity. Saara osasi tarinan ulkoa. Se kerrottiin aina kun hän halusi jotain, uudet luistimet, mekon.­ Kun hän koulun voimistelusalissa esitti perhosta ja halusi pitää koko loppupäivän siipiään.

Meidän suvussa ei turhia pyydetty. Meidän suvussa ei vaadittu. Meidän sukuun ei syntynyt hankalia tummasilmäisiä lapsia, joiden tukka ei suostunut pysymään siisteillä palmikoilla vaan liuskottui suortuviksi heti letittämisen jälkeen.

SAARA JA IRINA olivat leikkineet hautausmaalla. Heidän suosikkipaikkansa oli laakea kivi, jonka alla makasi ratsumestari Tildman (1843–1911). Se oli juuri sopivan kokoinen kivi, että siihen saattoi kuvitella pienen huoneen: tuo kulma oli keittiö, tuolla oli ruokasali, alakerrassa (naapurihaudalla) lastenhuoneet.

He olivat juuri riitelemässä siitä, kumpi saisi olla tällä kertaa äiti (Saara ei juuri piitannut roolista, mutta tieto, että Irina halusi­ sitä, sai hänet yhtymään kinaan),­ kun nainen käveli heidän luokseen.

Naisella oli vaaleanpunainen leninki ja saumasukat, vaikka ne olivat jo silloin oikeastaan menneet muodista. Jo siitä hänet tiesi ulkopaikkakuntalaiseksi. Kukaan­ paikallinen ei olisi ikinä käyttänyt niin järjettömän arkaa väriä. Sellaiseen mekkoon kun tuli rasvatahra, niin edes sooda ei auttanut.

Nainen oli sievä, sillä tavalla kuin nuoret ihmiset usein ovat, mutta oli hänessä jotain enemmänkin. Ehkä se oli hyvin vaalea, melkein lasimainen tukka, jota kirkas huulipuna vain korosti. Saara tunsi hengityksensä pysähtyvän. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään niin kaunista.

– Osaatteko sanoa, missä on hmm... naistenhuone? nainen kysyi.­

Tytöt puistivat päätään. Naisen ystävät, kaksi miestä ja tyttö seisoskelivat kauempana. Miehillä oli päällään pusakat, siitä tiesi etteivät he olleet herrasväkeä, vaikka naisen mekko olikin harsoa kuin oikealla­ prinsessalla. Nainen oli hermostunut, sen tiesi siitä, että puhuessaan hän nypelsi kaulassaan olevaa kukallista huivia.

– Me käydään tuolla vattupuskassa, Irina sanoi.

Häneen tuntematon ei näyttänyt tekevän kummoistakaan vaikutusta. Saaran varpaat kihelmöivät kuin ne olisivat muuttumassa kavioiksi. Nainen irvisti ja otti askeleen hautausmaan reunaa kohti, missä puskat sijaitsivat. Sitten hän pysähtyi ja katsoi tyttöjä yhä hymyillen.

– Ei teillä sattuisi olemaan paperia?

Sara puisti päätään. Nainen jatkoi matkaansa, ja samassa Saara äkkäsi. Hän juoksi toisen perään.

– Saat nenäliinani.

– En minä voi.

– Ota vaan. Se on jo nyt kulunut. Voin sanoa äidille, että hukkasin sen.

Nainen hymyili, suuteli Saaraa poskelle, myttäsi nenäliinan käteensä­ ja painui hautausmaan aidan­ takaiseen pusikkoon, jossa kasvoi viholaista, horsmaa ja vattua.

– Voisitko kulta vahtia, ettei kukaan­ tule?

Saara punastui. Kukaan ei ollut sanonut häntä koskaan kullaksi. Naisen suudelma poltti otsalla. Silmäkulmastaan hän näki naisen nostavan hameensa, avaavan sukkanauhansa ja vetävän alushousut alas. Hän näki vilauksen valkoisia pyöreitä reisiä, joissa oli hopeista arpiverkkoa. Jokin lämmin humahti hänen vatsaansa ja sieltä vatsan alle kuin pissattaisi. Mutta kuitenkin Saara tiesi, että se oli erilaista.

NAISEN MENTYÄ Saara ei enää halunnut­ jatkaa keskeytynyttä leikkiä. Irina väänsi suuta alaspäin, mutta Saara ei piitannut. Sen sijaan hän päätti seurata naista. Etäältä, sillä hän ei halunnut, että naisen ystävät käskisivät hänen painua kotiin tai kysyisivät, missä hänen äitinsä on.

Hän katseli, kun nainen söi nakkisämpylää kioskilla. Miten tämä piti­ kättään vienosti suun edessä syödessään ja lautasliinaa sirosti kuin kutsuilla. Saara kirjoitti sen vihkoonsa. Hän piti aina sinikantista vihkoaan esiliinan taskussa. Niin oli neuvottu eräässä salapoliisiromaanissa. Siltä varalta että tapahtuisi jotain kiinnostavaa.

Ikävä kyllä kauppalassa tapahtui harvoin mitään erityisen epäilyttävää. Ellei laskettu sitä, kun Kaivoonpaskoja-Rantanen yritti ryöstää osulan, ja hänet pidätettiin kahta tuntia myöhemmin äitinsä asunnon ullakolta, missä hän oli vetämässä sikeitä. Kaivoonpaskoja-Rantanen ei jälkeenpäin muistanut mitään koko ryöstöstä ja alkoi itkeä, kun poliisit selittivät asian hänelle. Rantanen oli kiltiksi tiedetty mies, nimestään­ huolimatta.

Mutta nyt vihdoinkin tapahtui jotain. Tärkeitä asioita. Saara kirjoitti kaiken naisesta ylös. Miten tämä käveli, miten tämän punatut huulet taipuivat hymyillessä. (Ylähuuli oli alahuulta pienempi.) Nainen hymyili aina, kun jompikumpi miehistä sanoi jotain. Hivenen epävarmasti, kuin ei olisi ollut täysin varma, vitsailiko toinen vai sanoiko­ asian vakavasti. Hän hymyili­ vain sen verran, että saattaisi saman tien vaihtaa ilmettään, jos muut reagoisivat toisin.

Saara seurasi heitä kirkkoon ja katseli, kun toinen miehistä painoi naisen syrjäisen rukoushuoneen ristikkoa vasten ja suuteli. Nainen rimpuili ja nauroi yhtä aikaa. Hetken Saara tuumi mennä väliin, mutta perääntyi sitten. Häntä yökötti, mutta samaan aikaan hän halusi pelastaa naisen. Synniltä, hän ajatteli. Hän luki siihen aikaan paksuja kirjoja. Naisista joita ympäröi silkka valo ja jotka kuluttivat päivänsä rukoillen yrttipuutarhassa. Saara ei tiennyt, mikä oli yrttipuutarha, mutta hän päätteli sen olevan jotain todella hienoa. Ainakin parempaa kuin pottumaa.

Kun nainen ja tämän seuralainen nousivat lopulta bussiin, Saara juoksi naisen perään. Tämä hymyili Saaralle hajamielisesti, näytti sitten muistavan jotain ja nyökkäsi.

– Sinä olet sieltä puistosta.

Oli hiukan outoa sanoa hautausmaata puistoksi, mutta kai kaupunkilaisilla oli omat tapansa. Nainen kaivoi mekkonsa taskua ja ojensi jotain. Saara uskalsi katsoa kouraansa vasta kun bussi oli mennyt. Markka. Miten tavallista, miten­ nöyryyttävää. Aivan kuten hän olisi tavallinen pikkutyttö. Normaaleissa oloissa Saara olisi ollut varsin mielissään rahasta, mutta nyt hän halusi heittää sen bussin perään.

Irina sanoi, että heidän tulisi ostaa­ markalla anisrakeita ja jakaa ne, koska he olivat nähneet naisen yhdessä. Saara ei halunnut. Hän halusi­ laittaa rahan lipastonlaatikkoonsa, jotta hän voisi ottaa sen esiin aina kun tahtoi ja ajatella naista. Irina intti vastaan. Hän ei tajunnut, miten Saara pystyi olemaan niin ahne ja itsekäs.

Sanat kouraisivat Saaraa, mutta hän piti pintansa. Raha oli hänen. Silloin Irina iski. Hän potkaisi Saaraa vatsaan, ja äkkiä he pyörivät mylläkkänä pitkin piennarta. Kesken tappelun markka kirposi Saaran otteesta ja vieri ojaan. Se sai Irenen lopettamaan.

– Pidä sitten paskas, sisko sanoi ja lähti raahustamaan (Saara oli saanut potkaistua häntä polvilumpioon) kohti kotia.

Saara istui pitkään maantiellä ja tunnusteli vammojaan. Sitten hän nousi ja kääri mekkonsa hihat ja upotti kätensä ojan mutaan. Ojanpohjan savi oli pehmeää ja tuntui samaan aikaan sekä mukavalta että iljaskolta. Mutta markkaa ei löytynyt. Saara oli jo luovuttamassa, kun jotain kovaa osui hänen käteensä. Siinä se oli. Mutaisena mutta yhä lämpimänä kuin olisi juuri tullut naisen taskusta.

SINÄ PÄIVÄNÄ NAISESTA tuli Saaran elämän ensimmäinen salaisuus. Asia, jota hän ei voinut jakaa äidin tai edes Irinan, siskonsa, kanssa. Siskon, jonka kanssa samassa huoneessa hän tulisi nukkumaan kaikkiaan kaksikymmentäviisi vuotta.

Mutta Saara ei halunnut puhua naisesta vaaleanpunaisessa mekossa. Hän halusi pitää tämän kokonaan itsellään ja ehkä, tätä hän ei koskaan oikein suostunut myöntämään itselleen, hän silloin jo tiesi.

– Naiset eivät tappele, sanoi äiti, kun he istuivat illalla tuvan pöydän ääressä.

Irina ei ollut kannellut äidille tappelusta, mutta mustaa silmää ei saa hevillä taiottua viattomaksi. Äiti­ oli halunnut tietää mitä oli tapahtunut,­ mutta Saara istui vain tuppisuuna. Se hermostutti äitiä.

– Meidän suvussamme naiset hillitsevät itsensä, äiti sanoi ja Saara katseli, miten äidin leuassa oleva luomi liikkui tämän puhuessa.

Siinä kasvoi ohut karva. Toisinaan äiti nyppi sen pois, mutta tänään­ karva oli kasvanut jo parin millin pituiseksi. Hän mietti, mitä äiti oli sanonut. Ilmeisesti tappelu oli sallittua, ongelma oli, jos oli väärää sukupuolta. Minä en tahdo olla tyttö, Saara ajatteli. En sellainen kuin sametinruskeatukkainen Irina ja tämän ystävät, kikattava. Sellainen, joka yhdessä hetkessä antoi lainata kiiltokuviaan ja polkupyörää, jossa oli värivanne, ja seuraavana päivänä oli tunkemassa surviaisentoukkia alushousuihin ja jättämässä yksin sidottuna keskelle metsää intiaanileikin jälkeen.

Totisesti. Saaran olisi pitänyt syntyä poikana. Oli täytynyt tapahtua joku erehdys. Jonain päivänä hän heräisi ja olisi poika, kovajäseninen, vahva ja sellainen kun tiesi isän toi­voneen.

Saara nukkui raha tyynynsä alla monta kuukautta, kunnes järkiintyi ja osti sillä hedelmäpastilleja ja jakoi­ ne Irenen kanssa, vaikka sisko ei edes pyytänyt. Sen jälkeenkin Saara suunnitteli hänen ja naisen yhteistä­ elämää. Miten hän puhuisi naiselle synnistä, miten tämä näkisi elämänsä pinnallisuuden ja he yhdessä päättäisivät lähteä lähetyssaarnaajiksi. (Saisivatkohan lähetyssaarnaajat­ käyttää vaaleanpunaisia leninkejä?)

Saaraa harmitti ettei ollut syntynyt katoliseksi, ja äiti ei ymmärtänyt antaa hänen edes kääntyä. Olisi ollut jotain mennä luostariin, saada edes ripittäytyä jollekin eteerisen kauniille isälle (joka rakastuisi häneen, olisi valmis jättämään uransa, mutta Saara rukoilisi tätä pysymään todellisen­ kutsumuksensa parissa.)

Saaran uskonnollista vaihetta kesti muutaman kuukauden. Väliin hän nukkuikin köysi ympärillään. Siitä jäi punaiset jäljet, jotka saivat hänet hengästymään aivan oudolla tavalla. Hän kieltäytyi lihansyönnistä ja luki joka ilta Raamattua polvillaan. Sitten eräänä päivänä hän vain kyllästyi ja lähti Irinan kanssa katsomaan, kun isä lopetti Petterssonin koiran.

IRENE SAI yhdeksänvuotislahjaksi uuden pyörän. Siinä oli väriheijastimet, ja Saaran oli vaikea hillitä kateuttaan. Tietenkin sitä oli pakko kokeilla, ja niin Saara ja Irene sotkivat ylös ja alas kylän mäkiä.

Saara kymmenen metriä perässä siskoaan, sillä hän oli kooltaan pienempi eikä siis yhtä vahva. Ja Saaran pyöräkin oli Irenen vanha, jo puolella tusinalla muita lapsia kierrätetty. Oikea romu. Saara oli jo unohtanut, miten onnellinen oli ollut peries­sään sen. Siskon uuden pyörän rinnalla se ei ollut mitään. Maalikin lohkeili. Irenen pyörä oli sentään kiiltävän vihreä kuin koppakuoriainen.

Kioskin kohdalla he hiljensivät. Tie laski siinä kohtaa viistosti rantaan päin ja olisi ollut hauskaa viipottaa jalat suorina ilmassa polkematta koko matka, mutta Saaraa jännitti ja hän kieltäytyi.

– Ehkä Nappi-Seija tulee ja se saa sut kiinni, Irene uhkasi.

Kioskiin rakennetusta piipusta nousi savua, Seija oli siis kotona. Naisesta ei kuitenkaan näkynyt vilaustakaan­ pihassa. Saara oli helpottunut, mutta vatsassa kaiversi silti pettymys. Joskus oli niin vaikeaa tietää, halusiko elää jännittävästi vai niin, ettei tarvinnut pelätä.

He ajoivat rantaan, hyppäsivät pois mekoistaan ja juoksivat kirkuen laiturilta järveen. Kun Saara kiipesi rannalle, otti pyyhkeen ja kuivasi tukkaansa, hän näki liikettä pensaikossa. Ensin hän ajatteli, että se oli kettu, mutta sitten hän näki suuret ruskeat silmät, kuin teddykarhun napit ja niiden ympärille keriytyneen ryppyverkoston. Nappi-Seijalla oli telttamainen leninki, jonka miehustassa oli keltaisia tahroja. Ehkä pullataikinaa. Leipoikohan Nappi-Seija?

Naiselta puuttui hampaita, ja vasen etuvarvas oli mennyt paleltumista siniseksi. Seija ei käyttänyt talvisinkaan kenkiä. Pahimpina­ talvina hän saattoi kietaista jalkoihinsa rättejä.

Äiti oli sanonut, että Seija oli hyvästä­ talosta, mutta muu sukukunta oli kuollut tuberkuloosiin, ensin isä ja sitten äiti ja lopulta Seijan pikkuveli, Rantatien Pikku-Kaarlo, talon perijä.

Ensin Nappi-Seija oli asunut isoa taloa yksikseen. Hän oli elättänyt itsensä ompelutöillä, siitä nimikin oli peräisin, myöhemmin tehtaassa. Toiset sanoivat,­ että työnjohtaja oli yrittänyt tunkea sormensa Nappi-Seijan housuihin. Toiset taas, että niitä kertoja oli useita ja Nappi-Seija ei suinkaan ollut ainoa, jotkut taas että se nainen oli aina oli ollut hullu ja vielä suurempi oli sekopää oli se, joka sellaista kuvatusta kähmi.

Mutta äiti oli sanonut, että silloin Seija oli ollut kovin paljon nuorempi, kammannut tukkansa ja oliko pakko puhua tuollaisia kun tiesi että­ lapset roikkuivat oven takana. (Äiti syytti Saaraa ja Ireneä usein salakuuntelusta. Mutta pakkohan heidän oli salakuunnella. Ei heille muuten kerrottu yhtään mitään. Useimmat heidän elämäänsä vaikuttavat päätökset tehtiin edes kertomatta heille.)

Seijaa ei juuri muista tytöistä erottanut niihin aikoihin, äiti oli muistellut. Hiljaisempi se oli ollut, ei ollut käyttänyt koskaan edes tansseissa huulipunaa, saati että olisi niissä ravannut. Tehtaassa Seija oli seissyt sininen työtakki päällään, ja kädet olivat käyttäneet ompelukonetta kuin olisivat olleet sen pelkkä jatke. Vanhemmat tytöt olivat jättäneet Seijan omaan rauhaansa, minkä nyt tylsimyksille voi. Mutta se oli ollut ennen kuin Seijasta tuli hullu.

– Tule, tahdon näyttää sinulle jotain, Nappi-Seija sanoi ja viittoi kioskiinsa.

– Älä mene, Irene sanoi.

Saaraa pelotti, mutta Irenen kauhistus antoi hänelle voimaa.

– Pelkuri, hän sihahti.

Se että kolme vuotta vanhempi Irene pelkäsi, sai Saaran katsomaan Nappi-Seijaa uudestaan. Ei hän ollut aikonut mennä, mutta kun Irene kielsi, niin Saaralla ei ollut­ vaihtoehtoja. Pikkusiskona on tehtävä kaikkensa että säilyttäisi yliotteen.

– Mä kerron äidille.

– Pelkurikantelupukki.

Saaran rinnassa hakkasi, mutta hän seurasi Nappi-Seijaa. Kioskissa haisi makea hiki. Kaikki näytti olevan­ mustan rasvaisen tahnan peitossa.

Saara tiedosti, että hänellä­ oli päällään vain uimapuku. Märkä tukka tiputti koko ajan vettä hänen alleen matolle, ja punaiseen­ mattoon ilmestyi märkä läntti hänen ympärilleen. Aivan kuin hän olisi laskenut alleen.

Yllättävin esine kioskissa oli piironki, se oli pähkinäpuuta ja siinä oli messinkihelat. Nappi-Seija oli luultavasti raahannut sen kotitilaltaan. Piirongin päällä oli pitsiliina ja sen päällä valokuvia kuin oltaisiin oltu tavallisessa salongissa, sellaisessa kuin Saaran oma kodin.

Siitä HIRVEÄSTÄ tapauksesta, joka oli lopulta aiheuttanut Nappi-Seijan potkut tehtaasta, Saara tiesi vain vähän. Kukaan ei ollut nähnyt itse tapahtumaa, mutta tarinoita oli useita. Ja aika moni vannoi kuulevansa vieläkin työnjohtaja Laatikaisen ulvonnan.

Kun ensimmäiset tytöt juoksivat paikalle, työnjohtaja kiljui pidellen vertavuotavaa kättään, kiljui kuin jänis. Seija puolestaan syljeskeli verta ja sormia. Nappi-Seija oli purrut työnjohtajaa. Ei vain puraissut vaan purrut niin kauan kunnes kaksi sormea lähti irti. Oikea keskisormi ja etusormi. Sai sentään olla kiitollinen, että peukalo jäi, vaikka miehestä ei ollut enää käyttämään koneita.­ Eikä hänen­ rouvansakaan tainnut ollut iloinen, sanoivat kylän­ miehet. Ja nauroivat päälle. Sillä tehtaanmiehillä on sellainen huumori. Eikä heidän juttujaan saanut kuunnella. Paitsi salaa. Ja niin Irene ja Saara tietenkin tekivät aina kun pystyivät.

Sen KAUHEAN TAPAUKSEN jälkeen Seija oli toimitettu laitokseen ja hänen kotitalonsa myyty. Kuka lienee nekin rahat­ pannut taskuunsa. Mutta Seijalla rahoja ei ainakaan näkynyt. Ellei tämä sitten pitänyt kultakirstua sänkynsä alla. Joka selittäisi sen miksi se sänky houkutti niin paljon vieraita, sanoivat tehtaan miehet.

SAARA YRITTI KURKKIA kohti Nappi-Seijan vuodetta. Näkyikö sen alla arkkua, sen Irene haluaisi tietää sen ensimmäisenä. Oli tärkeää painaa kaikki huolellisesti mieleensä, että voisi kertoa sen Irenelle ja muille lapsille heti kun pystyisi. Saara liikahti­ lipaston kuvia kohti, lähemmäs vuodetta. Eräässä kuvassa naisella oli valkoinen hattu, joka näytti jättiläismäiseltä, aivan kuin valtavalta valkoiselta leijalta.

– Minun äitini, Nappi-Seija sanoi ja näytti hetken ihan sileältä, kuin taikinamöykky tai lihava vauva.

– Mamma. Hän tuli isosta talosta, uskotko?

Saara nyökkäsi. Hän ei osannut sanoa mitään.

– Monet ei usko. Ne näkevät likaisen­ Nappi-Seijan ja ajattelevat, että tämä on roskaa, lietettä niin kuin he itsekin pohjimmiltaan. Kaikki ovat samaa paskaa, uskotko? Tulemme siitä toisesta reiästä ja yritämme teeskennellä, että se on kaukana siitä toisesta, vaikka oikeasti niitä erottaa vain ohut kalvo. Joskus olen miettinyt, että voisiko paskakikkareesta muotoilla ihmisen ja saada sen elämään. Ei se paljolti eroaisi näistä, jotka kävelevät tuolla.

Saara tuijotti Nappi-Seijaa. Hän ei ollut koskaan kuullut naisen kiroilevan,­ ei edes hullun kuin Nappi-Seija.

Puhuessaan Nappi-Seija ei vaikuttanut niin pelottavalta. Sänkykin näytti ihan tavalliselta. Sen päällä oli punainen tikattu peite ja ristipistotyyny, jossa oli kauriita. Saara otti kuvan käteensä ja katseli Nappi-Seijan äitiä. Tällä oli tummat pienet silmät niin kuin Seijalla, suu oli pehmeä ja leuassa oli kuoppa.­

– Kun äidin isä vuosi äidin ja isän häiden jälkeen ajoi tervehtimään äitiä, hän ajoi tuon metsäpuron yli.

Seija viittoi jonnekin taakseen, mutta totta kai Saara tiesi, mistä hän puhui. Saara oli käynyt monta kertaa purolla keräämässä sammakonkutua Irenen kanssa. Saara sai yleensä tehdä sen, koska Irene inhosi­ limaista kutua ja puronrantaa. Mutta siskostakin oli hauska katsoa, miten kutu muuttui nuijapäiksi ja nuijapäät pikkuruisiksi sammakonaluiksi.

– Ukki ei koskaan päässyt talolle asti. Puron kohdalta hän kääntyi takaisin kun näki, miten pieni isän talo oli. Eikä hän koskaan enää tullut takaisin. Ukkia hävetti, miten mitättömään taloon hänen tyttönsä oli naitu.

Seija tuhahti ja vilkaisi ympärilleen. Jostain syystä Saaraa nolotti. Nappi-Seija haisi virtsalle, ja  hikinauhat  valuivat pitkin hänen kaulaansa. Kun hän pyyhki otsaansa, sormista jäi mustat rantut.

– Nätti mekko, Saara sai sanottua.

Oli epäkohteliasta seisoa tuppisuuna.

– Siinä on minttuja, ota!

Saara epäröi.

– Kai kaikki lapset syövät makeaa.­

Sara piilotti raidallisen makeisen käteensä. Niiden rasia oli puhtaampi kuin suuri osa kioskin esineistä. Liekö joku tuonut sen lahjuksina vastikään.

– Sinun piti näyttää jotakin.

Saaraa palelsi uimisen jälkeen. Pissahätäkin vaivasi, mutta hän ei uskaltanut kysyä vessasta. Liekö Nappi-Seijalla ollut edes pottaa saati huussia. Eikä Saara halunnut joutua kyykistelemään naisen nähden.­

Nappi-Seija meni istumaan vuoteelle ja nosti hameensa. Hänellä ei ollut alushousuja, ja Saara näki suoraan hänen jalkoväliinsä. Punaisen hyllyvän lihan raollaan olevan rusehtavan kukkaron, josta näytti roikkuvan lihanpaloja.

– Katso nyt, nainen sanoi.
– Katso kunnolla. Tämä on se, jota ne haluavat.

Saara perääntyi kohti ovea. Hän ei osannut sanoa kerrassaan mitään. Jokin Nappi-Seijan kasvoilla oli muuttunut. Saara halusi pois. Samassa Nappi-Seija oli ponkaissut ylös ja tarttunut häntä käsivarresta. Naisen sormet porautuivat hänen­ lihaansa.

– Uskotko? nainen tivasi.

Saara nyökkäsi. Sydän hakkasi. Nappi-Seija irrotti otteensa, ja Saara juoksi ovelle. Hän juoksi rantaan asti ja pysähtyi huohottamaan.

– Ajoiko se sua takaa, Irene kysyi.­

Sisko seisoi samassa paikassa, missä he olivat eronneet. Hän oli kietonut hiuksiinsa raidallisen pyyhkeen. Nenässä erottui pisamia.

– Mitä se sanoi? kuului kimeä ääni.

Nyt vasta Saara huomasi, että rannassa oli muitakin tyttöjä, jotka kaikki tuijottivat Saaraa.

– Mitä se teki? kysyi toinen tyttö.

Iso vihreämekkoinen tyttö ylemmältä luokalta. Saara ei muistanut tämän koskaan ennen puhuneen hänelle. Koulussa ylempiluokkalaiset eivät puhuneet pienemmilleen. Saara veti henkeä. Ranta näytti ihan tavalliselta. Ihan niin kuin kaikkina päivinä.

Isompien tyttöjen silmät kiilsivät kiihtymyksestä. He tuijottivat äänettöminä Saaraa. Saara avasi suunsa kertoakseen. Sulki sen taas. Jostain syystä hän ei saanut kerrottua mitä kioskissa oli tapahtunut. Häntä nolotti. Joko itsensä­ tai Nappi-Seijan puolesta. Hän katsoi odottavia kasvoja, nielaisi ja sanoi:

– Sen lipastossa nukkui sisiliskoperhe. Mä näin.

Tytöt huokasivat epäuskon ja jännityksen sekaisella tyytyväisyydellä ja Saara tiesi valinneensa oikein.­

– Se on noita. Sen asunnossa haisi kaamealta. Ties vaikka se olisi tappanut jonkun ja haudannut sen kioskin taakse.

Kertoessaan Saara tiesi valehtelevansa ja muisti, että äiti oli takonut valehtelemisen olevan väärin. Mutta jo tarinaa kehitellessään hän puoleksi uskoi siihen. Ennen kaikkea hän ei halunnut ajatella Nappi-Seijan pillua. Häntä kuvotti ja hän halusi haudata sen johonkin jännittävämpään.

Miten vastemielinen ihminen oli, miten kuvottavaa ihmisen­ liha. Saara oli vain hämärästi­ tietoinen siitä, mitä ihmisten­ välillä tapahtui. Hän ei halunnut­ ajatella sitä. Ei sitä mitä haiseva Nappi-Seija teki miesten, Tastulankin isännän kanssa kioskissa. Mutta sisiliskoista hän piti, kummituksista. Sellaisissa tarinoissa oli aina selkeämpi järki.

Jatkuu seuraavassa numerossa.